Jäsenlehti 1/2013. Puheenjohtajan palsta Taru Kaivola 3. Ryhmäanalyysiyhdistys ry:n 10-vuotisjuhla Sirpa Kumpuniemi 5

Jäsenlehti 1/2013

2 Jäsenlehti 1/2013 Puheenjohtajan palsta Taru Kaivola 3 Ryhmäanalyysiyhdistys ry:n 10-vuotisjuhla Sirpa Kumpuniemi 5 Samalle aaltopituudelle alustus suurryhmässä 8.3.2013 Eeva Elorinne 7 Konsten att samverka Marjatta Eladhar 12 Yhteistyön taito Marjatta Eladhar 17 Raunon palsta Rauno Tuikka 23 Ryhmäanalyysiyhdistyksen toimikuntien esittelyä Eettinen toimikunta 26 Organisaatiotoimikunta 27 Tapahtumakalenteri 29 Jäsenlehden toimituskunta Aila Kauranen, Hanneli Pyhältö, Risto Räsänen Kannen valokuva Pekka Mäkinen

Puheenjohtajan palsta 3 Taru Kaivola Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. (Martti Lindqvist) Viime kerran suurryhmästä poimin mukaani toivon teeman. Eevan alustus käsitteli moniulotteisesti ryhmän positiivisia mahdollisuuksia ja Raunon alustus toi esille käsitteen desire halu ryhmää eteenpäin vievänä voimana. Myös Ulrikan ja Göran Ahlinin yhteistyö ohjaajina oli mutkatonta. Koin ilmapiirin ryhmässä myönteisenä ja tasapuolisesti työskentelevänä. Päivien jälkeen mieleni oli tyyni ja luottavainen. Heti suurryhmän jälkeisenä maanantaina 11.3 mielentilani koki täydellisen muutoksen, kun sain kuulla, että hakijoita Helsingin yliopiston ryhmäanalyysikoulutukseen oli ollut liian vähän. Koulutusta ei voida aloittaa syksyllä. Epätoivo valtasi minut. Tuntui, että kaikki tekemämme työ koulutuksen eteen oli hukkaan heitettyä. Tunne levisi myös laajemmaksi. Eikö ryhmillä ole mitään merkitystä tässä ajassa? Eikö omalla työlläni terapeuttina ole mitään arvoa? Onko yhdistyksellä tulevaisuutta? Tunsin epäonnistuneeni puheenjohtajana ja kouluttajana. Sen lisäksi tunne oli myös hyvin henkilökohtainen. Jotakin, joka on minulle tärkeää, oli mitätöity. Tasan kymmenen vuotta sitten, myös 11.3, sain äkillisen suruviestin veljeni kuolemasta. Koko kevään elin kuin sumussa miettien, onko millään mitään merkitystä, kannattaako ponnistella eteenpäin. Samana keväänä oli tarkoitus saada VET -opinnot loppuun. Olin jo asennoitunut siihen, että en tule tekemään lopputyötäni. Elämä tuntui päämäärättömältä. Pessimismi ja epätoivo vetivät puoleensa enemmän kuin toivo ja optimismi. Kriisit ja epävarmuus asettavat aina haasteen toivolle. Toivottomuuden tunteeseen liittyy avuttomuus tunne, ettei voi kontrolloida tai vaikuttaa asioihin. Kuten suurryhmässämme todettiin, toivoa ei ole ilman epätoivoa. Martti Lindqvist on todennut, että vasta läpikäymällä epätoivo nähdään häivähdyksiä toivosta. Paul Freire korostaa toiminnan merkitystä toivolle. Toivo ei ole paikoillaan odottamista ja haaveilua, se on aktiivista toimintaa. Toivottomuus on Freiren mukaan vaikenemista, maailman kieltämistä ja siitä pakenemista. Myös yhdysvaltalainen filosofi William James korostaa aktiivisuutta. Hän ehdotti optimismin ja pessimismin välimuodoksi meliorismia - näkemystä, jonka mukaan onnellinen lopputulos ei ole etukäteen varmistettu, mutta kuitenkin mahdollinen eli jotakin tavoittelemisen arvoista. Maailma ei ole valmiiksi tehty vaan siihen voi vaikuttaa omilla teoillaan. Kymmenen vuotta sitten epätoivon kautta löysin toivon tai ehkä meliorismin. Eräänä viikonloppuna ryhdyin toimeen ja kirjoitin lopputyöni valmiiksi. Kesällä viimeistelin ensimmäisen kirjani painokuntoon. Tärkeintä oli tekeminen.

4 Olen nyt reilun viikon surrut koulutuksen menetystä. Se saa riittää, nyt täytyy toimia. Odottamalla passiivisina seuraavaa tilaisuutta koulutuksen aloittamiselle, saattaa olla, että voimme unohtaa koko jutun. Tässä ajassa korostuu oman äänen käyttäminen, kukaan ei meidän puolestamme tee työtä meidän hyväksemme. Yliopiston markkinointipanostus on varsin yleisellä tasolla tapahtuvaa eikä kohdistu sen enempää ryhmäanalyysiin kuin muihinkaan koulutuksiin. Tässä meidän täytyy itse aktivoitua. Yhtenä keinona täytyy yrittää pidentää hakuaikaa ja toivoa lisää panostusta yliopiston markkinointiin. Sitä tulemme yrittämään, mutta sen lisäksi tarvitaan jäsenistön aktiivisuutta markkinoinnissa ja ryhmäanalyysin tunnetuksi tekemisessä. Uskon, että suora toiminta, suorat kontaktit ja henkilökohtainen panostus tuovat parhaan tuloksen. Näyttäkäämme itsellemme, että tästä epätoivon suosta mennään taas yli. Toivorikasta kevättä kaikille!

5 Ryhmäanalyysiyhdistys ry:n 10 vuotisjuhlat Sirpa Kumpuniemi Meidät oli kutsuttu Kulosaareen juhlistamaan yhdistyksen 10-vuotisjuhlia. Il Canto sali, Kulosaaren ostoskeskuksen kupeessa, oli yllättävän kaunis ja viihtyisä tila. Paikalle meitä oli saapunut kolmisenkymmentä yhdistyksen jäsentä juhlavalla mielellä ja juhlavissa asuissa. Pöydät oli katettu kauniisti mainion pitopalvelun toimesta, juhlatila oikein houkutteli juhlaan! Taru ja Rauno toivottivat meidät kaikki tervetulleiksi kuohuvan kera. Koska me kaikki olemme ryhmäterapeutteja tai ainakin opiskelemme alaa, alussa oli koko ryhmän esittelykierros. Silloin saimme selville viimeistään esim. yhdistyksen hallituksen puheenjohtajan, sihteerin, rahastonhoitajan ja muut hallituksen aktivistit, joiden ansiosta juhlat ylipäänsä mahdollistuivat. Paikalle saapui Tarinateatteri, lahjakkaat näyttelijät, joiden kanssa kävimme läpi yhdistyksen 10-vuotista historiaa, yhdistyksen kehittymistä sekä tunnelmista matkan varrella haus-

6 kalla ja eloisalla tavalla. En ole aikoihin nauranut niin makeasti kuin Tarinateatterin esityksen aikana! Kari Kähösen alustus oli mielenkiintoinen ja siihen olisi ilo paneutua joskus vaikka koko päiväksi! Kari kertoi ns. positiivisesta terveydestä. Terveyssosiologi Aaron Antonovsky on kehittänyt käsitteen sisältöä. Keskeistä siinä on, että ihmisellä on positiivista terveyttä silloin, kun elämä tuntuu jotenkin loogiselta ja ennustettavalta. Positiivinen terveys voidaan kiteyttää englanninkieliseksi termiksi sense of coherence. Oleellista on myös, että jokainen joutuu ottamaan itse vastuuta omasta terveydestään voidakseen hyvin. Valtosen Leila puhui puolestaan asiantuntevalla tavalla mm. traditioista. Oli myös erittäin kiintoisaa kuulla ne monet tulkinnat, joilla kaikkien tuntemia sanoja Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä voidaan ymmärtää! Musiikista saimme nauttia naislaulajien toimesta: nostalgista musiikkia, kauniit laulut ja laulajat! Musiikki herkisti meitä niin paljon, että innostuimme laulamaan kaikki yhdessä: suomeksi ja välillä ruotsiksi, kiitos Ulrikan! Jossain välissä söimme todella maukkaan aterian hyvin valittujen viinien siivittämänä. Kakkukeisari eli pitopalveluemäntä oli taikonut meille todella herkulliset kakut jälkiruokakahvin kera.

