Tapio Onnela: Seittejä, bittejä, yhteistyötä: kokemuksia historian opetuksesta verkossa

1 k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, 2005, ISBN 951-29-4008-6 toimittajat: Riitta Laitinen, Ilana Aalto, Kimi Kärki ja Henri Terho Tapio Onnela: Seittejä, bittejä, yhteistyötä: kokemuksia historian opetuksesta verkossa Kiihtyvän digitalisoitumisen ja globaalien koulutusmarkkinoiden synnyn vaikutukset alkavat tuntua vähitellen kaikilla tiedon tuotannon ja käsittelyn alueilla - myös humanistisessa yliopistoopetuksessa ja tutkimuksessa. Elämme kuitenkin vielä digitaalisen kumouksen varhaisvaihetta, jonka laajakantoisemmat seuraukset alkavat näkyä kunnolla vasta joidenkin vuosien kuluttua. Esimerkiksi Internetiä on hyödynnetty yliopistoissa opetuksen apuna vain muutamia vuosia. Teknologiset muutokset etenevät usein aaltoliikkeen tavoin, jossa innostus vaihtuu takaiskujen kautta realistisempiin näkemyksiin. Kovimman verkko-opetus innostuksen aikaan 1990-luvun lopulla povattiin Yhdysvalloissa perinteisten, fyysisten yliopistojen häviävän kokonaan verkkoyliopistojen tieltä. Esimerkiksi Britannian e-yliopisto UKeU (United Kingdoms e-university) käytti yli 70 miljoonaa euroa verkkoyliopiston rakentamiseen. Sen tarkoituksena oli tunkeutua kansainvälisille koulutusmarkkinoille, mutta se onnistui saamaan vain 900 opiskelijaa ja hanke lopetettiin. Toinen brittiläinen epäonnistuja oli kotimaansa etäopetuksessa erinomaisesti kunnostautunut perinteikäs Open University, joka käytti turhaan 13 miljoonaa euroa päästäkseen Yhdysvaltojen koulutusmarkkinoille. Myös Yhdysvalloissa on epäonnistuttu, Columbia University käynnisti vuonna 2000 Fathom-nimisen hankkeen, jossa olivat mukana 14 yliopistoa, kirjastoja ja museoita (mm London School of Economics ja British Museum). Kurssit olivat tasokkaita, esimerkiksi historioitsija Simon Schama luennoi ja piti verkkoseminaaria. Rahaa paloi 40 miljoonaa euroa, mutta tarpeeksi maksavia asiakkaita ei tullutkaan ja toiminta lopetettiin vuonna 2003. 1 Verkko-opetus on nyt ohittanut pahimman "hype"-vaiheen, suurimmat kuplat ovat puhjenneet ja on palattu ulkoavaruudesta jälleen maata kiertävälle radalle. Verkko-opetus maailmanlaajuisesti tarkasteltuna on silti huimasti kasvamassa. Useimmat ennusteet puhuvat sen puolesta, että verkko-opetuksen käyttö tulee lisääntymään selvästi tulevaisuudessa ja verkon tarjoamia mahdollisuuksia yhdistetään yhä enemmän kontaktiopetukseen. Yhdysvaltalaisen Gartner-tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2009 yli puolessa kaikesta korkeamman asteen koulutuksesta käytetään verkkoa osana perinteistä opetusta. 2 Uuden teknologian käyttöönottoon liittyvät haasteet ovat ensisijaisesti organisaatioiden käytännöissä ja toimintakulttuureissa, eivät tekniikassa. Siksi on syytä tarkastella miten "teknologia-allergisena" pidetty humanistinen yliopisto-opetus on pystynyt hyödyntämään informaatioteknologian mahdollisuuksia. Käsittelen artikkelissani verkko-opetuksen haasteita historian opetukselle, ja pohdin, miten siinä voitaisiin paremmin hyödyntää informaatioteknologian uusia mahdollisuuksia. Tarkastelen myös historian valtakunnallisen verkko-opetushankkeen toimintaa ja hallintoa, sekä verkkokursseista saatujen kokemusten kautta verkko-opetuksen käytäntöjä, niiden rakentamiseen liittyvää problematiikkaa, verkkopedagogiikkaa ja palautejärjestelmää. Verkko-opetus humanistisissa aineissa Informaatioteknologian hyödyntäminen historiassa tai ylipäätään humanistisessa opetuksessa ei ole ollenkaan itsestään selvää, sillä humanistien suhde teknologiaan on monasti epäilevää, jopa ennakkoluuloista. Uusi teknologia koetaan helposti vieraaksi suhteessa niihin inhimillisiin arvoihin, joita humanistit mielellään haluaisivat tuntea edistävänsä. Esimerkiksi historian verkko-opetuksen alkuaikoina 2000-luvun alussa syntyi helposti vastakkainasetteluja perinteisen, kontaktiopetukseksi nimetyn luento- ja seminaariopetuksen ja verkko-opetuksen välille. Verkko-opetukseen epäillen suhtautuneiden mielestä tietoverkkojen välityksellä annettu opetus ei voisi mitenkään korvata elävää opetustilannetta eikä painettu kirja voisi koskaan korvautua sähköisellä alustalla. Samankaltaisia pelkoja ja ennakkoluuloja on esiintynyt aikaisemminkin

