Ihmistieteet ja filosofia

Transkriptio

1 Ihmistieteet ja filosofia 1

2 2

3 P A N U R A A T I K A I N E N IHMISTIETEET JA FILOSOFIA GAUDEAMUS HELSINKI

4 Gaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd. HYY Yhtymä. PL 1099, Helsinki Copyright 2004 Panu Raatikainen ja Gaudeamus Kirja / Oy Yliopistokustannus University Press Finland ISBN Tammer-Paino Oy, Tampere

5 Lukijalle H UMANISTISILLA JA YHTEISKUNTATIETEELLISILLÄ aloilla tuntuu olevan suuri tarve ymmärtää paremmin ihmistieteiden filosofisia perusteita. Filosofian kentän moninaisuuden vuoksi sen kokonaisuuden hahmottaminen voi kuitenkin olla varsin vaikeaa ja työlästä. Toivon, että nyt käsillä oleva teos voi osaltaan olla apuna tässä työssä. Tämä kirja on syntynyt vaikutelmasta, että jo pitkään on tarvittu ihmistieteiden filosofisia perusteita systemaattisesti esittelevää suomenkielistä johdantoteosta. Meiltä on puuttunut nimenomaan ihmistieteiden filosofian ja metodologian kysymyksiin keskittyvä ajan tasalla oleva yleisesitys. Olen tällä kirjalla pyrkinyt korjaamaan tätä puutetta. Filosofiset ajattelijat ja teoriat ovat innoittaneet ihmistieteilijöitä lukemattomilla eri tavoilla. Moniin ihmistieteisiin (esimerkiksi psykologiaan, kielitieteeseen, historiaan ja sosiologiaan) myös liittyy omia tärkeitä filosofisia erityisongelmia. Vaikka olisi houkuttelevaa paneutua tähän monenkirjavaan aihepiiriin kattavasti ja perusteellisesti, tällaisessa johdantoteoksessa tavoite on mielekästä asettaa vaatimattomammin: yritän tarjota tiiviisti perustiedot tietyistä keskeisistä, eri ihmistieteille paljolti yhteisistä filosofisista peruskysymyksistä sekä antaa mahdollisimman perustellun kuvan vaihtoehtoisten kantojen vahvuuksista ja heikkouksista. 5

6 Pasi Falk, Risto Heiskala, Tomi Kokkonen, Jaakko Kuorikoski, Keijo Rahkonen ja Petri Ylikoski ovat lukeneet käsikirjoitusta eri vaiheissa ja antaneet arvokkaita kommentteja. Uskon, että heidän ansiostaan kirjasta tuli paljon parempi kuin mihin olisin yksin koskaan pystynyt. Kiitän heitä kaikkia lämpimästi tästä avusta. Olen myös kiitollinen Leila Haaparannalle, Ilpo Haloselle, Johanna Oksalalle, Anna Rotkirchille ja Laura Starkille, jotka ovat kommentoineet eri osia tekstistä. Lisäksi kiitän kaikkia ystäviä, joiden kanssa olen aikojen saatossa keskustellut hedelmällisesti kirjan aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Haluan kiittää Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumia sekä kaikkia työtovereitani siellä erinomaisesta ja innoittavasta työympäristöstä. Kiitän myös Anna Niemelää, Sanna Sinnemäkeä ja Tuomas Tammilehtoa, jotka tutkimusapulaisina ovat avustaneet kirjallisuusluettelon kokoamisessa. Helsingissä 10. helmikuuta 2004 Panu Raatikainen 6

7 Sisällys 1. Johdanto Tieteenfilosofia ja ihmistieteet Positivismi Klassinen positivismi ja empirismi Looginen positivismi Positivismin tieteenfilosofia Positivismi ihmistieteissä: reduktionismi Positivismin perusongelmat Positivismi ihmistieteissä: erityisongelmia Relativismi ja konstruktionismi Relativismin muunnelmia filosofiassa ja ihmistieteissä Relativismin ongelmia Johtopäätöksiä Realismi Realismi eri muodoissaan Argumentteja realismin puolesta Vastaväitteitä ja vastauksia Realismi ja ihmistieteet Tulkinta ja ymmärtäminen Ymmärtävän ihmistieteen muunnelmia Perinteinen hermeneutiikka Filosofinen hermeneutiikka Max Weber ja merkitykselliset selitykset Fenomenologinen ihmistiede ja sen perilliset Ymmärtävä historiatiede Collingwood ja Dray Geertz ja tulkitseva antropologia Analyyttinen hermeneutiikka

8 3.2. Ymmärtävän ihmistieteen arviointia Alustavia metodologisia tarkasteluja Ymmärtämisen monet merkitykset Ymmärtävän ihmistieteen ongelmia Onko tulkinnan oltava suopeaa? Onko tiede arvovapaata? Arvovapauskeskustelun vaiheita Arvovapauden monet ulottuvuudet Tieteen arvovapaus ja arvosidonnaisuus Onko arvovapaus ja objektiivisuus mahdollista tieteessä? Lopuksi Lisälukemista Kirjallisuus

