D o k u m e n t t i ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2/2003 Kuvasta dokumenttiin Liisa Lindgren...3 Sisyfoksen jäljissä Valtakunnallisen kuvataiteen dokumentointi- ja arkistointipäivän satoa Ulla Vihanta...4 Pars Pro Toto Dokumentointi ja suomalainen taidemuseolaitos Esko Nummelin...5 Metodimerkintöjä Haastatteluaineistojen tuotto ja käyttö taidehistoriassa Elina Heikka...9 Taiteilija-artikkelin mikrofilmillä Hakemisto netissä Liisa Murtti...11 Raimo Viitalan (1932 1991) leikekirjat mikrofilmattu Toini Matikainen...12 Kosketuskohtia J. L. Runeberg seminaari...13 Ajankohtaista...14 KKA yhteystiedot...15 Kuvataiteen keskusarkiston ja Valtion taidemuseon kirjaston tutkijapalvelu sekä kuvapalvelu on suljettu 22.12.2003-6.1.2004. ISSN 1456-0852 Dokumentti on Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston julkaisu, joka postitetaan ilmaisjakelulehtenä sidosryhmille. Dokumentti on ilmestynyt vuodesta 1995 alkaen kaksi kertaa vuodessa ja vuodesta 1998 alkaen myös sähköisenä versiona (ISSN 1456-0860) Kuvataiteen keskusarkiston www-sivuilla http://www.fng.fi/kka.htm. Toimittajat Liisa Lindgren ja Erkki Anttonen sähköposti etunumi.sukunimi@fng.fi Taitto ja kuvankäsittely Tea Åvall Kansi Pirje Mykkänen Kuvat, ellei toisin mainittu, Kuvataiteen keskusarkisto Valtion taidemuseo Kuvataiteen keskusarkisto Kaivokatu 2 00100 Helsinki puh. 09-173 361 1
Kuvat kansikuva: Osmo Valtonen, 1968, mustavalkovedos. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura edellinen sivu: Signe Hammarsten-Jansson, 1910-luku?, mustavalkovedos, 74 x 96 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura yllä: Martti Ranttila, n. 1900, visiittikuva. Valokuvaaja: Leppänen, Fredrik. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura. Kuvan takana on teksti: Tämän ikäisenä Martti Karunassa nousi isänsä kirjoituspöydälle ihailemaan ikkunasta avointa merta sanoen niin kaunista, niin kaunista. Tämän on kertonut hänen äitinsä Anna Ranttila. takasivu: Carl Eneas Sjöstrand, 1870-1880 -luku, visiittikuva. Valokuvaaja: Nyblin, Daniel. KKA 2
Kuvasta dokumenttiin Tämänkertaisen Dokumentti-lehden artikkelit ovat satoa Kuvataiteen keskusarkiston syyskuussa järjestämästä seminaaripäivästä. Siellä pidetyt puheenvuorot käsittelivät taidemuseoiden dokumentointitoimintaa ja -hankkeita. Seminaaripäivän aikana painottui se, minkä oikeastaan kaikki tiesivät jo etukäteen: harvalla museolla on kokoelmien hoidon ja näyttelytoiminnan puristuksissa mahdollisuus paneutua kuvataiteen tallentamiseen edes oman lähialueen puitteissa. Siksi monessa puheenvuorossa painottuikin suunnitelmallisuuden ja yhteistyön merkitys. Tämä numeromme on kuvitettu Kuvataiteen keskusarkiston kuvakokoelmiin kuuluvin vanhoin ja uusin taiteilija- ja ateljeekuvin. Ne ovat aikansa dokumentteja, vaikka vain häviävän pieni osa lienee tehty tietoisen dokumentointityön puitteissa. Kuvataiteen keskusarkistoon tämän julkaisun kuvat ovat kertyneet lahjoituksina. Osa kuvakokoelmista on tullut näyttelyihin liittyvän työn tuloksena ja osa ollut museon arkistossa niin kauan, ettei niiden provenienssista ole varmuutta. Vasta keskusarkiston perustamisen eli viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana on taiteilijoiden työskentelyä ja heidän ateljeitaan pyritty jossain määrin dokumentoimaan. Dokumentointityön painopiste on kuitenkin ymmärrettävistä syistä ollut näyttelyiden tallentamisessa. Kuvataiteen keskusarkistossa taiteilija- ja ateljeekuvia sisältävistä kokoelmista laajimpia ovat Suomen Taiteilijaseuran ja Taide-lehden lahjoittamat kokoelmat. Edellinen käsittää mm. eri vuosikymmenien taiteilijamatrikkeleita varten kerättyjä valokuvia ja muuta aineistoa aina 1800-luvun lopulta lähtien. Jälkimmäinen puolestaan sisältää vuonna 1960 perustetun Taide-lehden kuva-aineistoja vuosilta 1975 1996. Lehden taiteilijaesittelyiden myötä onkin kerääntynyt erityisen hienoa kuva-aineistoa. Suomen Taiteilijaseura täyttää 140 vuotta ensi vuonna. Sen kunniaksi Kuvataiteen keskusarkisto tuottaa yhteistyössä Taiteilijaseuran kanssa näyttelyn, joka esittelee suomalaisia taiteilijoita ja heidän työskentelyään valokuvan ja akateemisen kuvataiteemme alkuajoilta 1800-luvulta lähtien. Taiteilija kuvassa -näyttelyyn liittyy yhteistyössä Kustannus Oy Taiteen kanssa julkaistava kirja. Sen artikkelit käsittelevät muun muassa mitä kuvat taiteilijasta työssään kertovat taiteen tekemisen ulkoisista puitteista tai kuvataiteen statuksesta ja millaisia mielikuvia luovasta työstä kuvat ovat tuottaneet. Vielä kannattaa myös ottaa yhteyttä Kuvataiteen keskusarkistoon, jos oman museon kuvakokoelmissa on erityisen kiinnostavia taiteilija- tai ateljeekuvia. Taiteilija kuvassa -näyttely on esillä kesä-heinäkuussa 2004 Kiasmassa. Olemme varautuneet siihen, että näyttely voidaan esittää myöhemmin muuallakin. Yhteistyökumppaneiksi haluavia kehotetaan ottamaan yhteyttä pikimmiten Kuvataiteen keskusarkistoon! Liisa Lindgren erikoistutkija 3
