2.3 Kognitiivinen neuropsykologia

2.3 Kognitiivinen neuropsykologia Antti Revonsuo & Matti Laine Johdanto Kognitiivinen neuropsykologia (KNP) pyrkii kuvaamaan ja selittämään neurologisilla potilailla ilmeneviä tiedonkäsittelyn häiriöitä kognitiivisen psykologian eli normaalin tiedonkäsittelyn psykologisten mallien avulla. KNP yrittää myös hyödyntää potilasdataa kognitiivisten proses sien mallien edelleenkehittämiseen: häiriöt saattavat paljastaa kognitiivisesta toiminnasta sellaisia puolia, joita on vaikea saada esiin sujuvasti ja nopeasti toimivia normaalihenkilöitä tutkimalla. Kognitiivisten toimintojen häiriöitä tai niiden vaikutuksia käyttäytymiseen mitataan erilaisilla neuropsykologisilla testeillä sekä varta vasten suunnitelluilla laboratoriokokeilla. Tulosten perusteella häiriöitä pyritään kuvaamaan ja selittämään yksityiskohtaisten tiedonkäsittelymallien avulla. Mallien avulla voidaan ihannetapauksessa selittää, mitkä tiedonkäsittelytoiminnot kullakin potilaalla edelleen toimivat normaalisti, mitkä puolestaan ovat häiriytyneet. Anatominen tieto samojen potilaiden aivokudosvaurion sijainnista antaa puolestaan käsityksen siitä, missä hermostollisissa mekanismeissa vauriot sijaitsevat. Näiden kahden kuvaustason yhdistäminen tekee KNP:sta tärkeän osan kognitiivista neurotiedettä, sillä neuropsykologisia häiriöitä tarkasti kartoittamalla saamme tietoa sekä kognitiivisen tason sisäisestä järjestyksestä että kognitiivisen ja neuraalisen tason välisistä yhteyksistä. KNP eroaa perinteisestä kliinisestä neuropsykologiasta. KNP:ssa mielenkiinto suuntautuu perustutkimuksellisiin kysymyksiin. KNP pyrkii saavuttamaan uutta teoreettisesti mielenkiintoista tietoa ihmismielen tiedonkäsittelystä ja sen aivoperustasta, kun taas kliinisen neuropsykologian mielenkiinnon kohde on käytännönläheisempi: neuropsykologisten potilaiden diagnosointi ja kuntouttaminen. KNP ja kliininen neuropsykologia ovat kuitenkin yhteydessä toisiinsa ja KNP: n tärkeimmät löydöt ja käyttökelpoisimmat metodit siirtyvät vähitellen kliinisen neuropsykologian käytäntöihin. KNP:ssa modulaarisia tiedonkäsittelyjärjestelmiä kuvataan usein laatikkomallien avulla. Kukin laatikko symboloi tiettyä tiedonkäsittelytoimintaa, ja laatikoiden väliset yhteydet tai nuolet kuvaavat tiedon kulkua eri moduulien välillä. Tällaisesta mallista esimerkki kuviossa 1, jossa kasvojentunnistus on jaoteltu joukoksi yksinkertaisempia tiedonkäsittelyvaiheita. Kognitiivisen neuropsykologian teoreettiset lähtökohdat KNP:n teoreettinen perusta voidaan tiivistää neljään taustaoletukseen [1]: 1. Mielen toiminnallinen modulaarisuus. Tämä periaate perustuu alun perin Fodorin (1983) esittämään mielen modulaarisuushypoteesiin: Ihmismieli on useista itsenäisistä tiedonkäsittelyjärjestelmistä, moduuleista, koostuva kokonaisuus. Kukin moduuli käsittelee vain tietynlaista tietoa (erikoistuneisuus), moduulit hoitavat oman tehtävänsä nopeasti, tehokkaasti ja tietoisen kokemuksen ulkopuolella. Moduulit toimivat itsenäisesti eivätkä tiedä mitään siitä, 55

