Pilottiryhmiin osallistuneiden kokemuksia Diagnoosittomat-vanhempainvalmennuksesta

Pilottiryhmiin osallistuneiden kokemuksia Diagnoosittomat-vanhempainvalmennuksesta Ulla Matikainen Adoptioperheet ry 2014

Sisällys 1 Johdanto... 3 2 Tämän tutkimuksen konteksti: kansainvälinen adoptio... 4 2.1 Muuttuva kansainvälinen adoptio... 4 2.2 Perheiden kohtaamat haasteet... 5 3 Tämän tutkimuksen toteuttaminen... 6 3.1 Tutkimuksen tarkoitus... 6 3.2 Aineistona adoptiovanhempien haastattelut... 7 3.3 Aineiston käsittely ja analyysi... 7 4 Tavoitteet ja odotukset hankkeelle... 8 4.1 Yhdistyksen tavoitteet... 8 4.1.1 Adoptioperheet ry:n kehittämistutkimus 2012... 9 4.1.2 Idea hankkeeseen traumapsykologilta... 9 4.2 Osallistujien odotukset...10 5 Diagnoosittomien anti toteutuivatko tavoitteet...11 5.1. Käytännön järjestelyt...12 5. 2 Ammattilaisen alustus ja teemat...13 5. 3 Vertaisuus ja ryhmäkeskustelu...16 6. Osallistujien kehitysehdotukset...20 7 Pohdintaa oliko Diagnoosittomista hyötyä?...22 Lähteet...23

1 Johdanto Adoptioperheiden järjestämässä Diagnoosittomat-vanhempainvalmennuksessa pyritään auttamaan vanhempia näkemään lapsensa uusin silmin. Kun vanhempi oppii katsomaan lastaan pinnan alle, hän ei tartu vain näkyvään käyttäytymiseen. Vanhempi oppii lukemaan lastaan tarkemmin ja tulkitsemaan käyttäytymisen takana olevia asioita. Adoptioperheet-lehti 2 / 2013 Diagnoosittomat on Adoptioperheet ry:n vanhempainvalmennus- ja vertaistukihanke, joka pilotoitiin keväällä 2013 Helsingissä ja Tampereella syksyllä 2013. Pilottiryhmiin osallistui yhteensä 13 lapsensa kansainvälisesti adoptoinutta perhettä. Pilottihanke rahoitettiin Päivikki ja Sakari Sohlbergin säätiön tuella. Keväällä 2014 yhdistys hakee RAY:n projektirahoitusta Diagnoosittomien jatkamiselle ja kehittämiselle. Hankkeen kohderyhmänä ovat adoptioperheet, joiden lapsilla on kiintymyssuhdekatkoksia ja traumataustaa. Tavoitteena on antaa vanhemmille tietoa lapsen käytöksen taustasta. Idea hankkeen taustalla on, että mikäli vanhemmat saavat tietoa ja tukea varhaisessa vaiheessa, voivat perheet välttyä suuremmilta ongelmilta. Tämä tutkimus tarkastelee Diagnoosittomat-ryhmiin osallistuneiden kokemuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, vastasiko Diagnoosittomat-pilottihanke adoptioperheiden tarpeisiin ja yhdistyksen sille asettamiin tavoitteisiin. Tutkimus toteutettiin teemahaastattelun keinoin keväällä 2014. Kerron ensin hieman adoptioperheiden kohtaamista haasteista. Miksi adoptioperheet ylipäänsä tarvitsevat tukea? Sen jälkeen kuvaan tämän tutkimuksen toteuttamista. Ensimmäisessä analyysikappaleessa kerron yhdistyksen Diagnoosittomat-hankkeelle asettamista tavoitteista sekä osallistujien odotuksista Diagnoosittomia kohtaan. Sen jälkeen kuvaan, mitä mieltä osallistujat olivat vanhempainvalmennuksesta. Lopuksi pohdin, mikä on Diagnoosittomattyyppisen koulutuksellisen vertaistoiminnan keskeinen anti.

2 Tämän tutkimuksen konteksti: kansainvälinen adoptio 2.1 Muuttuva kansainvälinen adoptio Kansainvälinen adoptio on tarkoin säädeltyä lastensuojelutoimintaa. Sen lähtökohtana on lapsen etu: löytää lapselle mahdollisimman hyvät perheolosuhteet. Lainopillisesti adoption myötä lapsi saa perheessä saman aseman kuin biologinen lapsi ja hänen juridiset siteensä syntymäperheeseen katkeavat. Kansainvälinen adoptio perustuu YK:n lastenoikeuksien sopimukseen ja sitä säätelevät lainsäädännöt sekä luovuttaja- että vastaanottajamaissa. (Koskinen et al. 2014, 6.) Viimeisen yhdeksän vuoden aikana kansainväliset adoptiot ovat vähentyneet maailmanlaajuisesti 45 000 lapsesta 19 000 lapseen. Suomessa kansainvälisen adoption huippuvuosi oli vuonna 2005, jolloin Suomeen adoptoitiin 338 lasta. Kahdeksassa vuodessa määrä putosi alle puoleen: vuonna 2013 lapsia tuli 141. Eniten Suomeen adoptoitiin vuonna 2013 lapsia Kiinasta (47), Etelä- Afrikasta (37), Thaimaasta (15) ja Venäjältä (15). Kansainvälisesti suurin vastaanottajamaa on Yhdysvallat ja lapsia lähettävät eniten Kiina, Etiopia ja Venäjä. (Selman 2012, Valvira 2014.) Adoptiomäärien laskuun ovat vaikuttaneet lähtömaiden elinolojen sekä lastensuojelun paraneminen. Adoptiovapaat lapset pyritään yhä useammin adoptoimaan syntymämaan sisällä kansainvälisen adoption ollessa toissijainen vaihtoehto. Koska kansainvälisiä adoptiohakijoita on monissa Suomen kohdemaissa enemmän kuin adoptiota odottavia lapsia, ovat monet maat tiukentaneet vaatimuksiaan adoptoivia vanhempia kohtaan. Hakijoita arvioidaan muun muassa heidän ikänsä, siviilisäätynsä, varallisuutensa, koulutuksensa, terveydentilansa ja jopa painoindeksinsä perusteella. Vaatimukset vaihtelevat maiden mukaan. (Koskinen et al. 2014, 8.) Kansainvälisen adoption muutokset ovat vaikuttaneet myös siihen, minkälaisia lapsia Suomeen adoptoidaan. Koska pienet lapset adoptoidaan yhä useammin syntymämaansa sisällä, ovat Suomeen tulevat lapset entistä vanhempia. Yhä useammalla lapsella on myös fyysisiä tai psyykkisiä erityistarpeita. Vuonna 2013 Suomeen kansainvälisesti adoptoiduista lapsista kaksi viidestä (41 %) oli adoptiohetkellä jo täyttänyt kolme vuotta. Viisivuotiaita tai sitä vanhempia oli

