056 Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen Eurooppalainen projekti on tullut tienristeykseen ja valitettavasti sen selviytymisestä ei ole takeita. Euroopan Unionin tulevaisuuden turvaamiseksi on tehtävä tärkeitä päätöksiä. Vielä ei voida tietää, mitä suuntaa EU tulee seuraamaan, mutta päätösten seuraukset tulevat olemaan kauaskantoisia. chantal mouffe Alkuperäinen artikkeli: Chantal Mouffe, An Agonistic Approach to the Future of Europe. New Literary History 43:4 (2012), 629-640. 2013 New Literary History, The University of Virginia. Käännetty ja julkaistu suomeksi Johns Hopkins University Pressin luvalla. Käännös Lari Lindholm.
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 057 uroopan unionin kannattajat ovat yleisesti samaa mieltä siitä, että lisää yhdentymistä tarvitaan. He näkevät tuon prosessin kuitenkin hyvin eri tavoin. Erimielisyyksien perusta on monisyinen: kyse ei ole vain poliittisista eroista vaan myös filosofisista eroavaisuuksista, joiden esiin tuominen on välttämätöntä nykyisen debatin ymmärtämiseksi. Tärkeä näkemysero koskee sitä, millainen rooli kansallisilla identiteeteillä tulisi olla EU:n tulevaisuudessa ja sen yhdentymisen muodoissa. Tämän aiheen käsitteleminen edellyttää ymmärrystä kollektiivisten identiteettien luonteesta ja niiden sitkeydestä. Päinvastoin kuin moni on odottanut, jälkikansalliset ja jälkikonventionaaliset identiteetit eivät ole yleistyneet, vaan nykyään todistamme kansallisten identiteettien lujittumista. Ja silloinkin kun näin ei ole tapahtunut, kyse ei ole siitä, että ylikansallinen taso olisi muuttunut tärkeämmäksi, vaan alueellisten samastumisten muotojen korostumisesta. Tämä viittaa siihen, että vaikka kansallisvaltiot saattavat olla kadottamassa osaa vallastaan ja etuoikeuksistaan on todettava, että tämän vallan katoamisen laajuudesta vallitsee todella suuria näkemyseroja teoreetikkojen kesken ei seurauksena samalla ole ollut kansallisten samastumisten muotojen katoaminen. Itse asiassa voitaisiin väittää, että juuri päinvastainen kehitys on käynnissä: ajatelkaa vaikka kansallisten samastumisten kasvavaa roolia urheilukilpailuissa. On myönnettävä kansallisuutta kohtaan tunnetun uskollisuuden katoamisen olevan epätodennäköistä ainakin lähitulevaisuudessa. Siksi ei kannata luulla ihmisten olevan halukkaita vaihtamaan kansallista identiteettiään eurooppalaiseen jälkikansalliseen identiteettiin. Pyrkimys toteuttaa sellaista Euroopan yhdentymisen mallia, joka ei ottaisi tätä tosiasiaa huomioon, olisi erittäin vaarallinen strategia ja johtaisi ainoastaan eurooppalaista projektia vastustaviin reaktioihin. Politiikan teoreetikkona huoleni on se, että useiden jälkikansallista Eurooppaa koskevien käsitysten taustalla on yksilökeskeinen ja rationalistinen viitekehys, josta käsin on mahdotonta ymmärtää kollektiivisten identiteettien muodostumisen prosesseja. Nämä näkemykset ovat kyvyttömiä huomioimaan samastumisten kansallisten muotojen luonnetta ja roolia, eivätkä siksi pysty ymmärtämään Euroopan yhdentymisen kohtaaman haasteen syvyyttä. Haluaisin esittää toisenlaisen lähestymistavan ja osoittaa, kuinka se auttaa meitä paremmin hahmottamaan Euroopan yhdentymisen tulevaisuuteen liittyvien kysymysten kirjoa. Argumenttini keskittyy kaksoiskysymyksen ympärille. Aluksi esitän hallitsevalle rationalistiselle lähestymistavalle vaihtoehdon, jonka puitteissa voimme ymmärtää kollektiivisten identiteettien muotoutumisen tapaa. Esseen jälkim-