2 Kognitiivisen neurotieteen menetelmät Kasvojen hahmottaminen Tuttuudentunnistus Henkilöllisyyden tunnistus Henkilön nimeäminen kasvoärsyke Kuvio 1. Esimerkki laatikkomallista, jossa kasvojentunnistus on jaettu joukoksi yksinkertaisempia tiedonkäsittelyvaiheita. Nuolet kuvaavat tiedonkulkua toimintojen välillä. Tässä mallissa kasvojentunnistuksen ensimmäinen vaihe on kasvojen hahmottaminen, jonka jälkeen tunnistetaan kasvojen tuttuus. Tämän jälkeen kasvot voidaan tunnistaa ja henkilö nimetä (vrt. luku 8.3 Katse ja kasvot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kuvio 1). mitä toisissa moduuleissa tapahtuu. Fodor liitti modulaarisuuden eri aistipiireistä tulevaa tietoa käsitteleviin syötejärjestelmiin, mutta modulaarisuusoletusta sovelletaan yleisesti laajemmin. 2. Aivojen toiminnallis-anatominen modulaarisuus. Kullakin mielen moduulilla on sille luonteenomainen neuraalinen perustansa aivoissa. Tietty moduuli toteutuu jollakin suhteellisen rajatulla, paikallistettavissa olevalla alueella aivokudoksessa. Tämä mahdollistaa kognitiivisesti enemmän tai vähemmän tarkkarajaisten häiriöiden esiintymisen aivovauriopotilailla: potilaan paikallinen aivokudosvaurio vahingoittaa vain niitä moduuleja, joiden neuraalinen perusta sijoittuu juuri vahingoittuneelle alueelle. Muut moduulit ovat edelleen vahingoittumattomia. 3. Modulaarinen organisaatio on yhteinen kaikille ihmisille. Tietty modulaarinen järjestelmä on ihmismielen ja -aivojen yleismaailmallinen ominaisuus. Eri ihmisillä on mielessään ja aivoissaan samanlaiset moduulit samalla tavalla järjestäytyneenä, sekä toiminnallisesti että anatomisesti. Aivan kuten kaikilla ihmislajin edustajilla sisäelimet ovat samanlaisia ja tietyllä tavalla järjestäytyneet, myös mielen tiedonkäsittelyjärjestelmät ovat kaikilla terveillä aikuisilla samanlaiset ja samoin järjestäytyneet. Ellei näin olisi, ei jotakuta neurologista potilasta tutkimalla voitaisi päätellä mitään siitä, miten tiedonkäsittely on ylipäätään ihmismielessä ja -aivoissa järjestäytynyt, vaan päätelmät koskisivat vain tuota yhtä yksilöä. 4. Moduulien irrallisuus ja toisistaan vähennettävyys. Aivojen paikalliset vauriot voivat vahingoittaa vain joitakin tiettyjä tiedonkäsittelytoimintoja. Muut moduulit jatkavat toimintaansa kuten ennenkin. Paikallinen aivovaurio voi siis ainoastaan vähentää toimivien moduulien määrää, ei lisätä niitä eikä aikaansaada koko tiedonkäsittelyjärjestelmän uudelleenorganisoitumista. Jäljelle jääneet moduulit eivät voi ottaa tehtäväkseen vaurioituneiden moduulien tehtäviä, eikä aivoissa voi syntyä uusia moduuleja tuhoutuneiden tilalle. Sen sijaan vaurioiden seurauksena on mahdollista nähdä, miten jäljelle jäänyt järjestelmä toimii, kun jokin moduuli on sammutettuna tai kun sen anti on vähennetty pois järjestelmän kokonaistoiminnasta. Tulosten tulkinnassa on kuitenkin otettava huomioon se, että potilas saattaa muuttaa tiedonkäsittelytapojaan yrittäessään kompensoida aivovaurion haittavaikutuksia. Näiden taustaoletusten on oltava voimassa, jotta aivovauriopotilaiden kognitiivisista häiriöistä voitaisiin päätellä, miten aivojen tiedonkäsittely on normaalisti järjestäytynyt. Näitä taustaoletuksia kohtaan voidaan kuitenkin myös suunnata kritiikkiä voi hyvinkin olla, että ne eivät täydellisesti täyty kaikissa tapauksissa. Kognitiivisen neuropsykologian tuottama havaintoaineisto: Tapaustutkimukset ja oirekuvat Jokainen aivovaurio on sekä anatomisesti että psykologisilta vaikutuksiltaan erilainen, samoin jokaisen potilaan aivot ovat anatomisesti jossakin määrin yksilölliset. Niinpä ei olisi mielekästä tutkia suuria potilasjoukkoja ja keskittyä vain niihin häiriöihin, jotka ovat heille yhteisiä. Sen sijaan KNP:ssa tyypillisesti perehdytään yksit- 56

