Pari-kolme suhdetta: kuva ja liike, tanssi ja politiikka, rytmi ja figuuri Valokuvat ja teksti Johannes Romppanen ja Olli Ahlroos (Kuva Johannes Romppanen)
Tiedämme, että tämä on kummallinen essee. 1 (Kuva Johannes Romppanen) Katsokaa aluksi näitä ihmisiä metrovaunussa. Tanssi on varmasti tekemisissä välittömimmän mahdollisen kokemuksen kanssa mutta tanssi-teos ei ole. Tässä mielessä katsotte myös 1 Kaikki tämän esseen kuvat on otettu Prahassa 2007. Myös tämä essee aloitti itsensä hautomisen silloin. Johannes Romppasen kuvissa (alun perin otettu osana Johanna Ikolan, Hanna Korhosen, Antti Ikolan ja Johannes Romppasen Seuraava kuva teosta) esiintyvät tanssijat Johanna Ikola ja Hanna Korhonen. Lisäksi Olli Ahlroosin kuvissa esiintyy myös valokuvataiteilija Johannes Romppanen. Kirjoituksella ei ole tässä esseessä minkäänlaista etuoikeutettua asemaa. Valokuvat eivät kuvita kirjoitusta, eikä kirjoitus koeta selittää kuvia. Emme myöskään tosissamme koeta näillä kuvilla ja kirjoituksella kertoa mitä tanssi oikeasti on tai mitä tapahtuu kun tanssija improvisoi kameran edessä (ehdottelemme toki hieman, uskaltaudumme myös vaatimaan jotain). Me, tämän esseen tekijät olemme juosseet toistemme jättämien jälkien perässä. Ja siinä on koko tämä essee. Olemme tehneet muistiinpanoja eksperimenteistä kehoillamme julkisissa paikoissa apunamme valoherkkiä laitteita ja kirjoitusvälineitä. Kirjoitamme tätä kameroilla, kynillä ja erilaisilla tutuilla tietokoneohjelmilla. Eksperimenttimme ovat myös ohjanneet lukemistoamme, jonka tiedot löytyvät esseen lopusta.
kuvaa tanssista taiteena. Ja sitä kannattaa katsoa, sillä sen katsominen saattaa paljastaa jotain omasta liikkumisestamme, ympäristöstämme ja kehojemme poliittisuudesta. (Kuva Olli Ahlroos)
(Kuva Johannes Romppanen) Osaamme arvata tämän esseen kuvia selailemalla, tanssiko joku kameran edessä valotushetkellä vai ei. Mikä tahansa näistä kuvistahan voisi periaatteessa olla kuva mistä tahansa liikkeestä tai pelkästä satunnaisesta asennosta. Tätä tanssin ja ei-tanssin välistä jännitettä olemme jääneet näissä kuvissa ihmettelemään. Pohtiaksemme asiaa, joka meidät näissä kuvissa on pysäyttänyt ajattelemaan, otamme käyttöön kaksi käsitettä: rytmi ja keho- tai liikefiguuri. Voiko rytmin nähdä? Mikä on rytmi, jonka voi tallentaa kameralla? Mitä pitää tapahtua, että kuvassa nähdäkään ihmistä, vaan figuuri?
(Kuva Johannes Romppanen). Rhytmos Mitä tarkoitamme tässä rytmillä? Rytmi (kreik. rhytmos) tarkoittaa kehon tai eksistenssin liikkeen muotoa. 2 Haluamme palata tähän määritelmään sillä se on paljon parempi kuin minkä voisimme itse keksiä. Jos rytmi on eksistenssin liikkeen muoto, miten eksistenssi sitten on ymmärrettävä? Eksistenssin olemusta on ajateltu esimerkiksi mimesiksenä, joka ei toki tarkoita vain esimerkiksi jäljittelyä tai kuvausta. Filosofi Susanna Lindberg kirjoittaa: Mimesis on kyky tuottaa totta ja harhaa, pelkkä kyky ilman periaatetta, joka 2 Ks. tästä Susanna Lindbergin artikkelia Olemisen rytmi : [A]ntiikin käsitys rhytmoksesta ajallisena, virtaavana, hetkellisenä muotona kuvasi alun perin tanssivaa kehoa, joka seuraa tahdin numeroa ja mittaa.
