TOIMIVA VUOROVAIKUTUS Kuva: Pekka Elomaa Vuorovaikutukseen tarvitaan kaksi ihmistä, joilla molemmilla on oma merkittävä roolinsa. Näillä sivuilla kerrotaan vuorovaikutuksen toimivuuteen vaikuttavista tekijöistä. Sivuilla kerrotaan myös, miten tasa-arvoinen vuorovaikutus on mahdollista silloin, kun sen osapuolet ovat taitojensa suhteen erilaisia. Esimerkeiksi nostetaan varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimiva, vaikeimmin vammainen ihminen ja hänen lähi-ihmisensä eli vuorovaikutuksen osaava kumppani. Yhteistyön merkitys Toimivan vuorovaikutuksen perustana on, että ihmiset ovat viestintätilanteessa aidosti läsnä toisilleen ja kiinnostuneita toisistaan. He pystyvät sulkemaan muut häiritsevät tekijät pois mielestään ja keskittymään juuri tähän hetkeen tämän ihmisen kanssa. Hyvin toimiessaan vuorovaikutus tuottaa iloa molemmille sen osapuolille. Molemmat haluavat olla yhdessä ja jakaa kokemuksia toistensa kanssa. Toimivan vuorovaikutuksen syntymisessä ja sen eteenpäin viemisessä molemmilla osapuolilla on tärkeä, tasa-arvoinen rooli. Kumpi tahansa voi aloittaa vuorovaikutuksen ja lopettaa sen halutessaan. Molemmat myös toimivat vuorotellen sekä aloitteentekijän että vastaanottajan rooleissa. Yhteinen perusta varhaiskehityksessä Kaikilla ihmisillä on tarve olla vuorovaikutuksessa. Ensimmäisissä ihmissuhteissa ihmisen mieleen kehittyy malli yhdessä olemisesta, vuorovaikutuksesta. Syntynyt malli on pohja sille, miten hän myöhemminkin ennakoi vuorovaikutustilanteita, osallistuu niihin sekä havainnoi ja tulkitsee niitä. Ihminen tarvitsee tullakseen aktiiviseksi ja aloitteelliseksi viestijäksi runsaasti kokemuksia siitä, että on mukavaa ja hyödyllistä olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Nämä varhaiset, syntymästä lähtien kertyvät vuorovaikutuskokemukset luovat myöhemmän viestinnän ja kielen kehityksen perustan.
Yhteiset vuorovaikutuskokemukset Kaikissa arjen tilanteissa, joissa ihmiset kohtaavat toisensa on mahdollisuus toimivaan vuorovaikutukseen. Moni arkinen asia vaatii kahden kumppanin osallistumista tai ainakin asioita on mukavampi tehdä yhdessä toisen kanssa. Mattojen pudistelu pihalla ei onnistu kunnolla, jos sen tekee yksin, ja ruokakin maistuu paremmalta hyvässä seurassa. Samalla tavoin on tärkeää, että ihmisillä on toisensa kohdatessaan aikaa ja mahdollisuuksia asioiden jakamiseen kertomalla, pyytämällä, kysymällä ja vastaamalla. On tärkeää, että näitä yhteisiä vuorovaikutushetkiä ei menetetä. Yhdessä toimimalla ja arkisiakin asioita yhdessä tekemällä luodaan tilanteita, joissa kontakti toiseen ihmiseen syntyy luontevasti. Arjen tutut rutiinit (esimerkiksi ruokailu, ulos lähteminen, nukkumaan käyminen) sisältävät paljon tällaista yhteistä tekemistä. Tilanteissa on sopivasti toistoa ja järjestystä mutta myös sopivasti vaihtelua ja eroa, mikä pitää kumppanien mielenkiintoa yllä. Kun tilanne on molemmille vuorovaikutuskumppaneille tuttu, heidän on mahdollista keskittyä yhteisen tekemisen lisäksi myös toiseen ihmiseen ja hänen asioihinsa. Toimintaan liittyvistä tilanteista voi keskustella ja niitä voi muistella myöhemminkin. Tuttujen tilanteiden lisäksi on tärkeää, että vuorovaikutuspari kokee välillä yllättäviäkin elämyksiä yhdessä. Toisensa kohdatessaan ihmiset usein palaavat juuri näihin tilanteisiin ja haluavat muistelemalla kokea elämyksen uudestaan. Uuden vuorovaikutuskumppaninkin kanssa keskustellessaan ihmiset ovat kiinnostuneita tavallisesta arjesta poikkeavista tapahtumista. He haluavat kertoa itselleen tapahtuneista asioista ja kuulla, mitä merkittävää toiselle on tapahtunut. Yhteiset kokemukset ja elämykset ovat vuorovaikutuksen ja yhteisen ymmärryksen perusta. Yhdessä toimien kumppanukset oppivat tuntemaan toisensa ja sen, miten juuri tämän ihmisen kanssa ollaan ja jaetaan asioita. Yhteisten, onnistuneiden vuorovaikutuskokemusten kautta kumppanit löytävät yhteisen kielen ja ymmärtävät toisiaan paremmin.
