EK:n syyskokouksen seminaari 25.11.2010 Jorma Ollila /// julkaistavissa klo 14.00 /// Mistä uutta kasvua? Hyvät kuulijat! Suomen talous on hyvää vauhtia toipumassa yhdestä taloushistoriansa syvimmistä kriiseistä. Kokonaistuotannon arvioidaan viimeisten ennusteiden mukaan kasvavan tänä vuonna 3-4 prosenttia ehkä jopa hieman enemmän. Näiden kasvulukujen innostamina monet saattavat jo odottaa kansantalouden kääntyneen kohti samankaltaista kasvun kautta, jonka koimme 1990- luvun alun laman jälkeen. Onko siis kaikki hyvin? Valitettavasti ei. Edellytyksiä sellaiselle talouskasvulle, josta saimme pitkään nauttia 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alunkin aikana, ei yksinkertaisesti ole. Toipumisemme tästä kriisistä tulee olemaan kovin toisenlaista kuin aiemmista kriiseistä ja lamoista. Syyt ovat selviä. Ensiksi, Suomen talouden elpyminen on ehdollinen maailmantalouden kehitykselle, johon liittyy edelleen suurta, ja ilmeisesti pitkään jatkuvaa epävarmuutta niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Ulkoiset tekijät kuten raju vientikysynnän kasvu tai devalvaation siivittämä kilpailukyky eivät vie taloutta nousuun päinvastoin viime vuosien aikana kilpailukykymme on heikentynyt. Toiseksi, emme voi hyötyä maailmantalouden avautumisesta, maailmankaupan lisääntymisestä ja pääomamarkkinoiden vapautumisesta samalla tavalla kuin 1990-luvulla, jolloin globalisaation tuomat hyödyt Suomelle olivat ehkäpä suurimmillaan. Nyt on sitä vastoin nähtävissä, että sääntely lisääntyy maailmantaloudessa ja että monet maat pyrkivät suojaamaan omaa talouttaan eri tavoin. Globalisaatiokehitys ei pysähdy, mutta sen vauhti ainakin joksikin aikaa hidastuu. Kolmanneksi, päättymässä oleva syvä taantuma on jättämässä raskaan perinnön kasvaneen pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden sekä suureksi paisuneen julkisen velkataakan muodossa. Julkisen talouden pelivara on äärimmäisen niukka. Neljänneksi, suotuisan väestökehityksen myötätuuli on kääntymässä vastaiseksi: seuraavat 20 vuotta Suomen väestön ikääntyminen on nopeimpia Euroopassa. 1
Ja lopuksi, kun aiemmista taantumista on tultu ylös yhden tai kahden suuren toimialan vetämänä ja usein vielä suuren toimialoittaisen rakennemuutoksen tukemana ei mitään tällaista ole nyt tapahtumassa. On pikemminkin meneillään toisensuuntainen kehitys, deindustrialisaatio: suuret yritykset kasvattavat tuotannollista toimintaansa ulkomailla tai siirtävät sitä Suomesta muualle, minkä johdosta myös ali- ja osahankkijaverkosto pienentyy. Mistä siis uutta kasvua voisi syntyä? Tähän vastaamiseksi on syytä pohtia kahta tulevan kasvun perustekijää: Suomen roolia muuttuvassa globaalissa työnjaossa sekä sitä, miten varmistamme tuottavuutta vahvistavan rakennemuutoksen jatkumisen. Millaiseen globaalitalouteen olemme matkalla ja millainen Suomen asema uudessa maailmantaloudessa voisi olla? Ensinnäkin on oltava nöyrä erään perustotuuden suhteen. On nimittäin harhaa luulla, että voisimme tunnistaa uusia kasvualoja ja ennustaa millä aloilla tulemme menestymään. Voittajien valinta markkinataloudessa kuuluu markkinoille. Pysyvät yritystuet, kuten myös tukien vaatiminen, sopivat huonosti markkinatalouteen. Ylipäätään suoraan yrityksiin kohdistuvalla kansallisella politiikalla on entistä vähemmän mahdollisuuksia, tai oikeutustakaan