2 teknologioiden murrosvaiheissa, kun vanhojen teknologioiden rinnalle on tullut uusia. Informaatioteknologian kehitys johtaa myös uudenlaisiin tiedon tuottamisen, esittämisen ja välittämisen tapoihin. Näin tapahtui myös silloin kun aikansa uutuus, painettu kirja vaikutti tieteellisen maailmankatsomuksen ja humanismin kehitykseen. Vastakkainasettelut ovat vähitellen lientyneet, ja verkko-opetus nähdään yhä enemmän täydentävänä uutena opetusmuotona, jolla on omat hyvät ja huonot puolensa, kuten kaikella muullakin opetuksella. Se ei korvaa kontaktiopetusta yliopistoissa vaan tarjoaa uuden välineen opetuksen avuksi sekä mahdollistaa yliopistorajat ylittävän yhteistyön. Verkko-opetuksessa hyödynnetään verkossa toimivia oppimisympäristöjä sekä Internetin kommunikointimahdollisuuksia ja tietopalveluja. Keskeistä on opiskelijan saama ohjaus ja palaute, jonka pohjalta hän kehittää osaamistaan. Verkko-opettajan suurimpana haasteena on rakentaa verkkoon aidosti vuorovaikutteista opetusta, jossa teknologia tukee opetuksen sisällöllisiä tavoitteita. Tärkeintä tässäkin opetusmetodissa on siis opetuksen sisältö ja laatu. Verkko-opetuksen, kuten muunkin opetuksen tulee pohjautua tuoreeseen ja hyvin mietittyyn historiantutkimukselliseen sisältöön, josta se ei voi koskaan olla irrallaan - paraskaan tekninen toteutus ei kanna alkua pidemmälle, jos opetettava sisältö ei ole korkeatasoista. Voiko verkossa olla kontaktia tai vuorovaikutusta? Kaikissa verkkokursseista saaduissa palautteissa on tähdennetty sitä, että verkkokursseilla sekä opiskelijat että opettajat joutuvat tekemään selvästi enemmän työtä. Opiskelijat joutuvat kirjoittamaan itsenäisesti enemmän tekstejä, analysoimaan toisten tekstejä, kommentoimaan niitä ja osallistumaan keskusteluihin useammin ja enemmän kuin perinteisillä luennoilla. Tässä mielessä verkko-kurssit vertautuvat paremmin pienryhmäopetukseen kuin massaluentoihin. Kontaktiopetusta ja verkko-opetusta verrattaessa voisi äkkiseltään kuvitella, että verkkoopetuksessa opettajan ja opiskelijan kontakti olisi vähäisempää kuin esimerkiksi luentotilanteessa. Passiivinen luennolla istuminen ei kuitenkaan välttämättä ole kovin kontaktipitoista, eikä sitoutunutta. Myöskään opetus- ja tutkimushenkilökunnan kontaktit opiskelijoihin eivät valitettavasti ole kampuksillakaan itsestäänselvyys tai suhteet mitenkään erityisen läheisiä. Useimmiten opiskelija voi tavata henkilökuntaa parina tuntina viikossa vastaanottoaikoina. Kontaktit rakentuvat opettajien persoonallisuuksien varaan, mutta yliopistojen rakenteet, arkkitehtuuria myöten, eivät tue kontaktien syntymistä. Hyvin rakennetulla ja johdetulla verkkokurssilla opettajan kontakti opiskelijaan voi sen aikana parhaimmillaan olla hyvinkin intensiivistä. Opiskelija voi kokea sitoutuvansa opiskeluun myös verkkokurssilla, kuten tämä Tulkintojen lähteillä -verkkokurssin opiskelijapalaute keväällä 2005 kertoo: "Oli jännää havaita miten kurssiin sitoutui paljon enemmän, kuin perinteisiin "kasvottomiin" luentosarjoihin. Ihmeellistä?" Hyvällä verkkokurssilla opiskelijan tuotoksia kommentoidaan ja palautetta keskusteluista annetaan jatkuvasti. Palaute on myös usein perusteellisesti mietittyä, koska se annetaan kirjallisesti. Myös verkko-opetus mahdollistaa opiskelijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen. Parhaimmat ja innostuneimmat kommentit historia-alan verkkokursseista olen kuullut opettajilta, jotka hämmästelevät sitä, miten opiskelijat alkavatkin spontaanisti opettaa toisiaan. Tämä on mahdollista kursseilla, joissa erilaisiin aihepiireihin perehtyneet opiskelijat työskentelevät samalla kurssilla ja joissa opiskelijoita rohkaistaan toimimaan myös asiantuntijan roolissa: kuvataiteen historiaan suuntautunut opiskelija saa vinkkejä musiikkiin perehtyneeltä opiskelijalta ja taloushistoriaa harrastava opiskelija saa neuvoja poliittista historiaa syvällisemmin ymmärtävältä opiskelijalta. Näin kuvailee verkkokeskusteluja Tulkintojen lähteillä -kurssin opiskelija palautteessaan toukokuussa 2005: "Kurssin työtavoista paras oli ryhmäkeskustelu. Kun toisten kirjoituksia oli pakko kommentoida, niitä oli myös pakko lukea. Tehtävänanto avasi monia hyviä keskustelupolkuja. Tämä on mielestäni juuri se suurin anti, mitä verkkokursseilla on tarjota, mutta tavallisilla kursseilla ei - saattaa eri yliopistojen historian opiskelijat keskustelemaan keskenään." Oppimista käsittelevä tutkimukset tukevat ajatusta siitä, että opetuksessa käytetyt keskustelut parantavat oppimistuloksia. Vaikka verkko-opetuksessa käytetyt välineet mahdollistavat vuorovaikutuksen ja keskustelun pelkkä välineiden olemassaolo ei kuitenkaan riitä takaamaan hyvää lopputulosta. 3

