1
Naturpolis Kuusamo koulutus- ja kehittämispalvelut Tutkimuksia 3/2001 MATKAILUN ALUETALOUDELLISET VAIKUTUKSET: pohjoismaisen mallin matkailijatutkimukset Kuusamon kaupunki Naturpolis Kuusamo koulutus- ja kehittämispalvelut Oulangantie 1, 93600 Kuusamo Tilaukset: www.naturpolis.fi/julkaisuja ISBN 951-96780-9-3 ISSN 1458-1353 Kuusamo 2001 RAKENNERAHASTOT 2
ESIPUHE... 4 JOHDANTO... 5 Tutkimuksen käsitteet, tarkoitus ja rakenne... 5 Matkailun aluetaloudelliset tutkimukset Suomessa... 9 MATKAILIJATUTKIMUSTEN ONGELMAT JA RATKAISUT... 14 Havaittuja ongelmia... 14 Menetelmäproblematiikka... 17 Aineistoproblematiikka... 32 Maksuttomat yöpymiset ja päiväkävijät... 39 MATKAILIJATUTKIMUSTEN TULOKSET... 52 Välitön matkailutulo menoluokittain... 52 Välitön matkailutulo matkailijaryhmittäin... 56 Matkailijaryhmien väliset menot... 58 Matkailijaryhmien sisäiset menot... 63 Vuodenaikaisvaihtelut... 69 Henkilöverotulot... 74 MALLI MENETELMIEN SOVELTAMISESTA SUUNNITTELUSSA... 78 Tapaustarkastelu Kuusamo... 78 Matkailun aluetaloudellisten vaikutusten mittaamisesta... 91 YHTEENVETO... 96 KIRJALLISUUS... 109 3
ESIPUHE Kuusamoon on perustettu 1.1.2000 Naturpolis Kuusamo koulutus- ja kehittämispalvelut -yksikkö. Se toimii Oulun yliopiston, Oulun seudun ammattikorkeakoulun, Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston ja muiden organisaatioiden sekä Koillismaan elinkeinoelämän ja Kuusamon kaupungin yhdyssiteenä. Yksikön tehtävänä on harjoittaa yhteistyökumppaneiden kanssa koulutus- ja tutkimustoimintaa. Tutkimuksen osalta tavoitteena on tuottaa elinkeinoelämän ja julkisyhteisöjen kehittämistä tukevaa tietoa. Tiedon levittämistä varten on luotu Naturpolis-julkaisusarja. Tässä kirjoituksessa käydään läpi Suomessa julkaistuja, pohjoismaisella mallilla tehtyjä alueellisia matkailijatutkimuksia. Työlle asetetaan kolme tavoitetta. Ensiksi se on käsikirja pohjoismaisen mallin menomenetelmän soveltamiseen. Toiseksi tutkimus tuo tietoa matkailijoiden rahankäytön alueellisista piirteistä ja yleisistä lainalaisuuksista. Kolmanneksi kirjoituksessa esitetään malli meno- ja tulomenetelmän soveltamisesta käytännön suunnittelussa. Viimeksi mainittuja tietoja tarvitaan esimerkiksi matkailun alueellisten strategioiden laatimisessa sekä matkailuhankkeiden ja -investointien tuotosten ennakoinnissa ja arvioinnissa. Tämä koskee sekä julkista että yksityistä sektoria. Tutkimuksen on tehnyt FL, joka toimii Oulun yliopiston ja Naturpolis Kuusamon koulutus- ja kehittämispalveluiden tutkimusasiamiehenä matkailu ja aluekehitys-painoalalla. Työtä ovat rahoittaneet Euroopan unioni (ESR), Pohjois- Pohjanmaan liitto, Kuusamon kaupunki ja Oulun yliopisto. Kiitän työn valmistumiseen edesauttaneita tahoja ja henkilöitä. Lisäksi toivon, että tutkimus on osaltaan viemässä eteenpäin Kuusamon ja koko Koillismaan matkailuelinkeinoa. Tutkimusasiamies 4
JOHDANTO Tutkimuksen käsitteet, tarkoitus ja rakenne Matkailu on ilmiö, jolle on ominaista sekä myönteiset että kielteiset vaikutukset kohdealueelle. Ne jaetaan yleensä kolmeen ryhmään: ympäristölliset, sosiokulttuuriset ja taloudelliset. Nykyään matkailua käytetään usein alueellisen kehittämisen välineenä, ja siksi eri aluetasoilla korostetaan matkailun myönteisiä talousvaikutuksia. Näitä ovat esimerkiksi alueiden matkailutulot, -työpaikat ja matkailun kerrannaisvaikutukset (ks. esim. Murphy 1985; Mathieson & Wall 1987; Vuoristo 1998). Matkailun avulla aluetalouteen ja sen kiertokulkuun saadaan uutta, alueen ulkopuolista rahaa (kuva 1). Matkailijat kuluttavat kohdealueella rahaa erilaisiin tavaroihin ja palveluihin, kuten majoitus-, ravitsemis-, liikenne- ja ohjelmapalveluihin sekä vähittäiskauppoihin ja huoltamoihin. Heidän ostaessa suoraan näitä tavaroita ja palveluita yrityksistä syntyy välittömiä vaikutuksia. Välilliset vaikutukset ilmenevät silloin, kun välitöntä matkailutuloa saavat yritykset hankkivat tavaroita ja palveluita toimittajayrityksistä. Toimittajayrityksiä ovat esimerkiksi leipomot, pesulat ja meijerit. Nämä hankintaketjut voivat olla pituudeltaan useita kierroksia ulottuen aina alkutuotantoon asti. Matkailun ansiosta työllistyneiden ostaessa tavaroita ja palveluita syntyy indusoituja eli johdettuja vaikutuksia. Kaikki edellä mainitut vaikutukset koskevat matkailutuloja ja -työpaikkoja sekä työpaikoista kertyviä palkkatulo- ja verotulovaikutuksia. Välilliset ja johdetut vaikutukset muodostavat kerrannaisvaikutukset. Matkailun kokonaisvaikutukset taas sisältävät välittömät, välilliset ja johdetut vaikutukset. Osa välittömistä, välillisistä ja johdetuista vaikutuksista suuntautuu alueelta ulos, jolloin puhutaan vuodoista aluetaloudesta. Ne ilmenevät työntekijöiden ostojen ja palkkojen myötä ja vähentävät siten myös alueen verotuloja. Samoin osa yritysten tavaroiden ja palveluiden ostoista suuntautuu alueen ulkopuolelle, mikä merkitsee tuloinjektion pienenemistä ostoketjun edetessä. 5
Kuva 1. Matkailijoiden rahankäyttö ja aluetaloudelliset vaikutukset (muokattu ja täydennetty Rinne 1999: kuva 1). 6
Suomessa matkailun aluetaloudellisia vaikutuksia on tutkittu lähinnä pohjoismaisella mallilla, joka on esitelty yksityiskohtaisesti Matkailun edistämiskeskuksen (1983) julkaisussa. Malli on niin sanottu ex post-vaikutusanalyysimalli. Siinä matkailun tulo- ja työllisyysvaikutusten kuvaamisen ja arvioinnin kautta edetään kyseessä olevan alueen matkailun taloudellisen merkityksen hahmottamiseen (Jyvälä 1981: 10). Malli jakautuu tulo- ja menomenetelmään. Tulomenetelmässä taloudellisia vaikutuksia tutkitaan yrityskyselyn yritysten saaman matkailutulon ja menomenetelmässä matkailijakyselyn matkailijoiden kuluttaman matkailumenon avulla. Tulomenetel-mätutkimus tuo tietoa alueen matkailun välittömistä, välillisistä ja johdetuista tulo-, työllisyys-, palkkatulo- ja verotulovaikutuksista, kun menomenetelmätutkimus puolestaan keskittyy vain välittömiin tulovaikutuksiin. Vuoriston ja Arajärven (1990: 173) mielestä Suomessa tarvitaan lisää systemaattista tutkimusta, jotta voidaan muodostaa kuva matkailun taloudellisista vaikutuksista eri aluetasoilla. 1990-luvun alusta on kulunut 10 vuotta, ja maassamme on julkaistu myös viimeisen vuosikymmenen aikana lukuisia taloustutkimuksia eri tyyppisiltä matkailualueilta. Lisäksi esimerkiksi Kuusamosta on saatavissa seurantatutkimuksia aina 1970-luvun alusta 2000-luvulle (ks. Säkkinen 1971; Jyvälä 1981; Kauppila 1989; Malinen 1989; Södervall 1993; Hätälä & Kauppila 1999; Kauppila 1999a; Kauppila & Ervasti 2001; Rämet & Kauppila 2001). Vuoriston (1993: 35) mukaan vanhan teeman, tässä tapauksessa alueellisten matkailutaloustutkimusten, toistaminen huolellisesti samalla metodilla kartuttaa ja täsmentää tietoa laajasta kokonaisuudesta. Tulokset ovat siten osa yleistä teorianmuodostusprosessia. Samalla "kloonatut" tutkimukset välittävät metodiin kohdistuvaa kritiikkiä. Edellisiin ajatuksiin viitaten työlle asetetaan kolme tavoitetta: 1) tunnistetaan pohjoismaisen mallin matkailijatutkimusten ongelmakohdat ja haetaan niihin ratkaisumalleja, 2) analysoidaan pohjoismaisen mallin matkailijatutkimusten keskeisiä tuloksia matkailijoiden rahankäytön alueellisista piirteistä ja yleisistä lainalaisuuksista sekä 3) esitetään malli meno- ja tulomenetelmän käytöstä suunnittelussa. 7
