HERALDIIKKA EILEN JA TÄNÄÄN 25.02.2015-01.04.2015 KE 16:50-18:20 OPISTOTALO - HELSINGINSALI / HELSINGINKATU 26 FM JUSSI TUOVINEN
LUENTOSARJAN OHJELMA Heraldiikka eli vaakunaoppi voi kuulostaa pölyiseltä, mutta se on edelleen voimissaan. Sillä on merkittäviä vaikutuksia visuaaliseen kulttuuriimme, siksi perusperiaatteet on hyödyllistä tuntea. 1. 25.2. Heraldiikan synty ja kehitys 2. 11.3. Heraldiikan säännöt ja periaatteet 3. 18.3. Heraldiikka semioottisena symbolijärjestelmänä 4. 1.4. Heraldiikan lajit ja tyylit 5. 8.4. Heraldiikka Suomessa
LUENTOAINEISTO Kunkin luennon aineisto ladataan opiston verkkosivulle aina luennon jälkeen Se on pääosin siinä muodossa kuin luennolla on esitetty, mutta mahdolliset korjaus-ja täsmennystarpeet huomioon ottaen Osoite: opi.opisto.hel.fi/yleisluennot/ Palaute on aina tervetullutta!
SEMIOTIIKKA Semiotiikka (ant. kreik. sēmeiōtikē tekhnē merkitsemistaito ) eli merkkioppi on filosofinen suuntaus tai tieteenala, joka tutkii merkkien, kuten sanojen, kuvien, äänien, ilmausten ja ajatusten semantiikkaa eli merkitystä, syntaksia eli yhdistelysääntöjä ja pragmatiikkaa eli tilannekohtaista merkitystä ja käyttöä Semiotiikan keskeinen käsite on merkki, joka on mikä tahansa esine, asia tai havainto, joka viittaa tavalla tai toisella itsensä lisäksi myös johonkin muuhun eli edustaa jotain muuta, latinaksi aliquid stat pro aliquo eli jotain jonkin toisen puolesta Merkkisuhde voi toteutua vain tulkinnan kautta, mikä edellyttää intentionaalisuutta Semiotiikka tutkii sitä, miten tämä itsensä ulkopuolelle viittaaminen tapahtuu ja miten merkitykset ja tulkinnat muodostuvat, kehittyvät ja liittyvät toisiinsa
SEMIOOTTINEN KOLMIO Semiotiikan merkittävä teoreettinen kehittelijä amerikkalainen Charles Sanders Peirce (1839-1914) kehitti merkin kolmiosaisen mallin, joka edelleen on semiotiikan keskeisin lähtökohta Siinä merkin osat ovat: 1. Merkki(väline) eli representamen 2. Objekti eli merkin viittaamisen kohde tai referentti 3. Interpretantti eli tulkinnos tai tulkinta eli merkitys, joka merkistä syntyy, joka on niin ikään merkki Peircen kolmijako edellyttää, että merkin ja sen kohteen välillä on aina interpretantti, joka muodostaa sekä itse merkkisuhteen että sen kontekstin, jossa se tulkitaan
MERKKISUHTEEN KOLME LAJIA TAI ASPEKTIA Peircen tunnetuin merkkejä koskeva jaottelu erottelee kolme erilaista tapaa, joilla merkit voivat viitata objektiinsa: 1. Ikoninen merkki muistuttaa jossain suhteessa kohdettaan; esimerkiksi maalaus muistuttaa maalattua henkilöä ja viittaa täten sisältönsä puolesta häneen 2. Indeksi (osoitin) on merkki, jolla on selkeä kausaalinen yhteys kohteeseensa; esimerkiksi savu toimii tulen merkkinä, koska ihmiset käsittävät savun todennäköiseksi syyksi tulen 3. Symboli (tunnus) on konventionaalinen merkki, jonka viittaus kohteeseensa perustuu sopimukseen ja jonka tulkinta vaatii tuon sopimuksen tuntemista; esimerkiksi vieraan kielen sanat pitää erikseen opetella Toisin kuin usein kuvitellaan ko. merkkilajit eivät ole eksklusiivisia tai toisiaan poissulkevia ja usein niissä on myös ajallista kehitystä; esimerkiksi nykyiset kirjaimemme ovat kehittyneet alun perin eri asioita kuvaavista kuvakkeista eli piktogrammeista, mutta nykyisin harvat kirjainten käyttäjät tietävät tai tulevat ajatelleeksi sitä