Sisyfoksen jäljissä Valtakunnallisen kuvataiteen dokumentointi- ja arkistointipäivän satoa Ulla Vihanta Kuvataiteen keskusarkiston johtaja 4 Ateneum-saliin kokoontui syyskuun 25. päivä aktiivinen joukko kuvataiteen arkistoinnista vastuuta kantavia taidemuseoiden tutkijoita, amanuensseja ja museonjohtajia. Päivän alustuksissa nousi esiin kysymyksiä, jotka koettiin yhteisiksi ja joiden ratkaisemiseksi taidemuseoiden dokumentointipolitiikkaa tulisi jatkuvasti kehittää. Esitelmät johdattivat kysymään: Mitä taidemuseoissa dokumentoidaan? Ketä varten kuvataiteeseen liittyviä arkistoaineistoja kerätään? Onko työ, Pekka Vähäkankaan otsikkoa lainaten, Sisyfoksen työtä hetkittäin turhauttavalta tuntuvaa loputonta aherrusta? Onko ponnisteluista huolimatta tuloksena muistiorganisaatioiden sisällöllinen köyhtyminen? Kysymysten herättämä skeptismi väistyi hetkeksi, kun Tarja Kekäläinen esitelmöi Oulun taidemuseossa tehdystä dokumentointityöstä. Kekäläinen tarkasteli dokumentointia yhtäältä museon kokoelma- ja näyttelytoimintaan liittyvänä sisäisenä perustoimintana ja toisaalta ulkoisena, koko Oulun läänin alueelle taiteilijoihin ja taide-elämän vaikuttajiin, kuntien kokoelmiin, julkisiin veistoksiin, alueellisiin hankkeisiin, esimerkiksi Hailuotoprojektiin ulottuvana systemaattisena dokumentointina. Kekäläisen esitelmä toi erinomaisesti esiin sen, että suunnitelmallinen dokumentointi auttaa oman toiminnan linjaamista, toimintahistorian seuraamista ja ennen kaikkea kuvataiteeseen liittyvän kentän tuntemista sekä hallitsemista. Onnistunut dokumentointityö edellyttää kuitenkin oman toiminnan jatkuvaa kriittistä arviointia, resurssien priorisointia ja yhteisesti sovittujen pelisääntöjen noudattamista. Kuopion taidemuseon dokumentointipolitiikkaa esitelleen Pekka Vähäkankaan puheenvuoro valotti taidemuseoiden arkistojen hallinnollista asemaa osana kaupunkien arkistotointa sekä hänen oman museonsa dokumentointipolitiikkaa osana Kuopion aluetaidemuseon toimintapolitiikkaa ja Kuopion kaupungin kulttuuristrategiaa. Lisäksi hän muistutti arkistotyön humanistisesta perusluonteesta ja korosti Sisyfoksen työtä rangaistuksen sijaan sankaritekona. Vähäkangas toi esille myös dokumentointiin liittyvät kriittiset menestystekijät ja muistutti tiedon saatavuuteen, tutkitun ja näkemyksellisen tiedon tuottamiseen ja välittämiseen liittyvistä ongelmista. Aamun esitelmissä syntynyt optimismi kaikkosi, kun Esko Nummelin pani kuulijat pohtimaan dokumentointityön teoreettisia perusteita. Hän kyseenalaisti käsityksemme kaiken kattavasta dokumentoinnista ja arvosteli topografiseen dokumentointiin pohjaava ajattelua. Nummelin muistutti, että 1982 lähtien aluetaidemuseona vaikuttaneen Porin taidemuseon vastuualueeseen kuuluu satakuntalainen taide. Hän kuitenkin epäili kyseisen lähtökohdan kestävyyttä ja kysyi avoimesti, ovatko heidän tekemänsä taiteilijahaastattelut sittenkään kovin relevantteja. Kuvataiteen keskusarkiston näkökulmasta topografinen dokumentointi on kuitenkin helpottanut valtakunnallista työtä, mutta yllä: Bruno Aspelin, 1890-luku, visiittikuva. Valokuvaaja: Nyblin, Daniel. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura alla: Osmo Valtonen, n. 1970, mustavalkovedos, 230 x 164 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura
Nummelinin puheenvuoro pakotti pohtimaan asiaa myös muista näkökulmista. Lisäksi Nummelin kritisoi dokumentointityössä projektikohtaista, taktista näkökulmaa. Taktisen sijaan hän painotti tietoista, strategiseen dokumentointityöhön pohjaavaa toimintaa. Nummelinin puheenvuoro herätti myös kysymyksen siitä, onko subjektiivisiin tarpeisiin pohjaava dokumentointiprojekti organisaation näkökulmasta oikeutettu. Nummelin painotti subjektiivisuuden merkitystä, mutta dokumentointihankkeiden priorisointiin liittyvää keskustelua on tulevaisuudessa jatkettava. Iltapäivän esitelmissä kuultiin Kuvataiteen keskusarkistojen tutkijoiden, Elina Heikan ja Maritta Mellaiksen mielenkiintoiset puheenvuorot, joissa he tarkastelevat sekä teoreettisen tiedon että käytännön valossa taiteilijahaastatteluihin liittyviä ongelmakohtia. Lisäksi Kiasman kirjastossa työskentelevä Tellervo Yli-Hallilla esitelmöi virtuaalikirjaston tarjoamista mahdollisuuksista ja korosti kuvataiteen virtuaalikirjaston valtakunnallista merkitystä sekä erilaisten arkistoaineistojen saatavuuden parantamista demonstroimansa virtuaalikirjaston pohjalta. Päivän parhaana antina on kuitenkin pidettävä niitä äänite- ja kuvanäytteitä, joissa arkistotyö tavoitti päämääränsä tarjoamalla tietoa taiteilijasta, hänen maailmankuvastaan ja todellisuudestaan. PARS PRO TOTO Dokumentointi ja suomalainen taidemuseolaitos Esko Nummelin vs. taidemuseonjohtaja, Porin taidemuseo Kysymys taidemuseolaitoksen dokumentointiin ja tutkimukseen liittyvistä palveluista sekä taidehistoriallisista arkistoista on yhä ajankohtaisempi ainakin kahdesta eri syystä. Yhteiskunnan digitalisoituessa myös museoiden asiakaskunnalla on oikeus odottaa ajanmukaisesti tuotettuja, joustavasti eri tarpeisiin vastaavia palveluja. Taidehistoriallinen tutkimus on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kokenut melkoisen metodisen ja teoreettisen mullistuksen. Uudet kysymyksenasettelut haastavat dokumentointia ja tiedon keruuta tekevät