Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita

Suomen kasvatustieteellinen seura Kasvatusalan tutkimuksia 52 Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita Toimittaneet Arto Kallioniemi Auli Toom Martin Ubani Heljä Linnansaari

Kasvatusalan tutkimuksia Julkaisija: Suomen kasvatustieteellinen seura Toimituskunta: Jouni Välijärvi (pj.), professori, Jyväskylän yliopisto Joel Kivirauma, professori, Turun yliopisto Liisa Tainio, professori, Helsingin yliopisto Mailis Salo (siht.), tutkimusamanuenssi, Jyväskylän yliopisto Sarjassa ilmestyneet julkaisut ovat läpikäyneet referee-arvioinnin. Myynti: www.kasvatusalan-tutkimuksia.fi Koulutuksen tutkimuslaitoksen asiakaspalvelu PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto Puh. (014) 260 3220, faksi (014) 260 3241 Sähköposti: ktl-asiakaspalvelu@jyu.fi Kirjoittajat ja Suomen kasvatustieteellinen seura ry. Kansi ja ulkoasu: Jenni Nisula ja Martti Minkkinen Taitto: Kaija Mannström ISBN 978-952-5401-54-7 ISSN 1458-1094 Jyväskylän yliopistopaino Jyväskylä 2010

Sisällys Opettajankoulutuksen haasteista...9 Patrik Scheinin Esipuhe...13 Arto Kallioniemi, Auli Toom, Martin Ubani ja Heljä Linnansaari I Akateeminen luokanopettajakoulutus yhteiskunnallisten muutosten keskellä Suomalainen opettajankoulutus uusien haasteiden edessä...27 Hannele Niemi Teorian ja käytännön ristiaallokossa luokanopettajan koulutuksen akatemisoituminen ja sen heijastuminen opettajaksi opiskelevien praktisiin valmiuksiin...51 Jukka Rantala, Jari Salminen ja Janne Säntti SPAM, GERM ja akateeminen opettajankoulutus...77 Hannu Simola Toiveet, todellisuus ja itsekuvauksen ongelma opettajankoulutuksen kehittämishankkeiden tarkastelua Niklas Luhmannin systeemiteorian valossa...111 Petteri Hansen 5

II Akateemisen luokanopettajakoulutuksen ja opettajuuden ytimessä Opettaminen neuvotteluna oppiminen osallisuutena: opettajuus demokraattisena professiona...131 Jukka Husu ja Auli Toom Miten saada käytännöstä hyväksyttävää? Miten teoretisoida käytäntöä?...147 Katriina Maaranen Opettamisen tutkiminen tutkimisen opettaminen...159 Riitta Jyrhämä ja Katriina Maaranen Muuttuuko opettaja ja mihin suuntaan?...181 Janne Säntti III Akateeminen luokanopettajakoulutus ja tiedonalat Matematiikan didaktiikka luokanopettajakoulutuksessa...197 Anu Laine ja Markku S. Hannula Äidinkieli ja kirjallisuus luokanopettajan ydinaineena...213 Elina Harjunen ja Kauko Komulainen Historiallis-yhteiskunnallisten aineiden didaktiikka ja luokanopettajakoulutus...227 Marko van den Berg Uskonnon didaktiikan opetus luokanopettajakoulutuksessa...241 Arto Kallioniemi ja Martin Ubani 6

Taito- ja taideaineet akateemisessa opettajankoulutuksessa haikuja opettajankouluttajilta...269 Inkeri Ruokonen ja Heikki Ruismäki Tiedonalalähtöinen eheyttävä opetus monikulttuurisessa koulussa...293 Kalle Juuti, Seija Kairavuori ja Sirpa Tani IV Akateemisen luokanopettajakoulutuksen uudet haasteet Tulevaisuuden opettajankoulutus?...313 Kirsti Lonka ja Kirsi Pyhältö Toimijuus ja sen kehittymisen tukeminen opettajankoulutuksessa...333 Lasse Lipponen ja Kristiina Kumpulainen Monimuotoistuva yhteiskunta ja luokanopettajakoulutuksen haasteet...347 Heini Paavola ja Mirja-Tytti Talib Mediakasvatuksen kasvatustieteellistyminen ja akateeminen opettajankoulutus...365 Heikki Kynäslahti ja Seppo Tella Tiedekeskuspedagogiikka ja akateeminen opettajankoulutus...375 Hannu Salmi Professori Juhani Hytösen moniottelijan elämäntyö maisterintutkinnon muodostavan luokanopettajan koulutuksen kehittäjänä Helsingin yliopistossa...405 Heljä Linnansaari Kirjoittajat...415 7