2.3 Kognitiivinen neuropsykologia täisten potilaiden häiriöihin hyvin perusteellisesti, yksityiskohtaisten tapaustutkimusten avulla. Ajatuksena on, että täydellinen malli ihmismielen normaaleista tiedonkäsittelytoiminnoista kykenisi myös kuvaamaan ja selittämään kaikki mahdolliset häiriöt, joita ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmässä voi ilmetä. Niinpä jokainen yksittäinen potilas on haaste tai testi teorialle: Onko mahdollista kuvata juuri tämän potilaan tiedonkäsittelyhäiriö viittaamalla malliin normaalista tiedonkäsittelystä ja identifioimalla siitä vahingoittuneet moduulit ja katkenneet yhteydet? Lisäksi yleispätevän mallin ihmisen tiedonkäsittelystä tulisi kyetä selittämään kaikkien eri potilaiden häiriöt sekä häiriöiden mahdolliset yhdistelmät eli oirekuvat. Oirekuvat jaetaan kolmeen tyyppiin: assosiaatiot, dissosiaatiot ja kaksoisdissosiaatiot. Näillä oirekuvilla on erityisen suuri teoreettinen merkitys KNP:ssa. Häiriöiden välinen assosiaatio tarkoittaa sitä, että kahden erilaisen kognitiivisen tehtävän suorittaminen häiriytyy (tai säästyy) samalla kertaa. Joko molemmat ovat vahingoittuneet tai molemmat toimivat edelleen normaalisti samalla potilaalla saman aivovaurion seurauksena. Esimerkiksi kasvojen tunnistus ja esineiden tunnistus voisi olla tällainen tehtäväpari. Useimmiten käy niin, että jos toinen näistä toiminnoista on häiriytynyt jollakin potilaalla, niin molemmat ovat. Assosiaatio on kuitenkin teoreettisesti monitulkintainen, sillä se on yhteensopiva usean erilaisen teoreettisen selityksen kanssa. Häiriöiden assosioituminen eli esiintyminen yhdessä voi yksinkertaisesti olla seurausta siitä, että kaksi toiminnallisesti erilaista moduulia sattuvat sijaitsemaan anatomisesti vierekkäin, jolloin on erittäin todennäköistä, että jonnekin tuolle alueelle suuntautuva vaurio aiheuttaa häiriön molempiin. Tässä tapauksessa häiriöiden assosiaatio on seurausta puhtaasti anatomisesta yhteensattumasta. Assosiaatio voi kuitenkin olla seurausta myös siitä, että ihmisen tiedonkäsittelykoneiston kannalta kyseessä ei olekaan kaksi erilaista tehtävää, joita kutakin hoitaa oma moduulinsa, vaan yksi ja sama tehtävä, jota suorittaa yksi visuaalisen tunnistuksen moduuli aivoissa. Pelkän assosiaation varassa emme voi tietää kumpi näistä vaihtoehdoista pitää paikkansa. Dissosiaatio viittaa tilanteeseen, jossa yksi tiedonkäsittelytoiminto on vahingoittunut ja toinen säästynyt samalla potilaalla. Tällaisesta oirekuviosta voidaan päätellä, että kyseessä olevat toiminnot eivät perustu ainakaan täysin identtisille mekanismeille. Mikäli löydämme potilaan, joka kykenee edelleen tunnistamaan esineitä, mutta ei enää kasvoja, voimme päätellä, että esineen- ja kasvojentunnistus ovat ainakin osittain erillisiä toimintoja. Tällainen yksinkertainen dissosiaatio ei kuitenkaan vielä kerro, kuinka erillisiä nuo toiminnot toisistaan ovat. Tämäkin havainto sopii yhteen kahden erilaisen tulkinnan kanssa. Yksi mahdollisuus on, että kasvojen tunnistaminen ja esineiden tunnistaminen ovat vain vaikeudeltaan erilaisia visuaalisen tunnistuksen lajeja, mutta molempia