museot, minkä myötä väistämättä herää koko joukko kysymyksiä: keräämmekö oikeaa tietoa ja oikein menetelmin? Onko joku muu maamme museokentällä jo tallentanut tämän tiedon ja mikäli näin on, niin mihin minun pitäisi vähäiset voimavarani sen sijaan kohdistaa? Arkistoiden roolia ja tehtävää käsiteltiin valtakunnallisesta näkökulmasta Kuvataiteen keskusarkiston vuonna 1997 järjestämillä arkistopäivillä ja kuva-arkistot olivat vuorossa vuonna 2002. Monia merkittäviä prosesseja onkin viime vuosina käynnistynyt. Näistä voidaan mainita mm. nyt jo päättynyt Taiteilijaa tapaamassa, mediataiteen arkistointiprojekti sekä taidehistoriallisten arkistojen valtakunnallinen kartoitusprojekti. Vaikka menetelmät ja tavoitteet vaihtelevat, dokumentointi kuuluu myös aluetaidemuseoiden tehtäväkuvaan ja työtä tekevät useimmat muutkin maamme taidemuseoista. Oma lukunsa on tietysti vielä KEHYS ja sen toiminta. Sigfrid August Keinänen, 1920-luku, valokuvapostikortti. KKA, Kokoelma Salon Strindberg 5
6 Museon pro ili ja dokumentoinnin lähtökohdat Olemme tottuneet arvioimaan maamme museokentän toimintaa yksittäisen museon näkökulmasta. Museolaitoksesta kokonaisuutena ja sen palvelutuotannosta tehtäväjakoineen puhutaan edelleen huomattavan harvoin vaikka kokonaisuus onkin epäilemättä enemmän kuin osiensa summa tai ainakin sen pitäisi olla. Kuten Tuula Arkio totesi Helsingin Sanomissa loppuvuodesta 2002 (HS 6.11.2002), museo tarvitsee oman profiilin, oman persoonallisen linjauksensa, joka erottaa sen museokentän muista toimijoista. Arkio viittaa museon harjoittamaan kokoelmapolitiikkaan vaikka käytännössä museon julkinen kuva lienee parhaiten muovattavissa määrätietoisella ja linjakkaalla näyttely- ja julkaisutoiminnalla kuten Kiasmakin on tehnyt. Museoiden välisestä dokumentointityön tehtäväjaosta on keskusteltu aluetaidemuseoiden kokoelmapoliittisen prosessin yhteydessä ja tulokset voidaan osittain lukea aluetaidemuseoiden nykytilaa koskevasta selvityksestä, joka valmistui syyskuun alussa. Kukin aluetaidemuseo suorittaa dokumentointityötä omalla alueellaan ja kerää tietoa alueensa taiteilijoista. Ratkaisu näyttää luontevalta ja hyvältä valtakunnalliselta tehtäväjaon perustalta, mutta on olemassa riski, että se myös ohjaa dokumentointityötä tavalla, joka vinouttaa kokonaiskuvaa. Kuvataide on rajatonta myös muussa kuin runollisessa mielessä. Kun ja jos lähtökohtana ovat oman alueen taiteilijat, voi käydä niin, että taiteen ilmiöt jäävät henkilöä vähemmälle huomiolle. Renessanssin taiteilijanero toki puhuttelee suurta yleisöä, mikä voi osaltaan houkutella museota käyttämään henkilökeskeistä lähestymistapaa ainakin tiedottamisessaan. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan muodostu koko toiminnan läpi käyväksi periaatteeksi niin, että se myös suuntaa dokumentointityön kysymyksenasetteluja ja tavoitteita. Visuaalisen kulttuurin ja kuvataiteen piirissä tapahtuu jatkuvasti paljon ja mielenkiintoista myös sellaista, mitä ei voi palauttaa suoraan kentän toimijoihin yksilöinä. Maailmaa syleillen vai toimintoja kohdentaen Tiedämmekö mitä seuraavien vuosien tutkijasukupolvet tulevat kysymään aluetaidemuseoiden kokoamissa arkistoissa? Emme tietenkään voi tietää, mutta voimme toki yrittää hahmottaa mahdollisuuksia ja ottaa keskustelun myötä syntyneet suuntaviivat toiminnassamme huomioon. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kokoyllä: Kuvanveistäjä Robert Stigellin ateljee, Lapinlahdenkatu 11, Hki, 1905. Valokuvaaja tuntematon. KKA, Kokoelma Robert Stigell kesk: Viktor Jansson ja Alvar Cawén painivat, 1910, mustavalkovedos, 87 x 115 mm. Valokuvaaja tuntematon. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura alla: Ö-ryhmän Raha-aktio, 1982, mustavalkovedos, 240 x 299 mm. Valokuvaaja: Larjosto, Harri. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura
yllä: Alpo Jaakola, 1970-luku, mustavalkovedos, 195 x 163 mm. Valokuvaaja: Tenhunen, Antero. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura alla: Ernst Mether-Borgström, 1960-luku, mustavalkovedos, 184 x 174 mm. Valokuvaaja: Rácz, Istvan. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura naiskuva muodostuu varsin sattumanvaraisesti valikoituvista prosesseista. Kun pohdimme yksittäisen museon suhdetta maamme museolaitoksen muodostamaan kokonaisuuteen, herää useita kysymyksiä. Yksi näistä kysymyksistä on se, miten laajaa ja kattavaa teoreettista valmiutta yksittäiseltä museolta voidaan edellyttää. Onko realistista ajatella, että meillä on tutkijakoulutuksemme myötä riittävät metodiset valmiudet koko taiteen kentän haltuun ottoon kaikkine mahdollisine kysymyksenasetteluineen? Kuinka pitkälle opintojen yhteydessä luotu teoreettinen perusta kantaa ja miten kykenemme reagoimaan paradigman muutoksiin? Jääkö tietotaidon ylläpito ja kehittäminen vain henkilökohtaisen kiinnostuksen ja jatkoopintojen varaan vai onko asia nähtävä niin, että alan metodinen kehitys kuuluu tutkimustyön arkeen mikä johtopäätös pitäisi heijastua myös alan toimintojen organisointiin. Yksi mahdollisuus vastata näihin haasteisiin olisi luoda maamme museolaitoksen piiriin verkostoja, jotka