ratkaisisi, onko tuotettu asia totuudenmukainen vai pelkkä harha.[ ] Mimesis on olemukseltaan kritiikitöntä ja epätietoista (se on ratkeamaton itse). Mimesis on epäpuhtautta : se on suhde johonkin toiseen, yritys verrata ja saattaa yhteismitalliseksi ja adekvaatiksi joidenkin toisten kanssa ilman, että tuo identiteetinhalu voisi koskaan ratketa varmuudeksi. 3 Tässä merkityksessä pääsemme lähestymään rytmiä, sillä mimesis ja rytmi liittyvät tiukasti samaan konstellaatioon olemisessamme ja kehossamme: Tässä konstellaatiossa mimesis on eksistenssin perusluonne sikäli kuin eksistenssi on aluksi pelkkä puhdas, sinänsä tyhjä ja kriteeritön kyky kaikkiin muotoihin olematta itsessään mitään. Rytmi puolestaan on sen karakterisoituminen, sen tuleminen joksikin tai joksikuksi, oli tämä karakteeri sitten tyyppi [ts. figuuri] tai yksilöllinen poljento. 4 Rytmi on kehon liikkeen muoto, jolla se tulee hauraaksi ja keskeneräiseksi itsekseen. Eksistenssin rytmi voi johtaa kehon tai sen liikkeen kohti osallistumista ihmislauman liikkeitä tai toisaalta omalaatuiseksi yksilölliseksi kehoksi silloin kun esimerkiksi uskaltaudumme tanssiin. Näemme tanssissa rytmin muotona. Tunnistamme siinä rytmin. Rytmi eksistenssin karakterisoitumisena tuottaa siis myös ihmiskehon joka ei tanssi; kehon joka ahtautuu valvottujen julkisten tilojen tai olohuoneiden viihdekeskusten liikkeiden ja liikemahdollisuuksien monofoniaan. Tässä tapauksessa rytmi tuskin näyttäytyy. Näemme vain ihmisen seisomassa metrossa tai kiiruhtamassa metroon, kävelemässä asiallisesti ja aikatauluista huolehtien, huomiota herättämättä. 3 Susanna Lindberg: Mimesis cum figuris. 4 Susanna Lindberg: Olemisen rytmi.
(Kuva Johannes Romppanen) Keho-/liikefiguuri Emmekö tunnista heti, että tässä ei ole kyse tanssikuvasta? Miksi? Tiedämme, että valotushetkellä ihmiset ovat olleet liikkeessä, vaikka valokuva ei liikettä sinänsä koskaan tallentaisikaan. Liike on kuitenkin laadultaan erilaista kuin tanssikuvissa. Vai käykö meillä mielessäkään, että jakkupukuinen nainen tanssisi metrotunnelin suuaukossa? Ei. Ainakin se tuntuu vaativan mielikuvituksemme venymistä äärimmilleen. Kuitenkin kun katsoimme aiemmin kuvia tanssijoista, ajattelimme ilman epäilystä, että liike (jota emme niissäkään kuvissa nähneet sinänsä) oli tanssia. Miksi? Ehdotimme, että tanssikuvissa rytmi näyttäytyy herkemmin. 5 5 Edellisen kuvan näkökulmasta eräs selvennys: emme tarkoita sitä, että eri paikoilla tai elämäntyyleillä on oma rytminsä. Emme esimerkiksi puhu maalaiselämän leppoisuudesta ja kaupunkilaisten kiivaasta elämänrytmistä. Eron havaitseminen rytmissä ei esimerkiksi liity siihen seisooko ihminen kuvassa vai käveleekö hän kiirehtien. Kiirehtivillä jakkupukuisilla naisilla, paikallaan istuvalla miehellä ja kuvan edustalla seisovalla punareppuisella naisella on sama rytmi ja sama keho- tai liikefiguuri. Tarkoitamme todella hyvin kirjaimellisesti rytmillä kehon liikkeen muotoa, emme kehojen suhteellisia nopeuksia emmekä asentojen vaihteluita tietyn keho- tai liikefiguurin sisällä.