lapsista noin viidesosa (19 %). (Valvira 2014, Koskinen et al. 2014) 2.2 Perheiden kohtaamat haasteet Korkea adoptioikä sekä erityistarpeet aiheuttavat haasteita lapsen psykososiaaliselle ja kognitiiviselle kehitykselle sekä adoptiovanhemmille. Yhteistä kaikille adoptiolapsille on vähintään yksi hylkäämiskokemus, ja monella adoptiolapsella on kiintymyssuhteisiin ja niiden katkoksiin liittyviä traumoja. Erityisesti laitostaustaiset lapset ovat myös saattaneet kilpailla hoitajan huomiosta monen muun lapsen kanssa, eikä heille välttämättä ole kehittynyt turvallista ja läheistä kiintymyssuhdetta hoitajaansa. (Koskinen et al. 2014) Kiintymyssuhde eli lapsen ja tämän ensisijaisen hoitajan välinen tunnesuhde onkin asia, jota käsitellään laajalti jo odotusajan adoptiovalmennuksessa. Brittiläinen psykiatri John Bowlby kehitti 1960- ja 1970-luvuilla kiintymyssuhdeteorian, jonka mukaan varhaisilla tunnesiteillä on suuri vaikutus lapsen emotionaaliseen kypsymiseen ja yksilöllistymiseen. Ihmislapsen varhaiskehitystä säätelee turvallisuuden tarve ja tarve olla lähellä hoivaavaa aikuista. Hoivaavan aikuisen roolina on säädellä pienen lapsen tunteita tyynnyttämällä, hyssyttämällä ja rauhoittamalla koska lapsi ei vielä itse osaa. Tunnesäätelytaidot sisäistyvät vähitellen osaksi lapsen persoonaa. Mikäli lapsen tunteita ei ole säädelty, eikä hänen tarpeisiin ole vastattu, voi lapsella olla ongelmia tunteiden säätelyssä vielä aikuisiällä. (Bowlby 1974, Sinkkonen 2001.) Adoptiolapsen psyykkiseen hyvinvointiin ja kehitykseen vaikuttavat geneettiset tekijät, adoptiota edeltävä ympäristö, adoptiovanhempien kyky vastata lapsen tarpeisiin sekä erilaiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät, kuten rasismi. Myös adoption jälkeisellä perheympäristöllä on suuri vaikutus lapsen psyykkiseen kehitykseen. Adoptiovanhempien herkkyys lukea lapsen viestejä ja kyky vastata lapsen tarpeisiin sekä lapsen turvallinen kiintymyssuhde vanhempaan edistävät lapsen suotuisaa sosiaalista ja kognitiivista kehitystä. Lapsi voi kuitenkin oireilla hyvästäkin perheympäristöstä huolimatta. (Sinkkonen 2001, Pesonen et al. 2008.) Psykoterapeutti Eeva-Liisa Junnola-Nyströmin mukaan tyypillisiä adoptioperheiden kohtaamia haasteita ovatkin lapsen ja vanhemman välisen kiintymyssuhteen muodostumiseen liittyvät ongelmat, lapsen raivokohtaukset tai vetäytyminen omaan maailmaansa, lapsen uniongelmat sekä vaikeudet erilaisissa siirtymätilanteissa, kuten päiväkotiin tai kouluun lähtiessä. Näitä voisi

Junnola-Nyströmin mukaan ehkäistä vanhempien tietoisuutta lisäämällä. (Junnola-Nyströmin haastattelu 20.2.2014) Perheet listasivat samankaltaisia ongelmia myös Adoptioperheet ry:n tekemässä kehittämistutkimuksessa vuonna 2012. Tutkimuksen (Matikainen 2012) mukaan perheet kokivat jäävänsä ongelmiensa kanssa yksin. Adoptioperheiden kohtaamilla ammattilaisilla esimerkiksi perheneuvoloissa ja terveyskeskuksissa ei aina ollut erityistä tietoa adoptiosta ja sen vaikutuksista lapsen kehitykseen. Oman haasteensa toi adoptiovanhemmuuden stigma heidän vanhemmuuttaan saatettiin vähätellä, eikä heitä otettu vakavasti lapsensa ongelmista kertoessaan. (Matikainen 2012.) 3 Tämän tutkimuksen toteuttaminen 3.1 Tutkimuksen tarkoitus Tämä tutkimus tarkastelee Diagnoosittomat-vanhempainvalmennukseen osallistuneiden adoptiovanhempien kokemuksia ja mielipiteitä Diagnoosittomista. Vastasiko Diagnoosittomatkurssi osallistujien sille asettamia odotuksia? Mikä sen keskeinen anti oli? Mitä olisi voitu tehdä paremmin? Syntyikö kurssilla oppimiskokemuksia? Onko sen oppeja voinut soveltaa käytäntöön arjessa perheen kanssa? Tutkimuksen kohteena oli hyvin rajattu joukko adoptiovanhempia. Diagnoosittomatvalmennusryhmiin osallistui yhteensä 24 adoptiovanhempaa, joista kaksi oli yksinhuoltajia ja muut elivät parisuhteessa. Perheistä, joissa lapsilla oli sekä äiti että isä, osallistuivat Diagnoosittomiin molemmat vanhemmat. Tähän tutkimukseen osallistui valmennuskurssin käyneistä kolmannes.

