Fysiologinen vanheneminen

Fysiologinen vanheneminen Kirjoittaja: vanhempi tutkija Pertti Pohjolainen, Ikäinstituutti, Helsinki. Gerontologian dosentti, Tampereen yliopisto. Sisältö: Mitä vanheneminen on? Fysiologinen vanheneminen yleisesti Elimistön rakenteellinen vanheneminen Paino Sydän ja verenkiertoelimistö Hengityselimistö Lihakset Luusto Nivelet Näkö ja kuulo Tasapaino Väestön terveyden muutokset ikääntyessä Terveyden kokeminen Toimintakyky vanhuudessa (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen) Päivittäistoiminnot toimintakyvyn mittareina Terveys on tasapainoa toimintakyvyn suhteen Mitä vanheneminen on? Vanheneminen on aina kiinnostanut ihmistä ja jo ennen ajanlaskun alkua on etsitty keinoja vanhenemisen vastustamiseen ja ikuisen nuoruuden saavuttamiseen. Konsteina ovat olleet niin kultalautasilta syöminen, gingseng-juuren käyttö kuin gerovitalkin. Kuitenkin jo silloin korostettiin fyysisen harjoituksen, ruokavalion, unen ja henkisen vireyden tärkeyttä vanhuusiässä. Vanhenemisen tutkimus eli gerontologia tutkii vanhenemista eri tieteenalojen näkökulmista. Laajasti määriteltynä biologinen vanheneminen tarkoittaa kaikkia niitä muutoksia, joita elimistössä tapahtuu syntymän ja kuoleman välillä. Kysymys on hyvin monimutkaisista prosesseista, joissa vanhenemismuutokset ilmenevät eri tavoin. Esimerkiksi jotkut fysiologiset toiminnot heikkenevät huomattavasti, kun taas toisissa ilmenee vain vähäisiä muutoksia. Tutkijat eivät ole löytäneet yhtenäistä ja yleisesti hyväksyttyä selitystä vanhenemiseen. Tässä tarkastellaan vanhenemismuutosten vaikutuksia terveydentilaan. Normaalien vanhenemismuutosten ja toisaalta sairauksien aiheuttaman toimintojen huononemisen ja elimistön rakennemuutosten välinen raja on epäselvä. Fysiologinen vanheneminen yleisesti Kasvukauden jälkeen elimistön rakenteissa ja toiminnoissa tapahtuu epäsuotuisia muutoksia, jotka

korostuvat iän mukana ja johtavat lopulta kuolemaan. Ihmisellä nämä muutokset alkavat noin 20-30 vuoden iässä. Tosin aluksi vanhenemismuutoksia ei juuri huomaa, mutta viimeistään 40-50 vuoden iässä havaitaan, ettei elämä fysiologisessa mielessä ole enää samanlaista kuin nuorempana. Varsinaisina vanhenemismuutoksia pidetään kuitenkin vasta kasvukauden päätyttyä ilmaantuvia muutoksia. Fysiologisten toimintojen heikkeneminen perustuu solujen vanhenemiseen. Solujen toiminta vaikeutuu eri tavoin ja toisaalta soluja tuhoutuu. Fysiologiset muutokset eivät ala samanaikaisesti, eivätkä tapahdu samalla nopeudella kaikissa elimistön osissa, vaan esim. eri elimet vanhenevat eri tavalla. Voidaan kuitenkin sanoa, että keskimääräisesti elimistön toiminnot heikkenevät noin 1 % verran vuodessa. Tätä pidetään ns. normaalina vanhenemisnopeutena. Eräissä fysiologisissa toiminnoissa tapahtuu heikkenemistä jo lapsuudesta alkaen (esim. silmän kyky mukautua näkemään eri pituisilla välimatkoilla), kun taas toiset ominaisuudet ja toiminnot (esim. ihon elastisuus ja käden puristusvoima) muuttuvat merkittävästi vasta 50 ikävuoden jälkeen. Biologiset vanhenemismuutokset tapahtuvat soluissa. Kudosten ja elinten tilavuus ei kuitenkaan aina pienene samassa suhteessa, mitä solukato edellyttäisi. Tämä johtuu mm. siitä, että osa jäljelle jäävistä soluista suurenee, ja toisaalta siitä, että surkastuneiden solujen tilalle asettuu rasvan täyttämiä sidekudossoluja. Vanhetessaan elimistö kuihtuu ja kuivuu sekä toisaalta rasvoittuu. Yleensä lähes kaikkien elinten ominaispainot pienenevät. Voidaan arvioida, että 30-40 % esimerkiksi sydämen, aivojen, keuhkojen, munuaisten ja lihaksiston soluista katoaa 80 vuoden ikään mennessä. Elimistön rakenteellinen vanheneminen Pituuden väheneminen alkaa suunnilleen 40 vuoden iässä ja nopeutuu 60 ikävuoden jälkeen noin 2 cm:iin 10 vuodessa lähde (Shephard 1987). Siihen vaikuttavat mm. asennon ja ryhdin muutokset, luiden kalkkikato sekä nikamavälilevyjen kokoonpuristuminen painovoiman vaikutuksesta ja reisiluun kaulaosan kulman muuttuminen lantioon nähden. Kehon paino alkaa puolestaan yleensä lisääntyä 25. ikävuoden tienoilla ja lisääntyminen jatkuu keskimäärin 50 vuoden ikään asti. Painon lisääntyminen johtuu tavallisimmin rasvan määrän lisääntymisestä. Rasvan lisääntyminen voi jatkua vielä tämänkin ikävaiheen jälkeen, mutta kehon paino ei enää välttämättä lisäänny, koska mm. lihas- ja luukudoksen määrä vähenee ( O`Brien 1989, Spirduso 1995). Paino Ikäryhmittäin tarkasteltuna suomalaisväestössä lihavia (painoindeksi 30 tai enemmän) on eniten 55-64 -vuotiaiden miesten (28 %) ja 65-74-vuotiaiden naisten (34 %) keskuudessa (Reunanen ym. 2002). Vanhemmissa ikäryhmissä lihavien osuus pienenee. Viimeisen 20 vuoden aikana lihavuus painoindeksillä mitattuna on kuitenkin lisääntynyt niin keski-ikäisen kuin vanhusväestönkin keskuudessa sekä miehillä että naisilla. Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset vanhimpien ikäryhmien naiset kuuluvat maailman lihavimpiin väestöryhmiin (Heliövaara 1990). Toinen tapa arvioida lihavuutta on tarkastella rasvakudoksen jakautumista. Puhutaan keskivartalo- eli vyötärölihavuudesta (omena-tyyppi), jolloin rasvakudos kasaantuu pääosin vyötärölle tai rasvakudoksen kerääntymisestä reisiin ja lantiolle (päärynä-tyyppi) (Kukkonen-Harjula ym. 1997). Edellinen tyyppi on yleisempi miehillä ja päärynä-lihavuus on taas tunnusomaista naisille. Ikääntymisen myötä rasvakudos näyttäisi muuttuvan sijaintiaan vartalon keskiosiin. Toisin sanoen omenatyyppinen-lihavuus lisääntyy iän myötä sekä miehillä että naisilla. Sydän ja verenkiertoelimistö Sydämessä ja verenkiertoelimistössä tapahtuvat ikääntymismuutokset vähentävät sydämen toimintakykyä, rajoittavat fyysistä suorituskykyä sekä heikentävät erilaisten stressien sietokykyä. Merkittävimmät iän mukana ilmenevät muutokset ovat sydämen maksimisykkeen aleneminen, sydämen yhdellä lyöntikerralla pumppaama verimäärä pieneneminen (iskutilavuus) ja sydänlihaksen supistumiskyvyn heikkeneminen (Suominen 1997). Vanhenemisen mukana

tapahtuva maksimisykkeen aleneminen voidaan karkeasti arvioida kaavalla 220 - ikä, jolloin esimerkiksi 60-vuotiaan henkilön maksimisykkeeksi saadaan 160. Sydämen ja verisuoniston muutokset yhdessä ääreisverenkierron vastuksen nousun kanssa johtavat ääreisverenkierron heikkenemiseen iän myötä. Vanhetessa verenkierto eri elimiin vähenee, mitä kohonnut verenpaine korvaa. Sen vuoksi verenpaineen nousu (systolinen paine) onkin nähtävä korvaavana muutoksena tasapainon säilyttämiseksi. Vanhuksen verenpaineen liian innokas hoitaminen voi koitua kohtalokkaaksi, koska koko verenkierto on sopeutunut korkeampaan paineeseen. Hengityselimistö Iän mukana hengitystoiminnot heikkenevät keuhkoissa ja rintakehässä tapahtuvien muutosten seurauksena. Tärkeimmät hengitystoimintaan vaikuttavat vanhenemismuutokset ovat keuhkojen pinta-alan pienenemisen lisäksi rintakehän elastisuuden aleneminen ja hengityslihasten voiman heikkeneminen (Folkow ja Svanborg 1993). Käytännössä keuhkojen yhteispeli sydämen ja verenkierto elimistön kanssa määrää, kuinka tehokkaasti happi kulkeutuu kudoksiin. Keuhkojen hengityskapasiteetti vähenee iän myötä monista syistä. Keuhkorakkuloiden kokonaispinta-ala pienenee 80m2:sta noin 60-70 m2:iin seitsemänkymmenen vuoden ikään mennessä. Lihakset Ikääntymisen myötä lihaksistossa tapahtuu monia rakenteellisia muutoksia: lihasmassa vähenee, sidekudoksen ja rasvan määrä lisääntyy, lihassoluihin kasaantuu kuona-aineita ja sidekudos lisääntyy. Lihasten suorituskyky on parhaimmillaan 20-30 vuoden iässä ja alkaa sen jälkeen jossain määrin vähentyä. Merkittävästi se alkaa kuitenkin huonontua vasta 50-60 ikävuoden jälkeen. Miehet pystyvät tuottamaan 70-vuotiaana noin 80 % ja naiset noin 65 % 20-vuotiaiden maksimi voimasta. Iän lisäksi vanhojen ihmisten lihasheikkouteen voivat vaikuttaa monet muutkin tekijät. Niitä ovat esimerkiksi pitkäaikaissairaudet, lääkitys, hermoston ja hormonitoiminnan muutokset, lihasten käyttämättömyys ja aliravitsemus (Sakari-Rantala 2003). Lihasvoiman heikkeneminen ei kuitenkaan tapahdu tasaisesti kaikissa lihaksissa, siinä on huomattavia eroja eri lihasten ja lihasryhmien välillä. Selvemmin lihasvoiman väheneminen näkyy alaraajojen lihaksissa. Luusto Ikääntymiseen liittyvä luun haurastuminen (osteoporoosi) alkaa noin 40. ikävuoden tienoilla ja jatkuu elämän loppuun saakka. Osteoporoosin esiintyminen on yleisempää naisilla kuin miehillä. Naisilla vaihdevuosien aikana erityisesti hohkaluun väheneminen lisääntyy. On arvioitu, että naiset menettävät elämänsä aikana keskimäärin 50 % hohkaluuaineksestaan ja 30 % kuoriluusta (Suominen 2003). Miehillä vastaavat luvut ovat 30 % ja 20 %. Yhdeksi syyksi on esitetty estrogeenin tuotannossa vaihdevuosien jälkeen tapahtuvat muutokset. Osteoporoosi näyttäisi liittyvän estrogeenin tuotannon vähenemiseen. Miehillä tapahtuu myös vastaavanlaista luukatoa, mutta heillä luukudosta on enemmän ja luukato etenee