Mira Roine Huumeidenkäytön merkitykset internetin keskusteluryhmässä Diskurssianalyyttinen tapaustutkimus A-klinikkasäätiön Päihdelinkin Sauna-foorumista A-klinikkasäätiön monistesarja nro 39 A-klinikkasäätiö 2004 ISSN 1237-7015 (moniste) ISSN 1459-5818 (verkkojulkaisu) ISBN 952-9894-95-3 (moniste) ISBN 952-9894-96-1 (pdf)
SISÄLLYS 1. Johdanto 2 2. Käsitteellinen tausta 5 2.1. Mitä ovat "huumeet"? 5 2.2. Erilaisten käyttötapojen määritelmiä 7 2.3. Euroopan huumausainepolitiikan suuntaviivat 9 3. Aiemmat tutkimukset ja oma tutkimusongelma 10 3.1. Huumekulttuurien tutkimus 10 3.2. Internetin keskusteluryhmät tutkimuksen kohteena 13 3.3. Tutkimusongelma 15 4. Aineisto ja sen analysointi 16 4.1. Aineiston kuvailu 16 4.2. Aineiston hankinnan eettisyys 20 4.3. Analysointitapa 21 5. Analyysin tulokset 23 5.1. Tulkintarepertuaarien erottamisen perusteet 23 5.1.1. Kokemuksellisuuden repertuaari 24 5.1.2. Hallinnan repertuaari 28 5.1.3. Individualistinen repertuaari 33 5.1.4. Itsen normalisoinnin repertuaari 36 5.1.5. Asiantuntijuuden repertuaari 39 5.2. Tulkintarepertuaarien keskinäiset suhteet 42 5.2.1. Hallinnan ihanne ja vastuu omasta toiminnasta 43 5.2.2. Hallinnan ihanteesta poikkeaminen 45 5.3. Teknologian rooli repertuaarien synnyssä 48 6. Yhteenveto ja pohdintaa 51 Lähteet 55 1
1. Johdanto Kannabiksen ja muiden laittomien päihteiden käyttö levisi Suomeen 1960-luvun jälkipuolella. Tämä niin kutsuttu ensimmäinen huumeaalto laantui 1970-luvun alussa. Sen jälkeen huumeidenkäyttö pysyi maassamme vähäisenä aina 1980-luvun loppuun saakka. (Hakkarainen 1992, 58-97.) 1990-luvulla käyttö kuitenkin lisääntyi niin jyrkästi, että alettiin yleisesti puhua Suomen toisesta huumeaallosta (Partanen & Metso 1999, 143). Kun huumeidenkäytön yleisyyttä suomalaisten keskuudessa kartoitettiin vuoden 2000 juomatapatutkimuksen yhteydessä, voimakkain kasvu näytti pysähtyneen (Hakkarainen & Metso 2001). Koska aineisto kerättiin edellisistä kyselyinä toteutetuista päihdetutkimuksista poiketen haastattelujen muodossa, tulosten ajalliseen vertailuun sisältyi metodeista aiheutuvaa epävarmuutta. Juomatapa 2000 -tutkimuksen tulokset viittasivat huumeidenkäytön yleistymisen taittumiseen, mutta vuoden 2002 päihdetutkimus, joka toteutettiin aiempien vuosien tavoin postikyselynä, osoittaa huumausaineiden kokeilun viime vuosina edelleen yleistyneen. (Hakkarainen & Metso 2003.) Huumausaineiden käytön määrän lisääntymisen ohella sen muodot ovat moninaistuneet. Tämä näkyy esimerkiksi käytettyjen aineiden valikoiman laajentumisena. Aiemmin Suomessa käytettyjä laittomia päihteitä olivat lähinnä kannabis ja amfetamiini, mutta 1990-luvulla muidenkin aineiden tarjonta lisääntyi ja esimerkiksi kansainvälinen heroiinikauppa rantautui meillekin. Samoihin aikoihin kiihtyi myös uusien päihdyttävään käyttöön kehiteltyjen aineyhdistelmien tuotanto. Näistä lukuisista synteettisistä yhdisteistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi ekstaasi (MDMA) sekä gamma (GHB). (Hakkarainen 2002, 111-112.) Uutuusaineiden ohella perinteisetkin huumeet ovat tavoittaneet jatkuvasti uusia kuluttajia, sillä esimerkiksi nuorten kannabiksen käyttö on yleistynyt tuntuvasti viimeisten kymmenen vuoden kuluessa (Hakkarainen & Metso 2001 ja 2003). Erityisen merkittävänä on pidetty sitä seikkaa, että viime vuosikymmenen kuluessa huumausaineiden käyttö levisi myös tavallisten opiskelevien tai työssäkäyvien nuorten keskuuteen (Salasuo & Rantala 2002, 39). Tällaisten nuorten huumeidenkäyttö keskittyy usein viikonlopun juhlintaan (esim. Salasuo 2000), joten siihen voidaan viitata esimerkiksi kokeilun tai viihdekäytön käsitteillä (mm. Rantala 2000a). Kaikki huumeidenkäyttö ei näin ollen välttämättä olekaan kuten yleisesti on totuttu ajattelemaan luonteeltaan ongelmallista. Eräiden tutkijoiden mukaan huumausaineiden käytöstä onkin tullut myös suomalaisnuorten keskuudessa ainakin jossain määrin alkoholin nauttimiseen rinnastettava tapa. Siinä missä kovan työviikon jälkeen on perinteisesti hankkiuduttu humalaan, voidaan rentoutumiseen nykyään pyrkiä huumeiden avulla. (Seppälä & Salasuo 2001, 72-73.) Huumeiden satunnaisen käytön tai kokeilun kuuluessa yhä useamman nuoren arkipäivään myös suomalaisen valtakulttuurin voisi ajatella vähitellen lähestyvän erilaisten huumeidenkäyttökulttuurien jakamia arvoja (ks. Salasuo & Rantala 2002, 64-65). Näin 2
ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole käynyt: asenteet huumausaineita kohtaan ovat muuttuneet sallivammiksi lähes yksinomaan nuorten keskuudessa. Väestön valtaenemmistö sen sijaan asennoituu huumeisiin edelleen hyvin torjuvasti. (Partanen 2002, 19.) Kielteinen suhtautuminen laittomiin päihteisiin selittynee ainakin osittain sillä, ettei useimmilla suomalaisilla ole niistä lainkaan omakohtaisia kokemuksia (mt., 26). Esimerkiksi Vuosiraportti Euroopan unionin huumeongelmasta vuodelta 1999 kertoo, että ainoastaan muutama prosentti suomalaisista oli käyttänyt kannabista viimeksi kuluneen vuoden aikana. Joskus elämänsä aikana kannabista kokeilleidenkin osuus jäi alle kymmeneen prosenttiin. (Vuosiraportti 1999, 17.) Suomessa vuonna 2002 toteutetun päihdetutkimuksen mukaan kannabista joskus kokeilleiden määrä oli kuitenkin kohonnut 12 prosenttiin (Hakkarainen & Metso 2003). Suomen lukuja voidaan silti kansainvälisesti katsottuna pitää melko alhaisina jopa muihin Pohjoismaihin verrattuna. Esimerkiksi Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan välisessä vertailussa (Hakkarainen & al. 1996, 132) Suomessa sekä kannabista koskaan kokeilleiden että sitä viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana käyttäneiden osuudet olivat näiden maiden alhaisimpia. Tuoreimpien Euroopan huumausaineseurantakeskuksen (EMCDDA:n) tilastojen perusteella Suomi tosin näyttäisi ohittaneen Ruotsin kannabista viimeksi kuluneen vuoden aikana käyttäneiden nuorten aikuisten määrässä (Annual report 2002). Muidenkin huumausaineiden käytön kansainvälisissä vertailuissa Suomi sijoittuu yleisesti tilastojen häntäpäähän. Esimerkiksi EU-maissa tehtyjen koulututkimusten mukaan amfetamiinijohdannaisia joskus kokeilleiden määrä jäi meillä alle prosenttiin väestöstä. Muualla unionin alueella amfetamiineja kokeilleita oli yleisimmin kahdesta neljään prosenttia kyseisen maan väestöstä. Joukosta erottuu selvimmin Alankomaat, jossa amfetamiineja joskus elämänsä aikana kokeilleiden osuus nousi lähes kahdeksaan prosenttiin. (Vuosiraportti 1999, 33.) Lienee