9 1. Johdanto L UONNONTIETEIDEN NOPEA KEHITYS uudella ajalla on mullistanut länsimaisen ihmisen maailmankuvaa ja tuottanut lukemattomia teknologisia sovelluksia. Tämän tieteen menestystarinan valossa ei ole mikään ihme, että myös ihmismieltä ja ihmisen käyttäytymistä, inhimillistä kieltä, kulttuuria ja yhteiskuntaa on haluttu lähestyä tieteellisesti. Käytän tällaisesta tutkimuksesta yleisnimitystä ihmistieteet, vaikka on tietysti selvää, että ihmistä ruumiillisena ja biologisena olentona voidaan tutkia myös puhtaan luonnontieteellisestikin: fysiikan putoamislait pätevät yhtä lailla ihmisiin kuin teräskuuliinkin, ja biologian perinnöllisyysopit toimivat samoin riippumatta siitä, puhutaanko ihmisistä vai banaanikärpäsistä. Tavallisesti ihmistieteillä tarkoitetaankin tieteenaloja, joissa tutkimuskohteena on nimenomaan ihminen jollain tavalla erityislaatuisena, tietoisena, kielellisenä ja kulttuurisena olentona. Tällaisia ihmistieteitä ovat lähinnä humanistiset tieteet, kuten historia, psykologia, kielitiede ja antropologia, sekä yhteiskuntatieteet, kuten sosiologia. Ihmistieteiden taivalta on kuitenkin melkein alusta asti reunustanut jännite kahden näkökannan välillä. Toinen on korostanut ihmisen ainutlaatuisuutta henkisenä ja moraalisena olentona sekä ihmistieteiden olemuksellista erilaisuutta luonnontietei- 9

10 siin verrattuna. Tämä on toisinaan johtanut ihmismielen romanttiseen mystifiointiin ja jopa siihen, että on pidetty kokonaan mahdottomana tutkia ihmistä tieteellisesti. Vastakkainen näkökanta on painottanut, että sama yleinen tieteellinen menetelmä soveltuu niin luontoon kuin ihmiseenkin ja että ollakseen tieteellisiä ihmistieteiden on täytettävä samat tieteellisyyden kriteerit kuin luonnontieteidenkin. Pyrkimykset tieteellistää ihmistieteitä ovat toisinaan johtaneet niiden oman erityisen tutkimuskohteen olemassaolon kieltämiseen. Tällaisten kiistojen taustalla on usein erilaisia filosofisia näkemyksiä esimerkiksi ihmisestä, tiedosta ja todellisuudesta. Kysymykseen ihmistieteiden ja luonnontieteiden suhteesta voidaan saada selkoa vain arvioimalla kriittisesti näitä taustaoletuksia ja nojaamalla laajasti parhaimpaan saatavilla olevaan filosofiseen tietoon. Filosofian viimeaikainen kehitys asettaa monia tällaisia kysymyksiä uuteen valoon ja paljastaa, että kiistat ovat usein perustuneet molempien osapuolien yhtä lailla olettamiin mutta nykykatsannossa kestämättömiin käsityksiin. Tämän teoksen keskeisenä tavoitteena on antaa lukijalle ajantasainen kuva tälle aiheelle merkityksellisestä filosofisesta nykytietämyksestä. Arkikielessä sanalla filosofia tarkoitetaan usein mitä tahansa mielipiteitä ja näkemyksiä. Usein oletetaan, että filosofiassa on kysymys enemmän tai vähemmän subjektiivisista makuasioista ja että kukin voi suhteellisen vapaasti valita itseään miellyttävän näkemyksen olemassa olevien filosofioiden joukosta. Filosofia oppialana ymmärretään tällöin jonkinlaiseksi mielipiteiden valintamyymäläksi, josta kukin voi valita makuaan miellyttävän katsomuksen. Oma käsitykseni filosofiasta on hyvin toisenlainen. Filosofiassa tarkastelut ovat toki ylei- 10

11 sempiä ja sen johtopäätöksiin liittyy enemmän epävarmuutta kuin erityistieteissä, mutta filosofiassakin eri näkökantojen puolesta tai niitä vastaan voidaan esittää asianmukaisia perusteluja ja argumentteja. Älyllisesti rehellisen henkilön ei tulisi hyväksyä mitään kantaa kevyin perustein. Tämän mukaisesti paitsi esittelen erilaisia filosofisia näkemyksiä myös arvioin, kuinka hyvin perusteltuja tai epäuskottavia ja ongelmallisia ne ovat. Yksi tämän teoksen keskeinen aihe on kysymys ihmistieteiden ja luonnontieteiden suhteesta, kiista kaikkien tieteiden ykseyttä korostavien ja ihmistieteiden erityislaatuisuutta korostavien kantojen välillä. Tätä kysymystä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Ontologia on filosofian osa-alue, joka pyrkii yleisesti selvittämään todellisuuden luonnetta ja sitä, mitä todella on olemassa. Kysymys ihmistieteiden ja luonnontieteiden ykseydestä tai erillisyydestä voidaan ymmärtää ontologiseksi kysymykseksi eri tieteiden tutkimuskohteiden olemassaolosta ja luonteesta: Onko ihmistieteellä mitään omaa erityistä kohdetta? Ovatko esimerkiksi sosiaaliset suhteet, yhteiskunnalliset rakenteet, inhimillinen kulttuuri, mentaaliset tilat ja tunteet tai merkitykset itsessään todellisia, vai voidaanko kaikki puhe niistä palauttaa tyhjentävästi luonnontieteisiin (reduktionismi)? Tai onko epätieteellistä edes puhua tällaisten havaitsemattomien asioiden olemassaolosta olisiko parempi sulkea ne kokonaan tieteen ulkopuolelle (eliminativismi)? Tällaiset kannat, jotka kieltävät mainitunlaisilta ihmistieteiden oletetuilta kohteilta aidon olemassaolon ja rajoittavat todellisuuden luonnontieteiden käsittelemään todellisuuteen, edustavat ontologista monismia. Toisaalta ihmistieteitä ja luonnontieteitä voidaan verrata yleisestä metodologisesta näkökulmasta ja kysyä, onko niillä ylei- 11

