Sisällys. T a l o u Y h t e i s k u n t a 2 / Heikki Taimio Pääkirjoitus Juha Sihvola Verotus ja oikeudenmukaisuus...

Transkriptio

1

2 s& T a l o u Y h t e i s k u n t a Sisällys 2 / vuosikerta 4 numeroa vuodessa Julkaisija: Palkansaajien tutkimuslaitos Pitkänsillanranta 3 A (6. krs) 53 Helsinki P Fax: Toimitus: Päätoimittaja Jaakko Kiander Toimittaja Heikki Taimio P Heikki.Taimio@labour.fi Taitto ja tilaukset: Irmeli Honka P Irmeli.Honka@labour.fi Toimitusneuvosto: Tuomas Harpf Pekka Immeli Harri Järvinen Olli Koski Marja-Liisa Rajakangas Jari Vettenranta Tilaushinnat: Vuosikerta 22, Irtonumero 7, Painopaikka: Kirjapaino Jaarli Oy Valokuvaus: Maarit Kytöharju Kansi: Markku Böök Kannen kuva: Markku Böök ISSN Heikki Taimio Pääkirjoitus... 3 Juha Sihvola Verotus ja oikeudenmukaisuus... 4 Kolumni Jukka Pirttilä, Kohti onnellista verotusta... 1 Juhana Vartiainen Hyvinvointivaltion rahoituksen arvokuilu Pertti Honkanen Onko pienituloiset unohdettu verouudistuksissa? Kirjat, Pekka Sauramo Esko Seppänen: Hullun rahan tauti: kapitalismin musta syksy Marja Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala Miten suurituloisia pitäisi verottaa? Kirjat, Jukka Pirttilä George A. Akerlof ja Robert J. Shiller: Animal Spirits. How Human Psychology Drives the Economy, and Why It Matters for Global Capitalism Markus Jäntti Välillisen verotuksen kohtaannon kehityksestä Suomessa Kaisa Kotakorpi Ohjaavilla veroilla voidaan parantaa hyvinvointia Heikki Taimio Talouskasvu ei riipu veroasteesta professori Heikki Niskakankaan haastattelu Suhdanteet TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

3 Veroja kansalle Lehden tästä numerosta jäi valitettavasti pois kaksi artikkelia, jotka olisivat siihen kuuluneet. Olisimme ensinnäkin voineet lukea kiinteistöveron hyvistä ja huonoista puolista. Meillä kansa vastustaa kiinteistöverotuksen kiristämistä usein kiivaasti, mutta jostain kumman syystä se on maailmalla paljon laajemmin käytetty veromuoto. siitä kunnille rahasammon saisi. Toinen artikkeli olisi käsitellyt verotuksen ja talouskasvun yhteyttä, jota ei ole. Tarkemmin ottaen kokonaisveroasteen Suomessa tätä nykyä vähän yli 4 % suhteessa bruttokansantuotteeseen muutosten ei ole empiirisissä tutkimuksissa todettu vaikuttavan talouskasvuun. Ne pikemminkin säätelevät kakunjakoa yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Kansalaisten hyvinvointia koskevissa maavertailuissa menestyvät parhaiten Pohjoismaat, joissa veroaste ja julkisen sektorin osuus ovat kaikkein korkeimpia. Myöskään tulonjaon ja talouskasvun välillä ei ole havaittu selvää yhteyttä. Eriarvoisuuden lisäämisestä ei välttämättä seuraa nopeampaa talouskasvua, eikä päinvastoinkaan. Niinpä eriarvoisuutta on mahdollista vähentää ilman, että talouskasvu siitä kärsisi. Tunnettua eriarvoisuuden kasvun puolustusta vääntäen: se, minkä kaverille annat, ei ole pois yhteisestä kakusta. Toisaalta verotuksen rakenteen muuttaminen saattaisi vaikuttaa niin talouskasvuun kuin tulonjakoonkin. Esimerkiksi verotuksen painopisteen siirtämisellä arvonlisäveroon ja muihin kulutusveroihin olisi positiivinen kasvuvaikutus, mutta se myös tekisi tulonjaon epätasaisemmaksi. Pienituloisille koituvaa haittaa olisi torjuttava heille kohdistetuilla tulonsiirroilla. Tulonjakoa on meillä viime vuosina muuttanut eriarvoisemmaksi eriytetty tuloverotus: pääomatuloja verotetaan korkeita ansiotuloja kevyemmin, ja jälkimmäisiä muunnetaan edellisiksi. Tässäkin olisi verotuksen rakenteen kehittämisen paikka: pääomatuloja pitäisi verottaa pääomatuloina, ja nykyistä paljon kireämmin. Milloinkahan nämä johtopäätökset päätyvät päättäjien päihin ja näkyvät päätöksissä? Heikki Taimio TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

4 Verotus ja oikeudenmukaisuus Yhteiskuntafilosofian oikeudenmukaisuusteorioista voidaan johtaa tiettyjä periaatteita, joita hyvän verojärjestelmän tulisi noudattaa. Juha Sihvola Tutkijakollegiumin johtaja, professori Helsingin yliopisto Valtiosihteeri Raimo Sailas vastusti Ylioppilaslehden (9/28) kolumnissaan Joutenolo palkalliseksi perustuloa ja kansalaispalkkaa. Jos koulutetut nuoret saisivat valita satunnaistöistä ja runsaasta vapaa-ajasta koostuvan elämäntavan, luotaisiin metropolilintsareiden luokka, moderni vastine takametsien peräkammarin pojille. Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka kirjoittaja piti Kalevi Sorsa-säätiön perjantaiyliopistossa Helsingin Paasitornissa. Sailaksen puheenvuoro osoittaa Suomen verokeskustelun sävyn aivan toiseksi kuin Yhdysvalloissa, jossa monet pitävät verotusta ja tulonsiirtoja ylipäänsä moraalisesti ongelmallisina. Sailas vihjaa, että Suomessa ongelma on päinvastainen. Hyväksytäänkö meillä liian helposti vastikkeettomat tulonsiirrot? Halutaanko edistää työn vieroksuntaa ja riippuvuuden kulttuuria? Odotetaanko, että yhteiskunta hoitaa, vaikka tarvittaisiin omaaloitteista vastuunkantoa? 4 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

5 Sailas on oikeassa sikäli, että verojen ja sosiaaliturvan tulee tukea markkinatalouden tehokasta toimintaa, koska hyvinvointi edellyttää suurta työpanosta. Reilua ja oikeudenmukaista on kuitenkin myös edistää verojen avulla tasa-arvoisia mahdollisuuksia onnelliseen elämään. Reiluuden ja tehokkuuden yhdistelmä edellyttää usein tuskallisia kompromisseja. Reiluutta ja oikeudenmukaisuutta on realistista toteuttaa vain niin, että talouden kyky tuottaa hyvinvoinnin resursseja ei murene. Verotus ja oikeudenmukaisuusteoriat Verotuksen perusteita on tarkasteltu filosofisissa oikeudenmukaisuusteorioissa, mutta varsinaista verotuksen filosofiaa on tutkittu vähän (ks. Holmes ja Sunstein 1999; Murphy ja Nagel 22; White 23). Keskustelusta osa koskee erityisesti Yhdysvaltoja, mutta yleisempi osa soveltuu myös Suomeen. Libertarismissa, jonka tunnetuin edustaja on yhdysvaltalainen yhteiskuntafilosofi Robert Nozick ( ), julkisen vallan tehtäväksi katsotaan sanan-, kokoontumisen- ja uskonnonvapauden, henkilökohtaisen koskemattomuuden ja omaisuuden turvan sekä poliittisten oikeuksien takaaminen. Tehtävä ei Juha Sihvolan mielestä oikeudenmukaisen verotuksen peruskysymys on, kuinka kansantuote jaetaan yksilöiden omistamaan ja julkisesti kontrolloitavaan osaan. TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