paikallaan erikseen korostaa, että kaikissa länsimaissa ylivoimaisesti eniten käytetty huumausaine on kuitenkin kannabis: esimerkiksi edellä mainittu raportti kertoo Alankomaissa kannabista joskus kokeilleiden määrän olleen 1990-luvun lopussa lähes parikymmentä prosenttia maan aikuisväestöstä (mt., 30). Ero kannabista ja muita huumausaineita joskus kokeilleiden määrässä on siis erittäin huomattava. Kuten edellä esitetyistä luvuistakin ilmenee, suurella osalla ihmisistä ei ole minkäänlaisia kokemuksia huumausaineista. Niinpä heidän käsityksensä aiheesta rakentuvat pitkälti julkisuudessa esitettyjen tietojen ja näkökantojen varaan (Partanen 2002, 26). Tällöin kuvasta tulee kovin yksipuolinen, sillä valtamedioissa kaikki huumeidenkäyttö nähdään tyypillisesti ongelmallisena (mt.; Piispa 2001, 465). Näkökulman kapeus tulee ilmi esimerkiksi siinä, että huumeita käsittelevissä artikkeleissa kuullaan asiantuntijana useimmiten poliisia tai muuta viranomaistahoa, kun taas käyttäjien oma ääni pääsee 3
vain satunnaisesti esiin lehtien huumekeskustelussa (Rantanen 1997, 202-204; vrt. Hakkarainen & Törrönen 2002). Julkisuuden tuottaman yksiulotteisen kuvan vastapainoksi tässä tutkimuksessa tarkastellaan huumausaineiden käyttäjien itsensä muodostamia käsityksiä huumeista ja niiden käyttäjistä. Tutkimuskohteena on A-klinikkasäätiön internet-palvelussaan Päihdelinkissä ylläpitämä nuorille huumeidenkäyttäjille tarkoitettu keskusteluryhmä Sauna 1 ja osa siellä kevättalvella 2002 käydystä keskustelusta. Koska keskusteluun osallistujista valtaosalla on omakohtaista kokemusta laittomien päihteiden käytöstä, heidän puheenvuorojaan seuraamalla voidaan yrittää tavoittaa huumeidenkäyttäjien jäsennyksiä erilaisista päihteisiin liittyvistä ilmiöistä. On kiinnostavaa nähdä, miten moninaisin tavoin keskustelussa rakennetaan kuvaa huumeiden käytöstä ja käyttäjistä sekä heidän suhteistaan muuhun yhteiskuntaan. Saunan keskusteluun osallistujat ovat päihdehistoriansa suhteen heterogeenista joukkoa, mutta heitä yhdistää tutkimuksen kannalta yksi kiinnostava seikka: internetissä tapahtuva mielipiteidenvaihto huumausaineista. Tällainen keskustelu herättää tutkimuksellista mielenkiintoa siksi, että internet on nykyään hyvin merkittävässä asemassa uusien huumekulttuurien muotoutumisprosesseissa (esim. Svensson & al. 1998, 71-72; Rantala 2000a). Internetissä tiedot ja kokemukset erilaisista huumeista ja niiden käyttötavoista välittyvät nopeasti ympäri maailmaa. Samalla muodostuu uusia käyttökulttuureja, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi käytön motiivien ja käytettyjen aineiden suhteen (vrt. Hakkarainen 1987). Tällaisten uusien, internetissä muokkautuvien kulttuurien jakamien arvojen ja merkitysjärjestelmien tutkiminen on tärkeää, jos tavoitteena on tehdä ymmärrettäväksi suomalaista huumetilannetta ja sen mahdollisia kehityssuuntia. Lisäksi internetissä käyty keskustelu on kiintoisa tutkimuskohde jo sinällään. Niinpä tietokonevälitteistä vuorovaikutusta onkin tutkittu kohtuullisen paljon. Tutkimuksissa on selvitetty muiden muassa internetin keskusteluryhmissä muodostuvaa yhteisöllisyyttä (Baym 1995; Rheingold 1998), keskusteluryhmiä vertaistuen muotona (esim. Munnukka & Kiikkala 2001; Cummings & al. 2002) sekä tiedonhankinnan välineenä (Savolainen 1999). Myös tässä tutkielmassa pohditaan, mitä merkityksiä keskustelun sijoittumisella verkkoympäristöön on tutkittavan ilmiökokonaisuuden kannalta. Käytännössä tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tarkastelen teknologian mukanaan tuomien mahdollisuuksien (ja rajoitusten) yhteyksiä niihin merkitysjärjestelmiin, joilla huumeidenkäyttöä tehdään keskustelussa ymmärrettäväksi. Toisin kuin useissa aiemmissa tutkimuksissa on tehty, en käsitteellistä laittomien päihteiden käyttöä ongelmaksi, jonka syitä yrittäisin selvittää. Tällaisen näkökulman omaksuminen ei kuitenkaan tarkoita käytön hyväksymistä tai käyttäjien ja käytön puolustelua (vrt. Seppälä 2001, 13). Sen sijaan pyrkimyksenä on tutkia huumaus 1 osoitteessa www.paihdelinkki.fi 4
aineiden käyttöä kulttuurisena, sisäisen logiikkansa omaavana toimintana ja näin tuottaa uutta tietoa huumeidenkäyttäjistä ja heidän käsitemaailmastaan. Tätä kautta tutkielma voi hyödyttää niitäkin, jotka pyrkivät esimerkiksi työssään vaikuttamaan laittomien päihteiden käyttöön. Jotta käytön kehityssuuntia voitaisiin entistä paremmin ymmärtää ja ennustaa, on tärkeää tuntea käyttäjien jakamia arvoja ja huumeille antamia merkityksiä (Rantala 2000a). On tehtävä näkyväksi niitä käytäntöjä ja kulttuurisia merkitysrakenteita, joiden kautta huumeidenkäyttö voi näyttäytyä nuorille mielekkäänä vaihtoehtona (vrt. Hakkarainen 1987). Juuri tällaisia asioita tutkimukseni pyrkii valaisemaan. Metodisena lähtökohtanani on diskurssianalyyttinen perinne, jonka mukaisesti käsitän todellisuuden sosiaalisessa vuorovaikutuksessa rakentuvaksi ja uusintuvaksi (esim. Wetherell & Potter 1988, 168; Suoninen 1999a, 19). Tutkimuskohteena on keskustelualueen interaktiokäytänteissä konstruoituva maailma. Sen sijaan en pohdi sitä, millainen todellisuus tämän keskustelun takana on. Toisin sanoen en tarkastele keskusteluun osallistujia informantteina, joiden ajattelisin puheessaan yksinkertaisesti ilmaisevan esimerkiksi millaisia heidän asenteensa tai arvonsa ovat (ks. Suoninen 1999a, 18-19; Potter & Wetherell 1987, 49-50). Sen sijaan kiinnostukseni kohdistuu siihen, miten keskustelijat rakentavat tilanteittain vaihtelevia versioita huumeidenkäyttöön liittyvistä ilmiöistä ja millaisia erilaisia funktioita näillä puhujien esittämillä selonteoilla on (vrt. Suoninen 1992, 19). 2. Käsitteellinen tausta 2.1. Mitä ovat huumeet? Huumausaineisiin liittyvä terminologia on hyvin moniselitteistä eikä huumeista puhuttaessa aina olekaan täysin selvää, mitä käsitteellä milloinkin tarkoitetaan. Tapio Onnelan mukaan termillä huume ymmärretään Suomessa tavallisesti laittomia tajuntaan vaikuttavia aineita. Termi ei tällöin kata esimerkiksi teknisiä liuottimia tai psyykenlääkkeitä, vaikka niitä käytettäisiin päihtymistarkoituksessa. (Onnela 2001b, 20.) Voidaankin Pekka Hakkaraisen tavoin todeta, että huumausaine on ennen kaikkea kontrollipoliittinen sopimuskategoria. Toisin sanoen tietyt aineet luokitellaan huumeiksi joko kansainvälisin sopimuksin tai kansallisen lainsäädännön tasolla. (Hakkarainen 1992, 15; Ks. myös Christie & Bruun 1986, 64-66.) Esimerkiksi meillä Suomessa aineesta tulee oikeudellisesti huumausaine sosiaali- ja terveysministeriön päätöksellä. Käytännössä tästä seuraa, etteivät huumausaineiksi luokitellut aineet muodosta missään muussa suhteessa (esimerkiksi addiktiopotentiaalinsa tai vaikutusmekanismiensa osalta) yhtenäistä ryhmää. (Soikkeli 2002, 15.) Huumausaineiden luokittelun sopimuksenvaraisuudesta huolimatta saatetaan helposti unohtaa se, että erilaisissa kulttuureissa sallitaan eri nautintoaineita. Esimerkkinä 5