3.2 Aineistona adoptiovanhempien haastattelut Tämän tutkimuksen aineistona ovat kahdeksan Diagnoosittomat-ryhmiin osallistuneen adoptioäidin ja -isän haastattelut. Kahdeksasta haastatellusta neljä oli osallistunut Tampereen ryhmään ja neljä Helsingin ryhmään. Haastatelluista kaksi oli adoptioisiä ja kuusi adoptioäitejä, Haastatteluun kutsuttiin sähköpostin välityksellä kaikki Diagnoosittomat-pilottiryhmiin osallistuneet. Sähköpostissa kerrottiin tutkimuksen tarkoituksesta sekä toteutuksesta ja painotettiin sitä, että tutkimuksen tarkoituksena on Diagnoosittomat-hankkeen kehittäminen ja rahoituksen perustelu. Toisaalta sähköpostissa korostettiin, että haastattelija on järjestäjätiimistä ulkopuolinen henkilö, jolle voi vapaasti ja anonymiteetin suojassa kertoa mielipiteistään. Sähköposti lähetettiin Adoptioperheet ry:n toiminnanjohtajan nimellä ja siihen vastasi Diagnoosittomat-osallistujista kolmannes. Jokainen, joka haastatteluun ilmoittautui, haastateltiin. Haastattelujen kesto oli noin 30 40 minuuttia ja ne toteutettiin kahta kasvokkaista haastattelua lukuun ottamatta puhelimen välityksellä. Haastattelut käsittelivät ennalta määriteltyjä teemoja, joita olivat: odotukset ryhmään osallistumiselle; ryhmätapaamiset ja käytännön järjestelyt; kurssin sisältö ja teemat; Diagnoosittomien suhde tavalliseen vertaistukeen sekä kritiikki ja kehitysehdotukset. Lisäksi yhdistyksen tavoitteita Diagnoosittomat-hankkeeseen liittyen kartoitettiin haastattelemalla sen puheenjohtajaa, Lilly Korpiolaa sekä hankkeen kouluttajaa ja vertaisammattilaista, psykoterapeutti Eeva-Liisa Junnola-Nyströmiä. 3.3 Aineiston käsittely ja analyysi Haastattelut nauhoitettiin osallistujien luvalla ja niistä kirjoitettiin muistiinpanot. Haastattelumuistiinpanoja kertyi yhteensä 21 liuskaa. Kirjalliseen muotoon tuotettu aineisto koodattiin Atlas.Ti-aineistonkäsittelyohjelmalla. Se on aineistolähtöisen sisällönanalyysin tarpeisiin kehitetty tietokoneohjelma, jolla aineisto on helppo purkaa osiin ja jäsennellä uudelleen.

Haastattelun analyysi oli hyvin aineistolähtöistä. Sen tarkoituksena oli tuoda Diagnoosittomatryhmiin osallistuneiden ääni esiin. Haastateltuja kohdeltiin informantteina, oman elämänsä sekä ryhmäkokemustensa parhaina asiantuntijoina. Analyysin teemat mukailivat haastattelujen teemoja. Se keskittyi erityisesti tarkastelemaan yhdistyksen tavoitteiden ja osallistujien odotusten, sekä osallistujien kokemusten suhdetta vastasiko Diagnoosittomat sille asetettuihin odotuksiin. 4 Tavoitteet ja odotukset hankkeelle 4.1 Yhdistyksen tavoitteet Mikä saa lapsen käyttäytymään näin? Tämä kysymys pyörii monen adoptiovanhemman päässä. Diagnoosittomat-ryhmissä opetellaan kysymään sitä entistä syvemmin. Ryhmässä saa tuhtia tietoa ja ymmärrystä trauma- tai laitostaustan merkityksestä adoptiolapsen elämään. Osallistujat saavat työkaluja hyvään ja toimivaan vuorovaikutukseen arjessa. Yllä oleva lainaus on Adoptioperheet ry:n internetsivuilta. Diagnoosittomien idea on siis antaa vanhemmille tietoa ja ymmärrystä adoptiolapsen taustan merkityksestä lapsen käytökseen ja kehitykseen. Hankkeen pääkohderyhmänä ovat adoptioperheet, joiden lapsilla on kiintymyssuhdekatkoksia ja traumataustaa. (www.adoptioperheet.fi, Adoptioperheet-lehti 2/2013, 11) Hankkeen nimi Diagnoosittomat tulee siitä, että adoptiolapset ovat erityistarpeisia, mutta heille ei voi välttämättä antaa diagnoosia. Tämä taas vaikeuttaa avun saantia. Adoptioperheet-lehti (2/2013) perustelee hankkeen tärkeyttä sanoin:..yhteiskunnassamme tarvitaan usein virallinen diagnoosi avun saamiseksi. Adoptoiduilla lapsilla ja nuorilla voi olla oireilua, mutta ei välttämättä avun saannissa auttavaa diagnoosia. (Adoptioperheet 2/2013, 11) Hankkeen ideana on siis tarjota matalan kynnyksen tukea perheille, ilman, että tarvitsee hakea lähetettä ja virallista diagnoosia lääkäriltä tai psykologilta.