Tässä kirjoituksessa keskitytään menomenetelmätutkimuksiin, sillä aikaisemmin on ilmestynyt yhteenveto Suomessa tehdyistä tulomenetelmätutkimuksista (ks. Kauppila 1999a). Ensimmäisen tavoitteen mukaisia tuloksia tarvitaan, kun suunnitellaan matkailijatutkimuksia ja niiden toteuttamista: kysymyksessä on menomenetelmän soveltamisen käsikirja. Toisena tavoitteena on tuottaa tietoa yksittäisten tapaustutkimusten kautta matkailijoiden rahankäytön alueellisista piirteistä ja yleisistä lainalaisuuksista. Näkökulma on siten induktiivinen. Kolmas tavoite koskee erityisesti Kuusamoa. Esitettävä malli on tarkoitettu paikallistason työkaluksi. Kahden viimeisen tavoitteen tietoja tarvitaan matkailuelinkeinon suunnittelussa ja kehittämisessä päätöksenteon tueksi, esimerkiksi alueellisissa matkailustrategioissa ja -suunnitelmissa. Samoin julkinen (esim. maakuntien liitot, TE-keskukset, ympäristökeskukset, kunnat) ja yksityinen sektori vaativat taloudellisia analyysejä matkailuprojektien, kehittämishankkeiden ja matkailuinvestointien tuotosten ennakoinnissa ja arvioinnissa. Valtioneuvoston periaatepäätös (2001) 1 Suomen matkailupoliittisista linjauksista korostaa matkailun aluetaloudellisia vaikutuksia mittaavien arviointi- ja analysointimallien kehittämistä. Tutkimus pyrkii osaltaan vastaamaan myös tähän haasteeseen. Työ etenee siten, että seuraavaksi käydään läpi matkailun aluetaloudellisten vaikutusten tutkimustraditiota ja Suomessa julkaistuja aikaisempia tutkimuksia (kuva 2). Tämän jälkeen tuodaan esille matkailijatutkimusten menetelmään liittyvää problematiikkaa ja esitetään havaittuihin ongelmakohtiin ratkaisumalleja. Sitten siirrytään matkailijoiden rahankäytön analysointiin alueellisesta näkökulmasta. Seuraavaksi esitetään malli meno- ja tulomenetelmän soveltamisesta suunnittelussa. Lopussa on yhteenveto- ja pohdintajakso. Tutkimusaineisto on luonteeltaan sekundaarinen, koska työssä tukeudutaan aikaisempien tutkimusten tuloksiin. Tarkastelussa painotetaan paikallistason (kuntataso) näkökulmaa. 8
Kuva 2. Tutkimuksen rakenne. Matkailun aluetaloudelliset tutkimukset Suomessa Nykyään Suomessa matkailuun osana alueellista kehittämistä kohdennetaan huomattava määrä julkista rahaa. Esimerkiksi vuonna 1999 julkinen sektori (ministeriöt, maakuntien liitot, TE-keskukset, ympäristökeskukset ja kunnat) käytti matkailun operatiiviseen toimintaan 1,0 miljardia markkaa ja matkailullisesti merkittävään alueelliseen palvelutarjontaan 1,3 miljardia markkaa (Talonen ym. 2000). Valtiontalouden tarkastusvirasto onkin todennut julkisen sektorin (kunnat, valtio) matkailun kehittämiseen suunnatun tuen olevan mittavaa, mutta tehotonta (ks. Sälli 2000). Myös Valtioneuvoston periaatepäätöksessä (2001) 1 nostetaan esille julkisen tuen mahdollisimman tehokas käyttö. Osa maamme matkailun kehittämiseen suunnatusta julkisesta tuesta ohjautuu Itäja Pohjois-Suomeen Euroopan unionin tavoiteohjelmien ja yhteisöaloitteiden kautta. Koko maassa ohjelmakaudella 1995-99 toteutettujen matkailuhankkeiden saama julkinen rahoitus oli noin 1,3 miljardia markkaa (Talonen ym. 2000). Euroopan unionin aluepolitiikka perustuu ohjelmalliseen omaehtoiseen alueelliseen kehittämiseen, 9
ja siihen sisältyy olennaisena osana tehtyjen toimenpiteiden talousvaikutusten ennakointi ja arviointi (ks. Keränen 2001). Monitahoisen matkailuilmiön tapauksessa tämä edellyttää tarkoituksenmukaista menetelmää aluetaloudellisten vaikutusten analysointiin. Pohjoismaissa matkailun taloudellisten vaikutusten mittaamisen pioneerityöt julkaistiin Ruotsissa 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, kun tutkittiin Bohusin lääniä (Frimodig 1959) ja Kiirunaa (Eriksson & Wikström 1961). Suomessa ensimmäiset aluetaloudelliset tutkimukset tehtiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, jolloin ilmestyivät Hangon (Falenius ym. 1963), Saimaan (Auvinen 1965), Kuusamon (Säkkinen 1971) ja Virolahden (Vuoristo 1974) matkailututkimukset. Menetelmällisesti alkuaikojen tutkimukset vaativat vielä kuitenkin kehittämistyötä. Esimerkiksi Kuusamossa välittömät vaikutukset laskettiin vuorokautta ja vuotta kohti matkailijaryhmittäin ja näiden ryhmien kulutus menoluokittain eli toimialoittain. Sen sijaan matkailun kerrannaisvaikutukset arvioitiin aikaisempien ruotsalaisten tutkimusten perusteella. Matkailun aluetaloudellisten vaikutusten mittaamiseen kehitettiin 1970-luvun lopulla aikaisemmin mainittu pohjoismainen malli. Suomessa menetelmän testauspaikkakuntia olivat Kuusamo (Jyvälä 1981) ja Jyväskylä (Holopainen 1981). Mallia testattiin Suomen lisäksi Ruotsin Falunissa, Norjan Bergenissä ja Tanskan Bornholmissa (Vuoristo & Arajärvi 1990: 156). Samoihin aikoihin selvitettiin pääkaupunkiseudun (Jonninen 1981) matkailun taloudellisia vaikutuksia matkailijakyselyn avulla. Vuoristo ja Arajärvi (1990: 154) toteavatkin, että ennen vuotta 1980 matkailun aluetaloudelliset tutkimukset keskittyivät välittömän matkailutulon määrittämiseen joko tulo- tai menomenetelmällä tai molemmilla sekä kokonaisvaikutusten arviointiin, johon sisältyivät myös kerrannaisvaikutukset. Kyseisen ajankohdan jälkeen taloustutkimuksissa on tukeuduttu pohjoismaisen mallin tulo- ja menomenetelmään ja uuteen tekniikkaan kerrannaisvaikutusten määrittämiseksi yritystutkimuksen kautta. 1980-luku onkin nimetty Suomen matkailumaantieteellisessä tutkimustraditiossa pohjoismaisen mallin aikakaudeksi (Kauppila 1993). 1980-luvulta lähtien pohjoismaista menetelmää on sovellettu paikalliselle ja alueelliselle tasolle. Alueellisella tasolla tarkoitetaan yhtä kuntaa suurempaa hallinnollista alueyksikköä, kuten seutukuntaa, maakuntaa tai lääniä, kun paikallistaso käsittää yhden kunnan. Paikallistasolla on tutkittu Imatran (Tykkyläinen 1984), Lahden (Lah- 10