12 sesti ottaen samanlaiset päämäärät ja noudattavatko ne samanlaista tieteellistä lähestymistapaa. Myönteistä kantaa kutsutaan metodologiseksi monismiksi (joskus myös naturalismiksi). Sen mukaan ihmistieteiden tulisi lähestyä tutkimuskohteitaan pohjimmiltaan samalla tavalla kuin luonnontieteet ovat lähestyneet luonnon ilmiöitä eikä ihmistieteiden ja luonnontieteiden tavoitteilla ja menetelmillä ole mitään jyrkkää laadullista eroa. Vastakkaista kantaa, jonka mukaan ihmistieteillä on oma luonnontieteiden lähestymistavasta jyrkästi ja laadullisesti poikkeava lähestymistapa, kutsutaan metodologiseksi dualismiksi. Yleisin ja vaikutusvaltaisin metodologisen dualismin muoto on näkemys, että ihmistieteille on ominaista erityinen ymmärtävä lähestymistapa, jossa inhimillisiä toimijoita tutkitaan jossain mielessä näiden omasta näkökulmasta. On tärkeää huomata, että vaikka jyrkästä ontologisesta monismista suoraan seuraa metodologinen monismi, päinvastainen riippuvuussuhde ei päde: on mahdollista hyväksyä metodologinen monismi mutta silti hylätä ontologinen monismi eli sallia, että ihmistieteiden tutkimuskohteet ovat aidosti todellisia, mutta vaatia, että niitä lähestytään pohjimmiltaan samalla tieteellisellä lähestymistavalla kuin luonnontieteessä sen omia tutkimuskohteita. Jo sosiologian klassikko Émile Durkheim (1895) edusti tätä kantaa: hänen mukaansa sosiologia tutkii erityisiä sosiaalisia tosiasioita mutta noudattaa samaa tieteellistä menetelmää kuin luonnontieteetkin. Suuressa osassa ihmistieteiden filosofiaan liittyvästä kirjallisuudesta tämän vaihtoehdon olemassaoloa sekä ontologisen ja metodologisen monismin eroa ei ole kuitenkaan riittävästi tiedostettu. Tässä teoksessa ontologista ja metodologista monismia tarkastellaan laajasti erillisinä kysymyksinä. 12

13 Tärkeä tarkasteltava filosofinen kysymys on, onko objektiivinen tieto tieteessä yleensä ja erityisesti ihmistieteissä lainkaan mahdollista. Erilaiset jyrkät relativismin muodot esittävät, että kaikki tieto tai itse totuus on suhteellista johonkin käsitteelliseen tai kulttuuriseen viitekehykseen nähden (esimerkiksi kulttuuriin, kieleen, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen, rotuun, uskontoon, tieteelliseen teoriaan tai uskomusjärjestelmään). Relativismin äärimuodot väittävät, että kaikki uskomukset ovat itse asiassa yhtä tosia tai ettei eri viitekehyksiä voida lainkaan verrata. Tällaiset kannat päätyvät kiistämään kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuuden niin luonnontieteissä kuin ihmistieteissäkin. Toisaalta kysymystä objektiivisen tiedon mahdollisuudesta voidaan tarkastella erityisesti ihmistieteissä. Ymmärtävää lähestymistapaa eli näkemystä, että ihmistä olisi tutkittava hänen omasta näkökulmastaan ( ymmärtävästi ), on usein siis esitetty ihmistieteiden ominaispiirteeksi. Tämän ajattelusuunnan sisällä on kuitenkin esiintynyt varsin erilaisia ja jopa jyrkästi vastakkaisia näkemyksiä objektiivisen tiedon mahdollisuudesta ihmistieteissä. Jotkut ovat ajatelleet optimistisesti, että toisten ihmisten kokemukset ja merkitykset ovat jokseenkin ongelmattomasti saavutettavissa esimerkiksi jonkinlaisen eläytyvän ymmärtämisen avulla. Äärimmillään on ajateltu, että tämän erityisen tietämisen tavan vuoksi nimenomaan ihmistieteissä on mahdollista saavuttaa varmaa tietoa, kun taas luonnontieteet ovat epävarmoja ja erehtyviä. Toisaalta ymmärtämisen teorioihin on sisältynyt pessimistisiä kantoja, joiden mukaan toisten ihmisten kokemukset ja merkitykset eivät ole välittömästi tiedettävissä, vaan oletukset niis- 13