toimittaa yksi ja sama visuaalisen tunnistamisen moduuli. Koska tämä moduuli on jossakin määrin vahingoittunut, se ei enää kykene selviämään vaikeista tunnistustehtävistä (kasvot) mutta kykenee edelleen selviämään yksinkertaisemmista tehtävistä (tavalliset esineet). Tämän tulkinnan mukaan kyseessä olisi vain vaikeusaste-ero kasvojen ja esineiden tunnistamisessa, ei kaksi aidosti toisistaan erillistä tiedonkäsittelytoimintoa. Toinen vaihtoehto on se, että dissosiaation taustalla on esinetunnistuksesta erillisen kasvojentunnistusmoduulin vaurioituminen. Kaksoisdissosiaatio viittaa tilanteeseen, jossa havaitaan kaksi eri potilasta, joilla on aivan päinvastaiset dissosiaatiot. Yksi kykenee tunnistamaan esineitä mutta ei kasvoja, toinen taas kasvoja mutta ei esineitä. Tämä oirekuvio antaa hyvät perusteet väittää, että esineiden ja kasvojen tunnistus ovat toisistaan erillisiä tiedonkäsittelytoimintoja, eikä kyseessä voi olla myöskään saman toiminnon erilaiset vaikeusasteet. Tämä kaksoisdissosiaatio ei tarkoita sitä, että esineiden ja kasvojen tunnistus olisivat täysin erillisiä (esimerkiksi visuaalisen tiedonkäsittelyn alkuvaiheiden täytyy olla niille yhteisiä), mutta niiden täytyy erota toisistaan vähintään yhden moduulin osalta. Lisätutkimuksin voidaan sitten selvittää sitä, mikä tämä ero tarkalleen on. Kaksoisdissosiaatioiden havaitsemista pidetään KNP:n teoreettisen edistymisen kannalta kaikkein ratkaisevimpana. Niiden perusteella voidaan tehdä kaikkein varmimmalla pohjalla olevia päätelmiä ihmismielen modulaarisesta rakenteesta. Kaksoisdissosiaatio antaa vakuuttavaa näyttöä moduulien toiminnallisesta (ja anatomisesta) erillisyydestä. Havainnot ja teoria ovat KNP:ssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Toisaalta tavoitteena on selittää havaintoja (potilaiden oirekuvioita) viittaamalla malliin normaalista tiedonkäsittelystä ja sen vaurioitumisesta tietyillä tavoilla. Tällöin teoria auttaa järjestämään, ymmärtämään ja tulkitsemaan suuret määrät havaintoaineistoa. Toisaalta välillä törmätään aivan uudenlaisiin 57

2 Kognitiivisen neurotieteen menetelmät potilaisiin ja uusiin häiriökuvioihin, joiden kuvaaminen ja selittäminen ei onnistu käytettävissä olevan teorian avulla. Tällöin havainnot kumoavat vallitsevan teorian tai ainakin aiheuttavat tarpeen muokata sitä. Teoriaa on paranneltava siten, että se kykenee kuvaamaan ja selittämään myös nämä uudenlaiset häiriöku viot. Tällöin neuropsykologinen havaintoaineisto edesauttaa kognitiivisten mallien edelleenkehittelyä. Häiriöistä saatava tieto auttaa siis viime kädessä rakentamaan teoriaa siitä, miten ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä toimii normaalisti, ilman mitään häiriöitä, ja tämän perusteella taas voidaan ennustaa, minkälainen häiriö järjestelmässä saa aikaan minkäkinlaisen havaitun oirekuvion. Malli myös rajaa sen, minkälaiset häiriöt tai häiriökuviot ovat ylipäätään mahdollisia ja minkälaisia ei pitäisi koskaan esiintyä. Esimerkki: Kasvojen tunnistaminen ja sen häiriöt Kuvassa 1 on esitetty yksinkertainen tiedonkäsittelymalli kasvojen tunnistamisesta. Mallia on käytetty sekä kuvaamaan terveiden ihmisten kykyä tunnistaa kasvoja että neuropsykologisten kasvojentunnistushäiriöiden selittämiseen. Ennen kuin on perusteltua esittää tällaista pelkästään kasvojen