LÄHEISTEN MUKANAOLON MERKITYS PÄIHDEKUNTOUTUKSEN AIKANA HIETALINNA-YHTEISÖSSÄ Huhtimo Petra Hynninen Virpi Opinnäytetyö, kevät 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)
TIIVISTELMÄ Huhtimo Petra, Hynninen Virpi. Läheisten merkitys päihdekuntoutuksen aikana Hietalinna-yhteisössä, Helsinki, kevät 2005, 63 s. 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveysja kasvatusalan koulutusohjelma. Sosiaali- ja kasvatusala, Sosionomi (AMK). Tutkimus palvelee Hietalinna-yhteisössä meneillään olevaa päihdehoitoon liittyvää kehittämistyötä. Kehittämistyön tavoitteena on löytää keinoja, millä tavoin asiakkaiden läheiset voisivat olla tukemassa päihdekuntoutusta. Tutkimuksessa tarkastellaan läheisten merkitystä ja roolia päihdekuntoutuksen aikana Hietalinna-yhteisössä, keskittyen asiakkaiden näkökulmaan. Tutkimuksessa selvitetään, millaista tukea asiakkaat ovat kokeneet saavansa läheisiltään ja onko läheisten mukanaolo tukenut päihdekuntoutusta. Tutkimuksessa kartoitetaan myös asiakkaiden näkemyksiä siitä, miten ja missä määrin he toivovat läheisiään mukaan hoidon rakenteisiin ja kuinka toimintaa voitaisiin kehittää edelleen. Tutkimus toteutettiin käyttäen kvalitatiivista tutkimusotetta ja aineistonkeruumenetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Haastattelut tehtiin viidelle Hietalinnayhteisön asiakkaalle ja ne toteutettiin ryhmähaastatteluina syksyllä 2004. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin teemoittelua ja tutkimuksessa noudatettiin asiakaslähtöisyyden näkökulmaa. Tutkimustulosten perusteella läheisten toivotaan osallistuvan päihdekuntoutukseen. Kokemus on, että läheiset ovat tukeneet päihdekuntoutusta. Ongelmakohtana on kuitenkin se, ettei kuntoutujilla juurikaan ole tukea antavia ja päihderiippuvuutta ymmärtäviä läheisiä. Ymmärtämättömistä läheisistä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Läheisen mukaan ottaminen hoitoon aivan laitoshoidon alkuvaiheessa saattaa olla hoidon kannalta haitallista ja häiritä kuntoutusta. Haasteellista onkin löytää kuntoutusta tukevan läheisen lisäksi myös oikea ajankohta läheisen hoitoon osallistumiselle. Tutkimustulosten mukaan vertaistuesta hyödyttiinkin enemmän kuin muista läheisistä, erityisesti laitoshoidon alussa. Tutkimustulosten mukaan kehittämisalueena Hietalinna-yhteisössä on mm. yhteisön ulkopuolella tapahtuvan vertaistukitoiminnan ja tukihenkilötoiminnan kehittäminen. Myös läheisille tukea antavan toiminnan kehittäminen koettiin tärkeäksi. Läheisille voitaisiin esimerkiksi järjestää info-tilaisuuksia, joissa heille yleisesti kerrottaisiin päihderiippuvuudesta ja Hietalinna-yhteisön yhteisöhoidosta. Asiasanat: päihderiippuvuus, sosiaalinen tuki, yhteisöhoito, perheverkosto, vertaistuki, päihdekuntoutus
ABSTRACT Huhtimo, Petra and Hynninen, Virpi. The Meaning of Family and Peer Support in the Rehabilitation of Intoxicant Abusers. Helsinki, spring 2005. Language: Finnish. 63 pages. 3 appendices. Diaconia Polytechnic, Helsinki Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education; Bachelor of Social Sciences. The purpose of this study is to get more and deeper information about the meaning of peer and family support networks in an institution (Hietalinnayhteisö) for intoxicant abusers. This study was requested by the institution to be part of a development project. The aim of this project was to increase the peer and family support of clients in their rehabilitation. One important aspect of this project is that the clients choose for themselves who belong to their support network. This study examines the client s perspective, the meaning of networks and the role of rehabilitation. Also in this study, we look at the clients perspectives about how and how much they wish those in their network to be involved in their rehabilitation and how Hietalinna-yhteisö can further develop their activities. Hietalinna-yhteisö is a rehabilitation institution for intoxicant abusers. There are places for sixteen clients. In Hietalinna-yhteisö, they do not use any medicine. And the peer support is the strength in the rehabilitation. This study is qualitative. The study was conducted using theme interviews. Five recovering intoxicant abusers were interviewed in fall 2004. The interviews were analysed thematically, focusing on the clients perspectives. According to the results, most of the