Patrik Scheinin Opettajankoulutuksen haasteista Tämä kirja juhlistaa akateemisen luokanopettajakoulutuksen 30 ensimmäistä vuotta ja on samalla kunnianosoitus yhdelle uusimuotoisen koulutuksen keskeisimmistä rakentajista, emeritusprofessori Juhani Hytöselle. Teos kuvaa koulutuksen kehitysprosessia, sen nykytilaa ja avaa uusia näköaloja. Näin onkin hyvä, sillä laakereilla lepäämistä suurempi kunnianosoitus on, että työtä viedään innolla eteenpäin. Koulutuksen suunnitteluvaiheessa ja vielä sen alkaessakin kouluissa ja julkisessa sanassa käytiin keskustelua siitä, ettei opettaja tarvitse tutkijan taitoja. Sanottiin, että opetus on taidetta, ei tiedettä. Eipä moni tuolloin aavistanut, kuinka paljon oli muuttunut ja muuttumassa suomalaisessa opettajankoulutuksessa tai mitä seurannaisvaikutuksia uudistuksilla oli oleva. Vuosien varrella on myös toistuvasti kysytty, kuuluuko opettajankoulutus yliopistoon ja tuottaako akateeminen opettajankoulutus parempaa opetusta. Onpa 90-luvulle asti laajastikin puhuttu peruskoulun tasapäistävästä vaikutuksesta ja jopa suomalaisten oppilaiden osaamisen romahtamisesta eri aineissa. Suomalaisten peruskoululaisten kolminkertainen maailmanmestaruus järeimmässä mahdollisessa kansainvälisessä koulujärjestelmien vertailututkimuksessa, PISA:ssa (The OECD Programme for International Student Assessment), puhuu peruskoulun ja nykymuotoisen opettajan- 9

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita koulutuksen puolesta. PISA-tulosten valossa niin sanottu peruskoulun tasapäistävyys pitää paikkansa vain siltä osin, että täällä pidetään huolta heikoimmistakin. Heille annetaan Suomessa paremmat elämän eväät kuin missään muualla. Toisin kuin on väitetty, tämä ei kuitenkaan tapahdu lahjakkaimpien kustannuksella, sillä myös he menestyvät kansainvälisesti katsoen erinomaisesti. Väitetyt osaamisten romahtamisetkin asettuvat toiseen valoon, kun ne suhteutetaan tietoon siitä, ettei muualla ainakaan enempää osata. Toisaalta on varmasti totta, että osa tulevista lukiolaisista ei esimerkiksi selviytyisi yhtä nopeasti tietyistä laskutehtävistä kuin se huomattavasti pienempi osa kansakunnasta, joka aikoinaan drillattiin oppikoulujen karsintoihin. Eipä niistä tehtävistä tosin tuolloin selvinnyt suuri osa kansakoululaisistakaan. Olennaista on kuitenkin se, että paljon suurempi osa suomalaisista etenee opinnoissaan pidemmälle ja osaa huomattavasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Peruskoulun käyneillä on niitä valmiuksia, joita nyky-yhteiskunnassa toimiminen edellyttää. Peruskoulun käyneet osaavat myös häikäisevän paljon sellaista, mitä eivät koskaan koulussa oppineet. Ja ehkä heistä useampi oppii myös ajattelemaan itsenäisen kriittisesti. Paljon työtä on tehty peruskoulu-uudistuksen ja siihen elimellisesti liittyvän uusimuotoisen opettajankoulutuksen eteen. Työn hedelmät ovat ilman muuta maamme merkittävimpien saavutusten joukossa enkä tällöin laske yksinomaan sosiaalisia innovaatioita. Paljon on kuitenkin vielä tekemättä. Tutkimukseen ja tutkimusperustaiseen näyttöön perustuva koulutuspoliittinen päätöksenteko, koulutuksen suunnittelu ja opetus ovat hyvällä alulla. 30 vuotta sitten opettajat arvostelivat aiheellisesti kasvatustieteellistä tutkimusta siitä, että sillä oli niukasti annettavaa kentälle. Nykyisin kasvatustieteellisen tutkimuksen volyymi on moninkertaistunut, ja suurimman osan tutkimuksesta tekevät tulevat ja nykyiset opettajat ja opettajankouluttajat. Eikä viime aikoina juuri ole esitetty, etteivät tutkimusaiheet olisi koulumaailmassa relevantteja. Silti näyttö puuttuu liian usein, ja mutu korvaa tutkimustiedon niin yksittäisen opettajan opetustyössä, koulutuksen suunnittelussa kuin laajamittaisemmissa koulutusjärjestelmän reformeissakin. 10

