JÄRVI KÄSITTEEN POHDISKELUA: MITÄ JÄRVI ON MATKAILUN ERITYISRESURSSINA JA JÄRVIMATKAILUNA?

JÄRVI KÄSITTEEN POHDISKELUA: MITÄ JÄRVI ON MATKAILUN ERITYISRESURSSINA JA JÄRVIMATKAILUNA? Taustaksi Moderni matkailu perustuu luonto- ja kulttuuriresurssien erinomaiseen laatuun ja avoimeen mahdollisuuteen tutustua sekä eri tavoin matkailullisesti hyödyntää näitä resursseja. Suomen järvet ovat monessa suhteessa ainutlaatuinen matkailukehityksen resurssi, mutta kysyttäessä esimerkiksi paikalliselta järvialueella asuvalta matkailuyrittäjältä, että mitä se järvi oikein on, jää kysymys helposti askarruttamaan. Tiedämmekö todella mitä järvi ja järviresurssiin perustuva matkailu tarkoittavat, ja jos emme sitä osaa sen tarkemmin hahmottaa, kuinka silloin on mahdollista löytää yhteinen kehittämiskieli kun yhteistyössä hyödynnämme tätä resurssia eri tavoin matkailullisesti. Seuraavassa artikkelissa haetaan perusteita ja sisältöä järviresurssin sekä järvimatkailun käsitteille. Käsiteanalyysi on samalla avaus käytävälle keskustelulle siitä miten erilaisista näkökulmista järviresurssia on mahdollista arvottaa matkailullisesti ja kuinka tämän resurssin varassa matkailua tulisi kehittää. Järvi fyysisenä resurssina Nykysuomen sanakirjassa järvi on lampea suuremman seisovan sisäveden yleisnimi (Nykysuomen sanakirja, 1996). Järviallas käsite viittaa sade- ja pohjaveden kerääntymiseen järveksi muodostuneeseen laaksomaiseen syvennykseen (ibid.). Itsessään järven olemassaolon ehto on, että järvialtaaseen tulee yhtä paljon vettä kun siitä poistuu valunnan ja haihdunnan kautta (Ilmavirta ym. 1990, 6). Maanmittaushallituksen järvimäärän laskua varten laaditussa teknisessä järvimääritelmässä järveksi luettiin kaikki vähintään viiden aarin (50 x 10 m) kokoiset järveksi tai lammeksi kutsutut, vedellä täyttyneet syvennykset (ks. Suomen Kuvalehti, 1987). Tarkemman määritelmän järvelle ovat antaneet Helminen ym. (1995, 12): Vesi täyttää painanteen tai painanneryhmän osittain tai kokonaan. Vedenpinta on vesialueen eri osissa sama lukuun ottamatta tilapäisiä, tuulen tai jään aiheuttamia poikkeamia. Suurissa ja moniosaisissa

järvissä, kuten Saimaalla, vedenpinnan korkeus saattaa poiketa melko paljon ääripäiden välillä johtuen säännöstelystä. Tulovirtaaman suhde tilavuuteen on oltava niin pieni, että valtaosa veden kiintoaineksesta laskeutuu pohjaan. Vesi-alueen pinta-ala ylittää sovitun minimirajan. Järvet voidaan luokitella useiden eri kriteerien mukaisesti. Yksi mahdollinen luokittelu on niiden syntytavan mukainen, jolloin Suomen järvet ovat jaettavissa viiteen eri luokkaan; 1) Mannerjään liikkeiden tuloksena syntyneet järvet (mannerjäätikön uurtamat altaat, maaperän sisään jääneen ja sulaneen jäälohkareen muodostama suppajärvi tai mannerjäätiköiden kasaaman aineksen muodostamat reunajärvet), 2) tektonisesti syntyneet kallioperän ruhjeisiin tai vajoamiin muodostuneet järvet (esimerkiksi matkailukohteena tunnettu Ruoveden Helvetinjärvi), 3) merenrannikon järvet, joita syntyy maankohoamisen vaikutuksesta kun merenlahtia kuroutuu irti (glo-järvi), 4) jokivarsien järvet, jotka ovat kuroutuneet irti pääuomasta (ns. juoluajärvi) ja 5) ihmisen luomat tekojärvet (Ilmavirta ym. 1990, 6-7; Helminen ym. 1995, 13). Lisäksi järviä on syntynyt meteoriittikraatereihin, joista esimerkkeinä Lappajärvi ja Paasivesi. Suomen järvistä pääosa syntyi Weichsel-jääkauden sulamisjaksolla 10000-15000 vuotta sitten. Maanpinta muokkautui silloin otolliseksi itsenäisten järvialtaiden ja niitä yhdistävien reittivesien sekä laskujokien synnylle. Syntytavan lisäksi Suomen järvet ovat luokiteltavissa limnologisesti veden fysikaalis-kemiallisiin ominaisuuksiin ja tuotantobiologiaan perustuen. 