den kauppakamari 1985), Lappeenrannan (Ryynänen 1986), Hailuodon (Jurvakainen 1986; Möttönen 1986), Joensuun (Ikonen 1987), Nilsiän (Heiskanen 1988), Lohjan (Vuoristo & Arajärvi 1988), Kuusamon (Kauppila 1989; Kauppila & Malinen 1989; Malinen 1989), Virtojen (Pitkänen 1990), Kolarin (Naalisvaara 1991; Rantakokko 1991), Espoon (Vuoristo & Paajanen 1991), Oulun (Havas 1993) ja Kuhmon (Rinne 1999) matkailun taloudellisia vaikutuksia. Esimerkkejä alueellisen tason tutkimuksista ovat Häme (Kanta-Hämeen seutukaavaliitto 1984), Kymenlaakso (Kymenlaakson seutukaavaliitto 1985) ja Lappi (Jyvälä 1988). Menetelmää on käytetty jopa matkailukeskustasolla, sillä tutkimuskohteina ovat olleet Kalajoen Hiekkasärkät (Kemi & Mäkinen 1995) ja Saariselän matkailukeskus (Saarinen ym. 1996). Matkailun koulutus- ja tutkimuskeskus on julkaissut taloudellisia vaikutuksia koskevia tutkimuksia paikalliselta, alueelliselta ja kansalliselta tasolta. Paikallistasolla on tutkittu Savonlinnaa (Sairanen 1988a), Kerimäkeä (Sairanen 1988b), Punkaharjua (Sairanen 1988c), Vaasaa (Kettunen 1990; Kemppainen 1993; Matkailun koulutusja tutkimuskeskus 1997), Kuusamoa (Södervall 1993) ja Kuopiota (Piirainen & Ruuskanen 1997). Alueelliselta tasolta tutkimuksia on julkaistu Ylä-Savosta (Suvanto 1991), Kuusiokuntien alueelta (Kemppainen 1991), Lapista (Tekoniemi- Selkälä & Södervall 1992) ja Etelä-Päijänteeltä (Auranen & Santala 1997). Samassa julkaisussa on esitetty paikallistasolla Tampereen ja alueellisella tasolla Pirkanmaan matkailun taloudelliset vaikutukset (Etelä-Suomen matkailun kehitys 1999). Matkailun koulutus- ja tutkimuskeskus on selvittänyt myös kansallisella tasolla koko Suomen (Aira & Kauppi 1994; Auranen & Hämäläinen 1997) matkailun taloudellisia vaikutuksia. Edellä mainittu koulutus- ja tutkimuskeskus on kehittänyt menetelmän matkailun aluetaloudellisten vaikutusten mittaamiseen, mutta malliin liittyviä toiminta- ja toteutusperiaatteita ei ole tuotu julki. Esimerkiksi Kuusamon (Södervall 1993) tutkimus perustuu pohjoismaiseen malliin, mutta siinä on käytetty hyväksi sekä MEK:in että Matkailun koulutus- ja tutkimuskeskuksen aikaisempia tutkimuksia matkailijoiden rahankäytöstä. Näin oletetaan, että Kuusamossa vierailevien matkailijoiden rahankäyttö ei poikkea keskimääräisistä kulutustottumuksista. Viime aikoina matkailun taloudellisia vaikutuksia on mitattu Kainuussa (Piirala 11
1997a). On esitelty niin sanottu Kainuun malli, jossa on pyritty standardoimaan pohjoismainen menetelmä. Kainuun mallia on edelleenkehitetty ja täsmennetty Koillismaan (Hätälä & Kauppila 1999) ja Kuusamon (Kauppila 1999a) tutkimuksissa. Edellä mainituissa tutkimuksissa on luotu niin sanottu Koillismaan malli, ja sen avulla päivitetään Kuusamon matkailun tulo- ja työllisyysvaikutukset vuosittain tiettyjen oletusarvojen mukaan. Esimerkiksi Inarin (Alakiuttu & Juntheikki 1999; Kauppila 1999b) tutkimuksissa on sovellettu Koillismaalla kehitettyä metodia. Ensimmäiset mallin mukaiset päivitykset Kuusamon matkailun taloudellisista vaikutuksista ovat vuosilta 1998 (Kauppila 1999c) ja 1999 (Kauppila & Ervasti 2001). Uusin menomenetelmätutkimus koskee Kuusamoa (Rämet & Kauppila 2001). Siinä pääpaino on empiirisessä lähestymisessä, sillä tutkimuksessa on selvitetty tilastollisin testauksin taustamuuttujien vaikutusta matkailijoiden rahankäyttöön. Tavoitteen mukaisesti työssä määritellään vain matkailijakohtainen vuorokautinen rahankäyttö matkailijaryhmittäin, ei alueen välitöntä matkailutuloa vuositasolla. Edellä mainittujen tutkimusten lisäksi on mitattu myös Turun (Airola 1985; Lankola 1992) matkailun taloudellisia vaikutuksia. Menetelmä on kuitenkin panos tuotosanalyysi eikä pohjoismainen metodi. Näin ollen näitä tuloksia ei voida suoraan verrata tulomenetelmän osalta Suomessa tehtyihin muihin tutkimuksiin. Matkailun taloudellisten vaikutusten määrittäminen pohjoismaisella mallilla ei ole yksiselitteistä eikä yksinkertaista. Lähes jokaisessa tutkimuksessa on kritisoitu metodia. Teoreettisessa mielessä Suomessa matkailun taloudellisia vaikutuksia ovat tutkineet erityisesti Vuoristo ja Arajärvi (1990), Eriksson (1992), Paajanen (1993abc, 1994, 1995) ja Kauppila (1999a). Vuoristo ja Arajärvi (1990) ovat julkaisseet pohjoismaisen mallin metodologisia ongelmia käsittelevän artikkelin. Eriksson (1992) on nostanut esille erityisesti tulomenetelmäproblematiikan ja suosittaa panos tuotos-mallin soveltamista aluetaloudellisten vaikutusten mittaamiseen. Paajanen (1993bc) on puolestaan verrannut pohjoismaisen mallin ja Ruotsin matkailun edistämiskeskuksen kehittämän matkailutaloudellisen mallin (TuristEkonomiska Modell, TEM) periaatteita. Hän on myös luonut mallin matkailuilmiön vuorovaikutuksesta (kysyntä-tarjonta) ja siihen vaikuttavista determinanteista 12
(Paajanen 1994, 1995). Kauppila (1999a) on taas keskittynyt tulomenetelmän problematiikkaan ja ratkaisumalleihin. Kaikkia Suomessa julkaistuja aluetaloudellisia tutkimuksia ei voida verrata keskenään matkailijatutkimusten osalta. Tämä johtuu siitä, että osassa tutkimuksissa on sovellettu vain tulomenetelmää tai niistä ei ole saatavissa tarvittavia yksityiskohtaisia tietoja. Tulomenetelmään on tukeuduttu valtakunnan tason (Aira & Kauppi 1994; Auranen & Hämäläinen 1997), Kainuun (Piirala 1997a), Koillismaan (Hätälä & Kauppila 1999), Kuusamon (Södervall 1993; Kauppila 1999a), Inarin (Alakiuttu & Juntheikki 1999; Kauppila 1999b) ja Saariselän (Saarinen ym. 1996) tutkimuksissa. Kalajoen (Kemi & Mäkinen 1995) tapauksessa tulomenetelmä koskee vain Kalajoen Hiekkasärkkiä, mutta menomenetelmän välitön matkailutulo käsittää koko kunnan. Lisäksi muutamista menomenetelmätutkimuksista, kuten Nilsiän (Heiskanen 1988) ja Vaasan (Kettunen 1990), puuttuu alueelta kerätty empiirinen matkailija-aineisto. Edellä mainituissa tapauksissa on sovellettu aikaisempien tutkimusten tuloksia. Toinen syy on yksityiskohtaisten tietojen puuttuminen. Tämä koskee lähinnä Lapin (Jyvälä 1988; Tekoniemi-Selkälä & Södervall 1992), Etelä-Päijänteen (Auranen & Santala 1997), Kainuun (Piirala 1997ab), Tampereen/Pirkanmaan (Etelä-Suomen matkailun kehitys 1999), pääkaupunkiseudun (Jonninen 1981), Nilsiän (Heiskanen 1988) ja Oulun (Havas 1993) tutkimuksia. Kaikissa näissä tutkimuksissa ei ole pyrittykään soveltamaan menomenetelmää kokonaisuudessaan. Lisäksi on muutama erikoistapaus. Kuhmon (Rinne 1999) tutkimuksessa on keskitytty luontomatkailijoiden rahankäyttöön ja majoitusmuotoihin, mikä vaikeuttaa vertailutietojen poimintaa. Matkailijoiden rahankäytön viimeisenä tarkastelukohtana on verotulojen muodostuminen toimialoittain. Kolarissa (Naalisvaara 1991; Rantakokko 1991) tulo- ja menomenetelmän toimialaluokitusten poikkeavuudet ovat ongelmallisia henkilöverotulojen kertymisen analysoinnissa. 13
