mielentilan sytykkeiksi myös Samuli Heimosen myöhemmän maalaustuotannon ja niiden vastaanottajien välille.

Dali Samuli Heimosen kehitys kuvataiteilijaksi perustuu railakkaan vastakohtaiselle alkuasetelmalle. Hän nimittäin kertoo, ettei kuvataide ollut edes hänen valinnainen aineensa koulussa. Hän oli kiinnostunut musiikista, mistä todistaa myös rivi kitaroita ateljeen seinällä. Hän ei käynyt kuvataidekoulua eikä liioin pitänyt piirtämisestä sadeja pakkaspäivinäkään. Kuvataide ei kuulunut millään tavoin myöskään kodin elämänpiiriin. Heimonen muistaa kirjoittaneensa koulussa aineen Nykytaide on roskaa. Vasta sarjakuvat ja levykansien taide hölläsi nuoren miehen kuvakieltoa. Erityisesti Pink Floydin ja Tangerine Dreamin levyt, joihin Hipgnosis on tehnyt visuaalisen ulkoasun, olivat suuria elämyksiä. Kun Samuli Heimonen sitten näki kuvan Salvador Dalin maalauksesta Muiston pysyvyys, tapahtui ilmestyksenomainen täyskäännös. Samaan aikaan Dalista innostui myös hänen koulukaverinsa Mika Purola, joka sittemmin lähti opiskelemaan elokuva-alaa. He alkoivat piirtää ja maalata dalimaiseen tyyliin ja toivat kuviaan kouluun toistensa arvioitaviksi. Saarijärven kirjastosta he lainasivat kaikki Daliin ja surrealismiin liittyvät teokset. Taide oli aivonpoimuihin kätkenyt salaisuus, jonka Dali houkutteli esiin. Debyytti surrealistina tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla vuonna 1992. Ryhmä koulun oppilaita osallistui Saarijärven museon järjestämään näyttelyyn Tilanomaista Suomi 75. Mikäli muistan, show taisi olla pääasiallisesti minun ja Mikan. Yksi seinä oli täynnä lattiasta kattoon ripustettuja maalauksiamme. Maalausten edessä oli vanha sohva, johon museovieraat saattoivat istahtaa katselemaan tauluja ja ihastelemaan Jari Ruotsalaisen rakentamia liikkuvia valoja. Tilan päädyssä oli alttari, jossa oli oikean alttaritaulun massiiviset kehykset. Maalasimme siihen Mikan kanssa kopion Dalin teoksesta Ristin pyhän Johanneksen Kristus (1951). Alttarille oli ripoteltu surrealistiseen tyyliin sekavia esineitä aina lehmänsarvista pieniin keraamisiin veistoksiin. Mukana oli myös pääkalloinstallaatio Sukupolvien ketju 2B. Lehmänkallon päälle oli asetettu ihmisen pääkallo ja ylimmäksi apinan pääkallo. Näyttelyn teemaan liitettynä kokonaisuus huokui surrealismiin historiallisesti latautunutta provokaatiota. Erityisesti koulu ja museo olivat näyttämishaluisten tekijöiden kohteena. Heimonen kertoo tutkineensa tuohon aikaan jokaisen Dalin kuvan niin perinpohjaisesti, että ne ovat vieläkin kirkkaina muistin galleriassa. Shokeeraavan ensiesiintymisen jälkeen hänelle tuli halu nähdä Dalin maalauksia myös luonnossa. Hän sai selville, että lähin Dalin keskeisistä maalauksista Wilhelm Tellin arvoitus (1933) on Moderna Museetissa Tukholmassa. Hän matkusti Tukholmaan katsomaan maalausta: Viivyin työn eteen asetetulla tuolilla pitkään. Tunne oli ristiriitainen: tuttu maalaus oli edessäni, mutta en tunnistanut sitä enää. Olin perehtynyt asiaani, jonka luulin hallitsevani, mutta maalauksen näkeminen pyyhki kaiken pois ja asetti minut täysin uuden asian kanssa vastakkain. Tunteella ei ollut niinkään tekemistä itse maalauksen ominaisuuksien kanssa, vaan maalauksen lähellä olemisen kanssa. Mitään parempaa vertausta kuin se, että äärimmäisen tuttu ja täysin vieras kohtaavat ristiriidattomasti, en keksi.1 Äärimmäisen tuttu ja täysin vieras sopivat hyvin keskeisiksi signaaleiksi ja