1) Karuja eli oligotrofisia järviä on pääasiassa Lapissa, Salpausselkien pohjois- ja luoteispuolella sekä Hämeenlinnan-Tampereen ylänköalueilla. 2) Eutrofisia eli runsasravinteisia järviä on runsaimmin Etelä-Suomen savialueilla. 3) Mesotrofisia eli keskinkertaisen ravinnerikkaita järviä on etenkin moreeniseuduilla ja näiden lisäksi on vielä 4) dystrofinen eli ruskeavetinen järvityyppi, jonka luokitteluperusteena on veden humuspitoisuus. (Suomen ympäristökeskus 1996). Kasvitieteellistä järvityyppiä määriteltäessä huomio kiinnitetään suurkasvillisuuden vyöhykkeisyyteen, vesikasvien eri elomuotojen runsauteen, kasvustojen tiheyteen ja yhtenäisyyteen sekä eräisiin tyyppilajeihin. Suomessa erotetaan sen perusteella 12 erilaista kasvitieteellistä järvityyppiä, joiden perusteella järvet ovat luokiteltavissa (ibid.).

Järvi matkailun resurssina Järvien tarkastelu pelkästään sen fyysisten piirteiden pohjalta jättää avoimeksi niiden jäsentelyn inhimillisen toiminnan, kuten matkailun, kehittämiskohteena. Itkonen ja Kortelainen (1998, 79) ovat omassa jäsentelyssään laajentaneet vesiresurssin merkitystä aineellisen ja taloudellisen ulottuvuuden lisäksi sen aineettomiin arvoihin. Vesiresurssin merkityksen laajentaminen soveltuu erinomaisesti myös järvivesistöjen matkailullisen näkökulman tarkasteluun, jolloin järviresurssi matkailun merkitysyhteydessä kattaa laajasti ne järven käyttötavat, jotka tuottavat matkailun kehittämiselle erilaisia arvoja ja hyötyjä (vrt. ibid.). Järven matkailulliset hyödyt eivät rajoitu yksin järven aineellisiin (luonnon puitteet) tai taloudellisiin tekijöihin (vesi matkailun perusraaka-aineena ), vaan yhtälailla järvivesistöihin liittyy myös sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia; järvi on aina merkittävä osa paikallista elämäntapaa ja toimintaympäristöä (ibid.). Itkonen ja Kortelainen (1998, 79-80) jakavatkin vesiresurssin kolmeen eri peruskategoriaan; fyysinen, toiminnallinen ja symbolinen. Fyysisenä resurssina järvi tuottaa erilaisia materiaalisia panoksia tai energiaa yhdyskunnan teollisuudelle ja kotitalouksille (ibid.). Tähän ryhmään lasketaan kuuluvaksi esimerkiksi käyttövesi, juomavesi, vesivoima ja kotitarvekalastus. Matkailullisesti järviluonnon fyysiset puitteet muodostavat myös havainto- ja elämysympäristön (Järviluoma 1996, 14). Se ilmenee meille enimmäkseen visuaalisena kokemuksena, näköaistin välittämänä maisemaelämyksenä, mutta myös äänimaisemana, hajuaistimuksina ja ainakin välillisesti myös makuaistimuksina, vaikkapa kalaruokana (ibid.). Toiminnallisena resurssina järvi tarjoaa mahdollisuuksia esimerkiksi kuljetukseen, jätteiden poistoon, vapaa-ajan viettoon ja virkistäytymiseen sekä järvialueelle sijoittuvien yhdyskuntien muuhun elämänmenoon