OSAAVA KUMPPANI Kumppanin tärkeä rooli Tavallisessa, kahden puheella viestivän ihmisen vuorovaikutuksessa molemmilla vuorovaikutuksen osapuolilla on tasa-arvoinen rooli. Heillä on yhtäläiset keinot ilmaista itseään ja vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun. Silloin, kun toisen osapuolen keinot ilmaista itseään ja mahdollisuudet ottaa osaa vuorovaikutukseen ovat vähäisemmät, hänen kumppaninsa tehtävänä on ottaa suurempi vastuu vuorovaikutuksen etenemisestä. Lapsen ja vanhemman välisessä vuorovaikutuksessa vanhempi on ikänsä, taitojensa ja muun kokemuksensa vuoksi vuorovaikutuksen taitavampi osapuoli eli osaava kumppani. Samalla tavoin lähiihmiset, esimerkiksi työntekijät toimivat osaavina kumppaneina varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimiville aikuisille kumppaneilleen. Lähi-ihmisten taidot ja mukautumiskyky vaikuttavat ratkaisevasti vuorovaikutuksen onnistumiseen ja siihen, millaiset mahdollisuudet heidän kumppaneillaan on osallistua yhteiseen tilanteeseen. Osaavat kumppanit muokkaavat enimmäkseen tiedostamattaan mutta toisinaan myös tietoisesti omaa käyttäytymistään saadakseen vuorovaikutuksen sujumaan. Esimerkiksi aikuiset viestivät vauvan kanssa tietyllä tavalla, koska heistä on palkitsevaa saada vauvalta vastaus ja seurata, kuinka tämän taidot karttuvat. Samalla he muokkaavat usein tiedostamattaan omaa toimintaansa ja vuorovaikutustilanteita niin, että lapsen on mahdollisimman helppo oppia uusia taitoja ja kehittyä yhä taitavammaksi vuorovaikutuskumppaniksi. Myös vaikeimmin vammaisten ihmisten lähi-ihmiset haluavat saada vuorovaikutuksen toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla ja haluavat nähdä kumppaninsa taitojen edistyvän. Uusien taitojen oppiminen on sosiaalinen prosessi, jossa osaavat kumppanit muodostavat tukirakenteen kehitykselle. Heidän tuellaan uusia taitoja opetteleva ihminen selviää toiminnoista, jotka ovat
kehityksessä seuraavana, mutta joista hän ei vielä selviydy itsenäisesti. Kun opeteltavaa taitoa on harjoiteltu riittävästi yhdessä, se sisäistyy taidoksi, jota ihminen voi käyttää itsenäisesti muissakin tilanteissa. Osaavan kumppanin ominaisuuksia Toisen ihmisen ymmärtäminen ja hänen kanssaan toimiminen edellyttää kumppanilta kykyä ja halua asettua toisen asemaan. Aikuisena voi joskus tuntua vaikealta eläytyä lapsen maailmaan. Vastaavasti meidän ei ole mahdollista tietää aivan varmasti, millä tavalla esimerkiksi vaikeasti kehitysvammainen ihminen hahmottaa ja kokee maailmansa. Arjen kiireen keskellä ei myöskään ole aina helppoa pysähtyä tähän hetkeen ja toiseen ihmiseen. Toista ihmistä ei kuitenkaan ole mahdollista oppia tuntemaan, mikäli ei pysähdy aidosti havainnoimaan hänen ilmauksiaan ja ajatuksiaan. Omat ennakkoajatukset ja -asenteet tulee asettaa syrjään, jotta pystyy toimimaan tilanteessa toisen aloitteet huomioiden. Vuorovaikutusta tai vuorovaikutustilannetta ei pysty suunnittelemaan etukäteen, joten tilanteeseen on