mielentilan sytykkeiksi myös Samuli Heimosen myöhemmän maalaustuotannon ja niiden vastaanottajien välille. Saarijärvi Globaaliin kilpailuun valmentautuvassa Innovaatio-Suomessa näyttää unohtuvan kovin helposti, että hyvin monet nykytaiteemme lahjakkaimmista edustajista ovat tulleet maaseudun ytimestä. He tekevät mahdottomasta mahdollisen jos mittarina käytetään vaikkapa luovan kaupungin ja huippuyliopiston kriteereitä taiteellisen luovuuden edellyttämästä dynamiikasta ja strategisista haasteista. Maalaispaikkakunnaksi juuri Saarijärvellä on syntynyt poikkeuksellisen suuri määrä eri alojen taiteilijoita. Tapperin veljesten kotitalosta Juholasta ei ole pitkä matka Lannevedelle, jossa Tarmo Manni julisti monena kesänä juhannusrauhattomuuden alkaneeksi ja istahti muuripataan voikukkaseppeleellä koristautuneena. Saarijärven museossa oman paikkakunnan taiteilijoiden esittely on muodostunut ainutlaatuiseksi näyttelysarjaksi. Museon taidekokoelmien hankintaperiaatteita ei myöskään ole tarvinnut erityisemmin suunnitella, sillä kokoelmien kaikki tärkeimmät taiteilijat ovat saarijärveläisiä. Samuli Heimonen liittyi taiteilijasukupolvien pitkään ketjuun vuonna 2002, kun Saarijärven museo järjesti hänen siihen asti laajimman näyttelynsä. Saarijärveläisen taiteen historiallisen alkupään voi sijoittaa Summasjärven rannalla sijaitsevaan Kivikauden kylään ja edetä Runebergin, Tapperien ja Siikamäkien kautta nykypäivään ja ketjun nuorimpaan jäseneen Samuli Heimoseen. Heimosen mukaan monet hänen taiteensa aiheet periytyvät lapsuuden kokemuksiin. Heimosen ensimmäistä taiteellista opiskeluvaihetta merkitsivät Saarijärven kansalaisopiston kuvataidekurssit. Juryttäessään paikallisen taiteilijaseura Sienan näyttelyä Saarijärven museossa vuonna 2007, hän luonnehti omaa suhdettaan kotikuntaansa: Siena järjestää omia kursseja ja tekee yhteistyötä kansalaisopiston kanssa. Itse olen ponnistanut kansalaisopiston taidepiireistä. Muistan kuinka muut kurssilaiset ottivat meidät nuoret avosylin vastaan. Uskon, että pitkien perinteiden ansiosta saarijärveläisen on helpompi valita taide ammatiksi kuin jollakin muulla paikkakunnalla.2 Lukion päättymisen jälkeen Heimonen ei kovasta pyrkimisestä huolimatta päässyt taidekorkeakouluun ja siksi hän otti käyttöönsä oivalliseksi osoittautuneen varasuunnitelman. Hän aloitti taideopinnot Oriveden Opistossa vuonna 1994. Siinä vaiheessa hänen näkemyksensä taideopetuksesta muistutti akateemista perinnettä tai ehkäpä siinä tunnistaa vielä enemmän nuoruuden ehdottomuutta: Minulla oli tiukka käsitys siitä, mikä on taidetta ja mikä ei. Oletin, että opettajat opettaisivat meitä kuin olisi olemassa jokin yhteinen sopimus siitä, mitä taide on. Järkytys oli valtava, kun jokainen opettikin kuvan tekemistä täysin eri perustein. Kaikki oli viime kädessä päätettävä itse. Oman taidekäsitykseni mukaan tekninen taituruus kuvata ihmistä realistisesti oli kaiken pohja. Toisin sanoen vanhat mestarit olivat ainoita oikeita maalareita ja surrealistit muuten vaan kiinnostavia. 3 Ensimmäisen Oriveden vuoden aikana Samuli Heimonen liittyi maalareiden yksilöllisyyttä korostavaan ja monityyliseen ajattelutapaan, joka 1980-luvun alussa

syntyneen uuden maalauksen hengessä ei tunnusta itsestään selviä tyylejä eikä modernismin auktorisoimia sääntöjä. Heimosen mukaan hän Oriveden vuotenaan pääsi irti Dalin suorasta vaikutuksesta ja alkoi maalata aikaisempaa arkisempia aiheita. Kun toisaalta liittää Heimosen varhaisen taidekäsityksen jonka mukaan realismi on kaiken pohja ja surrealismi muuten vaan kiinnostaa kaikkeen siihen, mihin taideopetus häntä johdatti, syntyy aika hyvä resepti hänen maalaustensa lähestymistavaksi. Yksi tärkeimmistä opeista tuli taidemaalari Tuomo Saalin kurssilla. Hänen johdollaan tutustuimme vanhojen mestareiden tekniikkaan tekemällä kopiomaalauksia. Keskeisenä oli yhtenäinen alusväri, tooni, josta lähdimme kasvattamaan maalausta tarkemmaksi ja värikkäämmäksi. Maalaan itse asiassa edelleen samalla perusajatuksella. Ajatus itsestäni maalarina sai tuolloin voimakasta vahvistusta. Opettaja vai taiteilija Monelle taiteilijalle vuosi Oriveden opiston kuvataidelinjalla on toiminut oikein hyvänä