SEMIOTIIKKA JA SEMANTIIKKA Semiotiikka ja semantiikka sotketaan usein toisiinsa eikä niillä täysin vakiintunutta käsitteellistä suhdetta olekaan Semantiikka on alun perin erityisesti kielitieteen käyttämä termi, jolla tarkoitetaan kielen keskimmäistä osa-aluetta eli kielen suhdetta siihen, mihin se viittaa tai mistä se kertoo Muut kaksi osaa on syntaksi, joka tarkoittaa kielellisten kuten sanojen ja lauseiden suhdetta toisiinsa, ja pragmatiikka, joka tarkoittaa sitä, miten ja missä yhteyksissä kieltä käytännössä käytetään Koska kieli on vain yksi, joskin hyvin keskeinen, merkkijärjestelmä on kielitiedekin siten vain osa semiotiikkaa, joskin se on itsenäisesti kehittynyt monin osin pitemmälle omine erikoisterminologioineen, joita soveltuvin osin voi laajentaa muunkin semiotiikan käyttöön Näin ollen semantiikkaa voi pitää eräänä keskeisenä semiotiikan osa-alueena, jossa tarkastellaan erityisesti merkityssuhteiden muodostumista ja kehittymistä
MERKKI JA SYMBOLI Merkki- ja symbolikäsitteiden käyttöä häiritsee jossain määrin se, että em. täsmällisten semioottisten määritelmien ohella niitä käytetään arkikielisesti, jolloin niiden määritelmät tai varsinkin konnotaatiot ovat usein hiukan erilaiset Merkki ymmärretään usein suppeammin kuin semiotiikassa eli että se on joku yksinkertainen usein visuaalinen kuva tai asia, jolla viitataan johonkin yksikäsitteiseen asiaan tai jolla on joku muu selkeästi rajattu funktio kuten esim. liikennemerkki tai postimerkki Symbolin sopimuksenvaraisuudessa nähdään taas usein jotain salattua tai kätkettyä, joka avautuu vain joillekin harvoille joko aiemman tietämyksen tai jonkin erillisen avaimen (vrt. koodi) avulla ja joka kantaa siten erilaisia piilomerkityksiä Molemmat käyttötavat sisältyvät toki vastaavien semioottisten käsitteiden sisälle, mutta jälkimmäiset ovat paljon laajempia käsitteitä Semioottisesti tarkasteltuna kaikki symbolit ovat merkkejä, mutta kaikki merkit eivät välttämättä ole symboleja tai ainakaan pelkästään
SYMBOLISMI Symbolismi oli 1800-luvun loppupuolen Ranskasta ja Belgiasta alkanut taidesuuntaus, joka vaikutti runoudessa ja muussa taiteessa ja jolle oli ominaista symbolien käyttö Ranskalainen symbolismi oli toisaalta vastareaktio realismiin ja naturalismiin, jotka vaativat todellisuuden kuvaamista "sellaisena kuin se on", toisaalta jatkoa romantiikan perinteelle Symbolistit olivat kiinnostuneet ihmisen sielunelämästä, mielikuvituksesta ja unista ja uskoivat, että "suurten totuuksien" lähestyminen vaatii epäsuoria keinoja, kuten voimakkaasti vaikuttavia symboleja ja metaforia
ALLEGORIA ELI VERTAUSKUVA Allegoria (kreikan sanoista αλλος toinen ja αγορευειν puhua julkisesti ) eli vertauskuva tai vertauksellinen esitystapa on kirjallisuudessa tai kuvataiteissa käytettävä symbolistinen kuvaustapa, jossa alkuperäinen käsite tai idea korvataan toisella Allegoriassa teoksen tai ilmaisun todellinen merkitys on jokin muu kuin sen kirjaimellinen ilmiasu Esimerkiksi jokin abstrakti käsite tai luonnonvoima voidaan kuvata elollisena oliona tai ihmiset muina eläiminä Tyypillisiä esimerkkejä allegoriasta ovat faabelit ja osa Raamatun näyistä Tizianin Harkitsevuuden allegoria 1565: Kolme ihmispäätä symboloivat ikävaiheita ja kolmipäinen peto (koira, leijona, susi) edustaa viisauden asteita