vain uskallettava heittäytyä. Parhaimmin yhteyden toiseen ihmiseen saa tekemällä asioita, jotka kiinnostavat häntä eniten. Joskus yhteinen toiminta voi ulkopuolisesta näyttää hassulta. Jos kontakti kuitenkin syntyy parhaiten esimerkiksi toisen ilmeitä ja ääntelyä jäljittelemällä, on samantekevää, mitä toiset ihmiset ajattelevat tästä toiminnasta. Tarkoitus pyhittää keinot. Kuva: Pekka Elomaa Oma innostuneisuus ja ilo yhdessä olemisesta tarttuu myös vuorovaikutuksen toiseen osapuoleen. Vuorovaikutus itsessään on niin palkitsevaa, että kumppanukset haluavat kokea näitä tilanteita uudestaan. Herkästi kumppaniaan havainnoimalla osaava kumppani voi löytää juuri sellaisia jakamisen kohteita, jotka houkuttelevat toisen mukaan. Vuorovaikutukseen ryhdytään silloin, kun molemmat ovat siihen valmiita ja vuorovaikutus lopetetaan, jos toinen sitä haluaa.
Erilaiset vuorovaikutusroolit Ihmiset ottavat vuorovaikutuksessa herkästi erilaisia rooleja sen mukaan, millaisen kumppanin kanssa he toimivat. Vuorovaikutus- ja viestintätaitoja harjoittelevan ihmisen kanssa toimittaessa osaavan kumppanin käyttämillä vuorovaikutusstrategioilla on suuri merkitys. Toisen osapuolen mahdollisuudet ottaa osaa ja ilmaista itseään määräytyvät pitkälti sen mukaan, millaisen roolin kumppani hänen kanssaan ottaa. Monet, varsinkin varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivat ihmiset tarvitsevat osaavan kumppaninsa tukea selviytyäkseen arjen tilanteista. Kumppanit haluavat usein myös vuorovaikutuksessa auttaa tällaista ihmistä. He alkavat tehdä asioita vaikeimmin vammaisen ihmisen puolesta jo ennen kuin hän on ehtinyt ilmaista omia tarpeitaan ja itselleen tärkeitä asioita. Arjen kiireen ja aikataulutetun tekemisen keskellä voi myös tuntua vaikealta löytää aikaa vuorovaikutukselle. Kiireinen kumppani siirtää vuorovaikutushetken seuraavaan tilanteeseen - sitten kun tämä tehtävä on suoritettu tai näiden muiden ihmisten tarpeet on hoidettu. Vuorovaikutuksessa, jossa toisella osapuolella on vähemmän keinoja ilmaista itseään, osaava kumppani toimii sekä keskustelukumppanin että uuden opettajan roolissa. Tällaisessa kaksoisroolissa toimiminen ei ole helppoa. Kun vastuu vuorovaikutuksen etenemisestä on kumppanilla, hän saattaa omaksua herkästi pelkästään ohjaavan ja opettavan asenteen. Kyselemällä ja ottamalla aloitteet itselleen hän voi pyrkiä helpottamaan vuorovaikutusparinsa osallistumista tilanteeseen. Tällöin toisen tehtäväksi jää kuitenkin vain kysymyksiin vastaaminen ja kumppanin aloitteiden myötäileminen. Jotta vuorovaikutuksesta tulisi tasa-arvoisempaa on kumppaneiden osattava luottaa myös toiseen ihmiseen ja antaa hänellekin mahdollisuuksia ohjata vuorovaikutusta. Hän ohjaa - osaava kumppani seuraa Vuorovaikutustaitoja ja aloitteiden tekoa harjoittelevan ihmisen kanssa toimiessaan osaavan kumppanin on tärkeää olla vuorovaikutuksessa hänen ehdoillaan. Hänen aloitteensa ja mielenkiinnon kohteensa käynnistävät vuorovaikutuksen.