pohjana jatkaa taideopiskelua. Samuli Heimoseen vuosi vaikutti kaksijakoisesti. Hän haki sekä taidekouluihin että Taideteollisen korkeakoulun taidekasvatuksen osastolle. Hän pääsi molempiin ja päätti lähteä opiskelemaan taideteolliseen kuvaamataidonopettajaksi. Opettajan ura tuntui juuri itsekriittisessä elämänuraa hahmottelevassa vaiheessa paljon taiteilijan ammattia turvallisemmalta vaihtoehdolta. Syy oli siis proosallinen ja myös siinä mielessä, että siihen vaikuttivat kodin huolehtivat neuvot. Päätös synnytti luonnollisesti kivuliaita katkoksia maalaamisessa. Keväällä 2000 Samuli Heimonen sai erityisen syyn keskittyä pelkästään taiteelliseen työskentelyyn. Alkuperäisenä tarkoituksena tai peitetarinana oli tehdä maalaukset opettajakoulutuslaitoksen päättötyönäyttelyyn. Sitä varten hän oli varannut ajan yksityisnäyttelylleen Galleria Bausta Helsingistä saman vuoden syksyksi. Heimonen oli kuullut opiskelijaystävältään Tommi Toijalta, että Taidekeskus Salmelassa on tarjolla vierasateljeita nuorten taiteilijoiden käyttöön. Hän päätti tarttua tilaisuuteen ja muutti kevätkaudeksi Mäntyharjulle. Kaarina Kaikkosen pitämällä piirustuskurssilla Heimonen oli huomannut yllätyksekseen piirtävänsä rujon epätarkasti mutta dramaattisesti, mikä heti tuntui ratkaisevalta taiteelliselta löydöltä. Kun hän kehitteli oivallustaan maalauksessa, hän korvasi hiilen mustalla ja valkoisella värillä. Dramaattisen vaikutelman hän loi niiden äärimmäisillä kontrasteilla. Seuraavaksi mukaan tulivat valumajäljet ja paksujen ja ohuiden pintojen vaihtelu. Maalaamisen ilmaisulliset ainekset tuntuivat olevan valmiina, mutta ilman välitöntä työskentelyjaksoa hän ei olisi pystynyt vakuuttumaan löydöistään käytännössä. Vain nopean reaktion avulla hän kykeni selvittämään ajatuksiaan hajottavan ongelman: opettajaksi vai sittenkin taiteilijaksi. Yksinäisen residenssikauden alkuvaiheessa halua työskentelyyn hidasti sopivan aiheen puuttuminen. Kierrellessään paikkakuntaa hän löysi Mäntyharjun kirkon hautausmaalta vanhan kirkkoveneen ja sai inspiraation. Lähdin sokkona liikkeelle aiheesta, jonka satuin päiväkävelyllä näkemään.4

Ensimmäinen maalaus veneestä ei tyydyttänyt tekijää, sillä se perustui liiaksi ulkoiseen havaintoon ja näköisyyteen. Lopputulos oli ennemminkin veneen muotokuva, johon maalari ei ollut kyennyt siirtämään ratkaisevan löytönsä maalaustapaa. Vene oli kuitenkin hänen alkutuotantonsa ensimmäinen suuri aihe. Kirkkovene synnytti hänessä myös sisäisen pakon löytää aiheelle toiston ja variaatioiden avulla oikean ilmaisutavan ja atmosfäärin. Veneen piti jatkossa, maalaus maalaukselta, upota mielen arkkityyppisiin syvyyksiin ja tulla sitten näkyväksi maalauspinnalle ajattoman ajan monumentaalisessa hahmossa. Maalausperiodi Mäntyharjulla merkitsi kahdessa tärkeässä mielessä ratkaisevaa käännettä Samuli Heimosen taiteessa: Salmelan erakkuudessa hän todella hioi esiin taiteellisen yksilöllisyytensä ja sen seurauksena hänet myös valittiin Taidekeskus Salmelan nuoreksi taiteilijaksi 2001. Taidekeskuksen toiminnanjohtaja Tuomas Hoikkala näki Heimosen maalauksia Salmelassa, mutta vasta vierailtuaan Galleria Baussa, hän esitti kutsun. Salmelan näyttely poiki muutamia yksityisnäyttelyitä ja muitakin työtarjouksia. Laaja medianäkyvyys hyödytti ainakin minua suuresti näyttelyitä hakiessani. Toisaalta Helsingin galleriakuviot ovat aivan oma maailmansa, jossa olin jo hiukan kiinni ennen Salmelaa. Mitä ilmeisimmin juuri Salmelan kauden tuottamien taiteellisten ja institutionaalisten saavutusten rohkaisemana Heimonen uskaltautui muuttamaan myös opiskelusuunnitelmaansa ja haki Taideteollisen korkeakoulun kuvataiteiden maisteriohjelmaan (Pallas). Koska aikaisemmat opinnot korvasivat paljon maisteriohjelman opintoja, Heimosella oli jatkossa runsaasti aikaa maalata korkeakoulun