Opettajankoulutuksen haasteista PISA-menestys on tuonut maahamme ennen näkemättömän joukon tutkijoita, toimittajia ja päättäjiä eri maista. Yleisin meille esitetty kysymys on, mistä menestys johtuu. Jokainen vastaa parhaansa mukaan, mutta tosiasiassa tiedämme aivan liian vähän siitä, mitkä opetusympäristöt, -menetelmät ja -materiaalit toimivat parhaiten. Samoin tiedämme liian vähän siitä, miten ne palvelevat erilaisten oppijoiden tarpeita yksilön kehityksen eri vaiheissa, tai yksinkertaisesti siitä, mitä suomalaisissa kouluissa ja luokissa oikein on tehty ja tehdään. Lopputuloksesta siis tiedämme jotakin, mutta sen tuottamisesta liian vähän. Seuraavien vuosikymmenten haaste on päästä tilanteeseen, jossa opetusta ja opettajankoulutusta kehitettäessä tukeudutaan enenevässä määrin näyttöön ja argumentointiin pikemmin kuin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja anekdootteihin. Niin kauan kun maamme koulutuspolitiikka (peruskoulu, esikoulu, opettajankoulutus) suurelta osin perustuu onnekkaisiin arvauksiin, on olemassa riski, että joskus arvaamme pahasti väärin, rikomme jotakin, mikä toimii, hävitämme jotakin olennaista. Ennen ensimmäisten PISAtulosten julkistamista keskusteltiin peruskoulusta yhä äänekkäämmin ja kielteisemmin. Keskustelu tyrehtyi vähitellen siltä erää. Väitän, että kasvatustieteellisen tutkimuksen tarve on nyt suurempi kuin koskaan. Alan tutkijakunta on myös vähitellen saavuttamassa tutkimuksen syvyyden, monialaisuuden ja laadun edellyttämän kriittisen massan. Ehkä tämä kirja osaltaan myös vauhdittaa keskustelua universaaleista opettajantyön ymmärtämisen kannalta keskeisistä käsitteistä. Odotan innolla tulevaa, samalla kun olen syvästi kiitollinen tähänastisesta. 11

Arto Kallioniemi Auli Toom Martin Ubani Heljä Linnansaari Esipuhe Akateemisen luokanopettajakoulutuksen kehityksestä Suomessa Tämän artikkelikokoelman keskiössä on maisteritasoinen luokanopettajakoulutus, joka syksyllä 2009 juhli kolmekymmentävuotista taivaltaan. Korkeatasoisen, yliopistossa tapahtuvan luokanopettajakoulutuksen on usein esitetty olevan yhtenä taustavaikuttajana suomalaisten hyvässä PISA-menestyksessä. Suomalainen akateeminen luokanopettajakoulutus on kansainvälisesti arvioiden ainutlaatuinen. Opettajat ovat erittäin motivoituneita ja päteviä työssään. Koulutukseen on pyrkinyt huomattavasti suurempi joukko hakijoita kuin siihen on voitu hyväksyä. Luokanopettajan ammatti on edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa arvostettu tehtävä. Yhteiskuntamme käyttää valtavat henkiset ja taloudelliset resurssit koulutukseen. Oppilaat ja heidän perheensä odottavat koululta ja sen opettajilta korkeatasoista työotetta. Koulutukseen hakeutuvat nuoret ovat motivoituneita opiskelijoilta, ja opintojen keskeyttäjien määrä on vähäinen. Opettajankouluttajat pyrkivät luomaan opiskelijoille innovatiivisen opiskeluympäristön, sillä opiskelijat omaksuvat samanaikaisesti sekä opetuksen sisältöjä että opetusmenetelmiä sovellettavaksi omassa työssään opettajana. Luokanopettajan tutkinto rakentuu nykyisellään usean eri tieteenalan sisällöis- 13