liittyviin toimintoihin (Itkonen & Kortelainen 1998, 79-80). Matkailullisesti järvivesistöt eivät ole yksistään kovin kiinnostavia luonnonresurssina vaan entistä suuremmassa määrin aktiviteettien toimintaympäristönä. Järvi vetenä ja vesistösysteeminä tarjoaa monipuoliset fyysiset puitteet mielekkäälle tekemiselle, joko matkailijan omatoimisille (ulkoilu)harrastuksille tai matkailuyrittäjän rakentamille matkailutuotteille (ks. Järviluoma 1996, 15). Toiminnallisena resurssina järviallas on myös paikallisen matkailukehittämisen toimintaympäristö, jonka puitteissa erilaiset

matkailukehityksen elementit kohtaavat. Kokonaisuutena tietyn järven matkailukehittämisen paikallinen toimintaympäristö koostuu julkisen ja yksityisen sektorin toimijoista / yhteisöistä sekä rakennetusta ympäristöstä (esim. Ryhänen 2000, 50-51). Symbolisena resurssina järvi saa monia erilaisia subjektiivisesti koettuja symbolisia sisältömerkityksiä esimerkiksi järvimaisemana (Kortelainen & Itkonen 1998, 79-80). Symboliarvoilla on suuri merkitys markkinointimielikuvien luojana ja järviresurssia hyödynnetään laajalti esimerkiksi markkinoitaessa maakuntaa tai luotaessa järveen liittyvää kunnallista matkailuimagoa. Valtaosassa Suomen kuntaesitteitä kuva järvestä on sijoitettu suurena heti esitteen etukanteen. Järven ympärille syntyneet erilaiset symboliarvot kattavat periaatteessa järvien koko noin 10000 vuotisen synty- ja kulttuurihistorian. Järviluonnolla symbolisena resurssina on myös itseisarvoa, ei yksin ihmisen välineellistämää arvoa (Järviluoma 1996, 15). Järvi koetaan silloin syvempien henkisten resurssien ja myyttien maailmana, josta ihminen ammentaa voimaa arkeen (ibid.). Symbolisille merkityksille rakentuu myös järviympäristön paikallisten asukkaiden yhteisöllis-kulttuurinen ja alueellinen tietoisuus oman järven erityisyydestä. Kortelainen ja Itkonen (1998, 90) toteavat, että vesistöjen hallintotapojen muutos ja siirtyminen ekologis-sopimuksellisiin käytäntöihin vaikuttavat myös niitä koskeviin vesitulkintoihin ja toimiin. Vesistöjen kuten järvien hyötyarvojen ja käyttötapojen luonne onkin laajenemassa vähitellen symbolisten arvojen puolelle (ks. Itkonen & Kortelainen, 79-80). Matkailun kehittyminen on yksi osa tätä muutosta, jossa järven hyötyarvoa mitataan muilla, erityisesti kestävän matkailun kehittämisessä, kuin fyysistaloudellisilla arvostuksilla. Käsitteellisesti ja toiminnallisesti on ensiarvoisen tärkeää huomioida kaikki em. resurssiulottuvuudet järven matkailullisen kokonaisuuden ymmärtämiseksi ja menestyvän paikallisen järvimatkailun toimintaympäristön luomiseksi. Voimmekin ymmärtää kaikki em. järven kolme resurssitekijää tietyn järvialueen kehittämisen ja samalla sen matkailun vetovoimatekijöiksi. Mitä runsaammin ja laadukkaammin mainittuja resursseja keskittyy tietylle järvialueelle, sitä oletettavampaa myös on, että tämä järvi vetää matkakohteena matkailijoita puoleensa (esim. Middleton 6 Hawkins 1998, 161). Esimerkiksi fyysisistä resursseista järvien kiinnostavuutta matkakohteena nostaa tunnettuus luonnonsuojelullisesti arvokkaana alueena. Liikkumis- ym. rajoitukset nostavat järvikohteen niukkojen resurssien piirin ja kohottavat siten samalla sen matkailullista arvostusta.