Osaavan kumppanin tehtävänä on muokata omaa viestintätapaansa ja käyttämiään vuorovaikutusstrategioita sellaisiksi, että toisen on mahdollista osallistua vuorovaikutukseen omien kykyjensä mukaan. Osaava kumppani on tilanteessa itse kiireettömästi läsnä ja havainnoi tarkasti vuorovaikutuskumppaninsa olemusta ja toimintaa. Vuorovaikutuksen nopeus ja tauot rytmitetään kumppanin mukaan. Hänen aloitteitaan havainnoidaan tarkasti ja niihin vastataan välittömästi. Toisen ehdoilla toimiminen tarkoittaa myös sitä, että vuorovaikutus saa vähitellen piirteitä molempien tavasta osallistua siihen. Molemmat oppivat jotakin yhdessä kokemistaan vuorovaikutushetkistä. Osaava kumppani oppii olemaan vuorovaikutuksessa juuri tämän ihmisen kanssa ja vuorovaikutustaitoja harjoitteleva ihminen oppii osaavalta kumppaniltaan yhä kehittyneempiä taitoja. Vuorovaikutuksen uudet sisällöt Vuorovaikutuksen perustan on oltava vahva ennen kuin aletaan harjoitella jotakin aivan uutta. Tämän vuoksi uusia asioita otetaan mukaan tilanteeseen vasta, kun toinen on siihen varmasti valmis. Vuorovaikutuksen kehittymiselle on ratkaisevaa, milloin osaava kumppani tuo uuden asian esille ja miten hän sen tekee. Mikäli esimerkiksi uusi esine, kuva tai jonkin asian tekeminen yhdessä häiritsee jo syntynyttä kontaktia, on hyvä palata takaisin seuraamaan toisen aloitteita. Toisinaan vuorovaikutuksen sisällöksi riittää pelkkä yhdessä oleminen. Varsinkin varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivan ihmisen kanssa kannattaa aluksi lähteä liikkeelle kontaktin saamisesta ja sen ylläpitämisestä. Kun vuorovaikutuksen perusta on riittävän vahva, voidaan tilanteeseen ottaa mukaan myös muita tekijöitä. Vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen voi olla vaikea tutkia uutta ja olla samanaikaisesti vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Osaavan kumppanin täytyy tämän vuoksi odottaa, kunnes hän on lopettanut tutkimisen ja yrittää vasta sen jälkeen jakaa elämystä hänen kanssaan.
Yhteisön vuorovaikutuskulttuuri Omien vuorovaikutustaitojen kehittäminen edellyttää lähi-ihmisiltä kokeilevaa mieltä. Työyhteisössä uudenlaisten toimintatapojen kokeileminen vaatii myös rohkeutta. Yhteyttä luovien ja vuorovaikutusta eteenpäin vievien toimintatapojen löytäminen vie usein paljon aikaa ja joukkoon mahtuu epäonnistuneitakin yrityksiä. Jos lähi-ihmiset kuitenkin tekevät uusia asioita yhdessä, ei kenellekään tule epäonnistuessaan sellaista tunnetta, että hän on ainoa, joka ei osaa. Jokainen pyrkii toimimaan vuorovaikutuskumppanina parhaansa mukaan ja on näin toimiessaan riittävän hyvä kumppani. Yhteisön muiden jäsenten tuella tilanteissa on mahdollista havaita sellaisia, hyvin pieniäkin edistysaskeleita, joita ihminen itse ei vuorovaikutukseen keskittyessään ehkä edes huomaa. Aito yhteisöllisyys syntyy siitä, että yhteisön jokaista jäsentä kunnioitetaan arvokkaana yksilönä. Jokaisen osallistuminen yhteiseen toimintaan on tärkeää. Jotta yhteisö voisi toimia jäsenilleen hyvänä ja kannustavana vuorovaikutusympäristönä, lähi-ihmisten on hyvä pitää yhteisön viestintää pysyvänä ja keskeisenä kehittämiskohteenaan. On tärkeää, että kaikki sitoutuvat toimimaan yhteisten tavoitteiden mukaisesti. Kaikki arjen tilanteet nähdään mahdollisina vuorovaikutustilanteina ja tärkeänä osana yhteisön muuta toimintaa.