Yhteislaulujen ja herkkujen jälkeen osa juhlijoista poistui, sitkeimmät jäivät vielä vapaamuotoiseen suurryhmään ja ohjelmassa oli pullonpyöritystä ja leikki totuus vai tehtävä! Näimme aivan mainiota esityksiä ja kuulimme hurjia totuuksia 7 Tunnelma oli loppuillasta erittäin rento ja juttelimme vielä ringissä kaikenlaista ajankohtaista liittyen omiin ryhmäkuvioihin sekä yhdistyksen tulevaisuuteen ja yliopistokoulutukseen. Ilmassa oli arvonantoa, myönteistä henkeä ja kunnioitusta ja kohti muutosta liittyen uudistuneeseen koulutukseen ja yhdistyksen mukana oloon kouluttajana. Hienot ja tunnelmalliset juhlat, suurkiitos järjestäjille! Samalle aaltopituudelle Alustus suurryhmässä 8.3.2013 Eeva Elorinne Aluksi Haluatko lisää myötätuntoa ja rakkautta itsellesi ja ihmissuhteisiisi? Se on mahdollista tässä seminaarissa tänään, kun valmistat mielesi kohtaamiseen, herkistät aistisi, virittäydyt toisen tarinalle ja tahdot hyvää. Resonanssi virittää samalle aaltopituudelle. Ystävyys ja rakkaus avaavat oven. Tahto on avain. Olet kutsuttu kohtaamiseen, Foulkesia mukaillen: pidot peilisalissa ovat alkamassa. Sydämemme lyönnit kuin musiikki kantavat sanojamme, katse etsii katsetta, sydän sydäntä ja mieli sielun kumppania - vai etsiikö? Mitä voisimmekaan todellisuudessa olla yhdessä? Tämä on ainutkertainen mahdollisuus meistä jokainen tekee tästä kokoontumisesta ainutlaatuisen. Onko mahdollista tulla kohda-

8 tuksi ilman, että tulee haavoitetuksi. Onko mahdollista saada balsamia vanhoille haavoille? Sanotaan: missä kaksi tai kolme on koolla ja heidän sallitaan puhua, kuunnella ja ajatella vapaasti, siellä ystävyyden ja rakkauden on myös mahdollista toteutua. Miten valjastamme tahtomme hyvään? Miten voimme käyttää sekä tietoisuutta että tiedostamatonta hyvinvointimme lisäämiseen? Alustuksessani paneudun ryhmäanalyysin keskeisiin käsitteisiin ja ilmiöihin: luovuus, peiliilmiö ja resonanssi, läsnäolo tässä hetkessä ja tahto välittää itsestä ja toisista ihmisistä. Käsitteet liittyvät läheisesti toisiinsa eikä toisesta voi oikein puhua viittaamatta toiseen. Foulkes sanoo, että kun joukko ihmisiä kohtaa ja on vuorovaikutuksessa, tapahtuu egon kehityksen perusprosessi: ihminen oppii tuntemaan itseään, illuusiot ja harhakäsitykset tulevat integroiduksi itseen. Kaikki nuo ilmiöt ovat läsnä tässä hetkessä. Olemme siis suuren mahdollisuuden äärellä. Elämämme haaste on siinä, että olemme syntyneet tiettyyn perheeseen. Persoonamme on kehittynyt ja elämämme ehdollistunut tietynlaisessa perhekulttuurissa. Aivomme on luonut näistä olosuhteista ja ihmissuhteista kokemuksen, jota nimitämme todellisuudeksi. Nykyhetken rakentavassa vuorovaikutuksessa haasteeksi tulee kohdata myös toisenlainen, ulkopuolinen todellisuus niin objektiivisesti kun se yleensä on mahdollista. Luova tila Erikoisesti Winnicot on auttanut meitä ymmärtämään luovuuden merkitystä psyykkisessä kehityksessä läpi elämän. Luovuuden avulla voimme olla samalla kertaa kosketuksissa sekä mielemme tiedostamattomaan että ulkoiseen todellisuuteen. Winnicot määrittelee potentiaalisen tilan lepopaikkana yksilölle, joka on suorittamassa tätä ikuista tehtäväänsä pitää ulkoinen ja sisäinen todellisuus erillään toisistaan ja kuitenkin yhteydessä toisiinsa. Hän korostaa hahmottamattomuuden merkitystä luovan kehittymisen lähtökohtana. Mielellinen harhailu riittävän turvallisessa viitekehyksessä valmistaa mieltä uudelle kokemiselle. On tärkeä oppia olemaan epäjärjestyksessä rentoutuneesti, jotta mikään luovuus pääsisi alulle! Mielen harhailu, vaeltelu ja epäjärjestäytynyt etsiminen ovat ikään kuin leikkiä, joka voi tuottaa luovan jälkivaikutuksen, uudenlaisen itsen kokemisen. Usein luova havainnointi liitetään myös elämän mielekkyyden tunteeseen. Luovuus saa ihmisen elämän tuntumaan elämisen arvoiselta. Se on vastakohtana mukautumiselle todellisuuteen, jossa maailma koetaan sellaisena, johon itse on sovitettava ja joka vaatii myöntymistä ja sopeutumista. Luovassa prosessissa ollaan uuden synnyttämisen ja vanhan uudistumisen tapahtumassa, alkuperäisen mielensisällön transformaatiossa. Uudet löydöt edellyttävät merkittävän tietomäärän sulattamista, synteesikykyä, jossa tiedostamaton tulee avuksemme. Se käsittelee tietoa 500-kertaisella kapasiteetilla verrattuna tietoiseen mieleen. Luovassa työssä tiedostamaton on suunnaton resurssimme. Tiedostamattoman tiedonkäsittelyn vuoksi ryhmässä omat ajatukset ja havainnot voivat