työhuoneessa. Kun paine opiskelun ja taiteen tekemisen välillä hellitti, alkoi myös akuutti ristiriita niiden välillä purkautua ja muuttua auliiksi palvelusuhteeksi. Vielä vuosituhannen lopulla Heimonen sai kannustavan vihjeen hakea Porvoon taiteilijataloon ja hän tarttuikin tilanteeseen suurena mahdollisuutena. Salmelasta saadun kokemuksen pohjalta hän oli jo varma siitä, että poissa suurkaupungin ja koulun hektisyydestä on todella mahdollista keskittyä oman taiteen tekemiseen. Heimosen taiteen kannalta muutot ovat olleet vaivalloisuudestaan huolimatta tuiki tärkeitä. Taiteilija muistaa, kuinka hän aloitti ensimmäisen veturityönsä Rauta-ajan ja heti toisen Kivisydämen vain viikkoa ennen muuttoa. Tieto työhuoneen vaihdosta ja muutosta Porvooseen oli tehnyt olon levottomaksi. Tuntui kuin uusi sivu olisi vaihtumassa elämässä, siispä töiden aiheiden piti myös vaihtua. Otin varaslähdön. 5 Samuli Heimonen muutti vaimoineen Porvooseen vuonna 2001. Ateljeetalo sijaitsee Porvoon vanhassa kaupungissa ja on taiteilijan mukaan niin loistava paikka, että hän alkoi pian muuton jälkeen kutsua itseään porvoolaiseksi. Hän muistaa, että Helsingissä asuessaan hän ei suinkaan nimittänyt itseään helsinkiläiseksi. Porvoosta käsin hän sai valmiiksi myös taiteen maisteritutkinnon. Porvoon aika oli taiteellisesti erittäin hedelmällinen. Siellä syntyivät maalaussarjat monista tärkeistä teemoista (mm. veneet, junat, lentokoneet, vuoret, temppelit). Taiteilijatalon stipendi on rajattu neljän vuoden oleskeluun, mikä loppua kohden kyseenalaisti taiteilijan porvoolaisuuden. Niinpä Heimonen päätti vaimonsa kanssa alkaa riittävän ajoissa etsiä vanhaa kansakoulua ateljeeasunnoksi. Sellainen löytyi Kangasniemen Kaihlamäen kylästä Etelä-Savosta. Perheen esikoinen syntyi Kaihlamäessä vuosi sitten.

Kyläkoulun luokkahuoneessa ovat syntyneet uusimmat maalaukset Vuoden nuori taiteilija näyttelyyn. Kuin aavistaen tiedon kutsusta Heimonen lopetti viime kesänä vuosia jatkuneen opetustyön entisessä opiskelupaikassaan Oriveden opistossa. Valinta antoi varmasti myös henkisen vakuutuksen siitä, että taidemaailmassamme niin käänteinen ja poikkeuksellinen liikesuunta, maallemuuton riski, oli kannattanut ottaa. Kun taiteilija on kuitenkin jo laajasti tunnettu ja toimivat kontaktit taidekeskuksiin olemassa, voi aivan hyvin asua kauempanakin. Opetustyötä Samuli Heimonen ei halua lopettaa, mutta jatkossa se on vain satunnaisempaa. Kuvataiteilijoiden ensisijainen syy opettamiseen perustuu yleensä taloudelliseen välttämättömyyteen. Heimosen kohdalla suhde on symbioottinen. Taiteilija ja opettaja kuuluvat toisiaan inspiroivina vahvasti hänen identiteettiinsä. Nyt, kun ei enää ole ahdistavaa ongelmaa siitä, ollako taiteilija vai opettaja, voi olla sekä taiteilija että opettaja. Kaihlamäen vuosina myös Heimosen taiteen synkkä ehdottomuus on väistynyt. Maalaukset ovat muuttuneet vähitellen värikkäämmiksi, empaattisemmiksi ja hivenen humoristisemmiksi, mikä monissa uusissa teoksissa tarkoittaa myös groteskia leikkisyyttä. Kaksoiskuva Selvimmin Kaihlamäessä tapahtuneen muutoksen tunnistaa suurikokoisista teoksista, joissa taiteilija soveltaa erityisesti 1500 luvulla eläneeltä Giuseppe Arcimboldolta periytynyttä ja surrealistien, etenkin Salvador Dalin ja Max Ernstin suosimaa kaksoiskuvan periaatetta. John Heartfieldin kaksoiskuvaan perustuvat sodanvastaiset valokuvakollaasit tuovat esiin myös metodin kriittisen voiman, josta nykymaalari voi valmentaa osumatarkkuuttaan saadakseen mahdollisimman pitävän otteen omasta ajastaan. Heimonen on maalannut ihmisjoukkoja ja heidän luomiaan monimutkaisia rakenteita, jotka tietyltä etäisyydeltä katsoen muuntuvatkin osaksi suurta eläinhahmoa (Dynamo 2006, Vartija 2006, Jalusta 2007). Ateljeessa on runsaasti taiteilijan keräämiä