3 Kurssien opettajat joutuvat myös antamaan henkilökohtaista palautetta opiskelijoille kurssien aikana. Vuorovaikutus opiskelijan ja opettajan välillä voi olla tiiviimpää ja monipuolisempaa hyvällä verkkokurssilla kuin huonossa kontaktiopetuksessa. Sellaisen ilmapiirin luominen anonyymiltä tuntuvalle opiskelijajoukolle tietokoneen ruudun välityksellä ei kuitenkaan ole ollenkaan helppoa ja siksi verkkokurssien opettajilla riittää tässä runsaasti töitä. Yleisin aloittelevan verkko-opettajan virhe on oletus eräänlaisesta opetusautomaatista, itsekseen tapahtuvasta opiskelijan ohjautumisesta tiedon lähteille. Tätä tiedon äärelle suunnistamista ei kuitenkaan synny ilman opettajan tai tutorin ohjausta ja jatkuvaa läsnäoloa. Näin asiaa pohtii eräs verkko-opiskelija: "Verkko-opiskelijan ominaisuuksiin kuuluu itseohjautuvuus, mutta tutoreiden osuus verkkokurssien onnistumisessa on keskeistä. Tutor herättelee verkkokeskusteluita sekä tarvittaessa palauttaa ja nostaa keskustelut akateemisen keskustelun tasolle. Tutor kommentoi opiskelijoiden viestejä, korjaa virheellisiä tietoja, kiittää ja kannustaa. Erinomaisen tutorin läsnäolon opiskelijat tuntevat verkkokurssilla, vaikka tämä ei jokaisesta viestistä erikseen kävisikään kiittämässä. Viimeistään kunkin käydyn keskustelun jälkeen odotan opiskelijana kuulevani tutorin yhteenvedon ja kommentit." 4 Opiskelijat myös huomaavat herkästi milloin kurssin vetäjä ei ole läsnä: "Parannettavaa olisi myös mielestäni ollut keskusteluissa. Useimmat kirjoituksista olivat todella pitkiä, jotta niistä olisi saanut hyvää keskusteltavaa irti. Olisin myös kaivannut kurssin vetäjältä enemmän kommentteja, jotka olisivat herättäneet lisäkeskusteluja. Muuten antoisa kurssi kaikinpuolin." 5 Kirjoittaminen Johtuen historiatieteen luonteesta on historian opetuksessa hyvin vaikeaa päästä eroon tekstistä. Ja miksi pitäisikään? Historiatiede pohjautuu menneisyyden jälkien analysointiin ja tulkintaan, ja suuri osa käytetyistä lähteistä on kirjallisia. Verkkokurssien tehtävät ovat myös etupäässä kirjallisia pohdintatehtäviä: opintopäiväkirjoja, tiedonhakutehtäviä ja esseemuotoisia kirjoituksia. Myös tieteellinen keskustelu kursseilla käydään kirjoittamalla puheenvuoroja keskustelufoorumeille. Useita verkkokursseja ja myös perinteistä opetusta nauttinut opiskelija kirjoitti asiasta näin: "Jatkuva lyhyidenkin viestien tai tehtävien kirjoittaminen tuo rutiinia, joka helpottaa esimerkiksi kirjatentteihin vastaamista tai tutkielmien kirjoittamista. Oman tieteenalan kielen ja käsitteiden harjoittelu kirjoittaen on vaikuttanut myös suulliseen viestintääni." 6 Verkko-opetuksen lisäarvo? Perinteisesti historian opetus yliopistoissa on merkinnyt sitä, että opetusta antavat oman tutkimuksensa pohjalta laitoksen professorit ja opettajat. Käytännössä tämä on tarkoittanut yksin puurtamista. Luennot valmistellaan työhuoneen yksinäisyydessä, eikä niistä juuri ole puhuttu edes kahvipöydässä muiden kollegojen kanssa. Omat välittömät kokemukseni kontaktiopetuksesta yliopistossa ovat jo muutaman vuoden takaa, jolloin uusia opettajia ei ohjeistettu mitenkään luentojen pitämisen hienouksista puhumattakaan siitä, että sisällöistä tai menetelmistä olisi liiemmälti keskusteltu. Esimerkiksi historian metodiopetuksesta saattoi kiertää vielä 1990-luvun puolivälissä syvältä 1970-luvulta peräisin oleva "perinnekansio", johon opetettavat asiat oli luetteloitu ja jonne oli kerrostunut eri aikakausilta peräisin olevia luentorunkoja, opiskelijoille jaettuja sekalaisia, sprii-vahas menetelmällä kopioituja "brujuja" ja tehtäviä. Peruskurssien sisällöistä ei muiden kollegoiden kanssa juurikaan keskusteltu. Yhteisöllisyys yliopistoissa ja myös yliopistojen historian laitoksilla, on myös käsittääkseni epämuodollisella, ns. kahvipöytätasolla vähentynyt, mikä on seurausta opiskelijamäärien kasvusta, resurssien vähenemisestä sekä kiristyneestä kilpailusta. On myös selvästi havaittavissa pakoa opetusviroista itsenäiseen apurahoilla tehtävään tutkimustyöhön. Pitkäjänteinen opetukseen keskittyminen tuntuu kiinnostava vain harvoja, koska kangistunut järjestelmä ei mahdollista opetuksen ja tutkimuksen luontevaa yhdistämistä. Verkko-opetus voisi parhaimmillaan luoda käytäntöjä, joita voisi soveltaa myös kontaktiopetuksessa. Opetus voisi olla entistä läpinäkyvämpää ja yhteisöllisempää, jossa myös opiskelijat otettaisiin konkreettisemmin tiedeyhteisön jäseniksi. Verkkokurssien toteutuksessa yhteisöllinen opettaminen on toteutunut käytännössä. Niitä suunnittelevat useimmiten ryhmät