14 tä ovat oikeastaan tulkinnan tulkintaa. Epäilijät väittävät, että ihmistä voivat todella ymmärtää vain hän itse tai saman yhteisön jäsenet. Jyrkkien relativistien mukaan lukuisat vastakkaiset tai jopa kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeutettuja. Ymmärrettävästi tällaiset näkemykset vaikuttavat paljon siihen, miten ihmistieteet ymmärretään. Arvioin tässä teoksessa kriittisesti, kuinka perusteltuja tällaiset jyrkät kannat ovat ja millaisia ongelmia niihin mahdollisesti liittyy. Paljon toistetun mutta usein myös kiistetyn väittämän mukaan tiede on tai sen ainakin tulisi olla arvovapaata. Kysymys arvovapaudesta on erityisen keskeinen ihmistieteissä. Arvovapauden kieltäminen on usein yhdistynyt siihen, että objektiivisen tieteellisen tiedon mahdollisuus kiistetään, mikä on johtanut jyrkkään relativismiin. Joskus on esitetty, että luonnontieteet ovat kyllä arvovapaita mutta ihmistieteet eivät voi olla ja että tämä onkin olemuksellinen laatuero niiden välillä. Tästä seuraisi myös, että objektiivisen tiedon saavuttaminen olisi mahdollista vain luonnontieteissä. Teoksen lopuksi tarkastellaan sitä, mitä kaikkea arvovapaudella on tarkoitettu, ja arvioidaan, voiko tiede yleensä ja erityisesti ihmistiede olla missään mielessä arvovapaata. 14

15 2. Tieteenfilosofia ja ihmistieteet T IETEENFILOSOFISESSA KESKUSTELUSSA voidaan erottaa kolme pääsuuntausta: positivismi (ja empirismi), relativismi (ja konstruktionismi) sekä realismi. Niillä on erilaisia seurauksia myös sille, kuinka ihmistieteet ymmärretään. Vaikka niiden kaikkien sukuisia käsityksiä on esiintynyt ajattelun historiassa, niiden kehittyneet versiot ovat muotoutuneet osin reaktiona toinen toisiinsa nykykeskustelussa. Tässä pääluvussa esitellään lyhyesti näiden ajattelusuuntausten pääpiirteet sekä tarkastellaan erityisesti niiden käsityksiä ihmistieteistä ja niiden keskeisiä ongelmia Positivismi Sanoja positivismi ja positivisti käytetään usein epäselvästi lähinnä puhuttaessa toisista poleemiseen sävyyn tai ylimalkaisessa positivismin kritiikissä nykyään tuskin kukaan itse tunnustautuu positivistiksi. Historiallisesti positivismi voidaan kuitenkin hahmottaa selkeänä ajattelusuuntauksena ja voidaan erottaa tiettyjä sen olennaisia oppeja Klassinen positivismi ja empirismi Positivismin perustajina voidaan pitää ranskalaista utopiasosialistia kreivi H ENRI SAINT-SIMONIA ( ) sekä erityi- 15

16 sesti AUGUSTE COMTEA ( ), joka toimi jonkin aikaa Saint-Simonin sihteerinä mutta ajautui pian erimielisyyksiin tämän kanssa. Comte tunnetaan paitsi positivismin varsinaisena perustajana myös sosiologian isänä. Heitä molempia innoitti valistus ja sen yleinen edistysusko. Empirismi missään vahvassa mielessä ei sen sijaan ollut keskeistä heidän kummankaan ajattelussa. Saint-Simonin ja Comten mukaan valistusfilosofia oli ollut kriittistä, hajottavaa ja negatiivista, mutta nyt olisi aika suhtautua asioihin rakentavasti ja positiivisesti. Heidän keskeisenä tavoitteenaan oli politiikan tieteellistäminen, yhteiskunnan uudelleenorganisoiminen positiivisten tieteiden tulosten pohjalta. Moraaliset ja poliittiset valinnat tulee Saint-Simonin ja Comten mukaan tehdä tieteellisesti. Uskonnolla ja perinteisellä filosofialla ei ole tässä mitään annettavaa. Heidän mukaansa sitä, mitä ei voida tietää tieteellisesti, ei voida tietää lainkaan. Saint-Simon ja Comte esittivät, että ihmiskunnan ajattelu kehittyy kolmen vaiheen kautta: (1) Teologinen vaihe: luonnonilmiöt tulkitaan joidenkin salattujen sielullisten tekijöiden ilmentymäksi. (2) Metafyysinen vaihe: konkreettisten olioiden sijalle tulevat abstraktit käsitteet, aistittavien olioiden takana olevat realiteetit. (3) Positiivinen vaihe: tietoa voi saada vain tosiasioista, jotka havaintomme pystyy tavoittamaan. Positivismi oli näin Comtelle teologisesta ja metafyysisestä saasteesta puhdistettua positiivista tietoa. Jo tällöin olivat nähtävillä positivismin yleiset tunnuspiirteet: havaintoon perustuvan tieteen keskeinen asema, metafysiikan tuomitseminen 16

