I MIKROTALOUSTIETEELLISEN ANALYYSIN PERUSTEET

I MIKROTALOUSTIETEELLISEN ANALYYSIN PERUSTEET Matti Estola 4. lokakuuta 2013 Sisältö 1 Kansantaloustieteen historiasta 2 2 Yleisistä tieteenfilosofisista periaatteista 7 2.1 Tieteelliset lait, teoriat ja mallit................. 11 3 Mikrotaloustieteen tieteenfilosofisista perusteista 14 3.1 Ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käyttäytymisestä........ 14 3.2 Ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymisen ennustettavuudesta.................................. 17 3.3 Kansantaloustieteen teoreettinen perusta............ 18 3.4 Mikrotaloustieteen päätöksentekoon perustuva mallintaminen 19 3.5 Talouden ilmiöiden ennustettavuudesta............. 22 3.6 Kansantaloustieteen mallittamisperiaatteista.......... 24 Tämä kirjoitus on hieman lyhennetty versio kirjan Estola, M. Kansantaloustieteen perusteet, Jyväskylän yliopisto, Taloustieteellinen osasto, julkaisuja N:o 104/1996 esityksestä. 1

1 Kansantaloustieteen historiasta Kansantaloudellisia kysymyksiä tarkasteltiin jo antiikin kreikkalaisten tiedemiesten kirjoituksissa. Platon (427 327 e.a.a.) (e.a.a. ennen ajanlaskun alkua) tarkasteli aikanaan työnjakoa ja erikoistumista. Aristoteles (384 322 e.a.a.) puolestaan tarkasteli kotitalouden hoitoa ja tarpeiden tyydytystä. Senaikaisista taloustieteen ajattelijoista merkittävin oli kuitenkin Xenophon (427 355 e.a.a.), joka kirjoituksissaan käsitteli liikkeenjohdon ja hallinnon tehokkuutta. Xenophonin käyttämästä käsitteestä oeconomicus juontaa nykyisin käytetty termi economics, jonka suomennos on kansantaloustiede. Nykyisen käytännön mukaan antiikin tiedemiehet olivat poikkitieteellisiä, sillä he mietiskelivät filosofisten ja matemaattisten kysymysten ohessa myös luonnontieteellisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tällöin tieteellinen ajattelu ei vielä ollut jäsentynyt toisistaan erillisiksi tieteiksi, vaan kaikki tieteellinen ajattelu kuului filosofian piiriin. Alusta alkaen tieteelliselle ajattelulle keskeistä oli pyrkimys ilmiöiden järkiperäiseen selittämiseen ja ymmärtämiseen. Erityistieteiden irtaantuminen filosofiasta tapahtui vähitellen ajanlaskumme alkuaikoina. Matematiikka ja sitä seuraten luonnontieteet erkanivat ensimmäisinä filosofiasta omiksi erityistieteikseen. Alkeellisten yhteiskuntien taloudelliset toiminnot perustuivat hyödykkeiden vaihdantaan. Rahatalouksien syntyminen vaihdantatalouksien tilalle sekä työtehtävien eriytymisen aiheuttama kaupankäynnin lisääntyminen monimutkaistivat vähitellen talouden toimintoja. Tämä synnytti tarpeen markkinamekanismin toiminnan ymmärtämiselle. Näistä syistä johtuen kansantalouden toimintaa alettiin vähitellen tutkia systemaattisesti. Keskiajalla (500 1500 -luvuilla) filosofiasta irtautuneiden erityistieteiden kehitys oli verrattain hidasta. Osasyy tähän oli kirkoilla, sillä luonnontieteellisen ajattelun vaikutusta ihmisten maailmankuvaan pidettiin uskonnoille vaarallisena. Vuosina (1500 1750) kauppiaat tarkastelivat kansantalouden toimintaa hyvin käytännöllisellä tasolla. Tätä ajattelua kutsuttiin merkantilismiksi (merchant = kauppias). Merkantilismissa kansakunnan vaurautta ajateltiin kauppiaan varallisuuden tapaan, joka syntyy myyntitulojen ja hankintakustannusten erotuksena. Merkantilistisen ajattelun mukaan valtio voi lisätä vaurauttaan ainoastaan käymällä ylijäämäistä kauppaa muiden valtioiden kanssa. Yksi hyödyllinen tulos tästä ajattelusta oli kauppataseen käsite, jolla mitataan kansantalouden ulkomaankaupan tasapainoisuutta. Merkantilistinen ajattelu oli kuitenkin siinä mielessä puutteellista, että kansakunta voi myös vaurastua oman työnsä kautta käymättä kauppaa muiden maiden kanssa. Samalla tavalla kuin yksittäinen ihminen voi vaurastua rakentamalla itselleen talon tai raivaamalla pellon, vaurastuu myös yhteiskunta 2

jäsentensä työnteon kautta käymättä kauppaa muiden maiden kanssa. Vaihdanta ja kaupankäynti mahdollistavat kuitenkin ihmisten erikoistumisen eri ammatteihin, mikä lisää tuotannon tehokkuutta ammattitaidon lisääntymisen myötä. Kansainvälinen kauppa mahdollistaa pidemmälle menevän erikoistumisen lisäksi suuret tuotantosarjat, mikä lisää tuotannon tehokkuutta maailmanlaajuisesti. Keskiajan jälkeen erityistieteiden kehitys alkoi nopeutua. Eräitä yksittäisiä keksintöjä kansantaloustieteellisessä ajattelussa näinä aikoina olivat David Humen (1711 1776) ulkomaankaupan kultavirtamekanismi sekä hänen ja John Locken (1632 1704) kehittämä rahan kvantiteettiteoria. Nämä molemmat teoriat liittyvät siihen, että ulkomaankaupan myötä ostovälineitä (rahaa) siirtyy maasta toiseen. Tämä joko lisää tai vähentää kauppaa käyvien maiden ihmisten ostovoimaa, ja vaikuttaa siten maiden hinta- ja korkotasoihin. Isaac Newtonin (1642 1727) saavutukset fysiikassa aiheuttivat aikanaan todellisen vallankumouksen tieteellisessä metodologiassa. Fysiikkaa alettiin pitää mallitieteenä, jota muut yrittivät jäljitellä. Myös kansantalouksista alettiin etsiä luonnonlakeja vastaavia säännönmukaisuuksia. Tämä suuntaus oli vahvimmin esillä Ranskassa 1700-luvulla, ja sitä kutsutaan fysiokratiaksi. Sen huomattavin edustaja oli Francois Quesnay. Eräs tällöin tehty innovaatio oli kansantalouden kiertokulkumalli, joka kuuluu tämänkin oppikirjan sisältöön. Yksi keskeinen piirre fysiokratiassa oli varallisuuden muodostumisen painotus taloudellisen toiminnan päämääränä. Nykyisen kansantaloustieteen (economics) voidaan katsoa saaneen alkunsa skotlantilaisen filosofi Adam Smithin (1723 90) kirjoituksista. Aluksi tieteestä käytettiin nimitystä klassinen poliittinen taloustiede (political economics), jolloin eroa talouden ja politiikan ilmiöiden välillä ei vielä tehty. Vähitellen kuitenkin talouden ilmiöitä alettiin pitää poliittisista ilmiöistä riippumattomina, vaikka Karl Marxin (1818 83) kirjoitukset osoittavatkin, ettei erottelu ole aina ollut selvä. Smithin ansiona voidaan pitää kansantaloustieteen tutkimuskohteen tarkentumista yhteiskunnan käyttäytymistä analysoivaksi filosofiaksi. Smithin mukaan yksilöiden oman edun tavoittelu on hyödyllistä myös yhteiskunnan kannalta. Hän kutsui näkymättömäksi kädeksi sitä ohjausprosessia, joka ohjaa yhteiskuntaa kohti parempaa tilaa, kun sen yksilöt toimivat omaa hyvinvointiaan ajatellen. Tämä voidaan ymmärtää siten, että omasta hyvinvoinnistaan kiinnostunut yrittäjä on motivoitunut tekemään sellaisia innovaatioita (keksintö, sovellus), jotka lisäävän hänen yrityksensä kannattavuutta. Tämä johtaa sellaisten tuotteiden ja valmistusmenetelmien kehittymiseen, jotka ovat myös yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Vaikka pölynimurin keksimisen todennäköinen syy lieneekin ollut keksijän halu rikastua 3