hitaammin, joten haurastumisoireet ilmenevät miehillä myöhemmin kuin naisilla. Myös luiden mineraalipitoisuus vähenee 35-50 vuoden iästä lähtien, naisilla yleensä hieman nopeammin ja aikaisemmin kuin miehillä. Vanhenemiseen liittyvää luukatoa on yritetty selittää monilla tekijöillä. Tärkeimpiä lienevät hormonitoiminnassa tapahtuvat muutokset, ravintotekijät ja vähäinen liikunta (Kelly ja Eisman 1993, Suominen 1997). Tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö vähentävät luun mineraalipitoisuutta. Tutkimusten mukaan vähäisellä liikunnalla, tupakoinnilla ja alkoholin käytöllä on toisistaan riippumattomia vaikutuksia luun kuntoon, jolloin niiden yhteisvaikutus voi muodostua varsin huomattavaksi. Liikunnan positiivisista vaikutuksista luun mineraalitiheyteen on saatu tietoa useistakin tutkimuksista. Jo varsin kohtuullinen liikunta (1-2 kertaa viikossa) näyttäisi ylläpitävän mineraalivarastoja. Veteraaniurheilijoilla voi olla jopa 50 % suurempi luiden mineraalitiheys kuin vastaavan ikäisellä väestöllä keskimäärin.

Nivelet Iän mukana nivelten liikkuvuus vähenee. Tämä johtuu siitä, että nivelnesteen määrä vähenee ja toisaalta sidekudoksen määrä nivelissä lisääntyy. Vanhojen ihmisten toimintakyvyn kannalta nivelten liikkuvuudella on tärkeä merkitys. Rajoitukset nivelten liikelaajuuksissa aiheuttavat usein sen, että ikääntyneet joutuvat luopumaan monista toiminnoista. Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että monien nivelten liikelaajuudet ovat vanhoilla ihmisillä pienentyneet. Kuitenkin nivelten liikkuvuus säilyy vielä iäkkäänäkin siinä määrin, ettei se yleensä aiheuta ongelmia päivittäisessä liikkumisessa (Sakari-Rantala 2003). Nivelten liikkuvuuden väheneminen liittyy usein erilaisiin nivelvaivoihin ja on sitä kautta yhteydessä liikkumisvaikeuksiin. Joissakin nivelissä jo vähäinenkin liikeratojen rajoitus voi haitata tavallisia toimintoja kuten portaiden nousua tai tuolilta nousua. Näkö ja kuulo Näköaistin vanhenemismuutoksista tavallisin ja yleensä ensimmäisenä ilmenevä muutos on, että silmää ei kyetä tarkentamaan lähietäisyydelle, jolloin tarvitaan ns. lukulasit. Näin tapahtuu yleensä 40-50 vuoden iässä. Toinen merkittävä näkökyvyn muutos on ns. hämäränäön huononeminen. Toisin sanoen ikääntynyt silmä ei pysty mukautumaan hämäriin katseluolosuhteisiin yhtä nopeasti kuin nuori silmä ja mukautuminen on epätäydellisempää. Selvästi mukautumiskyky huononee 50. ikävuoden jälkeen. Vanhenemiseen liittyvä tyypillinen kuulon muutos on korkeiden äänien (6000-8 000 Hz) erotuskyvyn heikkeneminen. Tästä yksi esimerkki on juuri heinäsirkkojen äänen kuulumattomuus. Sen sijaan puhealueen taajuuksilla (500-2 000 Hz) vanhenemisen aiheuttamaa huonokuuloisuutta ei juurikaan esiinny. Korkeiden äänien kuulemisen vaikeutuminen alkaa jo 20-30 vuoden iässä ja 75-vuotiaista 65 %:lla on vähintäänkin lievä kuulovika (Uimonen ym. 1999). Korkeiden äänien kuulemisen huononemista pidetään tyypillisenä vanhenemismuutoksena. Jotkut tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, että varsinaiset vanhenemismuutokset olisivat vähäisiä. Esimerkiksi vähämeluisissa luonnon olosuhteissa eläneillä kansoilla todettiin vain pieniä ikämuutoksia korkeillakin taajuuksilla (Rosen ym. 1962). Kuuloaistin herkkyys edustaakin monipuolista yhdistelmää itse vanhenemisen, ympäristömelun ja joissakin tapauksissa jopa ravintotekijöiden ja elintapojen vaikutuksista. Kahden korvan yhteistoiminnan huononeminen puolestaan voi olla osaselityksenä sille, että vanhat ihmiset kuulevat huonosti meluisissa olosuhteissa. Tasapaino Pystyasennon ylläpitoon vaikuttavat monet elinjärjestelmät ja niiden välinen yhteistyö (Era 1997). Järjestelmän monimutkaisuus saattaakin olla yksi syy siihen, että sen toiminta iän mukana merkittävästi heikkenee. Asennon kannalta olennaista tietoa tulee eri aistien kautta. Näkö on tasapainon kannalta ensi sijaisen tärkeä, mutta keskeisessä asemassa ovat myös nivelien ja jalkapohjan tuntoaisti. Niistä saatava tieto kertoo siitä, millaisessa asennossa keho on. Vartalon ja raajojen lihakset huolehtivat pystyasennon ylläpitämisestä ja tekevät tarvittavat korjausliikkeet. Keskushermosto yhteen sovittaa eri toimintoja mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla. Kaikissa edellä mainituissa elinjärjestelmissä tapahtuu vanhenemiseen liittyviä muutoksia, jotka yleensä ovat haitallisia kehon asennonhallinnan kannalta (Pajala ym. 2003). Sisäkorvan rakenteiden