058 Raisa Marja Suksi Tavallaan Valokuva, 2012 mäisessä osassa tarkastelen seurauksia, joita tällä uudella lähestymistavalla on sille, miten ymmärrämme EU:n. kollektiiviset identiteetit Aloittakaamme kollektiivisia identiteettejä koskevan analyysin perustan määrittelyllä. Näkemystäni ohjaa teoreettinen perspektiivi, joka painottaa kaikkien identiteettien suhteista luonnetta, joten lähtökohtani on konstitutiivisen ulkopuolen käsite. Henry Staten on käyttänyt tätä termiä viitatessaan useisiin teemoihin, joita Derrida kehitteli käsitteillään kuten lisäke, jälki ja différance. Yleisempänä tarkoituksena on korostaa sitä, että identiteetin luominen merkitsee aina eron muodostamista. Derridalla tämä tapahtuu tietenkin erittäin abstraktilla tasolla viitaten mihin tahansa objektiviteetin muotoon. Itse olen kiinnostunut havainnollistamaan kyseisen teesin seurauksia kollektiivisten identiteettien muodostamiselle. Sen jälkeen kun on tunnustettu kaikkien identiteettien olevan suhteisia ja erilaisuuden havaitsemisen olevan minkä tahansa identiteetin ennakkoehto, voimme ymmärtää, miksi kollektiiviset identiteetit, jotka edellyttävät meidän luomista, voivat olla olemassa ainoastaan heidän ulosrajaamisen tu-
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 059 loksena. Jokainen kollektiivisen identiteetin muoto todellakin tarkoittaa rajan vetämistä meihin kuuluvien ja ulkopuolella olevien välille. Tällä on politiikan kannalta merkittäviä seurauksia, koska se on aina tekemisissä kollektiivisten identiteettien kanssa. Kehitän ajatusta myöhemmin suhteessa EU:hun, mutta aluksi on tarkasteltava kollektiivisen identiteetin meidät mahdollistavan siteen luonnetta. Ajatusteni taustalla on ei-perustahakuinen näkökulma diskurssiteoriaan, jonka olen esittänyt Ernesto Laclaun kanssa yhdessä kirjoittamassamme Hegemony and Socialist Strategy: Towards a Radical Democratic Politics teoksessa (Laclau ja Mouffe 2001). On siis selvää, etten miellä tuon edellä mainitsemani siteen olevan lähtöisin jostain yhteisestä alkuperäisestä perusolemuksesta, joka olisi löydettävissä, kuten esimerkiksi alkukantaisesta (engl. primordial) kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Diskurssiteorian näkökulmasta ongelma ei ole siinä, että ihmisten tulisi tiedostaa todellinen identiteettinsä. Yksi keskeisimmistä teeseistä tässä näkemyksessä onkin juuri se, ettei ole olemassa perustavaa identiteettiä vaan ainoastaan samastumisen muotoja. Näin on tietenkin myös kollektiivisten identiteettien kohdalla. Vaikka jotkut kollektiiviset identiteetit, kuten kansallisuuteen perustuvat, voisivat pitkien historiallisten rutinoitumisen ja alkuperän unohtumisen (engl. sedimentation) jaksojen ansiosta vaikuttaa luonnollisilta, ovat ne aina erilaisten käytäntöjen, diskurssien ja kielipelien kautta mahdollisiksi muodostuneita ei-välttämättömiä rakennelmia. Niitä voidaan Diskurssiteorian näkökulmasta ongelma ei ole siinä, että ihmisten tulisi tiedostaa todellinen identiteettinsä. Yksi keskeisimmistä teeseistä tässä näkemyksessä onkin juuri se, ettei ole olemassa perustavaa identiteettiä vaan ainoastaan samastumisen muotoja. Näin on tietenkin myös kollektiivisten identiteettien kohdalla. muuttaa ja uudelleen artikuloida eri tavoilla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tällaisia identiteettejä voitaisiin luoda Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationaalisuuden paradigman ja oikeuttamisen menettelytapoihin sidotun menetelmän kautta, kuten hän on kiistassaan Dieter Grimmin kanssa esittänyt (Habermas 1998, 155-64). Kyseessä on rationalistinen näkemys, joka jättää huomiotta tärkeänä pitämäni elementin: samastumisprosessin affektiivisen ulottuvuuden roolin. Tämän prosessin ymmärtäminen edellyttää psykoanalyysin tarjoamien oivallusten huomioimista. Freud esimerkiksi painotti affektiivisten libidinaalisten siteiden olennaista roolia kollektiivisen samastumisen prosesseissa. Kuten hän esittää Joukkopsykologia ja egoanalyysi -teoksessaan jokin mahti pitää joukkoa selvästi koossa. Mihin tekijään tuo mahti voitaisiin paremmin liittää kuin erokseen, joka pitää maail-