VAIKEIMMIN KEHITYSVAMMAINEN VUOROVAIKUTUSKUMPPANI Varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivien ihmisten kanssa viestiminen poikkeaa jonkin verran totutusta viestintätavasta. Peruspiirteiltään vuorovaikutuksessa on kuitenkin kyse aivan samoista asioista kuin kaikessa muussakin ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Tärkeintä on yhteyden löytäminen ja ylläpitäminen toiseen ihmiseen ja kokemus siitä, että joku toinen haluaa antaa itsensä, oman aikansa ja kiinnostuksensa yhteisen vuorovaikutuksen käyttöön. Vaikeimmin kehitysvammaisilla ihmisillä on samanlainen, sisäsyntyinen tarve ja halu olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Vuorovaikutustaidot kuten heidän muutkin taitonsa kehittyvät kuitenkin hitaasti. Vielä aikuisenakin monet heistä toimivat kehitystasonsa mukaisesti vuorovaikutuksen varhaisimpien keinojen varassa. Näistä normaalikehityksessä puhetta edeltävistä vuorovaikutuksen keinoista voidaan käyttää nimitystä olemuskieli. Jokainen meistä on omassa kehityksessään käynyt läpi vaiheen, jolloin olemuskieli oli ainoa viestintäkeinomme. Näitä olemuskielen elementtejä, esimerkiksi ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ja asentoja käytämme edelleen kaiken aikaa myös kielellisen ilmaisumme rinnalla. Olemuskieli viestintäkeinona Varhaisten taitojen varassa viestivä ihminen ei kykene ilmaisemaan itseään puhumalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei hänellä olisi kerrottavaa. Kehonkieltä, ääntelyä, ilmeitä, eleitä ja toimintaa yhdistelemällä vaikeimmin vammainenkin ihminen voi ilmaista monia asioita.
Varhaisten vuorovaikutustaitojen varassa toimivan ihmisen kanssa viestiminen edellyttää osaavalta kumppanilta herkkyyttä ja kykyä pysähtyä aidosti tarkkailemaan ja kuuntelemaan. Joskus aloite voi olla niin hienovarainen tai sijaita sellaisessa osassa kehoa, että sitä on vaikea huomata ja tulkita viestiksi. Tämän vuoksi kumppaneiden onkin tärkeää tarkkailla koko kehoa ja yrittää ymmärtää, mitä hänen olemuksensa kussakin tilanteessa kertoo. Kaikkien ihmisten olemuskielen piirteet ovat samantapaisia, joten myös niiden yleinen tulkinta osuu yleensä helposti ja automaattisesti oikeaan. Jos ihminen kuitenkin käyttää varhaista olemuskieltä pääasiallisena viestintäkeinonaan vuosien tai vuosikymmenien ajan, hänen olemuskieleensä kehittyy usein sellaisia ominaispiirteitä, joita vieraat ihmiset eivät osaakaan tulkita automaattisesti. Kumppanien onkin tärkeää jakaa tietoa toisilleen siitä, mitä he arvelevat viestinnän tarkoittavan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun vaikeimmin vammainen ihminen siirtyy uuteen yhteisöön tai jos hänen vuorovaikutuskumppaneikseen tulee uusia ihmisiä. Olemuskielellä viestittäessä on tärkeää, että kumppanit osaavat itsekin käyttää näitä varhaisen viestinnän keinoja vaikeimmin vammaisen ihmisen yksilöllisten taitojen ja tarpeiden mukaisesti. Läheisyyden ja turvallisuuden tunteen välittäminen sekä kontaktin ylläpitäminen onnistuvat usein parhaiten läheisessä keho- ja katsekontaktissa. Esimerkiksi hoitotilanteissa kumppani voi välittää omalla toiminnallaan vahvoja olemuskielen viestejä, joita myös vuorovaikutuksen toisen osapuolen on mahdollista tulkita. Hyväksyvä, myönteinen äänensävy, katsekontakti, tapa koskettaa ja hymy kertovat