voidaan mainita suomalaisten yleisesti hyväksymä alkoholi, joka on kielletty muslimimaailmassa. Vastaavasti meillä kielletty kannabis on laajalti käytössä Afrikassa. (Kontula 1988, 16.) Eri kulttuureissa käytetyt ja hyväksytyt nautintoaineet vaihtelevat myös ajan myötä: esimerkiksi kahvi, tee ja tupakka ovat yleistyneet Euroopassa vasta 1600-luvulta lähtien (Onnela 2001b, 20; ks. myös Piispa 1995). Tässä tutkielmassa käsitän huumausaineella tai huumeella Suomessa laittomiksi määriteltyjä päihdeaineita. Katson huumausaineiksi kuitenkin myös muut kuin lainsäädännöllä kielletyt aineet, jos niitä käytetään laittomien päihteiden rinnalla tai muuten osana erilaisia huumekulttuureja. Käytännössä tällaisia aineita ovat esimerkiksi monenlaiset lääkkeet, kasvit sekä jatkuvasti kehiteltävät synteettiset yhdisteet. (Vrt. Salasuo & Rantala 2002, 38.) Esimerkiksi synteettisten, niin kutsuttujen designerhuumeiden käyttö on viime vuosina yleistynyt, ja niiden tuotekehittelystä onkin tullut laajamittaista liiketoimintaa ja kilpajuoksua lainsäädännön kanssa. Kun tietty aine luokitellaan huumausaineeksi ja kielletään, alkavat valmistajat suunnitella uutta aineyhdistelmää, joka koostumukseltaan ja vaikutukseltaan eroaa vain vähän kielletyksi tulleesta huumausaineesta, mutta joka ei kuitenkaan oikeudellisesti ole laiton. (Soikkeli 2002, 16.) Kaikki erilaiset ihmisen psyykkisiin toimintoihin vaikuttavat aineet jaotellaan usein vaikutustapojensa perusteella kolmeen ryhmään: keskushermostoa lamaaviin aineisiin (mm. opiaatit, unilääkkeet, alkoholi), keskushermostoa piristäviin aineisiin (mm. kokaiini, amfetamiini, kahvi) sekä hallusinogeeneihin eli aistiharhoja aiheuttaviin aineisiin (mm. kannabis, LSD ja psilosybiini) (Hakkarainen 1992, 15-16; Christie & Bruun 1986, 65). Päihteet voidaan toisaalta luokitella myös aiheuttamansa riippuvuuden mukaan fyysistä riippuvuutta aiheuttaviin ja pääasiassa tai ainoastaan psyykkistä riippuvuutta aiheuttaviin. Ensimmäiseen ryhmään lasketaan tällöin useimmiten opiaatit, nikotiini ja alkoholi. Toiseen luokkaan taas luetaan yleensä ainakin kannabis. (Christie & Bruun 1986, 66-67.) Kolmanneksi päihteet voidaan jakaa kahteen pääluokkaan, vahvoihin ja mietoihin päihteisiin. Jako perustuu vaikuttavan aineen vahvuuteen niin että mietoihin päihdeaineisiin lasketaan esimerkiksi kahvi ja kannabis, kun taas vahvoja päihteitä ovat muiden muassa alkoholi, heroiini ja amfetamiini. (Mt., 65-66.) Erilaisten aineiden riskejä aiheuttavat ominaisuudet ovat kuitenkin niin monenlaisia, että tällaista selkeää kahtiajakoa voidaan pitää vähintäänkin ongelmallisena (Soikkeli 2002, 17). Oman tutkimusintressini kannalta edellä esitetyn kaltaiset luokittelut ovat relevantteja vain sikäli, jos ne esiintyvät tutkimieni käyttäjien omissa puheenvuoroissa. Analyysivaiheessa tärkeitä ovat vain ne käsite-erottelut, joita keskustelijat itse tekevät. Diskurssianalyyttisen ajattelutavan mukaisesti lähestymistapani on siis mahdollisimman aineistovetoinen (esim. Jokinen & al. 1993a, 13). Tutkijan tietyin kriteerein tekemät 6
käsitteellistykset kuvaisivat kyllä sitä, miten tutkittavaa ilmiökokonaisuutta voidaan käsitteellistää ja miten sitä on esimerkiksi aiemmissa tutkimuksissa käsitteellistetty. Tutkittavien omasta kokemusmaailmasta tällainen lähestymistapa ei sen sijaan kertoisi paljoakaan. On kuitenkin hyödyllistä tarkastella myös niitä tapoja, joilla tämän tutkielman kannalta kaikkein keskeisimpiä käsitteitä on aiemmissa tutkimuksissa jäsennetty. Näin saadaan selkeä kuva siitä ilmiökentästä, jolla tämäkin tutkimus operoi. Tutkimuskirjallisuudessa esitetyt eri käsitteiden määritelmät ovat merkityksellisiä toisaalta myös siksi, että niitä voidaan peilata Saunan keskustelussa esiin nostettaviin luokituksiin ja käsitteellistyksiin. Ajatuksena on, että käyttäjien puheessaan tuottamat ja uusintamat käsitteellistämistavat kertovat osaltaan heidän tavoistaan hahmottaa koko huumausaineiden kenttää sekä omaa paikkaansa siinä. 2.2. Erilaisten käyttötapojen määritelmiä Yksi tutkimuskirjallisuudessa yleinen käyttötapojen luokittelu perustuu huumeidenkäytön frekvenssiin. Esimerkiksi Pekka Hakkarainen soveltaa tätä tapaa jakaessaan haastattelemansa huumeidenkäyttäjät viiteen erilaiseen käytön kategoriaan. Käyttö on kokeilua silloin, kun käyttökertoja on vähemmän kuin kymmenen. Satunnaista käyttö on jos aineita käytetään vain kun joku niitä tarjoaa. Lisäksi käyttö liittyy yleensä joihinkin erityisiin tilanteisiin. Ajoittainen käyttö taas tarkoittaa Hakkaraisen jaottelussa sitä, että henkilö hakeutuu toisinaan tarkoituksellisesti tilanteisiin, joissa ainetta on tarjolla. Lisäksi voidaan erottaa säännöllisen, kuukausittaisen käytön sekä säännöllisen, viikoittaisen käytön kategoriat. (Hakkarainen 1987, 70.) Odd Lindberg (1998, 14) puolestaan jakaa erilaiset käyttötavat neljään luokkaan. Käyttö voi olla kokeilunomaista, jolloin huumeita käytetään harvakseltaan joissakin erityisissä tilanteissa. Virkistyskäyttö sen sijaan edellyttää säännöllisempää aineiden nauttimista. Käyttö voi tässä tapauksessa sijoittua esimerkiksi viikonloppuihin. Säännölliseksi Lindberg katsoo muutamia kertoja viikossa tapahtuvan käytön. Ongelmakäyttö taas on hänen mukaansa käytännöllisesti katsoen päivittäistä ja siitä aiheutuu käyttäjälle fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia seurauksia. (Mt.) Salasuon ja Rantalan (2002, 42-48) soveltama jaottelu on pitkälti edellisen kaltainen. He jakavat huumeidenkäytön kokeiluun, viihdekäyttöön ja ongelmakäyttöön. Näistä he keskittyvät analysoimaan erityisesti viihdekäyttöä, jonka muodot ovat 1980-luvun lopulta lähtien moninaistuneet. (Mt.) Myös digitaaliteknologian laajamittainen käyttöönotto on ollut tiiviisti yhteydessä viihdekäytön eri muotojen kehittymiseen: esimerkiksi internet on huumeidenkäyttäjien tiedonlähteenä ja kulttuurin muokkaajana erityisen tärkeä (Rantala 2000a; 2000b). 7