Suomessa esimerkiksi Koloveden tai Haukiveden Linnansaaren kansallispuistot ovat luonnonsuojelullisesti arvokkaita kohteita ja siksi myös matkailullisesti tunnettuja. Järvi voi olla myös toiminnallisesti suosittu; Saksan Bodensee on tässä mielessä erinomainen esimerkki. Symbolisen järviresurssin klassinen esimerkki on Skotlannin Loch Ness, joka ei pinta-alaltaan tai maisemiltaan ole sinänsä vaikuttava järvi, mutta järven myyttisiin mittoihin paisuneet tarinat järvessä asustelevasta hirviöstä tekevät siitä vetovoimaisen matkakohteen. Suomessa vastaavaa symbolista tunnettavuutta on lähinnä meteorin kraatteriin syntyneellä Lappajärvellä. Täydentävän näkemyksen järveen matkailullisena resurssina tarjoaa Anthony Seaton (1999), joka summaa The Lake is not just a pond of water but a pond of meanings ajatuksellaan kaikki em. järviresurssin merkityssisällöt. Hänen mukaansa järvi ruokkii matkailijan mielessä kolmea erilaista järven katsomisen (kokemisen) tapaa: Järvi fyysisenä tilana (physical spaces), jotka eroavat toisistaan elollisen ja elottoman luonnon resurssien suhteen. Järvi yhteisönä (communities), jotka eroavat toisistaan asujaimiston (sosiaalis-kulttuuristen tekijöiden) suhteen. Järvi myyttisenä kohteena (mythical domain), jotka eroavat toisistaan magian, romantiikan ja estetiikan ts. erilaisten korkeampien arvojen suhteen. Matkailijalle syntyy näiden katsomisen tapojen perusteella kolme erilaista perusmielikuvaa järvestä, jotka yhdessä tai erikseen houkuttelevat matkailijan matkustamaan tiettyyn järvikohteeseen: Matkailijan kiinnostus fyysiseen tilaan ja/tai fyysiseen toimintaan. Matkailijan kiinnostus alkuperäisyhteisöjen elämäntapaan. Matkailijan kiinnostus estetiikkaan ja kulttuurin arvoihin. Suomen järvikohteiden matkailua suunniteltaessa on tarpeen arvioida perusteellisesti mille seuraavista kolmesta Seatonin esittämistä perustekijästä annetaan, yhdessä tai erikseen, eniten painoarvoa sekä matkailutoimintojen kehittämisessä että järvikohteen markkinoinnissa.