on todettu heikentyvän iän mukana. Tosin ei ole täyttä varmuutta siitä, miten tietty anatominen muutos vaikuttaa järjestelmän toimintaan. Näköaistin muutoksista ainakin näkötarkkuuden aleneminen, silmän valoherkkyyden huononeminen, ja adaptaatiokyvyn heikkeneminen aiheuttavat ongelmia tasapainon ylläpitämisessä. Lihaksissa, nivelissä, jänteissä, nivelsiteissä ja iholla on reseptoreita, jotka aistivat mm. lihasten supistumista ja nivelten asentoja. Vanhenemisen myötä reseptoreiden toiminta heikkenee, joten tieto asennon muutoksista tai alustan vaihtelusta muuttuu epätarkemmaksi. Tämä puolestaan vaikeuttaa asennon ylläpitämistä. Lihaksiston toimintakyky huononee iän mukana, ja tällä on vaikutusta myös tasapainoon. Erityisesti alaraajojen voiman väheneminen vaikeuttaa tasapainon hallintaa.

Väestön terveydentilan muutokset ikääntyessä Väestön terveydentilaa voidaan arvioida monella tavalla. Useimmin käytettyjä mittareita ovat kuolleisuus, sairastavuus, sairastuvuus ja koettu terveys eli yksilön oma näkemys terveydentilastaan. On tunnettua, että ikääntymisen myötä terveydentila huononee. Erityisesti lisääntyy pitkäaikaissairauksien määrä. Samoin toimintakyky heikkenee. Tunnusomaista vanhojen ihmisten terveydentilalle on myös monitautisuus. Terveydentilaa ja sen muutoksia voidaan arvioida useilla eri mittareilla. Tässä artikkelissa käytetyt terveydentilaa kuvaavat indikaattorit ovat kuolleisuus, sairastavuus ja koettu terveys. Kuolleisuus Kuolleisuus on selkeä ja yksiselitteinen terveyden mittari, mutta se on myös yksipuolinen. Kuolleisuusluvut eivät kerro kovinkaan paljon elossa olevien terveydestä. Tärkeimmät kuolemansyyt vanhusväestössä ovat kasvaimet sekä sydän- ja verisuonitaudit (Martelin ym. 2003). Kasvainkuolemien osuus on naisilla suurimmillaan 55-59-vuotiailla, jolloin se on lähes puolet kaikista kuolemista. Miehillä kasvainten osuus on suurimmillaan 65-74-vuotiailla (30 %). Sydän- ja verisuonitautikuolemien osuus kasvaa iän mukana molemmilla sukupuolilla ja on 75 vuotta täyttäneillä jo noin puolet kaikista kuolemista. Muita merkittäviä kuolemansyitä varsinkin vanhimmissa ikäryhmissä ovat dementia ja hengityselinten taudeista keuhkokuume. Ehkä useimmin käytetty kuolleisuuden mittari väestötasolla on elinajanodote (vastasyntyneiden odotettavissa olevan elinaika). Suomessa elinajanodote on pidentynyt 1940-luvun puolivälistä vuoteen 2003 noin 20 vuodella.(martelin ym. 2005). Elinajanodotteen piteneminen 1950-luvulla johtui tuberkuloosin ja muiden tartuntatautien vähenemisestä sekä imeväis- ja lapsikuolleisuuden pienenemisestä. Keski-ikäisten ja vanhojen miesten kuolleisuus taas lisääntyi jonkin verran 1960- luvulla johtuen sydän- ja verisuonitautien yleistymisestä. 1970-luvulta lähtien kuolleisuus on alentunut lähes kaikissa 35-84-vuotiaiden miesten ja naisten ikäryhmissä 40-55 prosenttia. Suotuisa kehitys on johtunut pääasiassa sepelvaltimotaudin ja muiden verenkiertoelinten sairauksien nopeasta vähenemisestä. Myös kasvaimien aiheuttama kuolleisuus on pienentynyt etenkin keski-ikäisillä. Sen sijaan alkoholinkäyttöön liittyvät kuolemat ovat selvästi yleistyneet. Kuolleisuus alkoholiin on keski-ikäisillä miehillä lähes kaksinkertaistunut ja naisilla kolminkertaistunut viimeisen 20 vuoden aikana (Martelin ym. 2005) Sairastavuus Terveys alkaa huonontua 40 ikävuoden jälkeen. Kun 20-vuotiaista noin 10 %:lla on jonkin pitkäaikaissairaus, niin vastaava luku 80-vuotiailla on 90 % (Heikkinen 2000, Suomalainen elämänkulku). Vanhenemiseen liittyville sairauksille on tunnusomaista, että ne ovat hitaasti eteneviä, yleensä parantumattomia ja usein vanhalla ihmisellä on monia tauteja samanaikaisesti. Tyypillisiä ikääntymissairauksia ovat sydän- verenkiertoelimistön sekä tuki- ja liikuntaelimistön taudit. Näiden lisäksi merkittäviä terveysongelmia ovat aikuisiän diabetes, muistihäiriöt, masentuneisuus, näön ja kuulon heikkeneminen, luiden haurastuminen (etenkin naisilla) ja sen seurauksena kaatumistapaturmiin liittyvät luunmurtumat. Sydän- ja verisuonisairauksia on noin 50 %:lla ja tuki- ja liikuntaelinsairauksia 30-40 %:lla 75 vuotta täyttäneistä (Heikkinen 2005). Dementia ja pahanlaatuiset kasvaimet (miehillä etenkin eturauhassyöpä) lisääntyvät selvästi iän mukana. Sairauksien ja elimistön normaalin vanhenemisen väliset yhteydet ovat monimutkaisia, eikä niitä läheskään kaikilta osin tunneta. Iän myötä elimistössä tapahtuu muutoksia, jotka monelta osin