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita tä: kasvatustieteen tai kasvatuspsykologian pääaineopinnoista sekä ainedidaktisista opinnoista. Koulutuksessa tuetaan opettajaopiskelijoiden opettajuuden kehittymistä, ja tavoitteena on pedagogisesti ajattelevia, tutkivia opetuksen ja oppimisen asiantuntijoita. Tämä artikkelikokoelma on syntynyt Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen työntekijöiden toiveesta kuvata akateemisen luokanopettajankoulutuksen tutkimusta, kehitystä, sisältöä ja keskeisiä paradigmoja. Kokoelman artikkelit ovat tutkimuspohjaisia. Yhdessä ne avaavat kiintoisia näkökulmia jatkuvassa muutoksessa ja kehityksessä olevaan luokanopettajakoulutukseen. Akateeminen luokanopettajakoulutus on saavuttanut keski-iän. Koulutuksen alku 1970-luvulla osana korkeakoulujen tutkinnonuudistusta oli monisäikeinen prosessi. Kehityksen taustalla vaikutti suomalaisen yhteiskunnan koulutuspolitiikkaa perusteellisesti muuttanut peruskoulu-uudistus: uusi yhtenäiskoulu edellytti myös opettajankoulutuksen kehittämistä. Vuonna 1971 annettiin opettajankoulutuslaki, jonka mukaan koko yleissivistävän koulun opettajankoulutus haluttiin siirtää yliopistoihin. Tämän mahdollistava rakenteellinen muutos tapahtui vuosina 1973 1975. Tällöin yliopistoihin perustettiin kasvatustieteelliset tiedekunnat ja opettajankoulutusyksiköt. Vuonna 1973 asetettu opettajankoulutustoimikunta antoi mietintönsä vuonna 1975. Siinä luonnosteltiin pohja akateemiselle opettajankoulutukselle. (Komiteanmietintö, 1975; Niemi, 2005, s. 188; Rantala, Salminen, Säntti & Hansen, 2004.) Yliopistoihin akateeminen luokanopettajakoulutus tuli ensin kolmivuotisena 1974 ja maisteritasoisena syksyllä 1979 (Yrjönsuuri, 1987, s. 5 6). Yliopistojen tutkinnonuudistus oli tutkintoja ja yliopisto-opetusta syvällisesti koskettava reformi, jonka tavoitteet ja rajat löytyvät Kasvatusalan tutkinnonuudistuksen ohjaus- ja seurantaprojektin raportista vuodelta 1978, jossa määritellään luokanopettajan koulutusohjelman yleinen rakenne. Luokanopettajakoulutus, jota oli aikaisemmin annettu opettajaseminaareissa ja opettajakorkeakouluissa, tuli osaksi yliopistokoulutusta ja rinnasteiseksi muille yliopistollisille tutkinnoille. Aikaisempi kolmivuotinen peruskoulun opettajan tutkinto muuttui kasva- 14

Esipuhe tustieteen kandidaatin tutkinnoksi, jonka laajuudeksi määriteltiin 160 opintoviikkoa. Luokanopettajakoulutukseen liitettiin mukaan pro gradu -tutkielma. Tämä edellytti tutkimusmenetelmäopintojen liittämistä luokanopettajan opintoihin. Kasvatustieteen opintojen tehtävänä oli luoda teoreettinen perusta opettajan tehtävien hoitamiselle. Sivuaineen muodostivat 35 opintoviikon laajuiset peruskoulussa opetettavien aineiden opinnot ja vähintään kaksi 15 opintoviikon laajuista kokonaisuutta. (Laine, 2004, s. 80; Niemi, 1995, s. 110 118; 2005; s. 188 189.) Keskeisenä uudistuksen lähtökohtana oli opettajankoulutuksen tieteellistäminen. Luokanopettajakoulutuksen tavoitteissa painotettiin entistä selkeämmin sitä, että akateemisten asiantuntijoiden tuli pystyä hankkimaan ja soveltamaan uutta tietoa ja kehittyä jatkuvasti. Jokaisella opettajalla tuli olla valmius seurata ja hyödyntää uutta tutkimusta omassa työssään. Tutkinnonuudistuksen yhteydessä luotiin pohja ajatukselle, että opettaja toimii työssään tutkijan tavoin. Laitoksen emeritusprofessorit Hytönen ja Kansanen ovat rakentaneet opettajankoulutukseen tutkivan, pedagogisesti ja didaktisesti ajattelevan opettajan kulttuuria. Tällaisen opettajan toimintaa ohjaa avoin ja kriittinen asenne, ja hänellä on monipuoliset edellytykset kehittää omaa työtään. (Hakala, 1994, s. 12; Kansanen, 1993; Kansanen ym., 2000; Kansanen, 2006; Niemi, 2005, s. 188 189.) Alussa kasvatustieteen status yliopistomaailmassa oli vähäinen. Koulutukselle ei juuri ollut kansainvälisiä esikuvia. Vaikka koulutus kehitettiin akateemiseksi yliopistolliseksi koulutusohjelmaksi, monet sen piirteet ja traditiot periytyivät seminaariajalta. Niiden muuttaminen ei tapahtunut kerralla. Koulutusta sävytti suuri kontaktiopetuksen määrä ja lukuisat erilaiset opetusharjoittelut. Monet opettajankouluttajat epäröivät uuden koulutuksen vahvaa tutkimuksellista orientaatiota: sen pelättiin jättävän tulevien opettajien käytännön kasvatustaidot ohuiksi. Se ei ollut yllättävää, sillä opetushenkilökunnan oma tieteellinen pätevyys oli koulutuksen alkuvaiheessa melko vähäinen. (Rantala, Salminen, Säntti & Hansen, 2004.) 1980-luvulla akateemista luokanopettajakoulutusta kohtaan esitettiin voimakasta kritiikkiä, joka purkautui 1990-luvun alussa muun 15