060 jos kollektiiviset identiteetit on aina rakennettu me/he muodossa, kuinka voimme estää sen, ettei tämä suhde muutu vihamieliseksi heitä kohtaan? massa kaiken koossa. (Freud 2001, 92) 1. Kollektiivinen identiteetti, me on seurausta intohimoisesta affektiivisesta investoinnista, joka saa aikaan voimakkaan samastumisen yhteisön jäsenten kesken. Habermas sekä toisen modernin teoreetikot, kuten Ulrich Beck ja Anthony Giddens, jättävät tämän ulottuvuuden huomioimatta. He uskovat meidän elävän aikakaudella, jolla niin sanotut jälkikonventionaaliset identiteetit ovat hävittäneet sen, mitä he kutsuvat arkaaisiksi intohimoiksi. Samoin on niiden kohdalla, jotka kehottavat luomaan kosmopoliittisen lain sekä kommunikatiivisen rationaalisuuden hallitseman jälkikansallisen järjestyksen. Politiikan teoreetikkojen keskusteluissa jää usein myös eräs toinen tärkeä seikka huomiotta. Freud korosti niin ikään libidinaalisten viettien kaksoisluonnetta viitatessaan Erokseen ja Thanatokseen. Esimerkiksi teoksessaan Ahdistava kulttuurimme hän esittää näkemyksen yhteiskunnasta, jota uhkaa jatkuvasti hajoaminen ihmisten aggressiotaipumuksen takia. Freudin mukaan ihminen ei ole lempeä, hellyyttä kaipaava olento, joka korkeintaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan kykenee puolustautumaan, vaan että hänen viettivarusteisiinsa kuuluu mahtava määrä myös hyökkäävyyttä. (Freud 2001, 111) 2. On välttämätöntä tiedostaa tämän aggressiivisen vaiston olemassaolo ja ymmärtää, että sivilisaatiot ovat käyttäneet eri keinoja sen aisoissa pitämiseen. Yksi tällainen metodi liittyy rakkauden libidinaalisen vietin suuntaamiseen. Pyrkimyksenä on yhteisön siteiden vaaliminen luomalla vahva samastuminen sen jäsenten kesken näiden sitomiseksi kollektiiviseen identiteettiin. Tällä affektiivisella ulottuvuudella on tärkeä rooli samastumisten kansallisten muotojen kohdalla ja sen takia niitä ei voida helposti hylätä. Ne edustavat olennaista tapaa luoda kollektiivisia identiteettejä tarjoamalla tärkeän maaperän meidän ja heidän erottelulle. Tässä vaiheessa on esitettävä kysymys, joka koskee meidän ja heidän välisten suhteiden mahdollisia muotoja. Freud oli hyvin tietoinen siitä, että tämä suhde voisi olla vihamielinen. Hän esitti esimerkiksi, että suurenkin joukon ihmisiä voi aina saada liittymään yhteen kiintymyksen ja rakkauden sitein, kunhan heidän piirinsä ulkopuolelle jää muita, jotka soveltuvat aggression kohteiksi. (Freud 2001, 114) 3. Tunnustettuamme tämän, kohtaamme seuraavanlaisen ongelman: jos kollektiiviset identiteetit on aina rakennet- 1 Suomennos Markus Lång (2010, 48). Moreeni, Vantaa. 2 Suomennos Erkki Puranen (1982, 66). Gummerus, Jyväskylä. 3 Suomennos Erkki Puranen (1982, 69-70). Gummerus, Jyväskylä.
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 061 tu me/he muodossa, kuinka voimme estää sen, ettei tämä suhde muutu vihamieliseksi heitä kohtaan? Se on yksi keskeisimmistä demokratiaa koskevassa tutkimuksessani käsittelemistäni asioista. Potentiaalisesti vihamielisen vastakkainasettelun (engl. antagonism) ilmaantumisen mahdollisuus on aina läsnä ja tarkastelen sen seurauksia demokraattiselle politiikalle. Teoksissani The Return of the Political, The Democratic Paradox ja On the Political kehitän pohdintaani poliittisesta ymmärrettynä vihamielisen vastakkainasettelun ulottuvuutena, joka kuuluu sisäsyntyisesti kaikkiin yhteiskuntiin (Mouffe 1993, 2000, 2005). Erottelu poliittisen ja politiikan välillä on olennainen. Poliittinen viittaa vastakkainasettelun ulottuvuuteen. Se voi saada erilaisia muotoja ja ilmaantua monenlaisissa sosiaalisissa suhteissa, mutta sitä on mahdoton lopullisesti hävittää. Politiikka puolestaan viittaa käytäntöjen, diskurssien ja instituutioiden kokonaisuuteen. Se pyrkii asettamaan tietynlaisen järjestyksen ja organisoimaan ihmisten yhteiselämää olosuhteissa, jotka ovat poliittisen ulottuvuuden vaikutuksen takia aina potentiaalisesti konfliktisia. Tiivistettynä argumenttini on seuraavanlainen: koska kollektiiviset identiteetit perustuvat aina me/he erotteluun, on tiedostettava, että ne voivat tietyissä olosuhteissa saada ystävä/vihollinen vastakkainasettelun muodon eli muuttua vihamielisyyden keskittymäksi. Kuten Carl Schmitt on huomauttanut, näin tapahtuu kun heidän ymmärretään asettavan meidän identiteettimme kyseenalaiseksi ja uhkaavan sen olemassaoloa. Tämän mahdollisuuden hävittämiseen ei ole mitään tapaa, joka ei samalla edellyttäisi myös pyrkimystä hävittää kollektiivisia identiteettejä. Yksi demokraattisen politiikan tärkeimmistä tehtävistä onkin tuon vihamielisen