MATKAILIJATUTKIMUSTEN ONGELMAT JA RATKAISUT Tutkimuksen ensimmäinen tavoite on selvittää pohjoismaisen mallin matkailijatutkimusten soveltamiseen liittyvää problematiikkaa ja esittää havaittuihin ongelmiin ratkaisumalleja. Mallin käytännön soveltamisessa kohdataan useita ongelmakohtia, ja tämän vuoksi tutkimusten keskinäinen vertailtavuus on tulkinnanvaraista. Vertailtavuuden parantaminen edellyttää yhtenäisten menetelmällisten ratkaisujen hakemista, mikä taas edesauttaa matkailijoiden rahankäytön alueellisten piirteiden ja yleisten lainalaisuuksien tunnistamista. Vuoriston ja Arajärven (1990: 170) mukaan tutkimusten heikko vertailtavuus johtuu siitä, että mallia voidaan soveltaa erilaisilla tavoitetasoilla. Toiseksi mallin soveltamiskeinot ja saavutettu tarkkuus vaihtelevat suuresti jopa sellaisten tutkimusten välillä, jotka on toteutettu yhtenäisellä tavoitetasolla. Tavoitetason erilaisuus voi näkyä esimerkiksi menoluokkien eli toimialojen, matkailijaryhmien sekä taloudellisten vaikutusten tasojen määrissä. Tasoilla tarkoitetaan aineistojen keräämiseen ja tulovaikutusten laajuuteen liittyviä tarkastelunäkökulmia. Havaittuja ongelmia Ennen kuin siirrytään ongelmakohtiin ja niiden ratkaisuihin, on syytä esitellä menomenetelmä (kuva 3). Aluksi täytyy määritellä menetelmän rajaukset, jotka koskevat tarkasteltavaa aluetta, keskeistä käsitteistöä ja matkailun kvantifiointia. Nämä elementit rajaavat matkailun tutkimuksen vaatimuksia vastaavaksi mitattavaksi kokonaisuudeksi. Tämän jälkeen kartoitetaan matkailijoiden rahankäyttöä matkailijaotoksen avulla menoluokittain ja matkailijaryhmittäin (mk/hlö/vrk). Vuorokautiset matkailijamenot yleistetään koko matkailijajoukkoon siten, että ne kerrotaan yöpyjien kohdalla yöpymisvuorokausilla ja päiväkävijöiden tapauksessa kokonaismäärällä. Lopputuloksena saadaan menomenetelmällä mitattu alueen välitön matkailutulo (MEK 1983). Välittömiä työllisyys-, palkkatulo- ja verotulo- sekä välillisiä ja johdettuja tulo-, työllisyys-, palkkatulo- ja verovaikutuksia ei voida selvittää menomenetelmän avulla, vaan tämä edellyttää tulomenetelmän soveltamista. Myös kunnallistaloudellisen nettotuloksen laskeminen tapahtuu tulomenetelmän kautta. 14
- - Kuva 3. Alueen välittömän matkailutulon muodostuminen pohjoismaisen mallin menomenetelmällä (mukaillen MEK 1983). Pohjoismaista mallia on arvosteltu voimakkaasti. Yleisiä kritiikin kohteita ovat olleet muun muassa tutkimusten alhainen luotettavuustaso, empiirisen aineiston ylikorostuneisuus, tutkimuksen riippuvuus useasta sidosryhmästä, tilastoviiveet, tutkimusten heikko vertailtavuus ja luokitteluun liittyvät ongelmat (Vuoristo & Arajärvi 1990; Paajanen 1993abc, 1994, 1995). Eriksson (1992) puolestaan nostaa esille empiiristä aineistoa, kuntien matkailumenoja ja verotulovaikutuksia koskevan problematiikan. Menomenetelmään kohdistuvasta kritiikistä Vuoristo ja Arajärvi (1990) mainitsevat matkailijoiden luokitteluun ja matkailijaryhmien tilastotietojen saatavuuteen liittyvät seikat. Erityisen ongelmallisia ovat maksuttomat yöpymiset, kuten omissa lomaasunnoissa ja sukulaisissa tai tuttavissa yöpyvät, sekä päiväkävijät. Lisäksi arvostelun kohteeksi ovat joutuneet matkailijoiden arviot omasta kulutuksestaan kohdealueella, kyselyn ajankohta, matkailijoiden viipymän vaikutus menojen luotettavuuteen, menoluokat, kyselytekniikka ja otanta. 15
Viime aikoina tulomenetelmän ongelmakohtiin on kiinnitetty huomiota, ja niitä on yritetty myös ratkaista (ks. Kauppila 1999a). Vaikeudet voidaan jakaa tiedonhankintaan eli aineistoihin ja menetelmän soveltamiseen. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat empiirisen aineiston hankinta, toimialakohtaiset kokonaisliikevaihtotiedot ja tilastoviiveet. Toisen muodostavat matkailija-määritelmä, toimialaluokitus, välilliset vaikutukset, indusoidut eli johdetut työpaikat ja kunnallistaloudelliset vaikutukset. Menomenetelmän ongelmat voidaan jakaa samoin kuin tulometodin kohdalla menetelmän soveltamiseen ja tiedonhankintaan. Menetelmää koskeva problematiikka kohdistuu keskeisiin käsitteisiin, kuten matkailu ja matkailija, ja menoluokkiin. Tiedonhankinta jakaantuu myös kahteen osaan: alue- ja yksilötason (matkailija) aineistoihin. Kuvan 3 jäsennyksen mukaan käsitteistö sisältää matkailija-määritelmän ja menoluokat, kun tiedonhankinta käsittää kvantifioinnin (aluetason aineistot) ja matkailijoiden menot (yksilötason aineistot). Aluerajauksessa MEK (1983) kehottaa käyttämään hallinnollista aluejakoa, ja usein tutkimusalue onkin määritelty hallinnollisten rajojen mukaan. Tämä johtuu siitä, että maamme matkailu- ja muu tilastointi perustuu pitkälti hallinnollisiin alueyksiköihin. Käytännössä esimerkiksi tulomenetelmässä tarvittavat yrityskohtaiset tilastoaineistot ovat saatavissa hallinnollisilta alueilta alkaen kuntatasolta (ks. Kauppila 1999a). Toiseksi hallinnolliset alueet ovat vastuussa oman alueensa elinkeinojen kehittämisestä, jolloin ne tarvitsevat suunnittelun ja päätöksenteon tueksi tutkimustietoa. Kolmanneksi hallinnollisilla alueilla on käytettävissään oma budjetti. Tämä mahdollistaa tilaustutkimuksen rahoittamisen. Matkailun aluetaloudelliset tutkimukset on poikkeuksetta tehty tilaustutkimuksena eri aluetasojen, erityisesti paikallistason (kuntataso), tarpeisiin. 16