mikä ei moraalisesti ole kovin arvostettavaa pölynimurin keksimisestä on kuitenkin hyötyä useimmille ihmisille. Jos kilpailun annetaan vaikuttaa eri aloilla, hyödyllisten innovaatioiden tekeminen johtaa menestykseen. Kilpailun olemassaolo takaa sen, että hyödykkeiden valmistusmenetelmät kehittyvät ja tuotantokustannukset alenevat ajan myötä. Kilpailu pakottaa myös tehottomasti toimivat yritykset lopettamaan toimintansa. Tätä prosessia voidaan kutsua yhteiskunnalliseksi evoluutioksi Charles Darwinin mukaan, sillä se vastaa elollisessa luonnossa havaittavaa evoluutiota. Yritysten välinen kilpailu takaa sen, että ulkoisiin olosuhteisiin parhaiten sopeutuvat yritykset ja organisaatiot valtaavat markkinat ajan myötä. Smith edusti ns. liberaalia näkemystä taloudesta. Hänen mukaansa valtion ei tule puuttua talouden toimintaan. Näkymätön käsi ohjaa taloutta kohti parempaa tilaa ilman, että valtio puuttuu talouden toimintaan. Jos Smith olisi opiskellut newtonilaista mekaniikkaa, hän olisi luultavasti ilmaissut ajatuksensa siinä muodossa, että taloudessa vaikuttaa voimakenttä, joka ohjaa taloutta kohti yhteiskunnan kannalta optimaalista tilaa. Smithin argumentointi oli kuitenkin verbaalia (sanallista), eikä hän formuloinut ajatuksiaan matemaattisesti. David Ricardo (1772 1823) ja Thomas Robert Malthus (1766 1834) kirjoittivat globaaleja (maailmanlaajuisia) teorioita maataloustuotteiden hintojen, maankoron ja väestönkasvun suhteista. Ns. kurjistumisteorian mukaan maapallon väestö kasvaa ravinnon määrää nopeammin. Tämä saa aikaan sen, että väestön elintaso pysyy hengissäsäilymisen minimitasolla. Ricardon ja Malthusin teoretisoinnit koskivat maatalousyhteiskuntien toimintaa, joten länsimaisten yhteiskuntien sittemmin alkanut teollistuminen vähensi niiden kiinnostavuutta. Maailman yhä paheneva väestöongelma osoittaa kuitenkin sen, etteivät kyseiset teoretisoinnit olleet perusteettomia. Kansantaloustiede alkoi saavuttaa nykyisen muotonsa paljolti William Stanley Jevonsin Theory of Political Economy 1871, Leon Walrasin Elements of Pure Economics 1874 ja Alfred Marshallin Principles of Economics 1890 julkaisujen vaikutuksesta. Jevons kehitti siihen aikaan vallitsevia hyöty- ja rajahyötykäsitteitä siten, että ihmisten kulutuskäyttäytymistä ja hyödykkeiden vaihdantaa kyettiin mallittamaan niiden avulla. Hän korosti lisäksi tilastollisten havaintojen merkitystä talouden toimintaa analysoitaessa. Marshall taas yhtenäisti klassisen ja uusklassisen kustannus- ja hyötyanalyysin, ja muodosti kansantaloustieteen analysointiperiaatteista yhtenäisen matemaattisen kokonaisuuden. Marshall perusti tarkastelunsa osittaiseen tasapainoanalyysiin. Walras puolestaan perusti analyysinsä kokonaistarkasteluun ja kehitti kansantaloustieteen yleisen tasapainoteorian. Walrasin mukaan talous sopeutuu kohti tasapainotilaa ns. tatonnement -prosessin 4

kautta, joka perustuu hyödykkeiden hintojen sopeutumiseen huutokauppatilanteen mukaisesti erisuurten tarjousten kautta. Nykyään vallalla olevan uusklassisen teorian juuret ovat näissä Jevonsin, Marshallin ja Walrasin kirjoituksissa. Edellä esitettyä suuntausta arvostelivat sosialisteiksi kutsutut kriitikot. Tästä kritiikistä syntyi marxilainen poliittinen taloustiede. Keskeistä kritiikissä oli se, että sosialistien mielestä taloustiedettä ja filosofiaa ei voida erottaa toisistaan. Marxin mukaan ihminen tiedostaa asioita työnsä kautta, mistä syystä henkilön asema työprosessissa vaikuttaa hänen kokemaan todellisuuteensa. Huolimatta sosialistien voimakkaasta kritiikistä markkinatalousjärjestelmää (Marxin mukaan kapitalismia) kohtaan, he eivät kuitenkaan kyenneet luomaan vaihtoehtoista talousjärjestelmää. Heidän argumentointinsa keskittyi pikemminkin arvostelemaan klassista poliittista taloustiedettä ja markkinamekanismia, kuin kehittämään vaihtoehtoista talousjärjestelmää tai vaihtoehtoista tapaa analysoida talouden toimintaa. Marxin mukaan vaihtoehtoinen talousjärjestelmä syntyy ajan myötä itsestään, kun kapitalismi tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa. Tämä tapahtuu siitä syystä, että pääoma keskittyy harvojen kansainvälisten suuryritysten haltuun, ja työntekijöiden riisto ylittää heidän sietokykynsä rajat. Tämän kurjistumisprosessin seurauksena kapitalismi menettää toimintakykynsä ja tilalle syntyy sosialismi, eli tasa-arvoinen kollektiivisen omistuksen yhteiskunta. Sosialistisen talousjärjestelmän konkreettisen version rakentaminen jäi kuitenkin Leninin tehtäväksi, sillä Venäjän vallankumouksen aikoina kapitalismi ei vielä ollut romahtanut, mistä syystä sosialismi täytyi synnyttää väkivaltaisesti. Marx ennusti oikein kansainvälisten suuryritysten syntymisen, ja ennustus työntekijöiden riiston kärjistymisestä oli myös uskottava. Ammattiyhdistysliikkeiden syntyminen markkinatalousmaihin saattoi olla yksi syy joka esti riistoprosessin kärjistymisen, eikä voida tietää olisiko Marxin ennustama kehitys toteutunut ilman niiden syntymistä. Marxin ennustus saattoi myös muuttaa yritysjohtajien asenteita, sikäli kuin he kokivat ennusteen uskottavaksi. Yhteiskuntatieteissä tehdyt ennusteet voivat muuttaa yhteiskuntien käyttäytymistä periaatteessa kahdella tavalla: 1) ennuste toteuttaa itse itsensä siten, että esimerkiksi huhu yrityksen kannattavuusongelmista johtaa rahoittajien vetäytymiseen, ja saa siten aikaan yrityksen konkurssin, tai 2) uskottava kauhukuva siitä, mihin nykyinen meno johtaa, muuttaa ihmisten käyttäytymistä. Mikä oli Marxin teorioiden vaikutus markkinatalousmaiden kehittymiseen sellaisiksi, että tilanne ei toistaiseksi ole kehittynyt täysin Marxin ennustamalla tavalla, on vaikeasti selvitettävä asia. Marxilainen ajattelu ei kuitenkaan kyennyt syrjäyttämään smithiläistä ja sen päälle rakentunutta uusklassista ajattelua, vaan alkoi elää uusklas- 5