clients felt that peers understand them better than family because they are in the same life situation. However, the findings showed that clients desired that family members play a bigger role in the rehabilitation process. Experiences were that both family and friends had supported the clients in their rehabilitation. One problem was that the clients did not have family who understood intoxicant problems and, therefore, could not provide the right support. Family members who do not understand intoxicant problems might give more harmful than useful support. It might be harmful if family members are more involved from beginning. In the beginning, it is very challenging to find family who support rehabilitation and it is very challenging for family to find the time. The findings indicated that clients received more peer group support at the beginning of rehabilitation. About findings showed that Hietalinna-yhteisö should further develop their activities. Many clients also wanted to have their children spend some time in Hietalinna-yhteisö. They also thought that there could be increased peer support in Hietalinna-yhteisö. Keywords: Peer support, social support, intoxicant rehabilitation, intoxicant abuse, family network
SISÄLLYS 1 JOHDANTO 6 2 RIIPPUVUUDEN ERI NÄKÖKULMAT 8 2.1 Sosiaalipsykologinen näkökulma 8 2.2 Kognitiivinen näkökulma 10 2.3 Yhteiskunnallinen näkökulma 11 3 SOSIAALINEN TUKI 13 3.1 Perheverkosto 15 3.2 Vertaistuki 16 4 PÄIHDERIIPPUVAISEN KUNTOUTUSPROSESSI 19 5 YHTEISÖHOITO 21 5.1 Yhteisöhoidon pääperiaatteet 22 5.2 Yhteisöhoidon toiminnallinen rakenne 23 6 HIETALINNA-YHTEISÖ 25 6.1 Hietalinna-yhteisön hoitoprosessin kuvaus 26 6.2 Hoidon rakenne 27 7 AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA 28 8 TUTKIMUKSEN TAVOITE JA TOTEUTUS 31 8.1 Tutkimusmenetelmät 32 8.2 Teemahaastattelu 34 8.3 Aineiston analyysi 37
9 TUTKIMUSTULOKSET 39 9.1 Kokemukset läheisten mukanaolosta 39 9.1.1 Omaiset 40 9.1.2 Ystävät 43 9.1.3 Vertaiset 44 9.2 Sosiaalisen tuen muodot 46 9.2.1 Emotionaalinen ja instrumentaalinen tuki 47 9.2.2 Tiedollinen tuki 49 9.3 Kehittämishaasteet 51 9.3.1 Asiakkaille suunnattu toiminta 51 9.3.2 Läheisille suunnattu toiminta 53 10 JOHTOPÄÄTÖKSET 55 10.1 Tiedottaminen ja sopiva ajankohta 55 10.2 Keitä mukaan hoidon rakenteisiin 56 11 TUTKIMUKSEN LUOTTETTAVUUS JA EETTISYYS 58 12 POHDINTA 61 LÄHTEET 63 Liite 1 Teemahaastattelurunko 66
1 JOHDANTO Päihderiippuvaisen hoitoon tulo ja hoidossa pysyminen paranevat, kun hoitotapahtumaan otetaan mukaan perhe- ja muu läheisverkosto. Hoitotulokset paranevat sekä päihdeongelman että perheen toimivuuden osalta ja läheisiin kohdistuneet haittavaikutukset lievenevät. Hoitointerventioiden kohteeksi tulisikin määritellä koko perhe ja ne läheiset, joita päihdeongelma koskettaa. (Mäkelä 2002, 3.) Tutkimuksen lähtökohtana on selvittää läheisten merkitystä ja roolia päihdekuntoutuksen aikana Hietalinna-yhteisössä. Idea tutkimuksen aiheesta syntyi Mielenterveys ja päihteet -opintokokonaisuuden harjoittelujakson aikana, jonka toinen tutkijoista suoritti Hietalinna-yhteisössä. Hietalinna-yhteisö on A- klinikkasäätiön alainen 15-paikkainen päihdekuntoutusyksikkö Helsingin keskustassa ja sen keskeisiä toimintaperiaatteita ovat yhteisöhoito sekä hoidon lääkkeettömyys. Tutkimus palvelee Hietalinna-yhteisössä ajankohtaista kehittämishanketta, jonka tarkoituksena on löytää yhteisöhoidon rakenteisiin sopivia toimintoja, joissa asiakkaiden läheiset voisivat olla mukana. Tarkastelemme läheisten merkitystä ja roolia asiakkaiden näkökulmasta, kysyen, tukeeko läheisten hoitoon osallistuminen päihdekuntoutusta. Kysymme myös, millaista tukea asiakkaat läheisiltään ovat kokeneet saaneensa, sekä millä tavalla ja missä määrin he toivovat läheistensä olevan mukana hoidon rakenteissa. Haastateltavat määrittelivät itse, keitä heidän läheisensä ovat. Koska tutkimus tähtää laitoshoidossa olevien päihderiippuvaisten hoidon kehittämiseen, aloitamme tutkimuksen raportoinnin riippuvuuden eri näkökulmien tarkastelulla. Sen jälkeen luomme katsauksen sosiaalisen tuen määritelmiin, perheverkoston dynamiikkaan sekä vertaistuen merkitykseen ja eri toimintamuotoihin. Yhtenä tutkimuksen lähtökohtana on Hietalinna-yhteisössä käytettävät yhteisöhoidon periaatteet. Yhteisöhoidon sekä tutkimusympäristön tarkempi esittely luo osaltaan viitekehystä tutkimukselle.