17 epätieteelliseksi sekä jossain määrin myös ajatus tieteiden ykseydestä eli ajatus, että kaikilla tieteillä ihmistieteet mukaan lukien on samat päämäärät ja menetelmät. Comten mukaan kaikki positiiviset tieteet käyttävät samaa menetelmää, järkeilyä ja havainnointia oikein yhdistettynä. Kaikki nämä teemat toistuvat ja vahvistuvat myöhemmässä positivismissa. Mitä sitten on tuo positivismin perivihollinen, metafysiikka? Perinteisesti metafysiikalla on tarkoitettu mitä tahansa todellisuuden rakenteen ja luonteen filosofista tutkimusta luvulla metafysiikan keskeisiä teemoja olivat Jumala, tahdon vapaus ja sielun kuolemattomuus; 1800-luvun saksalaisessa idealismissa perustavin todellisuus oli Absoluuttinen Henki (vrt. Sivenius 1998). Viimeistään David Humesta alkaen metafysiikan käsitteeseen on kuitenkin liitetty myös kielteisiä mielikuvia, ja nimittämällä jotakin metafysiikaksi onkin vihjattu perusteettomaan ja spekulatiiviseen nojatuolifilosofointiin tai loputtomaan ja hedelmättömään kiistelyyn kaiken havaintotiedon tavoittamattomissa olevasta, muka perustavammasta todellisuudesta. Positivismille onkin aina ollut luonteenomaista hyvin vihamielinen suhtautuminen metafysiikkaan. Hyvin jyrkkä empirismi on ollut nykyaikaiselle positivismille paljon voimakkaammin leimallista kuin Saint-Simonin ja Comten positivismille. Empirismillä tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan kaikki todellinen tieto on lähtöisin aistihavainnoista. Klassinen empirismi asettui näin vastustamaan rationalismia (esim. Descartes, Spinoza ja Leibniz), jonka mukaan kaikki todellinen tieto perustuu puhtaaseen järkeen eikä edellytä lainkaan havaintoa (ks. Reuter 1998). Empirismi kehittyi erityisesti Brittein saarilla vaikutusvaltaiseksi filosofiseksi suuntaukseksi uuden luonnontieteen 17

18 esiinmarssin myötä. F RANCIS BACON ( ) korosti kuulussa teoksessaan Novum Organum (1620) havaintoa ja kokeellista menetelmää tiedon lähteenä. Hän esitti, että tieteen yleinen menetelmä on havaintoon perustuva induktio. Päättelyn teoriassa on perinteisesti erotettu toisistaan induktio ja deduktio tai induktiivinen ja deduktiivinen päättely. Deduktiivinen päättely on totuuden säilyttävää päättelyä: jos oletukset ovat tosia, myös johtopäätös on välttämättä tosi. Perinteisesti on sanottu, että deduktiossa johtopäätös sisältyy lähtöoletuksiin. Tavanomaisen logiikan päättelysääntöjen mukaisesti etenevä päättely on deduktiivista. Esimerkki deduktiivisesta päätelmästä on seuraava: Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Sokrates on ihminen. Johtopäätös: Sokrates on kuolevainen. Induktiivisella päättelyllä puolestaan tarkoitetaan joko suppeasti päättelyä erityistapauksista yleistykseen tai laajemmin mitä tahansa tietoa lisäävää päättelyä eli mitä tahansa ei-deduktiivista päättelyä, jossa johtopäätös ei sisälly lähtöoletuksiin. Induktiivinen päättely ei näin ole välttämättä totuuden säilyttävää eikä erehtymätöntä. Yksinkertainen esimerkki induktiivisesta päättelystä on vaikkapa seuraava: Kaikki toistaiseksi havaitut joutsenet ovat olleet valkoisia. Johtopäätös: Kaikki joutsenet ovat valkoisia. Yksittäinen induktio on tietystikin altis erehdykselle (niin tässäkin tapauksessa: Australiasta on löydetty mustia joutsenia). Bacon kuitenkin esitti, että tekemällä erisuuntaisia induktiivisia päätelmiä virheelliset johtopäätökset voidaan karsia pois, jol- 18

19 loin jäljellä on yksi yleinen lause, joka on varma totuus. Ajatus siis on, että tieteen yleiset väitteet, yleistykset ja lait johdetaan induktion avulla havainnoista jokseenkin mekaanisesti ja ilman mitään teoreettisia oletuksia tai hypoteeseja. Tätä Baconin ja monien myöhempien empiristien ja positivistien kannattamaa käsitystä tieteen menetelmästä kutsutaan induktivismiksi. Uuden ajan empiristisen filosofian perinteen perusti varsinaisesti kuitenkin J OHN LOCKE ( ). Hän esitti, että kaikki tieto perustuu aistihavainnosta lähtöisin oleviin ideoihin. Ilman aistihavaintoa ihmismieli on Locken mukaan tabula rasa, tyhjä taulu. Baconin ja Locken vaikutuksesta empirismistä tulikin Britanniassa eräänlainen luonnontieteen virallinen filosofia. Locken empirismi oli vielä kuitenkin kohtuullisen maltillista. Hän ajatteli, että olemme suoraan tietoisia vain omista aistimuksistamme, mutta ne ovat joidenkin havaitsemattomien aineellisten olioiden aiheuttamia, jolloin omien aistimustemme perusteella saamme päättelemällä tietoa noista havaitsemattomista aineellisista olioista. Locken tärkein seuraaja empirismin perinteessä oli piispa G EORGE BERKELEY ( ). Hän argumentoi, ettei meillä ole kunnon perusteita uskoa aistimusten tuolla puolen oleviin olioihin, ja päätyi näin kiistämään koko aineellisen todellisuuden olemassaolon! Berkeleyn käsissä empirismi kääntyikin tieteen epäilyksi ja sitä kautta uskonnon puolustukseksi. Sielujen olemassaoloa piispa Berkeley ei sentään tohtinut epäillä. Usko sielulliseen todellisuuteen tuskin kuitenkaan on puhtaan aistihavainnon pohjalta yhtään sen perustellumpaa, totesi D AVID H UME ( ). Näin hän kehitti empirismin skeptiseen huipentumaansa: vain aistikokemukset ovat todellista, ja havainnosta riippumattoman aineellisen tai henkisen todellisuu- 19