erikoistuisivat tiettyjen ilmiöiden ja prosessien dokumentointiin yhdessä arkisto- ja yliopistolaitoksen kanssa kehittäen samassa yhteydessä oman painopistealueensa vaatimaa metodista osaamista. Helena Sederholm otti vuonna 2001 valmistuneessa Taiteen tulkkina -selvityksessä taidemuseoiden tutkimuksen ja dokumentoinnin problematiikkaan selkeän ja realistisen kannan todetessaan, että visuaalinen kulttuuriperintö on liian laaja tehtäväkenttä yksittäiselle museotyypille eli tässä tapauksessa taidemuseoille. Näkemys Vanhaa ja niin kulunutta sanontaa käyttääkseni kyse on visiosta. Mikä näkemys tai minkälainen käsitys maamme museolaitoksella on siitä, miten visuaalisen kulttuurin ja kuvataiteen piiriin kuuluvia ilmiöitä tulisi tutkia, mitä dokumentoida ja mitä tallentaa (kuten edellä todettiin, museolaitos ei yksin pysty näitä päätöksiä tekemään). Nykytaiteen keräämisestä -julkaisun ilmestyminen vuonna 1999 paalutti vahvan perustan maamme taidemuseoiden kokoelmapoliittiselle keskustelulle, joka näyttää kuitenkin pääsevän varsin hitaasti vauhtiin. Vähemmälle huomiolle tähän mennessä on jäänyt se kiinteä yhteys mikä kokoelmien muodostamisen ja dokumentointityön välillä on tai ainakin pitäisi olla. Esinekeskeisestä ajattelusta irrottautuminen tai ainakin terveellisen etäisyyden ottaminen näyttää yhtä vaikealta kuin henkilöpainotteisesta ajattelusta vapautuminen. Kysymys on yksinkertainen: mitä dokumentoinnin kohteeksi valitaan, kuka valitsee ja kuka dokumentointityön tekee. Opetusministeriön julkaisema, äskettäin ilmestynyt julkaisu Alueiden vahvuudeksi. Kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan aluekehittämisen toimenpideohjelma linjauksia ja painopisteitä vuosille 2003 2013 ottaa museoiden osalta esille joukon konkreettisia toimenpiteitä, joita kaikkia voidaan pitää keskeisen tärkeinä. Museo2000 -mietinnön tavoin kysymyksenasettelua tosin ohjaa edelleen kulttuurihistorian museoiden näkökulma tavalla, joka ei kykene hyödyntämään taidemuseoiden kulttuuripoliittista painoarvoa. Valtakunnallinen tehtäväjako Taidemuseoiden erityisluonne -keskustelua kiinnostavampi kysymys liittyy valtionhallinnon ja kunnallishallinnon kunnan 7
ja valtion välisiin suhteisiin. Viime vuosien kehityssuunta näyttäisi olevan sellainen, että valtionhallinnon piirissä on yhä voimakkaampaa kannatusta saanut tilaaja-tuottaja -mallin mukainen ajatus, jossa valtio on ottanut rahoittajan roolin ostaen palvelut niiden tuottajilta. Ottamatta kantaa tämän ajattelun laajempiin sovellutuksiin, museoalan kaltaiselle yhteiskunnan sektorille sovitettuna malli voi olla ongelmallinen. Kunnat ovat itsehallinnollisia yksiköitä. Valtuuston päätökset, painopisteet ja strategiset valinnat tapahtuvat paikallisyksikön perspektiivistä, mikä väistämättä vaikeuttaa toimintoja, joiden merkitys hahmottuu vasta valtakunnallisen näkökulman kautta. Kun jatkuvasti tiukkenevassa kunnallistaloudessa eletään talousarviovuosi kerrallaan, realisoituu museolaitoksessa tehty tutkimus ja dokumentointityö mahdollisesti vasta vuosien tai jopa vuosikymmenien kuluttua. Museo2000 -mietinnössä kuten ehkä laajemminkin museoalan sisällä on elänyt vahva optimismi ja usko siitä, että ongelmat voidaan ratkaista tiedottamalla. Kerta toisensa jälkeen yksittäisiä museoita on kehotettu kääntymään taustayhteisönsä puoleen ja kertomaan miten tärkeää näkymätöntä työtä museot tekevät. Voi kun kyse olisikin siitä, että kunnallispoliittiset päättäjät ja hallintovirkamiehet kaupunginkamreeria myöten olisivat niin tietämättömiä kulttuuriperinnön tallennustyön merkityksestä, että he eivät puhtaasta ymmärtämättömyydestään pysty osoittamaan museoille niiden toimintaedellytykset turvaavia määrärahoja. Kuten Helena Sederholmkin selvityksessään totesi, on olemassa riski, että museot omaa yhteiskunnallista painoarvoa ja merkitystä kuvatessaan tulevat synnyttäneeksi odotusarvoja, joiden lunastaminen jatkossa saattaa käytettävissä olevien resurssien puitteissa osoittautua vaikeaksi. Erityisen herkällä alueella liikutaan kun puhutaan tutkimuksesta ja dokumentointityöstä. On itsestään selvää, että paikalliset museot eivät yksin selviä tulevaisuuden dokumentointihaasteiden edessä. Kansallisen kulttuuripääoman tallennus on tehtävä, jota ei voi ainakaan visuaalisen kulttuurin osalta palauttaa sirpaleisen ja itsehallinnollisista yksiköistä koostuvan kentän hoidettavaksi. Pahin mahdollinen näkymä on se, että valtio ottaa roolin, jossa se rahoittajan ominaisuudessa tyytyy vain voimavarojen kanavointiin. Ohjeistamalla ja painopistealueita etsimällä yritetään päästä päämäärään, joka edellyttäisi valtakunnallista näkökulmaa. Onneksi näin ei näyttäisi käyvän. Kuvataiteen keskusarkiston ja KEHYKSEN toiminta antaa kentälle viestin siitä, että valtio on kiinnostunut museolaitoksen kehittämisestä kokonaisuudessaan. Tämä viesti on nyt saatava myös kaupunginkamreerin korvaan. Pari vuotta sitten tällä samalla paikalla totesin, että olisi rakennettava Suomen taidemuseoiden yhteinen arkistoaineiston ja tiedonhallinnan infrastruktuuri ja samalla luotava pelisäännöt sen ylläpitoon ja käyttöön. yllä: Chris af Enehielm, 1980-luvun alku, mustavalkovedos, 177 x 127 mm. Valokuvaaja: Sandberg, Peter. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura kesk: Juhani Harri, 1970-luvun alku?, mustavalkovedos, 300 x 212 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura alla: Eino Ahonen, 1960-luku, mustavalkovedos, 148 x 104 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura 8