4 tai "tuotantotiimit", joissa on voitu jakaa kurssin rakentaminen ja opetuksen sisältöjen valmistaminen eri työtehtäviin ja aihealueisiin. Esimerkiksi Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa suunniteltu Arjen historia - suomalainen koti 1900-luvulla -kurssin kuusihenkinen tuotantotiimi jakoi kurssin rakentamisen ja toteutuksen sisällöllisesti eri viikkoihin ja aihealueisiin: sukupuolihistoriaa, arkkitehtuuria, hygieniaa ja ruokatottumuksia käsittelevien osien tekijät tekivät sisällölliset rungot pienemmissä ryhmissä, ja yhteisesti pohdittiin kurssin kokonaisuutta, suoritusmuotoja ja aikataulutusta. Kurssin opetus, rakentaminen ja visuaalinen ilme oli myös erotettu omiksi töikseen. Kurssin kokonaisuus hioutui vähitellen lukuisten yhteisten palaverien tuloksena. Kurssin tuotanto ja opetus oli kytketty myös yhteen Yleisradion saman nimisen TVdokumenttituotannon kanssa. Tv-dokumenttien käyttö yliopistollisen kurssin osana ei ole kuitenkaan aivan ongelmatonta, koska tv-ohjelmien kuvaan perustuvan ja katsojia houkuttelevan ohjelman sisällöllinen anti ei aina välttämättä kohtaa yliopistollisten tiedonintressien kanssa. Esimerkiksi Arjen historia tv-dokumentin käyttö verkkokurssilla jäi kaavailuja pienemmäksi, sitä hyödynnetään lähinnä vaihtoehtoisena oheismateriaalina. Syyt ovat paitsi sisällöllisiä, myös aikatauluun ja tekniikkaan liittyviä. Tiettynä aikana esitettävän tvtuotantojen yhteensovittaminen on aikataulullisesti hankalaa, videokasettien lähettäminen eri puolilla maata oleville opiskelijoille ei ole mahdollista, ja ohjelman osien nauhoittaminen uusintalähetyksistä ja niiden käyttö on epävarmaa ja hankalaa. Tämä käytettävyysongelma ratkeaa vasta kun tv-ohjelmat voidaan ladata suoraan työasemille Ylen sivuilta. Kurssilla käytettiin tv-ohjelmaa varten rakennettua WWW-sivustoa oheismateriaalina ja kurssin opiskelijoiden lopputöitä julkaistaan ohjelman verkkosivuilla. Opiskelijapalautteen mukaan verkkokursseilla tehty työ edesauttaa muuta opiskelua jos eri opetusmuotojen hyviä puolia voi yhdistää opinnoissaan:... "Kursseilla tehty työ edesauttaa muuta opiskelua. Luennoilla kuulemaani voin puolestaan soveltaa verkkotehtävissä. Yhdessä eri opiskelumuodot muodostavat mielekkään kokonaisuuden, jossa hyödyn opettajien ammattitaidosta ja voin itse olla vaikuttamassa omaan oppimiseeni aktiivisesti" "On innostavaa perehtyä johonkin ilmiöön eri näkökulmista verkkokurssilla, ja samanaikaisesti lukea (kulttuuri)historian teoriaa ja metodeja kirjoista sekä käydä luennoilla. Kun opintojen edetessä mukaan ovat tulleet arkistotyöskentely ja alkuperäisaineistojen tutkiminen, tuntuvat teoria ja käytäntö tällöin kohdanneen: historiantutkijaksi ei opi vain kuuntelemalla." 7 Historian erityisyys ja uudet mahdollisuudet Historian opetusta voidaan tuskin puristaa mihinkään tiettyyn formaattiin ja monistaa digitaalisesti niin, että kuka tahansa voisi painaa opetuskoneen nappulaa ja käynnistää historianopetuksen automaattisesti. Tämä johtuu perimmiltään historiatieteen luonteesta. Historiatieteessä ei ole mitään objektiivista menneisyyden todellisuutta vain erilaisia tulkintoja menneisyydestä, siksi jokaisella opettajalla on omien tutkimusintressiensä kautta syntynyt persoonallinen, henkilökohtainen näkökulma opettamaansa asiaan. Tästä voi seurata myös ongelmia esimerkiksi kurssien tekijänoikeuksien kanssa. Joidenkin tulkintojen mukaan esimerkiksi ministeriön rahoittaminen verkkokurssien tulisi olla kaikkien avoimessa käytössä. Historian verkko-opetushankkeessa on kuitenkin lähdetty tiettyjen pelisääntöjen puitteissa siitä, että verkkokurssit ovat tekijöidensä, eivät laitosten henkistä omaisuutta. Myös käytetty opetusmateriaali on useimmiten tekijänoikeuden alaista, eivätkä niiden kustantajat suostu antamaan materiaalia korvauksetta julkiseen käyttöön, jonka vuoksi kursseja ei voida julkistaa kokonaan avoimessa verkossa. Kursseja varten tuotetut materiaalit sen sijaan voisi hyvinkin julkaista. Yliopistojen avointen julkaisuarkistojen yleistyessä on todennäköistä, että myös humanistisella alalla tämä käytäntö vähitellen yleistyy. Tärkeimpiä verkko-opetuksen mukanaan tuomia muutoksia on yhteistoiminnan lisääntyminen kurssien rakentamisessa ja tarjonnassa. Perinteisen opetuksen rinnalle on tullut uudenlainen tapa opettaa. Kurssitarjonta on kansallista ja tulevaisuudessa toivottavasti myös yhä enemmän kansainvälistä. Historian verkko-opetuksen esihistoria Tarkastelen seuraavassa Historian valtakunnallisen verkko-opetushankkeen tavoitteita, toimintaa ja organisaatiota ja luon lopuksi katsauksen historian verkko-opetuksen tulevaisuuteen.