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita muassa siihen, että esitettiin luokanopettajakoulutuksen siirtämistä ammattikorkeakouluihin. Kritiikki synnytti opettajankouluttajien keskuudessa voimakkaan akateemisen opettajankoulutuksen puolustamisen. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa opetusalan tarkat säädökset purettiin luokanopettajakoulutuksen osalta. Esimerkiksi vuonna 1989 mietintönsä jättäneen Opettajakoulutuksen kehittämistoimikunnan (Komiteanmietintö, 1989) jälkeen yliopistojen opettajankoulutuslaitokset saivat varsin väljät normit niissä toteutettavaa opettajankoulutusta varten. Näin opettajankoulutuslaitoksille jäi liikkumavaraa oman koulutuksensa suunnittelussa ja toteutuksessa. Kehittämisvastuu siirtyi valtakunnalliselta tasolta paikallistasolle. (Ks. esim. Komiteanmietintö, 1989, 96 97.) Opettajankoulutuslaitokset halusivat vahvistaa tutkimusta osana tiedeyhteisöä. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos vahvisti tieteellisyyttään usealla eri tavalla. Tutkiva opettajuus nousi keskeiseen asemaan opetussuunnitelmissa, eri oppiaineiden edustajat perustivat tutkimuskeskuksia ja laitoksen henkilökuntarakennetta uudistettiin perustamalla uusia professuureja. Opiskelijoiden omatoimisen työn määrä tutkintovaatimuksissa kasvoi. Akateemisuus luokanopettajankoulutuksen perusjuonteena vahvistui, ja sille löydettiin ominaiset muodot. (Rantala, Salminen, Säntti & Hansen, 2004.) 2000-luvun alussa akateemiselle luokanopettajakoulutukselle oli tunnusomaista voimakas kehittämistyö. Tällöin opetusministeriö julkisti opettajankoulutuksen kehittämisohjelman, jonka pohjalta valmisteltiin Opettajankoulutus tietoa, taitoa ja tulevaisuutta -raportti (Opetusministeriö, 2006). Bolognan prosessin myötä Suomessa toimi 2000-luvun alussa valtakunnallinen kasvatusalan ja opettajankoulutuksen koordinaatioprojekti VOKKE, joka antoi suosituksia luokanopettajakoulutuksen rakenteesta ja sisällöistä. VOKKEn suosituksissa säilytettiin suomalaisen opettajankoulutuksen keskeiset piirteet, vaikka reunaehtoina olikin eurooppalainen yliopistollinen tutkintorakenne. (Jakku-Sihvonen & Mikkola, 2008, s. 247 252.) 2010-luvulla akateeminen luokanopettajakoulutus on itsestään selvyys. Globalisaatio, moninaistuminen ja suomalaisen yhteiskunnan sy- 16

Esipuhe vällinen murros ovat tuoneet luokanopettajakoulutukselle uudet haasteet. Koulutuksen akateeminen perusvire on välttämätön, koska yhteiskunnan ja koululaitoksen haasteet ovat niin monisyisiä. Koulutuksen aikana luokanopettajat saavat vahvan teoreettisen perustan tarkastella kasvatuksen ja opetuksen ydinkysymyksiä. Monimuotoistuvassa maailmassa tutkimusmetodologiaan syventymisellä on paikkansa opettajat joutuvat työssään miettimään tiedon luonnetta ja rakentumista. Omakohtainen perehtyminen tieteelliseen työhön antaa kasvatus- ja opetustyöhön pintatietoa syvällisemmän näkökulman. Luokanopettajan ammatti edustaa vahvaa asiantuntijuutta. Esitetyltä kritiikiltä on kadonnut terä moderniin käsitykseen asiantuntijuudesta kuuluu syvällinen tiedeperusta. Akateeminen koulutus antaa luokanopettajille valmiudet syvällisen käyttöteorian rakentamiseen. Opettajan työ muuttuvassa yhteiskunnassa ja kasvatustodellisuudessa edellyttää jatkuvasti huomattavan laajojen ja monisyisten ilmiöiden tarkastelua ja ymmärtämistä. Voimme iloita ja olla onnellisia siitä, että 1960- ja 1970-luvun koulutuspoliittiset ratkaisut muovasivat luokanopettajakoulutuksen akateemiseksi koulutukseksi. Akateemisen luokanopettajakoulutuksen tutkimus Opettajankoulutus on keskeisen yhteiskunnallisen ja koulutuspoliittisen asemansa vuoksi jatkuvan kehittämisen ja tutkimuksen kohteena. Opettajankoulutusta on lähestytty tutkimuksellisesti useasta eri suunnasta, ja esimerkiksi kysymykset opettajankoulutuksen kontekstista, tehtävästä, organisoivasta teemasta, opetussuunnitelmasta, opettajan tietopohjasta, kompetensseista, persoonallisista ulottuvuuksista, vastuullisuudesta sekä opettajaksi oppimisesta ja kehittymisestä ovat olleet keskeisiä. Tutkimukseen perustuvat ehdotukset siitä, mihin suuntaan opettajankoulutuksen rakenteita, sisältöjä ja käytänteitä olisi muutettava, jotta se parhaalla mahdollisella tavalla vastaisi ja valmistaisi nuoria opettajia nykykoulun ja moninaisen yhteiskunnan haasteisiin ja antaisi välineet tehdä opettajan työtä useita vuosikymmeniä valmistumisen 17