9 aika ajoin vaikuttaa irrallisilta jopa kömpelöiltä. Ne tuntuvat leijuvan kuin irrallisina ilmassa, mielettöminä ja vailla keskinäistä yhteyttä. Näin erikoisesti juuri suurryhmässä. Foulkes tulkitsi kuitenkin, että ryhmän mielen sisällä syntyneet katkelmallisetkin ajatukset ovat aina sidoksissa toisiinsa ryhmän kokonaisuuden matriisissa. Tiedostamaton on tullut mukaan työskentelyyn ja integroi sisäistä ja ulkoista uudella tavalla. Näennäinen epämääräisyys ja hajanaiselta tuntuva ilmaus on moninaisuuden palveluksessa ja luo erilaisia mahdollisuuksia tavoittaa uusia yhdistelmiä. Jos voi turvallisessa ilmapiirissä pysytellä rauhassa luovassa kaaoksessa ja kuunnella, mitä sisimmässä herää, sieltä hahmottomuuden keskeltä nousee juuri se oma kysymys tai ajatus. Se juuri on minua itseäni. Luovassa ryhmässä voidaan parhaimmillaan päästä sisäisen todellisuuden dominoimasta todellisuudesta kohti objektiivisempaa kohtaamista. Todellisessa kohtaamisessa löydetty uusi todellisuus sovitetaan omaan sisäiseen todellisuuden dynaamiseen matriksiin. Näin syntyy sisäisesti mielekäs ja merkityksellinen, mutta myös jaettavissa oleva, rikas kokemusmaailma. Resonanssi Peili ja resonanssi yhdessä korjaavan kokemuksen kanssa ovat ryhmäanalyyttisen prosessin ydin. Korjaavassa vuorovaikutuksessa emotionaalinen saatavilla olo on välttämätön: toinen on aina itsekehityksen keskeinen osa. Foulkes puhui myös vaihdosta, itsen lainaamisesta toiselle hänen eheytymistään varten. Resonanssiin liittyy yksilön kannalta kolme merkittävää tekijää: 1. resonanssi on mahdollisuus tulla tietoiseksi omista sisäisistä prosesseista 2. resonanssin ansiosta ryhmä dynaamisena kenttänä saadaan yksilön käyttöön ja kehityksen palvelukseen 3. resonanssin ansiosta menneisyydestä tulee tämän hetken kokemus, jolloin siihen voidaan itse vaikuttaa Foulkes käyttää termiä RESONANSSI tilanteesta, jossa yksilöt ryhmässä valitsevat niitä asioita, jotka ovat relevantteja hänen omaan elämäntarinaansa. Jokainen reagoi tarinoihin, asioihin ja tapahtumin oman psyko-sosiaalisen kehityksensä mukaan. Ryhmäläiset resonoivat myös kollektiiviseen tiedostamattomaan ja tämä tapahtuu ilman havaittavaa vuorovaikutusta ja on vankasti ryhmän prosessiin ankkuroitunutta. Resonointi ei siis välttämättä ole edes tietoista se voi tapahtua jo ennen kuin viesti on lähetetty. Ryhmässä tapahtuu siis keskinäistä virittymistä ja altistumista, psyykkistä värähtelyä ja resonointia, jossa ryhmän jäsen tulee itselleen ominaisella tavalla kosketetuksi yhteisestä tilanteesta, ajankohtaisesta aiheesta ja tunnelmasta. Jokainen muotoilee ryhmän yhteistä elämää itselle ominaisella tavalla ja taajuudella. Resonoinnin vaikutuksesta oman ilmaisu

muuntuu. Tapahtuu mielipiteiden, ajatusten ja tulkintojen rikastumista ja uusiutumista. Liittyminen ja yksilöllinen erityislaatu ovat havaittavissa. 10 Resonanssi nostaa esiin tarinoita ja mahdollistaa näin parantavan työskentelyn. Vaikka ei itse kertoisikaan tarinaansa, mutta virittäytyy kuuntelemaan toista, antaa samalla itselleen mahdollisuuden muuttua. Voi kuunnella ja pohtia, miksi joku tarina tai asia nousee esille ja koskettaa ja mitä voisi sen johdosta tehdä. Miten resonanssi mahdollistaa muutoksen miten menneestä tulee tämän hetken kokemus? Foulkes ei sanomansa mukaan ollut kovin kiinnostunut siitä, miten ihmiset ovat tulleet sellaiseksi kuin ovat. Hänestä tärkeämpää oli, voiko ihminen muuttua ja kuinka se on mahdollista. Malcom Pinesin oli kiinnostunut neurobiologian ja ryhmäanalyysin välisestä yhteydestä. Hän on tutkinut syvällisesti Foulkesin ajatusta mm: mikä on biologiasta, on samanaikaisesti psykologista ja sosiaalista. Tähän tutkimiseen nykytiede tarjoaakin viitekehyksen, jossa ei ole ristiriitaa biologisesti ja psykososiaalisesti orientoituneen psykiatrian välille. Pines lähtee ajatuksesta, että resonanssi liittyy läheisesti peili-ilmiöön eikä niitä voi erottaa toisistaan. Aivot ovat sosiaalinen elin ja ne on suunniteltu muuttumaan. Hermoverkot muodostuvat organismin ja sen ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa ja kanssakäyminen muuttaa kytköksiä aivoissa koko elämämme ajan. Myötätunto, soinnuttautuminen, yksilöllisyyden ja liittymisen rytmi on alituista. Se on egon kehityksen luonnollinen rytmi. Aivojen kasvua aktivoi emotionaalinen saatavilla olo ja vastavuoroiset suhteet. Varhaiset kokemukset luovat perustan molemminpuoliseen ja kehitys jatkuu sitten erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja ryhmissä. Voimme muuttaa aivojamme synapsi synapsilta oman mielemme avulla ja laajentaa ystävällisyyden ja hyvinvoinnin hetkiä ihmissuhde kerrallaan. Resonanssikäyttäytymisen neurobiologinen perusta näyttäisi olevan peilisoluissa, jotka virittävät meidät salamannopeasti toisen tunnekokemuksen ulottuville ja samalle aaltopituudelle. Toisten ymmärtäminen ei olekaan niin vaikeaa kuin on kuviteltu. Se tapahtuu osin automaattisestikin. Aivomme kytkeytyvät myötäsyntyisesti muista aivoista muodostuviin sosiaaliseen maailmaan ja luovat mielikuvia toisen ihmisen tietoisuudesta, tunneilmaisuista ja kehollisista vireystiloista. Sensorinen ja limbinen resonanssi antavat meille kokemuksen millaista on olla toinen ihminen sitä voi testata omassa kehossa ja tunteissa. Peilineuronijärjestelmä on myös portti myötätuntoon. Neuraalinen plastisuus, hermosolujen muotoutuvuus näyttäisi olevan avaintekijä, kun pyritään ymmärtämään, kuinka aivot ottavat vastaan ja tallentavat ulkoisia ja sisäisiä ärsykkeitä ja kokemuksia. Sisäinen todellisuutemme rakentuu sekä tietoisista että tiedostamattomista tallennuselementeistä. Implisiittinen muisti luo mielen sisäisen maiseman ja varhaiset adaptiiviset ra-

11 kennelmat: miltä tuntuu olla minä. Tämä tunne/tieto perustuu vähitellen kasautuvien elettyjen kokemusten jäämiin. Mielestä löytyy sekä hyödyttäviä että vahingoittavia kokemusten jäämiä. Useimpien havaintojen perusteella mieli suosii negatiivisuutta ja haavoittavia ja kärsimykselle altistavia muistoja. Toisin sanoen negatiivinen muisto on erityisen altis muutokselle. Tämä koitunee myös onneksemme, koska näin saamme ne uudelleen käsittelyyn. Luova kaaos ja vapaa assosiaatio näyttäisivät suosivan myös menneiden kokemusten aktivoitumista. Ne siirtävät hallinnan vasemmalta aivopuoliskolta oikealle, jolloin tarkkaavuus laajenee (kapeasta semanttisesta muistamisesta /merkitysten muistaminen) implisiittisen tiedon pariin herättäen varhaisen vuorovaikutuksen affektit ja tunnetilat. Näin tapahtuu esim. juuri ryhmässä, kun toisen kertomuksesta sensorisen aivokuoren implisiittinen tieto aktivoituu täysin vaistonvaraisesti ja väistämättä. Näiden adaptiivisten rakennelmien resonointi herkistää hermoverkkojen synapsit uusille vaikutteille. Se, mitä tämän herkistymisen jälkeen tapahtuu, näyttäisi olevan äärimmäisen tärkeä positiivisen muutoksen kannalta. Jokainen uusi hetki ja kohtaaminen kytkee uudelleen menneen neuraalisen nauhoituksen, joka ei suinkaan ole aukoton eikä täydellinen kuten tiedämme. Tässä ja nyt aivot rakentavat entisestä muistosta uuden muiston, jossa on mukana myös tämän hetken kokemus. Muisto poistuu varastoihin uusien assosiaatioiden kanssa. Muistettuna menneisyydestä tulee siis tämän hetken kokemus joka on taas puolestaan pohjana uusille muutoksille, valinnoille ja erilaisille määrittelyille. Kohtaamisen hetki muuttaa näin menneisyyttä funktionaalisesti ja kokemuksellisesti. Ryhmässä mennyt ja nykyisyys esiintyvät kokemuksessa yhtä aikaa ja ovat dialogissa keskenään. Menneen muistaminen uudella tavalla muuttaa ihan oikeasti meitä. Tahto Kun muistot ovat aktivoituneet ja hermosto on virittäytynyt, transformaation kannalta on keskeistä seuraavat kolme seikkaa: 1) kontakti omaan sisäiseen maailmaan, 2) läsnäolo tässä hetkessä, 3) hyvä tahto ja pyrkimys koinoniaan. Millainen on kontakti omaan sisäiseen todellisuuteen? Ensiarvoisen tärkeää on sensitiivisyys itseä kohtaan: ettei ole kuolettanut tunteitaan, että pystyy avautumaan tunneilmastolle ja virittäytymään toisen tunnemaastoon. On tärkeää antaa itsensä herkistyä tarinan ja sanojen vaikutukselle ja näin ikään kuin valmistelee hermoverkkonsa aktivoimalla synapsiyhteydet mahdolliseen muutokseen. Toisaalta tietysti muiden kärsimykselle voi olla vaikea avautua, jos on sulkeutunut omalleen. On vaalittava myötätuntoa myös itseä kohtaa. Läsnäolo tässä hetkessä tarkoittaa mm. sitä, että jaksaa pysytellä tunnekokemuksen ulottuvilla. Resonanssi voi osua kipeään muistoon tai traumaan. Jos siitä huolimatta pysyttelee tunnekokemuksen ulottuvilla ja herkistää ja avaa mielensä hyvän ja myötätunnon vastaanottamiseen; kokemus muuttuu. Voi kutsua esiin positiivisia tunteita ja näkökulmia. Voi