Järvimatkailun käsite Järvimatkailu ei ole virallisesti kielenkäyttöön vakiintunut käsite. Todennäköisesti ensimmäistä kertaa virallisessa yhteydessä sitä käytettiin valtioneuvoston v. 1970 asettamassa Järvimatkailukomiteassa, joka jätti mietintönsä maaliskuun lopussa 1972 (Komiteanmietintö 1972). Kesäkuussa 1973 asetettiin Järvimatkailutoimikunta (Komiteanmietintö 1974), mutta kummassakaan toimitetussa mietinnössä ei pohdittu järvimatkailu käsitteen sisältöä vaan se rinnastettiin se lähes yksinomaan koskemaan sisävesien laivaliikenteen matkailullista kehittämistä (ibid.) Järvimatkailun merkityksestä komitealle jätetyissä lausunnoissa todettiin mm. komitean lähes kokonaan jättäneen käsittelemättä järvimatkailun merkityksen selvittämisen matkailun kokonaiskentässä. Tilanne ei ole paljoa muuttunut komitean asettamishetkestä; järvimatkailun käsite ja sen asema Suomen matkailukentässä on edelleen avoin. Järvimatkailun käsite ei ole tunnettu myöskään Suomen matkailuhistoriassa vaikka Suomen järvimaisemat, nimenomaan Sisä-Suomen järvialue (etenkin Punkaharjun seudun Puruvesi ja Pihlajavesi), vakiintuivat matkailukohteiksi jo varhaisessa vaiheessa (esim. Hirn & Markkanen 1971). Komiteanmietinnöissä järvimatkailu rinnastettiin Järvi-Suomen, lähinnä Vuoksen ja Kymijoen vesistöalueisiin (Komiteanmietintö 1972, 1974). Tässä tarkastelussa järvimatkailun käsitteellä viitataan kuitenkin kaikkiin Suomen järvialueisiin, jotka ovat potentiaalisia matkailun kehittämiskohteita. Järvimatkailun käsite ei ole siten sidottu tiettyyn vesistöalueeseen vaikka luontaisten fyysisten edellytystensä puolesta järviresurssia hyödyntävä matkailu Suomessa painottuu Järvi-Suomen 1 alueelle. Oikeutettua on toisaalta myös kysyä, että onko järvimatkailun tarkka käsite yleensä tarpeen? Matkailuilmiön moniulotteisuuden vuoksi matkailun käsitteet ovat jo nyt pirstoutuneet käsiteviidakoksi ja eikö jälleen yhden uuden käsitteen tuottaminen sotke jo omaksuttuja käsitteitä. Mitä järvimatkailu kattaisi alueellisesti (vain itse järvialtaan?) tai sisällöllisesti (laivamatkailun, venematkailun, luontomatkailun, kulttuurimatkailun, jne.) ja puhuttaisiinko siitä kehittämis-, myynti- tai markkinointiterminä. Olisiko kenties viisaampaa puhua kattonimenä vesistö(vesi-)matkailusta (water based tourism), jonka yksi osa-alue olisi järvimatkailu. 1 Suomen maisemallisessa suuraluejaossa Järvi-Suomeen on perinteisesti laskettu kuuluvaksi Lounais-Häme, Päijät-Häme ja Keski-Suomi ja Savonmaa sisältäen Pohjois- ja Etelä-Savon (ks. Suomen kartasto 1993). Kuitenkin esimerkiksi matkailumarkkinoinnillisesti ja tuotekehityksellisesti Järvi-Suomi liiketoimintasuunnitelma 2000-2006 raportissa Järvi- Suomeen on laskettu mukaan laajempi, yhdeksän maakunnan (Pirkanmaa, Häme, Keski- Suomi, Päijät-Häme, Etelä-Savo, Etelä-Karjala, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala ja vieläpä Kainuu, joista kaksi viimemainittua kuuluvat maisemallisessa suuraluejaossa jo ns. Vaara-Suomen alueeseen (Järvi-Suomi, 2000). Suomen vesistöaluejaossa Järvi-Suomi sijoittuu osin Kokemäenjoen ja pääosin Vuoksen ja Kymijoen vesistöalueille.

