1. Mitä vapaus on? Tässä kirjassa käsitellään liberalismia pääsääntöisesti klassiseen liberalismiin pohjautuen, toisin sanoen aatteena, joka rajoittaa yksilönvapautta niin vähän kuin mahdollista eikä puutu kenenkään ajatteluun, uskomuksiin, tekemisiin tai muuhunkaan käytökseen niin kauan kuin sivullisia ei vahingoiteta eikä heidän vastaavia vapauksiaan loukata. Emme myöskään pyri erottamaan taloudellista vapautta muusta vapaudesta vaan päinvastoin pidämme sitä sen kiinteänä osana. Tästä syystä näkökulmaamme voidaan kutsua myös oikeistoliberaaliksi. Poliittisena ideologiana liberalismi ei ole ristiriidassa konservatismin kanssa siinä mielessä, että konservatismi on enemmän suhtautumistapa kuin ideologia. Ei esimerkiksi ole varsinaista konservatismin teoriaa. Ihminen voi varsin hyvin olla henkilökohtaisilta elämänvalinnoiltaan hyvin perinteellinen, toisin sanoen elää hyvin konservatiivista elämää, ja samalla kannattaa muille täydellistä vapautta tehdä itse omat elämänvalintansa. Poliittisesti liberaalin oikeistolaisen motoksi kelpaakin mainiosti Elä ja anna toisten elää. Monia vakuuttavia puheenvuoroja on käytetty todistamaan, että oikeisto-vasemmisto -jako on aikansa elänyt, ja että se pitäisi korvata jollain muulla jaottelulla, lisätä mukaan muita tarkastelu-ulottuvuuksia tai hylätä kokonaan. Osittain asia on täsmälleen näin. Jos kuitenkin hyväksytään lähtökohdaksi vapaus nimenomaan klassisen liberalismin ja negatiivisen vapauden käsitteiden kautta, voidaan ajatella oikeistolaisuutta individualismina. Vastaavasti vasemmistolaisuutta kuvaisi parhaiten terminä esimerkiksi kollektivismi tai etatismi. Näin jos poliittinen kenttä puristetaan ahtaaseen yksiulotteiseen jaotteluun, saadaan itse asiassa melko kuvaava jana, jossa ainoana erottelevana tekijänä olisi se, kuinka paljon valtio tai muu pakkoyhteisö saa rajoittaa yksittäisen ihmisen vapautta tämän omaa elämää koskevien valintojen suhteen. Palataan hetkeksi liberalismiin. Suurin osa niistä ajatuksista, jotka nykyään kulkevat liberalismin tai liberaaliuden nimikkei- Elämää hyvinvointivaltiossa 13
den alla, on tosiasiassa kaikkea muuta. On hämmästyttävää, miten esimerkiksi vihreät tai jopa vasemmisto markkinoivat itseään liberaaleina puolueina. Juuri nämä kaikista eduskuntapuolueista ovat kaikkein innokkaimpia alistamaan yksilön erilaisten ylhäältä annettujen päämäärien ajamiseen. Nimenomaan vihreiden ja vasemmistoliittolaisten poliitikkojen aktiivisuus on ollut näkyvintä sellaisissa hankkeissa, joilla on pyritty määräilemään, mitä ihmiset saavat syödä. Tai missä he liikkuvat ja millaisilla välineillä. Tai miten he saavat asua. Tai paljonko he saavat tienata. Negatiivisten ja positiivisten vapauksien ero on syytä tehdä selväksi. Tämä yleisesti käytössä oleva jaottelu on mahdollistanut vapauden käsitteen taivuttelun ja venyttämisen aina kulloiseenkin käyttötarpeeseen parhaiten sopivaksi. Klassisen liberalismin vapauskäsite tarkoittaa perimmiltään nimenomaan negatiivista vapautta eli kieltojen, pakkojen ja rajoitusten poissaoloa, toisin sanoen vapautta jostakin. Vieläkin tiiviimmin ilmaisuna voisi puhua väkivallattomuudesta, koska pakot, kiellot ja rajoitukset voivat viime kädessä perustua vain fyysiseen pakottamiseen. Jos maksaa kiltisti verot, poliisi ei tule hakemaan, mutta maksamatta jättäminen johtaa jopa vankilatuomioon. Ne asiat, joista käytetään nimitystä positiiviset vapaudet, sen sijaan ovat jonkun ulkopuolisen avulla mahdollisiksi tulevia oikeuksia tai etuisuuksia. Positiivinen vapaus tarkoittaa mahdollisuutta