METODIMERKINTÖJÄ Haastatteluaineistojen tuotto ja käyttö taidehistoriassa Elina Heikka erikoistutkija paperi oli kärvistynyt tummanruskeaksi kaikkein tärkeimmän lauseen keskeltä. Olemme tehneet parhaamme tarjotaksemme laihanlaisen yhteenvedon jäljellä olevista Usein katkelmista; mutta usein on tarpeen spekuloida, keksiä olettamuksia tai jopa käyttää mielikuvitusta. Virginia Woolf, Orlando (1928) Taidehistoriallisessa tutkimuksessa, jossa pääpaino on sanalla historia, taiteilijahaastatteluilla on arvonsa asiatiedon keruun välineenä. Haastatteluista poimittuja konkreettisia tosiasioita käytetään rinnan kaiken muun lähdeaineiston kanssa. Lähdekritiikin jälkeen suullisesti kerrotun asiatiedon ja kirjallisten lähteiden kelpoisuudessa ei ole eroa, kun kyseessä ovat esimerkiksi tiettyyn taiteilijaan, näyttelyyn tai taide-elämän tapahtumaan liittyneet tietyssä ajassa ja paikassa toteutuneet tosiasiat. Haastatteluaineistojen tärkeä arvo on siinä, että mahdollisten tutkimusten kannalta on asioita, jotka eivät koskaan ole kirjautuneet edes yksityiseksi tekstiksi muistiinpanoiksi, kirjeiksi tai päiväkirjoiksi ja vielä enemmän niitä, joita ei viitseliäskään tutkija julkaistuista teksteistä löydä. Muuten kirjaamatta jääneen tiedon keruun lisäksi haastatteluaineistot ovat myös muulla tavalla omanlaisensa lähdemateriaali, jopa tutkimusnäkökulmaa suuntaavalla tavalla. Ensiksikin on muistettava, että haastattelutilanteessa on kyse kahden henkilön kohtaamisesta, jossa lopputulokseen vaikuttaa tietyssä institutionaalisessa tilanteessa tapahtuneen kohtaamisen dynamiikka. Haastattelijalla on tärkeä rooli keskustelun eteenpäin viejänä. Usein hänellä on etukäteen mielessään tulevan haastattelun käsikirjoitus, joka pohjautuu omaan tietämykseen ja mielenkiinnon kohteisiin, joita kohti ajaa haastattelua. Tästä huolimatta lopputulos ei voi koskaan olla täysin ennalta arvattava, eikä sen pidäkään olla. Hyvä haastattelija ottaa tilaisuudesta vaarin, on paitsi tietävä myös kuunteleva ja nopearefleksinen. Tilannekohtainen vuorovaikutus tuo haastatteluaineistoon informaatiota, jota nauhoituksen litterointi ei välttämättä paljasta: äänen sävyt, painot, tauot. Haastateltavan vastauksiin vaikuttaa mm. se, kuinka hän mieltää haastattelutilanteen merkityksen. Vappu Lepistön mukaan taiteilijan intressi saattaa olla terapeuttispsykologinen, jolloin hän kokee saavansa haastattelussa tilaisuuden purkautua ja kertoa eri asioista. Yhtälailla haastattelu voi antaa taiteilijalle tilaisuuden analysoida ja arvioida elämään ja taiteeseen liittyviä kysymyksiä (analyyttis-filosofinen intressi). Käytännöllisesti tilanteeseen orientoitunut taiteilija miettii, mitä hyötyä tai haittaa tutkimuksesta on hänen taiteellisen toimintansa kannalta. Institutionaalisen intressin vallitessa haastateltava miettii, miten haastattelutilanne antaa mahdollisuuden luoda julkista kuvaa tai kehitellä eteenpäin tarinaa taiteilijasta (Lepistö, 1986). Taidehistoriallisessa haastattelussa on yleensä kyse ns. puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, aiheena elämä ja taide. Käydään lomittain läpi taiteilijantien käänteet ja elämäkerran keskeiset tapahtumat. Haastattelussa taiteilija muuntaa elämäänsä, sen yksityiskohtia, kertomukseksi, jossa tapahtumat seuraavat ajallisesti ja kausaalisesti toisiaan. Kyse on siis kertomisesta, omaa elämää koskevan tarinan tuottamisesta. Tarinallisuutta on pidetty olennaisena inhimillisiä tapahtumia koskevana ymmärryksen muotona. Lisäksi tarinallisuudella on aivan erityinen asema yksilön identiteetin rakennustyössä. Voi nimittäin kysyä, onko mahdollista kuvitella identiteettiä ilman omaelämäkertaa, ilmaa itseä koskevaa tarinaa? Ja mitä muuta on identiteetin rakennus kuin aktiivinen prosessi, jossa käsillä olevista tykötarpeista työstetään oman elämän tarinaa, poissulkemisen tai mukaan ottamisen kautta. Koska ei ole identiteettiä ilman kertomusta, myös kaikki elämää minun ja maailman suhdetta koskevat tarinat ovat käänteisesti luettavissa identiteettityön näkökulmasta. 9