läpileikkauskuvia. Ne ovat toimineet teoksissa käytettyjen rakenteiden innoittavina esikuvina ja malleina. Aikaisemmin hän käytti kaksoiskuvan ideaa hahmotellessaan ihmisen järkytystä tuottavaa suhdetta luontoon. Uusimmista koloristisista maalauksista traagisuus puuttuu. Luonto muotoilee kaksoiskuvien monumentaalisen hahmon, jossa ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa ovat pieninä osasina. Kaksoiskuva kuten surrealistinen esinekin syntyy kahden tai useamman toisilleen vastakkaisen ja etäisen realiteetin kohtaamisesta. Juuri kuvaelementtien täsmällisen osuvasta yhteentörmäyksestä muodostuu katsojaa tehokkaasti jo sinänsä aktivoiva kolmas merkitys, joka nostaa torjutun ja kielletyn tietoisuuteen. Kyse on aivan kuin kuva-arvoituksesta, jonka ratkaiseminen sysää vastaanottajan käsittelemään todellisuuttaan ja maailmankuvaansa. Heleissä maalauksissaan Samuli Heimonen on omistautunut kaksoiskuvan sisältämän efektin virtuoosimaiselle ilmentämiselle. Sen tuloksena vieraiksi tulleet realiteetit asettuvat luonnon määrittelemään järjestykseen. Vastaanottaja ei enää jää näkemänsä edessä ahdistavaan rajatilaan, vaan Andre Bretonia6 soveltaen laukaisee oikosulun.

Kaksoiskuvan idea paljastuu kuin pilvilampaita nähneen assosiaatiotaidoilla myös täysin abstraktisilta näyttävistä maalauksista (Avautuminen 2007). Esittävä aihe ja abstraktiin ekspressionismiin liittyvä ilmaisu sulautuvat kokonaisuudeksi. Tyylin sisältämä vapaa liike onkin eläinhahmojen synnyttämä. Maalaukset tuovat konkreettisesti ilmi sen, mitä taiteilijat tarkoittavat, kun he sanovat luovansa kuten luonto luo. Samalla kaksoiskuva näyttäisi aiheuttavan täsmällisen oikosulun herooisen taiteilijan ja luonnon välille, jonka seurauksena julistus kiteytyykin muotoon: Luonto luo! Dramaattisuuden ainekset Samuli Heimosen opiskelu- ja taiteilijavuosia seuraamalla huomio terästäytyy toistuvaan yksityiskohtaan. Juuri siihen keskittymällä voi saada vähä vähältä varmemman käsityksen siitä, miksi hän on kohonnut yhdeksi nykytaiteemme lahjakkaimmista ja menestyneimmistä taiteilijoista. Ainoa varma asia on liittynyt oikeastaan vain ehdottomaan haluun maalata. Vuosien opiskelun ja ahkeran maalaamisen tuloksena hän on saanut taiteelliset kykynsä esiin ja maalaustensa käyttövoimaksi. Se on tapahtunut aivan kuin pieninä palkkioina kerrallaan, maalaus maalaukselta. Muita strategioita hänellä ei näytä olleenkaan. Yksilöllisyys ei synny yksin. Se vaatii rinnalleen ehdottomasti myös valppaan vuorovaikutuksen taiteen ja todellisuuden kanssa. Heimosen taide on kehittynyt sirpalemaisesti, mutta ihailtavan johdonmukaisesti luovaa ailahtelua tietysti unohtamatta. Maalatessani en aina tietoisesti pohdi kuvien taustoja, mutta todellisuudessa jokaisen kuvan takana on olemassa aikaisemmin tehtyjä kuvia, historiallisia tapahtumia, kertomuksia, esikuvia, filosofiaa. Näen taidehistorian eräänlaisena leikkaa ja liimaa -järjestelmänä, jossa taiteilijat ovat hakeneet menneisyydestä aineksia luodakseen jotakin uutta. Pyörä on keksittävä aina uudestaan. 7 Kun Samuli Heimonen opiskeli kuvataiteiden Pallas-ohjelmassa, hän huomasi maalarina joutuneensa yllättäen marginaaliin ja puolustuskannalle. Hän huomasi, että kiinnostus kohdistui ennen kaikkea älylliseen, ironiseen ja uusia taidemuotoja hyödyntävään taiteeseen. Reaktio vaikuttaa ymmärrettävältä. Maalaukseenhan on suhtauduttu viime vuosikymmeninä hyvin paradoksaalisesti. Se on tuomittu kuolleeksi ja seuraavassa hetkessä taas nostatettu suurimman huomion kohteeksi, kunnes se jälleen on haluttu siirtää merkityksettömänä taidehistoriaan. Heimosen kokemukseen maalauksen vanhakantaisuudesta nykytaiteessa sopii lohduksi ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn näkemys maalaustaiteesta: Ajatus, että maalaustaide voisi olla universaalia ja totaalista, että kaikki maalaustaide on toteutettu, on mieletön. Vaikka maailma olisi vielä olemassa miljoonia vuosia, maalareiden olisi, jos heitä vielä olisi jäljellä, yhä sitä maalattava. Se maalaus maailmasta ei koskaan voi tulla valmiiksi. 