sisen taloustieteen rinnalla. Osaltaan sosialistien esittämän kritiikin tuloksena syntyi sitten nykyään sosiologiaksi kutsuttu tiede, jossa markkinatalouden toiminnan arvostelemisella on edelleen keskeinen sijansa. Nykyinen työnjako näiden tieteiden välillä on vakiintunut sellaiseksi, että kansantaloustieteessä tutkitaan ensi sijassa talouden ilmiöitä, kun taas sosiologiassa tutkitaan niitä epäkohtia, joita talouden toiminnasta aiheutuu. Yhteiskunnan vallankäytön, oikeudenmukaisuuden, tasa-arvoisuuden ja syrjinnän tutkiminen kuuluvat esimerkiksi sosiologian piiriin. Uusklassisen teorian valta-asemaa on ajan myötä vahvimmin haastanut keynesiläisyydeksi kutsuttu suuntaus, joka sai alkunsa 1930-luvun laman aikoina. Vapaasti toimiva markkinamekanismi joutui tällöin pahaan lamaan, eivätkä liberalismiin vannoneet uusklassikot osanneet neuvoa tietä ulos umpikujasta. John Maynard Keynesin 1936 kirjoittama The General Theory of Employment, Interest and Money toi kansantaloustieteeseen makrotaloudellisen ajattelun aiemman mikrotaloudellisen ajattelun rinnalle. Mikrotaloustiede perustuu yksittäisten talousyksilöiden päätöksentekoon ja sitä kautta johdettuun käyttäytymiseen. Makrotaloustiede taas käsittelee koko kansantalouden tasolla havaittavia ilmiöitä. Perusfilosofia keynesiläisessä ajattelussa on se, että kansantalous on luonnostaan epästabiili (-vakaa) systeemi, joka tarvitsee valtion kontrollointia toimiakseen tehokkaasti. Tähän ajatteluun perustuvaa aktiivista suhdanteita tasoittavaa valtion budjettipolitiikkaa on harjoitettu useissa maissa, myös Suomessa. Kritiikistä makrotaloustieteessä valta-asemaan noussutta keynesiläisyyttä kohtaan syntyi sitten monetarismiksi kutsuttu ajattelu. Monetarismissa valtion tärkeimpänä talouspoliittisena tehtävänä pidetään rahamarkkinoiden kontrollointia, eikä keynesiläiseen tapaan hyödykemarkkinoihin vaikuttavaa finanssipolitiikkaa (valtion tulo- ja menopäätökset). Yksi tämän ajattelun keskeinen edustaja on Milton Friedman. Artikkelissaan The Methodology of Positive Economics 1953 Friedman esittää, että kansantaloustieteen tulisi pidättyä normatiivisista politiikkasuosituksista keynesiläiseen tapaan ja keskittyä tutkimaan sitä, mitä taloudessa todella tapahtuu. Friedman arvosteli siis keynesiläisyyden normatiivisuutta positivistisessa hengessä. Yksi monetarismin tunnusmerkki on liberalismi, eli heidän mukaansa valtion ei tulisi puuttua talouden kulkuun. Monetaristien mielestä valtion toimet pikemminkin häiritsevät markkinamekanismin toimintaa kuin parantavat sitä. Heidän mielestään esimerkiksi keskuspankin tulisi toimia rahamarkkinoilla vakaasti ja neutraalisti, jotta se ei omilla toimillaan lisäisi markkinoilla vallitsevaa epävarmuutta. Monetarismin voidaan katsoa edustavan smithiläistä ajattelua uudemmassa muodossa. Nämä viimeksi esitetyt suuntaukset vaikuttavat kansantaloustieteessä e- delleenkin, joten tieteen historian esittely voidaan lopettaa tähän. Kansan- 6

taloustieteen oppihistorian kirjoissa näitä asioita käsitellään tarkemmin, sekä erotellaan eri henkilöiden ansioita tieteen kehittymiselle. 2 Yleisistä tieteenfilosofisista periaatteista Aristotelesta pidetään yhtenä ensimmäisistä henkilöistä, jotka yrittivät hahmotella tieteellisen päättelyn rakennetta. Hänen ihanteenaan oli aksiomaattinen tiede, jossa tieteen väittämät on johdettu yleisiksi totuuksiksi katsotuista aksioomista (postulaateista) (Niiniluoto 1983, s. 13). Antiikin kreikkalaisen tieteen puhtaimmaksi luomukseksi muodostui geometria, joka sai alkunsa peltopinta-alojen mittaamisen ongelmasta. Pinta-alojen mittaamisen teoretisoinnin myötä geometriasta kehittyi vähitellen aksioomista loogisesti johdettu väittämäjoukko, joka edelleenkin on mallina nykyiselle tiedekäsitykselle. On vanha idea, että jokaiseen tieteeseen pitäisi sisältyä kahdenlaisia väitteitä. Väitteiden ensimmäinen tyyppi on aksiooma. Aksiooma on lause, jonka totuutta pidetään varmana. Nämä lauseet ovat intuitiivisesti (sisäisen tuntemuksen perusteella) tosia, ja niiden pitäisi olla riittävän yksinkertaisia antaakseen kysymyksessä olevalle tieteelle luotettavan pohjan. Väitteiden toinen tyyppi on teoreema. Teoreema on lause, joka seuraa aksioomista deduktion (deduct = johtaa, johtopäätös) säännöillä. Ala, jolla aksiomatisaatiota on laajasti käytetty, on matematiikka, ja esimerkki alasta, jota tuskin voidaan aksiomatisoida, on kirjallisuustiede. On vaikea kuvitella aksioomajoukkoa, josta voitaisiin päätellä, että Strindbergin myöhemmät draamat ovat vailla todellisuuspohjaa. (Allwood et al. 1980, ss. 119-120). Edellisen kappaleen perusteella eri tieteenalat eroavat sen suhteen, voidaanko niissä löytää sellaisia aksioomia, joiden avulla tieteessä tutkittavat ilmiöt kyetään selittämään. Allwoodin vaatimus aksioomien intuitiivisesta totuudellisuudesta ei kuitenkaan ole tarpeellinen; jokin teoria voidaan hyvin aksiomatisoida tuntematta aksioomien totuusarvoja. Aksioomien totuudellisuutta voidaan arvioida epäsuorasti niiden pohjalta laadittujen ennusteiden osuvuuden perusteella. Aksioomat ovat niiden perusteella johdettujen teoreemojen kanta-alkioita siinä mielessä, että tiettyjen aksioomien perusteella johdettavien teoreemojen joukko on aksioomien määräämä. Vaikka kaikkia jonkin tieteen tutkimia ilmiöitä ei usein voidakaan selittää saman aksioomajoukon johdannaisina, aksiomaattis-deduktiivista metodia voidaan silti käyttää joidenkin sopivasti eristettyjen ilmiöiden selittämisessä. Fysiikassa mekaniikka ja kansantaloustieteessä kuluttajien käyttäytyminen on esimerkiksi kyetty aksiomatisoimaan (kuten myöhemmin havaitaan), vaikka kumpaakaan tiedettä ei kokonaisuudessaan olekaan aksiomatisoitu. 7

Aksiomaattis-deduktiivinen päättelymenetelmä ei kuitenkaan kata kaikkea tieteellistä päättelyä. Se sopii parhaiten formaalisten kielten kuten logiikan, tietokonekielten sekä matematiikan tutkimiseen, mutta havaintoja tekevissä luonnon-, yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä se on riittämätön metodi tieteellisen tiedon tuottamiseksi. Näitä tieteitä varten on kehitetty erilaisia induktioon (induct = johdattaa) pohjautuvia päättelymenetelmiä, joissa yleisiä lainalaisuuksia pyritään perustelemaan tietyn havaintoevidenssin (- kokemus) pohjalta. Induktiivinen päättely etenee seuraavasti. Havaitaan jonkin ominaisuuden olevan jokaisella tavatulla perusjoukon (tarkasteltavien olioiden joukko) tietyntyyppisellä alkiolla. Tämän havaintoevidenssin perusteella pyritään y- leistämään kyseisen ominaisuuden olemassaolo kaikille muillekin perusjoukon samantyyppisille alkioille. Havaitaan esimerkiksi jokaisen tavatun karhun pitävän hunajasta, ja päätellään induktiivisesti, että jokainen karhu pitää hunajasta. Näin johdettujen lainalaisuuksien totuudellisuutta ei tiedetä deterministisessä (määräävässä) vaan ainoastaan probabilistisessa (todennäköisessä) tai tilastollisessa (usein toistuvassa) mielessä, sillä täyteen varmuuteen havainnoivissa tieteissä ei yleensä päästä. Edellä esitettyjen teoreettisten päättelymenetelmien lisäksi tieteet tuottavat empiiristä tietoa havainnoimalla ja kokeita tekemällä. Tämä suuntaus on tuottanut tieteenfilosofiassa positivistisen tiedekäsityksen, jossa havaintojen ja kokemusten osuutta painotetaan tiedon todeksi hyväksymisessä. Positivistisen tiedekäsityksen kritiikistä ihmistieteisiin sovellettuna syntyi sitten hermeneuttinen tiedekäsitys, jossa ilmiöitä selitetään toimintaan osallistuvien olioiden (ihmiset, organisaatiot) päämäärähakuisuudella. Georg Henrik von Wright käsittelee kirjassaan Explanation and Understanding 1971 luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroja tutkimusmenetelmien kannalta. Seuraavat lainaukset ovat von Wright in monisteesta (1970), joka sisältyy edellä esitettyyn kirjaan. Hyvin laajalta kannalta katsottuna tieteellisessä tutkimuksessa voi sanoa olevan kaksi tärkeintä puolta. Toinen on tosiasioiden löytäminen ja kuvaaminen. Toinen on hypoteesien ja teorioiden muodostus. Nimiä deskriptiivinen ja teoreettinen tiede käytetään toisinaan tarkoittamaan näitä tieteellisen toiminnan kahta puolta. Teorian muodostuksella taas voi katsoa olevan kaksi päätavoitetta. Yhtenä tavoitteena on tapahtumien ja koetulosten ennustaminen, ja siis uusien tosiasioiden löytäminen. Toisena tavoitteena on aiemmin muistiin merkittyjen tosiasioiden selittäminen tai ymmärrettäväksi tekeminen. Tieteen aatehistoriassa voidaan erottaa kaksi pääperinnettä, joilla on eri käsitys niistä ehdoista jotka selityksen ja tieteellisen lain on täytettävä, jotta ne olisivat tieteellisesti hyväksyttäviä. Toista sanotaan välistä Aristoteleen, toista Galilein perinteeksi. Sikäli kuin on kyse tieteellisistä seli- 8