10 Ihmisten omasta elämästään kertomat tarinat ovat viimevuosikymmeninä olleet intensiivisen tutkimuksen kohteena. Ns. narratiivisen tutkimuksen piirissä on sosiaalipsykologiassa painotettu elämäkerrallisten tarinoiden kulttuurisia sidonnaisuuksia. Vilma Hännisen mukaan tarinankertomisen lähtökohtana on yksilölle tarjoutuva kulttuuristen kertomusten joukko, sosiaalinen tarinavaranto, josta osa tarinoista siirtyy henkilökohtaiseksi tarinavarannoksi. Minuuttaan yksilö rakentaa Hännisen mukaan oman sisäisen tarinan kertomisen luovassa prosessissa. Sisäinen tarina voi tasoltaan olla vain alustavasti narratiivinen. Kun rutiininomaiset merkityksenannot syystä tai toisesta tulevat ongelmallisiksi, vkriisiytyvät, sisäisestä tarinasta tulee kielelle artikuloitua sisäistä puhetta, reflektiivinen sisäinen tarina. Sisäisen tarinan kolmannella metareflektiivisella tasolla ihminen erittelee omaa tarinaansa tietoisena siitä, että se on kerrottua todellisuutta, tarina (Hänninen, 2000). Taiteilijoiden itsestään kertomista tarinoista löytyy varmasti kaikkia sisäisen tarinan tasoja, mutta voinee arvailla, että taiteilijoiden itsestään kertomat tarinat ovat keskimääräistä paremmin muotoutuneita, sillä jo ammatti asettaa vaatimuksia oman tarinan luomiseen, alkaen matrikkelitietojen keräämisestä oman taiteilijatien kertomiseen syntymäpäivähaastatteluissa tai näyttelyiden yhteydessä. Ammatti edellyttää tarinaa, jota toisto vahvistaa. Taiteilijahaastattelujen osalta narratiivinen tutkimus antaa virikkeitä haastatteluaineistojen tutkimiseen identiteettiä ja erityisesti taiteilijaidentiteettiä rakentavina teksteinä. Kuinka taiteilijuus kerrotaan? Tämän tutkimusasetelman kotimaisia klassikkoja ovat Vappu Lepistön lisensiaattityö (1989) ja väitöskirja (1991). Omaelämäkerran narratiivinen jäsentyneisyys rajoittaa niiden todistusvoimaa, vai rajoittaako? Hännisen mukaan toisaalta kertomukset juuri tarinallisuutensa kautta ilmentävät kulttuurista todellisuutta: yhteisön moraalijäsennyksiä ja uskomuksia voidaan paljastaa osoittamalla, minkälaisia tarinallisia rakenteita ihmisten kertomukset elämästään sisältävät. Vaikka narratiivisessa tutkimuksessa tähdennetään tarinan tuottamista yksilön aktiivisena prosessina, siinä nähdään yksityiset tarinat yleisten, vain hitaasti muuttuvien lainalaisuuksien alaisina. Perinteisen, taiteilijayksilön ainutkertaisuutta tähdentävän tutkimuksen kanssa uudet kysymykset taiteilijuuden sosiaalisesta rakentumisesta eivät aina ole helposti yhteen sovitettavissa, varsinkaan jos kyse on elävistä taiteilijoista, joiden itsestä kertoma tarina asetetaan suurennuslasin alle tulkittavaksi. Asiaan liittyy eettisiä ongelmia etenkin, jos tutkimusnäkökulma tulee haastateltaville yllätyksenä. Haastateltavat eivät välttämättä pidä kysymyksistä, joita haastatteluaineistolle esitetään, ne eivät välttämättä ole heidän kysymyksiään. Matti Hyvärisen tutkimus taistolaisuudesta päättyy haastateltavan loppulauseeseen: Enpä vieläkään tiedä kadunko vai enkö kadu, ja missä mielessä, 70-luvun touhujani. Mutta sitä taatusti kadun, että annoin Hyväriselle haastattelun. Juhani Ruotsalo ei tunnistanut omaa kokemustaan Hyvärisen tutkimuksesta (Hyvärinen, 1992). Narratiivisen tutkimuksen ohella diskurssianalyysi on toinen mahdollinen tekstintutkimuksen metodi haastatteluaineistojen lähestymiseen. Metodina diskurssianalyysi ei johda samalla lailla identiteettikysymyksiin kuin narratiivinen tutkimus, tai ainakaan diskurssianalyysin kautta ei ole ollut tapana keskittyä subjektin identiteetin muotoutumisen kysymyksiin. Jos haluaa yllä: Kari Huhtamo maalaa sääriä, n. 1967, mustavalkovedos. Valokuvaaja: Hilpo, Seppo. KKA. alla: Jukka Mäkelä valmistelee Venetsiaan Stealing Diamonds -näyttelyn teoksia, kesäkuu 1986, mustavalkovedos, 239 x 177 mm. Valokuvaaja: Fona, Daniele. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura
kärjistää narratiivisen ja diskurssianalyyttisen lähestymistavan eroa, voi todeta, että diskurssianalyysissä pikemminkin vältetään väitteitä subjektista, ei haluta puhua yksilön pään sisäisistä mentaalisista prosesseista. Prosessi-sana on diskurssianalyysille kaikin puolin vieras, sillä metodin vahvuus ja ehkä myös sen rajoittuneisuus on sen haluttomuudessa huomioida ajallista jatkumoa. Diskurssianalyysissä keskitytään ajallisiin poikkileikkauksiin, se on metodina ahistoriallinen. Diskurssit määritellään tiettynä hetkenä olemassa olevina puheenpiireinä, merkitysjärjestelminä. Tutkimuksen keskiössä ovat kielen kautta muotoutuvat yhteiskunnalliset valtarakenteet, niiden esilletuominen ja analyysi. Usein subjekti näyttäytyy vain kielen vallan kohteena, heterogeenisenä, ristiriitaisena, ilman ydintä ja diskurssien armoilla olevana. Subjektilta ei edellytetä koherenssia, eikä edes haluta tähdentää yksilön sisäänrakennettua pyrkimystä vakaan identiteetin rakentamiseen. Diskurssianalyysi voi olla ylpeä kyvystään tarkastella valtaa ja vallanalaisuutta puheen kautta yliyksilöllisesti. Sekä diskurssianalyysi että narratiivinen tutkimus edustavat tieteen ns. kielellistä käännettä, ja sen mukaisesti molempien tutkimustraditioiden ihmiskuvassa tähdennetään maailman kokemisen muotoutumista kielen läpi. Ei ole kielestä ja käsitteistä riippumatonta vapaata havaintoa ja kokemusta, tai ainakin sellaisesta on tutkimuksen kautta vaikea saada kiinni. Ei voi puhua vain kielestä niin kauan kuin diskurssien vuoksi käydään sotia, totesi Norman Fairlough Helsingin luennollaan syksyllä 1999. Kieli on varmasti olemassa olevaa ja kielen muodostamilla järjestelmillä on omat tajuntaamme ja yhteiskuntaa yhteiseksi ryhmäkokemukseksi jäsentävät lainalaisuutensa. Kieli kutoutuu tarinoiksi ja toisaalta kieli jäsentyy toteamuspaketeiksi, diskursseiksi. Lopuksi vielä tutkimusmetodien kaksisuuntaisuudesta: olkoonkin, että narratiivinen tutkimus tai diskurssianalyysi on työvälineitä kielen vaikkapa taidehistoriallisen haastattelun tutkimukseen, ne ovat myös (itse)reflektion työkaluja minkä tahansa taidehistorian tai muun taidetekstin lukemiseen oppialan omien tarinamuotojen ja vallitsevien diskurssien jäsentämiseksi ja sitä kautta itseymmärryksen kasvattamiseen. Kirjallisuus: Hyvärinen, Matti 1994: Viimeiset taistot. Tampere: Vastapaino. Hänninen, Vilma 2000: Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Acta Universiatis Tamperensis 696, Tampereen yliopisto. Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (1993): Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino. Lepistö, Vappu 1989: Taiteilijakäsitys. Kuvataiteilija ja taideyhteisö tapaustutkimus kuvataiteellisen toiminnan merkityksistä. Sosiaalipsykologian lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Lepistö, Vappu 1991: Kuvataiteilija taidemaailmassa: tapaustutkimus kuvataiteellisen toiminnan sosiaalipsykologisesta merkityksestä. Helsinki: Tutkijaliitto. Taiteilija-artikkelin mikrofilmillä Hakemisto netissä Liisa Murtti tutkija Kuvataiteen keskusarkiston leikearkiston kolme vuotta (2000 2003) kestänyt mikrofilmausprojekti päättyi viime keväänä. Se oli aineistoltaan ja työmäärältään mittava. Materiaali käsitti kuvataiteilijoita koskevia päivälehtien arvosteluja ja artikkeleita vuosilta 1981 1999. Niitä arvioitiin olevan yhteensä 400.000 leikettä, eli noin 48 hyllymetriä. Koska kaikkea ei voitu kuvata, valintaperusteista tehtiin priorisointimuistio. Kuvattaviksi valittiin 3770 taiteilijan leikkeet. Yleensä mikrofilmeille kuvataan kirjanmuotoista, sidottua aineistoa, kuten myös leikearkistossa on aikaisempina vuosina tehty. Ulkomailla esimerkiksi New Yorkin Modernin taiteen museossa toteutettiin 1990-luvulla vastaava indeksoitu, laaja kirjamuotoinen mikrofilmausprojekti. Leikearkiston hankkeessa oli nyt kuitenkin kyse irtoleikkeistä, mikä vaikeutti ja pitkitti mikrofilmausta. Kuvattujen taiteilijoiden nimihakemisto on siirretty Kuvataiteen keskusarkiston kotisivuille (arkistot/kokoelmat leikearkisto). Hakemiston suora osoite on http:// www.fng.fi/fng/rootnew/fi/kka/pdf/www_taiteilijat.pdf, mutta tietenkin sinne voi mennä myös kotisivujen kautta: leikearkiston sivustolla vasemmalla on pieni 11
teksti: Vuosina 1981 1999 ilmestyneitä artikkeleita kuvataiteilijoista. Tästä pääsee klikkaamalla taiteilijanimen mukaiseen hakemistoon. Kun olet avannut hakemiston, sen vasemmassa yläreunassa on kirjainmerkit eli aakkoset ja niiden alapuolella sivujen miniatyyrit. Näitä käyttämällä pääset helposti kohdentamaan hakuasi ja liikkumistasi eri sivuilla. Taiteilijanimen jälkeen on hänen syntymävuotensa tai elinvuodet, jos ne on saatu selville. Tiedosto on 26 sivua pitkä ja taiteilijat ovat kolmessa rivissä tilan säästämiseksi. Muutkin leikearkiston mikrofilmatut aineistot tullaan siirtämään verkkoon resurssien myötä. Mikrofilmausprojektiin osallistui eripituisin jaksoin 15 työntekijää, joista osa saatiin työvoimatoimiston kautta, osa oli Helsingin yliopiston korkeakouluharjoittelijoita ja loput olivat arkiston henkilökuntaa. Kuvauspöytäkirjojen mukaan kuvaaja otti noin 80.000 kuvaa, joissa kussakin on keskimäärin 1 3 artikkelia. Kuvattuja leikkeitä voidaan siten arvioida olevan suunnilleen 160.000. Kuvatut taiteilijakansiot eli originaalileikkeet siirretään lähiarkistoon ja kuvaamatta jääneet taiteilija-artikkelit tyhjään kardex-hyllystöön uusien, vuoden 2000 alusta perustettujen taiteilijakansioiden joukkoon. Mikrofilmattu aineisto on tekijänoikeuslailla suojattua. Varsinaisessa jokapäiväisessä tutkimustyössä käytettävien uusien mikrokorttien määrä on 1606 kpl, neljä kansiollista kuvataiteilijoiden ammatillisesta elämänkaaresta kertovia, keskeisiä ja ajankohtaisia artikkeleita. Mikrofilmit ovat luettavissa Kuvataiteen keskusarkistossa ja Kiasman kirjastossa. Mikrokorttien hopeanegatiivirullia säilytetään Kuvataiteen keskusarkiston negatiivivarmuusarkistossa asianmukaisissa arkistointiolosuhteissa, joissa ne voivat säilyä parhaimmillaan jopa 500 vuotta. RAIMO VIITALAN (1932 1991) LEIKE- KIRJAT MIKROFILMATTU Toini Matikainen arkistoavustaja Kuvataiteilija Raimo Viitala toimi Tyrvään Sanomien taidearvostelijana ja kulttuuritoimittajana kolmen vuosikymmenen ajan, 1960-luvun alusta vuoteen 1991. Mikrofilmattu leikekirja-aineisto käsittää noin tuhat sivua hänen kirjoittamiaan näyttely- ja kirja-arvosteluja, taide-esittelyjä, kirjoituksia kirjallisuudesta sekä taiteilijan mielipiteitä ja ajatuksia. Siinä on myös hänestä kirjoitettuja artikkeleita ja arviointeja. Alkuperäinen, laajempi aineisto on Viitalan omaisten hallussa. Mikrokortit ovat luettavissa Kuvataiteen keskusarkistossa. Kari Juva, 1970, mustavalkovedos, 90 x 125 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura 12