Salasuo ja Rantala erottavat viihdekäytön eri lajeiksi tapakäytön, stimulanttikulttuurin ja psykedeelikulttuurin. Tapakäytöllä he viittaavat lähinnä kannabiksen vakiintuneeseen kohtuukäyttöön. Enemmän sijaa Salasuon ja Rantalan analyysissä saavat kaksi muuta viihdekäytön osa-aluetta. Näistä ensimmäinen eli juhlintaan liittyvä stimulanttikulttuuri viittaa nimensä mukaisesti stimuloivien aineiden käyttöön esimerkiksi klubeilla ja yökerhoissa. Käyttöä motivoivina tekijänä ovat mm. hauskanpito ja hedonismi. Psykedeelikulttuurissa aineita sen sijaan käytetään tajunnan avartamiseksi ja itsetuntemuksen lisäämiseksi. Käyttö tapahtuu usein varta vasten järjestetyissä bileissä joko luonnon helmassa tai yksityisasunnossa. Yhteistä näille erilaisille viihdekäytön muodoille on pyrkimys käytön hallintaan; huumeriippuvuus on viihdekäyttäjien keskuudessa tiukasti sanktioitu. (Salasuo & Rantala 2002, 42-48; 53.) Käyttötapoja tai käyttäjiä voidaan luokitella myös ainelähtöisesti. Esimerkiksi Hakkaraisen haastattelemat huumeidenkäyttäjät nimesivät itse sellaisia käyttäjäryhmiä kuin pilvenpolttajat 2, spiidityypit 3 ja hitaiden 4 käyttäjät (Hakkarainen 1987, 64-65). Ryhmien katsottiin eroavan toisistaan nimenomaan ensisijaisesti käyttämänsä aineen suhteen. Myös tässä esittelemiäni erilaisten käyttötapojen luokitusjärjestelmiä tarkastelen analyysivaiheessa ainoastaan suhteessa tutkittavien itsensä käyttämiin jaotteluihin ja erontekoihin. Kiinnostavaa on tällöin esimerkiksi se, millaisia käyttötapoja Saunan keskustelijat nostavat puheessaan esiin ja miten niistä puhuvat tai millaisia määreitä he antavat erilaisille käyttötavoille ja miten suhteuttavat ne itseensä. Tutkimuksessa ei lyödä ennalta lukkoon vaikkapa ongelmakäytön kriteereitä, vaan paneudutaan niihin luokituksiin, jäsennyksiin ja merkityksellistämistapoihin joita keskustelijoiden tuottamasta tekstistä löytyy. Toisin sanoen pyrin analyysin joka käänteessä nousemaan aineistosta, siinä esiintyvistä jaoista ja eronteoista. Puhtaan aineistolähtöisen tutkimuksen tekeminen on kuitenkin käytännössä mahdotonta. Monet tekijät vaikuttavat väistämättä siihen, mihin asioihin tutkija tulee kiinnittäneeksi huomionsa tai mitkä teemat hän yleensä katsoo olennaisiksi. Esimerkiksi aiempaa tutkimuskirjallisuutta lukemalla saatu käsitys tutkittavasta ilmiökokonaisuudesta voi suunnata huomion tiettyihin teemoihin, kun samalla jotkut toiset aiheet tulevat sivuutetuiksi. (Esim. Lalander 2001, 267; Alasuutari 1999, 118.) 2 pilvi = kannabis 3 spiidi =amfetamiini 4 hitailla tarkoitetaan keskushermostoa lamaannuttavia aineita, esim. heroiinia 8
2.3. Euroopan huumausainepolitiikan suuntaviivat Vaikkei tutkielmassani olekaan tarkoitus yksityiskohtaisesti käsitellä huumausainepolitiikan kehitystä tai vertailla eri maiden poliittisia linjanvetoja, lyhyt katsaus Suomessa ja yleisemminkin Euroopassa sovellettavaan huumepolitiikkaan on hyödyksi siinä mielessä, että se taustoittaa monilta osin Saunassa käytävää keskustelua. Keskustelussa esimerkiksi viitataan useammassa kohdassa suomalaiseen huumevalistukseen tai yleisemmin maamme poliittiseen ilmapiiriin huumausainekysymyksissä. Koska tutkielmassani yritän selvittää myös saunalaisten puheessaan konstruoimia suhteita muuhun yhteiskuntaan, tällaisten politiikkaa ja valistusta käsittelevien keskustelujen analyysi voi olla erityisen hedelmällistä. Näiden keskustelujen sijoittaminen oikeaan kontekstiin nähdäkseni edellyttää eurooppalaisen huumepolitiikan pääpiirteiden esittelemistä tässä yhteydessä. Euroopan huumausainepolitiikassa on nähtävissä kaksi poliittista peruslinjaa. Näistä ensimmäisen pyrkimyksenä on rajoittaa kaikkea huumeidenkäyttöä. Toisen poliittisen linjan päämääränä taas on minimoida huumausaineiden käytöstä aiheutuneita haittoja ja kustannuksia. (Suomen huumestrategia 1997.) Rajoittavan huumausainepolitiikan tavoitteena on pitää huumeiden käyttö sosiaalisesti tuomittavana yhteiskunnan marginaaliryhmän käyttäytymisenä. Tavoitteen saavuttamisen edellytyksenä on pidetty kaikkien huumausaineiden käytön kriminalisointia ja kieltojen tehokasta valvontaa. Joissakin maissa, mm. Ruotsissa ja Norjassa, politiikan viralliseksi tavoitteeksi on asetettu huumeista vapaa yhteiskunta. (Mt.) Suomen huumepolitiikan tavoitteenasettelu on hieman suhteellisempi: rajoittava peruslinja katsotaan perustelluksi nykyisessä tilanteessa eikä poliittisia linjauksia ole lyöty näin ollen lopullisesti lukkoon (mt.; Tammi 2002, 257). Nk. haittojen vähentämisen politiikka on vaihtoehtoinen huumausainepoliittinen päälinja. Sen tavoitteena on käytöstä ja kontrollista aiheutuvien haittojen minimoiminen. Tähän päämäärään pyritään esimerkiksi tarjoamalla helposti saatavilla olevia terveyspalveluja vaatimatta niiden käyttäjiltä huumeidenkäytön lopettamista. Palveluihin voi kuulua vapaaehtoisia testejä, mahdollisuus vaihtaa käytetyt neulat puhtaisiin sekä neuvontaa huumeidenkäyttöön liittyvistä riskeistä ja tavoista välttää niitä. Toisissa haittojen ehkäisystrategiaa noudattavissa maissa sallitaan myös kontrolloitu huumausaineiden kauppa. (Suomen huumestrategia 1997.) Vertailtaessa eri maiden huumestrategioita ja huumetilanteita mitään selvää syyseuraussuhdetta näiden välillä ei ole toistaiseksi tehdyissä tieteellisissä tutkimuksissa voitu osoittaa. Valitun politiikan toimivuutta ei voi siis päätellä suoraan kyseisen maan huumetilanteesta. Käyttäjien osuus on suunnilleen sama sovellettiin maassa sitten rajoittavaa tai liberaalimpaa huumausainepolitiikkaa. Esimerkiksi vertailtaessa kannabiksen käyttöä kansainvälisesti voidaan havaita käytön lisääntyneen monissa maissa 9