tiiviisti maailmantalouteen kytkeytyneessä taloudessa. Ehkäpä olisi aika ryhtyä yritystukien tuntuvaan karsintaan ja koko yrityspolitiikan virtaviivaistamiseen. Pienet maat ovat luonnollisesti aina olleet riippuvaisia muusta maailmasta. Nyt tuo riippuvuus on kuitenkin saanut aivan uudenlaisia muotoja. Maailmanlaajuiset tuotantoverkot ja arvoketjut sitovat kansantalouksia toisiinsa kokonaan uudella tavalla. Globaali työnjako ja maailmankaupan rakenne ovat muuttuneet tavalla, joka on jäänyt perinteisten tilastojen tavoittamattomiin. Uusi tutkimus valottaa tätä muuttuvaa globaalia työnjakoa mielenkiintoisesta näkökulmasta. Kysymys on ilmiöstä, joka on ollut suurten monikansallisten yritysten näkökulmasta arkea jo pitkään. Yritysten arvoketjut hajautuvat entistä pienempiin osiin ja jokaiselle toiminnolle etsitään mahdollisimman edullista sijaintipaikkaa. Kansantalouden näkökulmasta kilpailua ei käydäkään enää välttämättä toimialojen tai edes yritysten tasolla, vaan maat ja alueet kilpailevat toimintojen ja työtehtävien tasolla kukin erikoistuu suhteellisen edun mukaisesti globaalin tuotantoketjun eri osiin. 2
Hyvä esimerkki tästä on ETLAn hiljattain julkaisema tutkimus, jossa pohdittiin, missä tuotannon arvo oikeastaan syntyy. Tarkastelemalla yhtä tuotetta Nokian älypuhelinta voitiin osoittaa, että siinäkin tapauksessa, että puhelin lähti Pekingin tehtaiden tuotantolinjalta Yhdysvaltain markkinoille, lähes 40 % sen arvosta jäi Suomeen. Samantapainen tutkimus on tehty Yhdysvalloissa. Se osoittaa, että suuri osa Kiinassa valmistetun ja Amerikan markkinoille tuodun ipod -musiikkisoittimen arvosta jää Yhdysvaltoihin. Mistä siis on kysymys? Selitys on, että näiden tuotteiden jalostusarvosta merkittävin osa koostuu erilaisista aineettomista tekijöistä ja osaamista vaativista palveluista t&k:sta, logistiikka- ja muista asiantuntijapalveluista sekä näissä molemmissa tapauksissa myös tuotemerkistä, brändistä. Kansantalouden näkökulmasta kyse on palveluviennistä, joka pääosin on monikansallisen yrityksen sisäistä vientiä. Suomessakin monien perinteisten teollisuusyritysten työntekijöistä enää selvä vähemmistö on teollisessa tuotannossa suurempi osa työskentelee erilaisissa palvelutehtävissä. Älypuhelin ja musiikkisoitin ovat yksittäisiä esimerkkejä, mutta ne kantavat yleisempää viestiä. Monien perinteisten teollisuusyritysten toiminta ja tuotteet ovat kokeneet perusteellisen muodonmuutoksen. Muutos on tapahtunut kahta kautta: teollisuustuotteiden palvelusisältö on kasvanut kuten edelliset esimerkit osoittivat ja toisaalta monet teollisuusyritykset ovat alkaneet tuottaa teolliseen osaamiseensa nojaavia palveluita suoraan kansainvälisille markkinoille. Tästä on Suomessa monia hyviä esimerkkejä. Teollisuutta ja palveluita ei tulisikaan asettaa vastakkain, kuten julkisessa keskustelussa tai talouspolitiikassakin vielä tehdään. Raja näiden sektoreiden välillä on aina ollut häilyvä, mutta nyt se on hämärtynyt entisestään tai hävinnyt kokonaan. Yksi Suomen vahvuus uudessa globaalissa työnjaossa onkin korkean lisäarvon palveluiden rakentaminen vahvan teollisen ytimen ympärille. Olennaista on synnyttää ja vahvistaa korkean arvonlisän toimintoja, ei vetää rajaa teollisuuden ja palveluiden väliin. Kasvua on siis haettava erikoistumalla globaaleissa arvoketjuissa sellaisiin osiin, joissa