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita jälkeen, ovatkin opettajankoulutuksen dynaamisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta aivan olennaisia (vrt. Townsend & Bates, 2007; Toom, Kynäslahti, Krokfors, Jyrhämä, Byman, Stenberg, Maaranen & Kansanen, 2010). Käsillä olevan akateemista luokanopettajakoulutusta tarkastelevan teoksen artikkelit liittyvät sekä kansalliseen että kansainväliseen opettajankoulutuksen tutkimukseen. Opettajankoulutuksen tutkimuksessa voidaan ajatella olevan kaksi pääasiallista kenttää, amerikkalainen ja eurooppalainen tutkimuskenttä, joilla kummallakin on omat erityiset tematiikkansa mutta jotka monelta osin ovat myös päällekkäisiä (Blömeke, Reinhold, Tulodziecki & Wildt, 2004; Moon, Vlasceanu & Barows, 2003; Terhart, 2009). Tutkijoiden huomio kohdentuu aina johonkin sellaiseen opettajankoulutuksen aihepiiriin tai osa-alueeseen, joka kiinnostaa, aiheuttaa huolta tai vaatii syystä tai toisesta kehittämistä. Cochran-Smith ja Fries (2005, 2008) tarkastelevat eri aikoina vallinneita opettajankoulutuksen tutkimuksen painopisteitä ja tiivistävät neljä laajaa opettajankoulutuksen tutkimuksen ydintä: I opettajankoulutus opetussuunnitelmahaasteena, II opettajankoulutus koulutushaasteena, III opettajankoulutus oppimishaasteena ja IV opettajankoulutus koulutuspolitiikan haasteena. Myös käsillä olevan teoksen artikkelit käsittelevät ainakin näitä neljää teemaa, erityisesti suomalaisesta opettajankoulutuksen näkökulmasta. Keskustelu ja tutkimukset yliopisto-opetuksen ja opettajankoulutuksen laadusta käyvät vilkkaina (vrt. Buchberger, Campos, Kallos, & Stephenson, 2000). Yhtenä opettajankoulutuksen laadukkuuden mittarina käytetään opetuksen vaikuttavuutta oppilaiden oppimistuloksiin. Tämänkaltaisia tutkimuksia suomalaisessa opettajankoulutuksen tutkimuksen kentässä on vähemmän. Suomalaisten koululaisten menestys kansainvälisissä PISA-testeissä on antanut riittävää vahvistusta siitä, että koulutusjärjestelmämme kokonaisuudessaan ja opettajankoulutus sen yhtenä osana on kyllin hyvä valmistamaan lapsia ja nuoria globaalistuvaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Tähän kytkeytyy se, että meillä on etuoikeus yhä edelleen saada aidosti valita parhaimmat ja soveltuvimmat opiskelijat opettajankoulutukseen lukuisasta hakijajoukosta ja 18