tyksistä, näiden kahden perinteen vastakohtaisuutta on myös tapana luonnehtia sanoilla kausaalinen ja teleologinen selitys. Edellisen tyyppistä selitystä sanotaan myös mekanistiseksi, jälkimmäisen tyyppistä finalistiseksi. (von Wright 1970, s. 1). Galileista tiedeperinnettä kutsutaan nykyisin analyyttiseksi ja aristotelista hermeneuttiseksi tieteenfilosofiaksi. Eroa näiden kahden tiedeperinteen välillä voidaan havainnollistaa seuraavalla esimerkillä: havaitaan, että vapaat kappaleet liikkuvat maan ilmakehässä maan pintaa kohti. Analyyttisen tiedeperinteen selitys ilmiölle on se, että maalla on painovoimakenttä, jossa maa vetää kappaleita puoleensa. Siinä tiedeperinteessä tämä on riittävä selitys ilmiölle. Hyväksyäkseen edellisen selityksen hermeneuttinen tiedeperinne vaatii edellisen lisäksi selitykset myös seuraaville seikoille: 1) mitä tarkoitusta varten maalla on painovoimakenttä, ja 2) miten painovoima välittyy maasta kappaleeseen ilmaa pitkin. Näistä edellistä ei ole pystytty selvittämään, sillä luonnon tarkoitusta ei tiedetä. Jälkimmäinen asiakin on selvinnyt fyysikoille vasta viime aikoina paljon sen jälkeen, kun analyyttisessa perinteessä newtonilaista mekaniikkaa on pidetty tieteellisesti hyväksyttynä teoriana. von Wrightin (1971) loppupäätelmä on se, että luonnontieteissä käytetty analyyttinen metodologia ei sovellu käytettäväksi ihmistieteissä. Hänen ehdotuksensa ihmistieteiden metodologiseksi perustaksi on ns. praktinen syllogismi eli intentionalistinen (aikomuspohjainen) teonselitys. Se voidaan kiteyttää seuraavasti: Praktinen syllogismi: Henkilö A haluaa saada aikaan asiantilan P. A tietää, että ei voi saada aikaan P :tä tekemättä Q:ta. Tällöin A:n on rationaalista (järkiperäistä, tarkoituksenmukaista) tehdä Q. von Wrightin kirja (1971) herätti aikanaan laajan keskustelun ihmistieteiden tutkimusmetodologiasta. Tiivistelmä tästä keskustelusta löytyy Martin Kuschin kirjasta (1986, ss. 171-195). Keskustelun synteesinä voidaan pitää seuraavaa pragmaattista (käytännöllistä) tieteenfilosofista asennetta. Matti Sintosen tutkimus (1984) on osa tieteenfilosofiassa 1980-luvulla tapahtuneesta käänteestä pragmatiikkaan. Pragmaattisesti orientoituva tieteenfilosofia ottaa vakavasti jo sen seikan, että jokainen selitys on vastaus kysymykseen. Tämä menettelytapa vapauttaa tieteenfilosofian siitä harhasta, että olisi löydettävissä yksi ainoa pätevä selitysmalli. Jos esitetyt kysymykset ja niiden tausta ovat tyystin erilaisia, samoin ovat myös vastaukset ja selitykset. Eri kysyjät tieteellisessä maailmassa voidaan luokitella mmṡen mukaan, mihin tieteenhaaraan he kuuluvat. Vaikka kahden eri tieteen edustajat kysyisivät samasta tapauksesta muodoltaan saman kysymyksen vaikkapa: miksi näin tapahtui? he kuitenkin odottavat vastauksina tyystin eri selityksiä. 9

(Kusch 1986, s. 194-5). Martin Kuschin ehdotus kiistan ratkaisemiseksi on myös Sintosen esityksen mukainen: Kiista siitä, mikä on ainoa pätevä teonselitys, on turha, koska eri tieteet ja eri tutkimusperinteet asettavat teoista erilaisia kysymyksiä (ibid. s. 195). Kansantaloustieteessä kaksi edellä esitettyä tiedekäsitystä toimivat kuitenkin toisiaan täydentäen. Tietyn subjektin (kuluttaja, yritys tai jokin muu organisaatio) käyttäytymisestä tehdään oletuksia hermeneutiikan hengessä päämäärien tavoittelun kautta, esimerkiksi mielihyvän tai voiton tavoittelu. Näin oletetun käyttäytymisen tuloksena johdetaan talouden lainalaisuuksia analyyttisessa hengessä, esim. hyödykkeen hinnan lasku lisää sen kulutusta, hinnan nousu lisää sen tuotantoa jne. Tämä sama pätee fysiikassa hamiltonilaisen ja newtonilaisen mekaniikan suhteen. Edellinen perustuu luonnon tiettyjä energiasuureita minimoivaan käyttäytymiseen (halu minimoida energiaa), ja jälkimmäinen siitä aiheutuviin säännönmukaisuuksiin (luonnossa esiintyviin voimiin). Molemmat metodit tuottavat samat liikeyhtälöt, eli samaan lopputulokseen päädytään kummallakin lähestymistavalla. Näiden esimerkkien valossa kaksi edellä esitettyä tiedeperinnettä eivät ole ristiriitaisia, joten von Wrightin loppupäätelmä voidaan kyseenalaistaa. Myöhemmin johdamme jopa teoreettisen perustan galileisen tiedeperinteen mukaiselle kansantaloustieteelle hieman praktista syllogismia täydentämällä. Tieteellisessä metodologiassa voidaan löytää toisenkinlainen jakaantuminen kahteen leiriin; nimittäin jako realisteihin ja kantilaisiin. Tieteelliseen realismiin sisältyy käsitys, jonka mukaan maailma on lainomainen. Ts. on olemassa objektiivisia todellisia lakeja, joiden löytäminen on tieteen perimmäinen tehtävä. Tällaisen käsityksen vastakohtana pidetään usein kantilaista näkemystä. Siinä maailmassa olevia säännönmukaisuuksia pidetään alkuperältään inhimillisinä: tiedemiehet keksivät lakeja eivätkä löydä niitä. Näiden kantojen välistä ristiriitaa pidetään usein voittamattomana. Näin ei kuitenkaan ole. On tehtävä ero lainomaisten väitteiden sekä niiden ilmaisemien säännönmukaisuuksien välillä. Kantilaiset ovat oikeassa siinä, että lait ovat keinotekoisia konstruktioita; realistit taas ovat oikeassa siinä, että nämä lait voivat ilmaista jotakin objektiivista, maailmassa vallitsevaa säännönmukaisuutta. Tiiviisti sanottuna: keksimällä lakeja tiedemiehet pyrkivät löytämään maailmaa koskevia säännönmukaisuuksia (Niiniluoto 1980, s. 238). Puuttumatta tässä kiistaan siitä, onko deduktiivinen vai induktiivinen päättely tai analyyttinen vai hermeneuttinen tieteenfilosofia oikea tieteellinen metodologia, yhteistä näille kaikille on tieteellisten väitteiden perusteleminen ristiriitaisuuksitta. Tiettyä kirjoitusta voidaan pitää sitä tieteellisempänä, mitä huolellisemmin siinä esitetyt väitteet perustellaan joko logiikan päättelysääntöjen tai havaintoevidenssin avulla. Tärkeää on tiedeyhteisön kritiik- 10