tunnistamiseen erikoistuneen järjestelmän mallia, pitää ensiksi tietenkin osoittaa, että kasvojentunnistus on muista visuaalisen tunnistamisen lajeista riippumaton, itsenäinen tiedonkäsittelytoiminto. Tämä saadaan vakuuttavimmin osoitettua, mikäli löydetään kaksoisdissosiaatio kasvojentunnistuksen ja esineidentunnistuksen välillä. Neuropsykologisessa kirjallisuudessa on kuvattu potilaita, jotka kykenevät näönvaraisesti tunnistamaan esineitä lähes normaalisti mutta eivät tunnista kasvoja lainkaan, sekä toisaalta potilaita, jotka kykenevät tunnistamaan kasvoja lähes normaalisti, mutta eivät näönvaraisesti tunnista muita esineitä juuri lainkaan. Myös muualta kognitiivisesta neurotieteestä tuleva todistusaineisto puoltaa näkemystä, jonka mukaan kasvojentunnistus edustaa toiminnallisesti itsenäistä modulaarista toimintoa. Puhtaasta kasvojentunnistushäiriöstä (prosopagnosiasta) kärsivä potilas osaa kyllä sanoa, milloin hän katsoo kasvoja ja milloin muita esineitä, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, kenelle kasvot kuuluvat. Hän ei kasvoja katsomalla tunnista omia perheenjäseniään, julkisuuden henkilöitä, eikä edes omaa peilikuvaansa. Muut vihjeet (kuten henkilön äänen kuuleminen tai hänelle tyypillisten vaatteiden näkeminen) voivat kuitenkin auttaa henkilön tunnistamisessa. Kuvassa 1 esitetyn mallin mukaan kasvojen tunnistamisen ensimmäinen vaihe on hahmotus, eli kasvojen kokonaishahmon muodostaminen. Kasvojen osat on sidottava yhteen ja järjestettävä oikealla tavalla, jotta kasvot ylipäätään näyttäisivät kasvoilta. Tähän hahmotusvaiheeseen ei vielä liity tietoa siitä, kenen kasvot ovat kyseessä. Hahmotusvaihetta suorittava moduuli tuottaa yhtenäisen visuaalisen kuvan kasvoista eikä huolehdi mistään muusta. Mikäli tämän moduulin toiminta on häiriintynyt, kasvoja ei kyetä havaitsemaan kasvoina, vaan korkeintaan sekamelskana kasvojen eri osia. Silmät, nenä, huulet, korvat jne. ovat visuaalisia kohteita, jotka mahdollisesti voidaan havaita ilman kasvomoduulin toimintaakin, mutta tällöin ne havaitaan toisistaan irrallisina. Tunnetaan neuropsykologinen kasvojentunnistushäiriön (prosopagnosian) muoto, jossa juuri tämä vaihe on häiriintynyt. Tällaisen potilaan havainto kasvoista on puutteellinen tai vääristynyt. Eräs potilas kuvaili kokemustaan täten: Näen kyllä silmät, nenän ja suun aivan selvästi, mutta ne eivät vain mene yhteen. Toinen potilas näki kasvot tyhjinä, valkoisina, latteina soikioina. On helppo ymmärtää, miksi tämäntyyppisestä häiriöstä kärsivä potilas ei tunnista kasvojen omistajaa. Tunnetaan kuitenkin myös sellainen kasvojentunnistushäiriön muoto, jossa kasvojen hahmotusvaihe näyttää toimivan normaalisti. Potilas näkee kasvot selvästi ja voi kuvailla niiden yleisiä piirteitä (sukupuolta, ikää, viehättävyyttä jne.). Tästä huolimatta potilaalla ei ole aavistustakaan siitä, kenelle kasvot kuuluvat. Kaikki kasvot - ystävien, perheenjäsenten, poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden - näyttävät täysin vierailta, ihmisiltä, joita ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Tehtävissä, joissa esitetään tuttujen ja vieraiden ihmisten kuvia, potilas ei onnistu tunnistamaan ketään eikä lajittelemaan kuvia tuttuihin ja vieraisiin henkilöihin. Kuvan 1 mallissa hahmotusvaiheen jälkeen tulee