johonkin. Niin kauan kuin ulkopuolisia tahoja ei vaadita maksamaan tai muulla tavalla mahdollistamaan näitä oikeuksia, asiassa ei ole ongelmaa negatiivisen vapauden kannalta. Sen sijaan jos Villen vapaus liikkua paikasta toiseen toteutetaan ottamalla bussilippuun väkisin rahat Kallen taskusta, kyse ei ole enää vapaudesta vaan jostain muusta. Käytännössä termi positiivinen vapaus onkin ainoastaan sosialismin ja sosiaalidemokratian valkopesua. Kukapa ei haluaisi sanoa olevansa vapauden puolella? Mistään vapaudesta ei kuitenkaan seuraa ulkopuolisille velvoitteita. Villen vapauden rajoittamisesta voitaisiin puhua sellaisessa tapauksessa, että Kalle esimerkiksi käsivar- 14 Henri Heikkinen & Antti Vesala
resta kiinni pitämällä estää Villeä nousemasta bussiin. Ei kuitenkaan silloin, jos Kalle kieltäytyy maksamasta Villen bussilippua. Ihmisten mahdollisuus saada asioita, kuten sosiaalitoimiston maksusitoumuksella ostettuja pesukoneita, älypuhelimia tai vaikkapa valtion taiteilija-apurahoja, ei ole vapautta. Nimittäin nuo saajilleen varmastikin hyvin miellyttävät hyödyt ovat jonkun toisen ei-vapaaehtoisesti kustantamia. Mikäli vapaus olisi jokaisen mahdollisuus saada rajoituksetta kaikkia tarvitsemiaan toimintamahdollisuuksia, tällainen yhteiskunta olisi hyvin nopeasti nurin. Tämä johtuu siitä, että ihmisten kaipaamat toimintamahdollisuudet ovat loputtomia. Ihmisten tarpeet kasvavat aina sitä mukaa, kun jotain saa. Nykypäivän Suomessa esimerkiksi Internet-liittymä on jo ihmisoikeus. Jokaiselle taattu positiivinen vapaus (eli oikeasti mahdollisuus) saada kaipaamansa toimintamahdollisuudet voi näin ollen toteutua vain yhteiskunnassa, jossa tarjolla ei ole yhtään mitään, eikä tietoa paremmasta, jolloin mitään ei osaa kaivatakaan. Tätähän kommunistit jo yrittivätkin. Nyky-yhteiskunnassa käytännössä kaikki pyrkivät siirtämään haluamiensa mukavuuksien kulut toisten kontolle. Samalla lähes jokainen kuvittelee ilman muuta olevansa luonnostaan oikeutettu siihen, että joku muu maksaa. Hämmästyttävää on, että tässä on itse asiassa hyvin pitkälti onnistuttu. Koko yhteiskunta on saavutettujen etujen tiheä verkko, jossa kaikki rimpuilevat yrittäessään päästä saamapuolelle. Poliittisten vaatimusten motiiveja on helppo jäljittää noudattamalla periaatetta follow the money. Jokainen haluaa lisää etuuksia, lisää muiden maksamia mukavuuksia ja mahdollisimman vähän omaa vastuuta. Etujen kahmiminen itselle ja omille viiteryhmille on keskeisimpiä liikkeellepanevia voimia nykyisen kaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Ahneeksi ei tosin leimata sitä, joka pyrkii saamaan näitä etuuksia mahdollisimman paljon. Ahneen kirjoihin pääsemiseen tarvitaan vain halu pitää omansa itsellään. Liberalismin lähtökohtana on, että ihmisellä on oikeus omaan elämäänsä. Eikä vain jollakin yksittäisellä ihmisellä, vaan jokaisella Elämää hyvinvointivaltiossa 15
ihmisellä. Tästä seuraa, ettei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta toisen ihmisen elämään. Jokaisella on oikeus itse tavoitella onnea valitsemillaan keinoilla, joita lähtökohtaisesti rajoittaa vain muiden vastaava oikeus. Siitä, että jokainen omistaa itsensä, seuraa, että jokainen on oikeutettu myös pitämään rehellisesti hankkimansa ja ilman pakottamista saamansa aineellisen hyödyn itsellään. Oikeus elämään ja onnen tavoitteluun tai hyvinvoinnin kasvattamiseen ei sisällä oikeutta kenenkään toisen elämään eikä osuuteen kenenkään toisen hyvinvoinnista. Yksilönvapauden kannattajia helposti syytetään itsekeskeisyydestä ja piittaamattomuudesta muita