ki sekä saatujen tulosten toistettavuus virheiden paljastamiseksi. Tieteen avoimuus kritiikille on ehdoton vaatimus, jotta pitkäaikaiset harhailut totuudesta poispäin voidaan estää, ja siten tieteen uskottavuus säilyttää. Tämä luku voidaan päättää Francis Baconin (1620) sanoin (käännös Niiniluoto 1980, s. 140): Tieteenharjoittajat ovat olleet joko kokeiden tai dogmien miehiä. Kokeiden miehet ovat kuin muurahaisia, jotka vain kokoavat ja käyttävät; järkeilijät muistuttavat hämähäkkejä, jotka kutovat verkon omasta aineestaan. Mutta mehiläinen valitsee keskitien: se kerää materiaalinsa puutarhojen ja niittyjen kukista, mutta muuntaa ja muokkaa sitä oman kykynsä avulla. Filosofian [lue: tieteen] todellinen tehtävä ei poikkea tästä, sillä se ei nojaudu yksinomaan tai pääasiassa ihmismielen kykyihin, eikä aseta muistiin sellaisenaan kaikkea sitä aineistoa, mitä se kokoaa luonnonhistoriasta ja mekaanisista kokeista, vaan se asettaa sen ihmisen ymmärrykseen muutettuna ja muokattuna. 2.1 Tieteelliset lait, teoriat ja mallit Määritelmä: Tieteen reaalimaailmalla tarkoitetaan sitä olemassaolevien olioiden ja prosessien joukkoa, jota kyseinen tiede tutkii. Kansantaloustieteen reaalimaailma koostuu tietyn olemassaolevan kansantalouden talousyksiköistä ja niiden aikaansaamista prosesseista. Tieteen kielen loogisia termejä ovat loogiset ja algebralliset kvanttorit sekä joukko-opilliset käsitteet. Näitä ovat mm. ekvivalenssi, negaatio, yhtäsuuruus, suurempi kuin, joukko, joukon osajoukko, joukkojen yhdiste jne. Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät eiloogiset termit voidaan jakaa kahteen toisensa poissulkevaan luokkaan: havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin. Havaintotermien oletetaan olevan täysin riippumattomia mistään teoreettisista ennakko-oletuksista. Teoreettiset termit taas eivät ole havaintotermejä, eivätkä määriteltävissä niiden avulla. Niiden merkitys ja mielekkyys on seurausta vain niistä yhteyksistä, jotka niillä on havaintotermeihin. Teoreettisten termien avulla voidaan luokitella ja yksinkertaistaa havaintoja, sekä saada aikaan yhteyksiä niiden välille (Niiniluoto 1980, s. 220). Esimerkki. Kansantaloustieteen havaintotermejä ovat esimerkiksi Suomen bruttokansantuote (tarkemmin osassa III) sekä tietyn ammattiryhmän keskimääräinen tuntipalkka. Nämä ovat kansantaloustieteen reaalimaailmasta tietyiltä ajanjaksoilta mitattavia suureita. Kansantaloustieteen teoreettisia termejä ovat puolestaan esimerkiksi kuluttajan hyötyfunktio sekä yrityksen tuotanto- ja kustannusfunktio (tarkemmin luvuissa 4 ja 5). 11

Määritelmä: Tieteellinen laki on tieteen reaalimaailmassa havaittu säännönmukaisuus. Tieteelliset lait ovat usein idealisoituja, eli niissä on jätetty huomioonottamatta joidenkin todellisuudessa vaikuttavien tekijöiden osuus. Tämä tehdään osittain tietoisesti ja osittain tietämättömyyden vuoksi. Galilein kvantitatiivisen metodin ydin on idealisoinnin tietoinen ja systemaattinen soveltaminen: putoamisliikkeen tutkimisessa hän mm. oletti, että ilmanvastuksella ei ole vaikutusta. Näin ko. laki on idealisoitu, ja se koskee vain ilmattomassa tilassa tapahtuvaa putoamista. Todelliseen putoamisliikkeeseen nähden se antaa vain approksimatiivisia (likimääräisiä) tuloksia (Niiniluoto 1980, s. 239). Esimerkki. Kansantaloustieteellisiä lakeja ovat mm. myöhemmin tarkasteltavat alenevan rajahyödyn ja -tuottavuuden lait. Välttämätön edellytys tieteelliselle teorianmuodostukselle on käsitteiden määrittely. Käsitteenmuodostuksen avulla pyritään saavuttamaan seuraavia tavoitteita: selvyys (yksiselitteisyys ja täsmällisyys lisäävät informatiivisuutta), yleisyys (yleiset lauseet ovat informatiivisempia kuin niiden erikoistapaukset), totuus (tieteessä etsitään todellisuutta koskevaa informaatiota) sekä yksinkertaisuus (yksinkertaiset lait ja teoriat ovat käyttökelpoisia sekä teoreettisten että käytännöllisten päämäärien kannalta) (Niiniluoto 1980, ss. 237-8). Määritelmä: Teoria muodostuu joukosta lakeja, jotka systematisoivat tiettyä ilmiöaluetta koskevat säännönmukaisuudet. Teorialla tulee olla sekä selitys- että ennustusvoimaa; se selittää aiemmin havaitut säännönmukaisuudet, ja ennustaa uusien voimassaolon. Esimerkiksi Newtonin mekaniikan peruslait, joissa voima esiintyy kvantitatiivisena teoreettisena terminä, selittävät Galilein ja Keplerin keksimät putoamisliikettä ja planeettojen liikkeitä koskevat empiiriset säännönmukaisuudet, ja antavat lisäksi perustan mm. komeettojen ratojen laskemiseksi. Näin teoria antaa meille syvemmän ja paremman ymmärryksen ilmiöistä käyttämällä välittömän havainnon ylittäviä teoreettisia käsitteitä (Niiniluoto 1980, s. 193). Esimerkki. Kansantaloustieteellisiä teorioita ovat mm. myöhemmin tarkasteltavat kuluttajan valintateoria sekä teoria yritysten käyttäytymisestä. Eroa teorioiden ja lakien välillä voidaan luonnehtia siten, että teoriat muodostuvat systemaattisesta kokoelmasta teoreettisia ja empiirisiä lakeja 12

sekä niihin liittyvistä eksistenssioletuksista (olemassaolo-). Yksittäisiä teoreettisiakaan lakeja ei tavallisesti kutsuta teorioiksi ei ainakaan ellei niihin liity teoreettisia olemassaolo-oletuksia. Määritelmä: Malli on lausejoukko kuten teoriakin, mutta sen status ja päämäärä ovat vaatimattomammat; mallin lauseet tiedetään yleensä epätosiksi, epätarkoiksi sekä rajoitetusti sovellettaviksi. Esimerkkejä malleista em. mielessä ovat Bohrin atomimalli, lineaarinen oppimismalli psykologiassa sekä ekonometriset mallit taloustieteessä (tarkemmin luku 2 osio 3). Kaikki nämä ovat yksinkertaistettuja kuvauksia reaalimaailman ilmiöistä. Teoreettisten mallien rakentamisen metodi lainattiin yhteiskuntatieteisiin aikanaan fysiikasta, jossa Newton ensimmäisenä sovelsi sitä kappaleiden liikeratojen analysointiin. Newtonin tutkimustavasta sai alkunsa teoreettinen fysiikka, joka operoi luontoa kuvaavien matemaattisten mallien avulla. Mallinrakentamisen tarkoitus on sellaisten pelkistysten tekeminen, jotka yksinkertaistavat tutkittavaa ilmiötä siten, että rakennettu malli pysyy käsiteltävänä. Nämä pelkistykset eivät kuitenkaan saa heikentää mallin selitys- ja ennustuskykyä reaalimaailman ilmiöiden suhteen. Ledermann (1982) esittää seuraavat kaksi ehtoa matemaattiselle mallittamiselle havainnoivissa tieteissä: (1) Mallin tulee kuvata tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman tarkasti. Jos kuitenkin ilmiö on hyvin monimutkainen, ainoastaan olennaiset tekijät tulee sisällyttää malliin. (2) Mallin tulee olla käsiteltävissä jollakin tunnetulla matemaattisella tekniikalla. Jälkimmäinen ehto vaatii sen, että tutkittava ilmiö on homomorfinen (rakenteeltaan samanmuotoinen) jonkin matemaattisen tekniikan kanssa. Tämä vaatimus rajaa mallittamisen mahdollisuuksia, mutta se takaa mallin käyttökelpoisuuden, eli että mallilla voidaan operoida luotettavasti. Esimerkiksi lineaarialgebraa tulee soveltaa vain muuttujien lineaarisiin (suoraviivaisiin) riippuvuuksiin jne. Matemaattinen mallittaminen vaatii tutkijalta sekä tutkittavan ilmiön että käytettävän matemaattisen tekniikan tuntemista. Näiden molempien asioiden hallitseminen mahdollistaa käyttökelpoisen mallin rakentamisen ja sen antamien tulosten tulkitsemisen siten, että niillä on tieteellistä arvoa. Matemaattisen formuloinnin yksi etu on se, että formaali merkintätapa lyhentää ilmaisua. On mahdollista, että reaalimaailman kompleksisuus (monimutkaisuus) voidaan matematiikan avulla pelkistää muutamiksi yksinkertaisiksi hypoteeseiksi (väittämiksi). 13