6 ulotu hyvinvointia edistäviin oikeuksiin (Nozick 1974). Libertarismi on epäuskottava näkemys, jos uskotaan, että yksilöoikeudet voidaan turvata ilman verotusta. Libertaristit korostavat yksilöoikeuksien loukkaamattomuutta mutta vertaavat verotusta varkauteen ja pakkotyöhön. He eivät ota huomioon, että kaikilla oikeuksilla on myös kustannuksia, joita varten on kerättävä veroja. Vankiloiden lainmukaisesta toiminnasta on vastattava julkisesti, vaikka vankilat sinänsä voisi yksityistää. Sananvapauden ylläpito edellyttää, että kadut ja puistot on pidettävä avoimina, jotta sananvapautta voidaan käyttää. Ilman julkista panostusta ei ole takuuta sille, että yksilöiden oikeuksia ei loukata. Edes minimaalinen valtio ei voi toimia ilman verotusta ja tulonsiirtoja. Libertarismi on kestämätön kanta, vaikka se myöntäisi yksilöoikeuksien kustannukset ja sallisi niille välttämättömän verotuksen. Tällöin libertaristi kannattaisi matalaa ja vähän tulonjakoa muuttavaa verotusta. Voidaan kysyä, onko yksilöoikeuksilla silloin merkitystä, jos niiden käytön mahdollisuudet ovat jyrkän eriarvoiset. Toisen näkökulman oikeudenmukaisuuteen tarjoaa utilitarismi, jonka mukaan yhteiskunnan tulee pyrkiä hyödyn maksimoimiseen. Utilitarismin historia ulottuu Jeremy Benthamiin ( ) ja John Stuart Milliin ( ), mutta suuntauksella on kannatusta edelleen. Yhteiskunta on utilitarismin mukaan sitä oikeudenmukaisempi, mitä suurempi on kansalaisten kokeman hyödyn, lähinnä tyytyväisyyden tai nautintojen kokonaismäärä. Hyödyn jakautuminen kansalaisten kesken jää usein syrjään (ks. Häyry 2). Puhdas utilitarismi on kiinnostunut vain kokonaishyödystä, ei tulonjaosta itseisarvona. Myös verotuksessa on sen mukaan maksimoitava hyötyä. Utilitarismi voi tilanteen mukaan sallia progressiivisen tai regressiivisen verotuksen tai tasaveron. Utilitaristisia perusteita voidaan tarvita, koska kokonaishyödyn kasvattaminen on joskus järkevää, mutta puhtaassa utilitarismissa ei voida puhua oikeudenmukaisuudesta ja ottaa huomioon myös kansalaisoikeudet ja reilu jako. Utilitarismi on ongelmallinen myös hyvinvointiteoriana. Jos hyvinvointia mitataan vain subjektiivisella hyödyn, nautinnon tai tyytyväisyyden tuntemuksella, voidaan kysyä, miksei haluja ja tunteita muokata mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helpoiksi tyydyttää. Kaunokirjallinen esimerkki halujen muokkaamisesta on Aldous Huxleyn romaani Uljas uusi maailma, jossa totalitaarinen hallitus syötti kansalaisille hyväntuuliseksi tekevää huumetta saadakseen nämä pysymään rauhallisina ja tyytyväisinä. Suosittu malli on myös amerikkalaisen yhteiskuntafilosofin John Rawlsin ( ) tasa-arvoliberalistinen oikeudenmukaisuusteoria (Rawls 1971). Sen mukaan oikeudenmukaisuutta säätelevät vapaus- ja eroperiaate. Ensisijainen on vapausperiaate, jonka mukaan jokaiselle tulee taata laajin sellainen vapaus, joka voidaan yhdistää jokaisen muun yhtä laajaan vapauteen. Kun se on toteutettu, sovelletaan eroperiaatetta, jonka mukaan tulee ensin taata kaikille samat mahdollisuudet hyviin asemiin ja sitten sallia resurssien jaossa juuri sen verran eroja, että jako on paras mahdollinen huonoimpaan asemaan jäävien kannalta. Yksilön oikeuksien tasaarvoinen toteutuminen ei ole mahdollista ilman, että verotuksella puututaan tulonjakoon. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa on yritetty soveltaa oikeudenmukaisen verotuksen määrittämiseen enemmän kuin mihin teoria antaa mahdollisuuksia. Eroperiaatteen mukaista on verotus, jolla kerätään maksimimäärä resursseja tulonsiirroiksi ja tuotetaan huono-osaisimpien kannalta paras tulos. Veroasteen on oltava kerätyn veron määrän maksimoiva. Liian keveä verotus jättää huono-osaisten tarvitsemia resursseja hyödyntämättä, mutta liian kireä verotus vähentää työmotivaatiota ja verotuottoa. Myös jälkimmäinen vaihtoehto on vahingollinen huono-osaisille. Rawlsin teorian pohjalta ei voida suoraan johtaa mitään veromallia, vaan tarvitaan myös empiiristä tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Rawlsinkin pohjalta voidaan suosittaa yhtä hyvin progressiivista, lineaarista kuin regressiivistä verotusta. Lisäksi teoriaan sisältyy samantapainen ongelma kuin libertarismiin. Rawls ei ota huomioon, että myös vapauksien ja mahdollisuuksien tasa-arvon takaaminen vaatii kustannuksia ja resurssit ovat niukat. On epärealistista olettaa, että yhtäläiset vapaudet ja mahdollisuuksien tasa-arvo voidaan täysin toteuttaa, ennen kuin ryhdytään soveltamaan eroperiaatetta. Joudutaan tekemään kompromisseja, kun tulonsiirtoja huono-osaisille punnitaan suhteessa vapauksiin ja mahdollisuuksien tasa-arvoon. Oikeudenmukaisuus voi toteutua vain osittain. On kysyttävä: (1) miten päätetään, millä tasolla rahoitetaan, minkä perusoikeuksien toteutuminen ja kenelle, (2) kuinka hyvin järjestelmä kohdistaa resurssit eri oikeuksien kesken ja (3) kuka tekee kohdistamista koskevat päätökset? Neljäs lähestymistapa on ekonomisti Amartya Senin (s. 1933) ja filosofi Martha Nussbaumin (s. 1947) toimintakykymalli (capabilities approach). Sen mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille aito mahdollisuus kehittää hyvään inhimilliseen elämään kuuluvia kykyjä ja toimintatapoja. Hyvän elämän TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