paljon, vaikkei ihminen ymmärtäisikään kumppaninsa puhetta. Tiedostamattomasta viestinnästä tarkoitukselliseen viestintään Kaikkein varhaisimpien vuorovaikutustaitojen varassa toimivan, syvästi kehitysvammaisen ihmisen viestintä on tiedostamatonta, eli hän ei vielä tarkoituksellisesti suuntaa viestejään kenellekään. Hän reagoi sisäisiin ja ympäristöstään tuleviin ärsykkeisiin refleksiivisesti esimerkiksi säpsähtämällä, jännittymällä, valpastumalla tai ääntelemällä. Ilmaukset ikään kuin tulevat itsestään reaktiona jollekin
edeltävälle tapahtumalle tai tunteelle. Vaikeimmin kehitysvammainen ihminen reagoi myös eri tavoin tutun ja vieraamman ihmisen tapaan lähestyä, koskettaa ja puhua. Hengitysrytmin muutos tai kumppaniin kohdistettu, tietynlainen katse voivat kertoa siitä, että hän on tunnistanut tutun henkilön ja on valmis vuorovaikutukseen. Syvästi kehitysvammaisen ihmisen ilmaisun keinoja voivat olla ääntely (itku ja sen sävyt, hyväntuulen ääntely, kontaktiääntely, nauru), katse, fyysinen rentous tai jännittyneisyys, yleinen aktiivisuus tai passiivisuus ja joskus myös yksinkertaiset eleet kuten kädellä osoittaminen. Näiden keinojen avulla hän voi ilmaista tunnetilojaan ja perustarpeitaan tai tehdä yksinkertaisia valintoja. llmaisun onnistuminen on kuitenkin aina lähi-ihmisten aktiivisen tulkinnan varassa. Olemuskielen avulla tuotetut ilmaukset saavat merkityksensä vasta osaavien vuorovaikutuskumppaneiden tekemien tulkintojen kautta. Vuorovaikutuksen kannalta kiinnostavia ja tärkeitä ovat erityisesti vaikeimmin vammaisen ihmisen olemuksessa tapahtuvat muutokset, joiden voidaan ajatella olevan reaktioita tai vastauksia johonkin edellä tapahtuneeseen. Nämä olemuksen muutokset ovat hyvin yksilöllisiä. Kumppaneiden onkin tärkeää havainnoida tarkasti olemuskieltä erilaisissa tilanteissa oppiakseen tulkitsemaan ja vastaamaan vaikeimmin vammaisen kumppaninsa aloitteisiin. Alun perin tarkoituksettomista viesteistä voi tulla tarkoituksellista viestintää, kun aloitteisiin vastataan toistuvasti ja aloitteita tulkitaan aktiivisesti. Viestintä on tarkoituksellista silloin, kun vaikeimmin kehitysvammainen vammainen ihminen ymmärtää, että esimerkiksi halutessaan jotakin hänen täytyy kohdistaa ilmauksensa suoraan vuorovaikutuksen toiselle osapuolelle. Tässä kehitysvaiheessa tietylle katseelle, eleelle, toiminnalle ja ääntelylle on olemassa tietty yhteinen merkitys. Molemmat vuorovaikutuksen osapuolet voivat jakaa tämän merkityksen, mikäli he tuntevat toisensa riittävän hyvin. Kun osaavat kumppanit tulkitsevat toistuvasti ja johdonmukaisesti esimerkiksi tietyn sanahahmon, esineen käytön tai viittoman samalla tavalla, vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen on mahdollista oppia tietyn merkin ja sitä seuraavan tapahtuman välinen yhteys. Aluksi nämä merkit liittyvät suoraan kulloiseenkin tilanteeseen. Myöhemmin tietyllä merkillä voi viitata myös asiaan, joka tapahtuu tulevaisuudessa tai tilanteen ulkopuolella. Esimerkiksi ruokailutilanteessa tehty tietty ele voikin liittyä iltapäivällä tehtävään ulkoiluretkeen. On tärkeää, että osaavat kumppanit itsekin käyttävät näitä vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen käyttämiä orastavia symboleja oman puheviestintänsä ohella. Mallin avulla yhä kehittyneempi viestintä voi tulla mahdolliseksi.