Tämä luku voidaan päättää Ilkka Niiniluodon (1980, s. 191) sanoin: Galileo Galilein kuuluisa ajatus, jonka mukaan maailmankaikkeuden kirja on kirjoitettu matemaattisin kirjaimin, voidaan siten korvata periaatteella: maailmankaikkeuden kirjaa kannattaa lukea matemaattisin kirjaimin silloin, kun se on mahdollista, ja kun se osoittautuu tutkimuksen päämäärien kannalta hedelmälliseksi. 3 Mikrotaloustieteen tieteenfilosofisista perusteista Ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksista on esitetty kahdenlaisia mielipiteitä: Carl Hempel väitti että sellaisia lakeja tosin on, mutta ne ovat liian monimutkaisia, jotta niitä voitaisiin muotoilla. Karl Popper taas katsoi, että historialliset lait ovat liian triviaaleja esiintyäkseen historiatieteessä eksplisiittisesti (Kusch 1986, s. 175). Yhteiskuntatieteet poikkeavat luonnontieteistä siinä mielessä, että niiden tutkimuskohde muuttuu ajan myötä nopeammin. Antiikin kirjoitusten perusteella 1990-luvun ihmisen tarpeet eivät kuitenkaan olennaisesti poikkea senaikaisten ihmisten tarpeista. Vaikka ihmisen tarpeiden tyydytys tapahtuukin nykyään erilaisten hyödykkeiden välityksellä kuin antiikin aikana, ihmisen käyttäytymistä ohjanneet vietit ovat säilyneet samoina läpi ihmiskunnan lähihistorian. Tällä perusteella yhteiskuntatieteiden yhtenä aksioomana voidaan pitää ihmisen halua tyydyttää tarpeitaan. Ihmisen perimän sisältävä DNA-molekyylirakenne on niin pysyvä, että siinä ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia viimeisen 10000 vuoden aikana (Hawking 1993, s. 119). Ihmisen muuttuminen lähihistorian aikana on siten johtunut pelkästään kulttuurellisista seikoista, eikä ihmislajin geneettisestä muuntumisesta. Darwinin evoluutioteorian mukaan kulttuurelliset tekijät vahvistavat tiettyjä geneettisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi modernissa yhteiskunnassa ihmisen fyysisen voiman tarpeen on korvannut henkisten kykyjen tarve. Kulttuurievoluutio muuttaa siten ihmislajia omalla tavallaan. 3.1 Ihmisyksilöiden ja -yhteisöjen käyttäytymisestä Leon Walrasin ja William Stanley Jevonsin näkemys ihmisestä omaa hyvinvointiaan ajattelevana olentona vastaa arkielämän havaintoja ihmisten käyttäytymisestä. Tätä väitettä tukee myös se, että ihminen on olemassaolotaistelussa noussut muiden eläinten yläpuolelle, mikä on vaatinut ihmisiltä itsekästä käyttäytymistä suhtautumisessa muihin eläinlajeihin. Ihmisten käyttäytymisen on myös täytynyt olla verrattain rationaalista läpi 14

ihmiskunnan historian, sillä muutoin darwinilainen evoluutio olisi taannut ihmisen syrjäytymisen muiden eläinlajien toimesta. Yksi olemassaolotaistelussa helpottanut tekijä on ihmisen laumaolento-ominaisuus, mikä on mahdollistanut olemassaolotaistelua tukevan kulttuurin rakentamisen. Näinä aikoina meillä on todisteita siitä, että epäitsekkäälle ihmiskäsitykselle perustuneet yhteiskunnat eivät ole toimineet kovin hyvin. Jos ihminen ei saa nauttia oman työnsä tuloksista, häntä on vaikea motivoida toimimaan tehokkaasti. Luovan ja kehitystä eteenpäin vievän innovoinnin taustalla on yleensä yksilöiden hyötyminen omista keksinnöistään ja aikaansaannoksistaan. Tässä mielessä smithiläinen ajattelu on edelleen modernia. Yhteistyö omaa etuaan tavoittelevien ihmisyksilöiden välillä voidaan selittää siten, että jokainen ryhmän jäsen kokee hyötyvänsä tästä yhteistyöstä. U- seimpien ihmisyhteisöjen syntyminen voidaan selittää yhteisen edun avulla. Ammattiyhdistysliikkeen kohdalla tämä lienee itsestään selvää, ja jos ajatellaan yrityksiä, niin monet olemassaolevat työtehtävät ovat sellaisia, että ne vaativat usean ihmisen yhteistyötä. Jos valtamerilaivoille löytyy ostajia, ja joku osaa niitä rakentaa sekä kykenee hankkimaan rakentamiselle tarvittavan rahoituksen, ja lisäksi on olemassa ihmisiä jotka haluavat ansaita rahaa rakentamalla laivoja, näiden ihmisten yhteinen etu on sopia sellaisesta yhteistyöstä, että laivanrakennustoimintaa voidaan harjoittaa. Kaikkien ihmisyhteisöjen tavoitteet ovat kuitenkin alisteisia niissä toimivien yksilöiden tavoitteille. Jos jokin yksilö katsoo itselleen edullisemmaksi erota yhteisöstä kuin toimia siinä, hän todennäköisesti eroaa yhteisöstä. Tällä perusteella sellaiset ihmisyhteisöt, jotka eivät kykene ajamaan jäsentensä etua, häviävät ajan myötä. On myös olemassa ihmisyhteisöjä, jotka esittävät toimintansa perusteeksi muiden ihmisten kuin omien jäsentensä etujen ajamisen. Tällainen toiminta herättää kuitenkin epäilyksen toiminnan rehellisyydestä, sillä se on ristiriidassa selvästi todennettavan ihmisten oman edun tavoittelun kanssa. Hyvä kriteeri toiminnan aitoudelle on se, minkälaista korvausta yhteisön jäsenet saavat. Korvauksen suuruus suhteessa työpanoksen määrään kuvaa yksittäisen jäsenen toiminnan aitoutta. On tietenkin olemassa aitoja hyväntekeväisyysjärjestöjä, joiden jäsenet toimivat pyyteettömästi epäitsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällaisissa järjestöissä pienellä korvauksella toimivien yksilöiden täytyy kokea yhteisön toiminta mielekkääksi, sillä muuten he lopettaisivat kyseisen toiminnan. Yhteisön olemassaolosta voidaan tässä muodossa ajatella olevan hyötyä sen jäsenille, sillä yhteisön avulla jäsenet kykenevät toteuttamaan arvostamiaan asioita. Näiden kahden viimeisen esimerkin tarkoitus oli havainnollistaa sitä, että ihmisyhteisöjen käyttäytymistä voidaan ymmärtää, kun tiedetään niiden jä- 15