7 edellytysten ylläpitämiseksi valtiolla on oikeus kerätä veroja sekä toteuttaa tulonsiirtoja ja muita yhteiskuntapoliittisia toimia (Nussbaum ja Sen 1993). Toimintakykymallissa yhteiskuntapolitiikan tavoite on jokaisen aito mahdollisuus kehittää kykyjään ja elää hyvää elämää. Teoriasta ei voida suoraan johtaa verosuosituksia, mutta tavoitteen toteuttamisen voidaan olettaa aiheuttavan mittavia kustannuksia. Toimintakykymalli korostaa, että hyvinvointia ei voida mitata vain tyytyväisyydellä tai varallisuudella, vaan on pohdittava myös sitä, mitä kansalaisilla on mahdollisuus tehdä resursseillaan. Varallisuuden maksimointi ei ole itseisarvo, vaikka hyvän elämän mahdollisuus edellyttää sekä vaurautta että verotusta. Verotuksessa on tasapainotettava vapautta, tasa-arvoa, tehokkuutta ja kannustamista. Tarve tukea heikompia ja puutteenalaisia on pysyvä. Jos kaikkien aito mahdollisuus hyvään elämään toteutuu, valtiolla ei toimintakykymallin mukaan olisi sen jälkeen intressiä tulonsiirtoihin. Jos kynnystaso olisi kaikille taattu, ihmiset saisivat sen jälkeen tehdä kyvyillään, tuloillaan ja omaisuudellaan mitä haluavat. Tässä toimintakykymalli on eri linjoilla kuin Rawls, jonka mukaan aina on intressi tehdä tulonsiirtoja huonoosaisten hyväksi. Tuskin toimintakykymallinkaan mukainen oikeudenmukaisuus täysin toteutuu lähiaikoina. Tarve tukea heikompia ja puutteenalaisia on pysyvä. Oikeudenmukaista on tavoitella kattavaa hyvinvointiminimiä kaikille. On pohdittava, millaisen veropolitiikan ja tulonsiirtojen kautta tavoite parhaiten toteutetaan. Oikeudenmukaiset verot Oikeudenmukaisen verotuksen arvioimiseksi eivät sovellu ne bruttotulot, jotka veronmaksajilla on ennen verotusta. Veroratkaisuja on verrattava siihen, mikä on oikeudenmukaista tai hyväksyttävää. Vasta sen jälkeen voidaan pohtia, kuinka paljon omaisuutta ja resursseja eri toimijoilla tulisi olla verotuksen jälkeen. Omistusoikeus ja työmarkkinat eivät ole mitään luonnollisia järjestelmiä, vaan lainsäädäntöön perustuvia sopimuksia, joiden toteuttamaan tulonjakoon vaikuttavat yhteiskunnan poliittiset rakenteet, myös itse verotusta koskeva lainsäädäntö. Kun pohditaan verotuksen jälkeen toteutuvan tulonjaon oikeutusta, sitä tulee verrata väkivaltaiseen luonnontilaan, jossa mitkään poliittiset ja oikeudelliset periaatteet eivät ole voimassa, ei fiktiiviseen puhtaiden markkinoiden tilaan. Tosiasiassa markkinatalous ei voi toimia ilman verotusta, politiikkaa ja oikeutta. Verotusta pohdittaessa ei tule kysyä, kuinka paljon minulle kuuluvaa on oikein antaa yleiseen käyttöön ja kuinka paljon toisille kuuluvaa on oikein siirtää minulle. Rehellisempi kysymys on, kuinka poliittisen järjestelmän ja siihen kuuluvan verojärjestelmän tulee jakaa kansantuote yksilöiden omistukseksi jäävään ja julkisesti kontrolloitavaan ja millaisten tekijöiden tulee ratkaista, kuka saa mitä. Myös tässä kysymyksessä voi syntyä suurta erimielisyyttä oikeasta vastauksesta. Markkinatalous on useimpien mielestä ainoa tunnettu menetelmä työllisyyden ja vaurauden takaamiseksi, pääomien luomiseksi sekä tavaroiden ja palveluiden jakamiseksi. Se myös luo suurta eriarvoisuutta, jolla on taipumus muuttua perinnölliseksi. Siksi poliittisin toimin on taattava turvallisuus ja oikeusjärjestys sekä lievitettävä huono-osaisten asemaa. On parannettava mahdollisuuksien tasaarvoa, estettävä äärimmäinen köyhyys ja taattava toimeentulominimi niille, jotka eivät kykene sitä itse saavuttamaan. Etenkin henkilöstä itsestään riippumattomista voimista johtuvaa huono-osaisuutta on lievitettävä. Vaikka edellä sanotusta vallitsisi yksimielisyys, voi olla erimielisyyttä siitä, kuinka paljon näitä päämääriä voidaan toteuttaa hävittämättä samalla markkinoiden tehokkuutta ja hyvinvoinnin edellytyksiä tuottavaa kykyä. Erimielisyyttä voi olla myös siitä, kuinka pitkälle julkisen vallan tehtävät ulottuvat ja mitkä ovat niitä voimia, joiden vaikutusta elämäänsä ihmiset eivät itse voi hallita. Kun politiikassa keskustellaan verotuksesta, on hyväksyttävää viitata sekä oikeudenmukaisuuteen että omaan etuun. Ratkaisut voidaan ymmärtää sopimuksiksi, joiden kautta osapuolet voivat parhaiten toteuttavaa omaa etuaan. Vaikka motiivina olisi vain oma etu, se riittää perustelemaan hyväosaiselle tarpeen ottaa huomioon myös huonoosaisen intressit. Työnantajan on järkevää maksaa kohtuullista palkkaa, jotta voisi turvata osaavan, ammattitaitoisen, tehokkaan ja luotettavan työvoiman. Tulonsiirtoja ja muita sosiaalietuja voidaan perustella jo yhteiskuntarauhan vuoksi. On hyväosaisten etujen mukaista ottaa huomioon myös huono-osaisten edut, ja ihmisillä voi olla myös moraalisia motiiveja tehdä niin. TALOUS & YHTEISKUNTA

8 dettävän toimeentulon ja perusterveydenhoidon takaaminen sekä kohtuullisen koulutuksellisen tasa-arvon edistäminen kuuluvat julkisen vallan tehtäviin. Jopa Yhdysvalloissa useimmat hyväksyvät nämä lähtökohdat, vaikka johtopäätökset ovat vaatimattomampia kuin Euroopan hyvinvointivaltioissa. Silti kaikkialla ilmenee suurta erimielisyyttä oikeudenmukaisen verotuksen yksityiskohdista. Keskustelua käydään siitä, millaisia kannusteita tarvitaan, miten parantaa työmotivaatiota, mikä murentaa sitä ja mitkä ovat kilpailevien vaihtoehtojen kokonaistaloudelliset vaikutukset. Veroprogression perusteeksi riittää jo se, että julkishyödykkeiden arvo on riippuvainen niistä nauttivan varallisuudesta. Vaikka ei pyrittäisi kaventamaan taloudellista eriarvoisuutta, varakkaampien kovempaa verotusta puolustaa jo se, että he saavat julkishyödykkeistä suuremman hyödyn. Varakkaat kansalaiset hyötyvät turvallisuuspalveluista vähävaraisia enemmän, koska heillä on enemmän varkauksille altista omaisuutta. Pyrkimys mahdollisuuk- Toisaalta on liian kyynistä ajatella, että pelkkä oman edun maksimointi selittää ihmisten poliittiset motiivit. Monet ajattelevat myös niin, että on oikein yrittää turvata kaikille ihmisille mahdollisimman reilut mahdollisuudet, vaikka se ei maksimoisikaan omaa etua. Ihmisillä on myös moraalisia motiiveja, eikä järjestelmä voisi pysyä edes pystyssä, jos ei uskottaisi sen oikeudenmukaisuuteen. Toisaalta moraaliset motiivit eivät usein ole vahvoja. Poliittisen ohjelman uskottavuutta lisää, jos sen voidaan osoittaa sekä ajavan huomattavan ihmisjoukon etuja että täyttävän moraaliset kriteerit. Poliittisen oikeudenmukaisuuden tavoite on järjestelmä, jossa kaikilla on reilut mahdollisuudet tavoitella onnellista elämää ja taloudellista menestystä. Täydellistä mahdollisuuksien tasa-arvoa on hyvin vaikeaa toteuttaa: yritys toteuttaa päämäärää radikaaleilla reformeilla voisi vahingoittaa hyvinvoinnin edellytyksiä tuottavaa talousjärjestelmää tavalla, joka olisi kaikkien kannalta haitallinen. Suomessa ja Pohjoismaissa vallitsee vahva konsensus siitä, että vähintään siesien tasa-arvon edistämiseen on veroprogression lisäperuste. Toisaalta mahdollisuuksien tasaarvon periaatteesta ei sinänsä seuraa suosituksia siitä, mikä olisi oikea veroaste kussakin tuloluokassa, ja onko marginaaliveron oltava progressiivinen, lineaarinen vai regressiivinen. Tulonsiirtojen hyväksyminen riittää perustelemaan, että alimmissa tuloluokissa myös veroasteen pitää kasvaa tulon kasvaessa, mutta periaate koskee vain niitä tuloluokkia, joilla maksetut verot ovat saatuja tulonsiirtoja pienemmät. Ylemmissä veroluokissa veroaste voisi periaatteessa vaikkapa alentua, kunhan kokonaisverojen määrä kasvaa. Toisaalta ei ole mitään syytä ajatella, että korkeampien tulojen kohdalla lineaarinen tai jopa progressiivinen marginaalivero pitäisi torjua, jos sellainen voidaan toteuttaa vähentämättä verotettavien motivaatiota toimia hyödyllisesti. Edellä on oletettu verotuksen koskevan ennen kaikkea ansiotuloja. Onkin järkevää, että tuloverot ovat verotuksen keskeinen osa. Vain kulutusta verottamalla ei tulonsiirtotavoitteita voida toteuttaa. Kulutuksen verotusta kohdistamalla (esimerkiksi elintarvikkeiden tai kirjojen arvonlisäveron laskemisella tai poistolla tai ympäristöveroilla) voidaan tosin joskus pyrkiä yhteiskuntapoliittisiin päämääriin. Omaisuuden ja perintöjen verotusta voidaan puolustaa mahdollisuuksien tasa-arvolla. Osmo Soininvaaran (25, 27) mukaan omaisuuserot, etenkin perinnölliset, ovat nyky-suomessa tuloeroja suurempi mahdollisuuksien tasa-arvon este. Toisaalta on kysyttävä, onko perityistä omaisuuksista sellaista talousjärjestelmää tehostavaa hyötyä, joka voi koitua kaikkien eduksi. Perheyritysten taloudelliseen merkitykseen sukupolvenvaihdosten helpottamiseen on viitat- 8 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