12 myös muistella jotain rakasta ja ihanaa kokemusta, joka herättää tähän hetkeen ilon ja toivon ikään kuin vastavoimaksi. Voi myös pyytää toisilta ryhmäläisiltä myötätuntoa ja lempeyttä. Näin ryhmä dynaamisena kenttänä saadaan yksilön käyttöön ja kehityksen palvelukseen. Tämän uuden myötätuntoisen kokemuksen eheyttävä vaikutus kutoutuu pikku hiljaa huonojen muistojen tekstuuriin ja näin voimme rakentaa uusia hermoyhteyksiä. Konsten att samverka Marjatta Eladhar Bakgrund: Inom Barn- och Ungdomspsykiatrin (BUP) i Stockholms län finns Samverkansklassteamet där jag arbetar som en av tre samordnare. Teamets målgrupp är barn med svår och sammansatt psykiatrisk problematik med behov av insatser från BUP och specialinsatser från skola. De flesta har även insatser från socialtjänst. Då är insatser från varje enskild hjälpaktör beroende av de andras insatser för att ha framgång. Behandlingen på BUP är beroende av att barnet har en fungerande vardag med skolgång och tillräckligt god omhändertagande hemma. Skolgången är beroende av att barnet får behandling och familjen får stöd. Detta medför att de olika insatserna från skola, BUP och socialtjänst behöver samordnas. Alla parter behöver en bred förståelse av barnets och familjens behov, vad man själv ska bidra med och vad de andra parterna ska bidra med. De behöver ha ett kontinuerligt utbyte med varandra för att förstå sin roll i det totala sammanhanget och får perspektiv på barnets utvecklingsprocess och på vilka effekter de egna insatserna har. Det är vanligt att man behöver anpassa oh förändra sina insatser under resans gång. Samverkansklassystemet har strukturer, ramar och rutiner för samverkan mellan parterna. Samordnaren för in parterna till detta i en antagningsprocess, då barnet ska börja och

underlättar bildandet av ett hållbart nätverk. I de flesta fall är det tillräckligt och samarbetet mellan föräldrar, BUP, skola och socialtjänst flyter på. 13 Samordnaren finns dock tillhands igen, när samarbetet inte fungerar. Det är blockerat av något som ser ut som konflikter, misstro eller missförstånd. Det handlar ofta om dysfunktionella familjer där barnet far eller har farit mycket illa. Ofta finns psykisk problematik hos föräldrar. Barnet är kraftigt utagerande och det är förståeligt att stark oro väcks. Barnen och deras familjer iscensätter sin problematik i samverkansklassen, i behandlingen och i samarbetet. Det finns också sårbarheter mellan organisationer som bottnar i tidigare erfarenheter eller otillräcklig kunskap om eller respekt för varandras arbetsförutsättningar och uppdrag. Att vårda samverkan: Här beskriver jag den delen av samordnarens uppgifter som vi kallar vårda samverkan vid enskilda fall. Andra arbetsuppgifter är målgruppsbedömning, skapande av antagningsprocess, kontakterna med länets kommuner och BUP-mottagningar för att stödja samverkan på organisationsnivå. Det finns förutsättningar som är nödvändiga för att samordnaren kan vara till hjälp. Den främsta är samordnarens utanförskap i det direkta arbetet. Det ger en oberoende position eller metaposition som möjliggör att hitta strategier för att förstå och komma tillrätta med de låsningar som uppstått i samarbetet. När samordnaren ska försöka hitta ett sätt att arbeta med en dåligt fungerande samarbetssituation ställer den sig och de andra parterna frågor som: ska ett möte ordnas? Av vem? Vad är syftet? Vilka ska delta? Behövs flera möten med olika syften? I vilken ordning? Var ska möten ske? Vilken roll ska jag inta? Arbetsrollen som samordnare vilar på ett konsultativt förhållningssätt. Det innebär i korthet att samordnaren har en neutral hållning till saken och inriktar sig på att de olika parterna i nätverket kring barnet ska få utrymme gemensamt att ge var sin bild av barnet och sitt arbete för att varje part ska kunna hitta sin plattform för arbetet och bekräfta och bli bekräftad av de andra utan hierarkiskt tänkande. Samordnaren behöver ett psykiatriskt och psykologiskt kunnande för att kunna leda gruppen i att utforska och formulera barnets behov. Samordnaren behöver kunna hantera skeendena i rummet. Samordnarskapet kräver därför ett psykoterapeutiskt kunnande. Det gruppanalytiska tänkandet om samarbetsparternas nätverk som grupp i olika skeden i sin utveckling och ramarnas påverkan på deras arbete är värdefullt. Samordnaren behöver också förstå organisationsfaktorers påverkan, att olika förutsättnin-

14 gar styr arbetet i de olika organisationerna, deras kultur, arbetssätt, språkbruk, beslutsgångar, lagar mm. Också vad de andra har för arbetsroll utifrån vilken position i sin organisation de arbetar. Exempel: två sätt att använda samordnarpositionen Jag tar här upp två sätt att använda samordnarpositionen: 1. att skapa möten så att de passar som plattform för det aktuella uppdragets syfte 2. att delta på befintliga möten att vara utanförstående Elias, 14 år. Samordnararbete för att öka tilliten mellan de vuxna Lärare tar kontakt med mig och säger att Elias inte kommer till skolan, drar sig undan kontakter och föräldrarna agerar för att byta skola. Det är strid om skolplacering nu mellan rektorer och föräldrar. BUP har tappat kontakten och socialtjänst är inkopplad med för skolan diffusa insatser. Jag funderar: kontakterna och tilliten mellan de som ska arbeta med Elias och familjen brustit. Alltså syftet för arbetet bör vara att återupprätta kontakterna och skapa tillit. Mellan vilka personer behövs tillit här? Mamma, pappa, BUP, socialtjänst och lärare. Inte rektorer för då får vi in striden om skolplacering in på mötet. Mötets form ska främja tillit, så jag erbjuder mig att hålla ett möte. Jag som utomstående kan lättast ställa frågor som får alla att visa vad de tänker om Elias och om hur de jobbar. Jag med mitt psykoterapeutiska och konsult-kunnande kan också påverka mötet mot ett icke-hierarkiskt relaterande som öppnar för fri kommunikation och reflekterande om jag håller i mötet. På mötet är stämningen nedslagen och uppgiven, speciellt pappa är dessutom kränkt. Pojken ratar skolan, kamrater och mamma och pappa. Här på mötet ratar mamma och pappa skolan och BUP. Dock beskriver alla Elias från var sitt håll och jag kan förmedla en bild tillbaka, tar något från alla parter och bilden är komplex. Människorna blir mera nyfikna på varandra och blir nu en grupp. Jag lyfter att en av dem, familjebehandlaren på socialtjänsten sagt att han lyckats samtala med Elias på ett kafe. Gruppen får hopp, en av oss har nått Elias. Alla vill träffas igen och arbeta vidare. Nu avgör vi tillsammans