ALLEGORIA JA METAFORA Allegoria on periaatteeltaan lähellä metaforaa Metaforan tavoin myös allegoriassa jotakin asiaa (teema) kuvataan toisen asian (reema) kautta Allegorian ja metaforan keskeisimpänä erona on se, että allegoriassa kaksi käsitettä korvaa toisensa sopimuksenvaraisesti, kun taas metafora edellyttää teeman (kohde) ja sitä kuvaavan reeman (ilmaisu) välillä jotakin luonnollista yhteyttä Allegorista vertauskuvaa ei siis voida yleensä ymmärtää suoraan päättelemällä, vaan sitä tulkitsevan on myös tiedettävä tai oivallettava, mitä käsitteitä vertauskuvassa on korvattu Semioottisesti voi sanoa, että allegoriat perustuvat ensisijaisesti symboliselle merkkisuhteelle ja metaforat ikoniselle ja osin indeksiselle
METONYMIA Metonymia tarkoittaa tilanteita, joissa johonkin käsitteeseen viitataan nimeämällä jokin toinen, tuohon käsitteeseen läheisesti liittyvä käsite Metonymia on allegorian ja metaforan tapaan retoriikan keskeisiä kielikuvia eli trooppeja, joka lasketaan joissain luokitteluissa metaforan alalajiksi, joskus taas sille rinnakkaiseksi käsitteeksi Metaforassa ilmaisun ja kohteen suhde on keskeisemmin ikoninen eli johonkin ilmeiseen ja havaittavaan (esim. visuaaliseen) samankaltaisuuteen perustuvaa kun metonymiassa se on enemmänkin jonkinlaiseen kausaaliseen eli indeksiseen suhteeseen perustuvaa kuten esim. syy asetetaan seurauksen tilalle, omistaja omistetun tilalle, abstrakti konkreettisen tilalle tai jotain muuta pääteltävissä olevaa Metaforassa yhteys rinnastettavien asioiden tai olioiden välillä on ennakoimaton. Metonymiassa merkityksen siirto tapahtuu tuttuuden ja asiayhteyden perusteella: "Valkoinen talo vaikenee" merkitsee, ettei Yhdysvaltain presidentti aio kommentoida
SYNEKDOKEE Neljäs tässä yhteydessä maininnan arvoinen kielikuva on synekdokee, joka tarkoittaa kielikuvaa, jossa ilmaisun ja kohteen yhteys on vahva ja ilmeinen mutta mittakaavaltaan erilainen Synekdokeessa voidaan osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen tai kokonaisuutta tarkoittavalla sanalla sen osaan, yleisemmällä käsitteellä voidaan viitata erityisempään tai erityisemmällä käsitteellä yleisempään tai ainetta tarkoittavalla sanalla viitataan siitä tehtyyn esineeseen tai päinvastoin Synekdokee lasketaan useimmiten erääksi metonymian alalajiksi, mutta joskus se mielletään myös siitä itsenäiseksi troopiksi
HERALDIIKKA JA KIELIKUVAT Koska heraldiikassa pyritään lyhyeen ja täsmälliseen ilmaisuun, mutta samalla sillä halutaan usein kuvata vaakunan haltijan kannalta positiivisiin asioihin, ominaisuuksiin ja/tai ilmiöihin, on erilaisten kielikuvien ja merkitystensiirtokeinojen käyttö tullut hyvinkin suosituksi Symbolisilla ja allegorisilla merkeillä halutaan usein tuoda esiin ominaisuuksia ja muita abstrakteja asioita, metaforilla esim. lukumääriä ja metonymioilla ja synekdokeilla asioita ja ilmiöitä, joiden kuvaaminen kokonaan olisi hankalaa tai epäheraldista Usein suoran viittauksen ohella halutaan viitata jo johonkin vakiintuneeseen tai tunnettuun suhteeseen, esim. ristin monilla eri varianteilla voidaan viitata paitsi yhteiseen taustaan eli kristinuskoon niin moniin jonkin ristin muodon jo valinneisiin yhteisöihin tai paikkakuntiin Sama tunnus tai merkki voi viitata moniin eri asioihin sekä erikseen että rinnakkain sen mukaan mitä merkkisuhteen muotoa halutaan painottaa, esimerkkinä ankkuri
ANKKURIN MERKITYKSIÄ Virolahden vaakuna, jonka on suunnitellut Olof Eriksson vuonna 1951 Vaakunaselitys: Kulta-apilakylvöisessä punaisessa kentässä paaluttainen hopea-ankkuri Vaakuna kuvastaa aiheiltaan Virolahden vanhaa satamapaikkaa, merenkulkua, kauppaa, kalastusta ja maanviljelystä sekä yli 600-vuotiasta seurakuntaa Synekdokee: Ankkuri -> Laiva -> Merenkulku Metonymia: Merenkulku -> Kauppa, kalastus -> Satamapaikka Metonymia/Metafora: Ankkuri -> Tuki, turva Allegoria: Ankkuri -> Toivo, Kristillinen perinne