9 tu, kun perintöveroa on haluttu alentaa tai poistaa. Ihanneyhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on aidosti tasa-arvoiset mahdollisuudet kehittää kykyjään ja elää onnellisesti, mutta kaikille ei silti tarvita samoja resursseja. Voidaan ajatella, että reilun mahdollisuuden saamisen jälkeen ihmisen tulee myös itse kantaa vastuuta. Toiseksi ihmisten kyvyt yhteisen hyvän edistämiseen ovat erilaiset. Siksikin on myös reilua palkita joitakin enemmän kuin toisia. Vähemmän kyvykkäille ja vähemmän yhteisöä hyödyttäville on taattava reilu mahdollisuus kohtuullisen onnelliseen elämään. Lisäksi on estettävä kaikkien kansalaisten köyhyys, riisto, syrjäytyminen ja tulevien mahdollisuuksien sulkeutuminen. Oikeudenmukainen verotus ei merkitse sitä, että kaikille kansalaisille taattaisiin samat resurssit. Voimme toki kuvitella tilanteen, että oikeudenmukainen yhteiskunta tulisi valmiiksi ja huono-osaisimmillakin olisi taattu mahdollisuuksien tasa-arvo. Lakkaako silloin tarve tasata tuloja ja varallisuutta? Ei ehkä olisi enää perustetta lisätä hyväosaisten verorasitusta, vaikka se olisikin mahdollista heidän työmotivaatiotaan heikentämättä. Sen sijaan Rawlsin mukaan aina tulee siirtää resursseja huono-osaisille siten, että tulos on heille paras mahdollinen. Toimintakykymallin ja Rawlsin suositusten ero on kuitenkin teoreettinen. Oikeudenmukaisuuden projekti ei ole tulossa valmiiksi eikä mahdollisuuksien tasa-arvo ole toteutumassa. Yhä tulee tasata ra- kenteellista eriarvoisuutta ja parantaa huono-osaisten asemaa terveydenhoidossa ja koulutuksessa. Mikäli resursseja voidaan saada verottamalla hyväosaisia siten, että heidän motivaationsa toimia yhteisen edun hyväksi ei vähene, niin tulee tehdä. Hyväosaisille tulee perustella, että veronmaksu mahdollisuuksien tasa-arvon edistämiseksi kuuluu kansalaismoraaliin ja on myös kaikkien oman edun mukaista. Hyvinvointireformi Verotuksen oikeudenmukaisuutta arvioitaessa on otettava huomioon, millaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen verotuotot käytetään. Stuart White (23) on pohtinut hyvinvointivaltion järjestämistä markkinatalouden tuottaman eriarvoisuuden lievittämiseksi. Tavoitteena tulee hänen mielestään olla kansalaisminimin takaaminen eli siedettävän elämän turvaaminen kaikille kansalaisille. Sosiaaliturva ei Whiten mukaan saa ylläpitää riippuvuutta, vaan yksilöltä tulee vaatia kykyjen mukaan osallistumista yhteiseen hyvään. Tarvitaan kannustinjärjestelmä. Jos talous on muuten riittävän oikeudenmukainen ja kaikilla on mahdollisuus mielekkääseen työhön ja sen palkkioihin, edunsaajilla on velvollisuus antaa kohtuullinen työpanos yhteiskunnalle saamansa hyvän vastikkeeksi. White tekee erottelun ideaalisen ja eiideaalisen teorian välillä. Ideaalitilassa kaikilla on tasa-arvoinen pääsy tuotantovälineisiin. Yhteiskunta on korjannut epätasa-arvon, joka liittyy markkinoilla myytävien kykyjen epätasaiseen jakoon. Koska ideaalitilaa ei käytännössä saavuteta, on tutkittava ei-ideaalista tilannetta, jossa kaikki voivat saavuttaa siedettävän taloudellisen kynnystason. Whitellä kansalaisminimin toteuttaminen edellyttää, että valtio takaa kansalaisten perusvapaudet ja turvallisuuden, yhtäläiset mahdollisuudet perus- ja jatko- koulutukseen sekä kohtuulliseen terveydenhoitoon. Toimintakykymallissa tehtävät voisivat olla vielä mittavammat. Lisäksi valtion on taattava seuraavat ehdot: 1. Kurjuuden esto: kenenkään ei tarvitse kärsiä todellista köyhyyttä sellaisten voimien takia, joihin ei ole itse voinut vaikuttaa. 2. Markkinaturvallisuus: kansalaisilla on oltava turva työttömyyttä, riistoa ja väärinkäytöksiä vastaan. 3. Itsetoteutus: kansalaisilla tulee olla mahdollisuus välttää proletaarinen tila eli tehdä työtä, jonka he voivat kokea itsessään arvokkaana haasteena. 4. Minimoitu luokkajako: eroja perityssä omaisuudessa on tasoitettava muun muassa perintöveron avulla ja koulutuksellinen tasa-arvo taattava. Jopa ei-ideaalisen tilan ehtojen täyttäminen vaatii suuria resursseja, joista vallitsee niukkuus. Mitä tulee tehdä niin sanotuille paskaduuneille eli proletaarisen tilan estämiselle? On kallista taata työntekijöille oikeus kieltäytyä paskaduuneista ja oikeus saada ihmisarvoa kunnioittavaa kohtelua. Kuinka paljon valtion olisi investoitava paskaduunien poistoon suhteessa terveydenhoitoon, kasvatukseen, rikollisuuden estämiseen ja maanpuolustukseen? Kuinka vastavuoroisuus taloudellisessa oikeudenmukaisuudessa voi ylipäänsä toteutua? Pitääkö säätää vastikkeeton perustulo, vai onko se vapaamatkustamista suosiva ja kallis järjestelmä, joka on kannustimena riittämätön? Kenties se on hyväksyttävä, koska vastavuoroisuusvaatimuksen ylläpitäminen (vaatimus, että kaikki kykenevät on velvoitettava työhön) on sekin kallista ja voi viedä resursseja kasvatuksesta ja terveydenhoidosta. Mitä priorisoida ja miten tehdä tarvittavat vaihtokaupat? Perustulokeskustelu on ollut Suomessa jännitteistä. Perusasetelma on ollut vihreiden tuki ja sosiaalidemokraattien penseys (ks. esim. Kopra 27; Soininvaara 27). Eri mieltä on oltu siitä, mitä ta- TALOUS & YHTEISKUNTA