1990-luvun puolivälin tietämillä ilman, että näiden maiden huumepolitiikalla olisi ollut suurtakaan vaikutusta kehitykseen. (Mt.; d Ancona 2001, 60-64.) Lukuisat asiantuntijat ovat joka tapauksessa tulleet siihen tulokseen, että noin sadan vuoden ajan harjoitettu rajoittava huumausainepolitiikka on epäonnistunut ja että sitä tulisi muuttaa liberaalimpaan suuntaan (Onnela 2001a, 10). Monissa Euroopan maissa onkin viime vuosina liikuttu kohti haittojen vähentämisen politiikkaa (mt., 14; Böllinger 2002). Suomessa käytännön poliittisissa toimissa sen sijaan vaaditaan edelleen rangaistusten tiukentamista ja kovempia otteita (Onnela 2001a, 10-12). Onnela (mt.) jopa luonnehtii huumepoliittista keskusteluamme hysterian ja moraalisen paniikin käsitteillä. Tuukka Tammi (2002, 263) puolestaan kuvaa maamme tilannetta ristiriitaiseksi, kun sekä rajoittavaa että haittojen ehkäisyyn tähtäävää politiikkaa sovelletaan rinnakkain. Yhtäältä huumausainekontrollia on tehostettu esimerkiksi poliisin ja tullin resursseja lisäämällä. Toisaalta keväästä 1997 lähtien maassamme on järjestetty käytettyjen ruiskujen vaihtotoimintaa ja narkomaanien terveysneuvontaa erityisissä terveysneuvontapisteissä. Mm. jotkut poliisiviranomaiset ovat kritisoineet neulojen vaihtotoimintaa sen alusta alkaen, koska käyttövälineitä vaihdettaessa ikään kuin hyväksytään laissa kielletyt huumausaineet. Ajoittain kiivaastakin linjakeskustelusta huolimatta terveysneuvontapisteet ovat nopeasti vakiintuneet osaksi Suomen huumepoliittisia käytäntöjä. (Mt., 261-262; ks. myös Kaukonen & Halmeaho 1998, 98-105.) Huumausainepoliittiseen keskusteluun osallistuneiden tahojen ristiriitaisten näkemysten myötä internetissä on tullut nopeasti eräänlainen vapaa vyöhyke, jossa huumeidenkäyttöön liittyvää tietoutta voidaan välittää ilman rajoittavan politiikan kannattajien liiallista väliintuloa. Esimerkiksi tutkimuskohteestani, A-klinikkasäätiön internetpalvelu Päihdelinkistä, muodostui 1990-luvun lopulla nopeasti tällainen demokraattinen foorumi, jossa huumepoliittisesti liberaalit näkemykset saivat näkyvyyttä. (Lehmusvaara 2003; ks. myös Piispa 2002.) 3. Aiemmat tutkimukset ja oma tutkimusongelma 3.1. Huumekulttuurien tutkimus Tässä tutkielmassa pureudutaan huumausaineiden käytölle tietyn keskusteluryhmän kontekstissa annettuihin merkityksiin. Aiempia tutkimuksia tarkasteltaessa on näin ollen tarpeellista keskittyä yhtäältä huumausaineiden käytön kulttuurisia merkityksiä käsittelevään tutkimukseen, toisaalta keskusteluryhmien vuorovaikutuskäytäntöjä eritelleisiin tutkimuksiin. Tarkemmin käsittelemättä jäävät siis huumemarkkinoita, -rikollisuutta ja -kuolleisuutta (Kinnunen 1996; Hakkarainen 2002), huumepolitiikkaa (Hakkarainen 1992; Christie & Bruun 1986) tai huumeidenkäytön levinneisyyttä (Partanen & Metso 10
1999; Partanen & al. 2000; Hakkarainen & Metso 2001; Hakkarainen & Metso 2003) käsittelevät tutkimukset (vrt. Seppälä 2001, 38). Tämän rajauksen jälkeen relevantti aiempi tutkimus supistuu melko vähäiseksi. Esimerkiksi Svensson, Svensson ja Tops (1998, 122) toteavatkin tutkimuksensa yhteenvedossa, että Pohjoismaissa kaivattaisiin jatkossa lisää kvalitatiivisesti tuotettua tietoa huumeiden merkityksistä eri nuorisoryhmissä. Juuri laadullisen tutkimuksen avulla pystyttäneen parhaiten selvittämään, miksi huumeiden kokeilunomainen ja viihteellinen käyttö eri nuorisoryhmissä kasvattavat jatkuvasti suosiotaan (esim. Salasuo & Rantala 2002, 64-65; Seppälä & Salasuo 2001) eli miksi aivan tavallisetkin nuoret yhä useammin hakeutuvat huumeiden pariin. Suomalaisista huumekulttuureja kartoittavista tutkimuksista merkittävimpänä voitaneen edelleen pitää Pekka Hakkaraisen vuonna 1987 ilmestynyttä lisensiaattitutkielmaa Huumekulttuuri ja käyttötavat Suomessa. Tässä tutkimuksessa Hakkarainen erottaa käyttäjien kokemuksia analysoimalla suomalaisesta huumausainekentästä kolme käytön kulttuuristen luokitusten järjestelmää. Nämä kulttuuriset koodit ovat yhteydessä sekä käytön tarkoituksiin että käytettyihin aineisiin mutta myös yleisemmin käyttäjien maailmankuvaan. (Hakkarainen 1987, 90-95.) Hakkarainen nimeää identifioimansa luokitusjärjestelmät psykedeeliseksi, hauskanpitoon tähtääväksi sekä narkomaanikoodiksi. Psykedeelisen koodin jakavien käyttäjien päämääränä on tajunnan avartaminen ja itsetutkiskelu. Hauskanpitäjien käyttöä leimaavat sekoilu ja kovan menon tavoittelu. Narkomaanikoodi asettuu vastakkaiseksi näille kahdelle muulle jäsennystavalle: siinä hallitsevana tavoitteena on jatkuva aineen saaminen ja tätä kautta vieroitusoireiden ehkäiseminen. Säännöllinen aineiden nauttiminen on narkomaanikoodin jakaville käyttäjille ainoa tapa pitää yllä normaalia olotilaa. (Mt.) Hakkaraisen mukaan mainitut kulttuuriset koodit ohjaavat huumeidenkäyttäjää jäsentämään aineiden vaikutukset myönteisiksi ja merkityksellisiksi kokemuksiksi. Ne antavat käytölle mielen ja perusteen. Huumekulttuuri tarjoaa näin käyttäjälle kulttuurisia keinoja hallita aineiden vaikutuksia ja käytön seurauksia. Kulttuuri neuvoo esimerkiksi siinä, mitä tulisi käyttää ja miten. (Mt., 112.) Hakkarainen huomauttaa lisäksi, että esitetyt kulttuuriset mallit saattavat kääntää päihteiden farmakologisia vaikutuksia totutuille vaikutustavoille päinvastaisiksi. Esimerkiksi farmakologialtaan lamaava alkoholi sosiaalisissa tilanteissa nautittuna paremminkin virkistää ja virittää seurustelua. Päihteisiin liittyvät kulttuuriset koodit jäsentävät kemialliset prosessit tulkinnoilla ja odotuksilla, jotka puolestaan tekevät aineet kiinnostaviksi ja saavat uudet ihmiset innostumaan niiden kokeilemisesta. Erityisesti hauskanpitoon tähtäävä ja psykedeelinen koodi voivat Hakkaraisen mukaan houkuttaa potentiaalisia uusia käyttäjiä huumausaineiden pariin, kun taas narkomaanikoodilla tällaista vetovoimaa ei ole. (Mt., 152-155.) 11
Uusien käyttäjien rekrytoitumista on pyritty selittämään muissakin tutkimuksissa. Esimerkiksi Svensson, Svensson ja Tops (1998, 46-52) esittävät, että on olemassa kaksi mallia, joiden kautta nuori voi päätyä käyttämään huumeita. Näistä ensimmäinen on syrjäytymismalli, jolloin nuoren elämään on kasaantunut useampia ongelmia. Syrjäytyminen ei ala huumeidenkäytöstä vaan huumeet ovat ainoastaan yksi ongelma muiden joukossa. Syrjäytymismallin kautta huumeiden käyttäjiksi rekrytoituvat nuoret ovat aikuistuessaan usein kouluttamattomia, työttömiä, sosiaalisesti eristäytyneitä ja heillä saattaa olla lisäksi psyykkisiä ongelmia. Huumeiden maailma voi olla näille nuorille ainoa mahdollinen työllistäjä ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden lähde. (Mt., 46-49; 164; ks. myös Nuorten huumeiden käytön 2000, 12-16 sekä Partanen 2002, 30.) Kuvatussa rekrytoitumismallissa keskeisenä ongelmana ei siis ole päihteidenkäyttö vaan elämäntyyli, johon liittyy monia muitakin ongelmia, kuten työttömyyttä ja rikollisuutta (Nuorten huumeiden käytön 2002, 12). Tämä ongelmakeskeinen rekrytoitumismalli on kuitenkin Svenssonin ja kumppaneiden mukaan marginaalisessa asemassa huumeidenkäytön yleistymistä selitettäessä. Tänä päivänä merkittävämpi huumeidenkäyttäjäksi rekrytoitumisen kanava on heidän mukaansa niin kutsuttu nuorisokulttuurinen malli. (Svensson & al. 1998, 46-52.) Tässä mallissa huumeidenkäyttöön ohjaavat erilaiset nuoriso- ja juhlimiskulttuurit. Kansainväliset muotivirtaukset välittävät malleja, joiden myötä ennen pelottavana pidetty