Esipuhe kouluttaa heistä korkeatasoisesti taitavia, kompetentteja, pedagogisesti ajattelevia ja toimivia opettajia. Artikkelikokoelman esittelyä Käsillä olevan teoksen artikkelit muodostavat monimuotoisen kaaren kattaen 30-vuotisen maisteritasoisen luokanopettajakoulutuksen eri vaiheita ja erityiskysymyksiä. Artikkelikokoelman johdannoksi Patrik Scheinin pohtii akateemisen luokanopettajakoulutuksen haasteita lukijoiden ajatuksia herättäen. Teoksen päättää Heljä Linnansaaren kirjoittama kooste Professori Juhani Hytösen moniottelijan elämäntyö akateemisen luokanopettajan koulutuksen kehittäjänä Helsingin yliopistossa. Siinä nivotaan yhteen emeritusprofessori Juhani Hytösen akateemisen uran ja luokanopettajakoulutuksen eri vaiheet. Kirjan muut artikkelit on jaettu teemoittain neljään lukuun. Luvut ovat I Akateeminen luokanopettajakoulutus yhteiskunnallisten muutosten keskellä, II Akateemisen luokanopettajakoulutuksen ja opettajuuden ytimessä, III Akateeminen luokanopettajakoulutus ja tiedonalat sekä IV Akateemisen luokanopettajakoulutuksen uudet haasteet. Kirjan ensimmäinen luku on Akateeminen luokanopettajakoulutus yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Hannele Niemi tarkastelee suomalaisen opettajankoulutuksen erityiskysymyksiä ja tutkimusperustaisuuden kysymystä artikkelissa Suomalainen opettajankoulutus uusien haasteiden edessä. Seuraavassa artikkelissa Teorian ja käytännön ristiaallokossa luokanopettajan koulutuksen akatemisoituminen ja sen heijastuminen opettajaksi opiskelevien praktisiin valmiuksiin Jukka Rantala, Jari Salminen ja Janne Säntti tarkastelevat eräitä akateemisen opettajankoulutuksen sisäisen kehitystyön avainkysymyksiä eli teorian ja praksiksen välistä suhdetta koulutuksessa sekä ainedidaktiikan tieteenalan erityispiirteitä. Hannu Simola pohtii koulutuksen laadunvarmistuksen kansallisia ja globaaleja kytköksiä artikkelissaan SPAM, GERM ja akateeminen opettajankoulutus. Luvun neljännessä artikkelissa Toiveet, todellisuus ja itsekuvauksen ongelma opettajankoulutuksen kehittämishankkeiden 19

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita tarkastelua Niklas Luhmannin systeemiteorian valossa Petteri Hansen arvioi erilaisten kehittämishankkeiden funktiota ja roolia opettajankoulutusorganisaatiossa. Kehittämishankkeiden voidaan nähdä vastaavan yhteiskunnan opettajankoulutukselle asettamiin ulkoisiin haasteisiin: samanaikaisesti on kiinnitettävä huomiota siihen, miten kehitystyön tulokset voitaisiin siirtää kiinteäksi osaksi opettajakoulutuksen käytäntöä. Toisen luvun, Akateemisen luokanopettajakoulutuksen ja opettajuuden ytimessä, avaa Jukka Husun ja Auli Toomin artikkeli Opettaminen neuvotteluna oppiminen osallisuutena: opettajuus demokraattisena professiona. Artikkelin fokuksena on luokanopettajakoulutus ja siinä kysytään, miten se valmistaa tulevia opettajia kohtaamaan opettajantyön haasteita. Katariina Maaranen pohtii esityksessään Miten saada käytännöstä hyväksyttävää? Miten teoretisoida käytäntöä? käytännön osuuden kehittämismahdollisuuksia akateemisessa luokanopettajakoulutuksessa. Artikkelissaan Opettamisen tutkiminen tutkimisen opettaminen Riitta Jyrhämä ja Katriina Maaranen tarkastelevat tutkimuksen ja käytännön integroimista eli tutkielman ja praktikumin nivoutumista luokanopettajaopinnoissa. Luvun päättää Janne Säntin artikkeli Muuttuuko opettaja ja mihin suuntaan?, joka avaa opettajuuden kehitystä lähihistorian näkökulmasta. Luku Akateeminen luokanopettajakoulutus ja tiedonalat kohdentuu ainedidaktiikkaan osana luokanopettajakoulutusta. Anu Laine ja Markku S. Hannula tarkastelevat artikkelissaan Matematiikan didaktiikka luokanopettajakoulutuksessa matematiikan didaktiikan opetuksen lähtökohtia ja haasteita. Opetuksessa korostuvat erityisesti matematiikkakuvaan ja matemaattisiin valmiuksiin liittyvät kysymykset. Elina Harjunen ja Kauko Komulainen käsittelevät äidinkielen ja kirjallisuuden roolia luokanopettajakoulutuksessa ja luokanopettajan työssä artikkelissaan Äidinkieli ja kirjallisuus luokanopettajan ydinaineena. Otsikkonsa mukaisesti Marko van den Bergin artikkeli Historiallis-yhteiskunnallisten aineiden didaktiikka ja luokanopettajakoulutus kuvaa historiallisyhteiskunnallisten aineiden didaktiikan lähtökohtia sekä opetuksen toteutusta osana luokanopettajakoulutuksen monialaisia opintoja. Uskonnon didaktiikan opetus luokanopettajakoulutuksessa artikkelissa Arto 20