10 pahtuisi, jos verotettavan tulon alarajan alittavien tulojen lisäykseksi maksettaisiin tämän alarajan ja ansaitun tulon erotuksesta tietty prosentti negatiivista tuloveroa, joka olisi muutaman tuhannen euron vuosittainen vastikkeeton perustulo. Järjestelmä voitaisiin toteuttaa jopa niin, että marginaalivero olisi kaikissa tuloluokissa sama. Johtaisiko perustulojärjestelmä sosiaaliturvajärjestelmän yksinkertaistamiseen ja kannustinloukkujen purkautumiseen? Motivoisiko se työmarkkinoiden ulkopuolisia ottamaan vastaan lyhyitä ja osa-aikaisia työsuhteita? Siihen vihreiden ehdotukset perustuvat. Taustana on ajatus, että järjestelmä on kannustava juuri siksi, että kaikilla tulotasoilla marginaalivero on sama ja siten työntekoon motivoiva. Toisaalta voisi käydä päinvastoin. Juuri sitä vastustajat pelkäävät: perustulo voi motivoida etenkin nuorisoa valitsemaan pienen työpanoksen ja laajan vapaa-ajan yhdistelmän. Kansalaisten yhteenlaskettu työpanos ja verotulot laskisivat. Ongelmaa voidaan lievittää, jos perustulon ja negatiivisen tuloveron saajilla on velvoite olla työmarkkinoiden käytettävissä. Vastustajat myös pelkäävät, että perustulomalli rohkaisisi tarjoamaan heikosti palkattuja ja ehdoiltaan huonoja työsuhteita. Täystyöllisyyden sijasta päädyttäisiin pätkätyöyhteiskuntaan. Antaakseen turvan huonoja työsuhteita vastaan perustulon täytyisi olla korkea. Tällaiseen, äärivasemmistolaisten kannattamaan järjestelmään ei hyvinvointiyhteiskunnalla ole realistisesti varaa, vaan se johtaisi työvoiman tarjonnan vähenemiseen. Perustulokeskustelun maltillisimpiin kommentteihin kuuluu Juhana Vartiaisen (27) huomautus, jonka mukaan lähitulevaisuudessa ei ole varaa sallia valinnan vapautta suuren tai pienen työpanoksen välillä. Hyvinvointi rahoitetaan veroilla eikä järjestelmä kykene uusintamaan itseään, jos perustulo sallisi pidemmän vapaa-ajan. Korkea verotus vaikuttaa kielteisesti työntekoon. Siksi yhteiskunta on suunniteltava niin, että yhteenlaskettu työpanos säilyy korkeana. Sitä näyttää edellyttävän myös väestön ikääntyminen ja väheneminen. Vartiaisen näkökohdat eivät tee perustulomallia mahdottomaksi, jos voidaan osoittaa, että syrjäytymisvaarassa olevien keikkaluonteinen työllistäminen tulisi siten helpommaksi. Silloin yhteiskunnan yhteenlaskettu työpanos kasvaisi eikä vähenisi. Samalla tietystikään ei-syrjäytyneiden työpanoksen vähentymisen ei pitäisi päästä kumoamaan em. vaikutusta. Kirjallisuus Holmes, S. & Sunstein, C. (1999), The Cost of Rights: Why Liberty Depends on Taxes, New York: Norton. Häyry, M. (2), Mahdollisimman monen onnellisuus. Utilitarismin historia, teoria ja sovellukset, Helsinki: WSOY. Kopra, V. (27), Perustulo: kova vai pehmeä paketti?, Helsinki: Kalevi Sorsa Säätiö. Murphy, L. & Nagel, T. (22), The Myth of Ownership. Taxes and Justice, New York: Oxford University Press. Nozick, R. (1974), Anarchy, State, and Utopia, New York: Basic Books. Nussbaum, M.C. & Sen, A. (1993), The Quality of Life, Oxford: Clarendon. Rawls, J. (1971), A Theory of Justice, Cambridge Mass.: Harvard University Press. Soininvaara, O. (25), Vihreät ja talous: oikealla, vasemmalla vai edellä?, Helsinki: Tietokeino. Soininvaara, O. (27), Vauraus ja aika, Helsinki: Teos. Vartiainen, J. (27), Talous, teoksessa Tiitta, A. (toim.): Maamme Suomi, Helsinki: Weilin+Göös, White, S. (23), The Civic Minimum. On the Rights and Obligations of Economic Citizenship, Oxford: Clarendon. Otsikon nähtyään lukija ehkä ajattelee, että nyt tuo on lopullisesti seonnut. Yleensähän sentään taloustieteilijät pitäytyvät järkevissä raameissa, kun he puhuvat verotuksesta. Tyypillisesti tavoitellaan talouskasvua ja kannustavuutta. Vähitellen katoamassa oleva huru-ukkojen joukko jaksaa vielä mainita myös tulonjaon. Mutta jos ihmiset tavoittelevat hyvää elämää, niin myös yhteiskunnan tulisi tavoitella sitä. Talousteoriassa verotuksen tavoite onkin yleisen onnellisuuden maksimointi. Hyvää verorakennetta lähdetään hakemaan maksimoimalla painotettua keskiarvoa kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista. Useiden tutkimusten mukaan työ on ihmiselle tärkeää (eli työttömyys vähentää onnellisuutta), mutta liika on liikaa (eli ylitöitä ei saisi olla paljon eikä työnarkomaniaan kannata sortua). Onnellisuustutkimusten mukaan ihmiset helposti kuvittelevat saavansa lisätuloista suuremman hyödyn kuin niistä lopulta koituu. Samoin osa työnteosta on kilpailua naapureiden kanssa: kulutuksesta saa enemmän statushyötyä kuin vapaa-ajasta. Verotukselle tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset pitäisi saada töihin, mutta jo työssä käyviä ei tulisi kannustaa lisätöihin. Optimaalinen työtuloverotus on siten sellainen, jossa työttömyysloukkuja ei ole: pieniäkin työtuloja saavien työllistymistä tulee tukea joko matalapalkkatukien, voimakkaan ansiotulovähennyksen tai julkisen sektorin työllisyyden kautta. Lisätulojen rajavero saa sen sijaan olla korkea. Tämä sopii hyvin yhteen uuden työn tarjonta -tutkimuksen 1 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