Suomella ja suomalaisilla yrityksillä on jotain erityistä kilpailuetua. Kyse voi olla vain korkeaa osaamista ja koulutustasoa vaativista tehtävistä. Tässä mielessä Suomen kasvustrategian elementit ovat olleet kohdallaan jo pitkään: talouden avoimuus yhdistettynä innovaatiotoimintaan ja korkeaan koulutustasoon. Tähän myös tänään julkaistava EK:n raportti mielestäni aivan oikein viittaa. Haasteena on vain se, että samaa strategiaa noudattavat muutkin, ja entistä selvemmin myös kehittyvät taloudet, kuten Kiina ja Intia. Kiina on jo tutkijatyövuosissa mitattuna maailman johtava 3
maa ja sen tuotantorakenne muuttuu koko ajan. Kiina ei tyydy arvoketjun matalan arvonlisän osiin, vaan haluaa sinne missä arvonlisäys on suurin. Maailmantalous ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Kiinan ja muun Aasian kasvu on myös suuri mahdollisuus. Itse asiassa koko maailmantalouden kasvu on pitkälti Kiinan, Intian ja muutaman muun suuren kehittyvän maan varassa, kun Yhdysvaltain asema maailmantaloudessa heikkenee eikä Eurooppakaan näytä selviävän talouskriisin seurauksista pitkään aikaan. Maailmantaloudessa parikymmentä vuotta sitten alkanut suuri siirtymä Aasian suuntaan onkin vain voimistumassa talouskriisin jälkeen. Olemme melko huonosti valmistautuneet tähän muutokseen. Aasian, samoin kuin Latinalaisen Amerikan kielten ja kulttuurien osaaminen on Suomessa kovin ohutta. Kasvua ja kilpailuetuja on siis haettava uusilla reunaehdoilla: ei ole itsestään selvää, että pysymme globaalien arvoketjujen vaativimmissa osissa. Menestyminen nousevien talouksien markkinoilla vaatii insinööriosaamisen lisäksi kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja. Näiden kehittämisessä olemme kaukana monista kilpailijoista, esimerkiksi muista Pohjoismaista. Hyvät kuulijat, Kansainvälisen työnjaon syventyminen ja kilpailun siirtyminen yhä hienojakoisemmalle tasolle on siis keskeinen talouskasvun ja tuottavuuden nousun lähde. Tuottavuuden nousu puolestaan ilmenee aina jonkinlaisen rakennemuutoksen kautta. Toisin kuin usein ajatellaan, tuottavuuskasvu ei synny pelkästään siitä, että olemassa olevat yritykset tai muut organisaatiot tuottaisivat samoilla tai entistä vähäisemmillä panoksilla entistä enemmän. Vähintään toinen puoli on rakennemuutosta: resurssien siirtymistä toimialalta toiselle, yrityksestä toiseen tai ihmisten siirtymistä työtehtävistä toiseen. Eli tehdään entisiä asioita uudella rakenteella tai koko synnytetään kokonaan uusia yrityksiä, tuotteita, palveluita. Kyse on talouden dynamiikasta. Suomen talouskasvu on viimeisten parin vuosikymmenen aikana perustunut pitkälti tähän talouden dynamiikkaan: siihen, että resurssit ovat siirtyneet paremman tuottavuuden toimialoille ja paremman tuottavuuden yrityksiin. Nyt tuo mekanismi näyttää muuttuneen. Toimialojen välinen rakennemuutos pikemminkin hidastaa talouskasvua kuin nopeuttaa sitä, koska korkean tuottavuuskasvun alojen kuten elektroniikan ja tietoliikenteen osuus taloudessa pienentyy. Siksi on tärkeää, että yritysten välinen rakennemuutos jatkuu, syntyy uusia yrityksiä, vanhoja poistuu markkinoilta ja tuottavuudeltaan vahvat yritykset kasvavat muita nopeammin toisin 4