Itse matkailun käsitettä on vaikea määritellä yksiselitteisesti ja tyhjentävästi. Yleensä sillä viitataan niiden ilmiöiden ja suhteiden kokonaisuuteen, jotka ovat yhteydessä vieraspaikkakuntalaisten matkustamiseen ja oleskeluun jollakin alueella (perusmääritelmistä lähemmin esimerkiksi Hemmi ym. 1987; Hemmi & Vuoristo 1993; Vuoristo 1998). Tautologisesti järvimatkailun yleinen määritelmä kuuluu; Yleensä järvimatkailu viittaa niiden ilmiöiden ja suhteiden kokonaisuuteen, jotka ovat yhteydessä vieraspaikkakuntalaisten matkustamiseen ja oleskeluun jollakin tietyllä järvialueella. Kuitenkin jos haluamme korostaa järviä suomalaisen matkailukehityksen arvokkaana resurssipohjana, eikö silloin tietoisesti eri tavoin järveä hyödyntävästä ja pääosin järviympäristöihin kohdentuvasta matkailusta ole syytä painokkaasti käyttää käsitettä järvimatkailu. Käytettävä käsite korostaa silloin Suomen ja erityisesti Järvi-Suomen alueen järviä erinomaisen tärkeää merkitystä matkailun kehittämisen erityisresurssina, vetovoimatekijänä ja kehittämiskohteena. Järvimatkailu käsitteen käyttö kuvatussa käsiteyhteydessä sytyttää ja kohdentaa ihmiset toimimaan järviresurssin matkailullisen hyödyntämisen eteen paremmin kuin esimerkiksi sitä sivuavat, mutta laajempaa käsiteyhteyttä edustavat vesistömatkailun tai vaikkapa luontomatkailun käsitteet. Painotettava on, että järvimatkailu esitetyssä käsiteyhteydessä on painokkaasti kehityksellinen matkailukäsite, joka ei ole yhteydessä myyntityössä tai toimialan kuvauksessa käytettäviin termeihin. Järvimatkailun käsite saa sisällöllistä syvyyttä väistämättä siihen läheisesti liittyvistä muista matkailun kehittämiseen viittaavista käsitteistä kuten 1) luontomatkailu (luontoon kohdentuvaa matkailua, joka hyödyntää (järvi)luonnon eri piirteitä ja sen tuottamia elämyksiä), 2) maaseutumatkailu (Suomen järvet sijoittuvat pääosin maaseutualueille ja toiminnallisesti järvet kytkeytyvät lukuisin tavoin maaseutumatkailun kehittämistyöhön) ja 3) kestävä matkailu (arvopohjainen matkailukäsite, joka viittaa tapaan toteuttaa matkailua kestävän kehityksen periaattein ja joka on oleellinen asia silloin kun halutaan, että järviresurssin laatu säilyy nykyisenkaltaisena myös tuleville matkailusukupolville ). (ks. käsitteistä esimerkiksi Borg & Condit 1997; Maaseutumatkailun teemaryhmä 2000; Middleton & Hawkins 1998). Yhteenvetona tässä artikkelissa esiin nostettu järvimatkailun käsite voidaan em. lähtökohtiin perustuen määrittää seuraavasti:

Järvimatkailu on matkailua, joka tietoisesti hyödyntää Suomen järvien erilaisia fyysisiä, toiminnallisia ja symbolisia resursseja vetovoimaisen, elämyksellisen ja kannattavan matkailun yritystoiminnan synnyttämiseksi ja, joka kohdentuu ensisijaisesti maaseutualueille sijoittuviin järvikohteisiin sekä toimintojensa kehittämisessä sitoutuu noudattamaan kestävän kehityksen perusperiaatteita. Laadittu määritelmä on melko väljä ja on toivottavaa, että keskustelu siitä avautuu tällä artikkelilla. Siunatuksi lopuksi voi hyvin todeta, että määritelmiä tärkeämpää on jokaisen mennä järven äärelle tai järven päälle ja antaa sekä tilaa että aikaa järven itsessään avautua meille sen kaikissa merkityssisällöissään. VESISTÖMATKAILUPROJEKTI Hannu Ryhänen Kehittämistutkija Joensuun yliopisto / Kuninkaankartanonkatu 5 PL 126 57101 Savonlinna tel: + 358-15- 511 7688, +358-50 - 369 1409 fax. + 358-15 - 511 7691 email: hannu.ryhanen@joensuu.fi Kirjallisuus Borg Pekka & Stephen Condit (toim.) (1997). Kestävä matkailu. Matkailun osaamiskeskuksen ja Matkailualan verkostoyliopiston kestävän matkailun julkaisuja 1. Savonlinna. Helminen Harri & Anita Mäkinen, Jukka Horppila, Pentti Perttula (toim.) (1995). Järvien ympäristöekologia. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:36. Hemmi Jorma & Jarmo R. Lehtinen, Kai-Veikko Vuoristo (1987). Matkailu ja matkailijat. WSOY. Porvoo. Hemmi Jorma & Kai-Veikko Vuoristo (1993). Matkailu. WSOY. Porvoo. Hirn, Sven & Erkki Markkanen (1987). Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. Gummerus. Jyväskylä. Ilmavirta Veijo & Jukka Matinvesi, Seppo Hellsten (1990). Järvien erityispiirteet.