15 Vilka som ska vara med och kommer fram till att alla här behövs i fortsättningen, men inga fler. Eventuellt skolbyte ska diskuteras i annat sammanhang. Fokus ska vara hur vi ska förstå oss på Elias och hur stödja honom från var sitt håll. Vi ska bestämma gemensamt vid varje möte när och om vi ska träffas igen. Vi behöver 1,5 timmar per gång. Vi träffades cirka 3 gånger per termin i 2 års tid. Kännetecknande för processen var hur bilden av Elias förändrades: I början: en pojke som isolerar sig, vägrar I mitten: en mycket trött och orkeslös person Mot slutet: en som oroar sig för sin egen skull, försöker uttrycka sig, behöver hjälp med det för att inte dra sig undan I slutet: arbetar energiskt, umgås och är omtyckt, arbetar med sin identitetsutveckling på BUP. Satsar på en framtid på gymnasiet. Arbetsgruppen gick från uppgivenhet till delad arbetsglädje i sin process. Greta, 12 år. Att delta på befintligt möte som utomstående och röra vid ömtåligt material Jag är inbjuden på ett möte på skolan med BUP, Socialtjänst och mamma angående Greta som utsätter sig och andra för livshotande situationer på skolan och hemma på gården. Rektor håller mötet. Det blir en serie av möten. Jag märker att jag kan och måste använda min position som utomstående för kommunikationens skull som hotar att kollapsa. Jag ställer frågor för att förstå vad som pågår. Jag börjar med att först få tillåtelse av rektor att gå in på något speciellt jag tänker på. På det viset eliminerar jag en eventuell strid om vad som är agendan på mötet vilket inte jag varit med om att forma. T ex säger mamma att hon inte orkar med att lärare ringer henne om vad som hänt i skolan, då lärare just håller pp att berätta hur de uppfattar Greta. Lärarna försöker försvara sig med att de måste informera och mamma är arg och vill inte höra. Jag undrar om jag får fråga mamma om nåt jag tänker på och det vill hon. Jag frågar då hur det blir för henne hemma, vad hon gör av informationen o s v. Hon beskriver och jag och hon - ser att alla lyssnar. Kommunikation finns också t ex genom blickar. Jag ser till att fånga mammas nyfikenhet och blick medan jag formulerar frågor. Jag tar tid på mig med att hitta rätta ord

16 för uppriktig fråga. Det är också en signal till mamma att hon inte ska svara rakt av utan kan fundera. När mamma är trygg kollar jag läraren, hittar hennes blick som är öppen. Då för jag min blick mellan mamma och lärare så de ser varandra rakt med öppna blickar. Och jag vet att de kommer också att tala öppet med varandra. Jag drar mig tillbaka och bekräftar med OK, nu vet jag hur du menade. Lärarna fick inga frågor eftersom jag inte handskas med en konflikt utan neutraliserade mammas sårbarhet som blivit ett hinder. Samtalsklimatet förändras. Vid senare möte visar BUP-behandlaren sin oro kraftfullt, säger att flickan inte håller ihop psykiskt nu. Hon tycker att Greta behöver skydd på ett behandlingshem. Socialtjänsten är tveksam till detta och ska utreda mera. Mamma säger att det är farligt att separera henne och Greta som är varandras närmaste i världen. Jag använder min position, jag driver ingen speciell linje mellan de olika synsätten. Alla, speciellt mamma får beskriva sina farhågor och förhoppningar för Greta med hjälp av mina frågor. Det visar sig på nästa möte att alla har landat i en samstämmig bild av vad Greta behöver. Det är behandlingshem. Även socialtjänsten och mamma. Hon berättar nu att hon var djup sårad av att BUP föreslog behandlingshem, men kan nu förstå varför de sa något så grymt. Jag tror att det handlar om att hennes smärta hade tagits emot i gruppen gången innan med respekt. Nu kunde hon tänka att hon orkar anstränga sig för att klara en separation för att Greta behöver skydd i en annan miljö. Det visade sig att processen i arbetsgruppen kring Greta handlade om att komma fram till tunga avgöranden som alla måste stödja om de ska bli av. Det krävs att man rör vid svåra känslor som annars hindrar förmågan att komma till beslut och avslut. Exempel på svåra känslor som jag uppfattade på mötena: rädsla för misslyckande, för att vara inkompetent, övergiven, hotad, förrådd. Betraktelser av exemplen: När samordnare formar ett möte är förberedelserna a och o. Syftet måste vara adekvat i situationen och alla deltagare måste känna till syftet i förväg. Då kan de också ge sina reaktioner. Annars är det risk för motstridiga dolda agendor på mötet. Det kan ändå bli motstridigheter, men mycket är vunnet om de redan är nära ytan. När samordnare deltar på möte som någon annan har format och håller, kan det vara svårt att få utrymme för processer som kan kännas hotande och utanför ämnet om man inte har tidigare gemensam erfarenhet om att den vägen inte för bort från ämnet annat än tillfälligt och att kommunikationen sedan är fördjupad. Samordnaren kan se att den vägen är nödvändig för att få igång ett uppriktigt och hållbart arbete. Man måste då först arbeta i annat sammanhang för att få mandatet.

17 Yhteistyön taito Marjatta Eladhar Kirjoitan työstäni sillä suomenkielellä, jota olen varjellut Tukholmassa eläessäni. Ammattikieli, jota käytän lähettämässäni ruotsinkielisessä kertomuksessa, ei tunnu luistavan, kun alan tehdä käännöstä suomeksi. En siis käännä vaan kirjoitan vapaasti suomeksi. Tulin Tukholmaan juuri kieltä harjoittamaan, kun valmistuin Turun Kieli-instituutista diplomikielenkääntäjäksi saksan kielessä vuonna 1969. Olin liian nuori halutakseni vakiintua ja ajattelin että onnistun lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun kerään elämänkokemusta ja samalla kartutan ammattitaitoa ruotsinkielen vankistuessa. Kesän siivoustyön jälkeen menin yliopistolle lukemaan sosiologiaa, jotta kielelle tulisi myös intellektuaalinen taso. Sosiologia olikin kiinnostavaa ja työura lähti uusille raiteille. Mutta nyt huomaan kuitenkin yhä tutkivani mitä viestejä ihmiset toisilleen antavat, yksilöinä, ryhmien jäseninä ja työyhteisöissä, ja miten ne menevät perille tai menevätkö. Systeemit ilmaisevat itseään eri malleilla ja välineillä. Olen nyt lasten ja nuorten psykiatrian palveluksessa koordinoijana tiimissä nimeltä Samverkansklassteamet, jonka tehtävänä on luoda ja huoltaa systemaattista yhteistyötä koulun ja psykiatrian välillä. Kohderyhmä on lapset joilla on vaikeita ja monisäikeisiä ongelmia ja jotka saavat psykiatrista hoitoa ja tarvitsevat erityisopetusta selkeässä pienimuotoisessa miljöössä koulussa. Usein heidän perheillään on myös yhteys sosiaalitoimeen. Työmme piiriin kuuluu vuosittain noin sata lasta ja nuorta Tukholman läänissä. Yhteistyön huoltaminen Yhteistyötä on monilla eri tasoilla, mutta otan tässä esiin yhteistyön yksittäisten lasten suhteen. Auttavan verkoston yksittäiset jäsenet ovat kukin riippuvaisia toistensa panoksesta. Psykiatrisen vastaanoton terapeuttien työ voi antaa toivottua tulosta, jos lapsen päivittäinen arki toimii ilman suurempia ulkoisia katastrofeja, eli että koulunkäynti on turvattu ja kotona riittävän huolenpito. Koulussa lapsi taas voi edistyä sillä ehdolla että hän saa terapeuttista apua ja että perhe saa tukea. Eri osallisten työpanokset täytyy koordinoida. Heidän pitää saada yhteinen käsitys siitä mitä muut tekevät ja miten kunkin oma osuus vaikuttaa siihen