5 Kymmenen vuotta tuntuu informaatioteknologian kehityksessä pitkältä ajalta, ja 1990-luvun alkupuolesta voidaan puhua lähinnä esihistoriallisena "jura-kautena". Suomessa oli jo 1990- luvun alussa erilaisia verkkopalveluja myös historia-alalla. Internetin käyttöä opetettiin historian laitoksilla ainakin Turussa, Helsingissä ja Tampereella. Muutamat opettajat hyödynsivät jo silloin verkkoa mm. opetuksensa tukimateriaalien jaossa. Myös historia-aiheinen CD-rom -projekti oli käynnissä Historian valtakunnallinen verkko-opetus alkoi Internetin kehityksen myötä, kun erilaiset palvelut ja verkko-opetuksen idut yhdistettiin. Sen mahdollisti informaatioteknologian kehitys, mutta olennaisinta oli opetusministeriön erillinen tähän toimintaan suunnattu rahoitus. Historia alan kaikille avointen verkkopalvelujen rakentaminen aloitettiin 1990-luvun alussa Turun yliopiston historian laitoksella ennen graafisten selainten aikaa, tekstipohjaisen Gopherjärjestelmän puitteissa. Kun Gopherista siirryttiin graafisten selainten kehityksen myötä WWWpohjaiseen tiedonsiirtoon, avattiin syksyllä 1995 Suomalaisen Historiantutkimuksen Elektroninen Keskus (Shek), joka sai alkunsa Turun yliopiston historian laitoksen kulttuurihistorian oppiaineen seminaariryhmässä. Shekistä siirryttiin vuonna 1996 laajempaan historia-alan palveluun, kun Turun ja Tampereen yliopistojen historian laitokset, Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitos sekä kansalliset muistiorganisaatiot pystyttivät opetusministeriön tietoyhteiskuntavarojen turvin Agricola - Suomen historiaverkko -portaalin. Agricola oli konkreettinen yhteistyöhanke, jonka ympärille yhteistyö Internetin hyödyntämiseksi historian laitoksilla saattoi ryhmittyä. Internetiä oli toki hyödynnetty opetuksen apuna paikoitellen jo 1990-luvun alussa mutta verkko-opetuksessa erilaisten opetusalustojen kokeilut alkoivat laajemmin 1990-luvun loppupuolella. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen hankittiin 1998 kanadalainen WebCT -verkko-opetusohjelmisto. Tätä täydennyskoulutuskeskuksen ohjelmistoa hyödynnettiin kulttuurihistorian verkko-opetuksessa, joka alkoi Turun yliopiston avoimessa yliopistossa vuoden 1999 syksyllä. Näiden varhaisten verkkopalvelujen, yhteistyökuvioiden ja pilottitoiminnan varaan alettiin rakentaa vuoden 2000 loppupuolella verkko-opetuksen valtakunnallista yhteistyöverkostoa. Historian valtakunnallinen verkko-opetushanke käynnistyi OPM:n hankerahoituksen avulla, ja se on jatkanut siitä lähtien Suomen virtuaaliyliopiston osahankkeena. Historian verkko-opetushankeen tarkoitus on tuottaa yliopistotasoisia historian opintokokonaisuuksia tietoverkkoon sekä lisätä niiden avulla maan historian laitosten opetustarjontaa ja yhteistyötä. Historian verkko-opetus on muuta opetusta täydentävä uusi opetusmenetelmä, jonka avulla voidaan parantaa opiskelijoiden valinnanmahdollisuuksia ja antaa tilaisuus joustavampaan opiskeluun. Verkon avulla voidaan koota ympäri maata hajallaan oleva asiantuntemus mahdollisimman monen opiskelijan ulottuville. Verkko mahdollistaa myös kansainvälisen yhteistyön helpommin ja tarjoaa kiehtovia mahdollisuuksia kansanvälisen opetusvaihdon järjestämiseksi. Taimesta pensas - hankkeen luonnollinen kasvu Verkko-opetus käynnistettiin aluksi Turun ja Tampereen yliopistojen historianlaitoksilla, sekä näiden yliopistojen täydennyskoulutuskeskuksissa. Koska historian laitokset ovat melko isoja ja niissä on runsaasti opiskelijoita ja henkilökuntaa päätettiin laajeneminen tehdä asteittain. Tällä kasvustrategialla haluttiin välttää ison organisaation mukanaan tuoma hitaus ja tehottomuus. Siten voitiin aluksi opetella verkkokurssien käyttöä opetusvälineenä ja testata rauhassa kurssien soveltuvuutta laitosten opetusohjelmiin ja hallintoon. Hankkeessa on pitänyt myös miettiä opettajien koulutusta, kurssien ilmoittautumisjärjestelmää, tulosten kirjaamiskäytäntöjen ja opetuksen rahoituksen järjestelyjä sekä kurssien markkinointia. Hankkeessa lähdettiin heti alussa panostamaan verkkokurssien sisällölliseen kehittämiseen. Tarkoitus oli saada lisää laadukkaita historian verkkokursseja laitosten opetustarjontaan. Ensimmäiset hankkeen tuottamat verkkokurssit järjestettiin keväällä 2001. Kun opetustarjontaa oli riittävästi, hanke aloitti laajenemisen. Vuoden 2003 lopulla siinä olivat mukana kaikki yliopistojen historian laitokset sekä muita yliopistollista historian opetusta antavia organisaatioita. Vaikka strategialla saavutettiin kestävämpiä tuloksia, hankkeen rahoituksen kannalta ratkaisu oli huono. Opetusministeriö tulkitsi hankkeen kahden yliopiston väliseksi, koska muut yliopistot tulivat hankkeeseen mukaan vasta hankkeen laajetessa. Tästä seurasi ministeriön hankerahoituslogiikan mukaan se, että samalla kun hanke on laajentunut, sen rahoitus on pienentynyt. Historian valtakunnallinen verkko-opetus on saanut totutella selvästi pienempään rahoitukseen verrattaessa sitä muihin vastaaviin valtakunnallisiin hankkeisiin. Palaverimyrkytyksen uhka - organisaation kehitys Historian valtakunnallista verkko-opetushanketta johtaa laitosten edustajista muodostettu johtoryhmä. Johtoryhmästä ei haluttu edustuksellista kumileimasinta, ja siksi siihen on kutsuttu