altistavat sairauksille (Heikkinen 2000). Esimerkiksi immunologiset vasteet saattavat heiketä, jolloin seurauksena voi olla vaikeita ja pitkäkestoisia tulehdusreaktioita. Toisaalta oireita, kuumetta tai kipua, ei esiinny, joten sairaus voi edetä pitkälle ennen kuin se huomataan. Kongitiivisen kyvykkyyden heikkeneminen voi johtaa siihen, että sairauden oireita ei havaita tarpeeksi ajoissa. Vanhenemismuutokset saattavat lisätä ulkoisten tekijöiden aiheuttamaa sairastumisalttiutta. Alentunut sokeriaineenvaihdunta voi johtaa sokeritaudin puhkeamiseen ulkoisen stressin yhteydessä. Sairaus saattaa vaikuttaa toisen sairauden etenemiseen joko suoraan tai hoitotoimenpiteiden kautta. Jokin krooninen sairaus aiheuttaa painon alenemista, jolla taas on

myönteisiä vaikutuksia sokerin sietokykyyn, verenpaineeseen tai veren kolesteroliarvoihin. Vanhenemismuutokset etenevät eri nopeudella elimistön eri osissa. Toisaalta yksilöiden välillä on suuria eroja ikääntymismuutoksissa ja niistä aiheutuvissa seurauksissa. Joillakin ihmisillä luiden haurastuminen voi edetä nopeasti lisäten murtumariskiä, mutta muilta osin elimistössä ei esiinny ongelmia. Toisilla taas verenkiertoelimistön vanheneminen ja siihen liittyvät sairaudet rajoittavat elämää, vaikka elimistö muuten toimisi hyvin. Joillakin fyysisen toimintakyvyn osa-alueilla (esim. lihasvoima, aistien toiminta) yksilöiden väliset erot saattavat olla kronologiseen ikään suhteutettuna useita vuosikymmeniä. Terveyden kokeminen Sairaudet ja toiminnanvajaudet eivät kuitenkaan kerro koko totuutta terveydentilasta. Terveyteen liittyy myös kokemuksellinen puoli, jota on selvitetty kysymällä ihmisiltä, millaiseksi he arvioivat terveydentilansa. Yleensä arviot heikkenevät iän mukana, mutta eivät samassa suhteessa kuin sairastavuuslukujen perusteella voisi olettaa. Vielä 80-vuotiaista lähes puolet arvioi terveytensä hyväksi (Heikkinen 2000). Tämä näennäinen ristiriita koetun terveydentilan ja lääketieteellisesti arvioidun terveyden välillä selittyy sillä, että osaan sairauksista sopeudutaan ja toisaalta ihmiset arvioivat terveyttään suhteessa samanikäisten terveyteen. Niinpä he pitävät itseään terveinä 80- vuotiaina, mikä on eri asia kuin terve 20-vuotias (Jylhä 1990). Tyypillisiä vanhojen ihmisten oireita ovat väsymys, säryt, nivelkivut ja heikkouden tunne. Lisäksi muistin heikkeneminen ja univaikeudet ovat tyypillisiä ikääntyneen väestön ongelmia. Vanhuudessa korostuu omien kokemusten merkitys terveyden arvioinnissa. Iäkäs ihminen tuntee oman kehonsa reaktiot, jolloin hän havaitessaan uusia ja ennen kokemattomia oireita voi ryhtyä selvittämään niitä. Toisaalta aikaisemmin esiintyneiden oireiden ilmaantuessa hän tietää, että ne todennäköisesti häviävät aikanaan ilman varsinaisia hoitotoimenpiteitä. Kysymällä ihmisen omaa käsitystä terveydestään saadaan tietoa mm. hänen elämänlaadustaan, tyytyväisyydestään ja hakeutumisesta terveyspalvelujen piiriin (Leinonen 2003). Oma arvio terveydestä antaa yleisnäkemyksen tutkittavan terveydentilasta. Monissa tutkimuksissa sen on todettu ennustavan paremmin jäljellä olevaa elinaikaa kuin ns. objektiivisten terveysmittareiden. Terveysarvion taakse kätkeytyy monia tekijöitä, jotka kaikki eivät liity lääketieteellisesti mitattavaan terveyteen, mutta ovat kuitenkin terveydentilan kannalta olennaisia. Arvion perustana voivat olla esimerkiksi pitkäaikaissairaudet, toimintakyky, terveystottumukset, psyykkinen hyvinvointi tai sosioekonomiset tekijät. Vanhusväestöä koskevat tutkimustulokset terveysarvioista ovat ristiriitaisia. Joissakin tutkimuksissa terveysarviot heikkenevät iän mukana. Toiset tutkimukset taas osoittavat, että vanhemmat ikäryhmät arvioivat terveytensä ainakin yhtä hyväksi tai jopa paremmaksi kuin nuoremmat. Tyypillistä kuitenkin on, että iäkkäät henkilöt arvioivat yleensä oman terveytensä paremmaksi kuin ikätovereidensa terveyden (Leinonen 2003). Toimintakyky vanhuudessa Toimintakyvyn käsite on noussut sekä gerontologisessa tutkimuksessa että käytännön vanhustyössä keskeiseen asemaan. Tietoja toimintakyvystä tarvitaan moneen tarkoitukseen. Niitä käytetään mm. väestön terveyden tason mittaamisessa, yksilöiden työkyvyn, kuntoutustarpeen ja avuntarpeen arvioinnissa sekä erilaisten interventio-ohjelmien vaikutusten selvittämisessä. Toimintakykyä on mahdollista tarkastella monella eri tasolla ja eri näkökulmista. Voidaan puhua eri elinjärjestelmien ja elinten toimintakyvystä tai alimmalla tasolla solun toimintakyvystä. Laajimmillaan toimintakyky voidaan ymmärtää ihmisen toimintoina, joita hän toteuttaa osallistuessaan elämän eri tilanteisiin. Usein tarkastelukulmana on toimintakyvyn ja ympäristön välinen suhde. Toimintakyky ilmenee arjen käytännössä työkykynä, selviytymisenä jokapäiväisistä askareista tai toimintana vapaa-ajan harrastuksissa. Usein toimintakyky jaetaan kolmeen osaalueeseen: fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen, jotka kuitenkin ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään ja todellisuudessa kiinteästi sidoksissa toisiinsa. Fyysinen toimintakyky