senten tarpeet ja tavoitteet. Jokin yksilö voi hyvin toimia muiden ihmisten kuin itsensä etua tavoitellen. Tällainen ihminen käyttäytyy yhtä johdonmukaisesti kuin omaa etuaan tavoitteleva yksilökin; kun hänen tavoitteensa tiedetään, hänen käyttäytymistään erilaisissa tilanteissa voidaan ymmärtää. Yllä esitetyn perusteella ihmisyhteisöjä voidaan tarkastella sellaisina yksiköinä, joiden käyttäytyminen poikkeaa niiden jäsenten erillisestä toiminnasta. Yhteisöt ovat siis jotakin muuta kuin niissä toimivien yksilöiden summa. Jos kahdesta ihmisestä toinen osaa laulaa ja toinen soittaa, ne voivat yhdessä muodostaa yhtyeen, mitä ne eivät yksin voisi tehdä. Sama pätee useimpien työyhteisöjen suhteen, sillä yleensä niihin kuuluu erilaisen ammattitaidon hallitsevia ihmisiä. Työyhteisö kykenee siten suoriutumaan sellaisista työtehtävistä, joista sen jäsenet eivät yksin suoriutuisi. Edellä mainittujen lisäksi on olemassa ihmisyhteisöjä, joiden olemassaoloa ja päämääriä jäsenet pitävät omaa hyvinvointiaan tärkeämpänä. Jotkut ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkensä kansakunnan itsenäisyyden tai edustamansa poliittisen liikkeen puolesta. Yhteisön (kansakunta, puolue) olemassaolo ja tavoitteet voivat siten olla sen jäsenten olemassaoloa ja tavoitteita tärkeämpiä. On siis mahdollista, että tietyn ihmisyhteisön tavoitteet ja pyrkimykset ovat jotakin muuta kuin sen jäsenten individualististen (yksilöllisten) tavoitteiden summa. Tähän asiaan palataan ammattiliiton toimintaa tarkasteltaessa luvun 7 osiossa 4. Yllä esitetyn perusteella ihmisyhteisöjä voidaan tarkastella niihin kuuluvista yksilöistä riippumattomina olioina. Ihmisyhteisöjä voidaan pitää erillisinä päätöksentekoyksiköinä, joilla voi olla jäsenistöstään riippumattomat päämäärät ja tavoitteet. Tämä sama pätee muissakin tieteissä. Kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi muodostavat vesimolekyylin, joka käyttäytyy eri tavalla kuin vety ja happi erillisinä. Siittiösolun ja munasolun yhdisteenä syntynyttä ihmisalkiota voidaan myös tarkastella em. soluista riippumattomana päätöksentekoyksikkönä. Jos yksittäinen ihminen samastetaan atomiksi, ihmisyhteisöt ovat usean atomin muodostamia molekyylejä, joiden kemiallinen kaava ratkaisee niiden käyttäytymisen. Erilaisten ihmisyhteisöjen (molekyylit) ja niiden muodostamien verkostojen (kemialliset yhdisteet) käyttäytymistä voidaan mahdollisesti analysoida tässä esitetyn kemiaan tehdyn analogian perusteella. Tämä analyysi sivuutetaan kuitenkin tässä kirjassa, ja jatkossa ihmisyhteisöjä tarkastellaan jäsentensä individualistisista tavoitteista riippumattomina päätöksentekoyksikköinä. 16

3.2 Ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymisen ennustettavuudesta Arkihavaintojen perusteella eri maiden ihmiset samoin kuin tietyn kansakunnan jäsenet ovat paitsi fysiologisten myös henkisten tarpeiden osalta niin samankaltaisia, että ihmisjoukon käyttäytymisen mallittaminen on mielekästä. Tätä väitettä tukee mainonnan ja alennusmyyntien käyttäminen markkinointikeinoina; niissä ei olisi järkeä, elleivät kauppiaat osaisi ennustaa ihmisten ostokäyttäytymistä. Koska yritykset kuitenkin harrastavat alennusmyyntejä ja mainontaa, täytyy niiden myös tuntea hyötyvänsä niistä. Yksittäisten talousyksiköiden (kotitaloudet, yritykset) käyttäytymistä on mahdotonta ennustaa varmasti, mutta suurten lukujen laki helpottaa keskimääräisten suureiden ennustamista. Suurten lukujen lailla ymmärretään ilmiötä, jossa samaa koetta toistettaessa tietyn ilmiön tapahtumisen todennäköisyys vakiintuu suhdeluvuksi, jossa suotuisien tapahtumien lukumäärä jaetaan kaikkien mahdollisten tapahtumien lukumäärällä. Jos eri talousyksiköiden (ihmiset, ihmisyhteisöt) käyttäytyminen noudattaa jotakin tilastollista jakaumaa (esim. normaalijakaumaa), suurten lukujen lain mukaan ihmispopulaation keskimääräistä käyttäytymistä voidaan ennustaa yksilöiden käyttäytymistä tarkemmin. Tämä vastaa kvanttimekaniikassa tehtyjä havaintoja hiukkasten käyttäytymisen ennustettavuudesta. Vaikka yksittäisen hiukkasen käyttäytymistä ei kyetäkään ennustamaan, hiukkasjoukon keskimääräistä käyttäytymistä voidaan ennustaa kvanttimekaniikan periaatteiden mukaan. Yllä esitetyn perusteella ihmisjoukon keskimääräisen käyttäytymisen voidaan uskoa olevan rationaalista, vaikka kaikki yksilöt eivät näin käyttäytyisikään. Epärationaaliselta vaikuttava käyttäytyminen voidaan y- leensä selittää siten, että yksilön epävarmoissa olosuhteissa tekemät päätökset ovat perustuneet virheellisiin olettamuksiin. Muissa tapauksissa kyseessä on tietoinen itsetuhokäyttäytyminen. Ihmisistä koostuvan otoksen (osajoukko) kasvattaminen parantaa sen perusteella tehtävää ennustetta koko väestön käyttäytymisestä. Näin siksi, että ihmisten tarpeet ovat paljolti samoja, tai ihmispopulaatio (ihmisistä muodostettu perusjoukko) voidaan aina luokitella osajoukkoihin, jotka muodostuvat samanlaiset tarpeet ja tavoitteet omaavista yksilöistä. Jos erilaisten ihmisten muodostamien osajoukkojen osuudet koko populaatiosta tunnetaan, tätä tietoa voidaan käyttää hyväksi koko populaation käyttäytymistä ennustettaessa. Ikääntyminen muuttaa tietysti jokaisen yksilön tarpeita, mutta jos väestön ikäjakauma pysyy muuttumattomana, väestön tarpeidenkin jakauman voidaan uskoa pysyvän muuttumattomana. Ihmisen keskimääräisen eliniän piteneminen vaikuttaa omalla tavallaan väestön tarpei- 17

den jakaumaan, mikä ilmiö havaitaan teollistuneissa maissa. Kansantaloustieteen ilmiöiden lainalaisuuksia voidaan perustella vielä yhden esimerkin avulla. Voidaan olettaa, että kukaan järkevä ihminen ei tietoisesti heitä rahaa hukkaan. Tämä olettamus voidaan muuntaa muotoon, että kukaan järkevä ihminen ei jätä tekemättä sellaista sijoitusta, jossa hänelle taataan sijoituksen tekemisen vaivan ja vaihtoehtoisista sijoituskohteista saadut tuotot ylittävä taattu tuotto. Halu olla heittämättä rahaa hukkaan ohjaa rahoitusta sellaisiin hankkeisiin, joiden uskotaan olevan kannattavia. Oikeat sijoituskohteet valinneet sijoittajat saavat myös sijoitukselleen korvauksen. Vääriä sijoituspäätöksiä tekevät henkilöt eivät kauaa pärjää sijoituspelissä, joten pitkän päälle sijoituksia tekevät vain sellaiset sijoittajat, jotka osaavat valita oikeat sijoituskohteet. Ihmisten halu olla heittämättä rahaa hukkaan johtaa markkinataloudessa siihen, että pitkän päälle vain sellainen liiketoiminta säilyy, joka tuottaa tuottoja rahoittajilleen. Halu olla heittämättä rahaa hukkaan saa myös aikaan sen, että aina löytyy joku joka aloittaa sellaisen liiketoiminnan, jolla on hyvät kannattavuusodotukset. Muutoin koko ihmiskunta heittäisi rahaa hukkaan siinä mielessä, että kannattavaksi arvioitua toimintaa ei lainkaan aloitettaisi. Yllä esitettyjä seikkoja voidaan pitää sellaisina markkinatalousjärjestelmän lainalaisuuksina, jotka vapaa kilpailu ja ihmisten halu olla heittämättä rahaa hukkaan saavat aikaiseksi. Koska ihmiset ja organisaatiot ovat tarpeittensa suhteen varsin samankaltaisia, niiden pyrkimyksistä saavuttaa tavoitteensa syntyy talouden ilmiöihin tiettyjä säännönmukaisuuksia. Näitä säännönmukaisuuksia kansantaloustieteessä havainnoidaan ja pyritään selittämään. Yritysten ja yksilöiden menestymiskilpailusta aiheutuvat talouden lainalaisuudet vastaavat biologiassa havaittavia lainalaisuuksia, jotka syntyvät eläin- ja kasvilajien olemassaolotaistelusta. Ero kansantaloustieteen ja biologian välillä voidaan kiteyttää seuraavasti: eri talousyksiköt toimivat tietoisesti omien päämääriensä saavuttamiseksi, kun taas eläimet ja kasvit toimivat pikemminkin vaistotoimintojen perusteella kuin tietoisesti omien päämääriensä saavuttamiseksi. 3.3 Kansantaloustieteen teoreettinen perusta Kansantaloustieteessä talousyksiköitä ajatellaan päämäärähakuisina yksiköinä; jokaisella taloudessa toimivalla organisaatiolla on joitakin tavoitteita, joita ne pyrkivät saavuttamaan. Ihmiset ja organisaatiot haluavat monia asioita ja mieluiten siten, että heidän (niiden) ei tarvitse nähdä vaivaa niiden saavuttamiseksi. Jos nyt täydennämme edellä esitettyä von Wrightin praktista syllogismia seuraavasti: 18