vastakkainasettelun mahdollisuuden pitäminen aisoissa tarjoamalla instituutioita, käytäntöjä ja kielipelejä, joiden ansiosta se voidaan niin sanotusti ylevöittää ja muuntaa agonismiksi. Tarkoitan agonismilla vastustajien suhdetta. Päinvastoin kuin ystävä/ vihollinen -vastakkainasettelussa, jossa ei ole jaettua symbolista maaperää ja jossa osapuolet pyrkivät hävittämään vastapuolensa, erimielisyydet hyväksyvässä (engl. agonistic) suhteessa vastustajat jakavat yhteisen symbolisen tilan. He siis tunnustavat ainakin jossain määrin vastapuolen vaatimusten oikeutuksen. Tietynlainen kiistanalainen konsensus (eng. conflictual consensus) siis vallitsee eri ryhmien välillä. Ne ovat yhtä mieltä eettisistä periaatteista, joiden tulisi olla poliittisen yhteistoiminnan taustalla, mutta erimielisiä niiden tulkinnasta. Aikaisemmin olen tarkastellut tällaista erimielisyydet hyväksyvää demokratian mallia kansallisvaltiollisen politiikan puitteissa, jonka tasolla me/ he suhde on nähty kamppailevina hegemonisina projekteina. Nyt haluaisin tutkia sen merkitystä Euroopan yhdentymiselle. Miten voisimme ajatella erimielisyydet hyväksyvää mallia Euroopalle ja miltä sellainen Eurooppa voisi näyttää? Itse asiassa EU:n luominen voidaan nähdä hyvänä esimerkkinä vihamielisen vastakkainasettelun aisoissa pitämisestä luomalla erimielisyydet hy-
062 Itse asiassa EU:n luominen voidaan nähdä hyvänä esimerkkinä vihamielisen vastakkainasettelun aisoissa pitämisestä luomalla erimielisyydet hyväksyvä asetelma. väksyvä asetelma. Muistakaamme aikomukset, joita esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisen projektin pääkannattajiin kuuluneilla Jean Monnetilla ja Robert Schumanilla oli. Heidän tavoitteenaan oli luoda instituutioita, jotka estäisivät uuden vihamielisyyden ilmaantumisen Ranskan ja Saksan välille. Monnet ja Schuman ymmärsivät tämän olevan mahdollista vain luomalla meidät, joka sisällyttäisi molemmat maat yhdessä muiden kanssa yhteiseen projektiin. Ensimmäinen institutionaalinen meidän muoto, eli Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, oli luonteeltaan taloudellinen ja muita yhdentymisen muotoja kehitettiin myöhemmin. Tietenkin Monnet lla ja Schumanilla oli myös poliittisia sekä kulttuurisia tavoitteita alusta lähtien. He eivät kuitenkaan kaavailleet kansallisten identiteettien katoamista ja niiden erilaisten sekä usein riitaisten intressien hävittämistä. Pikemminkin he toivoivat, että Euroopan Yhteisön maat loisivat yhteisillä projekteilla siteen, joka tekisi vihollisasetelmien syntymisen epätodennäköisemmäksi. Juuri tätä tarkoitan puhuessani vihamielisen vastakkainasettelun pitämisestä aisoissa luomalla instituutioita, joissa yhteentörmäykset voivat saada erimielisyydet hyväksyvän muodon. Ei ole epäilystäkään siitä, että eurooppalainen projekti on ollut menestyksekäs jos katsomme sitä tästä näkökulmasta, mutta se voi tietenkin aina alkaa purkautua. euroopan yhdentyminen Hahmotellessamme Euroopan tulevaisuutta tästä erimielisyydet hyväksyvästä näkökulmasta, millaisia seikkoja yhdentymisen etenemisen tavassa tulisi huomioida? Millainen yhdentymisen malli antaisi Euroopalle mahdollisuuden muodostaa kiistanalaisen konsensuksen kaltaisen erimielisyydet hyväksyvän suhteen sen eri maiden välille? Tällaisen Euroopan tulisi selvästi tunnustaa keskuudessaan olevien kollektiivisten identiteettien monimuotoisuus sekä huomioida niiden affektiivisen ulottuvuuden painoarvo. Sen tavoitteena tulisi olla siteen luominen eri maiden välille samalla kuitenkin niiden eroja kunnioittaen. Euroopan yhdentymisen haaste on yhtenäisyyden ja moninaisuuden yhdistämisessä: yhteisyyden luomisessa, joka jättää tilaa hajanaisuudelle. Tämän takia on mielestäni tärkeää luopua yrityksistä luoda yhdenmukaista jälkikansallista meitä, jossa erilaiset kansallisten meidän muodot olisi ylitetty. Kansallisen meidän kieltäminen tai pelko sen mahdollisuudesta on paljolti Euroopan yhdentymisen vastustamisen taustalla ja se voi johtaa monien erilaisten vihamielisyyden muotojen ilmaantumiseen EU:n maiden välille.