7 Tutkimuksen raportoinnissa esittelemme aikaisempia aihekohtaisia tutkimuksia, tutkimuksen tavoitteita sekä toteutusta. Tutkimusotteemme on kvalitatiivinen ja aineistonkeruumenetelmänä käytimme teemahaastattelua. Haastattelut toteutimme kahden ryhmän haastatteluina, ryhmät koostuivat Hietalinna-yhteisön asiakkaista. Aineiston analysointimenetelmänä käytimme teemoittelua. Selvitämme tutkimuksen toteutuksen eri vaiheet ja kuvaamme aineiston edeten tutkimustuloksiin ja niistä muodostuneisiin johtopäätöksiin. Lopuksi pohdimme tutkimuksen luotettavuutta ja sen eettisiä näkökulmia sekä kerromme opinnäytetyön prosessista.
8 2 RIIPPUVUUDEN ERI NÄKÖKULMAT Päihderiippuvuutta tarkastelemme sosiaalipsykologisen, kognitiivisen ja yhteiskunnallisen näkökulman kautta. Näissä näkökulmissa tarkastelun keskiössä on yksilön ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitys riippuvuuden kehittymiseen. Silloinkin kun riippuvuutta tarkastellaan yksilön kannalta, siihen liittyy aina yhteiskunnallinenkin aspekti, koska kaikkea poikkeavaa käytöstä arvioidaan yhteiskunnassa vallitsevista arvoista ja kulttuurista käsin. Tutkimuksen kannalta on tärkeää tuoda näitä näkökulmia esille, koska riippuvuuden ymmärtämisen kannalta on olennaista tiedostaa sen monimuotoisuus. Inkisen, Partasen ja Sutisen (2003, 32) mukaan ammatissaan päihderiippuvaisia ja heidän läheisiään kohtaavien on tärkeää ymmärtää päihderiippuvuutta mahdollisimman monimuotoisesti. Viitekehys, josta ammattilainen tarkastelee päihderiippuvuutta, vaikuttaa hänen lähestymistapansa valintaan asiakastyössä. Ammattilainen on myös tärkeässä asemassa välittäessään omaa tietouttaan riippuvuudesta kuntoutujien läheisille. Päihderiippuvuudesta on esitetty erilaisia lääketieteellisiä, biologisia, perinnöllisiä, psykologisia, sosiaalipsykologisia, oppimispsykologisia, sosiologisia sekä yhteiskunnallisia selitysmalleja (Inkinen ym. 2003, 33). Riippuvuuden eri selitysteorioita on useita, kuitenkaan ei ole pystytty yksiselitteisesti vastaamaan siihen, miksi jotkut ihmiset käyttävät itsetuhoisesti päihteitä tai miten riippuvuus syntyy. Vastakkain ovat luonnontieteiden mallin mukaiset kausaalisuhteisiin perustuvat syyselvitykset ja psykologis-sosiaaliset ihmisen tavoitteellisesta toiminnasta lähtöisin olevat mallit. (Tamminen 2000, 18.) 2.1 Sosiaalipsykologinen näkökulma Sosiaalipsykologisen näkökulman mukaan elämän kaikki osa-alueet muodostuvat erilaisista järjestelmistä. Kaikki järjestelmät puolestaan koostuvat osioista, jotka ovat yhteydessä toinen toisiinsa täyttääkseen yhteisen tarkoituksen. Näin
9 ollen myös perhe on järjestelmä, johon voi ydinperheen lisäksi kuulua muitakin läheisiä, kuten sukulaisia ja ystäviä. Perheenjäsenten välille kehittyy käyttäytymismalleja ja tapoja, jotka pitävät järjestelmän vakaana. Perheen sisäinen järjestelmä saattaa järkkyä, mikäli joku jäsenistä alkaa käyttää päihteitä. Riippuvuus kehittyy helpommin perheessä, jossa kaikki osallistuvat riippuvuuskäyttäytymisen seurausten peittelemiseen. (Giesekus 1999, 57-59.) Sosiaalipsykologisen näkökulman mukaan päihderiippuvaisen sosiaalinen verkosto valikoituu päihteidenkäyttöön liittyvän elämäntavan mukaan. Päihderiippuvaisen sosiaalisissa suhteissa päihdehakuisuus voi olla kiinteä osa yhteenkuuluvuuden tunnetta, johon liittyy mm. seksuaalisuus, seuran hakeminen, sekä yksinäisyyden tai masennuksen torjunta. Päihteiden käyttö voi olla myös sosiaalinen tapahtuma eli niin sanottu rituaalimeno. Monet päihderiippuvaiset ovatkin riippuvaisia itse rituaaleista, tavoista ja yhteisistä käyttöön liittyvistä kokemuksista. (Dahl & Hirschovits 2002, 266.) Tammisen (2000, 19) mukaan riippuvuuden syntyyn voidaan liittää myös kulttuurinen selitysmalli, joka osoittaa, että päihderiippuvuudella on vahva sosiaalinen tausta. Mitä suurempi positiivinen merkitys päihteiden käytöllä on kulttuurisella tasolla, sitä todennäköisemmin se voi muodostua riippuvuudeksi. Tammisen mukaan (2000, 19-21) sosiaalipsykologiaan perustuvan tutkimuksen tavoitteena ei ole ensisijaisesti selvittää, mitkä syyt johtavat päihderiippuvuuteen, vaan se keskittyy lähinnä päihderiippuvuuden inhimillisen logiikan ymmärtämiseen. Sosiaalipsykologisessa lähestymistavassa ihminen nähdään ympäröivässä todellisuudessa toimivana subjektina, jolloin ihminen ei ole pelkästään perimän tai ulkoisten ärsykkeiden summa. Tämä näkökulma suuntautuu päihderiippuvuuden sairausperspektiiviin kriittisesti, eikä päihderiippuvuutta nähdä poikkeavuutena, jota määrittäisivät geenit tai jokin psyykkinen häiriö. Päihderiippuvuus noudattaa muodostumisessaan samoja lakeja, kuin muukin inhimillinen toiminta. Vaikka ulkopuolisten mielestä päihteiden käyttö vaikuttaisikin epäloogiselta itsetuholta, voidaan se äärimuodoissaan nähdä subjektiivisesti mielekkäänä toimintana inhimillisen toiminnan näkökulmasta tarkasteltuna. Ihminen myös luo uusia kulttuurisia arvoja, eikä pelkästään toista niitä.