... A:n on rationaalista tehdä Q, jos hänen halunsa saada aikaan asiantila P ylittää hänen arvioimansa kustannukset ja vaivat Q:n tekemisestä, sekä tulkitsemme A:n joko yksittäiseksi henkilöksi tai organisaatioksi, niin myöhemmin tulemme näkemään, että tältä pohjalta saamme kansantalouden ilmiöiden mallittamiselle newtonilaista mekaniikkaa vastaavan teoreettisen perustan. Tämä praktisen syllogismin muunnettu muoto yhdessä oletuksen talousyksiköt toimivat rationaalisesti kanssa voidaan nimetä kansantaloustieteen mallittamisaksioomaksi. 3.4 Mikrotaloustieteen päätöksentekoon perustuva mallintaminen Yleinen tapa ajatella ihmisten (tai organisaatioiden) päätöksentekotilanteita on kuvata niitä hyötyjen (tulojen) ja haittojen (kustannusten) punnitsemisena. Tämän ajattelun taustalla on päätöksentekotilanteen samastaminen vanhanaikaisella vastapainopuntarilla punnitsemiseen. Sanontoja verrata ja puntaroida vaihtoehtoja pidetään yleisesti synonyymeinä toisilleen. Päätöksentekotilanteessa hyödyt ja haitat ajatellaan lastattavan eri vaakakuppeihin, ja päätös tehdään sillä perusteella, kumpi vaakakuppi painaa enemmän. Jotta hyödyt ja haitat olisivat vertailukelpoisia, niiden tulee olla mitatut samoissa mittayksiköissä. Taloustieteessä tarkasteltavat päätökset liittyvät aina siihen, ostetaanko, myydäänkö, tuotetaanko vai muutetaanko jotakin, ts. lisätäänkö vai vähennetäänkö ostoja, myyntejä, tuotantoa, hintaa jne. Päätösten seurauksena näissä suureissa tapahtuu muutoksia. Fysiikassa puntarin liikettä mallitetaan newtonilaisella mekaniikalla. Puntarin liikkeen aiheuttavan resultanttivoiman absoluuttinen arvo on vaakakuppien painojen erotus, sillä ne vääntävät puntarin tukipistettä päinvastaisiin suuntiin yhtä pitkällä vipuvarrella. Viedään nyt tässä esitetty analogia loppuun asti. Olkoon tarkasteltavan henkilön päätettävänä valmistaako vai ei yhden tuohiropposen myytäväksi. Henkilön valmistamien tuohiropposten yhteenlaskettu määrä tuotannon aloittamisesta alkaen on päätöksentekotilanteessa tunnettu suure. Tehtävän päätöksen seurauksena valmistettujen tuohiropposten määrä joko lisääntyy tai ei lisäänny yhdellä yksiköllä. Päätöksentekotilanteessa puntarin vaakakuppeihin asetetaan ropposen arvioitu myyntihinta ja arvioidut valmistuskustannukset. Olkoon vasen puoli se, jonka vaakakuppiin asetetaan arvioitu myyntihinta, ja oikean puolen vaakakuppiin asetetaan arvioidut valmistuskustannukset. Tuetaan nyt puntari siten, että se ei pääse lainkaan liikkumaan, ja asetetaan vasemman vaakakupin alapuolelle anturi ja laskuri seuraavasti. Anturi noteeraa vaakakuppien paino- 19

eron siten, että jos vasen puoli painaa enemmän, laskurin arvo kasvaa yhdellä. Jos taas oikea puoli painaa enemmän, laskurin arvo pysyy ennallaan. Näin rakennettu päätöksentekopuntari voidaan ajatella vielä kitkaiseksi, eli anturiin voidaan lisätä lepokitkaa vastaava kynnysarvo ilmaisemaan sitä, että reaalimaailmassa hyötyjen tulee ylittää haitat tietyllä määrällä ennenkuin osto- tai myyntipäätös tehdään. Unohdetaan kuitenkin tässä vaiheessa lepokitkan olemassaolo. Oletetaan nyt yksinkertaisuuden vuoksi, että päätöksentekijä tietää ropposen valmistuskustannukset sekä mihin hintaan se saadaan myytyä. Päätöksentekijä vertaa ropposen myyntihintaa sen valmistuskustannuksiin ja valmistaa ropposen, jos hinta ylittää kustannukset; laskurin arvo kasvaa tällöin yhdellä. Jos laskurin arvo asetetaan valmistuksen aloittamishetkellä nollaksi, se ilmaisee tietyllä ajanhetkellä tuohiropposten siihenastisen valmistusmäärän. Laskurin arvo on tilanteessa muuttuva suure, jonka muutosta pyritään selittämään. Laskurin arvoa muuttava suure on yhden ropposen myyntitulojen ja valmistuskustannusten erotus; määritellään tämä laskurin arvoon vaikuttavaksi voimaksi. Laskurin arvon mittayksikkö on (kpl) ja siihen vaikuttavan voiman (EU R/kpl). Tällä tavalla olemme valmistaneet päätöksenteosta analogisesti fysiikan lakien kanssa toimivan koneen, jonka avulla tuohiropposten tuotantomäärää voidaan selittää. Muutetaan nyt tilannetta hieman. Oletetaan, että ropposia valmistetaan tasaisella päivävauhdilla ja valmistaja pohtii sitä, kannattaako vallitsevaa päivätuotannon määrää muuttaa jompaan kumpaan suuntaan jollakin määrällä. Päätös tehdään joka aamu edellisen päivän myyntituloksen perusteella. Tarkastellaan ensin päivätuotannon lisäämistä. Päätöksentekopuntarin vasemman puolen vaakakuppiin asetetaan arvioidut myyntitulot suunnitellusta lisätuotannosta, ja oikean puolen vaakakuppiin asetetaan lisätuotannon valmistuskustannukset. Jos vasen puoli painaa enemmän, anturi noteeraa sen, ja asettaa laskurin arvoksi lisäropposten lukumäärän; muutoin laskurin arvo on nolla. Tarkastellaan seuraavaksi tuotannon vähentämistä tietyllä määrällä. Puntarin vasempaan vaakakuppiin asetetaan tuotannon vähentämisestä saatavat kustannussäästöt, ja oikean puolen vaakakuppiin asetetaan menetetyt myyntitulot. Jos vasen puoli on painavampi, anturi asettaa laskurin arvoksi sen lukumäärän negatiivisena, jolla päivätuotannon pienentämistä suunniteltiin; muutoin laskurin arvo on nolla. Tällä tavalla rakennettu laskuri mittaa tuotannon kiihtyvyyttä yksiköissä (kpl/pv 2 ), eli tuotantonopeuden (päivätuotannon) päivittäistä muutosta (tarkemmin luku 2 osio 2.4). Laskurin arvoa muuttavan suureen (voiman) mittayksikkö on (EU R/(n kpl)), missä n on se ropposten lukumäärä, jolla päivätuotannon muuttamista suunniteltiin. Päätöksentekotilanteesta saadaan tässä kuvatulla tavalla rakennettua fysi- 20