Yleisesti fyysisellä toimintakyvyllä ymmärretään elimistön toiminnallista kykyä selviytyä sille asetetuista fyysistä ponnistelua vaativista tehtävistä. Fyysinen toimintakyky perustuu hengitys- ja verenkiertoelimistön sekä tuki- ja liikuntaelimistön toimintaan, joten toimintakyvyn kannalta olennaista on millaisia muutoksia näissä elinjärjestelmissä tapahtuu ikääntymisen myötä. Lisäksi fyysiseen toimintakykyyn vaikuttavat havaintomotorisissa toiminnoissa ja tasapainossa ilmenevät muutokset. Psyykkinen toimintakyky Psyykkisellä toimintakyky on kykyä vastaanottaa ja käsitellä tietoa, muodostaa käsityksiä ympäröivästä maailmasta sekä kykyä tuntea ja kokea. Psyykkinen toimintakyky voidaan määritellä kyvyksi suoriutua erilaisista älyllisistä ja muuta henkistä ponnistelua vaativista tehtävistä (Ruoppila ja Suutama 1994). Psyykkiseen toimintakykyyn liittyvät tiedon käsittelyssä tarvittavien toimintojen lisäksi laajemminkin toiminnan tavoitteet, tarpeet, arvostukset, asenteet, odotukset ja normit (Ruoppila ja Suutama 1990). Psyykkisesti toimintakykyinen ihminen kykenee laatimaan elämälleen suunnitelmia, tekemään tietoisia ja vastuullisia ratkaisuja ja valintoja elämässään. Henkilökohtaisten tavoitteiden lisäksi tarvitaan toiminnan suunnittelua tavoitteisiin pääsemiseksi. Psyykkisessä toimintakyvyssä on tärkeää yksilön ja hänen elin- ja toimintaympäristönsä välinen vuorovaikutussuhde. Toisaalta psyykkinen toimintakyky on aina yhteydessä toimintakyvyn muihin osa-alueisiin (fyysinen ja sosiaalinen toimintakyky) (Ruoppila ja Suutama 1990). Sitä voidaan parhaiten arvioida, kun tunnetaan yksilön elämän olennaisimmat puitteet, asuin- ja elinympäristö sekä virallinen ja epävirallinen sosiaalinen verkosto, jotka voivat tukea yksilöä selviytymään päivittäisen elämän asettamista haasteista ja vaatimuksista. Sosiaalinen toimintakyky Yhden määritelmän mukaan sosiaalinen toimintakyky on yhtäältä kykyä tulla toimeen yhteiskunnassa vallitsevien arvojen ja normien mukaisesti, ja toisaalta selviytymistä arkipäivän toiminnoista, vuorovaikutussuhteista ja oman toimintaympäristön rooleista (Sosiaalityön sanasto 2002). Muissa määritelmissä painotetaan yksilön resursseja, rooleja, sosiaalisia taitoja tai suhdetta yhteiskuntaan (Hervonen ja Pohjolainen 1990, Heikkinen 1990, Vilkkumaa 1998, Rissanen 1999). Sosiaalisen toimintakyvyn arviointi tehdään yleensä tutkimushaastatteluna, lomaketutkimuksena tai havainnoimalla. Haastatteluja ja kyselyjä tehdään palvelutarpeiden arvioinneissa ja laajoissa väestötutkimuksissa. Havainnointia voidaan tehdä lähinnä vain laitoksissa. Kunnallisia palveluja, joihin pitäisi liittyä sosiaalisen toimintakyvyn arviointi, ovat kotipalvelu, kotisairaanhoito, yhdistetty kotihoito, omaishoidon tuki, päivätoiminta, tavallinen palveluasuminen, tehostettu palveluasuminen, vanhainkoti ja terveyskeskuksen vuodeosasto (Voutilainen ja Vaarama 2005). Päivittäistoiminnot toimintakyvyn mittarina Päivittäisistä toiminnoista selviytyminen on yleisimmin käytetty toimintakyvyn arviointimenetelmä. Toimintakykyä voidaan arvioida kahdella tasolla: Perustoiminnot: syöminen, pukeutuminen, peseytyminen, liikkuminen sisällä ja ulkona, WC:ssä käyminen. Kyky hoitaa erilaisia asioita: lääkkeiden itsenäinen käyttö, puhelimen käyttö, ruuan valmistus, raha-asioiden hoito, pyykin pesu. Jokapäiväisessä elämässä toimintakyky näkyy esimerkiksi työkykynä, aktiivisuutena harrastuksissa ja selviytymisenä arkipäivän askareista. Ympäristön asettamat vaatimukset toimintakyvylle ovat erilaiset riippuen siitä, asuuko tutkittava maalla vai kaupungissa, omakotitalossa vai kerrostalossa, palvelutalossa vai vanhainkodissa. Päivittäisistä perustoiminnoista selviytyminen vaatii lähinnä fyysistä toimintakykyä, kun taas asioiden hoitaminen ja kodin ulkopuoliset toiminnot, kuten kaupassa käynti tai pankkiasioista huolehtiminen edellyttävät suuressa määrin myös psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä (Laukkanen 2003). Terveys on tasapainoa toimintakyvyn suhteen