10 2.2 Kognitiivinen näkökulma Kognitiivinen samoin kuin sosiaalipsykologinenkin näkökulma pyrkii ymmärtämään päihderiippuvuutta ihmisen ja hänen ympäristönsä välisen vuorovaikutuksen, opitun elämäntavan ja selviytymisstrategian kautta. (Inkinen ym. 2003, 32). Kognitiivisen näkökulman mukaan riippuvuus muodostuu monista eri tekijöistä, joita ovat kulttuuriset arvot ja normit, sosialisaatio-kokemukset, vertaisryhmän paine, perinnölliset tekijät, päihteiden saatavuus ja niiden tuottama psyykkinen tyydytys. Henkilöt, jotka tulevat pysyvimmin riippuvaisiksi päihteistä, ovat usein jo ennen päihderiippuvuuden syntymistä moniongelmaisia. Sosiaalisten ongelmien ohella heillä saattaa olla myös masennusta, epäsosiaalisuutta ja rajatilatason häiriöitä. (Koski-Jännes 1995, 7.) Koski-Jännes (1995, 8) tuo esille, ettei psyykkinen riippuvuus kohdistu itse päihteeseen, vaan sen avulla saavutettavaan psyykkiseen tilaan. Hänen mukaansa psyykkinen riippuvuus perustuu oppimiseen, ihminen esimerkiksi oppii odottamaan päihtymiseen liittyviä mielihyvän- ja voimantunteita sekä kommunikoinnin helpottumista. Ihminen oppii myös kytkemään erilaiset ympäristövihjeet päihteiden käyttöön niin, että ne itsessään jo alkavat virittää hänessä haluja käyttää päihteitä. Usein alkuvaiheessa päihteitä käytetään enimmäkseen tehostamaan hauskanpitoa, mutta riippuvuuden syvetessä niitä saatetaan yhä useammin käyttää kielteisten mielentilojen lievittämiseen. Koski-Jänneksen (1995, 8) mukaan riippuvuuskäyttäytymiseen liittyvä toistokäyttäytyminen saattaa syntyä siitä, että ihminen yrittää päästä eroon ongelmistaan tavoilla, jotka lopulta kuitenkin syventävät ongelmia. Esimerkiksi lääkkeiden vieroitusoireita voidaan lievittää ottamalla lisää kyseistä lääkettä, tämän seurauksena kuitenkin päihdekierre syvenee. Kognitiivisessa psykologiassa on todettu, että päihderiippuvuuden muotoutumiseen vaikuttavat olennaisesti päihteen käytön välittömät seuraukset. Mitä nopeammin seuraus koetaan, sitä voimakkaammin se vaikuttaa kyseisen toiminnan esiintyvyyteen jatkossa. Päihderiippuvuuden kehittymiseen vaikuttavat siten ne palkitsevat tuntemukset, joita päihteen nauttiminen herättää. Päihteiden käyt-
11 töön liittyvät sosiaaliset merkitykset saattavat lisätä myönteisiä elämyksiä. Päihteiden käyttäjä saattaa ajatella olevansa positiivisella tavalla erilainen tai kokea samaistumista tovereidensa kanssa käyttäessään päihteitä. Myönteisenä voidaan kokea myös päihteiden antama tilaisuus paeta todellisuutta sekä välttää vaikeita tilanteita ja tunteita. (Kähkönen, Karila & Holmberg 2001, 225-226.) 2.3 Yhteiskunnallinen näkökulma Giddens (1994) pitää riippuvuutta oireena jälkitraditionaalisen kulttuurin individualismista: Se, että voimme nykyään tulla riippuvaisiksi mistä hyvänsä kaikista elämäntavan puolista ilmentää perinteen hajoamisen perinpohjaisuutta (Giddens 1994, 71). Yhteiskunnassa, jossa individualismia ja yksilön itsemääräämisoikeutta pidetään hyveinä, kaikkinainen riippuvuus vaikuttaa helposti heikkoudelta, joka herättää erityistä huolta. Tuloksena on kaksoissidos, joka itsessään voi tuottaa toistokäyttäytymistä. (Koski-Jännes 1998, 27.) Yhteiskunnan asiantuntijajärjestelmät ovat määritelleet tiettyjä käyttäytymistapoja ongelmiksi ja käsittelevät niitä riippuvuuksina. Postmoderni individualismi saattaa jo osaltaan synnyttää toistokäyttäytymistä, jota eivät juurikaan ohjaa tarkoituksenmukaisuus tai traditiot. (Sulkunen 1997, 195-196.) Sulkusen (1997, 195-196) mukaan yhteiskunnan ulkoisten ohjausjärjestelmien ja traditioiden menettäessä merkitystään yksilön tunnemuistin ylivalta kasvaa. Tämän johdosta valintojen ja päätösten perusteeksi jää helposti vain yksilön oma hyvinvointi tai näkemys itsestään, jolloin riippuvuuden voidaan todeta olevan pakkomielteiksi muuntuneita minuuden tekniikoita. Yhteiskunnallisen näkökulman mukaan pakonomaisten toistokäyttäytymismuotojen katsotaan olevan vääristyneitä itsen rakentamisen malleja. Useat yhteiskunnallista näkökulmaa edustavat riippuvuusteoriat korostavat riippuvuuden olevan seurausta kulttuurisesta ja sosiaalisesta ympäristöstä. Mikään riippuvuusteoria ei kuitenkaan pysty yksiselitteisesti selittämään sitä, millä perusteella joitakin toistokäyttäytymisen muotoja kohdellaan riippuvuuksina ja
12 joitakin ei. Ne eivät myöskään selitä, miksi juuri riippuvuudeksi määritelty poikkeava käytös aiheuttaa niin voimakkaita sosiaalisia reaktioita, että jo pelkästään niiden vuoksi riippuvuudesta eroon pääseminen saattaa olla ylivoimaista. (Sulkunen 1997, 199.)