8 Samuli Heimosen taiteesta syntyy vahva tunne, että hän sisukkaasti etsii suuria aiheita ja puuttuvia sirpaleita, leikkaa ja liimaa, jotta pystyisi luomaan maalauksen keinoin mahdollisimman kiteytyneen ja vavahduttavan tulkinnan ajastamme. Nuoren taiteilijan velvollisuudentuntoisella energisyydellä hän haluaa tavoittaa siveltimenkärkeensä maailman nyt-hetken. Aina

kun hän tuntee siinä onnistuneensa, hän esittää myös hyvän puolustuspuheen maalauksen korvaamattomuudesta nykytaiteessa. Salmelan residenssissä Heimonen alkoi maalata kohtaamaansa vene-aihetta ja huomasi, että häntä ei tyydytä nähtyyn sidottu lopputulos. Aiheen toisto kehitti työskentelyn tajunnanvirranomaiseksi ja paljasti veneestä arkeologisen muinaisuuden ja elämän katoavaisuudesta muistuttavan hylyn hahmot. Kaikissa keskeisissä teemoissaan Heimonen on etsinyt aiheen sisään tunkeutuvaa ilmaisutapaa toiston keinoin. Sillä tavoin hän on saavuttanut dramaattisen tason, jonka seurauksena myös maalaukselliset menetelmät ovat nousseet yhtä tärkeiksi teoksen elementeiksi kuin tekemiseen sysännyt aihe, ellei joskus jopa tärkeämmiksikin. Useimmiten mustaan ja valkoiseen keskittynyt ja äärimmilleen viritetty valöörikontrasti, paksut ja ohuet värikerrokset, valohämy ja äärettömyydestä tunkeutuva pimeys sekä valumat nostattavat esiin teosten voimakkaan atmosfäärin. Jokin muu väri on pikemminkin mustan ja valkoisen välttämätön virittäjä tai määrällisenä kontrastina se tuo esiin jotain täsmentävää kuvan sommitteluun ja sisältöön. Vaikka teokset ovat esittäviä ja kertovia, taiteilija pyrkii maalausprosessin aikana etäännyttämään aiheen niin, ettei vastaanottaja voi itsestään selvästi sanallistaa, mitä kuvassa tunnistaa. Maalaus aivan kuin kehottaa häntä omistautumaan tunnelmaan, jossa ilmiselvä kauneus on murtunut jylhäksi kauneudeksi tai kauheaksi kauneudeksi. Juuri siksi teos synnyttää mielikuvia, jotka ryntäävät toisiaan vasten ja muuttavat tulkinnan änkytykseksi. Myöskään taiteilija ei tarkasti tiedä, mitä maalausprosessin aikana tulee tapahtumaan. Heimonen maalaa mielellään suurta pintaa, koska silloin työskentely on fyysisesti kokonaisvaltaista. Silloin ruumiillinen tieto tai muisti kumoaa suunnitellun itsestäänselvyydet. Akryyliväreillä tehdyn alusmaalauksen siveltimenvedot tulevat fyysisen liikkeen spontaanisuudesta, jonka vauhdikkuutta silottelemattomat räiskeet dokumentoivat. Ei olekaan ihme, että Heimonen uusimmissa maalauksissaan soveltaa juuri tällaista maalaustapaa kaksoiskuvan toisen, ei-esittävän, kuvan hahmottamiseen. Seuraavassa vaiheessa maalari siirtyy öljyväriin ja työskentely alkaa edetä kaaoksesta kohti järjestystä. Harkinta liittyy kuitenkin myös siihen, mitä kaaoksesta saa jäädä näkyviin ja missä kohdin sitä pitää jopa korostaa. Voimakkaat eleet ja figuratiivista selkeyttä uhmaavat roiskeet palvelevat lopullisen maalauksen häilyvää dramaattisuutta. Kaikki sattumalta ilmennyt, vahingot, jopa virheet, joskus likainen värikin voi ujuttaa maalaukseen uusia elementtejä ja työstötapoja, jotka houkuttelevat taiteilijan teemansa seuraavaan variaatioon. Heimonen mieltää samaan teemaan liittyvän maalaussarjan kuin still-kuviksi samasta tapahtumasta.9 Tietyssä vaiheessa Heimonen kertoo tunnistavansa, että kun tekemisessä on täydellisen sisäistynyt lataus, furioso, maalaus tuntuukin alkavan tehdä itse itseään. Silloin hän saa toimia assistenttina, joka avuliaasti toteuttaa maalauksen tahdon. Siksi lopputulos yllättää tai jopa järkyttää häntä itseäänkin. Sellaista tuntemusta taiteilija voi pitää myös onnistumisensa kriteerinä.