Toiminnan ja tarkkaavuuden jakaminen Varhaisin vuorovaikutus perustuu lähes täysin kumppanusten läheisyyteen ja fyysiseen toimintaan. Vuorovaikutus onnistuu parhaiten sellaisessa yhteisessä toiminnassa, jossa vaikeimmin kehitysvammaiselle ihmiselle välittyy selkeitä, muusta ympäristöstään erottuvia aistikokemuksia. Rauhallinen, kiireetön tilanne ilman muita häiritseviä tekijöitä auttaa häntä keskittymään yhteiseen vuorovaikutukseen kumppaninsa kanssa. Kuva: Pekka Elomaa Alussa vuorovaikutukseen ei välttämättä tarvitakaan muita elementtejä kuin kaksi ihmistä, jotka ovat vastavuoroisesti läsnä toisilleen ja antavat vuorovaikutuksessa itsensä toistensa käyttöön. Läheinen kehokontakti mahdollistaa kontaktin tunteen luomisen ja rytmisen vuorottelun. Kumppani voi ottaa yhteisen jakamisen kohteeksi minkä tahansa elementin vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen toiminnasta ja heijastaa sen takaisin omalla toiminnallaan. Niinkin hienovarainen toiminta kuin hengityksen rytmi voi toimia vuorottelun lähtökohtana. Vuorotellen keinuttelu, käsien yhteen taputtaminen ja äänellä leikittely ovat vuorovaikutusta siinä missä kehittyneempi keskustelukin. Tietoisen viestimisen perustana on se, että vuorovaikutuksen osapuolet pystyvät yhdessä toimiessaan kiinnittämään huomionsa ja suuntaamaan tarkkaavuutensa samaan asiaan ja että kumpikin on tästä tietoinen. Vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta tämä, huomion kohteen jakamisen kyky on merkittävä. Vasta tämän kehitysvaiheen saavuttaessaan ihminen voi tulla tietoiseksi siitä, että asioita ja kokemuksia voi jakaa toisen ihmisen kanssa. Hän oppii, että yhteisestä kiinnostuksen kohteesta voi keskustella, sitä voi kommentoida ja siitä voi esittää kysymyksiä.