Menetelmäproblematiikka Tutkimusten erilaiset käsitemäärittelyt ovat menomenetelmän soveltamisen keskeisin ongelma. Jokaisessa tutkimuksessa käsitteitä matkailu ja matkailija on lähes-tytty omista lähtökohdista. Matkailija-määritelmän pohjalta muodostetaan matkailijaryhmät, jotka vaihtelevat tutkimuksittain. Toisaalta myös matkailijaryhmien talousvaikutusten vertailu edellyttää matkailijoiden jakamista homogeenisiin luokkiin. Toinen ongelma koskee toimialaluokitusta. Käytännössä jokaisessa tutkimuksessa on määritelty omalla tavalla matkailijoiden menoluokat. Jotta tuloksia voidaan verrata keskenään ja siten etsiä yleisiä lainalaisuuksia, toimialaluokituksen täytyy olla yhtenäinen. Tämä koskee menomenetelmän sisäistä sekä meno- ja tulomenetelmän välistä vertailua. Matkailijaryhmien ja toimialojen lukumäärä riippuu tutkimuksen tavoitetasosta. Matkailija-käsite Vuoristo ja Arajärvi (1990: 156, 172) painottavat, että pohjoismaisessa mallissa ei määritellä olennaisia käsitteitä, kuten matkailu, matkailija ja matkailijaryhmät. Ne jätetään tapauskohtaisesti paikallisten olosuhteiden mukaan tulkittaviksi. Matkailijakäsitteen ongelmallisuutta ovatkin korostaneet muun muassa Jonninen (1981), Jyvälä (1981), Holopainen (1981), Airola (1985), Ikonen (1987), Vuoristo ja Arajärvi (1988) sekä Vuoristo ja Paajanen (1991). Matkailija-määritelmän ja -luokituksen jäsentymättömyys on suurin syy tutkimustietojen alhaiseen vertailtavuuteen. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi seurantatutkimuksia. Käsitteen laajuus määrä pitkälti myös tulokset: mitä laveammin se ymmärretään, sitä suuremmat ovat matkailun aluetaloudelliset vaikutukset tarkastelualueella. Hall ja Jenkins (1995: 5) kiinnittävät matkailussa yleisesti huomiota siihen, että matkailupolitiikan analysoinnin kannalta käsitteiden matkailu, matkailija ja matkailuelinkeino "väljyys" aiheuttaa ongelmia. Tutkimuksissa matkailija on usein määritelty alueen ulkopuoliseksi henkilöksi, joka ei ole säännöllisellä työ-, opinto-, ostos- tai muulla asiamatkalla. Säännöllinen työssäkäynti edellyttää työpaikan sijaintia tutkimusalueella. Tämä määritelmä 17
kattaa sekä vapaa-aikaan että työhön liittyvän matkailun. Kaikista selvityksistä ei kuitenkaan ilmene se, luokitellaanko säännöllisellä työ- ja/tai ostosmatkalla olevat henkilöt matkailijoiksi vai ei. Esimerkiksi Jyväskylässä (Holopainen 1981: 12) ja Lappeenran-nassa (Ryynänen 1986: 2) säännöllisen ostosmatkan tehneet henkilöt hyväksyttiin matkailijoiksi, mikäli he käyttivät virkistys-/matkailupalveluja matkansa aikana. Ym-päristökuntalaiset muodostavat oman problematiikkansa, erityisesti kaupunkien kohdalla. Joensuun (Ikonen 1987: 9-10) tutkimuksessa heitä ei luokiteltu matkailijoiksi, vaikka heidän vierailunsa ei olisi säännöllistä ja matkan aikana olisi käytetty matkailupalveluja. Matkailija-käsitteellä on myös aluetaso-ongelma. Jos matkailua tarkastellaan paikallistasolla (kuntataso), matkailijoiksi luokitellaan paikkakunnan ulkopuoliset henkilöt, jotka eivät ole säännöllisellä työ-, opinto-, ostos- tai muulla asiamatkalla. Siirryttä-essä paikallistasolta alueelliselle tasolle (maakuntataso) ongelman muodostaa alueen sisäinen matkailu. Edellisen määritelmän soveltamisessa tarkastelun ulkopuolelle jäisi maakunnan oma väestö, koska heidät olisi siinä luokiteltu "paikallisiksi". Maantieteellisen alueen laajeneminen merkitsee teoriassa pienempää määrää potentiaalisia matkailijoita, koska suuremmasta joukosta ihmisiä tulee "paikallisia" (ks. Wall 1997). Seuraavassa esimerkkejä lähinnä alueellisella tasolla käytetyistä matkailija-määritelmistä. Kymenlaaksossa (Kymenlaakson seutukaavaliitto 1985: liite I) matkailija oli sellainen Kymenlaakson ulkopuolella asuva henkilö, joka ei asunut, ollut työssä tai opiskellut Kymenlaakson alueella. Tässä tarkastelu kohdistuu vain alueen ulkopuolisiin henkilöihin, jolloin alueen sisäinen matkailu rajautuu kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle. Tämä ilmenee majoitus- ja ravitsemistoimialan välittömän matkailumyyntiprosentin alhaisuutena verrattuna muihin tulomenetelmätutkimuksiin: majoituksessa se jäi 26,1 prosenttiin ja ravitsemisalalla 17,5 prosenttiin (Kauppila 1999a: 130-133). Kanta-Hämeessä (Kanta-Hämeen seutukaavaliitto 1984: 2) matkailija määriteltiin sellaiseksi Kanta-Hämeen alueella vierailevaksi henkilöksi, joka vapaa-aikanaan tai muuten ilman pakottavaa syytä matkusti Kanta-Hämeen alueella. Tässä näkökulmassa ei ilmene yksiselitteisesti se, onko alueen sisäinen matkailu mukana vai ei. Kuusiokuntien alueella (Kemppainen 1993: 6) matkailija ymmärrettiin henkilöksi, joka vapaa-aikanaan tai ammatillisista syistä matkusti tilapäisesti 18
kotipaikkakuntansa ulkopuolelle, muulle kuin säännölliselle työ-, opiskelu- tai ostosmatkalle. Edellisessä määrittelyssä matkailijaa ei sidota kohdealueeseen, vaan hänet luokitellaan "ulkopaikkakuntalaiseksi". Matkailija-käsite pitää ymmärtää eri aluetasoilla siten, että esimerkiksi maakunnan oma väestö voidaan luokitella matkailijaksi. Jos halutaan pitää erillään maakunnan sisäinen ja ulkoinen matkailutulo, ne pitää laskea erikseen. Kainuussa (Piirala 1997a) tulomenetelmää hyväksikäyttäen on ilmoitettu alueen sisäinen ja ulkoinen välitön matkailutulo. Tämä on teoriassa mahdollista tulomenetelmän kohdalla, mutta ei käytännössä realistista. Yrittäjät eivät pysty jakamaan matkailijoita tarkasti maakunnan sisäisiin ja ulkoisiin, koska pelkkä matkailijoiden osuuden arviointi yrityksen kokonaisliikevaihdosta on osoittautunut vaativaksi tehtäväksi. Menomenetelmän tapauksessa maakunnan sisäisen ja ulkoisen matkailutulon määrittäminen on vielä haasteellisempaa kuin tulomenetelmän kohdalla; kokonaismatkailijamäärän mittaaminen on jo sinällään ongelmallista. Tässä tutkimuksessa päädytään seuraavaan määritelmään: matkailija on henkilö, joka vapaa-aikanaan tai ammatillisista syistä matkustaa tilapäisesti kotipaikkakuntansa ulkopuolelle, muulle kuin säännölliselle työ-, opiskelu- tai ostosmatkalle. Säännöllinen työ- tai opiskelumatka edellyttää, että työ- tai opiskelupaikka sijaitsee tutkimusalueella. Säännöllinen ostosmatka taas tarkoittaa päivittäin tapahtuvia ostoskäyntejä. Tämä katsantokanta ottaa huomioon eri aluetasot. Paikallis- eli kuntatasolta seuraavien aluetasojen matkailijat määritellään lähtöalueelta ei kohdealueelta katsoen. Näin meneteltynä myös alueen sisäinen matkailu tulee tarkasteluun. Hallinnollisten aluejakojen käyttöä perusteltiin jo aikaisemmin menomenetelmän esittelyn yhteydessä. Pohjoismaisessa mallissa matkailijat pyritään luokittelemaan mahdollisimman homogeenisiin matkailijaryhmiin palveluiden kysyntä- ja kulutustottumusten mukaan. Ryhmittely perustuu matkailijoiden majoitusmuotoon. Mikäli tutkimuksissa tyydytään alhaiseen tavoitetasoon, luokittelu tehdään yöpymisten perusteella alueilla, joissa on käytettävissä majoitustilastoja. Muiden matkailijaryhmien määrät arvioidaan. Korkeamman tavoitetason tapauksessa toteutetaan erillistutkimuksia esimerkiksi sukulaisten tai tuttavien luona yöpymisistä ja päiväkävijöistä. Jos tarkastelussa 19