4.1.1 Adoptioperheet ry:n kehittämistutkimus 2012 Diagnoosittomat-hanke on keskeinen osa Adoptioperheet ry:n strategiaa, jota yhdistys alkoi luoda vuonna 2012. Diagnoosittomien tarkoituksena on yhdistyksen puheenjohtaja Korpiolan mukaan vastata yhdistyksen jäsenten tarpeisiin ja toiveisiin. Adoptioperheet ry selvitti vuonna 2012 jäsentensä tuen tarvetta ja kokemuksia vertaistuesta. Tutkimuksen mukaan vertaistuki on adoptioperheille hyvin tärkeä, ellei tärkein, tukimuoto. Vertaistuki oli keskeistä jaksamisen kannalta erityisesti odotusaikana, mutta myös lapsen kotiintulon jälkeen, jolloin se antoi ennen kaikkea tulkintakehyksen lapsen arvioimiseen ja auttoi ymmärtämään, mikä on normaalia adoptiolapsen käytökseen ja kehitykseen liittyen. Lisäksi vertaistuki toimi tärkeänä emotionaalisen tuen lähteenä adoptiovanhemmat kokivat tulevansa ymmärretyiksi. (Matikainen 2012.) Vertaistuki ei kuitenkaan aina vastannut yhdistyksen jäsenten toiveita ja tarpeita. Se saattoi keskittyä liikaa negatiivisten tunteiden purkamiseen ja jättää osallistujille raskaan mielen. Toisaalta vertaistuki saattoi olla liian kahvikuppikerhomaista, eikä syvällisistä asioista keskusteltu. Yhdistyksen jäsenet toivoivatkin Adoptioperheet ry:ltä erityisesti asiakeskusteluun keskittyvää vertaistukea. (Matikainen 2012, 31.) 4.1.2 Idea hankkeeseen traumapsykologilta Diagnoosittomat syntyi yhteistyössä psykoterapeutti ja adoptioäiti Eeva-Liisa Junnola-Nyströmin kanssa. Junnola-Nyström otti Adoptioperheet ry:hyn yhteyttä, koska kohtasi työssään paljon oireilevia adoptiolapsia. Junnola-Nyströmin mukaan perheet jäävät hankaluuksien kanssa yksin. Kun perheet apua hakevat, lähdetään usein hakemaan apua lapselle sen sijaan, että annettaisiin tukea, ymmärrystä ja välineitä lapsen vanhemmille. Hänen mukaansa perheet tarvitsisivat tukea erityisesti ensimmäisenä vuonna lapsen kotiintulon jälkeen. Odotusaikana perheet eivät vielä ole vastaanottavaisimmillaan, koska asiat eivät ole vielä tulleet toteen ja adoptiolasta ajatellaan vasta mielikuvien tasolla. Toisaalta muutama vuosi lapsen kotiintulon jälkeen tietyt vuorovaikutusmallit ovat voineet jo vakiintua lapsen ja vanhempien välillä ja vakiintuneita vuorovaikutusmalleja on vaikeampi korjata. Siksi Junnola-Nyströmin

mukaan olisi tärkeää, että vanhemmat saisivat tukea kiintymyssuhteen muodostamiseen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Siten voitaisiin ennaltaehkäistä ongelmien syntyä. Diagnoosittomat-formaatin ja kurssilla käsiteltävät teemat pohtivat yhdistyksen johto sekä Junnola-Nyström yhdessä. Teemoiksi valikoituivat lapsen traumatausta, kiintymyssuhde sekä parisuhde. Kurssin neljäs teema nousee ryhmän toiveista Helsingin pilottiryhmässä se oli sisarussuhde, Tampereella lapsen säätelyikkuna, eli traumataustaisen lapsen vireystilan sääteleminen. 4.2 Osallistujien odotukset Yks puoli on se, että siellä tapaa muita adoptioperheitä, joilla on kenties samanlaisia haasteita, perushaasteita arjessa että löytäs niitä vertaistukihenkilöitä täältä Tampereen seudulta. Ja toinen puoli se, että siellä on paikalla ammattilainen, joka sitten osaa sanoo oman näkökulmansa niihin asioihin ja osaa kertoa sitä taustaa vielä, että kuinka se adoptiolapsen tausta ja ne traumat mitä on kenties tapahtunu siellä lapsuudessa, vaikuttaa sitten näihin kaikkiin lapsen kehitysvaiheisiin ja näihin haasteisiin mitä tässä matkan varrella tulee." Nainen, Tampereen ryhmä Ryhmiin osallistuneiden odotukset valmennukselta olivat varsin yhteneväisiä yhdistyksen Diagnoosittomille asettamien tavoitteiden kanssa. Tämä ei toki ole yllättävää osallistujien odotukset muodostuvat sen perusteella, mitä heille on etukäteen yhdistyksen taholta valmennuksesta kerrottu. Adoptiovanhemmat hakeutuivat Diagnoosittomat-pilottiryhmiin ensisijaisesti ymmärtämään lastaan paremmin. Lapsi saattoi käyttäytyä ei-toivotulla tavalla tai hänen kehityksessään oli jotain, mikä mietitytti vanhempia. Osallistujat tahtoivatkin ensisijaisesti saada tietoa lapsensa adoptiotaustan merkityksestä tämän käytökseen, sekä keinoja toimia lapsen kanssa tämän tausta huomioon ottaen. Tärkeää oli myös oppia suhteuttamaan lapsen käytös isompaan viitekehykseen. Onko vain meidän perheessä tällaista vai onko muillakin samankaltaisia ongelmia? Teemoista osallistujat odottivat erityisesti kiintymyssuhdetta sekä traumaluentoa.

Osallistujat hakeutuivat Diagnoosittomiin myös saadakseen vertaistukea ja tavatakseen muita adoptioperheitä. Vertaistuen merkitys korostui erityisesti Tampereella, missä ei kokoonnu niin paljon vertaisryhmiä kuin pääkaupunkiseudulla. 5 Diagnoosittomien anti toteutuivatko tavoitteet Edellisessä kappaleessa kerroin, mitkä olivat Adoptioperheet ry:n tavoitteet ja osallistujien odotukset Diagnoosittomat-hankkeelle. Keskeinen tavoite sekä yhdistyksellä ja osallistujilla oli ymmärryksen lisääminen: että vanhemmat oppisivat ymmärtämään lapsen adoptiotaustan merkityksen hänen käytökselleen, sekä saisivat keinoja toimia lapsen kanssa. Tässä luvussa tarkastelen, mitä mieltä pilottiryhmiin osallistuneet olivat Diagnoosittomista. Lisääntyikö adoptiovanhempien ymmärrys? Saivatko he kurssilta työkaluja, joita soveltaa arjessa lapsen kanssa? Tämän tutkimuksen haastattelut olivat ennen kaikkea palautteen antoa: ne antoivat Diagnoosittomiin osallistuneille mahdollisuuden kertoa yksityiskohtaisesti, mitä mieltä he olivat kurssista. Osallistujien reaktiot Diagnoosittomiin olivat pääosin positiivisia. Osallistujat kehuivat erityisesti kurssin ideaa antaa adoptiovanhemmille heidän lapsiaan koskevaa tietoa yhdessä vertaistuen kanssa. Metodi oli osallistujien mielestä oivallinen: ensin teoreettinen, faktatietoon perustuva alustus, josta sen jälkeen yhdessä keskusteltiin vertaisten kanssa. Diagnoosittomat-tyyppiselle vanhempainvalmennukselle koettiin olevan tarvetta. Osallistujat pitivät lapsen kotiintulon jälkeistä adoptiovalmennusta erittäin tärkeänä erityisesti vanhempien lasten kansainvälisessä adoptiossa. Vanhempana adoptoidulla lapsella on kotiin tullessa jo oma historia, eikä kiintymyssuhteen muodostuminen ole itsestään selvää. Lapsella on adoption myötä myös monia suuria stressitekijöitä, kuten uusi kulttuuri ja sosiaalisten suhteiden luominen. Vanhemmilla tulisikin Diagnoosittomat-pilottiryhmiin osallistuneiden mukaan olla mahdollisimman paljon tietoa lapsen psykologiasta ja lapsen kohtaamisesta. Siksi osallistujat