tuttuudentunnistusvaihe. Tämän tiedonkäsittelyvaiheen tehtävänä on tarkistaa, löytyykö nyt havaittua kasvohahmoa vastaava hahmo muistivarastosta. Mikäli löytyy, kasvot leimataan tutuiksi, mikäli ei löydy, ne leimataan vieraiksi. Tämänkään moduulin toiminta ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, kenelle kyseessä olevat kasvot kuuluvat, ainoastaan sen, onko sama henkilö tavattu (eli onko samat kasvot nähty) joskus aikaisemmin. Subjektiivisena kokemuksena kasvoja katsottaessa syntyy joko tuttuuden taikka vierauden tunne. Vastaavaa tapahtuu usein jo- 58

2.3 Kognitiivinen neuropsykologia kapäiväisessä elämässämmekin. Ihmisvilinässä saatamme huomata kasvot, jotka aiheuttavat voimakkaan tuttuuden tunteen: Tuon ihmisen olen nähnyt jossakin aikaisemmin - hän on jostakin minulle tuttu. Tähän tuttuuden tunteeseen ei välttämättä liity varsinaista henkilön tunnistusta - joskus jää arvoitukseksi meille itsellemmekin, miksi joku vastaantulija näytti niin kovin tutulta, emmekä kuitenkaan tiedä, kuka hän on. Joskus taas käy päinvastoin: joku tervehtii meitä tuttavallisesti tai jopa käy juttusillemme, vaikka henkilö näyttää meistä täysin oudolta ja vieraalta. Tämäntyyppinen kokemus kohtaa prosopagnosiapotilasta jatkuvasti. Tuttuudentunnistusvaiheen jälkeen - mikäli kasvot on leimattu tutuiksi - tulee henkilön identiteetin tunnistusvaihe. Tämä tieto on tyypiltään pitkäkestoiseen muistiin tallennettua semanttista tietoa henkilön ominaisuuksista ja autobiografista muistitietoa niistä tapahtumista, joissa olemme kyseisen henkilön aiemmin kohdanneet. Kyseessä ei enää ole puhtaasti kasvoja koskeva tieto, vaan koko henkilöä koskeva tieto niinpä tämä vaihe saattaa häiriintyä pitkäkestoisen muistin häiriöistä kärsivillä potilailla, vaikkeivät he kärsisi varsinaisesta prosopagnosiasta lainkaan. Identiteetin tunnistusvaiheen tuloksena tiedämme henkilöstä jo paljon ja saatamme muistaa erinäisiä tapahtumia, jossa olemme hänet kohdanneet. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että henkilön täydelliseen tunnistamiseen liittyy vielä yksi tiedonkäsittelyvaihe: henkilön nimen palauttaminen mieleen. Tieto henkilön nimestä on varastoitunut eri moduuliin kuin muu henkilöä koskeva tieto. Oikean nimen palauttaminen mieleen vaikuttaa olevan vaikeampi tehtävä kuin muun henkilöä koskevan tiedon muistaminen. Niinpä arkielämässäkin usein kohtaamme tilanteita, joissa tiedämme ja muistamme kohtaamastamme henkilöstä kaiken muun paitsi hänen nimeään. Tunnetaan myös joitakin neuropsykologisia potilastapauksia, jotka eivät kykene muistamaan ihmisten nimiä vaikka esineiden nimeäminen edelleen sujuu. Useimmiten nimeämisvaikeudet kuitenkin koskevat samalla kertaa sekä esineitä että ihmisiä (eli häiriöt ovat useimmiten assosioituneet toisiinsa). Kognitiivinen neuropsykiatria KNP:n teoreettisia periaatteita on sovellettu myös neuropsykiatristen oirekuvioiden kuvaamiseen ja mallintamiseen [2]. Näillä potilailla kyse ei ole (ainoastaan) havainnon tai muistin häiriöistä, vaan potilailla on taipumus muodostaa eriskummallisia harhaluuloja, joista he pitävät sitkeästi kiinni. Toisin sanoen kyse on siitä, että potilaan uskomusjärjestelmä toimii normaalista poikkeavalla tavalla. Potilas hyväksyy ja sitkeästi puolustaa tiettyjä uskomuksia, joiden puolesta ei ole objektiivista