on vain yksi matkailijaryhmä, pyritään korkeaan tavoitetasoon täsmällisyydessä ja luotettavuudessa. Mikäli taas kausivaihtelut ovat alueella suuria, on tarkoituksenmukaista tavoitella kausittaista ryhmittelyä (MEK 1983). Taulukkoon 1 on kerätty tutkimusten matkailijaluokituksia, jotka vaihtelevat 5-10. Näissä luvuissa on jo yhden luokan sisällä yhdistetty ryhmiä. Jos tavoitellaan edes jonkinlaista matkailijaryhmien vertailtavuutta, luokkien lukumäärää täytyy supistaa. Perusteina käytetään majoitusmuotoa (yöpyjät/päiväkävijät), majoitusmuodon maksullisuutta (maksuton/maksullinen) ja maksullisen majoitusmuodon laatua (hotelli/leirintäalue/muu maksullinen). Näin päädytään kuuteen matkailijaryhmään: hotelli, leirintäalue, muu maksullinen, omat loma-asunnot, sukulaiset tai tuttavat sekä päiväkävijät. Tavoitteena on yhtäältä ryhmien sisäinen homogeenisuus ja toisaalta keskinäinen heterogeenisuus. Lisäksi edellä mainitut matkailijaryhmät löytyvät lähes jokaisesta tutkimuksesta. Vertailun vuoksi esimerkiksi Vuoriston ja Arajärven (1990: taulukko 2) luokittelussa esitetään seitsemän matkailijaryhmää, jotka ovat hotelli, leirintäalue, omat loma-asunnot, sukulaiset tai tuttavat, teltta tai asuntovaunu yms. majoitus, päiväkävijät ja täyshoitolat. Toisaalta Olsson (1991) erottaa 10 matkailijaryhmää ja "pilkkoo" ne edelleen siten, että kaikkiaan muodostuu 17 matkailijakategoriaa. Tampereen/Pirkanmaan tutkimuksessa (Etelä-Suomen matkailun kehitys 1999) matkailijaluokat ovat erilaiset matkailijoiden rahankäytön (mk/hlö/vrk) ja välittömän matkailutulon tapauksessa. Taulukon 1 alueet on lyhennetty niiden alkuperäisistä nimistä, ja ne ovat kronologisessa järjestyksessä vanhimmasta tutkimuksesta alkaen. Tätä järjestysperiaatetta noudatetaan myös myöhemmissä taulukoissa ja kuvissa. Lyhenteet ja nimet ovat seuraavat: Ku=Kuusamo, Jy=Jyväskylä, Im=Imatra, K-H=Kanta-Häme, Ky=Kymenlaakso, Tu=Turku, Ha=Hailuoto, Lah=Lahti, Lpr=Lappeenranta, Lap=Lappi, Jo=Joensuu, Ni=Nilsiä, Sa=Savonlinna, Ke=Kerimäki, Lo=Lohja, Pu=Punkaharju, Ou=Oulu, Va=Vaasa, Vi=Virrat, Y-S=Ylä-Savo, Es=Espoo, Ko=Kolari, Kuk=Kuusiokunnat, Ka=Kalajoki, E-P=Etelä-Päijänne, Kuo=Kuopio ja Kuh=Kuhmo. Matkailijaryhmät on muodostettu kokonaismenotietojen mukaan. 20
Taulukko 1. Suomessa menomenetelmällä tehtyjen tutkimusten matkailijaryhmät ja niiden lukumäärä (muokattu ja täydennetty Vuoristo & Arajärvi 1990: taulukko 2). Matkailija- Alue ryhmä Ku Jy Ku Im K-H Ky Tu Ha Lah Lpr Lap Jo Ni Sa Ke Lo Pu Hotelli - liike X X (3) X (1) X (4) X X X X (8) - vapaa-aika X X (3) X (1) X (4) X X X X (8) - yhteensä X X (1) X (8) X X (1) X (8) X X (1) X Kesähotelli X X X (10) X (11) X X (11) X (10) Matkustajakoti X X (7) X Matk./retk.maja X X X X X X Leir./as. vaunual. - mökki X (14) - teltta X (15) - as.vaunu/-auto - yhteensä X X X X X X (5) X X X X X X Lomakylä X X (6) X (12) X Lomamökki - oma X X X X X X X X X - vuokrattu X X X (9) X X X (16) - yrit./yhteisö - yhteensä X X Suk./tuttavat X X X X X X X X X X X X X X X X X Päiväkävijät - tod. päiväkävijät X X X - läpikulkijat X X - yhteensä X X X X X X X X X X X X X X Luonto X (2) X Maatila/täyshoit. X Täyshoit./kotimaj. X Yks./asunt./tilap. X X Muut Muu Muu Lukumäärä 10 8 9 6 8 7 8 6 6 5 9 8 4 8 7 6 8 21
Taulukko 1. Suomessa menomenetelmällä tehtyjen tutkimusten matkailijaryhmät ja niiden lukumäärä (muokattu ja täydennetty Vuoristo & Arajärvi 1990: taulukko 2). Matkailija- Alue ryhmä Ku Ou Va Vi Y-S Es Ko Kuk Tu Va Ka E-P Kuo Va Kuh Ku Hotelli - liike X X X (8) - vapaa-aika X X X (8) - yhteensä X (17) X X (8) X (22) X X X X X (1) X X (26) X (1) Kesähotelli Matkustajakoti Matk./retk.maja X X X (18) X (19) X (19) X (19) Leir./as. vaunual. - mökki X X - teltta X X - as.vaunu/-auto X X (20) X - yhteensä X X X X X (23) X X X X X X Lomakylä X X Lomamökki - oma X X X X X X X X X X X X X - vuokrattu X X X (21) X X (21) X X (21) X X - yrit./yhteisö X - yhteensä X Suk./tuttavat X X X X X X X X X X X X X X X X Päiväkävijät - tod. päiväkävijät X X - läpikulkijat X X - yhteensä X X X X X X X X X X X X X X Luonto X X X Maatila/täyshoit. Täyshoit./kotimaj. X (24) Yks./asunt./tilap. Muut Vene Muu Muu Vene Muu Lukumäärä 9 7 9 6 8 6 9 7 7 6 9 7 5 6 6 8 22
1) Sisältää myös motellit. 2) Sisältää myös asuntovaunut. 3) Sisältää myös kesähotellit. 4) Sisältää myös motellit ja kesähotellit. 5) Sisältää myös veneessä yöpyjät. 6) Sisältää myös maatilat ja täyshoitolat. 7) Sisältää myös retkeilymajat. 8) Käytetään nimeä rekisteröity majoitusliike/maksulliset majoituskohteet/majoitusliikkeet. 9) Sisältää myös yhteisön majat. 10) Sisältää myös retkeilymajat. 11) Sisältää myös retkeilymajat ja matkustajakodit. 12) Sisältää myös vuokratut loma-asunnot. 13) Sisältää myös retkeilymajat. 14) Sisältää myös lomakylän mökkimajoituksen. 15) Sisältää myös lomakylän teltta- sekä leirintäalueen ja lomakylän asuntovaunumajoituksen. 16) Sisältää myös maatilamajoituksen. 17) Sisältää myös motellit ja matkustajakodit. 18) Sisältää myös kesähotellit ja matkustajakodit. 19) Sisältää myös motellit. 20) Sisältää myös telttailijat. 21) Sisältää myös maatilamajoituksen. 22) Sisältää myös motellit ja retkeilymajat. 23) Sisältää myös luonnon. 24) Pelkästään kotimajoitus. 25) Sisältää myös leirintäalueet. 26) Käytetään nimeä kaupunkimajoitus. 23