huumeiden maailma alkaa kiehtoa nuoria. Esimerkiksi nykyinen huumeiden viihdekäyttö liittyy kiinteästi Suomeen 80-luvun lopussa levinneeseen nuorisokulttuuriseen virtaukseen, rave-kulttuuriin. (Salasuo & Rantala 2002, 44; 56.) Pauliina Seppälän (2001) mukaan rave-kulttuurissa laittomia päihteitä käytetään joko tanssiklubeilla tai niin kutsutuissa rave-bileissä. Rave-kulttuuriin kuuluvat huumeidenkäyttäjät Seppälä jakaa kahteen ryhmään, stimulanttien ja psykedeelien käyttäjiin (mt., s. 70-76). Seppälän erottamat käyttäjäryhmät muistuttavat Hakkaraisen (1987) nimeämiä psykedeelistä ja hauskanpitoon tähtäävää kulttuurista koodia. Molemmissa tutkimuksissa psykedeelikkojen huumeidenkäyttöä motivoi pyrkimys tajunnan avartamiseen, kun taas stimuloivia aineita käyttävien päämääränä oli yksinkertaisesti hauskanpito. Kuten jo edellä Pekka Hakkaraiseen viitaten totesin, aineiden vaikutustavat ovat kuitenkin kontekstisidonnaisia niin, että samaakin ainetta voidaan käyttää tilanteen mukaan vaihteleviin tarkoituksiin (Hakkarainen 1987, 152-155). Se että tiettyyn nuorisokulttuuriin kuuluu lieveilmiönä laittomien päihteiden käyttöä ei merkitse, että kaikki kyseiseen kulttuuriin kuuluvat nuoret ryhtyisivät käyttämään huumeita. Esimerkiksi rave-kulttuurin osalta Seppälä (2001, 36-37) arvioi, että suomalaisessa rave-kentässä laittomien päihteiden asema ei ole lainkaan niin keskeinen kuin kulttuurin syntysijoilla Isossa-Britanniassa. 12
Toisaalta nekin, jotka käyttävät päihteitä osana erilaisia nuorisokulttuureja, pyrkivät yleensä suhteellisen hallitun käyttötavan noudattamiseen (esim. Rantala 2000a). Nk. viihdekäyttäjien keskuudessa esimerkiksi suonensisäinen käyttö on tiukasti sanktioitua (Salasuo & Rantala 2002, 52-53; ks. myös Seppälä 2001, 61-62). Hardingin ja Zinbergin (1977) mukaan jokaisen huumeidenkäyttökulttuurin sisällä muotoutuukin sosiaalisia normeja, jotka määrittävät tämän kulttuurin hyväksymät käyttötilanteet ja käyttötavat. Sen sijaan käyttäjiä ympäröivässä yhteiskunnassa ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä tapaa käyttää huumausaineita. Kaikki käyttö nähdään väistämättä ongelmallisena ja huumeidenkäyttäjät leimataan sairaiksi tai poikkeaviksi. Alkoholin nauttimista taas ohjaavat monet sosiaaliset tavat ja normit. Koska ainakin länsimaissa on olemassa tietyt yleisesti hyväksytyt tavat käyttää alkoholia, kaikkia alkoholinkäyttäjiä ei huumeidenkäyttäjien tapaan automaattisesti pidetä elämässään epäonnistuneina ongelmakäyttäjinä. Tästä puolestaan Hardingin ja Zinbergin mukaan seuraa, että useimmat alkoholia käyttävät ihmiset myös onnistuvat pysymään kohtuukäyttäjinä. (Mt.) Harding ja Zinberg päätyvätkin toteamaan, että yhteiskunnan pyrkimys estää kaikki huumeidenkäyttö ainoastaan heikentää niitä siitä huolimatta käyttävien mahdollisuuksia kontrolloida käyttöään: koska huumeidenkäyttäjät eivät kuitenkaan saa koko yhteiskunnan hyväksyntää, he saattavat pahimmassa tapauksessa päätyä valtayhteiskunnan ulkopuoliseksi marginaaliryhmäksi. Hardingin ja Zinbergin mukaan huumeiden kohtuukäytön yleinen hyväksyntä voisikin tehokkaasti ehkäistä huumeiden ongelmakäytön lisääntymistä. (Mt.) 3.2. Internetin keskusteluryhmät tutkimuksen kohteena Kun aineistona on verkkoympäristössä käytävä keskustelu, on aiheellista käsitellä aiempaa internetin keskusteluryhmistä tehtyä tutkimusta. Etenkin tutkimukset keskusteluryhmissä muodostuvista vuorovaikutuskäytännöistä ovat omankin kysymyksenasetteluni kannalta relevantteja. Sen sijaan yleisluontoisia internetin syntyyn liittyviä tekijöitä tai tietoverkkojen teknistä kehitystä en tässä yhteydessä käy läpi. Tietoverkoista ja keskusteluryhmistä etsitään tutkimusten (esim. Savolainen 1999; 1996; Donath 1996) mukaan tukea, tietoa ja neuvoja. Matti Piispa (2002) kuvaa verkkofoorumeilla käytävää keskustelua seuraavaan tapaan: keskustelu on ensinnäkin yleensä lyhytjännitteistä. Uusia keskustelunaiheita syntyy jatkuvasti syrjäyttäen samalla vanhat teemat. Keskustelu on myös tyypillisesti rönsyilevää: keskusteluketjujen sisällä liikutaan nopeasti asiasta toiseen, usein hyvinkin kauas alkuperäisestä teemasta. Verkkokeskusteluja luonnehtii myös osallistumisaktiivisuuden kasaantuminen niin, että suuren osan foorumin viesteistä kirjoittaa yleensä pieni aktiivien joukko. Lisäksi keskusteluryhmiä kuvaavat Piispan yhteenvedon mukaan viestien puhekielenomaisuus, suora 13
sukaisuus sekä ajatus osallistujien yhdenvertaisuudesta. (Mt.; ks. myös Savolainen 1999.) Keskustelijoiden yhdenvertaisuus tarkoittaa käytännössä sitä, ettei kenelläkään keskustelijoista ole ennalta määräytynyttä auktoriteettiasemaa vaan jokaisen on hankittava ryhmän arvostus keskusteluun osallistumisen kautta (Piispa 2002). Pelkkä aktiivisuus ei kuitenkaan yleensä riitä, vaan toisten ryhmäläisten arvostuksen ansaitsemiseksi keskustelijan on esimerkiksi osoitettava tietämyksensä ryhmän intressien mukaisella aihealueella (esim. Barnes 2001, 240-241). Jotta keskusteluryhmän vuorovaikutus pysyisi vireänä, ryhmät tarvitsevat myös provokatiivisesti kirjoittavia jäseniä (mt., 31). Keskusteluryhmien vuorovaikutusta tutkittaessa onkin kiinnitetty melko runsaasti huomiota niissä käytetyn kielen suorasukaisuuteen. Tämä leiskunnaksi (engl. flaming ) kutsuttu ilmiö on määritelty eri tutkimuksissa hieman eri tavoin, mutta yleisesti sillä on käsitetty ainakin toisten keskustelijoiden loukkaamiseen tähtäävää kielenkäyttöä sekä toisinaan muutakin estotonta kommunikaatiota, kuten flirttailua (Lea & al. 1992; Kayany 1998). Leiskuntaa on selitetty pääasiassa kahdella eri tavalla. Ensinnäkin sen on katsottu johtuvan nonverbaalisten vihjeiden puuttumisesta. Joidenkin tutkimusten mukaan tietokonevälitteiseen kommunikaatioon osallistujilla on taipumus lyödä laimin soveliasta ja kohteliasta käyttäytymistä koskevia sääntöjä, koska vuorovaikutustilanteessa on vain vähän sosiaaliseen tilanteeseen liittyviä vihjeitä. (Kayany 1998, 1135; Reid 1991.) Toisen selitysmallin mukaan taas verkkoympäristössä vallitseva epäsosiaalinen hakkerikulttuuri saa aikaan sen, että tietokonevälitteisessä kanssakäymisessä nojaudutaan totutusta poikkeaviin vuorovaikutusta sääteleviin normeihin (Kayany 1998). Koska useissa tutkimuksissa on todettu, että leiskunnan määrä vaihtelee merkittävästi keskusteluryhmästä toiseen (mt.; Barnes 2001, 46), se ei voi selittyä sen paremmin nonverbaalisten vihjeiden puuttumisella kuin internetympäristön hakkerikulttuurillakaan. Molemmissa selitysmalleissahan lähdetään siitä, että tietty verkkomaailman ominaisuus ikään kuin automaattisesti saa ihmiset käyttämään tavallista suorasukaisempaa kieltä. Jos näin olisi, leiskunnan määrän tulisi olla suhteellisen vakio ryhmästä toiseen. (Kayany 1998.) Tutkimuksissa on kuitenkin päinvastoin todettu, että muiden muassa ryhmän keskustelunaiheet ja osallistujien sukupuoli vaikuttavat viestien sisältämän leiskunnan määrään (mt.; Herring 1999). Esimerkiksi tietoa hankittaessa leiskuntaa ei esiinny paljoakaan, kun taas mielipiteitä vaihdettaessa suorasukainen kielenkäyttö on huomattavasti yleisempää (Kayany 1998, 1138). Lisäksi on havaittu, että naisten tietokonevälitteisessä vuorovaikutuksessa noudattamat normit eroavat miesten vastaavista. Naiset pyrkivät välttämään toisten osallistujien loukkaamista ja heidän viestinsä sisältävät muutenkin paljon tuen ja empatian ilmauksia. Miehet puolestaan arvostavat lyhyttä ja suoraa 14