13 3 SOSIAALINEN TUKI Tutkimuksessamme kiinnostuksen kohteena ovat Hietalinna-yhteisön asiakkaiden kokemukset ja odotukset tuesta, jota he läheisiltään saavat ja toivovat. Sosiaalisen tuen teoria luo siis osaltaan pohjaa tutkimuksellemme. Sosiaalisen tuen jälkeen tarkastelemme käsitteitä perheverkosto ja vertaistuki. Perhe on yksikkö, jossa sosiaalista tukea perinteisesti annetaan ja vastaanotetaan. Vertaistuki taas tarjoaa sosiaalista tukea niiltä, joilla on yhteneväisiä elämän kokemuksia, tässä yhteydessä päihderiippuvuudesta. Yksilön toisilta ihmisiltä saamaa tukea sanotaan sosiaaliseksi tueksi. Käsitteenä sosiaalinen tuki ei ole yhtenäinen, vaan sitä on määritelty varsin monin tavoin. Cobb loi ensimmäisen käsitteellisen määritelmän sosiaalisesta tuesta vuonna 1976. Hänen mukaansa sosiaalinen tuki on tietoa, joka saa asianomaisen uskomaan, että hänestä välitetään ja häntä rakastetaan, arvostetaan ja kunnioitetaan. Käsitteeseen liittyy oleellisesti myös se, että henkilö tuntee kuuluvansa vastavuoroiseen ihmissuhdeverkostoon. (Pienimäki 2001, 5.) Renfors ja Keskinen (1996, 275-276) tuovat esille artikkelissaan Pruhnillin ja Philipsin (1987) luoman käsitteen sosiaalisesta tuesta. Heidän mukaansa kyky antaa ja vastaanottaa sosiaalista tukea on yksilön kehitystulos. Taustalla on tarveteoreettinen ajattelu, jossa sosiaalinen tuki mielletään turvallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja arvostuksen kaltaisena tarpeena. Yksilön eri kehitysvaiheissa nämä perustarpeet tyydyttyvät eri tavoin eri lähteistä. Tämän määritelmän mukaan sosiaalista tukea tarvitaan läpi elämän, eikä pelkästään kriisi- ja poikkeustilanteissa. Sosiaalisen tuen tarve on erilainen eri ihmisillä, osa näistä eroista johtuu persoonallisuustekijöistä. Sosiaalinen tuki ja sosiaaliset verkostot ymmärretään yksilön käytettävissä olevina sosiaalisina resursseina. Ne voivat lisätä hyvinvointia, antaa konkreettista tukea selviytymisyrityksissä ja lieventää stressitilanteiden aiheuttamaa uhan kokemusta. Sisällöllisesti tai materiaalisesti vaatimattomaltakin tuntuva sosiaali-
14 sen tuen ilmaisu voi vaikuttaa ratkaisevasti yksilön selviytymiseen esimerkiksi vaikeassa elämäntilanteessa. (Salo & Tuunainen 1996, 230.) Vahtera (1993, 28-29) kuvaa sosiaalista tukea sosiaalisiin suhteisiin liittyvänä positiivisena, terveyttä edistävänä ja stressiä ehkäisevänä tekijänä. Hän korostaa sosiaalisista tukea suhteista saatavana voimavarana. Vahteran mukaan sosiaalisen tuen muodot jaotellaan seuraavasti: 1. Tietotuki, johon kuuluvat neuvot ja ehdotukset sekä tilanteiden uudelleen arvioinnit tai -määrittelyt. 2. Aineellinen tuki, esimerkiksi rahan lainaaminen ja kaikenlainen konkreettinen auttaminen. 3. Arvostustuki, joka sisältää positiiviset arviot toisen ihmisen tekemisistä ja kyvyistä. 4. Henkinen tuki, johon luetaan halukkuus auttaa, luottamuksellisuus, empaattisuus, kuunteleminen ja rohkaiseminen. Sosiaalisessa tuessa voidaan erottaa tuen rakenteellinen ja funktionaalinen puoli. Rakenteella tarkoitetaan olemassa olevien suhteiden määrää ja funktionaalisella tuella viitataan tuen sisältöön. Sisältö voidaan jakaa emotionaaliseen, tiedolliseen ja instrumentaaliseen tukeen. (Pienimäki 2001, 6.) Rakenteellisessa puolessa tarkastellaan sosiaalisen verkoston kokoa, joka ei välttämättä kuitenkaan ole ratkaiseva tekijä sosiaalisen tuen saamiselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Pelkkä sosiaalisen verkoston rakenteellinen tutkiminen ei ole selvittänyt, miksi sosiaaliset suhteet auttavat ihmisiä ja mitkä ovat ne mekanismit, joiden avulla sosiaalisella tuella on positiivinen vaikutus. Ollakseen hyödyllistä, sosiaalisen tuen on vastattava tarpeisiin. Tärkeäksi seikaksi on noussut myös vuorovaikutus ongelmatilanteiden tuottamien tarpeiden ja yksilön sosiaaliselle kanssakäymiselle antamien merkitysten välillä. (Pienimäki 2001, 6.) Avun tarjoaminen voidaan tulkita myös negatiivisesti. Paljon itseään arvostavat ihmiset reagoivat apuun negatiivisemmin kuin vähän itseään arvostavat. Tuen vastaanottaminen saattaa uhata henkilön omanarvontuntoa ja sosiaalistuneita