Ensiksi matkailijat luokitellaan majoitusmuodon mukaan. Yöpyjät viettävät kohdealueella vähintään yhden yön, mutta päiväkävijät eivät nimensä mukaisesti yövy tutkimusalueella. Joissakin tutkimuksissa heidät on jaettu todellisiin päiväkävijöihin ja läpikulkijoihin. Läpikulkijat eroavat todellisista päiväkävijöistä siinä, että läpikulkijoille tutkimusalue ei ole matkan kohde, ainoastaan välietappi. He pysähtyvät esimerkiksi vain tankkaamaan huoltoasemalla, kun päiväkävijöille tarkastelualue on matkan kohde. Päiväkävijät ovat edustettuina kaikissa tutkimuksissa, mutta heiltä ei välttämättä edellytetä matkailupalveluiden käyttöä. Esimerkkinä edellisestä ovat ostosmatkailijat. Toiseksi yöpyjät jaetaan majoituksen maksullisuuden mukaan. Maksuttoman majoituksen ensimmäinen ryhmä koostuu omissa lomamökeissä/-asunnoissa yöpyvistä ulkopaikkakuntalaisista. Yritysten ja yhteisöjen loma-asunnot voidaan sisällyttää tähän ryhmään, jos yöpyjät eivät maksa niiden käytöstä vuokraa. Jos taas vuokraa maksetaan, silloin on kysymys usein vuokrattavista mökeistä. Tässä tapauksessa ryhmä kuuluu muuta maksullista majoitusta käyttäviin matkailijoihin. Omista loma-asunnoista aiheutuu kuitenkin kuluja vuoden aikana, kuten lämmitys-, vesi-, viemäri- ja jätemaksuja, kiinteistöveromaksuja sekä korjaus-/rakentamiskuluja. Nämä kulut kohdistuvat koko vuoden ajalle, ja tämän vuoksi matkailijan on vaikea muistaa tai jaksottaa niitä kyselyn vastaamishetkellä. Sisäasianministeriön tiedotteen (1997) 2 mukaan mökin rakentamiseen ja korjaamiseen käytetään keskimäärin 5 200 markkaa mökkikunnassa. Tietyillä matkailualueilla, erityisesti matkailukeskuksissa, loma-asunnonomistaja voi kääntyä mökkihuoltoyritysten puoleen. Nämä yritykset järjestävät puuhuoltoa sekä auraus- ja vartiointipalveluita, ja näistä palveluista aiheutuu luonnollisesti kuluja palvelun ostajalle. Lisäksi kiinteistöstä syntyy vakuutusmaksuja, jotka eivät välttämättä kohdistu mökin sijaintialueelle. Kiinteistön hankintavaiheessa aiheutuu myös ostokuluja. Niiden maantieteellinen kohdentuminen riippuu siitä, missä myyjä asuu. Omissa loma-asunnoissa yöpyjät ovat harvemmin edustettuina kaupungeissa. Sukulaisissa tai tuttavissa yöpyvät ovat toinen maksutonta majoitusta käyttävä matkailijaryhmä. Heidän luonaan yöpyminen on poikkeuksetta ilmaista majoituskulujen osalta. Kyseinen matkailijaluokka löytyy jokaisesta tutkimuksesta. 24
Kolmanneksi maksullisessa majoituksessa yöpyvät matkailijat jaetaan majoitusmuodon laadun mukaan. Selkeimmän ryhmän muodostavat hotelliyöpyjät. He ovat edustettuina jokaisessa tutkimuksessa. Joissakin tutkimuksissa on mahdollista erottaa hotelliyöpyjät matkan tarkoituksen (vapaa-aika/liike) mukaan. Hotellit ovat keskeisin kaupallinen majoituskohde kaupungeissa. Toinen ryhmä koostuu leirintäalueyöpyjistä. Leirintäalueet ovat kaupunkiympäristössä useimmiten ainoita varteenotettavia maksullisia yöpymispaikkoja hotellitasoisen majoituksen lisäksi. Muussa maksullisessa majoituksessa yöpyvät matkailijat ovat kolmas luokka. Tämä matkailijaryhmä on hyvin heterogeeninen, eräänlainen "kaatoluokka". Ryhmä sisältää esimerkiksi vuokrattavat loma-asunnot. Luokkaan kuuluu myös muutamia erikoisryhmiä, jotka eivät käytä maksullista majoitusta, esimerkiksi luonnossa yöpyjät. Joissakin tapauksissa luonnossa yöpyjät joutuvat maksamaan majoituksesta, kuten varaustuvissa yöpymisestä. Muissa maksullisissa majoituksissa yöpyjät on mainittu vain muutamissa maaseutukuntiin kohdistuvissa tutkimuksissa. Tutkimuksen edetessä matkailijat luokitellaan edellä esitetyn ryhmittelyn mukaan kuuteen luokkaan. Tätä voidaan pitää miniminä. Ryhmiä voi olla alunperin enemmänkin, sillä niitä on mahdollista yhdistää myöhemmin suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuusamon uusimmassa tutkimuksessa (Rämet & Kauppila 2001) on sovellettu edellä mainittua luokitusta siten, että alueen erikoispiirteet huomioonottaen on muodostettu kahdeksan ryhmää: hotellit yms., leirintäalueet, vuokratut lomaasunnot, muu maksullinen majoitus, maksuttomat loma-asunnot, sukulaiset tai tuttavat, luonnossa yöpyjät ja päiväkävijät. On korostettava, että majoituksen mukainen jaottelu perustuu jokaisessa tutkimuksessa viime kädessä kunkin alueen majoitustarjontaan, koska tarjonta määrää osaltaan kysyntää (Kauppila 1999d). Toimialaluokitus Toimialaongelma on mainittu useissa tutkimuksissa, joista seuraavassa keskeisiä osittain ristiriitaisiakin näkemyksiä. Vuoristo ja Arajärvi (1990: 156) painottavat, että pohjoismaisessa mallissa ei määritellä käsitettä menoluokat, vaan ne muodostetaan aina tapauskohtaisesti. 25
Ensiksi problematiikka koskee menoluokkien sisältöä. Ryynäsen (1986) mukaan ongelmat kohdistuvat majoitus- ja ravitsemistoimintaan, joten hän kehottaa pitämään toimialan kyselyssä yhtenä luokkana. Samoin Tykkyläisen (1984) mielestä majoitusja ravitsemistoiminnan ero meno- ja tulomenetelmän välillä johtuu matkailijoiden vaikeudesta jaotella näitä toimintoja keskenään esimerkiksi hotelliyöpymisessä. Kemppainen (1991) taas katsoo, että matkailijat pystyvät ilmoittamaan erikseen majoitus- ja ravitsemistoiminnan menot, mutta yrittäjät eivät tähän kykene. Holopaisen (1981) mielestä majoitusmenot muistetaan tarkasti, kun taas vähittäiskaupan kohdalla vaikeutena on menojen jakautuminen useaan kulutuskohteeseen. Majoitus- ja ravitsemistoimialan lisäksi ongelmallisia ovat huoltamot (vrt. Kymenlaakson seutukaavaliitto 1985). Nykyään elintarvikkeita on tarjolla muun muassa huoltoasemilla ja kioskeissa, ei pelkästään vähittäiskaupoissa (Ikonen 1987). Edellistä seikkaa korostavat myös Kauppila ja Malinen (1989). Heidän mukaansa huoltoasemilla käytetään rahaa myös kahvilapalveluihin, vähittäiskauppaan yms. Luokitteluvaikeudet koskevat myös vähittäiskauppaa, johon edellisissä kappaleissa jo osin viitattiin. Kanta-Hämeen seutukaavaliiton (1984) ja Kymenlaakson seutukaavaliiton (1985) mukaan matkailijoilla on vaikeuksia erottaa toisistaan vähittäiskauppaa ja tavarataloa. Sairasenkin (1988abc) kokemuksen perusteella matkailijat eivät pysty jakamaan tavarataloista ja vähittäiskaupoista tehtäviä ostoja. Samoin Kemppaisen (1993) sekä Kauppilan ja Malisen (1989) mielestä vähittäiskaupan menoluokat tuottavat vaikeuksia. Eräs syy on se, että vähittäiskauppoihin suuntautuva kulutus jakautuu useisiin kohteisiin ja ostoja tehdään päivittäin, jolloin kaikkia menoja ei muisteta luotettavasti. Ongelma on siis kulutuksen kohdentuminen eri menoluokkiin. Esimerkiksi huoltoasemalta tehdyt ruokatavaraostot voivat olla matkailijoiden ilmoitusten mukaan joko vähittäiskaupassa tai huoltamotoiminnassa. Matkailijoiden täytyykin merkitä ostamansa tavaran tai palvelun menoluokka sen mukaan mistä he sen ostavat, ei mitä he ostavat. 26