11 Kolumni Jukka Pirttilä Professori, Tampereen yliopisto Tutkimuskoordinaattori, Palkansaajien tutkimuslaitos Kohti onnellista verotusta kanssa, jonka mukaan verotus vaikuttaa eniten työllisyyteen juuri työmarkkinoille osallistumista koskevan päätöksen kautta. Suomen korkea rajaveroprosentti ei siis olekaan Suomen verotuksen erityisongelma, eikä rajaverojen pieni kasvu vie turmioon. Jos osa kansasta, esimerkiksi toinen pienten lasten vanhemmista, päätyy korkean rajaveron takia vapaaehtoiseen osa-aikatyöhön, ratkaisu on todennäköisesti yhteiskunnallisesti optimaalinen jo perheiden aikabudjettien tiukkuuden takia. Kaikista suurimmilla tuloilla rajaverotuksessa tulee kuitenkin katto vastaan, koska suurituloisin prosentti pystyy palkkaamaan verojuristeja välttääkseen korkeat verot. Suomessa osalle rikkaimmista on helppoa välttää veroja pääomatulojen kautta, minkä vuoksi tämän porsaanreiän korjaaminen on olennaista työtulojen verotuksen toimivuuden kannalta. Koko elinkaarta ajatellen suomalainen työelämämalli tuntuu olevan sellainen, että ensin tehdään niska limassa töitä ja sitten painutaan varhaiseläkkeelle lopen uupuneena. Työtaakkaa tulisi rajoittaa ennemminkin työuran aikana, ja sitten eläkeiän tulisi maltillisesti nousta, kun elinikäodote kasvaa. Ei välttämättä niin, että eläkkeellä oloajan osuus koko elinajasta pysyisi vakiona, vaan että edes osa lisäelinvuosista käytettäisiin työhön. Verotus liittyy tähän siten, että ikääntyneiden työtulojen verotus voisi olla kevyempää. Samalla tulee varhaiseläkereitit säilyttää niille, jotka eivät yksinkertaisesti jaksa enää töissä. Verotuksen tulee siis tukea ikääntyneiden työtä, mutta vain osittain. Onnellinen verotus koskee myös hyödykeverotusta. Alkoholin, tupakan tai liikalihavuuden mukanaan tuomista sairauksista kärsivät eivät ole rationaalisesti pyrkineet olotilaansa, vaan he ovat ajautuneet siihen paljolti perusinhimillisten hairahdusten seurauksena. Viinaa ja tupakkaa verotetaan jo nyt kovalla kädellä, mutta ei vieläkään välttämättä niin paljon, että verotaso olisi maksimoitu Viron tuonti huomioon ottaen. Sen sijaan terveellistä ruokaa ei veroteta keveämmin eikä roskaruokaa sen kireämmin kuin tavallista sapuskaa. Jos laskee suomalaisten liikakilot, olisi kyllä syytä. Säästäminen on joskus yhtä vaikeaa kuin laihduttaminen - pitäisi kärsiä juuri nyt jonkun tulevaisuuden hyödyn vuoksi. Tällainen alisäästäminen on tyypillisempää pienituloisella, vähemmän koulutetulla väestönosalla. Optimaalinen pääomatulovero voi siis olla negatiivinen pienillä tuloilla ja positiivinen suurilla tuloilla (tulojen muuntamisen ehkäisemiseksi), toisin sanoen pääomatuloverokin olisi progressiivinen. Realisti sanoo, että poliitikot eivät kuitenkaan ajattele kansakunnan hyvinvointia verorakennetta suunnitellessaan vaan kalastelevat ääniä ja kuuntelevat lobbareita. Tietysti näinkin, mutta jos toteutunutta verorakennetta arvioi, en oikein ymmärrä, miten sitä voisi arvioida, ellei ole jotakin mittatikkua käytössä. Enkä voi kuvitella parempaa mittatikkua kuin hyvä elämä. TALOUS & YHTEISKUNTA

12 Hyvinvointivaltion rahoituksen arvokuilu Lama tulee paisuttamaan Suomen julkisen talouden kestävyysvajetta tuntuvasti. Ovatko kansalaiset valmiita rahoittamaan sen kiinni kuromisen? Juhana Vartiainen Enhetschef Konjunkturinstitutet, Tukholma Käsitykset pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ovat maailmalla viime vuosikymmenen aikana sekä yhdentyneet että muuttuneet myönteisiksi suorastaan hämmästyttävällä tavalla. Ainakin valistuneemmassa tutkijakeskustelussa ja poliittisessa keskustelussa Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka kirjoittaja piti Kalevi Sorsa-säätiön perjantaiyliopistossa Helsingin Paasitornissa. 12 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

13 Juhana Vartiainen aprikoi, edellyttääkö hyvinvointivaltion rahoitus niin ankaria työnteon kannustimia, että ne ovat ristiriidassa hyvinvointivaltion solidaarisen arvopohjan kanssa. pohjoismaiseen malliin viitataan yhä useammin myönteisessä hengessä. Tämän arvostuksen muutoksen kanssa on käynyt käsi kädessä se, että myös pohjoismaisen mallin analyyttinen kuva on muuttunut. Siinä missä se aiemmin usein nähtiin markkinataloudelle vihamielisenä sosialismina, monissa uudemmissa tulkinnoissa pohjoismainen hyvinvointivaltio ja markkinatalous nähdään toisiaan tukevina instituutioina. Tämä suopea näkemys ilmenee selvästi vaikkapa Financial Times -lehden pääkirjoituksissa. Tällaista tulkintaa hyvinvointivaltion ja markkinatalouden auvoisesta yhteiselosta edusti myös teos The Nordic Model, jonka laadinnassa olin mukana yhdessä Torben Andersenin, Bengt Holmströmin, Seppo Honkapohjan, Sixten Korkmanin ja Hans Tson Söderströmin kanssa. 1 Kirjassa raportoiduista vertailuista käy ilmi se, miten markkinatalousmyönteisiä maita Pohjoismaat ovat. Hyödykemarkkinoiden säätely on vähäistä, tekniseen kehityksen ja vapaakauppaan on aina suhtauduttu myönteisesti, eikä edes työntekijöiden irtisanomissuoja ole tiukempi kuin Euroopan unionin maissa keskimäärin. Palkanmuodostus on yksilöllistynyt laajasti Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Tällaiseen markkinaehtoiseen taloudenpitoon on liitetty laajat julkispalvelut, sosiaaliturva ja työttömyysturva sekä korkea veroaste. Esitämmekin The Nordic Model -kirjassa, että julkisten palveluiden, sosiaaliturvan ja markkinatalouden välillä on myönteinen symbioosi. Hyvinvointivaltio on rationaalinen vastaus globaalin markkinatalouden epävarmuudelle. Rohkea osallistuminen maailmantalouteen vapaakaupan kautta on hyvinvointimme perusta, mutta se luo myös epävarmuutta, koska markkinatulot jakautuvat epätasaisesti ja ne vaihtelevat myös maailmantalouden suhdannevaihtelujen myötä toimiala-, yritys- ja yksilökohtaisesti. Siksi on järkevää muodostaa hyvinvointivaltio ikään kuin vakuutuspoolina, johon 1 Ks. Andersen et al. (27). TALOUS & YHTEISKUNTA