AARNIKOTKA ELI GRIIPPI Aarnikotka, vaakalintu tai griippi (kreikaksi γρυψ) on taruolento, jolla on kotkan pää, siivet ja jalat etujalkoina sekä leijonan vartalo, takajalat ja häntä; joskus myös käärmeen tai skorpionin pyrstö Griipin alkuperä on Lähi-idässä, mistä se on siirtynyt kreikkalaiseen ja roomalaiseen mytologiaan Keskiajalla griipit olivat suosittuja gargoileina eli rakennusten räystäiden koristeltuina vesiränneinä erityisesti gotiikan kaudella Nykyään esiintyy lähinnä kirjallisuudessa ja heraldiikassa
MIKSI AARNIKOTKA? Aarnikotkien uskottiin vartioivan kulta-aarretta, ja tarinoiden mukaan aarnikotkat repisivät kappaleiksi varkaat, jotka yrittäisivät varastaa kullan Aarnikotkia pidettiinkin ylipäätään hyvinä ja vahvoina vartijoina, joten niiden kuvia laitettiin mielellään hautoihin ja pyhiin esineisiin turvaksi pahoja henkiä ja muita vihulaisia vastaan Luultavasti aarnikotkaa pidettiin pyhänä, mutta sen palvonnasta ei ole tarkempaa tietoa Aarnikotkassa yhdistyy kaksi suosittua heraldista tunnusta eli kotka ja leijona, joten aarnikotkaan oli helppo liittää myös sekä kotkaan että leijonaan jo ennestään positiiviseksi mielletyt ominaisuudet
HERALDISTA KIKKAILUA Selkeimmin ikonisia heraldisia ratkaisuja ovat heraldiikassa muutoin kiellettyjen kirjainten korvaaminen niitä visuaalisesti muistuttavilla airutkuvioilla Tällaisia ovat esim. paalu tai riuku (I-kirjain), kaateinen polviorsi (V-kirjain), kaksoispolviorsi (M-kirjain), kaateinen kaksoispolviorsi (W-kirjain), vinoristi (X-kirjain), haaruristi (Y-kirjain) sekä lakiopaalu (T-kirjain) Yksi tällainen airutkuvio vielä menee, vaikka oikeaoppinen heraldikko voi sellaiselle hiukan tuhahdellakin, mutta useamman ymppääminen samaan vaakunaan alkaa olla jo keinotekoista Toisaalta kirjainefekti voidaan saada myös sopivasti valitulla tai kuvatulla esineellä kuten esim. vasaralla (T-kirjain) Tampereen vaakunassa tai haahlalla (J-kirjain) Jäppilän vaakunassa
KIRJAIMIA SUOMEN KUNTAVAAKUNOISSA
EMBLEEMI Embleemi (ransk. emblème) oli alun perin metalliastian kohokuva tai ornamentti Nykyisin se tarkoittaa kuvaesitystä, jossa on symbolinen sisältö Se on abstrakti tai esittävä kuva, joka ilmentää jotain käsitettä, esimerkiksi moraalista totuutta tai allegoriaa, tai edustaa henkilöä, kuten kuningasta tai pyhimystä Andrea Alciaton vuonna 1531 teoksessaan Emblemata määrittelemässä merkityksessä embleemi koostuu motosta, kuvasta ja runosta Motto eli sana tai mietelmä esitetään kuvana ja selitetään runon avulla Embleemit sisältyvät yleensä kirjoihin tai käsikirjoituksiin
EMBLEMATIIKKA Emblematiikka tai embleemitaide on renessanssin aikana syntynyt embleemejä sisältävä taide, joka kukoisti barokin aikana varsinkin hovi- ja kirkkomaalauksissa Aluksi motoissa viitattiin antiikista peräisin oleviin yleisiin moraalisiin väitteisiin, mutta 1500-luvulla vastauskonpuhdistus ja protestantismi ottivat embleemitaiteen käyttöönsä Selityksettä ymmärrettäviä allegorioita alettiin kaivata 1700-luvulla, mutta romantiikassa, kuten Caspar David Friedrichin maalauksissa näkyy vielä embleemaattisia motiiveja Myöhemmin embleemi on liittynyt esimerkiksi julisteisiin tai propagandakuviin Myös Venäjän avantgarde käytti hyväkseen eräänlaista abstraktia emblematiikkaa