Tanssi on liikettä, joka tuo oman muotonsa näkyville, sikäli kun tanssi on yksilöllisen kehon ja eksistenssin liikettä. Mitä tämä tarkoittaa? Mikä sitten olisi liikettä, joka tuo esille jonkin muun kuin kehon liikkeen oman muodon. Mikä liike on tällaista? Me ehdotamme, että liikkeistämme melkein kaikki. Juuri siinä varmuudessa jolla jokainen osaa erottaa tanssikuvan ja yllä olevan kaltaisen kuvan toisistaan, erotamme rytmin. Tanssikuvassa erotamme rytmin muotona ja edellisen kaltaisessa kuvassa emme, koska rytmi peittyy kehofiguurin muodon alle. Kehofiguuri on muoto, joka ei ole kehon tai eksistenssin itsenäinen tuotos. Jos siis katsomme vielä kerran edellistä kuvaa, näemme, että samaan aikaan kuin siinä on luvuton määrä eri nopeuksia ja useita asentoja, siinä tuskin on havaittavissa eri rytmejä. Tällaista kehon liikkeen muotoa, toisin sanoen rytmien vajoamista yhdeksi yhteiseksi rytmiksi kutsumme kehofiguuriksi tai liikefiguuriksi. Emme halua väittää näkevämme näissä kuvissa täsmälleen sitä, mitä esimerkiksi filosofit Martin Heidegger tai Phillippe Lacoue-Labarte kutsuvat figuureiksi, 6 vaikka heidän ajatuksistaan olemmekin kovasti vaikuttuneita. Olemme siksi ottaneet käsitteen käyttöömme ja lisänneet siihen etuliitteen: keho-figuuri, liike-figuuri. Figuuri (ilman etuliitteitämme) on kuvitteellinen, myyttinen henkilö johon tiivistyy tai jossa inkarnoituu symbolisesti jokin mieli ja jolla tunnustetaan tämän symbolisen mielen keskittymisen takia olevan tehtävä ihmisten käyttäytymisen ohjaajana. [F]iguuri avaa maailman (jossa elämme ja joka meidän pitää rakentaa). 7 Viimeisessä lauseessa tunnistamme Heideggerin ja vaaran paikan. Heideggerin ajatukset taiteesta ovat varmasti useammalle jo tuttuja, mutta käsittääksemme mitä yritämme lähestyä näillä kuvilla ja etuliitehirviöllämme on paras lainata vielä muutama rivi, joihin toivottavasti kiteytyy Heideggerin ja Lacoue-Labarthen ajatusten ratkaiseva ero: Vaikka Lacoue- Labarthe ottaakin hyvin vakavasti Heideggerin ajatuksen taideteoksen keskeisestä roolista, hän pitää vaarallisena ajatusta, että teos voisi perustaa maailman jonkin figuurin perusrakenteen mukaan. Lacoue-Labarthen mukaan tämä on vaarallista, koska se on (kärjsitäen) kaava fasismille. Näin taiteelle jää tehtävää figuurien synnyttämisen rinnalle. Figuraatiosta ja myyteistä tuskin voimme koskaan päästä täysin eroon mutta juuri siksi pitäisi löytää keinoja estää tämän figuraation liikkeen vakautuminen yhdeksi kuvaksi. Juuri tuota figuraation liikettä voisi kai kutsua rytmiksi. 8 6 Lacoue-Labarthe kutsuu figuuriksi esitystä, jonka avulla sankari identifioidaan, nimetään ja kiinnitetään paikalleen. Termi figuuri tässä muodossaan on käännös Heideggerin termille Gestalt. Susanna Lindberg: Mimesis cum figuris. 7 Susanna Lindberg: Mimesis cum figuris. 8 Susanna Lindberg: Olemisen rytmi.