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 063 Erimielisyydet hyväksyvälle Euroopalle parhaiten sopivaa yhdentymisen mallia miettiessäni olen pitänyt ranskalaisen lakiteoreetikon Olivier Beaudin (2004 ja 2007) ajatuksia erityisen käyttökelpoisina. Hän ehdottaa federatiivisen unionin käsitteen ottamista takaisin käyttöön. Sen mukaan federalismi tarkoittaa tietynlaista liittoa, joka koostuu useista poliittisista kokonaisuuksista. Tällaisen yhteenliittymän tavoitteena on valtioiden yhdessä muodostama uusi poliittinen kokonaisuus sekä samalla niiden oman poliittisen olemassaolon säilyttäminen valtioina. Samalla, kun tunnustetaan jonkinlaisen eurooppalaisen identiteetin tarve ja tehdään jako sisällä oleviin sekä ulkopuolisiin (minkä tahansa federaalisen yhteenliittymän edellytys, koska se viittaa aina selkeät rajat omaavaan tilalliseen kokonaisuuteen), federaalinen unioni huomioi myös siihen kuuluvien valtioiden moninaisuuden arvokkuuden ja säilyttämisen tärkeyden. Näin ollen se huomioi yhdistyneenä eroavaisuuksissaan olevan Euroopan perustavan kaksijakoisuuden eikä pyri hävittämään kansallisia eroja. Tällaista yhteenliittymää voivat itse asiassa kannattaa myös ne, jotka pitävät edelleen kiinni kansallisvaltioiden olemassaolosta. Globalisaation oloissa on selvää, etteivät Euroopan eri valtiot enää pysty käsittelemään yksin kaikkia kohtaamiaan haasteita. Siksi on luotava laajempia yhteenliittymän muotoja. Federalistiseksi unioniksi mielletty EU voisi olla ratkaisu tähän haasteeseen. Sen sijaan, että se nähtäisiin kansallis- valtioiden intressien uhkana, se voisikin tarjota niille mahdollisuuden selvitä globalisoituneessa maailmassa. mikä demokratioista? Toinen kysymys koskee demokratiaa. Millä tasolla demokratiaa voitaisiin harjoittaa tällaisessa yhdentymisen mallissa? Palataanpa näkemykseen, jota vastaan argumentoin. Sen mukaan EU:n tulisi tähdätä suvereenin, yhtenäisen, eurooppalaisen demoksen luomiseen. Se olisi myös keskeinen paikka demokratian harjoittamiselle. Tämä eräiden ylikansallisuutta kannattavien (engl. supranationalists) puolustama näkemys perustuu kansalaisten uskollisuuden siirtämiseen heidän omista kansallisvaltioistaan EU:lle. Jos sitä ei kannata, ei voi myöskään mieltää demokratiaa Euroopan tasolla edustuksellisen demokratian laajemmaksi muodoksi. Kalypso Nicolaïdisin osuvan ilmauksen mukaan meidän tulisi pikemminkin nähdä EU demoi-kratian mallina: ihmisten ja valtioiden unionin mallina, joka tunnustaa niiden eri demoiden 4 moninaisuuden sekä pysyvyyden, joista se koostuu. Se on unioni, joka kunnioittaa jäsentensä poliittisissa ja perustuslaillisissa rakenteissa ilmaisemaa kansallista identiteettiä. Eri kansallisvaltioiden tasolla harjoitettua demokratiaa ei siis hävitettäisi ja korvattaisi uusilla yhtenäistä eurooppalaista demosta vastaavilla instituutioilla. Nicolaïdis painottaa kolmea tärkeää muutosta vallitsevaan Euroopan yhdentymisen malliin: Ensimmäisek- 4 Nicolaïdis käyttää käsitettä demoi viittaamaan sekä yksittäisiin jäsenvaltioiden kansalaisiin että kollektiivisesti jäsenvaltioihin. (toim. huom.)
064 Cacciarin mukaan modernit valtiot ovat hajoamassa kahden suuren liikkeen seurauksena. Toinen liike on mikrokansallinen ja toinen ylikansallinen. Moderni valtio on uhattuna sisältä päin alueellisten liikkeiden muodostaman paineen takia ja ulkoapäin ylikansallisten voimien, instituutioiden, maailman rahatalouden sekä ylikansallisten yritysten vallan kasvun myötä. si: yhteisestä identiteetistä jaettuihin identiteetteihin; toiseksi: identiteetin yhteisöstä kohti projektien yhteisöä; ja kolmanneksi: hallinnan monitasoisesta ymmärryksestä kohti monenkeskisiä hallinnan muotoja. (Nicolaïdis 2004). Nicolaïdisin näkemys sopii yhteen monissa kohdin erimielisyydet hyväksyvän käsityksen kanssa, jota pyrin kehittelemään. Se huomioi tarpeen tunnustaa ja säilyttää demokratian harjoittamisen tilojen moninaisuus sekä tarpeen jatkuvalle tasapainottamiselle eurooppalaisen ja kansallisen kahden demokratian tason välillä samalla tiedostaen niiden välisen jännitteen. Mutta meidän tulisi edetä pidemmälle ja esitellä kolmas elementti, joka on alue. Alueelliset samastumisten muodot voivat olla tärkeässä roolissa, kuten voidaan nähdä esimerkiksi Espanjan ja Italian kohdalla. Tässä kohdin eräät Massimo Cacciarin (le Bot, Semo ja Spadolini 