6 mukaan opettajia ja tutkijoita, jotka ovat myös käytännössä aidosti kiinnostuneita verkkoopetuksen kehittämisestä. Tämä strategia vaikuttaa onnistuneelta aikana, jolloin tutkinnonuudistus, palkkausjärjestelmän uudistukset, erilaiset laatuhankkeet ja moninaiset muut hallinnolliset toimet ja uudistukset ovat johtaneet yliopistoissa tilanteeseen, jossa laitosten johto ja professorit ovat jo valmiiksi palaverimyrkytyksen partaalla. Tämän taakan kasvattaminen vielä verkko-opetuksen suunnittelulla ei todennäköisesti olisi johtanut hyvään lopputulokseen. Opetuksen käynnistysvaiheessa luotiin kurssien tuotantoon aluksi malli, jossa laitoksia edustavan johtoryhmän alaisuudessa toimi kurssituotantoa organisoimassa erikoiskurssitiimi, peruskurssitiimi sekä kurssien tietohuoltoon, pedagogiikkaan, koulutukseen ja opetusalustoihin keskittynyt opetusympäristötiimi. Alussa tämä organisaatio oli perusteltu, mutta myöhemmin se koettiin turhan raskaaksi ja siitä luovuttiin siirtymällä suoraan johtoryhmän alla toimiviin kurssien tuotantotiimeihin, joille johtoryhmä myönsi rahoitusta laitoksilta tulleiden hakemusten perusteella. Johtoryhmä pitää kokouksia sähköpostin välityksellä ja tapaa pari kertaa lukuvuodessa. Johtoryhmä päättää kursseista, jotka hankkeen rahoituksella rakennetaan. Historian valtakunnallista verkko-opetushanketta koordinoi yksi päätoiminen projektipäällikkö, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa hankkeen budjetointi kurssituotannon ja hallinnon organisointi, tiedotus ja yhteydenpito laitosten välillä, opetusohjelmien ja tarjonnan koordinointi, ilmoittautumisjärjestelmän ylläpito, opettajien ja kurssituottajien palkkojen järjestäminen, hankeen kehitystehtävät ja strateginen suunnittelu sekä kansainvälisten yhteyksien luominen. Kannettu vesi kaivossa: hankerahoituksen ongelma Historian valtakunnallinen verkko-opetushanke on olennaisesti riippuvainen opetusministeriön virtuaaliyliopistotoimintaan suuntaamista hankerahoista. Ilman erillistä verkko-opetukseen korvamerkittyä rahoitusta historia-alalla ei olisi verkko-opetusta. Laitosten taloudellinen tilanne ei lamavuosien jälkeen missään tapauksessa olisi sallinut perusopetukseen varattujen rahojen siirtämistä verkko-opetuksen kaltaiseen kokeiluun, vaikka siitä saatavat hyödyt olisivatkin olleet ilmeisiä. Yliopistojen rahoituslogiikka suosii massaopetusta pienryhmäopetuksen sijaan, isoilla massaluennoilla saavutetaan parempia rahalla mitattavia tuloksia, vaikka pienryhmäohjauksella, jota verkko-opetuskin enimmäkseen on, saavutettaisiin laadullisesti parempia tuloksia. Laitosten opiskelijamäärien kasvaessa useimmissa laitoksissa ollaan tilanteessa, jossa varsinaiset virkaopetushenkilökunnan voimat kuluvat perusopetuksen läpiviemiseen. Samaan aikaan opetusresurssit ja henkilökunnan määrä pysyneet ennallaan tai jopa laskeneet. Verkko-opetuksen ovatkin ottaneet omakseen useimmiten laitosten nuori tutkijapolvi ja nuoremmat opettajat. Tämä on puolestaan vaikuttanut verkkokurssien sisältöihin. Ne ovat useimmiten uusien tutkimusaiheiden ja tulkintojen kautta menneisyyttä lähestyviä. Näin uusi teknologia on voinut generoida myös sisällöllisesti uutta opetusta. Verkkokurssien rakentamisessa ja käytössä lähdettiin liikkeelle jo hankkeen alussa siitä, että opetusministeriön hankerahalla ei luoda pysyvää toimintaa - kannettu vesi ei kaivossa pysy. Hankerahoituksella rahoitettiin vain kurssien rakentaminen, yksi pilottiopetuskerta, sekä palauteseminaarien pohjalta tehdyt muutokset, sekä hankkeen hallinto. Kurssien rahoitus seuraavilla opetuskerroilla on ollut laitosten yhteisesti maksamien opetuspalkkioiden varassa. Valtakunnallisen verkko-opetuksen jatkuminen vuoden 2006 jälkeen on epävarmaa, koska ei ole tiedossa (toukokuussa 2005), miten ministeriö ja yliopistot järjestävät virtuaaliyliopistoiminnan vuoden 2006 lopulla hankerahoituksen päättyessä. Selvillä ei siis ole, miten yliopistojen harjoittamaa yhteistoimintaa verkko-opetuksessa jatkossa rahoitetaan. On epätodennäköistä, että historian laitosten perusrahoituksesta voitaisiin siirtää resursseja tähän tarkoitukseen vaarantamatta perusopetuksen tasoa. Jos valtakunnan tasolla päädytään siihen, että yliopistojen tulee tehdä enemmän yhteistyötä ja verkostoitua opetuksen laadun parantamiseksi ja hajallaan olevien resurssien kokoamiseksi, se vaatii myös taloudellisten panosten pysyvää uudelleen ohjausta. Muuten verkko-opetuksen rahoitus muistuttaa hölmöläisten peitonpidennystä: leikataan pääpuolesta, jotta varpaat pysyisivät lämpiminä. Kurssien tuotanto, koulutus- ja palautejärjestelmä Historian verkko-opetushankkeessa aloitettiin panostamalla voimakkaasti opetuksen sisältöjen tuottamiseen. Ideana oli, että mahdollisimman pian saataisiin monipuolinen valikoima laadukkaita verkkokursseja, jotta laitoksilla huomattaisiin, miten opetustarjontaa voidaan monipuolistaa kohtuullisen helposti. Koska laitoksille verkko-opetus merkitsi ylimääräistä resurssia opetustarjonnan lisäämiseksi, ne ottivat mielellään verkkokursseja opetusohjelmiinsa. Näin hankkeen laajeneminen maan muille historian laitoksille onnistui hyvin. Kurssit valikoituvat verkko-opetustarjontaan siten, että laitosten edustajat keskustelevat ensin opetustarpeistaan ja tarjolla olevasta opetuksesta. Tieto laitoksille kulkee johtoryhmän