pitivät adoptiovanhempien valmennusta sekä ennen että jälkeen lapsen kotiintulon hyvin tärkeänä. 5.1. Käytännön järjestelyt Diagnoosittomat-pilottiryhmät kokoontuivat kerran kuussa lauantaisin, kolmen tunnin ajan kerrallaan. Ennen ensimmäistä tapaamista osallistujat saivat etukäteisinfon, jossa oli tietoa aikatauluista, ryhmän koosta ja käsiteltävistä teemoista. Ryhmät kokoontuivat viisi kertaa, joista jokaisella, ensimmäistä tutustumiskertaa lukuun ottamatta, käsiteltiin eri teemaa. Toisinaan tapaamiskertojen välillä tehtiin välitehtäviä, joita olivat esimerkiksi dokumentin katsominen tai jonkin asian pohtiminen. Tapaamiset alkoivat ammattilaisen alustuksella, jonka jälkeen oli vuorossa tehtäviä sekä ryhmäkeskustelu. Välissä oli kahvitauko. Helsingin ryhmä kokoontui Adoptioperheet ry:n toimistolla, Tampereen ryhmä Junnola-Nyströmin vastaanotolla. Ryhmätapaamisissa istuttiin vastakkain, hevosenkengän muodossa. Lapsille oli järjestetty lastenhoito erilliseen tilaan. Käytännön järjestelyihin oltiin tyytyväisiä ja lastenhoitoa kehuttiin. Haastateltavat pitivät kätevänä, että lapset sai tuoda mukaan ryhmätapaamisiin, eikä tarvinnut järjestää heille erikseen hoitajaa. Ne oli kivat ne lauantai-illat lastenhoito oli tosi hyvin järjestetty ja se tila ja kaikki, niin se oli ihan loistava. Nainen, Tampereen ryhmä Suurin osa osallistujista oli tyytyväisiä kokoontumisväliin ja -ajankohtaan. Kuukauden aikana ehti pohtia edellisen kokoontumiskerran teemoja ja suhteuttaa niitä käytännön arkeen. Toisaalta osa toivoi tapaamisten välille joko artikkeleita luettaviksi tai vapaamuotoisempia välitapaamisia ettei arki veisi mennessään ja Diagnoosittomat-teemat unohtuisi. Viikonloppuja pidettiin hyvänä ajankohtana, koska arki-illat ovat usein kiireisiä. Kolmea tuntia pidettiin sopivana tapaamisen pituutena: jos tapaamiset olisivat olleet lyhyempiä, ei niin paljon asioita olisi ehtinyt käsitellä. Toisaalta kolmea tuntia kauempaa ei olisi jaksanut keskittyä.

Valmennuskurssin kesto, viisi kuukautta, oli haastateltavien mielestä lyhyehkö suhteutettuna suureen opittuun tietomäärään. Moni olisi mielellään jatkanut Diagnoosittomia vielä viiden tapaamiskerran jälkeen. 5. 2 Ammattilaisen alustus ja teemat Ollaan aika paljon käyty noilla [muilla] luennoilla ja siel on ollut hyviä ja huonoja luentoja, nää oli aina, tuli sillain että olipas hyvä. Joka kerta tuntu siltä että tää oli niinku onnistunu, että tästä sai jotain. Ettei tullu sellasta oloa, että tänään oli ihan turha tulla tänne. mies, Tampereen ryhmä Diagnoosittomat-ryhmätapaamiset alkoivat ammattilaisen alustuksella. Psykoterapeutti Junnola- Nyström luennoi osallistujille joka kokoontumiskerralla eri aiheesta: kiintymyssuhteista, traumataustasta, sisarussuhteista, lapsen vireystilan säätelystä. Lisäksi yhdellä tapaamiskerralla psykologi, paripsykoterapeutti Helena Toppari piti osallistujille luennon parisuhteesta. Alustuksia kehuttiin aiheet olivat osallistujien mielestä mielenkiintoisia ja relevantteja adoptioperheiden arkea ajatellen. Ammattilaisen alustusten keskeinen anti oli, että se antoi perspektiiviä omaan tilanteeseen. Ammattilaiselta sai viitekehyksen ja kokonaiskuvan, jota vasten oli helppo peilata oman lapsen käytöstä ja kehitystä sekä perheen mahdollisia haasteita. Olin hirveen mielenkiintosia ne alustukset kyllä. Sai vähän laajemman kuvan niistä, osaa suhteuttaa sitä omaa lastaan siihen vähän isompaan viitekehykseen. nainen, Helsingin ryhmä