15 arvoja, kuten itsenäisyyttä, omavaraisuutta, sosiaalisten suhteiden vastavuoroisuutta. Tuen tarjoaminen voidaan tulkita viittaukseksi kyvyttömyydestä selviytyä. Avun vastaanottamiseen vaikuttavat tarjottavan tuen luonne, ympäristö sekä avunantajan ja vastaanottajan välinen suhde. (Pienimäki 2001, 10.) Sosiaalinen tuki voi olla joko suoraan henkilöltä toiselle annettavaa tukea tai välillistä, järjestelmän kautta annettavaa tukea. Pienyhteisöissä, kuten perheissä ja hoitoyhteisöissä sosiaalinen tuki on suoraa ja persoonallista. Kuntatasolla sosiaalisen tuen antaminen on eriytynyttä sekä kontrolloitua, välillistä tai välitöntä viranomaistyötä. (Kumpusalo 1991, 17.) Sosiaalinen tuki voidaan jakaa primaari-, sekundaari- ja tetriaaritasoon sosiaalisten suhteiden läheisyyden perusteella. Primaaritasoon kuuluvat oma perhe ja muut läheisimmät ihmissuhteet. Sekundaaritasoon kuuluvat ystävät, sukulaiset, työtoverit sekä naapurit ja tetriaaritasoon ammatti-ihmiset. Primaari- ja sekundaaritason tuki muodostuu pääosin läheisten antamasta tuesta, tetriaaritason tuen ollessa ammatti-ihmisten antamaa. (Kumpusalo 1991, 15.) 3.1 Perheverkosto Päihdetyötä tekevät ammattilaiset kohtaavat työssään yhä useammin päihderiippuvaisten perheenjäseniä tai muita läheisiä. Tämän vuoksi ammattilaiset tarvitsevat työssään laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä päihteiden käytön vaikutuksista yksittäisiin perheenjäseniin ja koko perheeseen. Ammattilainen tarvitsee taitoa ja rohkeutta käsitellä päihteiden käyttöön liittyviä asioita päihderiippuvaisen ja hänen läheistensä kanssa. (Inkinen ym. 2003, 180-181.) Perhettä voi kuvata suhdeverkostona, jolla on oma yksilöllinen kulttuuri, historia ja vakiintunut toimintatapa. Perinteet vaikuttavat kaikkeen, mitä perhe yhdessä kokee ja kuinka se yhdessä ja yksilöinä reagoi eri tilanteisiin. Perheen kaikki jäsenet vaikuttavat toisiinsa, eli muutos yhdessä jäsenessä koskee kaikkia perheeseen kuuluvia. Usein perheisiin on muodostunut toimintamalli, johon sen jäsenet turvautuvat stressitilanteen uhatessa. (Leskinen, Lassila, Kalamaa &
16 Rytkölä 2003, 43-44.) Päihdeperheessä läheiset elävät helposti päihderiippuvaisen ehdoilla, jolloin läheisten oma elämä ja omat tarpeet saattavat jäädä toissijaisiksi. (Dahl & Hirschovits 2002, 187.) Yhdenkin perheenjäsenen päihteiden käyttö vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Yksilöllistä kuitenkin on, miten eri jäsenet sen kokevat. Perhe voi ajautua kriisiin ja on mahdollista, että perheenjäsenet ajautuvat rooliin, jossa he yrittävät auttaa päihteiden käyttäjää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Erilaiset minuuden puolustusjärjestelmät tulevat usein vahvasti näkyviin päihteiden käytön tullessa ilmi. Tämän johdosta tunteita ei useinkaan pystytä ottamaan vastaan tai käsittelemään, vaan niitä saatetaan vähätellä. Päihteiden käytön todellisuus voidaan myös kieltää kokonaan. (Leskinen ym. 2003, 34.) Tärkeää on, että myös läheisiä rohkaistaan hakemaan toipumiselleen tukea. Läheiset tarvitsevat myös ymmärrystä siitä, että päihderiippuvainen tarvitsee riippuvuudesta toipumiseen lähes aina ammattiapua. Tiedon lisääminen auttaa tunnistamaan riippuvuuskäyttäytymisen myös omassa suhteessa käyttäjään. (Leskinen 1999, 47.) 