näyttöä ja jotka yleensä sotivat vakavasti arkijärkeä vastaan. Kognitiivinen neuropsykiatria pyrkii selittämään, mitkä toiminnot potilaan tiedonkäsittelyjärjestelmässä ovat häiriintyneet, jotta muodostunut merkillinen uskomusjärjestelmä tulisi ymmärrettäväksi. Kognitiivisen neuropsykiatrian malliesimerkit liittyvät nekin juuri kasvojen ja tuttujen henkilöiden tunnistamiseen. Pari alan kirjallisuudessa paljon huomiota saanutta ilmiötä tunnetaan nimillä Capgrasin harhaluulo ja Fregolin harhaluulo. Capgrasin harhaluulosta kärsivä potilas uskoo, että hänen läheisensä yleensä perheenjäsenet tai joku heistä on vaihdettu toisiin samannäköisiin ihmisiin, tai joissakin tapauksissa vaihdokkaiden uskotaan olevan robotteja tai muuten epäinhimillisiä olentoja. Harhaluulon ydin on kuitenkin se, että alkuperäiset läheiset on viety jonnekin pois. Vaikka nykyiset kaksoiskappaleet tai soluttautujat näyttävät (lähes) identtisiltä, heiltä puuttuu se jokin. Harhaluulon vallassa oleva potilas kokee täysin varmaksi sen, että kyseessä eivät ole enää hänen oikeat perheenjäsenensä. Älyllisellä tasolla potilas saattaa myöntää, että teoria kuulostaa aika epätodennäköiseltä, mutta järkiperäisiin argumentteihin vetoaminen ei harhaluuloa poista. Eräs potilas, teini-ikäinen nuorukainen, väitti moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, että hänen vanhempansa on vaihdettu toisiin. Eräässä vaiheessa pojan epätoivoinen isä koetti kääntää harhaluulon toisinpäin myöntämällä pojalle, että tämä oli alun perin ollut aivan oikeassa, mutta nyt väärät vanhemmat on karkoitettu kauas pois ja oikeat ovat taas palanneet. Harhaluulo ei kuitenkaan poistunut tämän kikkailun avulla kuin lyhyeksi aikaa. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että harhaluulo saattaa tilapäisesti kumoutua silloin, kun potilas keskustelee harhan kohteena olevien ihmisten kanssa puhelimitse. Tällöin hän kokee keskustelevansa oikeiden versioiden kanssa. Selitys piilee siinä, että puhelinkeskustelun aikana tunnistaminen ei perustu kasvojen näkemiseen, vaan ainoastaan ääneen. Capgrasin harhaluulossa saattaisi olla kyse kasvojen emotionaalisen prosessoinnin puutteellisuudesta. Kaikkein läheisimpien ihmisten tun- 59

2 Kognitiivisen neurotieteen menetelmät nistamiseen liittyy erityisiä voimakkaita tunneelämyksiä. Aivovaurion seurauksena yhteys kasvojen tiedollisen ja emotionaalisen prosessoinnin välillä on katkennut. Niinpä läheisten ihmisten näkeminen aiheuttaa ristiriitatilanteen: toisaalta puhtaasti tiedollinen prosessointi kertoo, että kyseessä ovat omat perheenjäsenet, toisaalta emotionaalinen prosessointi ei herää lainkaan ja niinpä ihmiset koetaan emotionaalisesti ventovieraiksi. Nimenomaan kasvojentunnistukseen liittyvän emotionaalisen prosessoinnin häiriöstä on saatu näyttöä tutkimalla GSR-vasteita eli ihon sähkönjohtokyvyn muutoksia esitettäessä tuttuja kontra tuntemattomia kasvokuvia: Capgrasin oireyhtymästä kärsivillä potilailla ei synny normaalia autonomisen hermoston tuottamaa GSRvastetta tutuille kasvoille. Kognitiivisen ja emotionaalisen ristiriidan selittämiseksi kehittyy potilaille harhainen uskomusjärjestelmä, jonka mukaan alkuperäiset (emotionaalisesti merkitykselliset) ihmiset ovat kadonneet ja heidän tilalleen on tullut samannäköisiä (emotionaalisesti