Pystyi näkemään sitä laajaa problematiikkaa mitä voi olla ja toisaalta suhteuttaa sitä omaan perheeseen, omiin lapsiin ja sieltä löytää ne, niinku et aha tästä onki kysymys tai tästä ehkä on kysymys, kun lähtee miettii et miten toimii. Myös että - - okei, näinkö mun pitääki muuttaa mun käytöstä, että näin lapsi reagoi tähän, et jos mä muutan toimintatapaa niin lapsi joka apinoi sitä vanhempaa oppii myös käyttäytyy toisella tavalla. nainen, Helsingin ryhmä Ammattilaisen alustus auttoi erityisesti näkemään syyt perheiden kohtaamien haasteiden taustalla. Junnola-Nyström luennoi syistä lapsen ilmikäyttäytymisen takana. Perheet kokivatkin oppineensa näkemään lapsensa käytöksen uudella tavalla sekä näkemään, mitä lapsi yrittää käytöksellään viestiä. Vanhemmat kertoivat oppineensa myös huomaamaan, kuinka heidän oma käytöksensä vaikuttaa lapsen käytökseen. He kertoivat saaneensa Diagnoosittomista konkreettisia välineitä, joita soveltaa arjessa lapsen kanssa. Ammattilaiselta tuli niitä oikeita asioita mitä oikeesti pysty käyttään sitten niinkun kotona hyväks. Niinku ymmärsi ja pääsi siihen pureutuu paremmin siihen asian ytimeen ja ymmärsi et hetkinen, se ongelma näyttää tältä, mutta se syy on täällä. mies, Tampereen ryhmä Se [ohjaamaton vertaistuki] on sitä et me keskenämme vaihetaan niitä kokemuksia, ajatuksia siitä kunkin arjesta. Se on antoisaa, mutta siinä ei ehkä päästä eteenpäin. Tässä missä tulee tää tämmonen koulutuksellinen puoli ni se antaa myös vielä ihan niitä välineitä konkreettisesti ja tuo siihen sen lihan luiden päälle. nainen, Helsingin ryhmä Osa kertoikin voivansa soveltaa Diagnoosittomissa opittuja vuorovaikutusmalleja jokapäiväisessä arjessa lapsen kanssa. Toisten mielestä oppiminen oli ennemminkin tietoisuuden lisäämistä ja oli vaikea näin pian valmennuksen loppumisesta arvioida, kuinka tämä tietoisuus näkyy arjessa.

Haastatellut kehuivat teemoista erityisesti traumaluentoa. Sen koettiin antaneen valmiuksia ymmärtää traumataustan merkitys tunteiden säätelyyn, sekä keinoja kohdata traumataustainen lapsi. Myös kiintymyssuhde koettiin teemana relevantiksi ja mielenkiintoiseksi. Se tosin oli adoptiovanhemmille jo ennestään tuttu kiintymyssuhteen muodostumista ja adoptiolapsen kiintymyskatkoksia käsitellään hakuajan adoptiovalmennuksessa. Haastateltavat kertoivat kuitenkin tietonsa syventyneen Diagnoosittomissa, ja aiheen pohtimisen olleen nyt valmennusta konkreettisempaa, koska lapsi oli jo tullut kotiin. Adoptiovalmennus on tulevaisuuden kuvittelemista mielikuvien avulla ja tuntemattomaan varautumista Diagnoosittomien aikaan arkea lapsen kanssa on jo eletty ja valmennuksessa puhutut asiat tulleet toteen. Nyt valmennuksessa käsiteltyjä asioita voitiin pohtia suoraan oman perheen ja oman lapsen kannalta ja mieltä askarruttaviin kysymyksiin voitiin pyytää neuvoa ammattilaiselta. Toisaalta kaikki aiheet eivät koskettaneet kaikki osallistujia: esimerkiksi parisuhdeluento ei osunut yksinhuoltajan senhetkiseen elämäntilanteeseen, eikä sitä koettu ajankohtaiseksi myöskään alle vuosi sitten lapsen saaneiden, kiireistä arkea elävien adoptiovanhempien elämässä heidän lapsensa kun ei antanut vanhempien viettää yhtään kaksinkeskeistä aikaa. Toisaalta sekä yksinhuoltaja, että kiireistä arkea viettävä pariskunta ymmärsivät parisuhdeteeman tärkeyden vaikuttaahan hyvä parisuhde keskeisesti vanhempien jaksamiseen ja sen myötä myös lapsen hyvinvointiin. Parisuhdeluento olikin antoisa erityisesti niille vanhemmille, joilla lapsi oli ollut Suomessa jo hieman kauemmin ja perhe-elämä oli jo ehtinyt vakiintua. Haastateltavat kertoivat saaneensa luennoilta paljon informaatiota lyhyessä ajassa. Osa kritisoikin ammattilaisen alustuksia nopeasta temposta. He olisivat toivoneet, että asioihin oltaisiin perehdytty syvällisemmin, esimerkiksi kahdella peräkkäisellä tapaamiskerralla nyt aiheiden käsittely jäi monen osallistujan mielestä pinnalliseksi. Joidenkin mielestä olisi ollut hyvä lukea ennen jokaista tapaamiskertaa aihetta käsittelevä artikkeli näin aihe olisi ollut kaikille ennalta tuttu ja alustus olisi voinut syventää jo opittua tietoa. Toisaalta artikkelin lukeminen ei ollut kaikkien mielestä hyvä idea: lapsiperheen arki on niin kiireistä ja täynnä monia velvollisuuksia, että kotiläksyt olisivat tuntuneet pakkopullalta. Tietopakettia pidettiin paitsi laajana, myös teoreettisena. Erään Tampereen ryhmään osallistuneen mielestä keskittyminen oli vaikeaa, koska alustuksen abstraktiotaso oli niin korkea. Hän olisi toivonut tosielämän esimerkkejä ja teorian soveltamista käytäntöön, jotta alustuksesta olisi saanut helpommin kiinni. Toisten mielestä taas tietopaketin teoreettisuus oli positiivinen

asia, koska tieto annettiin kuitenkin ymmärrettävässä muodossa. Voikin sanoa, että ihmisten kokemuksiin vaikuttaa paitsi itse kurssi, myös oma tausta ja persoona toisille abstraktien käsitteiden pohtiminen on esimerkiksi työn tai opintojen kautta tutumpaa ja luontevampaa kuin toisille, käytännönläheisemmille osallistujille. Tutkimukseen osallistuneet pitivät hyvin tärkeänä sitä, että valmennuksen ammattilainen psykoterapeutti Eeva-Liisa Junnola-Nyström on itsekin adoptioäiti. Tämän koettiin herättävän luottamusta ja helposti lähestyttävyyttä sekä tuovan lisäuskottavuutta hänen sanomiselleen. Osallistujat pitivät erityisesti siitä, että Junnola-Nyström kertoi omista kokemuksistaan adoptioäitinä. Haastateltavien mukaan tämä toi tunteen, että tuo todellakin voi tietää...tietysti ku hänellä itsellään oli myös tai on adoptoitu lapsi, niin se oli kyllä mun mielestä suuri plussa. Et jos ei ois ollu, ni ois voinu tulla jossakin tilanteessa et no okei, kylhän sä varmasti koulutuksen puolesta tiedät ja näin, mutta nyt hänellä oli ihan omakohtasta kokemusta kuitenkin. Hän paljon myöskin kertoi ihan miten heillä oli lapsen kanssa menny ja näin, ni sekin oli mun mielesä tosi hyvä juttu. nainen, Tampereen ryhmä Kaiken kaikkiaan osallistujat olivat ammattilaisen alustuksiin hyvin tyytyväisiä. He kokivat saaneensa paljon tietoa lapsen taustan merkityksestä sekä näkemään syitä lapsen ilmikäyttäytymisen takana. Erityisen antoisana pidettiin luentoja traumasta sekä kiintymyssuhteesta. Ammattilaisen alustuksia kritisoitiin kuitenkin nopeasta aikataulusta. Moni toivoi, että aiheisiin perehdyttäisiin ennen jokaista tapaamiskertaa tai samaa aihetta käsiteltäisiin kahdella tapaamiskerralla. 5. 3 Vertaisuus ja ryhmäkeskustelu Ammattilaisen alustuksen jälkeen oli vuorossa ohjatut tehtävät sekä ryhmäkeskustelu. Vaikka ammattilaisen alustus oli seikka, joka erotti Diagnoosittomat muista adoptioperheiden tapahtumista, oli vertaisosuus osallistujille yhtä lailla tärkeä. Osallistujien mukaan Diagnoosittomat ei olisi yhtä hyvä jos jompikumpi, ammattilainen tai vertaistuki puuttuisi.