3.2 Vertaistuki Vertaistuki on yksi sosiaalisen tuen muodoista. Mielenterveyden keskusliitto on määritellyt vertaistuen olevan omaehtoista ja yhteisöllistä tukea sellaisten ihmisten kesken, joita yhdistää jokin kohtalonyhteys. Kohtalonyhteys on tekijä, jonka yhteiskunta määrittelee poikkeavaksi ja jonka myötä yksilö tarvitsee tavallista enemmän sosiaalista tukea. (Vuorinen 1996, 7.) Yhtenä esimerkkinä vertaistuesta ovat itseapuryhmät. Ihminen on sosiaalinen olento, joka kokee turvallisuutta kuuluessaan samankaltaisten yksilöiden muodostamaan ryhmään. Itseapuryhmien toimivuus perustuukin juuri tähän sosiaalisuuteen. Itseapuryhmien tehokkuuden perustelu voidaan jakaa viiteen eri osaalueeseen. Ensimmäisenä perusteluna on yhteisten ongelmien ja kokemusten jakamisen ja ymmärretyksi tulemisen myötä saatu tuki. Toinen ryhmien toimivuuden peruste on osallisuus ryhmän antamasta avusta sekä saajana että antajana. Kolmas auttava tekijä on ryhmän mahdollistama verkostoituminen ja ver-
17 koston antama tuki ongelmatilanteissa. Neljäntenä ovat ryhmän kautta opitut uudet arvot ja muuttunut elämäntyyli. Viidentenä tehokkuuteen vaikuttavana tekijänä on ryhmän jäsenten vahva usko toipumiseen. (Hännikäinen-Uutela 2004, 260.) Vertaistukea päihderiippuvaisille tarjoaa mm. Nimettömät alkoholistit alcoholics anonymous eli AA, joka on alkoholisteille tarkoitettu kahdentoista askeleen toipumisohjelman mukainen itseapuryhmä. Ainoa pääsyvaatimus ryhmään on halu lopettaa juominen. AA:n jäsenet myöntävät olevansa voimattomia alkoholiriippuvuutensa suhteen ja ryhmässä heidät hyväksytään heikkouksineen. Ryhmän jäsenille nimetään kummit. Kummi on AA:n jäsen, joka on jo pidempään ollut raittiina ja joka tukee ja opastaa raittiuden alussa olevaa jäsentä. (Hännikäinen-Uutela 2004, 260-261.) AA:n toiminta ei ole yhteydessä mihinkään aatteelliseen, uskonnolliseen tai poliittiseen suuntaukseen, järjestöön tai laitokseen. AA:n toiminta perustuu nimettömyyteen. Tarkoituksena on korostaa tasavertaisuutta ryhmissä sekä tehdä tunnetuksi toipumisohjelmaa, ei niinkään yksilöitä, jotka sitä noudattavat. (Kettunen, Ihalainen & Heikkinen 2001, 163.) Nimettömät narkomaanit narcotics anonymous eli NA on itseapuryhmä, joka on tarkoitettu lääkeaine- ja huumeriippuvaisille. AA:n kahdentoista askeleen ohjelmaa noudatetaan myös NA-ryhmissä ja sen perusperiaatteet ovat samat kuin AA:ssa. (Hännikäinen-Uutela 2004, 260-261.) Oleellisinta näissäkin ryhmissä on vuorovaikutuksellinen vertaisryhmän tuki. NA-ryhmissä on myös samanlaista kummitoimintaa, kuin AA:ssa. (Dahl & Hirschovits, 2002, 352.) Omaisille tarkoitettu ryhmätoiminta alkoi Suomessa yleistyä 80-luvulla. Silloin aloittivat toimintansa myös ensimmäiset huumeita käyttävien lasten vanhemmille tarkoitetut läheisryhmät. Omaisille tarkoitetut itseapuryhmät toimivat useimmiten eri järjestöjen, seurakuntien ja julkisen sektorin yhteydessä. Näissä ryhmissä omaiset saavat tietoa päihde- ja läheisriippuvuudesta ja siten saavat selvyyttä myös päihteiden käytön syistä. Ymmärrys päihderiippuvuudesta esimerkiksi sairautena voi auttaa hyväksymään, ettei omaisilla välttämättä ole keinoja tai kykyjä estää päihteiden käyttöä. (Leskinen 1999, 60-61.) Päihdeongelmaisten lapsille on myös tarjolla omaa ryhmätoimintaa. Näiden lasten on tärkeää saada
18 tukea, hyväksyntää, positiivista palautetta ja rohkaisua perheen ulkopuoliselta aikuiselta. (Havio, Mattila, Sinnemäki & Syysmeri 1995, 161.) Vertaistoimintaa päihderiippuvaisten omaisille ja ystäville tarjoaa mm. Al-Anon. Al-Anonin itseapuryhmissä lähdetään siitä, etteivät perheenjäsenet pysty auttamaan päihderiippuvaista, eivätkä hillitsemään hänen päihteiden käyttöään. Päihderiippuvuus nähdään koko perheen ongelmana. Omaisen suhtautumistavan muuttuessa ja kontrolliyritysten vähetessä päihderiippuvaisen toipuminen saattaa kuitenkin mahdollistua. (Koski-Jännes & Hänninen 2004, 116-117.) Ryhmään osallistuvat jakavat keskenään kokemuksensa, voimansa ja toivonsa ja auttavat siten toinen toisiaan (Inkinen ym. 2003, 90).