viestintää ja pitävät esimerkiksi kiitosten esittämistä turhana, tietoverkkoihin kuulumattomana tapana. (Herring 1999.) Tästä sukupuolten välisestä kommunikaatioerosta huolimatta internetiä voidaan pitää suhteellisen anonyyminä viestintäympäristönä. Esimerkiksi verkkokeskusteluihin osallistujat eivät voi aina olla varmoja toisen osapuolen identiteetin keskeisistä määreistä, kuten sukupuolesta tai iästä. Useissa tutkimuksissa kerrotaankin tapauksista, joissa toiset virtuaaliseen kanssakäymiseen osallistujista ovat esiintyneet tekaistuilla persoonallisuuksilla (mm. Turkle 1995; Donath 1996). Myös oman aineistoni kohdalla on mahdollista, etteivät keskustelijat oikeastaan olekaan sellaisia ihmisiä, kuin mitä he Saunan keskusteluissa antavat toisten ymmärtää. Tämä ei ole kuitenkaan varsinainen ongelma, sillä tutkimuskohteenani on nimenomaan keskustelussa tuotettu puhe. Yksittäisiä kielenkäyttäjiä motiiveineen ja tarkoitusperineen ei edes pyritä tavoittamaan (ks. esim. Potter & Wetherell 1987, 49; Jokinen & al. 1993b, 37-38). 3.3. Tutkimusongelma Tutkielmassani on tarkoitus kuvata huumeidenkäyttäjien internetissä muotoutuvaa kulttuuria sisältä päin, keskustelijoiden omista jäsennyksistä lähtien. Tässä yhteydessä ymmärrän kulttuurin käsitteen melko väljästi tutkittavien jakamaksi tavaksi jäsentää ja tehdä mielekkääksi maailmaa, jossa elävät (vrt. Alasuutari 1999, 56-57). Koska Saunan keskustelijat ovat tuottaneet keskustelunsa omaehtoisesti, sen voidaan katsoa kuvaavan heidän omia jäsennystapojaan huumeidenkäytöstä ja -käyttäjistä tai yleisemminkin maailmasta (ks. Juhila 1999, 203-204; Alasuutari 1999, 82-83). Keskustelua analysoimalla pyrin selvittämään, miten saunalaiset merkityksellistävät omaa ja muiden huumeidenkäyttöä. Diskurssianalyyttiseen traditioon nojaten oletan, että yksittäinen ilmiökokonaisuus voidaan käsitteellistää hyvinkin moninaisella tavalla erilaisten merkitysjärjestelmien tai diskurssien puitteissa (esim. Wetherell & Potter 1988, 168-173). Esimerkiksi huumausaineita ja niiden käyttöä ei jäsennetä ainoastaan kielteisesti tai myönteisesti, vaan niihin liittyvät merkitykset voivat olla paljon hienojakoisempia ja tilanteittain vaihtelevia. Huumeisiin liittyvät ilmiöt eivät siis konstruoidu edes niitä käyttävien ihmisten puheissa tilanteesta toiseen yhtenäisellä, johdonmukaisella tavalla, vaan niistä rakennetaan moniulotteisempi, mahdollisesti ristiriitainenkin kuva (vrt. Suoninen 1992, 19-22; Alasuutari 1999, 186). Tarkoituksenani on kuvata tätä moniäänisyyttä keskustelusta identifioimieni merkitysjärjestelmien ja niiden käyttötapojen erittelyn avulla. Tutkielmani kohdentuu Saunan kulttuurin rakenteeseen. Kyse ei ole niinkään yksityiskohtaisesta vuorovaikutuksen kulun analysoinnista, vaikka tällaisenkin tutkimuksen tekemiseen aineistoni tarjoaisi hyvän mahdollisuuden. Sen sijaan otan tutkimus 15
tehtäväkseni saunalaisten käyttämien repertuaarien tunnistamisen keskustelusta. Toisin sanoen pyrin selvittämään, millaisiin eri repertuaareihin nojautuen huumeidenkäyttöä voidaan ryhmässä tehdä merkitykselliseksi (vrt. Alasuutari 1999, 123), ja miten saunalaiset näitä repertuaareja käyttäen muodostavat kuvaa itsestään huumeidenkäyttäjänä. Tutkimusongelmani voi tiivistää seuraavien kysymysten muotoon: 1. Miten huumeidenkäyttöä merkityksellistetään keskustelussa? Millaiseksi rakentuu esimerkiksi hallitun ja ongelmallisen käytön raja ja miten oma huumeidenkäyttö näihin suhteutetaan? Millaisten erilaisten merkitysjärjestelmien puitteissa huumausaineista ja niiden käytöstä puhutaan? Miten näitä erilaisia puhetapoja käytetään ja mitä niillä tehdään? 2. Miten keskustelijat konstruoivat itsensä huumeidenkäyttäjiksi? Millaisiksi Saunan keskustelijat puheessaan muotoilevat suhteensa muuhun yhteiskuntaan jota edustavat esimerkiksi koulu, koti ja lainsäädäntö sekä toisaalta myös muihin huumeidenkäyttäjiin? 3. Miten vuorovaikutuksen sijoittuminen verkkoympäristöön näkyy keskustelussa muotoutuvissa puhetavoissa? Missä määrin keskustelun internetvälitteisyys on yhteydessä erilaisten puhetapojen muotoutumiseen? 4. Aineisto ja sen analysointi 4.1. Aineiston kuvailu A-klinikkasäätiön ylläpitämään Päihdelinkki-verkkopalveluun (www.paihdelinkki.fi) avattiin keskustelupalsta lokakuussa 1998. Päihdelinkin huumekeskustelu herätti pian paljon mielenkiintoa, kun taas alkoholikeskustelu jäi verkkosivustolla vähemmistöön. Tammikuussa 2001 keskustelualue jaettiin kolmeen osaan, jolloin erityisesti nuorille käyttäjille suunnattu Sauna-foorumi avattiin. Vaikka A-klinikkasäätiö moderoi Saunan keskustelua, keskustelualueen kanssakäyminen on kuitenkin suhteellisen vapaata. Saunan säännöissä on kielletty lähinnä kaupankäyntiin liittyvä viestintä sekä päihteidenkäyttöön yllyttäminen. (Lehmusvaara 2002; Ollikainen 2001.) Keskustelu on asynkronista eli ei-reaaliaikaista ja sen moderointi tapahtuu jälkikäteen (Ollikainen 2001), mikä periaatteessa mahdollistaa myös näitä kiellettyjä aihealueita käsittelevien viestien ajoittaisen ilmaantumisen keskustelualueelle. 16