2001) esittelemät näkemykset federalismista ovat erittäin merkityksellisiä, vaikka hänen lähtökohtansa onkin toisenlainen. Cacciarin mukaan modernit valtiot ovat hajoamassa kahden suuren liikkeen seurauksena. Toinen liike on mikrokansallinen ja toinen ylikansallinen. Moderni valtio on uhattuna sisältä päin alueellisten liikkeiden muodostaman paineen takia ja ulkoapäin ylikansallisten voimien, instituutioiden, maailman rahatalouden sekä ylikansallisten yritysten vallan kasvun myötä. Vastaus tällaiseen tilanteeseen on se, mitä Cacciari kutsuu federalismiksi pohjalta vastakohtana federalismille ylhäältä. Tämän pohjalta lähtevän federalismin tulee tunnistaa eri alueiden ja kaupunkien erityiset identiteetit. Ei siksi, että ne olisi tarkoitus eristää toisistaan, vaan päinvastoin siksi, että voitaisiin luoda olosuhteet sellaiselle autonomialle joka on organisoitu ja jonka on ymmärretty muodostuvan noiden kaupunkien ja alueiden moninaisten suhteiden perustalle. Huolimatta siitä, että Cacciari antaa kansallisvaltiolle pienemmän roolin kuin minä, jotkut hänen ajatuksistaan ovat yhdistettävissä erimielisyydet hyväksyvään malliini. Hän kannattaa federaalisen unionin mallia, jossa osayksikköjä ei ole rajoitettu kansallisvaltioihin ja jossa eri alueilla on myös tärkeä rooli. Pidän erityisen kiinnostavana sitä, että hän esittää tällaisen unionin sallivan autonomian harjoittamisen järjestelmissä, jotka on yhdistetty ristiriitaisessa (engl. conflictual) muodossa. Näin järjestelmä yhdistäisi solidaari-
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 065 suutta ja kilpailua. Tämä on mielestäni keskeinen oivallus erimielisyydet hyväksyvän Euroopan mallin kehittämiselle. Ottamalla mukaan Cacciarin oivalluksia voimme kuvitella EU:n, joka ei olisi pelkästään eri kansallisvaltioista koostuva demoi-kratia. Se sisältäisi monimuotoisen joukon erilaisia demoita, joissa demokratiaa voitaisiin harjoittaa eri tasoilla ja eri tavoilla. Tällainen näkemys artikuloi ja ottaa huomioon kollektiivisen identiteetin eri muotoja. Se ei sisältäisi ainoastaan kansallisia vaan myös alueellisia kollektiivisia identiteettejä. Niin ikään se myös huomioisi kaupunkien kasvavan tärkeyden ja niiden uudet erilaisten kansainvälisten verkostojen kautta toteutuvat yhteistyömuodot. Cacciari tuo esiin myös mahdollisuuden organisoida alueellisia yksiköitä ylikansallisella tasolla monissa paikoissa, joissa kulttuurisen tai taloudellisen yhtenäisyyden muotoja jo on olemassa, kuten Ranskan ja Espanjan sekä Italian, Itävallan ja Italian rajoilla. Tämän kaltainen tapa hahmottaa EU:ta mahdollistaisi demokraattisten yksiköiden toimivan moninaisuuden sekä todellisen agonistisen suhteiden mallin kuvittelemisen. Vaikka kansallisvaltiot ovat tärkeitä, on välttämätöntä huomioida muunlaisiinkin asioihin kohdistuvia lojaalisuuden sekä demokraattisen osallistumisen muotoja. Siten EU voisi tarjota ihmisille mahdollisuuden osallistua erilaisiin demoihin, joissa he voisivat harjoittaa demokraattisia oikeuksiaan luopumatta kansallisista tai alueellisista lojaalisuuksistaan. Demokratiaan liittyy myös eräs toinen huomion arvoinen asia. Useimmat EU:n demokratian voimistamiseen pyrkivistä teoreetikoista eivät ainoastaan ne, jotka kannattavat ylikansallisen valtion luomista toimivat deliberatiivisen demokratian paradigman puitteissa. He esittävät, tosin eri tavoilla, että ratkaisu demokratiavajeeseen ja tapa vahvistaa EU:n demokraattista oikeutusta olisi eurooppalaisen julkisen sfäärin muodostaminen. Siinä kansalaiset voisivat erilaisten deliberatiivisten käytäntöjen ansiosta saada tietoja sekä vaihtaa mielipiteitä luoden näin yhteistä henkeä. He uskovat tärkeimpien haasteiden koskevan sellaisten valistuneen vuoropuhelun areenojen luomista, joissa ihmiset voivat perusteellisesti keskustellen saavuttaa yhteistä hyvää koskevan yksimielisyyden. Tällaisia EU:ta koskevien deliberatiivisten ehdotusten eri versioita on olemassa hyvin monia. Ne kaikki jakavat ajatuksen siitä, että kansalaiset voivat valistuneen Tällainen näkemys artikuloi ja ottaa huomioon kollektiivisen identiteetin eri muotoja. Se ei sisältäisi ainoastaan kansallisia vaan myös alueellisia kollektiivisia identiteettejä. Niin ikään se myös huomioisi kaupunkien kasvavan tärkeyden ja niiden uudet erilaisten kansainvälisten verkostojen kautta toteutuvat yhteistyömuodot.