Helsingin ja Tampereen ryhmät olivat keskenään erilaisia. Koska Helsingin ryhmä oli ensimmäinen pilottiryhmä, siihen haettiin nimenomaan ihmisiä, jotka olivat valmiita tarkastelemaan Diagnoosittomia kriittisesti ja antamaan kehitysehdotuksia. Tampereen ryhmään hakuvaiheessa ei kehittämistä korostettu sen kohderyhmänä olivat ensisijaisesti noin vuosi sitten lapsensa saamat adoptiovanhemmat. Helsingin ryhmään hakeutuikin monenlaisia perheitä, joista osalla lapset olivat vasta tulleet ja toisilla taas olleet Suomessa jo usean vuoden ajan. Monet heistä olivat tuttuja jo ennen Diagnoosittomia. Tampereen ryhmä oli taas Helsingin ryhmää homogeenisempi: tamperelaisilla lapset olivat tulleet kotiin viime vuosien aikana. Lähes kaikki haastateltavat olivat sitä mieltä, että ryhmän tulisi olla mahdollisimman homogeeninen eli perheet mahdollisimman samankaltaisia toistensa kanssa. Adoptiovanhemmilla on kuitenkin eri kriteerit vertaisuudelle heidän elämäntilanteestaan ja avun tarpeestaan riippuen. Toisille adoptiovanhemmille esimerkiksi vanhempien lapsettomuustausta on merkittävä kriteeri vertaiselle, toiselle lapsen ikä, kolmannelle ensisijaisesti lapsen syntymämaa. Näin myös Diagnoosittomat-ryhmässä. Valtaosan mielestä hyvä kriteeri ryhmän muodostumiselle olisi lapsen ikä tai aika, joka adoptiosta on kulunut: Kyl mä koen että siis kannattas silleen jatkoo ajatellen niin sillain että ois vähän saman ikäsiä siinä ryhmässä, jotta ne keskustelunaiheet ois sillon niinkun samanlaisempia. nainen, Tampereen ryhmä Toisaalta ryhmän jäsenten eri elämäntilanteissa nähtiin myös etuja he, kenellä oli ollut lapsi kotona kauemmin, saattoivat neuvoa niitä perheitä, joilla lapsi oli vasta tullut. Lapsen vasta saaneet taas muistuttivat muidenkin mieleen alkuvaiheen tunteita ja kokemuksia. Erään adoptiovanhemman mielestä lapsen kotonaoloaikaa keskeisempää vertaisuuden kannalta olikin lapsen syntymämaa monet asiat erityisesti vanhempana adoptoidun lapsen käytöksessä johtuvat lapsen lähtömaan kulttuurista. Ryhmäkeskustelun koettiin tukevan ammattilaisen alustusta. Erään haastatteluun osallistuneen mukaan se oli erityisen keskeinen osa oppimisprosessia: ammattilaisen alustuksessa opittu tieto syveni ryhmäprosessin avulla. Ryhmäprosessissa sai reflektoida opittua tietoa ja suhteuttaa omia kokemuksia muiden tilanteeseen.

Se tiedollinen paketti on se isoin anti. Sit se toinen anti on siinä et se käytiin kuitenkin läpi sellasessa ryhmäprosessissa jolloin se syventy toinen toistemme kokemusten kautta siinä diskurssissa syvemmälle kuin se olisi ehkä mennyt itseopiskelulla. mies, Helsingin ryhmä Diagnoosittomien ryhmäkeskustelu, kuten adoptioperheiden vertaistuki yleensäkin, oli paikka, jossa sai purkaa tuntojaan ja keskustella mieltä askarruttavista asioista ihmisten kanssa, jotka varmasti ymmärtävät. Muiden adoptioperheiden kanssa keskustellessa ei tarvitse kerrata adoption perusasioita, vaan sai mennä heti itse aiheeseen. Muita ystäviä, joilla ei adoptiolapsia ole, taas saattaa kiinnostaa adoption muodolliset seikat niin paljon, että keskustelussa ei päästä itse asiaan : Mä koin ainakin sillain että ihmiset aika hyvin uskalsi puhua ja halus lähtee. Varsinkin sitten toisella kertaa jo kun oltiin jo kerran niinkun nähty ja sitten siinä oli se että kaikki oli samassa tilanteessa ja niinkun tiesi että mikä se tilanne on, niin ei tarttenu, kellekään ei tarttenu ruveta selitteleen mitään että meille on tällanen laps tullu tuolta ja se on kolme vuotta ollu lastenkodissa et se käyttäytyy vähän eri lailla ku laps joka on ollu koko aika sylissä. Oli niin helppo, eikä tarvinnu länkyttää niitä perusasioita, ei tarvinnu selittää niitä mitä tässä normaalielämässä tarttee aina kun näkee työkaverin tai jonkun, tarttee niitä perusasioita selittää. mies, Tampereen ryhmä Haastateltavat kokivat myös saaneensa Diagnoosittomissa käytännön ohjeita ja neuvoja, miten toimia mieltä askarruttavissa tilanteissa. Siinä missä tavallinen vertaistuki saattaa keskittyä tunteiden purkamiseen, Diagnoosittomissa korostui ratkaisukeskeisyys. Sai niinkun siellä purkaa niitä omia tuntojaan ja keskustella muitten kanssa ja ihan niinku sellasia käytännön vinkkejäkin, että me ollaan tehty tommosessa tilanteessa näin ja me on tehty näin. Semmosestakin oli niinku oikeesti suurta hyötyä, ku tuntuu monesti että kyllähän asioista puhutaan ja voi niinku voivotellaki ja ihmetellä, mut niinku se että saatko sä niihin semmosta oikeeta vinkkiä että hei, tee näin, kokeile tällasta. Eikä vaan ne muut ihmiset siellä vaan tää vetäjä, ni yhtä lailla hänkin pyrki tarjoamaan niitä keinoja. nainen, Tampereen ryhmä