merkityksettömiä) ihmisiä. Kokemus on niin voimakas, että selitys hyväksytään sen ilmeisestä epäuskottavuudesta huolimatta. Saattaa olla, että aivotoiminnan häiriö samanaikaisesti myös heikentää kykyä kriittisesti testata oman uskomusjärjestelmän yleistä uskottavuutta (noin kolmanneksella Capgrasin harhaluulosta kärsivillä potilailla on selvää näyttöä aivoperäisestä ongelmasta). Fregolin harhaluulossa potilas sen sijaan uskoo, että joku tietty tuttu henkilö jatkuvasti seuraa ja vakoilee häntä. Tämä henkilö kuitenkin esiintyy naamioituneena mitä erilaisimpien ihmisten asuihin hän on varsinainen tuhatkasvoinen ihminen ja lisäksi hänellä on hämmästyttävä kyky silmänräpäyksessä vaihtaa identiteettiään ja ulkonäköään täydellisesti. Vaanija voi ensin olla naamioitunut vaikkapa koiraa kävelyttäväksi pikkutytöksi, mutta hetken kuluttua hän onkin kulman takaa ilmestyvän vanhan miehen hahmossa. Tämän harhaluulon taustalla voisi olla tiettyyn henkilöön liittyvän semanttisen ja emotionaalisen representaation yliaktivoituminen. Katsoopa potilas melkeinpä ketä tahansa, hän on jossain petollisen vaihtelevan ulkonäön takana tunnistavinaan vaanijansa henkilöllisyyden. Toisin sanoen kasvojen ulkoisista piirteistä riippumatta henkilön tunnistus ohjautuu aina samaan uomaan. Tämä voimakas kokemus tietyn henkilön jatkuvasta tunnistamisesta eri ihmisten asuissa kirvoittaa jälleen ulkopuolisten korvissa hyvin epäuskottavalta kalskahtavan selityksen: että kyseinen henkilö oikeasti taukoamatta vaanii potilasta ja vielä kykenee taikuutta lähenteleviin nopeisiin identiteetinvaihdoksiin. Myös tässä tapauksessa kyky testata oman uskomusjärjestelmän järjellisyyttä lienee alentunut. Kaiken kaikkiaan kognitiivinen neuropsykiatria on tekemässä mielenkiintoista uutta aluevaltausta kognitiivisessa neurotieteessä. Tämä herättää toiveita siitä, että perinteisesti jyrkkä jako neurologisiin ja psykiatrisiin häiriöihin olisi häviämässä, sekä siitä, että kognitiotieteen tapa mallintaa mielen toimintaa voi osoittautua käyttökelpoiseksi myös psykiatristen tiedonkäsittelyhäiriöiden teoreettisessa selittämisessä. Lopuksi Kognitiivinen neuropsykologia tuo yksityiskohtaisten teoriavetoisten potilastutkimusten kautta kognitiiviseen neurotieteeseen arvokasta todistusaineistoa, jota voidaan käyttää sekä kognitiivisen tason mallintamiseen sinänsä että kognitiivisten toimintojen lokalisaation selvittämiseen aivoissa. Yhdistettynä tietoon, joka saadaan normaalien, terveiden koehenkilöiden aivokuvantamistutkimuksissa ja tietoon, joka saadaan TMSmenetelmällä aiheutetuista tilapäisistä virtuaalisista aivovaurioista, kognitiivinen neurotiede saa riippumatonta todistusaineistoa useasta eri lähteestä, kun se pyrkii selvittämään tiedonkäsittelyn aivoperustaa. Kirjallisuutta [1] Colthart, M. (2001). Assumptions and methods in cognitive neuropsychology. Teoksessa B. Rapp (toim.) (2001) The Handbook of Cognitive Neuropsychology, 3 21. Hove: Psychology Press. [2] Halligan, P. W., & Marshall, J. C. (1995). Method in Madness. Case Studies in Cognitive Neuropsychiatry. Hove: Psychology Press. [3] Ellis, A. W., & Young, A. W. (1996). Human Cognitive Neuropsychology. A Textbook with Readings. Hove: Erlbaum. [4] Rapp, B. (toim.) (2001). The Handbook of Cognitive Neuropsychology. Hove: Psychology Press. 60