14 Pohjoismaissa kaikki kansalaiset osallistuvat ja jossa markkinatalouden hyötyjä tasataan kansalaisten kesken tulonsiirroilla ja julkispalveluilla. Pohjoismaissa tätä kehitystä edesauttoi arvatenkin kulttuurinen yhtenäisyys, vapaakirkollisuudesta inspiroitunut kansanliikeperinne sekä työväenliikkeen vahva asema, jota puolestaan tuki avainteollisuusalojen hyvä vientikehitys. Pohjoismaissa hyvinvointivaltio ja markkinatalous tukevat toinen toisiaan. Markkinatalous ja globalisaatio luovat siis hyvinvointivaltion poliittisen kysynnän. Hyvinvointivaltion eli julkispalveluiden ja sosiaaliturvan poliittinen suosio näyttääkin kaikissa Pohjoismaissa kyselytutkimusten nojalla erittäin vankalta. Huomionarvoista on, että Pohjoismaiden porvarillisetkin puolueet jotka tällä hetkellä istuvat vallankahvassa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa ovat kaikki myös periaatteessa hyväksyneet hyvinvointivaltion. Mikään merkittävä poliittinen puolue ei siis nykyään yritä hakea poliittista valtakirjaa vaatimalla reippaita veronalennuksia ja samalla peruskoulujen ja terveyskeskusten purkamista. Tässä on tapahtunut yhden sukupolven aikana valtava poliittinen muutos. Arvelemme teoksessa kuitenkin myös, että linkki toimii myös toiseen suuntaan: juuri tällaisen vakuutuspoolin eli hyvinvointivaltion olemassaolo on puolestaan ylläpitänyt Pohjoismaissa vapaakaupan ja markkinatalouden poliittista suosiota sekä vähentänyt rakennemuutoksiin kohdistuvaa epäluuloa ja vastustusta. Rakennemuutoshan yleensä lisää kokonaistuloja mutta synnyttää samalla sekä voittajia että häviäjiä. Rakennemuutosten vastustus voi olla rationaalia, koska taloudenpitäjät eivät etukäteen tiedä, kumpaan ryhmään he kuuluvat. Jos taloudenpitäjät voivat kuitenkin luottaa siihen, että sosiaaliturva ja verotus jakavat nopeamman talouskasvun hedelmiä kohtuullisen oikeudenmukaisesti, vastustus on vähäisempää. 2 Hyvinvointivaltion poliittinen perusta voi silti olla hauras Tästä auvoisasta lähtökohdasta huolimatta epäilen, onko hyvinvointivaltion rahoitus ajan mittaan kestävällä pohjalla, ainakaan Suomessa. Taloudelliset perusoikeudet sekä tärkeimmät julkispalvelut - hoivapalvelut ja koulutus - nauttivat tietysti vankkumatonta poliittista suosiota. Mielestäni on myös huomionarvoista, että ainakin peruspalvelut ja vähimmäisturva näytetään tulkittavan suorastaan perustuslain suojaamiksi yksilöllisiksi oikeuksiksi. Ikärakenteen muutos johtaa kuitenkin siihen, että sosiaaliturvan ja julkispalvelujen rahoitus edellyttää entistä korkeampia veroasteita ja entistä suurempaa työpanosta. Jo ennen nykyistä lamaa arvioitiin, että Suomessa julkisessa taloudessa vallitsee kestävyysvaje, jonka suuruusluokka on prosentti bruttokansantuotteesta. Nyt yltynyt lama tulee todennäköisesti nostamaan tätä arviota 2 3 bkt-prosenttiyksiköllä, koska pitkän aikavälin tuottavuuskasvuennusteita tarkistetaan alaspäin kaikkialla maailmassa, koska lama tulee kasvattamaan julkista velkaa eli alkuehtoja ja koska työttömyyden kohoaminen tulee myös heikentämään työvoimaa pysy- 2 Olemme raportissa Jäntti ym. (26) pohdiskelleet tätä argumenttia yleisemmin lähtien liikkeelle teoriamallista, jonka esittivät Fernandez ja Rodrik (1991). Ks. Laine ym. (29). västi. Jos kestävyysvaje päätyy jonnekin 4 bkt-prosenttiyksikön paikkeille, se on jo poliittisesti aika haastava eikä viimeaikainen keskustelu sosiaaliturvasta ja veroista rohkaise ajattelemaan, että ongelma ratkaistaan muitta mutkitta. Jotta hyvinvointipalvelut voitaisiin rahoittaa, tarvitaan siksi korkeaa työhönosallistumisastetta, alhaista työttömyyttä sekä kohtuullisen korkeaa veroastetta. Sekä osallistumisasteen nostaminen että rakenteellisen työttömyyden alentaminen edellyttävät muutoksia työnteon kannustimiin suhteessa nykytilaan. Tällaisia laskelmia ekonomistit tietysti osaavat laatia, ja kestävyysvajeen umpeen kurominen on periaatteessa aivan mahdollista sellaisella uudistuspaketilla, jossa työttömyysturvan kestoa heikennetään, työhönottovelvollisuutta ja muuttovelvollisuutta kiristetään ja eläkkeelle siirtymisen houkuttelevuutta vähennetään. Juuri tässä epäilen kuitenkin piilevän ristiriidan. Hyvinvointivaltio on syntynyt sellaiselta arvopohjalta, johon ei ole helppo ympätä ajatusta napakammista kannustimista, jotka pakottavat työntekoon. Tämä aiheuttaa ristiriidan hyvinvointivaltion eettisen perustan ja toiminnallisen perustan välille. Kutsun tätä ristiriitaa arvokuiluksi ja koetan seuraavaksi lähemmin luonnehtia, mitä sillä tarkoitan. Hyvinvointivaltio syntyi työväenliikkeen (ja Suomessa myös keskustaliikkeen) sisäisen solidaarisuuden pohjalta. Varsinkin Ruotsissa tällainen työväenliikkeen me-henki on edelleen voima- Hyvinvointivaltion arvokuilu on ristiriita sen eettisen perustan ja toiminnallisen perustan välillä. 14 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

15 kas: hyvinvointivaltio nähdään etuina, jotka me olemme onnistuneet ulosmittaamaan itsellemme. Hyvinvointivaltiota ajaneet tavallisen kansan puolueet eivät olleet kovin huolestuneita siitä, että systeemi suosisi vapaamatkustajia oman porukan piirissä. Omaan liikkeeseen, muihin työläisiin (ja Suomessa, miksei talonpoikiinkin) suhtauduttiin luottavaisen solidaarisesti, epäilemättä heidän haluaan tehdä ahkerasti työtä. Siksi työttömyysturvan, sairausvakuutuksen ja eläketurvan parantaminen oli itsestään selvä, kaikkien hyvinvointia kohentava toimintatapa. Tällaista me-kokemusta vahvisti sodanjälkeisen Suomen nopeaan rakennemuutokseen kuulunut kulttuurinen yhteenkuuluvuus, joka kumpusi siitä, että useimmilla oli juuret joko työläis- tai talonpoikaiskodissa 4. Työmoraali lienee näillä ryhmillä ollut korkea, ja mikä tärkeintä, enemmistö varmaan uskoi muidenkin työmoraalin olevan korkea. Koska ikä- 4 Ilmauksena tästä iloisesta yhteishengestä on mieleeni jäänyt esimerkiksi Peter von Baghin Sininen laulu - historiadokumentin haastattelu, jossa joku suurten ikäluokkien nuori henkilö lausui jotain sen tapaista kuin: Oli ihanaa, kun olimme kaikki niin samanlaisia. rakenne oli suotuisa, ts. oli suhteellisen paljon työikäisiä veronmaksajia, hyvinvointipalveluiden laajentaminen saattoi tapahtua ilman, että niiden rahoittaminen koettiin yksilötasolla raskaana. Jo 199-luvun lama heikensi työmarkkinoita syrjäyttämällä osan ihmisistä työmarkkinoilta, ja edessä oleva ikärakenteen muutos saattaa pakottaa kiristämään tulonsiirtojen ehdollisuutta. Toisin sanoen työttömiltä edellytetään ahkerampaa työn etsintää ja tarvittaessa myös asuinpaikan ja ammatin vaihtoa. Tavalla tai toisella on tarpeen tehdä työllisyyden ja työvoiman ulkopuolella olemisesta riittävän inhottavaa suhteessa työntekoon. Juuri tällainen pakottavaksi koettu kannustaminen voi kuitenkin toimia itseään vastaan, jos se nostaa kannustettavien mielissä kapinan. Hyvinvointivaltion arvopohjaan on kuulunut solidaarisuus muita ihmisiä kohtaan sekä luottamus heidän ahkeruuteensa ja hyvään tahtoonsa. Jos työmarkkinoilla käytetään liian ankaria kannustimia, tämä luottamus horjuu, eivätkä ankaratkaan kannustimet ehkä saa aikaan toivottua tulosta. Taloudelliset kannustimet eivät näet tunnetusti ole hyvä tapa saada aikaan mallikasta käyttäytymistä, jos päämiehen ja agentin välillä vallitsee solidaarisuuden, arvostuksen ja arvostuksen tavoittelun siteitä. Hyvä esimerkki tästä on perheiden sisäinen toiminta. Me emme halua ensisijaisesti vaikuttaa oman perheemme jäseniin, puolisoomme tai lapsiimme taloudellisilla kannustimilla. Sitä vastoin toivomme, että perheen sisällä ollaan solidaarisia toisille ja sisäistetään velvollisuudentunto ja ahkeruus. Sama koskee läheisiä ystäviä: heihin luotetaan eikä heidän toimintaansa koeteta kontrolloida palkkioilla, valvonnalla ja kielloilla. Työväenliikkeen sisäisessä keskustelussa on mielestäni myös vallinnut jonkinlainen perheyhteisön sisäistä tilannetta muistuttava me-henki. Tämä näkyy Ruotsissa Liian ankarat kannustimet murentavat sitä luottamusta, jolle halukkuus rahoittaa hyvinvointivaltiota perustuu. TALOUS & YHTEISKUNTA