Toiseksi ongelma liittyy menoluokkien lukumäärään. Alunperin MEK (1983) ehdottaa, että jos niitä on enemmän kuin kolme, matkailijoiden olisi syytä pitää kirjaa menoistaan matkan aikana. Tämä on kuitenkin käytännössä hyvin hankalaa. Jyvälän (1981) mielestä luokkien runsaus vaikeuttaa osaltaan menokohteiden unohtumista. Jurvakaisen (1985) mukaan 11 menoluokkaa on liian yksityiskohtainen, joten niitä on syytä yhdistää. Luokkien suuri määrä kuitenkin helpottaa vastaamista (vrt. Kanta-Hämeen seutukaavaliitto 1984). Kolmanneksi vaikeuden muodostavat niin sanotut pakettimatkat tai ennakolta ostetut palvelut tai palvelukokonaisuudet. MEK (1983) ehdottaa pakettimatkan tapauksessa erilaisia kyselyjä matkanjärjestäjille. Yhdessäkään tässä kirjoituksessa mainituissa matkailijatutkimuksissa ei ole kuitenkaan tehty matkanjärjestäjäkyselyjä. Tämä johtuu käytännön toteutuksen ongelmista, kuten matkanjärjestäjien tavoitettavuudesta, heidän vastaushaluttomuudestaan ja tietojen kohdistamisen vaikeudesta. On hankalaa selvittää sitä, kuinka suuri osuus pakettimatkasta lopulta kohdistuu tutkimusalueelle. Nykyään myös omatoimimatkoilla joitakin palveluita, esimerkiksi majoitus, ostetaan etukäteen. Matkailijoiden on vaikea muistaa vastaustilanteessa etukäteisostojensa määrää. Toisaalta ongelmallisia ovat kuljetukseen, kuten linjaautoon ja lentokoneeseen, liittyvät maksut. Mikä osa kuluista kohdistuu tutkimusalueelle (paikallistaso), jos kuljetusyhtiöt eivät ole paikallisia? Käsitteiden määrittämiseen sisältyvä ongelmakohta on siis tutkimusten erilainen toimialaluokitus. Tämä on todettu myös tulomenetelmän kohdalla (ks. Kauppila 1999a). MEK (1983) ehdottaa yhdeksää menoluokkaa, mutta käytännössä tutkimusten menoluokkien nimet ja lukumäärät vaihtelevat 5-16 (taulukko 2). Jotta tuloksia voidaan verrata edes suuntaa-antavasti, toimialaluokitusta pitää supistaa. Aivan kuten tulomenetelmässä (ks. Kauppila 1999a), menomenetelmän kohdalla päädytään minimissään neljään luokkaan: majoitus- ja ravitsemistoiminta, vähittäiskauppa, huoltoasemat ja muut menot. Tulevaisuudessa luokittelussa pitää pyrkiä siihen, että meno- ja tulomenetelmän tu-loksia on mahdollista verrata paremmin toisiinsa. Tämä edellyttää myös menomenetelmän kohdalla tutustumista Tilastokeskuksen toimialaluokitukseen (ks. TOL 1995). Tavoitteena on molempien menetelmien standardointi Tilastokeskuksen 27
viralliseen toimialaluokitukseen Koillismaan mallin (Hätälä & Kauppila 1999) mukaisesti. Siinä toimialat on muodostettu seuraavasti: korjaamot ja huoltamot, yleisvähittäiskauppa, muu vähittäiskauppa, majoitus- ja ravitsemistoiminta, liikenne sekä virkistys- ja muut palvelut. Tarpeen vaatiessa vähittäiskauppa on mahdollista yhdistää yhdeksi luokaksi. Mikäli alueen elinkeinoelämä on vilkas, virkistys- ja muut palvelut voidaan erottaa omiksi luokikseen. Tämä on mahdollista tehdä myös siinä tapauksessa, kun aluetaso muuttuu paikallistasolta (kuntataso) alueelliselle tasolle (maakuntataso), sillä maakuntatasolla yrityksiä on yleensä lukumääräisesti enemmän kuin kuntatasolla. Muista palveluista voidaan käyttää menomenetelmän kohdalla nimeä muut menot. Luokkia on kuitenkin syytä olla alunperin mieluummin liian monta kuin liian vähän, koska kulutuskohteita on mahdollista yhdistää myöhemmin suuremmiksi toimialakokonaisuuksiksi. Kuusamon uusimmassa matkailijatutkimuksessa (Rämet & Kauppila 2001) on so-vellettu edellä mainitulla tavalla Tilastokeskuksen toimialaluokitusta. Vaikka menoluokkien nimet eivät suoraan vastaa Tilastokeskuksen luokitusta, niiden sisällöt on rakennettu Koillismaan mallia hyväksikäyttäen: korjaamot ja huoltamot, yleisvähittäiskauppa (yleisvähittäiskauppa ja kioskit), muu vähittäiskauppa, majoitus- ja ravitsemistoiminta (majoitus, ravintolat ja baarit), liikenne (taksit, paikallisliikenne ja autonvuokraus), virkistyspalvelut (järjestetyt/opastetut ohjelma- tai virkistyspalvelut, omatoiminen virkistys ja huvitus) ja muut menot. 28
Taulukko 2. Suomessa menomenetelmällä tehtyjen matkailijatutkimusten menoluokat ja niiden lukumäärä. Alue Menoluokka Lkm Kuusamo (68-69) Yleiset ajoneuvot, omistusautojen käyttö, ruokaostot väh.kaupoista, 9 ravintolat/baarit/kahvilat/kioskit, majoitus, matkamuistot, hygienia/terveydenhoito, huvitukset, muut menot Pääkaupunkiseutu Majoitus, ravintolat/ruokailu, huvitukset, ostokset, muut tarkoitukset/menot 5 (79) Jyväskylä (80) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarv. tavarat., muut kuin elintarv. tavarat., 8 elintarv. muualta, muut tavaraostot, auton huolto/polttoaineet, muut menot Kuusamo (80) Majoitus, ravintolat, kahviot/baarit, elintarvikkeet, kioskit/matkamuistot, 7 huoltoasemat, muu rahankäyttö Imatra (83) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarvikeliikkeet, huoltoasemat, muut menot 5 Kanta-Häme (83) Majoitus, ravintolat/kioskit/baarit/kahviot, elintarv. tavarat., elintarv. muualta, 8 muut ostot tavarat., tavaraostot muualta, oman auton käyttö, muut menot Kymenlaakso (84) Majoitus, ravintolat/kioskit/baarit/kahviot, elintarv. tavarat., elintarv. muualta, 8 muut ostot tavarat., ostot erik.liikkeistä, oman auton käyttö, muut menot Turku (84) Majoitus, ravintolat, grillit/baarit/kahviot, ostot tarvarat. 16 (ruoka, teks./vaatt./jalk., lasi/posl./tal.tav., muut) ostot muualta (ruoka, teks./vaatt./jalk., lasi/posl./tal.tav, muut), auton huolto/polttoaineet, muiden ajoneuvojen käyttö, virkistys/huvitus/kulttuuri, muut palvelut, muut menot Hailuoto (85) Majoitus, ravintolat/kahviot/kioskit, elintarv. väh.kaupoista, 5 muut kuin elintarv. väh.kaupoista, muu rahankäyttö Lahti (85) Majoitus, ravintolat/kahviot, tavaratalot/marketit, muu väh.kauppa, 6 huoltoasemat, muut menot Lappeenranta (85) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarvikeostot, huoltoasemat, muut menot 5 Lappi (85-86) Majoitus, ravintolat, kahvilat, elintarv.liikkeet, kioskit, huoltoasemat, 7 muut menot Joensuu (86) Majoitus, ravitsemistoiminta, elintarv. ostot tavarat., muut ostot tavarat., 8 elintarv. muualta, ostot muista liikkeistä, huoltoasemat, muut menot Nilsiä (86) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarvikeliikkeet, muu väh.kauppa, matkat, muu 6 Savonlinna (86) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarv. väh.kaupoista, 7 muut ostot väh.kaupoista, ostot tavarat., huoltamot, muu rahankäyttö Kerimäki (87) Majoitus, ravintolat/kahvilat, elintarv. väh.kaupoista, 6 muut ostot väh.kaupoista, huoltamot, muut menot Lohja (87) Majoitus, ravitsemistoiminta, elintarv./sekatavarain väh.kauppa, ALKO, 7 huoltamot, tekstiilit, muut 29