066 osallistumisen ja keskustelun kautta saavuttaa yksimielisyyden parhaista menettelytavoista. Tärkeä osa politiikan teorian parissa tekemästäni työstä on omistettu deliberatiivisen demokratian mallin ja sen rationalistisen sekä yksilökeskeisen kehyksen kritiikille. Esimerkiksi The Democratic Paradox -teoksessa tarkastelen sen kahta yleisintä, rawlsilaista sekä habermasilaista versiota. Väitän niiden kummankin olevan kyvyttömiä huomioimaan poliittisen potentiaalisesti vihamielisen vastakkainasettelun ulottuvuutta (Mouffe 2000). Rawls ja Habermas esittävät molemmat, tosin eri tavoin, että demokratian pääasiallinen tavoite on saavuttaa rationaalinen yksimielisyys julkisessa sfäärissä. Heidän teoriansa eroavat toisistaan siinä, millaisia deliberaation käytäntöjä tuon tavoitteen saavuttamiseen katsotaan tarvittavan, mutta päämäärä on sama: saavuttaa konsensus yhteisestä hyvästä sulkematta ketään ulkopuolelle. Vaikka he väittävät olevansa moniarvoisuuden (engl. pluralism) kannattajia, on selvää, että heidän kohdallaan sen oikeutus rajoittuu ainoastaan yksityiseen sfääriin. Sillä ei ole perustavaa merkitystä julkisessa sfäärissä. Molemmat tutkijat ovat järkähtämättömiä kannassaan, jonka mukaan demokraattinen politiikka edellyttää intohimojen eliminoimista julkisesta sfääristä. Tämän takia he eivät voi riittävällä tavalla käsittää prosessia, jossa poliittiset identiteetit muodostuvat. Nämä deliberatiivisen mallin puutteet toistuvat väistämättä erilaisissa yrityksissä käyttää sitä EU:n demokratian voimistamiseen. Tämän takia haluan painottaa, että visioidessamme eurooppalaisen demoi-kratian eri tasoilla perustettavien demokraattisen osallistumisen muotoja, on tärkeää kehittää niitä vastakkainasettelun ja agonismin mallin mukaan, eikä deliberatiivisen mallin mukaan. Tunnustettuamme ratkaisevan tärkeän roolin, joka affekteilla ja intohimoilla on politiikassa, keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, miten niitä voitaisiin suunnata demokraattisiin päämääriin. Eurooppalainen projekti tulee politisoida siten, että eri demoiden kansalaiset voivat ottaa osaa vastakkainasetteluihin ja artikuloida kilpailevia näkökulmia sekä visioita EU:n tulevaisuudesta ja sen paikasta maailmassa. Vallitsevassa suhdanteessa (engl. conjuncture) tarve demokraattiseen yhteenottoon EU:n luonteesta on yksinkertaisesti elintärkeä. Monet vasemmistolaiset ovat alkaneet epäillä vaihtoehdon mahdollisuutta EU:n rakentamisessa eteenpäin vievänä voimana olleelle uusliberaalille mallille. EU ymmärretään kasvavassa määrin olennaisesti uusliberaalina projektina, jota ei voi muotoilla uudestaan. Koska sen instituutioiden muokkaaminen vaikuttaa mahdottomalta, ainoana mahdollisuutena nähdään siitä poistuminen. Tällainen pessimistinen näkemys on epäilemättä seurausta siitä, että kaikki pyrkimykset haastaa vallitsevia uusliberaaleja sääntöjä on esitetty Eurooppavastaisina hyökkäyksinä koko unionin olemassaoloa kohtaan. Ei ole yllättävää, että kasvava määrä ihmisiä kääntyy eurokielteisyyteen, mikäli mahdollisuus esittää oikeutettua kritiikkiä uusliberaalia hegemoniaa kohtaan puuttuu. He pelkäävät eurooppalaisen yhdentymi-
Erimielisyydet hyväksyvä näkökulma Euroopan tulevaisuuteen 067 sen lisääntymisen voivan tarkoittaa ainoastaan uusliberaalin Euroopan voimistumista. Tällainen tilanne voi johtaa koko eurooppalaisen projektin luhistumiseen ja on kiireellisesti mietittävä, kuinka luoda olosuhteet demokraattiselle kamppailulle Euroopassa. James Tully on esittänyt tähän liittyviä kiinnostavia oivalluksia. Hän kannattaa avointa demokratian mallia, jossa päinvastoin kuin deliberatiivisessa mallissa, tunnustetaan toimijoiden ja kiistelyn tilojen moninaisuus. Siinä käytännöillä ei ole demokratian yläpuolella olevaa asemaa vaan myös käytännöt itsessään voidaan asettaa kiistanalaisiksi (Tully 2007). Tully painottaa myös tarvetta huomata kahden erilaisen demokraattisen neuvottelun mallin olemassaolo. Ensimmäinen sisältää vallitsevien normien haastamisen ja muokkaamisen. Toisessa mallissa taas monimuotoiset jäsenet jakavat samat normit, mutta toimivat niiden mukaan eri tavoin. Jälkimmäinen malli joka viittaa yhteisten sääntöjen tilassa vallitsevaan käytäntöjen monimuotoisuuteen ei ole saanut Tullyn mukaan osakseen kylliksi huomiota. Tämä johtuu politiikan teoreetikoiden taipumuksesta ajatella, että normeja voi soveltaa ja seurata vain yhdellä oikealla tavalla. Olen samaa mieltä tuollaisen rationalistisen oletuksen kyseenalaistamisen tärkeydestä, jotta voitaisiin tehdä tilaa jaettujen eettis-poliittisten periaatteiden oikeutettujen tulkintojen monimuotoisuudelle. Juuri tätä tarkoitan kiistanalaisen konsensuksen käsitteellä, joka tarjoaa viitekehyksen erimielisyydet hyväksyvälle väittelylle moniarvoisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Sama käsite on merkityksellinen myös EU:lle miettiessämme, millaista yhteistä sidettä tarvitaan yhdistämään sen erilaiset demoit. eurooppa moninapaisessa maailmassa Viimeinen kysymys koskee sitä, millainen rooli EU:lla tulisi olla maailmanlaajuisesti. Kritiikin kohteenani on jälleen Habermas. Toisin kuin hän, en ajattele, että meidän tulisi nähdä EU liberaalin demokratian yleismaailmallistamiseen perustuvan kosmopoliittisen järjestyksen luomisen etujoukkona (kts. Habermas 2006, 39-48). Olen eri mieltä tuon vision teoreettisista lähtökohdista. Yksi kosmopoliittisen järjestyksen keskeisimmistä ongelmista on siinä esitetty käsitys maailmasta hegemonian ja suvereeniteetin ulottumattomissa. Si- Jos maailma ymmärretään pluriversumiksi, kuten se mielestäni tulisi ymmärtää, on myönnettävä, ettei läntinen liberaalin demokratian malli ei ole ainoa mahdollinen demokraattisen ideaalin institutionalisoimisen tapa. Läntinen malli edustaa vain yhtä mahdollista poliittisen elämän muodon tapaa muiden joukossa. Siksi tulisi hyväksyä demokratian voivan saada erilaisia muotoja ja malleja eri taustatilanteista riippuen.