Terveydestä on esitetty lukuisia määritelmiä. Erityisen vaikeaksi sen määritteleminen on osoittautunut vanhojen henkilöiden kohdalla. Sairausdiagnooseihin perustava terveyskäsite ei sovellu kovinkaan hyvin vanhoille ihmisille. Maailman terveysjärjestön (WHO) klassinen terveyden määritelmä - terveys ei ole ainoastaan sairauden tai vamman puuttumista, vaan täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila - ei myöskään ole kovin onnistunut ikäihmisen kohdalla. Yhden mahdollisen vaihtoehdon terveyden määritelmälle vanhuudessa tarjoaa näkökulma, jossa terveys nähdään yksilöllisen toimintakyvyn, ympäristön vaatimusten ja ihmisen itselleen asettaminen tavoitteiden välisenä tasapainona (Pörn 1993). Fyysistä toimintakykyä voidaan parantaa kuntoutuksen keinoin tai kompensoida menetettyä toimintakykyä esimerkiksi erilaisilla apuvälineillä. Sosiaalisen ympäristön tukea voidaan lisätä ja fyysistä ympäristöä muuttaa niin, että toimintakyvyltään heikentynyt vanhus voi siinä elää. Toisaalta ikäihminen voi alentaa tavoitteitaan niin, että hän pystyy saavuttamaan ne heikentyneelläkin toimintakyvyllä. Lähteet: Era P. (1997). Havaintomotoriikan ja kehon asennon hallintakyvyn muutokset vanhetessa ja liikunta. Teoksessa: Era P (toim.). Ikääntyminen ja liikunta. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 108, Jyväskylä. Folkow B, Svanborg A. (1993). Physiology of cardiovascular aging. Physiological Reviews 73: 725-764. Gardner DL. (1992). Aging of articular cartilage and joints. Teoksessa: J Bocklehurst (toim.): Textbook of geriatric medicine, Churchill Livingstone, New York. Heikkinen E (2000): Terve vanheneminen - utopia vai realistinen mahdollisuus? Teoksessa: Heikkinen E, Tuomi J(toim):Suomalainen elämänkulku, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Heikkinen E (2005): Ikäihmisten terveys ja toimintakyky. Teoksessa: Aromaa A ym.(toim): Suomalaisten terveys, Duodecim, Stakes, KTL, Saarijärvi. Heikkinen R-L (1990): Sosiaalinen toimintakyky. Teoksessa: Heikkinen E. ym. (toim): Iäkkäiden henkilöiden toimintakyky. Ikivihreät-projekti, Osa I. STM, Suunnitteluosasto, Julkaisuja 1990:1, Helsinki. Heliövaara M (1990): Kuka on lihava? Duodecim 106:457-463. Hervonen A, Pohjolainen P (1990): Gerontologian ja geriatrian perusteet. Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo, Tampere. Jylhä M (1990): Terveys ja saitraus. Teoksessa: Pohjolainen P, Jylhä M (toim): Vanheneminen ja elämänkulku, Weilin+Göös, Mänttä. Jyrkämä J (1998): Vanhustenhoito toimintakäytäntöinä - uuden näkökulman etsintää. Teoksessa: Parviainen T(toim): Näkökulmia vanhusten hoitotyöhön. Kirjayhtymä, Helsinki. Kallinen M (2003): Kestävyys. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Kelly PJ, Eisman JA. (1993). Osteoporosis: genetic effects on bone turnover and bone density. Annals of Medicine 25: 99-100. Kukkonen-Harjula K, Kallinen M, Alen M (1995): Liikunta osana keskeisten kansantautien hoitoa ja kuntoutusta. Teoksessa: Teoksessa: Era P (toim.). Ikääntyminen ja liikunta. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 108, Jyväskylä. Laukkanen P (2003): Päivittäisistä toiminnoista selviytymistä arvioivat haastattelu ja kyselytutkimukset. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Leinonen R (2003): Terveyden kokeminen. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Lexell J, Taylor CC, Sjöström M (1988): What is a cause of the ageing atrophy? Total number, size and proportion of different fiber types studied in whole vastus lateralis muscle from 15- to 83-year-old men. J Neurol Sci 84:275-294. Martelin T, Koskinen S, Sihvonen A-P: Elinaika ja kuolemansyyt. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Martelin T, Koskinen S, Valkonen T (2005): Kuolleisuus. Teoksessa: Aromaa A ym.(toim): Suomalaisten terveys, Duodecim, Stakes, KTL, Saarijärvi. Mäkitalo J (2001): Toimintakyky ja toiminnan teoria. Teoksessa: Talo S (toim.): Toimintakyky - viitekehyksestä arviointiin ja mittaamiseen. Seminaariraportti. Sosiaali- ja terveysturvan katsauksia 49, KELA, Turku. O'Brien SJ. (1989). Anthropometric alterations in the aged. Teoksessa R Harris, S Harris (toim.) Physical activity, aging and sports. Vol I. Scientific and medical research. Center for the Study of Aging, Albany.