Itse maalaustapa edellyttää suurta kangasta, mutta Heimosen mukaan myös visuaalinen teho vaatii hieman ihmiskehoa suurempaa mittakaavaa. Myös miniatyyrikoossa on mahdollista luoda monumentaalinen vaikutus. Kyse on aiheen suhteesta maalauksen tilaan ja sen kautta suhteesta vastaanottajaan. Heimonen on käyttänyt sekä katsojan pienuutta korostavaa näköpistettä alhaalta ylös tai suonut hänelle jumalallisen mahdollisuuden tarkkailla kuvan tapahtumaa ylhäältä alas. Hän sanoo nauttivansa suuresti juuri tilailluusion luomisesta. Maalarin pitääkin siitä suuresti nauttia tai kyseenalaistaa se maalauksen omin keinoin, sillä muuten hänen on syytä siirtyä aivan toisille ilmaisun alueille. Heimonen pyrkii luomaan kuvaan niin voimakkaan tilailluusion, että hän tuntee työskentelyn aikana siirtyvänsä maalaamaan rakentamansa tilan sisään ja astuvansa siitä ulos, kun teos on valmis. Näin maalari on kuin roolihenkilö tai osallinen maalauksen esittämässä spektaakkelissa. Monumentaalinen teoskoko ja huikaiseva tilailluusio vetävät vastaanottajan kuvan yhteyteen. Yhteys syntyy kuitenkin aina turvallisen etäisyyden päästä, vaikka maalauksen aiheuttamat mielentilat olisivat kuinka shokeeraavia tahansa. Maalaus on interaktiivisuudeltaan vanhakantainen, mutta siinä on yhä edelleen myös sen voima. Maalaus ei nimittäin vaihda kuvaa eikä katoa pois. Siksi se myös antaa katsojalle kylliksi aikaa käsitellä vavahtanutta mieltään. Samuli Heimonen on risteilevien tunteiden maalari. Ylevä Pallas-ohjelman kirjallisessa päättötyössä Samuli Heimonen lähestyi taidettaan kuin ulkopuolisena tutkijana ja toi teorian taiteellista itseymmärrystään lisääväksi apuneuvoksi. Hän huomasi, että erityisesti ylevän käsite sopii hänen taiteensa tulkintaan ja paneutui sen merkityksiin. Heimonen havaitsi, että monet käsitteeseen liittyvät ja varsinkin klassiset merkitykset löytyvät kuin ohjekirjan mukaan aseteltuina hänen taiteestaan. Hän on kuitenkin omaksunut ylevän perussisällön taidehistorian välityksellä eräänlaisena hiljaisena tietona. Tieto on siirtynyt ennen kaikkea tutkimalla tarkasti kiinnostavien maalareiden taideteoksia. Maalarin, joka työskentelee intuition ja silmän intellektuaalisuuden pohjalta, pitää suhtautua taiteen teoreettiseen tietoon varovaisesti ja valikoivasti. Muuten renki saattaa alkaa briljeerata isännän mandaatilla. Ylevän tutkimisen kautta Heimonen on tutustunut siihen taidehistorialliseen ja esteettiseen viitekehykseen, johon hänellä nykytaiteilijana on yhteys. Samalla käsite on toiminut kuin hyvänä instrumenttina, jolla hän on voinut hioa tiettyjä jo olemassa olleita piirteitä taiteessaan. Ylevä on erikoinen mutta oivallinen lähtökohta myös taiteilijan itsekritiikille. Kun hän maalauksensa viimeistelyvaiheessa istahtaa tuolille, hänen on pakko katsoa aikaansaannostaan myös niin kuin edustaisi näyttelyvierasta. Ylevän kokemus on nimittäin katsojan etuoikeus. Ylevä on rajakokemus, jossa pelko ja kauhu yhdistyvät mielihyvään. Mielihyvä ja mielipaha sekoittuvat. Tuttu muuttuukin oudoksi ja kammottavaksi. Klassisessa, romantiikasta periytyvässä muodossaan ylevä on mielletty ennen kaikkea luontoon sisältyvänä kokemuksena. Etäältä nähty luonnontapahtuma kuten ukkosmyrsky voi synnyttää pelon tunteen mutta, järkytys laukeaakin mielihyväksi, koska kokija tietää, ettei se uhkaa häntä. Kant kutsui kokemusta nerokkaasti negatiiviseksi mielihyväksi.10