16 vielä selvemmin kuin Suomessa ja voi olla yksi syy siihen, että sosialidemokraattien on poliittisesti vaikeaa ajaa työttömyysturvan kiristämistä ja muita työntekoon pakottavia/kannustavia uudistuksia: ne sotivat sitä me-henkeä vastaan, joka työväenliikkeessä on vallinnut. Tällainen pohdiskelu voi tuntua kovin yleiseltä, mutta viimeaikaisessa matemaattisessa hyvinvointiteoriassa on esitetty myös formaaleja malleja, jotka tukevat näkemystä taloudellisten kannustinten rajallisuudesta tai jopa vahingollisuudesta silloin, kun agenttien välillä vallitsee arvostuksen siteitä. Käsillä olevan argumenttini kannalta erittäin osuva on Ellingsenin ja Johannessonin (28) malli. Siinä tarkastellaan päämiestä ja agenttia, jotka voivat olla joko itsekkäitä tai epäitsekkäitä. Uutta tässä mallissa on se, että sekä agentti että päämies välittävät myös siitä, arvostaako toinen heitä. Agentti toivoo, että päämies arvostaisi häntä, ja hän olisi erityisen iloinen siitä, että epäitsekäs päämies arvostaisi häntä. Jos nyt päämies luo ankarat taloudelliset kannustimet ja kontrollijärjestelmän, agentti saa vahvan signaalin siitä, että päämies on suurella todennäköisyydellä itse itsekäs. Tässä tapauksessa agentin mielestä päämies on niin kelju, ettei häneen edes kannata tehdä vaikutusta ponnistelemalla. Näin siis napakat taloudelliset kannustimet saattavat syödä tilaa siltä mekanismilta, että ponnistelemme saadaksemme muiden arvostusta, ja arvostamme sellaisten ihmisten arvostusta, joita itse arvostamme. Samantapaisia argumentteja työn eetoksesta näkee tietysti usein työelämän tutkimuskirjallisuudessa. Esimerkiksi Juha Siltala (24) korostaa henkilöstön arvoja: kun pakotetaan, ei ole mukavaa tehdä mitään hyvin, mutta jos saa itse valita suorituksensa tason, tehdään pelkästä ylpeydestä ehkä enemmän työtä kuin minkään rahakannustimen perusteella. Pakkotyöhön ei sielua sidota (Siltala 24, 438). Tämä tutkimuskirjallisuus on yleensä lähtenyt liikkeelle sopimusteorian ja liikkeenjohdon ongelmista, eikä sitä tietääkseni ole sovellettu hyvinvointivaltion rahoituksen ja työhalukkuuden kaltaisiin yhteiskuntapolitiikan kysymyksiin. Jos päämieheksi ajatellaan kaikki muut kansalaiset (joita valtiovalta edustaa), ja agentiksi yksittäinen työntekijä, asetelma tukee mielestäni täsmälleen yllä perustelemaani päätelmää. Työntekijä ahkeroi mielellään (esimerkiksi työnhaussa), jos hän uskoo tulevansa näin muiden arvostamaksi, ja hän on erityisen tyytyväinen, jos muut ovat ahkeria ja arvostavat häntä. Jos työvoimapolitiikan säännöt ovat kuitenkin kontrolloivia ja pakottavia, tämä kontrolli ja pakko antavat signaalin siitä, että kaikki muut kansalaiset tai ainakin enemmistö heistä on pikemminkin laiskoja. Tässä tapauksessa valtion eli muiden kansalaisten arvostuksen saavuttaminen ponnistelemalla ei ehkä tunnukaan tavoittelemisen arvoiselta. Lopuksi Olen yllä esittänyt epäilyjä sen suhteen, vastaako hyvinvointivaltion poliittista hyväksyttävyyttä myös poliittinen halu rahoittaa sitä. Taustalla ei välttämättä ole pelkkä verokapina vaan syvempi ristiriita hyvinvointivaltion toiminnallisen perustan ja arvoperustan välillä. Lyhyesti ilmaistuna hyvinvointivaltion rahoittaminen voi edellyttää niin napakoita työhön osallistumisen ja työllistymisen Voi tietysti ajatella, että valtion eli kaikkien muiden kansalaisten arvostuksen tavoittelu on outoa, koska valtio on anonyymi eikä kysymyksessä ole kenenkään olemassa olevan tai agentin tunteman henkilön arvostuksen saaminen. Kokeellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että arvostusta haetaan, vaikka sen antajan ja saajan välillä ei olisi mitään sidettä (ks. Ellingsen ja Johannesson 28, jossa on viittauksia alan tutkimuksiin). kannustimia, että taloudenpitäjät kokevat poliittisen vallan (eli muut kansalaiset) eettisesti arveluttavaksi subjektiksi, johon ei edes haluta tehdä hyvää vaikutusta ponnistelemalla työelämässä. Nyt käynnissä oleva talouslama tulee nopeasti kärjistämään nämä ristiriidat, ja kiistely tuiki tarpeellisesta eläkeiän nostamisesta ja yhtä tarpeellisesta kiinteistöveron alarajan nostosta ovat vasta esimakua siitä, millaista tulevaisuuden poliittinen keskustelu tulee olemaan. Suomen politiikassa on pitkään vallinnut kolme vahvaa voimaa: ensinnäkin sitoutuminen yksilöllisiin taloudellisiin oikeuksiin eli subjektiivisiin oikeuksiin, joihin nähdään kuuluvan hyvä perusturva; toiseksi vanha kameralistinen pyrkimys alhaiseen valtionvelkaan; ja kolmanneksi orastava verokapina ja varsinkin haluttomuus laajentaa veropohjaa työtulojen ulkopuolelle. Ei ole selvää, mikä näistä vahvoista voimista joutuu väistymään, kun laman jälkeen joudutaan ottamaan kantaa entistä suurempaan julkisen talouden kestävyysvajeeseen. Kirjallisuus Andersen, T. & Holmström, B. & Honkapohja, S. & Korkman, S. & Söderström, H.T. & Vartiainen, J. (27), The Nordic Model: Embracing Globalization and Sharing Risks, Helsinki: Etla/Taloustieto. Fernandez, R. & Rodrik, D. (1991), Resistance to Reform: Status Quo Bias in the Presence of Individual-Specific Uncertainty, American Economic Review, 81, Ellingsen, T. & Johannesson, M. (28), Pride and Prejudice: The Human Side of Incentive Theory, American Economic Review, 98, Jäntti, M. & Saari, J. & Vartiainen, J. (26), Growth and Equity in Finland, UNU/WIDER Discussion Paper 26/6. Laine, V, & Sinko, P. & Vihriälä, V. (29), Ikääntymisraportti, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/29. Siltala, J. (24), Työelämän huonontumisen lyhyt historia, Helsinki: Otava. 16 TALOUS & YHTEISKUNTA 2 29

17 Onko pienituloiset unohdettu verouudistuksissa? Pertti Honkasen laskelmien mukaan pienten palkkatulojen verotus on keventynyt vuosina Verohelpotukset ovat kuitenkin suhteellisesti eniten kasvattaneet hyväpalkkaisten käytettävissä olevia tuloja. 199-luvun puolivälin jälkeen tuloverotusta on kevennetty lähes jatkuvasti. Artikkelissa esitetään laskelmia vaikutuksista tulonjakoon. Pertti Honkanen Vastaava tutkija Kelan tutkimusosasto Veroratkaisujen vaikutuksesta tulonjakoon keskustellaan julkisuudessa ja myös eduskunnassa varsin runsaasti. Kun tuloverotuksen muutoksia toteutetaan, niiden tulonjakovaikutuksia selvitetään kuitenkin harvoin tai tuskin koskaan lakiesityksissä tai muissa valmisteluasiakirjoissa. Yleensä tyydytään esittämään esimerkkitaulukko veron ja veroasteen muutoksista eri tulotasoilla. 1 1 Esim. HE 118/28 vp, s. 23. TALOUS & YHTEISKUNTA