sanoen yritysdynamiikka toimii. Sen tähden olisi virheellistä harjoittaa politiikkaa, joka pyrkii säilyttämään nykyisiä rakenteita aluepoliittisista tai muista syistä. Edellä mainittu ETLAn kirja Missä arvo syntyy? puhuu tuottavuuskasvun kolmannesta aallosta. Tällä kirjoittajat tarkoittavat tehtävärakenteiden muutosta yritysten ja muiden organisaatioiden sisällä. Työtehtävät ovat muuttuneet entistä suurempaa osaamista vaativiksi ja samalla ihmisten siirtyminen työtehtävästä toiseen keskeiseksi tuottavuuskasvun lähteeksi. Tämä organisaatioiden sisäinen dynamiikka on viime vuosina ollut yritysdynamiikkaan verrattava tuottavuuskasvun mekanismi. On luultavaa, että sen merkitys vain korostuu. Se tarkoittaa ihmisten liikkumista entistä enemmän sekä työpaikkojen ja yritysten välillä että niiden sisällä. Kyse on merkittävästä työmarkkinakysymyksestä ja myös johtamishaasteesta. Jos ja kun tällainen muutos voimistuu, se tarjoaa ihmisille entistä parempia ura- ja ansiomahdollisuuksia ja yrityksille ja kansantaloudelle tuottavuuskasvua. Kysymykseni on: kykenevätkö suomalaiset yritysjohtajat johtamaan ja työmarkkinat toimimaan niin, että nämä mahdollisuudet hyödynnetään? Rakennemuutos aiheuttaa aina epävarmuutta ja turvattomuuden tunnettakin. Tämä olisi otettava huomioon niin yritysjohdossa kuin työmarkkinoillakin. Jos tavoittelemme edelleen talouskasvua, epävarmuuden ja riskien kanssa on kuitenkin opittava elämään. Uskon, että siihen meillä on pohjoismaisena hyvinvointiyhteiskuntana varaa ja mahdollisuuksia. Tarvitsemme talouskasvua kipeämmin kuin aikoihin: julkisen talouden kasvavaa velkataakkaa ja ikääntymisen tuomaa sosiaalimenojen kasvua ei voida muutoin hoitaa. Kuitenkin viime aikoina ovat voimistuneet talouskasvun kriitikoiden äänet. On esitetty talouskasvun pysäyttämistä tai peräti sen kääntämistä negatiiviseksi hyvinvoinnin kasvun nimissä. Ns. degrowth-ajattelu on nostanut päätään. Talouskasvun kriitikot ovat mielestäni kuitenkin hakoteillä ajatellessaan, että talouskasvu olisi ensisijaisesti sitä, että tuotamme entistä enemmän samoja tavaroita ja palveluita. Tai että työntekijöiden hiostamisella lisäisimme tuottavuutta. Tämä on perustavaa laatua oleva väärinkäsitys. Kyse on siitä, että teemme asiat entistä fiksummin. Talous- ja tuottavuuskasvu on aina rakennemuutosta, uusien ja entistä parempien tuotteiden ja palveluiden tuottamista ja usein myös pienemmin panoksin ja resursseja säästäen. Toisin kuin kasvukriitikot ajattelevat, kasvun pysäyttäminen todennäköisesti johtaisi sekä elintason että elämisen laadun nopeaan romahtamiseen, josta eniten kärsisivät kaikkein heikoimmassa 5
asemassa olevat. Kasvun on oltava kestävää ja vastuullista. Vastuullista myös sosiaalisesta ja hyvinvoinnin säilyttämisen näkökulmasta. Hyvät kuulijat, Talouden kasvu syntyy viime kädessä yrityksissä ja ihmisten päätösten seurauksena. Suomalaisilta yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotetaan nyt paljon. Ehkäpä ensimmäistä kertaa Suomen taloushistoriassa emme voi odottaa ulkoisten tekijöiden vetävän meitä taantuman jälkeiseen kasvuun. Meidän on tehtävä se itse. Yritysjohtajilla ja meillä kaikilla on tässä roolimme, kuten on myös valtiovallalla. Lopuksi siis pari sanaa talouspolitiikasta. Totesin jo edellä, että suoraan yrityksille kohdistetut valtion tuet eivät ole useinkaan järkeviä; politiikassa on kannettava huolta markkinoiden ja kilpailun toimivuudesta. Valtiovallan tulee myötävaikuttaa siihen, että elinkeinoelämän