19 4 PÄIHDERIIPPUVAISEN KUNTOUTUSPROSESSI Riippuvuudesta toipuminen alkaa yleensä vasta silloin, kun ihminen myöntää, päihteiden käytön riistäytyneen hallinasta. Toipumisen kannalta on tärkeätä tiedostaa, mistä päihderiippuvuudessa on kyse ja kiinnittää huomiota oman päihteiden käytön lisäksi myös sitä ylläpitämiin uskomuksiin. Riippuvuudesta toipuminen edellyttää muutoksia ihmisen elämäntavoissa ja sosiaalisessa verkostossa. (Leskinen, Lassila, Kalamaa & Rytkölä 2003, 15.) Seuraava askel kohti toipumista on, että päihderiippuvainen hakee itselleen apua. Näkymä tulevaisuudesta saattaa olla lyhytjännitteinen, joten jo muutoksesta puhuminen on tärkeä osa avun hakemisen prosessia. (Leskinen ym. 2003, 15.) Hoitoon lähtemisen kynnys on usein korkea ja motivaatio ailahteleva, joten läheisten tuki ja kannustus ovat silloin erityisen tärkeitä. (Leskinen 1999, 27.) Tyypillisiä päihderiippuvaiselle ovat toistuvat lupaukset hakeutua hoitoon, osaltaan tätä selitetään sillä, että raitistumisen motiivit saattavat olla selkiytymättömiä ja elämäntilanne sekava. Pitkällä aikavälillä useat hoitoyritykset ja retkahdukset voivat olla myös läheisille raskaita, kun toiveet päihderiippuvaisen raitistumisesta hiipuvat. (Leskinen ym. 2003, 15.) Päihderiippuvainen tarvitsee runsaasti tukea toipumisprosessin aikana. Päihdehoidossa perhettä on mahdollista tarkastella yksilön taustalla olevana voimavarana. Esimerkiksi raittiin tai kohtuullisesti päihteitä käyttävän puolison osallistuminen hoitoon on osoittautunut toipumisprosessin kannalta merkittäväksi. Hoitoon osallistuminen voi sisältää esimerkiksi pari- tai perhekeskusteluja, keskusteluryhmiä tai erikseen läheisille tarkoitettuja tukimuotoja. Tavoitteena on, että ristiriita- ja stressitilanteisiin löydetään uudenlaisia käyttäytymisvaihtoehtoja, jotta ne pystyttäisiin ratkaisemaan rakentavasti. Tärkeää on myös opetella antamaan positiivista palautetta ja muuttamaan ennemminkin käyttäytymistä, kuin puolisoa. (Inkinen ym. 2003, 164, 181, 184.) On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että omaisista tuen antaminen voi tuntua myös vaikealta, koska he ovat saattaneet pettyä odotuksissaan jo useaan kertaan. Omaiset saattavat pitää raittiutta myös itsestään selvänä asiana, jos heillä itsellään ei ole päihdeongelmaa, kun
20 taas päihderiippuvaiselle raittius voi olla suuren työn takana. (Koski-Jännes & Hänninen 2004, 133-134.) Päihderiippuvuuden luonteeseen ja siitä toipumiseen kuuluu, että vanhoihin käyttäytymistapoihin palaaminen aiheuttaa helposti retkahduksen. (Leskinen 1999, 62). Päihderiippuvaisen siirtyminen takaisin omaan asuinympäristöön laitoskatkaisun jälkeen voikin olla toipumisprosessissa kriittinen vaihe. Jatkohoito on onnistuneen toipumisprosessin perusta. Jatkohoidon tukena toipumisprosessissa sosiaalisella tukiverkostolla on suuri merkitys. Tärkeitä ovat esimerkiksi tiivis kontakti läheisiin, uudelleen solmitut suhteet perheeseen, ystäviin ja muihin tärkeisiin ihmisiin, jotka eivät käytä päihteitä. (Inkinen ym. 2003, 164.) Päihderiippuvuuden fyysisistä ja henkisistä vaikutuksista toipuminen saattaa viedä usein kuukausia, jopa vuosia. Toipuminen vaatii päihderiippuvaiselta pitkään aktiivista työskentelyä, toipumisprosessiin yleensä kuuluvat myös ajoittaiset takapakit. Toipumisprosessiin saattaa kuulua myös päihteiden käytön takia menetetyn luottamuksen uudelleen rakentaminen. (Koski-Jännes & Hänninen 2004, 133-134.)