7 edustajien kautta sekä sähköpostikyselyjen avulla. Kursseja tuottavat tuotantotiimit, jotka organisoituvat itsenäisesti myös yliopisto- ja laitosrajojen yli ja ne päättävät resurssien jaosta keskenään. Kurssitiimit tekevät kirjalliset ehdotukset kurssien sisällöistä, teknisistä ja pedagogisista ratkaisuista, sekä kustannuksista johtoryhmälle, joka päättää vuosittain rakennettavat kurssit ehdotusten pohjalta. Tällä itsenäisellä, mahdollisimman "vapaat kädet - urakka mallilla" annetaan kurssien tekijätiimeille mahdollisuus toteuttaa luovasti ideoitaan, ja näin saadaan aikaan myös kiinnostavia kursseja. Hankkeessa otetaan valtakunnalliseen tarjontaan myös yliopistojen omilla virtuaaliopetusvaroilla tehtyjä kursseja. Näin voidaan entisestään laajentaa opetustarjontaa sekä luoda laitosten opettajille työtilaisuuksia muilla laitoksilla. Kun useilta laitoksilta voidaan kerätä kurssien opetuksen rahoitus, saadaan myös pieniä erikoisryhmiä kiinnostavaa opetusta järjestettyä koko maassa. Esimerkiksi Keskiajan latinan paleografian kurssin järjestäminen kaikilla laitoksilla kontaktiopetuksena ei olisi mahdollista opiskelijamäärien pienuuden vuoksi, mutta jo pari opiskelijaa laitosta kohti mahdollistaa kansallisen verkko-opetuksen toteutumisen. Aluksi suunniteltiin myös suurempien opintokokonaisuuksien kuten yhteisten perusopintojen viemistä verkkoon. Tämä idea ei ole edennyt. Ensinnäkin laitoksilla koettiin, että perusopinnot olivat jotakin niiden omaa ja jakamatonta, etteivät yhteiset opinnot sovi niiden opetusohjelmaan. Erilaisia lähestymistapoja sekä opetus- ja tutkimustraditioita on vaikea sovittaa yhteisiin perusopintoihin. Lisäksi ajateltiin, että oli turha tarjota jo kampuksella oleville opiskelijoille verkon kautta opetusta. Peruskurssin tekeminen on sisällöllisesti ja teknisesti myös erittäin vaativaa. Suunnitelmasta on toistaiseksi toteutunut Historian johdantokurssi ja suunnitelma peruskurssin ensimmäiseen. Todennäköisesti laitoksilla ei ole tarvetta yhteisten perusopintojen verkkomuotoiseen opetukseen. Selvästi enemmän tarvetta on sen sijaan ollut muulla yhteisesti järjestetyllä opetuksella. Laitokset ovat mielellään halunneet tarjota opiskelijoilleen opetusta, jota ne eivät muuten olisi kyenneet antamaan. Tämä lähtökohta osoittautuikin hedelmällisemmäksi lähtökohdaksi yliopistojen ja laitosten rajat ylittävän yhteistyön rakentamiseksi. Hankkeen alkuvaiheissa laitosten opettajille järjestettiin hankkeen käytössä olleen WebCTopetusalustan käyttökursseja ja tukipalveluja, jotka pyrittiin kytkemään verkkokurssien tuotantoprosessiin. Käytännössä tämä yhdistäminen ei kuitenkaan aikataululliset toiminut kovin hyvin, vaikka kurssit valmistuivatkin ajallaan. Eri yliopistoissa olevien kurssintekijöiden kokoaminen samaan koulutukseen oli hankalaa. Koulutus ja tukipalvelut olisikin hyvä saada mahdollisimman läheltä sitä tarvitsevia. Hankkeen opettajat ovatkin osallistuneet paikallisten yliopistojen henkilöstökoulutuksiin sekä valtakunnallisen tieto- ja viestintätekniikan koulutushankkeen TieVien järjestämään koulutukseen. Yliopistojen historian laitoksilla ei ole totuttu kovin yleisesti ja laajasti käsittelemään annettavan opetuksen sisältöjä tai laatua. Virantäyttöihin liittyvät näyteluennot ovat olleet lähes ainoa järjestelmä, jonka puitteissa opetusta on julkisesti arvioitu. Kurssipalautetta saatetaan myös kerätä opiskelijoilta tai järjestää palautetilaisuuksia. Koska verkko-opetus tuntui aluksi oudolta ja uudelta opetusmuodolta, käynnistettiin lukukausittainen palauteseminaarijärjestelmä, jonka keskeinen idea on käsitellä verkkoopetuksen tekniikan ja pedagogiikan lisäksi myös opetuksen sisältöjä. Myös opiskelijoilta pyydetään seminaariin suullinen palaute kurssista. Palauteseminaareista on tullut suosittuja ja seminaarien formaattia on alettua käyttää myös muiden tieteenalojen verkko-opetuksen arvioinneissa. Opiskelijan kannalta hyvässä verkko-opetuksessa keskeistä ovat valinnan mahdollisuuksien kasvu, opintojen joustavuus, kirjoittamisen harjoittelu, yhteisöllinen opiskelu, tieteellisen keskustelun opettelu sekä vuorovaikutus tutorien ja opettajien kanssa. Historian laitosten kannalta keskeistä verkko-opetuksessa on opetustarjonnan monipuolistuminen, yhteistoiminnan lisääntyminen ja kansainvälisen opetusvaihdon mahdollisuudet. Epänormaalia toimintaa yhdessä Yhteistyö ei suomalaisessa yliopistolaitoksessa ole ollut kovin tavallista. Laitokset eivät ole juurikaan tottuneet tekemään yhteistyötä, vaan ne ovat olleet paremminkin kilpailijoita keskenään, mutta niukkenevien resurssien aikana yhteistyöstä on kaikille hyötyä. Ministeriö korostaa virtuaaliyliopistotoiminnan ohjauksessa moneen otteeseen sitä, miten "virtuaaliopetus tulee saattaa osaksi yliopistojen normaalia toimintaa". Helpommin sanottu kuin tehty. Yliopistojen laitokset eivät ole tottuneet tekemään yhteistyötä, ja tästä seuraa joitakin käytännöllisiä hallinnollisia ongelmia esimerkiksi rahojen siirroissa laitosten välillä. Hankkeella pitää olla esimerkiksi neljä erillistä tiliä yliopiston kirjanpidossa, eikä rahojen kulun seuranta aina ole yksinkertaista. Hyvien käytäntöjen vakiintuminen on myös vaikeaa niin kauan kuin pysyviksi tarkoitettuja rakenteita rahoitetaan väliaikaisella hankerahoituksella.