Pajala S, Sihvonen S, Era P (2003): Asennonhallinta ja havaintomotorinen kyvykkyys. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Pörn I (1993): Health and adaptedness. Theoretical Medicine 14:295-303. Rautio N (2006): Seuruu- ja vertailututkimus sosioekonomisen aseman yhteydestä toimintakykyyn iäkkäillä henkilöillä. Studies in Sport, Physical Education and Health 113, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Reunanen A, Kattainen A, Knekt P ym. (2002): Vaaratekijät. Teoksessa: Aromaa A, Koskinen S.(toim): Terveys ja toimintakyky Suomessa. Terveys 2000-tutkimuksen perustulokset. Kansanterveyslaitoksen julkaisuja B3/2002, Helsinki. Rissanen L (1999): Vanhenevien ihmisten kotona selviytyminen. Yli 65-vuotiaiden terveys, toimintakyky ja sosiaali- ja terveyspalveluiden koettu tarve. Acta Universitatis Ouluensis, Oulun yliopisto. Rosen S, Bergman M, Plester D, El-Mofty A, Satti M H. (1962). Presbycusis study of a relatively noise-free population in the Sudan. Annales of Ontology, Rhinology & Laryngology 71: 727-743. Ruoppila I, Suutama T: Psyykkinen toimintakyky. Teoksessa Heikkinen E. ym. (toim): Iäkkäiden henkilöiden toimintakyky. Ikivihreät-projekti, Osa I. STM, Suunnitteluosasto, Julkaisuja 1990:1, Helsinki. Ruoppila I, Suutama T: Psyykkisen toimintakyvyn muutokset vanhetessa. Teoksessa: Kuusinen J ym (toim): Ikääntyminen ja työ, WSOY - Työterveyslaitos, Juva 1994. Sakari-Rantala R (2003): Iäkkäiden ihmisten liikunta- ja kuntosaliharjoittelu. Liikunan ja kansanterveyden julkaisuja 142, Jyväskylä. Shephard RJ (1987): Physical activity and aging. Croom Helm, London. Spirduso WW (1995): Physical dimensions of aging. Human Kinetics. Champaign, IL. Sosiaalityön sanasto (2002): Stakes, Helsinki. Suominen H (2003): Luuston kunto. Teoksessa: Heikkinen E, Rantanen T (toim): Gerontologia, Duodecim, Tampere. Suominen H. (1997): Kehon rakenteen ja fyysisen suorituskyvyn muutokset vanhetessa ja liikunta. Teoksessa: Era P (toim.). Ikääntyminen ja liikunta. Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 108. Jyväskylä. Suutama T, Ruoppila I, Kuikka P (1992): Kognitiivisten toimintojen arviointi. Teoksessa: Heikkinen R-L, Suutama T (toim): Iäkkäiden henkilöiden toimintakyvyn ja terveyden arviointi. Ikivihreät-projekti. Osa II. Kehittämisosaston julkaisuja 1991:10, STM, Helsinki. Suominen H. (1989). Iäkkäiden maksimaalisesta suorituskyvystä. Gerontologia 3: 222-231. Uimonen S, Huttunen K, Jounio-Ervasti K, Sorri M (1999): Do we know the real need for hearing rehabilitation at the population level? Hearing impairments in the 5- to 75-year-old cross-sectional Finnish population. Br J Audiol 33: 53-59. Vilkkumaa I (1998): Sosiaalisen taidon metsästys. Lähtökohtia sosiaalisen kyvykkyyden ymmärtämiseen. Teoksessa: Lahikainen AR, Pirttilä-Backman A-M (toim): Sosiaalinen vuorovaikutus. Rauni Myllyniemen juhlakirja. Otava, Helsinki. Voutilainen P, Vaarama M (2005): Toimintakykymittareiden käyttö ikääntyneiden palvelutarpeen arvioinnissa. Raportteja 7/2005, Stakes, Helsinki. Welford A T: Between bodily changes and performance some possible reasons for slowing with age. Experimental Aging Research 10:73-88, 1984. Wilkinson RT, Allison S (1989): Age and simple reaction time. Decade differences for 5325 subjects. J Gerontol 2:P29-35.