kohtaan. Tämä on virheellistä ensinnäkin siitä syystä, ettei poliittinen katsomus automaattisesti määrittele, miten ihminen kohtelee toisia. Liberalismin kanssa kuitenkin sopii huonosti yhteen pyrkimys pakottaa toiset elämään jotenkin muuten kuin nämä itse haluavat. Yksilönvapauden kannattaminen tarkoittaa ainakin periaatteen tasolla nimenomaan sen huomioon ottamista, että toisillakin on oikeus olla oma itsensä. Huolenpito lähimmäisistä ei ole missään ristiriidassa liberalismin kanssa. Toinen puoli vapaaehtoisuuteen ja aitoon välittämiseen perustuvassa huolenpidossa on, että ihmiset eivät voi kohdella toisia huonosti, mikäli olettavat saavansa näiltä vaikeuksien tullen apua. Yksilönvapauteen perustuva yhteiskunta siis nimenomaan ohjaa huomaavaisuuteen ja toisia arvostavaan käyttäytymiseen. On sietämätöntä kuulla, miten nyky-yhteiskunnan monia ongelmia yritetään toistuvasti laittaa liiallisen yksilöllisyyden syyksi. Henkiset ongelmat, ihmisten pahoinvointi ja muut sen kaltaiset ilmiöt ovat täyttä totta, mutta on kovin vähän oikeita perusteita väittää, että ne johtuisivat liiallisesta yksilöllisyyden ihannoinnista. Päinvastoin: ulkoa annetut ihanteet ja yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat omiaan aiheuttamaan ahdistusta. Vapaassa ja yksilöä kunnioittavassa yhteiskunnassa jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Moni poliitikko esiintyy vapauden ystävänä mutta korostaa usein, että vapauteen sisältyy vastuu. Jos vapauden ajatus on todella ymmärretty, ei tällaiselle korostamiselle ole mitään tarvetta. 16 Henri Heikkinen & Antti Vesala
On itsestään selvää, että vain vastuuseen kykenevä voi olla vapaa. Vapauden kannattaja ei kannata lasten jättämistä heitteille eikä vaarallisten rikollisten tai hullujen laskemista valloilleen. Vapauden kannattajalle on itsestään selvää, että vanhemmilla on vastuu lapsistaan ja näiden kasvattamisesta. Vapauden kannattajalle on itsestään selvää myös vaarallisten ja väkivaltaisten ihmisten pitäminen poissa sivullisten elämää uhkaamasta. Ei siinä ole mitään erityisen liberaalia, että kannattaa mahdollisimman lieviä rangaistuksia toisen henkeen tai fyysiseen koskemattomuuteen kohdistuvista rikoksista. Päinvastoin, liberaaleja periaatteita kunnioittavassa yhteiskunnassa kansalaisten oikeutta väkivallattomaan elämään suojellaan sulkemalla törkeimmät pahantekijät lukkojen taakse tarvittaessa loppuiäkseen. Liberaalissa yhteiskunnassa se, joka riistää toiselta oikeuden elämään ja väkivallattomuuteen, laitetaan teoistaan vastuuseen. Valtion tehtävä on turvata kansalaisten negatiiviset vapaudet sellaisia ulkopuolisia voimia vastaan, jotka uhkaavat noiden vapauksien toteutumista. Juuri muuta valtion ei välttämättä tarvitsisikaan tehdä. 2. Kaikkihan vapaudesta tykkäävät Liberalismi on nykyään niin kovin suosittu aate, että kovin moni ainakin haluaa sanoa olevansa liberaali. Usein halutaan kuitenkin korostaa maltillisuutta, tai puhutaan arvoliberalismista, etenkin silloin, kun liberaaliksi itseään nimittävä henkilö ei kannata vapaata markkinataloutta. Lähtökohtana tässä punavärin valkaisussa tuntuu olevan aina vapauskäsitteen mitä mielikuvituksellisin uudelleenmäärittely, itsensä nimittäminen liberaaliksi, sekä todellisten liberaalien nimittäminen uusliberaaleiksi, ääriliberaaleiksi tai vaikkapa björniläisiksi. On aivan eri asia, mikäli henkilö avoimesti kannattaa aatetta, kuten esimerkiksi tämän kirjan kirjoittajat, mutta suostuu pitkin hampain kompromisseihin käytännön realiteettien vuoksi. Se on Elämää hyvinvointivaltiossa 17