Figuuri on siis vakiintuneena poliittis-filosoisena käsitteenä kallellaan kirjalliseen perinteeseen ja kirjallisiin myytteihin. Voisiko asiaa ajatella irrallaan kirjallisista myyteistä katsomalla kehojamme arjessa (kotona, töissä, taiteessa, harrastuksissa) niiden liikkeitä ja rytmejä? Tämän kysymyksen vuoksi puhumme alleviivaavasti liikefiguurista, emme kirjallismyyttisestä figuurista, vaikka käsitteet ovat varmasti osin päällekkäisiä. Nyt voimme siirtyä seuraavaan kuvaan. (Kuva Johannes Romppanen) Verrattuna edelliseen, eikö tämä valokuva suorastaan huuda rytmiä? Kuvassa on edelliseen verrattuna muuttunut yhden ihmisen kehon liikkeen muoto muihin nähden hieman poikkeavaksi. Rytmi erottuu rytmistä. Figuraation vakautuminen staattiseksi kuvaksi on horjutettu ja saatettu uudelleen liikkeeseen. Kuvaan on syntynyt ero, eikä se ole vain ero
asennossa. Edellisessä kuvassa oli myös lukuisia eri asentoja, silti vain yksi staattinen kehofiguuri. Hänhän tanssii, sanomme vihreähameisesta naisesta. Tämä ero on ero eksistenssin liikkeen muodossa; rytmissä. Olemme tehneet huomion, että pienikin kehon liikkeen muodon poikkeama erottuu tällaisessa valokuvassa. Nämä tanssivalokuvat tekevät rytmin näkyväksi, niin kuin valo heijastimen. Liikefiguuri on yhden ja saman muodon moninkerta, jota keho ei tuota yksin. Se ei ole yksin kehon tai eksistenssin liikkeen oma muoto vaan tämän ulkopuolelta opitun ja mikä merkittävää: kehon ulkopuolelta hallittavissa olevan yhden ja saman rytmin moninkerta. Kehofiguuri on se, joka määrää tietyn kehon liikkeen muodon ulkopuolelta ja sulkee sen muottiin. (Se on ikään kuin jonkinlainen näkymätön univormu (uni-form)). Se on eksistenssin muoto, jota emme edes tunnista muodoksi vertailukohteiden puutteen vuoksi. Siksi tanssi näin väitämme tuo sen näkyviin. (Kuva Olli Ahlroos) Näemme kehofiguurin siinä, missä emme osaa katsoa kehoa kehona. Yksilöllisen eksistenssin peittyessä kehofiguurien alle, peittyy nimenomaan keho. Kääntäen keho ja eksistenssi ovat sama asia sikäli kun ne peittyvät kehofiguurin alle. Ehkä näemme kehojen sijaan kehofiguurin kun katsomme metrolaiturilla tavallisena arkipäivänä vellovaa liikettä. Ajatelkaa turvakameran videokuvaa ihmisistä jotka nousevat metron kyytiin ja pois. Missä siinä on keho? Ajatteleeko valvontakamera kohteitaan kehoina vai minuuttiaikataululla liikehtivänä massana. Miten tuossa massassa voi edes liikkua? Eikö nykypäivänä julkinen tila koostukin yhä enemmän vain jatkeista ja yhdysväylistä erilaisille hallituille ja valvotuille tiloille metrolaitureille, bussipysäkeille ja muille rakennelmille, jotka ovat yhteen tiettyyn muotoon pakottavia? Ei enää julkinen tila, vaan staattisen figuraation tila:
Liiku kuten muut. Katse lattiassa. Lyhennä askeleita, ettet astu kantapäille. Kädet sivuilla. Hidasta. Valitse hyvissä ajoin liukuportaiden kaista ja siihen sopiva nopeus. Ryhmittäydy ovensuuhun odottamaan. Rytmin politiikkaa Lontoossa on kehitteillä, en tiedä: ehkä jo myös käytössä automaattisia valvontakameroita, joiden liiketunnistimet tunnistavat väärässä rytmissä toimivia kehoja ja tehden niistä tarvittaessa jonkin asteisen hälytyksen: hälytys yksilöstä, joka liikkuu julkisella paikalla epäilyttävästi. Kärjistetyimmät esimerkit kehofiguureista löytyvät tietysti totalitaristisista yhteiskunnista. Ajatelkaa vaikka Leni Riefenstahlin Triumph des Willens elokuvan loputtomia, tarkkaan koreografioituja marssirivistöjä tai meillekin tuttuja (mitä