Jos nykytaiteilija jättäytyy vain ylevän tuottaman vastakohtaisuuden koreografiksi, hänen taiteensa muuttuu nopeasti pelkäksi suurieleisyydeksi, josta jää pateettisuuden, kitsin ja viihdeteollisuuden tuottama jälkimaku. Siksi onkin välttämätöntä, että taiteilija pureutuu syihin, joista vastakohtainen kokemus syntyy. Kyse on silloin niistä teemoista, jotka sysäävät taiteilijan kuvaamaan ylevän tunteen nostattamaa rajakokemusta. Helposti ajattelee niin, että ylevä on menneisyyteen unohtunut nostalgiaa herättävä käsite. Romantiikkaa siis. Asia on kuitenkin aivan toisin. Ylevä on lopulta kaikkien asemastaan kamppailevien arvojen ja aatteiden kristallisoima yläkäsite. Se pitääkin siis ensin puhdistaa kaikista naamioivista, manipuloivista ja viheliäisistä käyttötarkoituksista, jotta taiteilija voisi radikalisoida ylevän osaksi nykytaidettaan. Samuli Heimosen taiteesta tulee ensimmäiseksi mieleen kaksi suurta ilmiötä, joiden uljuus on verhottu ylevän avulla. Yksi on teknologinen ylevä ja toinen on historiakäsitykseen liittyvä suuren kertomuksen periaate. Ne myös lomittuvat monin tavoin toisiinsa niin, että usein on kyse yhdestä ja samasta asiasta. Samuli Heimosen maalauksissa esiintyy savuavia taloja, pudonneita lentokoneita ja ihmisen ja luonnon epävakaasta suhteesta kertovia kaksoiskuvia. Kun siis ylevä käsitetään pelon tunteeksi, joka muuttuu mielihyväksi, voisi Heimosen taiteen kohdalla edetä vielä seuraavaan vaiheeseen: sitten pelko valtaa jälleen mielihyvän. Maailmalta tulevat uutiset kertovat tarkasti, miksi nykytaiteilija kyseenalaistaa ylevän logiikan ja korostaa ensisijaisesti ylevän negatiivista puolta. Ihmisjoukkojen maisema on Heimosen maalauksissa kuin maapallon autioitunutta pintaa. 1500-luvun maisemamaalaukseen rinnastaen maisemaa voisi kutsua maailmanmaisemaksi, jossa nimettömät ihmismassat vaeltavat. Heimonen sanoo ihailevansa barokin maalareita, jotka niin taitavasti maalaavat figuurit pimeydestä valoon. Ihmisjoukoissa hän on soveltanut tätä periaatetta tehokkaasti. Taiteilija sanoo nuorena ihailleensa saarijärveläisen taidemaalarin Väinö Rusasen maalauksia, joissa esiintyy suuria ihmisjoukkoja. Rusasen teosten lähtökohta palautuu sitä vastoin Cézannen Kylpijöihin.11 Paljon myöhemmin Heimonen löysi keinon kuvata ihmisjoukkoja globaalin levottomuuden vaeltavina vertauskuvina ja ylevään verrattavaan ristiriitaan dramatisoituna. Heidän maailmanmaisemansa on kuin spoteilla valaistu näyttämö. Lapsena kuljin talvisin jäätietä kouluun. Joskus kun lunta satoi sopivasti ja tuuli hiukan, jäällä saattoi tuntea olevansa valkoisessa tyhjyydessä. Tuohon valkoiseen tilaan oli mahdollista kuvitella kaikenlaisia asioita: tapahtumia, taisteluita tai vaikkapa jään alta kohoava valtava muinainen patsas. Jäätie oli sekin jonkinlainen mielen näyttämö. Lähteet: Keskeisin lähde on taiteilijan haastattelu ajalla 14.11. 13.12. 2007 Heimonen, Samuli: Kirjallinen päättötyö. Pallas kuvataiteiden maisteriohjelma 2002

Heimonen, Samuli: Kaikki on kesken ja alussa. Teoksessa Tie taiteilijaksi (väliasema Orivesi). toim. Olavi Jama. Jyväskylä 2004 Helenius, Börje: Samuli Heimosen ihmeellinen maailma. http:/cult.porvoo.net/peilikuva/2002/samuli_heimonen.htm Kaitaro, Timo: Runous, raivo, rakkaus.tampere 2001 Merleau-Ponty, Maurice: Silmä ja mieli. Suom. Kimmo Pasanen. Jyväskylä 1993 Myllylä, Anneli: Nyt on aika keskittyä perheeseen ja taiteeseen. Saarijärveläinen lehti 31.10.2007 Vainikkala, Erkki: Ylevä rajakokemus vai ratkaisu. Artikkelikokoelmassa Sublim ylevä sublime. toim Erkki Vainikkala. Jyväskylä 1990 Ylioja, Merha: Väinö Rusanen. Saarijärven museo 1992