Vaikeimmin kehitysvammainen ihminen tarvitsee yleensä osaavan kumppaninsa tukea pystyäkseen suuntaamaan huomionsa yhteiseen asiaan. Koska varhaisten taitojen varassa toimivan ihmisen voi olla vaikea suunnata tarkkaavuuttaan toisen aloitteen mukaan, kannattaa aluksi lähteä liikkeelle niistä asioista, jotka kiinnostavat häntä eniten. Kumppanin tehtävänä on tällöin tarkkailla, mihin vuorovaikutuksen toisen osapuoli kiinnittää huomionsa ja mistä näkökulmasta hän katsoo jaettavaa tilannetta. Tämän jälkeen kumppani voi yrittää päästä mukaan toimintaan ja ilmaista olevansa kiinnostunut samasta asiasta. Uudet tilanteet voivat vaikeimmin kehitysvammaisesta ihmisestä tuntua kuormittavilta, joten vuorovaikutuksessa tarvitaan taukoja. Näiden aikana hän saa tarvitsemansa ajan ymmärtääkseen ja työstääkseen vaikutelmiaan ja kokemuksiaan. Vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen täytyy välillä saada tutkia maailmaansa myös yksin, ilman että kukaan muu muokkaa tilannetta omista lähtökohdistaan. Näin hän oppii tunnistamaan omat taitonsa ja niiden rajat. Hän oppii tietämään, milloin hän tarvitsee toisen ihmisen tukea ja miten toisia ihmisiä kannattaa lähestyä ja kutsua luokseen silloin, kun tarvitsee heidän apuaan. Kokemusten merkitys Varhaisen vuorovaikutuksen peruselementit ovat samat riippumatta siitä, onko vuorovaikutuksen toisena osapuolena normaalisti kehittyvä lapsi vai varhaisten taitojen varassa toimiva aikuinen. Aikuisella ihmisellä on kuitenkin takanaan monien vuosien vuorovaikutushistoria, erilaisia vuorovaikutuskumppaneita ja -ympäristöjä. Nämä kokemukset ovat voineet vaikuttaa sekä myönteisesti että haitallisesti hänen taitojensa kehitykseen ja omaksumaansa vuorovaikutusrooliin. Kokemus itsestä viestijänä ja vuorovaikutuksen aktiivisena osapuolena syntyy toistuvissa vuorovaikutustilanteissa läheisten ihmisten kanssa. Jokainen uusi kokemus rakentuu aiempien kokemusten päälle ja lisää kokemusvarastoon jotakin. Vaikeimmin kehitysvammaisen ihmisen
myönteisiä, toimivia vuorovaikutuskokemuksia lisäämällä voidaan vahvistaa hänen haluaan ilmaista itseään ja ottaa kontaktia ympäristön ihmisiin. On tärkeää, että kaikkiin hänen ilmauksiinsa vastataan ja että hyviä vuorovaikutushetkiä ei menetetä. Katja Burakoff suunnittelija/oiva-hanke Kuvat: Katja Burakoff, Pekka Elomaa KIRJALLISUUTTA Bloom, Y. & Bhargava, D. (2003). Participation through communication guide. Communication partner strategies for providing communication opportunities for people who are pre-intentional communicators. Beecroft, Australia: Innovative Communication Programming. Bloomberg, K. & West, D. (1999). The Triple C. Checklist of communication competencies. Victoria, Australia: Communication Resource Center Scope. Caldwell, P. & Stevens, P. (2005). Creative conversations. Communicating with people with profound learning disabilities. Video. Launonen, K. (2007). Vuorovaikutus - kehitys, riskit ja tukeminen kuntoutuksen keinoin. Helsinki: Kehitysvammaliitto. Launonen, K. (2006). Yksilön vuorovaikutusta ei voi arvioida. Teema - Suomen CP-terapiayhdistyksen vuosijulkaisu, 11-15. Nind, M. & Hewett, D. (2005). Access to communication: developing the basics of communication with people with severe learning difficulties through Intensive Interaction. 2nd ed. London: David Fulton Publishers. Nind, M. & Hewett, D. (2001). A practical guide to Intensive Interaction. England: BILD Publications. Pulli, T., Launonen, K. & Saarela, M.(2005). AURA. Lahti: Avain-säätiö. Ruiter, I. (2000). Allow me! A guide to promoting communication skills in adults with developmental delays. Toronto, Canada: The Hanen Center.
Rødbroe, I. (2002). Kommunikaatio vaikeimmin vammaisten kanssa. Luentomoniste. Rødbroe, I. & Suosalmi, M. (2000). Vuorovaikutus ja kommunikaatio. S. Nurminen & V. Saar (toim.). Aistit väylänä vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon. Helsinki: Kuulonhuoltoliitto ry, 12-28. Vygotski, L.S. (1982). Ajattelu ja kieli. Espoo: Weilin+Göös. (Venäjänkielinen alkuteos 1931). Zeedyk, M. (2008) (toim.). Promoting social interaction for individuals with communicative impairments. Making contact. London: Jessica Kingsley Publishers.