lie) kansallisromanttisia, kansallis- ja valtiososialistisia voimistelupropagandafilmejä. Ne eivät ole mitään harmittomia jumppavideoita vaan kansallis-kehofiguurien muokkausta poliittisen rytmivoimistelun avulla. Ei terve mieli terveessä ruumiissa, vaan terve (lue: halutunlainen, ennalta hallittu ja hyödyllinen) kansalainen tällaisessa kehossa. Vaikka uskomme että tanssi jos mikä on taiteenlajina kehofiguureja rikkovaa rytmin taidetta, haluamme huomauttaa, että myös tanssitaiteessa ja tanssissa on työssään omat figuurinsa. Ilmeisimpänä esimerkkinä klassinen balettitekniikka, joka pakottaa tanssijan liikkeellään toistamaan ja vahvistamaan tiettyä figuuria. Kirsi Monni kirjoittaakin väitöskirjassaan ranskalaiseen runoilijaan Stéphane Mallarmé:n vedoten, että [Balleriinan keho] ei ole naisen keho, vaan idean välitön instrumentti. 9 Baletti on siis esimerkiksi Monnin mukaan jonkinlainen symbolis-platonistis-esteettinen sulkeuma: Tämä ideaalinen maailma [ ] on mahdollinen asettaa esiin vain esteettisesti eheänä jatkumona. Elämismaailmasta puhdistettujen ja homogeenisten kehojen alkukuvien rivistössä yksi pulska joutsen romuttaa koko baletin idean siis sen, että se perustuu representaatio-rakenteeseen, joka on ideaalista maailmasta käsin. [ ] Kokemukseni on, että tämä symbolisen esityksen aukottomuus saa aikaan sen, että tanssijan eksistenssin faktisuus (eksistentiaalisen heitettynä olemisen rakenne) tuntuu kätkeytyvän. Tästä seuraa kokemus siitä, että tanssi ei merkityksellisty maailmointina tanssijan situaation faktisuudessa, vaan ennen kaikkea baletin oman esteettisen systeemin sisäisenä merkityksellisyytenä. 10 9 s. 149. Kursivointi on lisätty. 10 s. 152-153.
Mutta eikö kehojemme todellisuus ole yhtälailla baletin ulkopuolella täynnä Monnin luonnehtimia symbolisen esityksen aukottomuuksia? Eivätkö kehofiguurit ole täsmälleen symbolisia esityksiä? Vai pitäisikö sanoa: eikö määrätietoisesti metroon etenevä askel ole symbolinen esitys ulkoapäin hallittavissa olevasta kehofiguurista (tai jopa (kuuliaisuuden?) esitys kehofiguurille)? Monnin sinänsä aiheellinen pyrkimys on tanssin merkityksellisyyden riuhtaiseminen irti baletin sulkeutuneesta ja ideaalisesta merkityssysteemistä, meidän sanavalinnoillamme siis laajemmin: kehofiguurista tai balettifiguurista. Meille tämä on riittämätöntä. Tanssi täytyy vielä vapauttaa tuhat kertaa sen omasta irtautumisestaan balettifiguurista. Me emme tietenkään voi vapauttaa tanssia, emmekä kehojamme vain kirjoittamalla tanssista ja kuvaamalla tanssia. Emme myöskään odota tanssin messiasta ja lopullista pelastusta emmekä viitsisi kumarrella mitään tanssin uutta paradigmaa. 11 Sen lisäksi, että me omassa yksinäisimmässä yksinäisyydessämme tanssimme kuin hullut, me odotamme tanssitaiteelta väsymätöntä taistelua. Taistelua jonka muoto on jatkuva etäisyyden etsintä vanhoihin tanssityyppeihin ja figuureihin, haluamme nähdä uusia eroja ja eroamisia, pakomatkoja ja uusien suhteiden ja suhteettomuuksien luomista vanhoihin ja uusiin figuureihin. Haluamme nähdä aina vaan uudenlaista naurua ja leikkiä näillä suhteilla. Me odotamme ja odotamme aina uudestaan tanssia, joka vaalii rytmiä figuurien välillä, emme uutta tanssifiguuria tai uutta paradigmaa. Miksi? Rytmi ja tanssikritiikki Tanssi, joka ei etsi rytmisiä suhteita ja liukumisia, vaan lopulta typistyy jonkun vakiintuneen tanssifiguurin vahvistamiseen saattaa toki edelleen vaalia eroaan ja rytmiään suhteessaan tanssille