Keskeinen kritiikki ryhmäkeskusteluun liittyen oli ohjauksen puute ja siitä seuraava keskustelun rönsyily. Koska puhetta ei juuri rajattu, ei keskustelu meinannut pysyä päivän teemassa. Tämän koettiin paitsi vievän aikaa ammattilaisen alustukselta, myös aiheuttavan sen, että sanavalmiimmat ja avoimemmat keskustelijat saivat enemmän puheaikaa kuin hiljaisemmat ja pidättyväisemmät osallistujat. Meillä oli jotenkin hirveen mukava se menetelmä miten siinä edettiin. Eli ensin oli vähän sitä teoriaa ja sitten niinku oli semmosta, vähän niinku keskustelua. Ehkä siinä oli vähän vielä hakemassa muotoaan semmonen struktuuri, jotenki semmonen että kuka sitä niinku loppujen lopuks ohjaa ja vie eteenpäin. Meillä oli aika ränsyilevää välillä se keskustelu. Että se oli ehkä semmonen vähän miinuspuoli. Osa sai hirveen paljon tilaa sille puheelle ja puhumiselle mutta sitten tuota, sitä ei kukaan oikein rajannu. nainen, Helsingin ryhmä Sama kritiikki ilmeni jo Adoptioperheet ry:n kehittämistutkimuksessa vuonna 2012. Strukturoimattomissa vertaisryhmissä puheen rajaaminen jää osallistujien oman itsekontrollin varaan ja jokainen pitää huolen omasta puhumisestaan tai puhumattomuudestaan. Toisilla oman puheenvuoron muodostaminen vie enemmän aikaa, ja kun tilaisuus sanoa sanottavansa viimein tulee, voi keskustelu olla jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Toiset ovat myös luonteeltaan pidättyväisempiä ja tarvitsevat enemmän kannustusta mielipiteidensä jakamiseen. Tämän seurauksena hiljaisimmat osallistujat voivat jäädä muiden jalkoihin. Toisaalta keskustelun rönsyilyn koettiin keventävän tunnelmaa. Sen ansiosta myös käsiteltiin asioita, jotka eivät tiukemmin rajatussa keskustelussa olisi tulleet puheeksi. Pääasia että ei ollu liian tiukka veto että tässä nyt käsitellään vaan tätä. Et jos joku asia vähän rönsyili johonkin sivuun niin se käsiteltiin siinä samalla ja palattiin taas. Siinä sai enemmän vastauksia kuin muuten olisi ehkä saanutkaan. mies, Tampereen ryhmä Keskusteluosuuden tunnelmasta ja ilmapiiristä oli samaan valmennusryhmään osallistujilla erilaisia kokemuksia. Valtaosan mielestä tunnelma oli niin avoin, että saattoi hyvillä mielin kertoa omia henkilökohtaisia asioitaan ja luottaa, ettei ammattilainen tuomitse, eivätkä vertaiset levitä asioita ryhmän ulkopuolelle.

Toisaalta kaikki eivät pitäneet tunnelmaa niin vapaamuotoisena, että olisi tuntunut luontevalta jakaa henkilökohtaisia asioitaan. Omalta osaltaan tähän vaikutti miesten läsnäolo: adoptiovanhempien vertaisryhmät ovat perinteisesti olleet naisten juttu, joissa äidit ovat yhdessä keskustelleet lapsistaan, parisuhteestaan ja äitinä olemisesta. Diagnoosittomissa olivat mukana myös miehet. Monelle voi olla luontevampaa keskustella henkilökohtaisista, arkaluontoisistakin vanhemmuuteen liittyvistä asioista saman sukupuolen edustajien kanssa. Tästä huolimatta osallistujat pitivät hyvin tärkeänä sitä, että mikäli lapsella on kaksi vanhempaa, ovat he molemmat mukana Diagnoosittomissa: Kyllähän kodin tunneilmapiiri luodaan kummankin vanhemman toimesta mies, Helsingin ryhmä Osallistujat kokivat ryhmäkeskustelussa tuleensa ymmärretyiksi sekä saaneensa käytännön neuvoja omiin pulmiinsa muilta vanhemmilta. Sen myös koettiin syventävän ammattilaisen alustuksessa opittuja tietoja. Ryhmäkeskusteluosuuteen ei kuitenkaan oltu aivan niin tyytyväisiä kuin ammattilaisen alustuksiin. Ryhmäkeskusteluun toivottiin lisää ohjausta ja tarkempaa puheen rajausta. Vapaamuotoista keskustelua ei ollut niin paljon kuin osallistujat odottivat ja kenties siksi moni otti tilaa vapaamuotoisemmalle keskustelulle asiakeskustelun aikana. 6. Osallistujien kehitysehdotukset Vaikka pilottiryhmiin osallistuneet olivat hyvin tyytyväisiä vanhempainvalmennukseen, oli heillä myös ideoita, miten Diagnoosittomia voisi kehittää. Osallistujat toivoivat Diagnoosittomiin materiaalipankkia. He saivat Diagnoosittomissa suuren määrän informaatiota, joka jäi heidän oman muistamisensa tai mahdollisten muistiinpanojensa varaan. Moni toivoikin, että hankkeessa koottaisiin materiaalia joko internetiin esimerkiksi artikkeleiden muodossa, tai tehtäisiin kurssin aikana kansio, johon on helppo palata kurssin jälkeen.