20 den olettaminen on turhanpäiväistä metafysiikkaa. Erityisen vaikutusvaltaiseksi varsinkin empiristisessä perinteessä muodostui Humen käsitys syy vaikutus-suhteesta eli kausaatiosta. Humen mukaan havainnossa voimme tietää ainoastaan, että tietyntyyppiset havaittavat tapahtumat esiintyvät säännönmukaisesti tiettyjen toisentyyppisten havaittavien tapahtumien jälkeen. Jonkin syvemmän välttämättömän syysuhteen olettaminen tapahtumien välille oli hänen mukaansa luvatonta metafysiikkaa. Tärkeän linkin vanhan ranskalaisen positivismin ja nykyaikaisen positivismin välillä muodostaa brittifilosofi J OHN S TUART MILL ( ), 1800-luvun vaikutusvaltaisin englanninkielisen kielialueen filosofi (häntä ei pidä sotkea isäänsä James Milliin, joka oli merkittävä ajattelija hänkin). Mill oli ennen kaikkea tärkeä brittiläisen empirismin perinteen jatkaja, mutta huomionarvoista on, että hän myös ihaili suuresti Comtea. Positivistiksi hän ei tosin itseään koskaan kutsunut. Millin laaja pääteos A System of Logic (1843) käsitteli paitsi sitä, mitä nykyisin pidetään logiikkana, myös tietoteoriaa, kielifilosofiaa, tieteenfilosofiaa ja mikä tärkeää erityisesti ihmistieteitä. Sittemmin kiivaana jatkunut keskustelu luonnontieteiden ja ihmistieteiden yhtenäisyydestä tai erilaisuudesta sai monella tapaa alkunsa juuri tästä teoksesta. Empiristisen perinteen mukaisesti Mill ajatteli, että kaikki tieto perustuu havaintoon. Millin mukaan tieteellinen tietomme lisääntyy induktiivisen päättelyn kautta yksittäistapauksista yleistyksiin. Tässä Mill seurasi Baconia. Syy vaikutussuhteet Mill tulkitsi Humea seuraten pelkiksi havaituiksi säännönmukaisuuksiksi. Erityisen tärkeäksi muodostui Millin käsitys selittämisestä. 20

21 Hänen mukaansa yksittäistapaus selitetään aina esittämällä se yleisen lain erityistapauksena. Seuraava yksinkertaistettu kuvitteellinen esimerkki havainnollistaa ajatusta: Selitysongelma: Miksi Jussi tärisee? Selitys: (1) Kaikki, joilla on malariakuume, tärisevät. (2) Jussilla on malariakuume. Tätä vaikutusvaltaisesta näkemystä on myöhemmässä kirjallisuudessa kutsuttu selittämisen peittävän lain malliksi (engl. covering law model) tai subsumptioteoriaksi. Teoksessaan Mill käsitteli uraa uurtavalla tavalla myös erikseen ihmistieteitä, joita hän nimitti moraalitieteiksi (engl. moral sciences saksankielisessä kirjallisuudessa Millin käsite käännettiin idealistisen filosofian vaikutuksesta muotoon Geisteswissenschaften, henkitieteet). Mill esitti, ettei näillä ei ole mitään luonnontieteistä poikkeavaa logiikkaa vaan että nekin noudattavat pohjimmiltaan samaa tieteellistä menetelmää. Nekin etenevät aistihavainnosta induktion avulla yleistyksiin, ja niissäkin yksittäisen tapahtuman selittäminen tapahtuu esittämällä se yleisen lain erityistapauksina. Näine kantoineen Mill tuli hyvin lähelle monia nykyaikaisen positivismin keskeisiä oppeja. Tärkeä nykyaikaisen positivismin taustavaikuttaja oli aikanaan vaikutusvaltainen itävaltalainen fyysikko-filosofi ERNST M ACH ( ). Hän painotti tieteellisen teorianmuodostuksen taloudellisuutta, ajattelun ekonomiaa, ja esitti, että tieteen tehtävä on kuvata aistimusten suhteet mahdollisimman säästäväisesti. Machin mukaan koko todellisuus rakentuukin aistimuksista ja on turhaa ja perusteetonta olettaa jonkinlainen havaintojen takana oleva todellisuus. Nykyaikaiseen positivis- 21