18 ja vaikuttuu siitä. He tarvitsevat jatkuvaa ajatustenvaihtoa keskenään ymmärtääkseen oman roolinsa eri yhteyksissä ja myös kokonaisuutena. Siten he saavat kokonaiskuvan lapsen kehitysprosessista ja siitä miten kukin vaikuttaa siihen omasta perspektiivistään. Usein myös tällä tavalla huomataan että tai milloin on aika muuttaa työtapoja. Tälle työlle on luotu struktuuri, kehykset ja rutiinit jotka käynnistetään kun lapsi tulee tähän piiriin. Koordinoija tutustuttaa osapuolet systeemiin ja vie heidät siihen käytännössä sisäänottoprosessissa. Sen jälkeen jatkavat psykiatrian terapeutit, opettajat, vanhemmat ja sosiaalityöntekijät työskentelyä säännöllisessä yhteydessä toisiinsa. Koordinoija on kuitenkin koko ajan tavoitettavissa, kun työ ei luistakaan, asiat mutkistuvat entisestään, dialogi lukkiutuu. Syyt kuulostavat konflikteilta, väärinymmärryksiltä tai epäluottamukselta. Lasten ja perheitten taustassa on melkein aina vaikeita traumoja, Vanhemmilla saattaa myös olla omia psyykkisiä vaikeuksia tai sairauksia. Lapset ilmentävät tätä kun suhteet auttavaan verkostoon pääsevät käyntiin. On selvää että eri osapuolten huoli herää voimakkaasti ajoittain. Lapset ja perheet projisoivat ja ilmentävät omaa tilaansa luokassa, hoidossa ja yhteistyön piirissä. Se on kuitenkin välttämätöntä ottaa vastaan ja työstää jotta kehitys olisi mahdollista. Riippumatta lasten ongelmavyyhdistä saattaa yhteistyö vaikeutua ja kariutua myös organisaatioiden epäselvistä suhteista, jotka ovat olleet puhumattomissa. On ehkä epäonnistuttu ja syytelty toisiaan muissa yhteyksissä tai ei tunneta tai kunnioiteta toistensa työaluetta ja toiminnan rajoituksia ja mahdollisuuksia. Jotta koordinoija voi olla avuksi tällaisissa tilanteissa, on edellytyksenä koordinoijan ulkopuolinen, riippumaton asema. Hän ei ole mukana suhteissa lapsiin ja vanhempiin eikä ota kantaa itse asiaan. Hänellä on konsultatiivinen suhtautumistapa. Pyrkimyksenä on tarjota kehys työlle, joka tähtää siihen, että jokainen osallinen työryhmässä saa esille oman kuvansa asiasta ja miten itse toimii siinä ja että eri kuvista voidaan reflektoida ilman hierarkkista ajattelua. Täten voidaan päästä selvyyteen ja hyväksyä ja saada hyväksyntää. Riippumattoman aseman lisäksi koordinoija tarvitsee psykiatrista ja psykologista osaamista, jotta pystyy seuraamaan ja tarvittaessa syventämään tai ohjaamaan kun ryhmä pohtii mitä kyseisen lapsen tarpeet juuri silloin ovat. Koordinoijan täytyy myös pystyä havaitsemaan mitä itse ryhmässä tapahtuu ja avustamaan. Tämä vaatii psykoterapeuttista osaamista. Ryhmäanalyyttinen ajattelu työverkostosta eri kehitysvaiheissa olevana ryhmänä auttaa. Tämä ajattelu sisältää myös ymmärryksen siitä miten kehysten luominen sopiviksi työn tarkoitukseen vaikuttaa työmahdollisuuksiin. Puhumattakaan organisaatio-faktoreiden tunnistamisesta niin että ei juututa yksilötasolle, jos asia ei sinne kuulu.

19 Havainnollisia esimerkkejä: kaksi tapaa käyttää koordinoijan asemaa 1. Luoda kokoukselle kehykset niin että ne sopivat tehtävän tarkoitukseen 2. Osallistua muiden järjestämään kokoukseen käyttää ulkopuolisen asemaa Elias, 14 vuotta. Opettaja ottaa minuun yhteyttä ja kertoo että Elias ei tule kouluun, vetäytyy ulottumattomiin ja vanhemmat yrittävät nyt vaihtaa koulua. Sijoitusta ei löydy ja rehtorit ja vanhemmat riitelevät keskenään. Psykiatrian terapeutit ovat kadottaneet suhteensa perheeseen ja sosiaalitoimi on tullut mukaan jotenkin koululle epämääräisesti. Minä mietin: Näyttää siltä että suhteet ja luottamus yhteistyökumppaneihin on kadonnut ja perhe ja opettajat todistavat avuttomina kriisitilannetta kukin itsekseen. Koordinoijan tehtävän tarkoituksen pitää siis olla suhteiden uudelleen solmiminen ja luottamuksen luominen heidän välilleen. Keiden välillä tätä työtä pitää tehdä? Arvioin että isä, äiti, psykiatria, sosiaalitoimi ja opettajat tarvitaan. Heidän kuuluu olla suorassa yhteydessä Eliakseen ja perheeseen työssään. Sitä vastoin rehtoreita ei pidä kutsua kokoukseen. Se toisi automaattisesti kokoukseen koulunvaihtoriidan joka hallitsisi yli kaiken. Eikä tämä riidanselvittely kuulu tähän yhteyteen. Kokouksen muodon on tuettava tarkoitusta, niin että minä ulkopuolisena tarjoudun pitämään kokouksen. Silloin voin helpoiten vastata työn struktuurista, asettaa kysymyksiä jotka saavat esiin kaikkien ajatukset Eliaksesta ja miten kukin työskentelee. Voin myös vaikuttaa vapaan dialogin ja reflektoinnin syntymiseen. Ainakin teoriassa. Ensimmäinen kokous: Tunnelma on toivoton, erityisesti isä on myös loukkaantunut. Poika ei huoli koulusta, kavereista eikä isätä tai äidistä. Täällä näyttävät isä ja äiti etteivät he välitä psykiatrian terapeuttien eivätkä opettajien puheista tai työstä. Kaikki kuvailevat kuitenkin Eliasta omasta näkökulmastaan, kun kysyn. Pidän tarkasti huolta siitä että tulee ilmi miten lähellä kunkin on Eliasta ja mitä silloin voi odottaa näkyvän. Pystyn sitten välittämään heille takaisin kuvan joka minulle muodostuu Eliaksesta. Otan mukaan siihen osia kaikilta ja kuvasta tulee monimutkainen ja -ulotteinen. Ihmiset tulevat hiukan uteliaiksi toistensa suhteen ja heistä tulee ryhmä. Otan esille että eräs heistä, mies sosiaalista, sanoi että hänen oli onnistunut puhua Eliaksen kanssa kahvilla. Ryhmä ilahtuu silminnähtävästi, yksi meistä on osannut keskus-