ulkoisiin figuureihin. Tuskin baletin alkuvuosinakaan kyse oli minkään hovifiguurin vahvistamisesta vaan nimenomaan tanssimisesta ja leikkimisestä tämän figuurin kanssa. Kauan aikaa sitten baletin alkumuoto saattoi ehkä herätellä ihmisiä näkemään oman kehonsa muuten huomaamatonta figuroitumista hovien poliittisesti sokeassa arjessa. Kuitenkin esimerkiksi Uwe Scholtzin teos Seitsemäs sinfonia on upea osoitus siitä, miten lähellä nykyinen balettifiguuri on esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskon erilaisilla voimistelu- ja muilla propagandafilmeilla kypsyteltyjä arjalais- tai kolhoosifiguureja. 12 Tällaiseen totaaliseen ja poliittiseen 11 Ehkä kuiteknin Liikkeen paradigmaa. (Ks. niin&näin.) 12 Mielenkiintoisia balettifiguurin ilmanemismuotoja löytyy muistakin balettitekniikkaa kunnioittavissa uudehkoissa nykybaleteissa. Scholtzin teoksen lisäksi mainittakoon esimerkiksi Jiri Kylianin Stepping Stones. Scholtizn ja Kylianin mainittuja teoksia yhdistää sekä balettitekniikan syvä kunnioittaminen, myös mahdollisuus tulkita molemmissa lavan keskellä esiintyvä suuri ympyrä- tai piirimuoto nimenomaan balettifiguurin näyttämökuvalliseksi esitykseksi. Kylianin teoksessa piiri tai ympyrä on toteutettu suurelta osin valoilla ja on visuaalisesti suuremmassa roolissa mutta sitä tyydytään enimmäkseen vain
kehofiguraatiotuotantoon ei vapaan tanssitaiteen soisi enää sortuvan. (Kuva Johannes Romppanen) Nykytanssillakin on jo omat orastavat figuurinsa. Monen muun mukana alamme tunnistaa nykytanssissa piirteitä, jotka jo vahvistavat uusien figuurien syntyä. Tämä on ehkä vääjäämätöntä, mutta eikö juuri siksi tanssin pitäisi taistella näiden figuurien syntyä vastaan? Tätä haluaisimme kysyä. Ongelma ei missään nimessä rajoitu vanhahtaviin nykytanssin muotoihin, joita leimaa jokin tietty tekniikka. Näemme figuureita tai niiden aihioita jopa postmoderneissa ja poststrukturalistisissa näyttämöteoksissa ja niiden nyt jo liian usein toistuvissa kliseissä. piirittämään ja lähestymään. Scholtz taas juoksuttaa teoksessaan yhtä miestanssijaa esittelemään figuuriaan palvovan piirin keskelle uudestaan ja uudestaan.
Haluamme painottaa, että emme halua väittää rytmin ja figuurin käsitteillä kertovamme koko totuutta tanssista. Näillä käsitteillä, niin kuin niitä tässä pohdimme, on se etu, että niiden avulla saadaan artikuloitua kehnosti tunnistettua mutta hyvin ajankohtaista kehoon kohdistuvaa politisointia. Emmekä usko nykytanssin olevan missään akuutissa vaarassa sortua toistamaan taidetanssin historian yksitoikkoisia figuraatioita. Se vaara on kuitenkin olemassa, eikä vaaraa kannata enää yrittää tunnistaa yksinomaan historiasta, eikä varsinkaan tanssitaiteen historiasta. Vaara on olemassa. Emme tunnista sitä vielä tarpeeksi hyvin, mutta ehkä sen saa tanssien näkyville. (Kuva Johannes Romppanen)
Kirjallisuutta N.n. Liikkeen paradigma Heidegger, Martin. Taideteoksen alkuperä, suom. Hannu Sivenius, Taide, Helsinki, 1998. Lacoue-Labarthe, Philippe ja Jean-Luc Nancy. Natsimyytti, Tutkijaliitto, Helsinki, 2002. Lindberg, Susanna. Mimesis cum Figuris, Filosofien ystävyys, Tutkijaliitto, Helsinki, 1998. Lindberg, Susanna. Olemisen rytmi, Mikä mimesis?, Phillippe Lacou-Labarthen filosofinen teatteri, Tutkijaliitto, Helsinki, 2009. Monni, Kirsi. Olemisen poeettinen liike: Tanssin uuden paradigman taidefilosofisia tulkintoja Martin Heideggerin ajattelun valossa, Acta Scenica vol. 15, Teatterikorkeakoulu, Helsinki, 2004.