KOSKETUSKOHTIA Kansallisrunoilija J. L. Runeberg ja kuvataide Kuvataiteen keskusarkisto järjestää juhlavuoden kunniaksi seminaarin Ateneumin taidemuseon Ateneum-salissa lauantaina 24.4.2004. Seminaariesitelmät käsittelevät 1800-luvun romantiikan kuvataidetta, kirjallisuuden ja kuvataiteen yhteyksiä sekä kuvin ja taideteoksin rakennettua Runeberg-kulttia. Seminaariin ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, osallistumisesta peritään museon sisäänpääsymaksu. Ohjelma: 12.00.-12.10. Liisa Lindgren, vs. museonjohtaja, Sinebrychoffin taidemuseo Seminaarin avaus 12.15.-12.45. Ulla Vihanta, keskusarkistonjohtaja, Kuvataiteen keskusarkisto Romantiikan maailmankuvasta Johan Knutsonin maalauksesta Näkymä Porvooseen taiteilijan ateljeesta. 12.45.-13.15. Ville Lukkarinen, professori, Tampereen teknillinen yliopisto Albert Edelfelt ja Vänrikki Stool. 13.15.-13.45. Marjatta Levanto, kehityspäällikkö, Valtion taidemuseo Berndt Godenhjelm: kuvataiteen ja kirjallisuuden kosketuskohtia Suomen taiteen alkutaipaleelta. 13.45.-14.15. Tauko 14.15.-14.45. Maunu Häyrynen, professori, Turun yliopisto Kas tuoss on se, Runebergiin liittyvät paikkakultit suomalaisessa maisemakuvastossa. 14.45.-15.15. Agneta Rahikainen, tutkija, Svenska litteratursällskapet i Finland Miltä kansallisrunoilija näyttää J. L. Runeberg kuvin. 15.15.-15.45. Liisa Lindgren, vs. museonjohtaja, Sinebrychoffin taidemuseo Det kan ej göras nog enkelt kansallisrunoilijan muistomerkit. 15.45.-16.00. Tauko 16.00.-16.30. Lotta Emanuelsson (piano), Sibeliuksen Runeberg lauluja op. 13. Ateneumin taidemuseo juhlistaa J. L. Runebergin juhlavuotta teemaripustuksella. Esillä on suomalaisten taiteilijoiden tekemiä, J. L. Runebergin teosten kuvitusten originaalipiirustuksia, mm. Louis Sparren kuvitusta Hirvenhiihtäjiin sekä Albert Edelfeltin Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvitustöitä. Nähtävillä on myös Walter Runebergin 1880-luvun alussa tekemä luonnos kansallisrunoilijan patsaaksi. 13
Ajankohtaista Ulla Vihanta jatkaa Kuvataiteen keskusarkiston johtajana Valtion taidemuseon johtokunta on nimittänyt filosofian tohtori Ulla Vihannan Kuvataiteen keskusarkiston johtajaksi 1.3.2004 alkaen. Virka täytettiin nyt pysyvästi. Tähän saakka Ulla Vihanta on hoitanut tehtäväänsä viisivuotiskausina, joita ehti kertyä kaksi. Keskusarkistonjohtaja kuuluu Valtion taidemuseon johtoryhmään. Liisa Lindgren siirtyy Sinebrychof n taidemuseon vs. johtajaksi Arkiston julkaisu- ja tutkimussektorin sektorivastaava, erikoistutkija Liisa Lindgren toimii Sinebrychoffin taidemuseon vs. johtajana 5.1.-4.10.2004 välisen ajan, jonka jälkeen hän palaa nykyiseen virkaansa. Sopisiko tämä vielä mukaan näyttelyyn? Kari Huhtamo tuomassa teostaan Ateneumiin, 1970-luku, mustavalkovedos, 197 x 253 mm. KKA, Kokoelma Suomen Taiteilijaseura 14
Yhteystiedot www.fng.fi/kka e-mail Etunimi.Sukunimi@fng.fi Kuvataiteen keskusarkisto Kaivokatu 2 C 00100 HELSINKI vaihde (09)173 361 fax (09)173 36248 e-mail Etunimi.Sukunimi@fng.fi keskusarkistonjohtaja Ulla Vihanta puh. (09)173 36238 osastosihteeri Suvi Heiskanen puh. (09)173 36242 Tutkimus ja julkaisut erikoistutkija Liisa Lindgren puh. (09)173 36243 vapaalla 5.1. 4.10.2004 tutkija Erkki Anttonen puh. (09)173 36365 Kuva-arkisto Kuvapalvelu avoinna ti pe klo 9 16; käynnistä on suositeltavaa sopia etukäteen kuvapalvelu@fng.fi puh. (09)173 36234 fax (09)173 36248 Kuva-arkiston tutkijapalvelu avoinna ti pe klo 9 16; käynnistä on sovittava etukäteen Ateneum puh. (09)173 36386 fax (09)173 36248 Kiasma puh. (09)173 36525 fax (09)1 73 36575 erikoistutkija Elina Heikka puh. (09)173 36379 amanuenssi Veikko Pakkanen puh. (09)173 36386 tutkija Helena Komulainen puh. (09)173 36234 tutkija Maritta Mellais (Kiasma, nykytaiteen dokumentointi) puh. (09)173 3525 fax (09)173 36575 tutkija Susanna Sääskilahti puh. (09)173 36233 Kuvalaitos Ateneum valokuvaaja Hannu Aaltonen puh. (09)173 36323 vapaalla 1.2.2004 saakka valokuvaaja Hannu Karjalainen puh. (09)173 36322 kuvankäsittelijä Tea Åvall puh. (09)173 36262 kuvankäsittelijä Ainur Nasretdin puh. (09)173 36321 Kiasma valokuvaaja Petri Virtanen puh. (09)173 36554 fax (09)173 36503 vapaalla 11.1.2004 saakka valokuvaaja Pirje Mykkänen puh. (09)173 36555 fax (09)173 36503 valokuvaaja Jenni Nurminen puh. (09)173 36322 Leikearkisto tutkijapalvelu avoinna ti pe 12.30 16, käynnistä on suositeltavaa sopia etukäteen puh. (09)173 36241 fax (09)173 36248 tutkija Liisa Murtti puh. (09)173 36241 Taidehistorialliset asiakirja-arkistot ja äänitearkisto sekä valtakunnallinen taidehistoriallisten arkistojen kartoitusprojekti tutkijapalvelu avoinna ti pe 12.30 16, käynnistä on sovittava etukäteen tutkija Hanna-Leena Paloposki puh. (09)173 36203 fax (09)173 36248 vapaalla 1.8. 31.12.2003 1.8.2003 alkaen tutkija Helena Hätönen puh. (09)173 36203 fax (09)173 36248 Kartoitusprojekti arkistokartoitus@fng.fi Valtion taidemuseon kirjasto Ateneum tutkijapalvelu avoinna ti pe klo 12.30 16.00 puh. (09)173 36245 fax (09)173 36248 VtmKirjasto@fng.fi kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki puh. (09)173 36285 kirjastoamanuenssi Ari Latvi puh. (09)173 36245 kirjastoamanuenssi Eila Kupias puh. (09)173 36364 vapaalla 31.12.2003 saakka Kiasma tutkijapalvelusta sovittava erikseen puh. (09)173 36526 fax (09)173 36575 kirjastonhoitaja Tellervo Yli-Hallila puh. (09)173 36527
Kuvataiteen keskusarkisto toivottaa kaikille rauhallista joulua!