20 tella Eliaksen kanssa. Kaikki haluavat, että tapaamme uudestaan. Nyt on aika lyödä yhdessä lukkoon kehykset, joita olin kaavaillut itsekseni ennen kokousta. Ketkä? Ryhmän mielestä kaikki jotka ovat täällä tarvitaan jatkossakin. Mutta ei muita. (koulunvaihto ei enää niin kiinnostava) Fokus? Ryhmä: Kuinka voimme ymmärtää mitä Elias tarvitsee ja tukea häntä kukin omalta taholtamme Aika: päätämme aina yhdessä milloin ja jos vielä tapaamme. 1,5 tuntia tarvitaan kerralla Työtapa: sama kuin tänään. Minä pidän kokouksen. Keskustelemme, emme ole päättäjiä. Mahdolliset päätökset tehdään muissa yhteyksissä. Tapasimme sitten kolmisen kertaa lukukaudessa kahden vuoden ajan. Prosessista: Kuvaavaa kahden vuoden prosessille on miten kuva Eliaksesta vaihteli: Alussa: eristäytyvä poika, joka kieltäytyy Keskivaiheilla: hyvin väsynyt ja voimaton henkilö Loppua kohti: itse huolestunut omasta itsestään, yrittää ilmaista itseään, tarvitsee apua siihen jottei vetäytyisi itseensä ja pakenisi Lopussa: työskentelee energisesti luokassa, on kavereiden kanssa ja pidetty, käy psykiatrisella vastaanotolla keskustelemassa (kuten vanhempansakin) ja haluaa jatkaa sitä myös seuraavana vuonna. Pyrkii ja tulee pääsemään lukioon. Työryhmän prosessi lähti toivottomuudesta ja saavutti yhteisen jaetun työnilon. Kehysten vaikutus: Tässä tapauksessa luulen että ulkoisten raamien valinta kuvatulla tavalla antoi työrauhan luottamuksen luomiseen osanottajien välille, mikä oli työn tarkoitus. Työtapa, johon panostin luomalla keskustelukulttuurin joka poisti mahdollisia eriarvoisuuksia jäsenten välillä antoi perustan halulle tutustua mihin voimme käyttää tietoa ja tuntemusta toisistamme työssä. Siihen kuuluu myös että jokaisen sanoma on tärkeä asian jatkolle ja ymmärrykselle, olkoon se vaikka että isä sanoo vain että ei ymmärrä. Se pidetään arvossa. Tiedämmehän silloin että niin on hänen laitaan juuri nyt ja hän rohkenee sen sanoa. Tämä hyväksyminen edisti keskinäistä luottamusta. Se puolestaan kantoi hedelmää kun keksittiin uusia ratkaisuja eri työsuhteissa ryhmän sisällä.

Greta, 12 vuotta, ulkopuolisen aseman käyttäminen toisen järjestämässä kokouksessa 21 Minut on kutsuttu kouluun rehtorin pitämään kokoukseen Gretasta, joka aiheuttaa hengenvaarallisia tilanteita sekä itselleen että muille. Lastenpsykiatrian terapeutti, sosiaalisihteeri ja äiti ovat myös paikalla. Seuraa kokousten sarja. Huomaan että voin ja minun täytyykin käyttää ulkopuolista asemaani, kun ihmisten välinen kommunikaatio uhkaa lopahtaa. Asetan kysymyksiä ymmärtääkseni mitä on tapahtumassa. Aloitan pyytämällä rehtorilta luvan ottaa esiin jotain jota ajattelen ja johon mieleni juuttui. Siten eliminoin mahdollisen kiistan siitä mikä on kokouksen aihe, mihin en ole ollut vaikuttamassa enkä sitä käytökselläni nyt myöskään kritisoi. Äiti oli nimittäin juuri sanonut että hän ei kestä enää kun opettajat soittavat kotiin mitä koulussa tapahtuu. Opettaja oli juuri kertomassa käsitystään Gretan tilanteesta. Opettajat koettavat puolustautua sanomalla että heillä on velvollisuus informoida ja äiti on vielä vihaisempi eikä halua kuulla. Kysyn äidiltä saanko kysyä häneltä jotain mikä on mielessäni ja hän haluaa kuulla. Silloin kysyn, että mietin miten äidin on kotona kun hän saa puhelun koulusta. Kuinka hän käyttää saamaansa tietoa? Hän kuvailee ja minä, ja hänkin, näen että muut kuuntelevat. Kommunikaatio käy katsein. Minä aloin vangitsemalla äidin katseen ja huomion kun muotoilin kysymystäni. Käytin aikaa sanojen löytämiseen rehelliseen kysymykseen. Se oli myös signaali äidille, ettei hänkään heittäisi huolimatonta vastausta. Nyt äiti on turvallinen puhuessaan ja vilkaisen opettajaan ja näen hänellä avoimet silmät. Kuljetan katsettani äidin ja opettajan välillä ja he katsovat suoraan ja avoimesti toisiaan. Nyt tiedän, että he tulevat myös puhumaan siten. Vetäydyn taakse ja vahvistan ottaneeni vastaan äidin sanoman myös sanoin jaha, niinkö se oli, nyt tiedän. Opettajat eivät saaneet kysymyksiä, koska en käsitellyt konfliktia vaan rauhoitin haavoittunutta äitiä ja halusin muiden näkevän sen puolen vihaisessa ihmisessä. Keskustelun sävy muuttui. Eräässä myöhemmistä kokouksista ilmaisi psykiatrian terapeutti voimakkaan huolensa sanomalla, että tyttö ei enää pysy koossa mieleltään. Hänen mielestään Gretan täytyy päästä suojaan hoitokotiin. Sosiaalisihteeri epäilee, hänen mielestään täytyy tutkia oloja lisää. Äiti kauhistuu. Hän ja Greta ovat toisilleen lähimmät maailmassa ja erotus vaarallista. Käytän asemaani jotta dialogi jatkuisi. Kaikki tietävät etten aja mitään erityistä ratkaisua. Kaikki, erityisesti äiti, saavat kuvailla pelkojaan ja toiveitaan Gretan kehityksen suhteen kysymysten avulla. Seuraavassa kokouksessa selviää että kaikki osapuolet ovat päätyneet samaan kuvaan siitä mitä Greta tarvitsee. Se on hoitokoti. Myös sosiaalitoimi ja äiti ajattelevat niin. Äiti kertoo nyt kuinka syvästi hän loukkaantui kun terapeutti ehdotti tällaista. Nyt hän voi jotenkin ymmärtää että tämä sanoi niin julman asian. Luulen että mielenmuutos tapahtui, koska hän

22 oli voinut ilmaista tuskansa edellisellä kerralla ryhmässä, se oli kuultu, otettu vastaan ja sitä oli myös kunnioitettu. Nyt hän voi ajatella jaksavansa ponnistella pystyäkseen suoriutumaan erosta. Hän näkee että Greta tosiaan tarvitsee suojaa toisessa ympäristössä. Prosessista Ilmeni että työryhmä joutui käsittelemään raskaita päätöksiä, jotka voi tehdä vain jos kaikki tukevat niitä. Oli pakko koskettaa vaikeita tunteita, jotka huomioimattomina olisivat estäneet kykyä päästä ratkaisuun. Vaikeita tunteita olivat esimerkiksi epäonnistumisen pelko, kyvyttömyyden tunne ja sen esille tulemisen pelko, olla hylätty, uhattu, petetty. Esimerkkien tarkastelua Kun koordinoija valmistelee kokousta on oltava tarkka. Siinä luodaan koko prosessin perusta ja mahdollisuudet tarkoituksenmukaisen tuloksen saamiseen. Joskus olen joutunut tilanteisiin joissa kehykset eivät toimi ja joutunut suureen lisätyöhön korjaamaan perustaa jälkeenpäin. Työn tarkoitus on selvitettävä ja kaikkien osanottajien on tutustuttava siihen etukäteen. Silloin he voivat reagoida ja niin myös varmistetaan että koordinoija on ymmärtänyt tarkoituksen oikein. Kun koordinoija osallistuu jonkun muun suunnittelemaan ja pitämään kokoukseen, voi olla vaikea saada tilaa prosesseille jotka tuntuvat uhkaavilta ja asian ulkopuolella olevilta. Näin käy helposti jos ei ole aikaisempaa yhteistä kokemusta siitä, että tie ei vie pois asiasta muuta kuin hetkellisesti. Sitten saa tuloksena syvemmän kommunikaation ja kestävämmän tuloksen. Tähän auttaa jos koordinoija ja kokouksen pitäjä voivat koskettaa tätä ennen kokousta, jossain muussa yhteydessä tai kun koordinoija kutsutaan. Tässä tuli nyt valaistusta ajankohtaisimmasta työkentästä, joka kyllä kietoutuu yhteen kaikkien aikaisempien töiden kanssa ammattisiirtolaisuuden, koulujen ja lasten ja nuorten psykiatrian kentillä! Lämpimin terveisin! Marjatta