22 miin vaikutti myös ranskalainen konventionalismi, jonka mukaan tieteen perustavat yleiset lait ovat tosiasiassa sopimuksenvaraisia (konventiota) eivätkä siis oikeastaan kuvaa todellisuutta. Tämän suuntauksen keskeisiä edustajia olivat Henri Poincaré ( ) ja Pierre Duhem ( ) Looginen positivismi Nykykeskustelussa positivismilla tarkoitetaan erityisesti sitä vaikutusvaltaista maailmansotien välisenä aikana kukoistanutta koulukuntaa, joka tunnetaan nimellä looginen positivismi tai looginen empirismi. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kiinnittää sen tarkempaa huomiota etuliitteen looginen sisältöön se liittyy koulukunnan uuteen, modernia logiikkaa hyödyntävään ja matemaattisen totuuden ongelmaa koskevaan lähestymistapaan. 1 Tässä kiinnostuksen kohteena on kuitenkin ensisijaisesti positivismin käsitys empiiristen tieteiden luonteesta ja sen seuraukset sille, kuinka ihmistieteet ymmärretään. Loogisen positivismin ydinjoukon muodosti niin kutsuttu Wienin piiri Itävallassa, ja sillä oli samanhenkisiä liittolaisia Saksassa (erityisesti Hans Reichenbachin johtama Berliinin ryhmä, johon kuului myös nuori Carl Hempel), Puolassa, Pohjoismaissa (mm. Eino Kaila Helsingissä), Englannissa ja Yhdysvalloissa. Wienin piirin muodollinen johtaja oli saksalaissyntyinen professori Moritz Schlick. Keskeinen organisaattori oli kuiten- 1 Matemaattinen tieto, joka on kiistatta tietoa, muodosti empiristiselle perinteelle vaikean ongelman. Looginen positivismi pyrki Fregen, Russellin ja Wittgensteinin jalanjälkiä seuraten selittämään matemaattiset totuudet palauttamalla ne logiikan totuuksiin. (Ks. esim. von Wright 1945 ja 1958.) 22

23 kin poliittisesti radikaali yhteiskunta- ja taloustieteilijä Otto Neurath. Kolmas tärkeä hahmo oli (myös alkujaan saksalainen) loogikko ja tieteenfilosofi Rudolf Carnap. Piirin toimintaan osallistui vaihteleva määrä tieteentekijöitä ja filosofeja, joista mainittakoon Philipp Frank, Herbert Feigl, Hans Hahn ja Friedrich Waismann. Britanniassa loogista positivismia teki tunnetuksi Alfred Ayer teoksessaan Language, Truth and Logic (1936) sekä Yhdysvalloissa Ernst Nagel. Loogisen positivismin nousu on ymmärrettävä laajemmista yhteiskunnallisista ja poliittisista taustoista käsin. Monet loogiset positivistit olivat vasemmistolaisia. Uuden aatevirtauksen taustalla oli näiden tieteentekijöiden ja filosofien kasvava huoli erilaisten irrationalististen ja poliittisesti vaarallisten aatteiden kehkeytymisestä saksankielisellä alueella 1920-luvulla. Filosofian yhdeksi keskeiseksi tehtäväksi koettiin taistelu tätä kehitystä vastaan. Apuun huudettiin kaikesta näennäistieteellisyydestä ja metafysiikasta puhdistettua tieteellistä filosofiaa. Tässä uusi positivismi jatkoi valistuksen kehitysuskoista ja optimistista perinnettä. Sille oli tyypillistä myös voimakas lähetyshenkisyys : se pyrki levittämään aatettaan myös laajemmille kansanjoukoille ja yli valtakunnallisten rajojen. Julkaisutoiminta oli hyvin aktiivista. Wienin piiri oli saanut alkunsa opintopiirimäisestä keskusteluseminaarista, joka kokoontui Schlickin johdolla 1920-luvulla. Vuosikymmenen lopulla sen toiminta muuttui järjestäytyneemmäksi Neurathin, Carnapin ja Hahnin julkaisua Wissenschaftliche Weltauffassung: Der Wiener Kreis (1929) on yleisesti pidetty jonkinlaisena loogisen positivismin ohjelmanjulistuksena ja aate kukoisti 1930-luvun alussa. Natsismin nousu ja Schlickin murha vuonna 1936 tekivät lopun varsinaisesta Wienin piiristä, 23

24 mutta sen varjo on näkynyt filosofiassa pitkään. Monet keskeiset positivistit pakenivat natsismia Yhdysvaltoihin, missä positivismin perinne vaikutti sikäläisen filosofian kehitykseen kauan. Loogiset positivistit väittelivät keskenään paljon ja olivat eri mieltä monista asioista. Kannat myös muuttuivat ajan kuluessa. Ainakin vaikutushistoriallisesti voidaan kuitenkin nostaa esiin joitakin loogisen positivismin tyypillisiä ja keskeisiä oppeja. Ensiksi, nykyaikaisen positivismin keskeinen oppi on ollut mielekkyyden todennettavuusehto eli verifioituvuusehto. Sen mukaan lause, jota ei voida periaatteessakaan verifioida (eli todentaa) aistihavainnolla, on merkityksetön tai mieletön käsittämätöntä siansaksaa ja hölynpölyä. Tämän merkityksellisyysehdon tarkoitus oli erityisesti vetää selvä raja havaintopohjaisen kelpo tieteen ja merkityksettömän metafyysisen sanahelinän välille. Toiseksi, loogiselle positivismille oli varsinkin alussa luonteenomaista äärimmäisen jyrkkä empirismi. Vaadittiin, että tiede on palautettava (eli redusoitava) välittömästi havaittavia tosiasioita koskeviin lauseisiin; käsitteet, jotka eivät koske suoraan havaittavaa, on voitava kääntää havaintoa koskevalle kielelle; jos tämä ei ole mahdollista, käsite hylätään merkityksettömänä. Kolmanneksi, positivismille oli tärkeä vaatimus tieteiden ykseydestä metodologinen monismi tai naturalismi eli käsitys, että humanistisilla ja yhteiskuntatieteillä on pohjimmiltaan samat päämäärät ja metodit kuin luonnontieteillä. Nämä kolme teesiä ovat tietysti läheisessä yhteydessä toisiinsa ja tukevat toisiaan. 24