8 Elektronisten resurssien, tietokantojen, kokotekstiartikkelien ja globaalien vuorovaikutusfoorumien yhdistäminen verkko-opetukseen on periaatteessa helppoa. Käytännössä kuitenkin esimerkiksi eri yliopistojen kirjastojen tarjoamat resurssit vaihtelevat. Niinpä kaikilla samankaan kurssin opiskelijoilla ei ole välttämättä käytössään samanlaisia tietopalveluja. Kansainvälisessä yhteistoiminnassa nämä yliopistojen, laitosten ja maiden erot vielä korostuvat. Hanke on pyrkinyt yhteistyöhön eri tahojen kanssa. Yhteistyötä Yleisradion kanssa on harjoitettu muutamien verkkokurssien kuten Arjen historiaa ja Suomalaisuus populaarimusiikissa sekä matkailuhistorian kursseilla. Yhteistyön tavoitteena on ollut limittää medioiden sisältötuotanto ja Yleisradion upea arkistomateriaali historian verkko-opetukseen ja tutkimukseen siten, että yliopistojen asiantuntemus sekä opettajien ja opiskelijoiden vuorovaikutus rikastuttaisivat median välityksellä myös laajempaa yleisöä. Projektiluontoisten yhteistyöhankkeiden synnyttäminen ei ole kovin vaikeaa, mutta pysyvien rakenteiden synnyttäminen tilapäisten projektien kautta on hidas, työläs ja vaikea prosessi. Historian verkko-opetuksen tulevaisuus Mitä verkko-opetukselle tulee tapahtumaan tulevaisuudessa? Useimmat ennusteet puhuvat sen puolesta, että verkko-opetuksen käyttö tulee lisääntymään selvästi tulevaisuudessa ja siitä tulee yhä nopeammin osa ns. tavallista kontaktiopetusta, jossa verkon tarjoamia mahdollisuuksia yhdistetään kontaktiopetukseen. Tämä on luonnollinen seuraus Internetin ja digitalisoitumisen yhä kasvavasta vaikutuksesta kulttuurissamme. Humanistisilla tieteillä ei ole varaa jäädä pois tästä kehityksestä. Niillä on pikemminkin velvollisuus osallistua aktiivisesti tämän kulttuurissamme tapahtuvan valtavan muutoksen tutkimiseen ja ohjaamiseen. Historian verkkokurssien opiskelijamäärät ovat kasvaneet tasaisesti. Vuonna 2004 hankkeen kautta sai opetusta 750 opiskelijaa, ja sen kautta suoritettiin 1100 opintoviikkoa ja vuoden 2005 alussa kolme uutta laitosta liittyi hankkeeseen mukaan. Historian verkko-opetuksesta on tulossa pysyvä osa historian opetusta yliopistoissa, vaikkakin muutokset rakenteissa tapahtuvat hyvin hitaasti koska kyseessä on varsin suuri muutos yliopistojen ja laitosten toiminnoissa. Globaalien tietoverkkojen tarjoamia tietosisältöjä on helppo käyttää verkko-opetuksessa, mutta tietoon pääsy ei vielä riitä, vaan tiedon kanssa pitäisi myös osata työskennellä. Historian tutkimuksessa ja opetuksessa ei ole esimerkiksi vielä kunnolla hyödynnetty elektroniseen muotoon siirretyn lähdeaineiston käyttöä, vaikka saatavilla alkaa olla jo valtavia aineistokokoelmia. Historian laitokset Suomessa voisivat harjoittaa paljon laajempaa yhteistyötä verkon avulla esimerkiksi jatkotutkinto-opiskelijoiden ohjaamisessa, maisteriohjelmien rakentamisessa. Erityisesti kansainvälistä opetusyhteistyötä ajatellen suomalaisilla olisi nyt hyvä mahdollisuus paaluttaa historian verkko-opetuksen kenttää ainakin eurooppalaisella tasolla. Opetusvaihdon järjestämiseksi Historian valtakunnallinen verkko-opetushanke oli käynnistämässä syksyllä 2004 Turun yliopiston koordinoimaa ja Euroopan unionin rahoittamaa ehlee-projektia (ehistory Learning Environment and Evaluation). Ensimmäinen yhteistyössä toteutettu kansainvälinen, eurooppalaista identiteettiä tutkaileva pilottikurssi käynnistyy syksyllä 2005. Viitteet 1 Donald MacLeod: The online revolution, mark II, The Guardian, Tuesday, April 13, 2004. (back) 2 M. Zastrocky, et al.: E-Learning in Higher Education: A Quiet Revolution, June 9, 2004. Gartner, http://www.gartner.com/displaydocument?doc_cd=121479, (haettu 25.5. 2005) (back) 3 Karel Kreijnsa, Paul A. Kirschnerb, Wim Jochemsb: Identifying the pitfalls for social interaction in computer-supported collaborative learning environments: a review of the research, Computers in Human Behavior 19. 2003, 335-353 (back) 4 Teija Försti: Historian verkko-opiskelusta opiskelijan näkökulmasta, Agricolan Tietosanomat 3-2004, http://agricola.utu.fi/tietosanomat/numero3-04/forsti.html, (haettu 22.5. 2005) (back) 5 Suomalaisuus populaarimusiikissa kurssin opiskelijakommentti maaliskuussa 2005. (back) 6 Teija Försti: Historian verkko-opiskelusta opiskelijan näkökulmasta, Agricolan Tietosanomat 3-2004, http://agricola.utu.fi/tietosanomat/numero3-04/forsti.html, (haettu 22.5. 2005). (back) 7Teija Försti: Historian verkko-opiskelusta opiskelijan näkökulmasta, Agricolan Tietosanomat 3-2004, http://agricola.utu.fi/tietosanomat/numero3-04/forsti.html, (haettu 22.5. 2005). (back)

9

10

11

12