Teoksessa Ilmavirta Veijo (toim.) Järvien kunnostuksen ja hoidon perusteet. Yliopistopaino. Helsinki. Itkonen Hannu & Jarmo Kortelainen (1998). Tutkimusnäytteitä yhdyskunnan vesiresursseista ja hallintatapojen muutoksista. Alue ja Ympäristö 27:1, 65-78. Järviluoma Jari (1996). Virkistäytymiseen ja matkailuun liittyvän luontosuhteen olemuksesta. Teoksessa Saarinen Jarkko & Jari Järviluoma (toim.): Kestävyys luonnon virkistys- ja matkailukäytössä. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 619. Gummerus. Saarijärvi. Järvi-Suomi (2000). Järvi-Suomi liiketoimintasuunnitelma 2000-2006. Kauppa- ja teollisuusministeriö. Sisäasiainministeriö. Helsinki (julkaisematon). Komiteanmietintö (1972). Järvimatkailukomitean mietintö. Komiteanmietintö B11. Helsinki. Komiteanmietintö (1974). Järvimatkailutoimikunnan 1973:n mietintö. Komiteanmietintö 58. Helsinki. Maaseutumatkailun teemaryhmä (1999). Maaseutumatkailun kehittämisohjelma vuoteen 2007. Maaseutumatkailun teemaryhmän ja Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän raportteja 4/2000 (julkaisematon). Middleton Victor T.C. & Rebecca Hawkins (1998). Sustainable Tourism: A Marketing Perspective. Butterworth & Heinemann. Oxford Nykysuomen sanakirja (1996). Nykysuomen sanakirja. WSOY. Juva. Ryhänen Hannu (2000). Paikallisuus kestävän matkailun kehittämisessä toimintatutkimus Puula-Kyyveden järvialueelta. Pro gradu. Joensuun yliopiston maantieteen laitos. Seaton Anthony (1999). Lakes as cultural tourism: Space, community, myth. Kulttuuri kutsuu Focus on Culture. Matkailualan verkostoyliopiston lukuvuoden 1999-2000 avajaisseminaarin luento 17.9. Savonlinna (julkaisematon). Suomen Kuvalehti (1987). Tunne järvet, saaret ja joet. Näe ja koe Suomi. Suomen Kuvalehden artikkelijulkaisu 24 B. Suomen kartasto (1993). Suomen kartasto 350: Maisemat asuinympäristöt. Maanmittaushallitus & Suomen maantieteellinen seura. Helsinki. Suomen ympäristökeskus (1996). Ehdotus vesien suojelun tavoitteiksi vuoteen 2005. Ennakkoversio päivätty 1.4.1996. Vuoristo Kai-Veikko (1998). Matkailun muodot. WSOY. Porvoo.