23 Olen tavannut artikkelin kirjoittajan Marjatta Eladharin Tukholman Let the Culture Speak - ryhmässä. Hän on muuttanut Suomesta nuorena Ruotsiin, opiskellut siellä sosiaalityöntekijäksi ja ryhmäanalyytikoksi. Kirjoituksessaan hän kertoo työstään lastensuojelua tarvitsevien nuorten ja lasten kentässä erityisesti sosiaalikoordinaattorin näkökulmasta. En tiedä onko meillä meillä täällä Suomessa tällaista tehtävänimikettä käytössä. Oma kokemukseni sosiaalityön ja moniammatillisen yhteistyön kentässä on, että tarvitaan verkonkutojia. Erityisesti lastensuojelussa yhteistyön aukollisuus ja organisoimattomuus johtaa siihen, että väliin putoamisia tapahtuu tarpeettoman paljon. Ryhmäanalyyttisellä työskentelytavalla on annettavaa sosiaalityön verkonkutojien, verkonpaikkaajien ja verkkokoordinaattoreiden kouluttamisessa, kunhan sellaisen aika lastensuojelussa tulee. Kaikenlainen moniammatillinen ja monihallinnollinen työ hyötyy verkkoasiantuntijuudesta. Aila Kauranen Raunon palsta Ryhmäanalyysiyhdistyksen 10-vuotisjuhlissa oli mielenkiintoista ohjelmaa, hyvää ruokaa ja juomaakin riittävästi. Leila Valtonen ja Kari Kähönen pitivät ajatuksia herättävät esitykset, joista toivottavasti saamme lukea lisää muualla. Lainaan tässä sen verran Leilan ajatuksia, että hän kertoi mm. traditioiden merkityksestä ja niiden pitkästä iästä. Traditioiden tutkimus syventää tänäkin päivänä käsityksiämme monesta asiasta. Silti uskonnollisten traditioiden kyseessä ollessa esim. juutalaiset tutkivat yhä kauemmaksi omia traditioitaan, kristityt ja muslimit omaansa. Vuoropuhelua ja ymmärrystä tästä syystä ihmisten välille ei välttämättä synny, se voi päinvastoin vaikeutua. Yllä oleva liittyy pohdintoihini ryhmäanalyysin varsinaisesta olemuksesta ja tulevaisuudesta, koska Helsingin Yliopiston psykoterapiakoulutusten kevään opiskelijavalinnat ovat parhaillaan menossa. Vaikka emme tiedä, mitä kaikkea koulutusten siirtyminen yliopistoihin tuo tullessaan, toivottavana kehityksenä pidän eri teorioiden ja terapiasuuntausten lisääntyvää vuoropuhelua. Kuten tiedämme, eri terapiakoulukuntiin on liittynyt paljon oikeassa olemista ja tiukasti omista näkemyksistä kiinnipitämistä. Vaikka yhteisöjen omat kouluttajakoulutukset ovat tähdänneet lisääntyvään ammattitaitoon, rohkenen epäillä, onko aina käynyt näin. Erikoistuminen johtaa helposti siihen, että opiskellaan ja ollaan kiinnostuneita

24 vain omaa ajattelua tukevasta tiedosta, jolloin on voi olla entistä vaikeampaa ymmärtää erilaisia ajattelutapoja ja näkemyksiä. Tämä puolestaan voi johtaa muihin kielteisiin ilmiöihin, esim. hierarkioiden lisääntymiseen ja vallankäyttöön. Sitä, että opiskelijoilla on nyt yliopistossa myös kaikille yhteistä opetusta, pidän erittäin hyvänä. Tämä auttaa hahmottamaan paremmin ilmiöiden monipuolisuutta ja toivottavasti helpottaa myös muuttamaan omia näkökantoja, jos jokin asia ei käytännössä toimi. Se myös tasaa opiskelijoiden valmiuksia tilanteessa, joissa lähtökohdat ja peruskoulutus ovat erilaiset. Koska yliopistoissa on pian tarjolla todella paljon erilaisia psykoterapia-koulutuksia, mieleen nousee pakostakin pelko, ettei hakijoita Ryhmäanalyysikoulutukseen ole tarpeeksi, eikä koulutusta voida toteuttaa. Tämä puolestaan panee miettimään tämänhetkistä yleistä suhtautumista akselilla yksilöterapia - ryhmäpsykoterapia. Morris Nitsun, jota pidän yhtenä omaperäisimmistä ajattelijoista ryhmäanalyysin piirissä, on kirjoittanut "anti-groupista", ja tarkastellut ja yrittänyt ymmärtää ilmiötä myös laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä käsin. Vaikka ryhmäpsykoterapian on todettu olevan taloudellisesti kustannustehokasta ja vastaavan hyvin nykyaikamme sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin liittyvään mielenkiintoon, ryhmäpsykoterapian asema psykoterapiakentässä ei ole mielestäni paljon vahvistunut, ainakaan vielä. Lääkärit ja muut ammattilaiset, jotka ohjaavat ihmisiä psykoterapiaan, edelleenkin harvoin ajattelevat ryhmäpsykoterapian mahdollisuutta, vaikka oireina olisivat sosiaaliset pelot, arkuus ja yksinäisyys. Samoin psykoterapiakentällä yleensä ryhmäpsykoterapia jää monesti lapsipuolen asemaan. Tietenkin voimme syyttää tilanteesta myös itseämme, mutta todennäköisesti taustalla on vaikuttamassa monia syitä, sekä yksilölliseen että kollektiiviseen tiedostamattomaan liittyviä. Menemättä näihin sen tarkemmin, pitäisin erittäin tärkeänä, että opiskelijat saisivat tarpeeksi tietoa ihmisestä sekä yksilöllisestä/kahdenkeskisestä näkökulmasta että laajemmasta sosiaalisuuden merkityksen tiedostavasta viitekehyksestä käsin. Esim. ryhmäilmiöiden tunteminen on mielestäni perusteltua kaikissa terapiasuuntauksissa, koska niiden yhteys arkipäivään on todella läheinen. Yhtä hyvin voimme mielessämme pohtia, kuinka voimakas tarve ihmisen kaipuu läheisyyteen ja intiimiyteen, kaipuuseen takaisin kahdenkeskiseen suhteeseen varhaisen äidin/hoitajan kanssa todella on? Onko niin, että moni kokee, ettei tämä tarve ryhmäpsykoterapiassa tyydyty tarpeeksi hyvin? Vaikka esim. matriksi liittyy läheisesti sanaan kohtu tai äiti, toimiiko ryhmäpsykoterapia, myös ryhmäanalyysi, tässä suhteessa puutteellisesti? Toinen tunteita herättävä asia on eri teorioiden ja terapioiden (esim. kognitiivisten ja psykodynaamisten menetelmien) paremmuus ja huonommuus. Useimmiten puolustamme tietenkin sitä mielipidettä, mitä itse edustamme koulutuksemme puolesta. Psykoterapeutti, joka toimii yksityisellä puolella ammatinharjoittajana, voi ehkä käyttää koulutustaan hyödyllisimmin valitsemalla juuri sellaisia potilaita/asiakkaita, joille/joiden ongelmiin kyseinen terapiasuuntaus sopii tutkimusten ja oman kokemuksen puolesta parhaiten. Julkisella puolella ja monessa työssä psykoterapeutilla tulee olla kuitenkin monenlaista tietoa ja valmiutta toimia joustavasti erilaisten asiakkaiden ja oireiden kanssa. Tällöin esim. tilanteessa, jos-