068 ten tehdään tyhjäksi poliittisen ulottuvuus. Lisäksi se perustuu läntisen mallin yleistämiselle maailmanlaajuisesti eikä näin ollen tee tilaa moniarvoisuudelle. Jos maailma ymmärretään pluriversumiksi, kuten se mielestäni tulisi ymmärtää, on myönnettävä, ettei läntinen liberaalin demokratian malli ei ole ainoa mahdollinen demokraattisen ideaalin institutionalisoimisen tapa. Läntinen malli edustaa vain yhtä mahdollista poliittisen elämän muodon tapaa muiden joukossa. Siksi tulisi hyväksyä demokratian voivan saada erilaisia muotoja ja malleja eri taustatilanteista riippuen. Tässä kohdin moninapaisuuden ajatus muodostuu olennaiseksi vaihtoehdoksi kosmopolitanismille. Puolustamani teoreettisen lähtökohdan mukaan, kohtaamamme haaste on seuraavanlainen: jos hyväksymme jokaisen järjestyksen olevan hegemoninen järjestys ja sen, ettei ole olemassa mahdollista maailmaa hegemonian ulottumattomissa ja lisäksi jos tunnistamme yhden hegemonisen keskusvallan ympärille organisoituneen yksinapaisen maailman negatiiviset seuraukset, mihin suuntaan meidän tulisi edetä? Mielestäni ainoa ratkaisu on hegemonioiden moninaistaminen. Toisin kuin kosmopolitanistit, jotka kannattavat maailman yhtenäistämistä yhden mallin ympärille ja maailmanlaajuisen kaiken kattavan ihmisyyden kanssa yhteneväisen meidän luomista ilman vastaavaa heitä, malli, jota kannatan, on moninapainen järjestys. Moninapainen maailma tunnustaisi moninaisuuden ja hajanaisuuden olemassaolon pyrkimättä pääsemään niistä eroon saattamalla voimaan väitetysti ylivertaisen ja kehittyneemmän poliittisen organisaation mallin. On selvää, ettei tällainen moninapainen rakenne hävittäisi konflikteja. Nämä selkkaukset saisivat kuitenkin todennäköisesti vähemmän vihamielisen muodon kuin sellaisessa maailmassa, jossa yksi hegemoninen valta pakottaa kaikki muut maat omaksumaan oman mallinsa väitetyn yleismaailmallisuuden varjolla. Ristiriidat muuttuvat vihamielisiksi vastakkainasetteluiksi ja ilmenevät helposti äärimmäisissä muodoissa, mikäli niiden ilmaisulle ei ole oikeutettuja poliittisia kanavia. Paras tapa välttää tällaista käännettä on luoda olosuhteet, joissa ristiriidat voivat ilmetä eri mieltä olevien olemassaolon hyväksyvässä muodossa. Hegemonisten keskusten monilukuisuus voisi mahdollistaa useiden alueellisten napojen olemassaolon siten, että niiden erityiset näkemykset ja perinteet miellettäisiin arvokkaiksi. Tällöin niissä olisi myös mahdollista luoda lopulta erilaisia demokratian muotoja. Sen sijaan, että EU ottaisi maailman yhtenäistämiseen pyrkivän etujoukon roolin, se tulisi nähdä yhtenä tärkeänä alueena tässä moninapaisessa maailmassa. EU olisi yksi napa, jolla toivottavasti olisi positiivinen rooli kiistelevän moniarvoisuuden (engl. agonistic pluralism) vaalimisessa maailmassa. Mutta tämän mahdollisuuden toteutuminen riippuu tietenkin siitä, millaiseksi poliitikot ja kansalaiset Euroopan Unionin rakentavat. Kirjoittaja on politiikan teorian professori ja demokratian tutkimuksen keskuksen johtaja Westminsterin yliopistossa Lontoossa.