Keskustelu Saunassa rakentuu edellä hahmoteltujen sääntöjen puitteissa vapaasti osallistujien itsensä esiin nostamien aiheiden ympärille. Myös sivuston ylläpitäjä avaa silloin tällöin keskustelun jostakin teemasta. Tällaisia keskusteluja ei kuitenkaan omassa aineistossani ole, vaan kaikki analysoidut viestiketjut ovat ryhmään osallistujien itsensä aloittamia. Monet keskustelut alkavat kysymyksellä esimerkiksi tietyn aineen vaikutustai käyttötavoista. Toiset osallistujat vastaavat tällaisiin viesteihin yleensä hyvinkin nopeasti ja keskustelu saattaa päättyä siihen. Toisaalta kysymykseen vastanneiden välille saattaa kehkeytyä väittely siitä, kenen vastaus on luotettavin. Joskus taas keskustelu rönsyilee kauaksikin alkuperäisestä aiheesta (vrt. Piispa 2002) ja jatkuu pitkään sen jälkeen, kun vastaus alkuperäiseen kysymykseen on jo saatu. Keskustelujen ajallinen jänne voi näin vaihdella alle vuorokaudesta kuukausiin; toisinaan keskustelussa palataan vanhoihin aiheisiin vielä pitkän ajan kuluttua 5. Päihdelinkki on keskeinen suomalainen internetissä toimiva foorumi, jossa huumeista keskustellaan, muttei kuitenkaan ainoa lajiaan. Muista internetin päihdesivustoista tunnetuimpia lienevät Terveyden edistämisen keskuksen huumekampanjan yhteydessä toteutetut internetsivut www.kokototuus.com ja www.puolitotuus.com. Kokototuus sisältää faktatietoa päihteistä, kun taas puolitotuudessa keskustellaan vapaasti huumausaineista. Puolitotuuden keskustelua on leimannut keskustelun painottuminen huumepoliittisiin kysymyksiin, kun taas Päihdelinkin Saunassa keskitytään enemmänkin huumeidenkäyttöön liittyviin kokemuksiin ja näkemyksiin. (Piispa 2002.) Heikki Ollikainen (2001) on jäsentänyt Saunassa käytävää keskustelua seuraavaan tapaan (suomennokset: MR): 5 Keskustelualue on toteutettu niin, että kaikki viestit tallentuvat Saunan arkistoon ja näin ollen vanhoihin keskusteluihin voidaan palata vielä kuukausia niiden aloittamisen jälkeen. 17
Kuvio 1. Saunan keskustelu Ollikaisen (2001) mukaan. Olen taivaassa OMA KOKEMUS Huono matka / halu lopettaa Elämä oli helvettiä POSITIIVINEN NEGATIIVINEN Kannabiksen laillistamisen kannattaminen - Rajoittavan huumepolitiikan tukeminen - JULKINEN MIELIPIDE Varsinaista järjestelmällistä tutkimustarkoituksiin suunnattua luokittelua Saunan viesteistä ei ole tehty, mutta Ollikaisen mukaan keskustelufoorumin moderaattorin näppituntuman perusteella voidaan arvioida valtaosan viesteistä sijoittuvan kuviossa pystyakselin vasemmalle puolelle. Suuri osa viesteistä olisi näin ollen keskustelijoiden omista positiivisista käyttökokemuksista kertomista tai mahdollisesti kannabiksen laillistamista tukevia puheenvuoroja. Sen sijaan nelikentän oikeaan alanurkkaan sijoittuva, suomalaista huumausainepolitiikkaa kannattava keskustelu on foorumilla kaikkein harvinaisinta. (Mt.) Tässä tutkielmassa olen valinnut analysoitavaksi 27 Saunan viestiketjua tammimaaliskuulta 2002 6. Ajankohdan valintaan ei liity mitään teoreettisia rajauksia. Vuoden 2002 keväällä tutkielmani kysymyksenasettelu alkoi olla siinä määrin muotoutunut, että aineistonkeruu tuli ajankohtaiseksi. Niinpä ryhdyin keräämään Saunan keskustelualueelta analysoitavia viestiketjuja yksinkertaisesti uusimmista aloittaen. Viestiketjut olen valinnut mukaan analyysiin otsikkojensa perusteella, pyrkimyksenäni on ollut ottaa mukaan mahdollisimman monenlaisista aiheista käytyjä keskusteluja. Viestien määrä vaihtelee ketjuittain niin, että joihinkin keskusteluihin on osallistunut vain muutamia saunalaisia, kun taas toiset aiheet ovat saaneet kymmenetkin kävijät mukaan mielipiteenvaihtoon. Suosituimpia viestimäärältään suurimpia keskusteluja ovat sellaiset, 6 Koska Saunassa palataan toisinaan kuukausiakin vanhoihin keskusteluihin, myös tässä analysoituihin viestiketjuihin on mahdollisesti tullut uusia viestejä aineistonkeruun ajankohdan (maaliskuun 2002 ensimmäinen viikko) jälkeen. Ne jäävät kuitenkin tämän aineiston ulkopuolelle. 18
joissa muistellaan omia käyttökokemuksia, esimerkiksi ensimmäistä laittoman päihteen käyttökertaa, tai kuvaillaan jonkin yksittäisen aineen vaikutuksia. Analysoimani Saunan keskustelu liikkuu etupäässä kokemusten ja tiedon vaihtamisen ympärillä, vaikkakin myös huumepolitiikkaa sivuavia kannanottoja löytyy. Edellä esitetyssä Ollikaisen kentässä tutkimani keskustelu sijoittuisi siis lähinnä vasempaan ylänurkkaan, jossa keskustelijat kertovat kokemuksistaan positiivisesti latautunein ilmauksin. Huonoistakin käyttökokemuksista kerrotaan, mutta huomattavasti harvemmin. Kertomuksiin kielteisistä kokemuksista ei myöskään yleensä liity ilmauksia halusta vähentää käyttöä tai kokonaan lopettaa sitä. Keskustelijat saattavat kyllä kertoa esimerkiksi jonkin aineen käytön lopettamisesta, mutta nämä kertomukset ovat aina kuvauksia ongelmattomista päätöksistä. Epäonnistuneita lopettamisyrityksiä ei aineistossani kuvata. Tämä hämmästytti minua aluksi, sillä olin ennakkoon kuvitellut Saunan keskustelun rakentuvan käyttöön liittyvien ongelmien ympärille. Ennakko-oletuksiini ovat varmasti vaikuttaneet yleisen kulttuurisen stereotypian ( kaikki huumeidenkäyttö on ongelmallista ) lisäksi lukemani tutkimukset, joissa on tarkasteltu erilaisia internetissä toimivia vertaistukiryhmiä (ks. esim. Munnukka & Kiikkala 2001; Peuhkuri 2003; Malin 2001 sekä Cummings & al. 2002). Kuvittelin Saunankin vuorovaikutuksen muodostuvan vastaavanlaisesta vertaistuen jakamisesta. Myös tutkimukset alkoholistien omaapuryhmistä (Alasuutari 1992; Arminen 1998) ovat ehkä osaltaan vaikuttaneet ongelmakeskeisten ennakko-odotusteni muodostumiseen. Aineistostani ei siis vastoin aiempia odotuksiani löydy merkittäviä viitteitä siitä, että keskustelijoiden päihdesuhde jäsentyisi ongelmallisesti. Lotta Lehmusvaara (2002) sen sijaan on Saunaa seuratessaan havainnut myös ongelmakäyttäjiksi itsensä määrittelevien henkilöiden osallistuneen keskusteluun. Ilmeisesti heidän osuutensa kaikista foorumille kirjottavista on kuitenkin melko pieni tai heidän osallistumisensa keskusteluun ei ainakaan tutkimukseni ajankohtana ole ollut yhtä vilkasta kuin niiden, jotka kuvaavat hallitsevansa käyttönsä paremmin. Joka tapauksessa omassa aineistossani ongelmallisen päihdesuhteen omaavien saunalaisten puheenvuoroja ei juurikaan ole, joten en yritäkään esittää johtopäätöksiä tällaisten käyttäjien tavoista merkityksellistää omaa huumeidenkäyttöään. En pidä tätä rajausta kovin merkittävänä puutteena, koska koko vilkkaan keskustelun kirjoa olisi kuitenkin yhden tutkielman puitteissa mahdotonta kuvata: esimerkiksi tammikuussa 2002 Päihdelinkin verkkopalvelulla oli Taloustutkimuksen Web Traffic Monitorin mukaan 12 819 eri kävijää (mt.). Kaiken kaikkiaan aineistossani on 416 viestiä. Tutkimuksen edetessä yksityiskohtaisempi analyysini on kohdistunut näistä pariinsataan (aineiston fokusoinnista ks. Juhila & Suoninen 1999, 241-242). Esimerkiksi trollit eli keskustelun häirintään tähtäävät 19