yleiset toimintaedellytykset ovat mahdollisimman hyvät, että Suomi olisi houkutteleva sijaintimaa korkeaan osaamiseen perustuville arvoketjun osille. Tärkeää on huolehtia siitä, että taloudessa on riittävät kannustimet työntekoon ja yrittäjyyteen, mikä asettaa vaatimuksia etenkin vero- ja tulonsiirtopolitiikalle. Hetemäen verotyöryhmä on oikeilla urilla, kun se esittää työn verotuksen ja yhtiöverotuksen keventämistä. Samalla olisi kuitenkin varottava heikentämästä kotimaista omistamista ja suomalaisten kiinnostusta osakesijoituksiin. On myös huolehdittava siitä, jatkossakin panostetaan vahvasti inhimilliseen pääomaan, hyvätasoiseen päivähoitoon, kouluun, yliopistoihin ja tutkimukseen. Joidenkin kuntien pyrkimys säästää koulujen ja opetuksen kustannuksella ei edusta valistunutta ajattelua; tulevaisuutemme turvaaminen edellyttää valmiutta investoida nuoriin. Korkeakoulu-uudistusta on vietävä ponnekkaasti eteenpäin, mikä edellyttää muutoksia korkeakoulujen rahoitusjärjestelmiin ja korkeakoulurakenteen järkiperäistämistä. Rahoituksessa on palkittava nykyistä enemmän laadusta ja tuloksellisuudesta. Hyvät kuulijat, Lopuksi muutama sana maailmantalouden näkymistä, sillä Suomen talous on avoin ja kovin riippuvainen siitä, mitä muualla tapahtuu. Globaali talous on Kiinan ja muiden kehittyvien talouksien vetämänä kääntynyt kasvuun, mutta näkymiä varjostavat Yhdysvaltojen ja euroalueen vaikea tilanne. Talouskriisin rakenteelliset seuraukset ovat vasta tulossa näkyviin, kestää kauan ennen kuin kriisi voidaan julistaa voitetuksi. 6
Yhdysvalloissa työttömyys pysyy sitkeästi korkeana. Finanssipolitiittisen elvytyksen tie on kuljettu loppuun, sillä alijäämä on jo iso. Lisäksi republikaanien ja demokraattien erimielisyys on aiheuttanut poliittisen pattitilanteen. Rahapolitiikka on the only game in town, Fed päätti hiljattain ostaa valtion lainapapereita 600 miljardin dollarin edestä. Tätä politiikkaa ovat monet kritisoineet, mutta Fed in pyrkimyksiä voi ymmärtää. Ei ole kenenkään etu, että Yhdysvallat juuttuisi deflaation käynnistävään taantumaan. Toinen elpymisen suuri riski on euroalueen uudelleen kärjistynyt kriisi, joka on erittäin vakava. Taustalla on valtion velkaantumisen ohella Euroopan pankkijärjestelmän tappiot ja haavoittuvuus, nyt on Irlanti vaikeuksissa. Euroalueen palokunta on jälleen tullut apuun, ja tämäkin palonalku saataneen sammutettua. Silti Irlannin ja Etelä-Euroopan vaikeudet tulevat jatkumaan vielä vuosia, kasvu saattaa jäädä hitaaksi ja työttömyys nousta korkeaksi. Finanssimarkkinoilla pidetään useamman kuin yhden euromaan valtion velkojen uudelleen järjestelyä vaikeasti vältettävänä. Merkille pantavaa kuitenkin on, että poliittisten johtajien sitoutuminen euroon on erittäin vahvaa. Kuten van Rompuy vastikään sanoi: We will do whatever it takes to safeguard the euro. Euron päättäväinen puolustaminen on myös elinkeinoelämän kannalta keskeinen asia. Hallitus ja valtiovarainministeri joutuvat euroa puolustettaessa sitoutumaan kansalaisten kannalta vaikeasti hyväksyttäviin ratkaisuihin, mikä antaa opportunismille ja monenlaiselle populismille tuulta purjeisiin. On syytä toivoa, että poliittinen yhtenäisyys säilyy Euroopan tasolla ja että myös kotimaisessa keskustelussa ymmärretään, että Suomi ei yksin päätä kriisin torjunnassa käytettävistä toimenpiteistä. 7