Esipuhe Kallioniemi ja Martin Ubani käsittelevät uskonnon didaktiikan opetuksen lähtökohtia ja erityiskysymyksiä sekä vertailevat annettua opetusta Suomen luokanopettajakoulutusyksiköissä. Inkeri Ruokonen ja Heikki Ruismäki tarkastelevat artikkelissaan Taito- ja taideaineet akateemisessa opettajankoulutuksessa haikuja opettajankouluttajilta alan didaktiikan opetusta opettajien näkökulmasta. Luvun päättää artikkeli Tiedonalalähtöinen eheyttävä opetus monikulttuurisessa koulussa, jossa Kalle Juuti, Seija Kairavuori ja Sirpa Tani hahmottavat tiedonalalähtöisen eheyttämisen teoreettisia lähtökohtia sekä arvioivat tiedonalalähtöisen kurssin toteutumista opettajankoulutuksessa. Luku Akateemisen luokanopettajakoulutuksen uudet haasteet päättää artikkelikokoelman. Kirsti Lonka ja Kirsi Pyhältö arvioivat artikkelissaan Tulevaisuuden opettajankoulutus?, millaisia valmiuksia opettajankoulutuksen pitäisi antaa tuleville opettajille tulevaisuutta varten ja millaisia asioita niiden antaminen edellyttää opettajankoulutukselta. Toimijuus ja sen kehittymisen tukeminen opettajankoulutuksessa artikkelissa Lasse Lipponen ja Kristiina Kumpulainen tarkastelevat opettajankoulutusta sosiokulttuurisesta viitekehyksestä. He asettavat yksilön toimijuuden opettajankoulutuksen ja kouluopetuksen läpäiseväksi tavoitteeksi. Heini Paavola ja Mirja-Tytti Talib avaavat artikkelissaan Monimuotoistuva yhteiskunta ja luokanopettajakoulutuksen haasteet yhteiskunnan monikulttuuristumiseen liittyviä opettajankoulutuksen erityiskysymyksiä. Heikki Kynäslahden ja Seppo Tellan artikkeli Mediakasvatuksen kasvatustieteellistyminen ja akateeminen opettajankoulutus käsittelee mediakasvatuksen kehittymistä osana kasvatustieteellistä tutkimusta. Luvun viimeisessä artikkelissa Tiedekeskuspedagogiikka ja akateeminen opettajankoulutus Hannu Salmi esittelee tiedekeskuspedagogiikan antia luokanopettajakoulutuksessa. Lopuksi Artikkelikokoelma on syntynyt halusta kuvata akateemiseen luokanopettajakoulutukseen liittyvää tutkimustoiminnan laajuutta ja kirjoa. Mukana on kasvatustieteilijöiden, kasvatuspsykologien ja ainedidak- 21

Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita tiikan edustajien näkökulmia luokanopettajankoulutukseen. Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutuksen johtajana toimi pitkään professori Juhani Hytönen. Hänen roolinsa koulutuksen suunnittelijana, kehittäjänä ja toteuttajana on ainutlaatuinen. Professori Juhani Hytönen aloitti laitoksellamme luokanopettajakoulutuksen teoreettisen tarkastelun kirjoittamalla laajasti siteeratun teoksen Opettajankoulutuksen teoria-aineksia: käytännön sovellutuksena Helsingin yliopiston luokanopettajan koulutusohjelma (Hytönen, 1982). Teos aloitti samalla myös laitoksemme silloisen esimiehen professori Pertti Kansasen perustaman kunnianarvoisen julkaisusarjan, jossa on julkaistu yli 300 opettajuuteen ja opettajankoulutukseen liittyvää tutkimusta. Opettajankoulutuslaitoksen asema tieteellisenä laitoksena on myös lisännyt tutkimustoiminnan tarvetta. Tutkimusaktiviteetin lisääntyminen on tehnyt oman raporttisarjan perustamisen tarpeelliseksi, totesi esimies uuden sarjan saatesanoissaan. Professori Juhani Hytösen virkaura opettajankoulutuslaitoksella kesti 35 vuotta. Akateeminen luokanopettajakoulutus oli lähes koko professori Hytösen virkauran ajan hänen toimintansa ja tutkimuksensa ytimessä. Professori Juhani Hytönen oli olemuksellaan ja toiminnallaan luomassa Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutukselle akateemisia kasvoja. Meidän nuorempien opettajankouluttajien on ollut hyvä kulkea hänen viitoittamaansa tietä. Professori Juhani Hytönen jäi ansaitulle eläkkeelle 1.1.2010. Haluamme omistaa tämän teoksen professori Juhani Hytösen pitkälle ja ansiokkaalle uralle akateemisten luokanopettajien kouluttajana ja koulutuksen profiilin rakentajana. Artikkelikokoelma on laitoksemme kiitos professori Hytöselle. Hän, jos kukaan, ansaitsee kirjan, jonka fokuksena on akateeminen opettajankoulutus. Labor improbus omnia vincit. (Vergilius) Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa syyskuun 22. päivänä 2010 Arto Kallioniemi Auli Toom Martin Ubani Heljä Linnansaari 22