25 Positivismin tieteenfilosofia Tieteessä on tyypillistä puhua havaittavan maailman lisäksi monenlaisista ihmisaistein havaitsemattomista asioista, kuten elektroneista, geeneistä, viruksista ja mustista aukoista. Näitä on tapana sanoa teoreettisiksi käsitteiksi erotuksena havaintokäsitteistä. Tämä muodosti positivistien jyrkälle empirismille keskeisen ongelman. Positivistithan eivät suinkaan halunneet heittää kehittyneitä tieteitä hölynpölynä romukoppaan yhdessä metafysiikan kanssa. Tieteenhän katsottiin päinvastoin muodostavan malliesimerkin järkevästä ajattelusta metafysiikan vastakohdan. Alkuun loogiset positivistit edellyttivät, että sikäli kuin tieteen käsitteet ovat lainkaan mielekkäitä, ne tulee voida kääntää havaintokielelle tai määritellä havaintokäsitteiden avulla. Tätä jyrkkää kantaa on kutsuttu käännettävyysteesiksi tai deskriptivismiksi. Yksi tämän kannan muunnelma on ihmistieteissäkin joskus vaikuttanut operationalismi, jonka mukaan teoreettiset käsitteet tulee määritellä niitä mittaavien operaatioiden avulla. Tämä oppi on taustalla kiistellyssä mitattavuuden vaatimuksessa. Melko pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, että vaatimus käännettävyydestä havaintokielelle oli aivan liian vahva: se tekisi tieteestä mahdotonta. Carnap totesi jo vuonna 1936, että tieteellisessä kielessä keskeisiä erilaisista taipumuksista eli dispositioista puhuvia ilmaisuja (esimerkiksi vesiliukoinen, särkyvä, rohkea, mustasukkainen) ei kerta kaikkiaan voida palauttaa mihinkään vain havaittavia ominaisuuksia sisältäviin kuvauksiin (Carnap ). Hiljalleen huomio hyväksyttiin yleisesti. Erityisesti operationalismiin liittyi myös seuraava häiritsevä ongelma: näyttäisi siltä, että monia asioita voidaan mitata usealla eri tavalla. Ovatko esimerkiksi elohopeamittarilla mitat- 25

26 tu lämpö ja alkoholimittarilla mitattu lämpö muka kaksi tyystin eri käsitettä? Niin terve järki kuin tieteellinen käytäntökin kuitenkin olettavat, että ne ovat eri tapoja mitata samaa asiaa. Operationalismin seuraaminen lamaannuttaisi tieteen. (Ks. Hempel 1954.) Jyrkän empirismin ongelmat ja erityisesti kasvava tietoisuus käännettävyyden mahdottomuudesta johti monet positivistit (esim. Carnap, Hempel ja Nagel) sittemmin sallivampaan ja hienostuneempaan kantaan, jota kutsutaan instrumentalismiksi (tällä näkemyksellä oli toki ollut kannattajia jo aiemminkin, esimerkiksi Duhem). Instrumentalismin mukaan teoreettisista käsitteistä ei voida hankkiutua eroon ne ovat välttämättömiä tieteelle mutta ne eivät viittaa mihinkään todelliseen. Ne ovat pelkkiä välineitä, hyödyllisiä kuvitelmia, jotka järjestävät ja systematisoivat havaintoja sekä auttavat ennustamaan uusia havaintoja jo tehtyjen havaintojen pohjalta. Tästä tuli vallitseva tieteenfilosofinen käsitys vuosikymmeniksi. Muita positivistisen tieteenfilosofian tyypillisiä piirteitä olivat empiristisen perinteen mukaiset näkemykset selittämisestä ja kausaatiosta eli syy vaikutus-suhteesta. Empiristeillä ja positivisteilla on ollut lähinnä kahdentyyppisiä käsityksiä selittämisestä. Jyrkimmän kannan mukaan tiede ei selitä mitään vaan ainoastaan kuvaa havaittavia ilmiöitä (mm. Duhem ja Mach). Erityisesti myöhemmät positivistit ovat yleensä olleet sallivampia ja kannattaneet Milliltä periytyvää ajatusta, jonka mukaan yksittäinen ilmiö selitetään esittämällä se yleisen lain erityistapauksena. Erityisesti Hempel on puolustanut tätä selittämismallia, ja sitä onkin usein kutsuttu paitsi peittävän lain malliksi ja selittämisen subsumptioteoriaksi myös Hempelin selitysmalliksi. 26

27 Positivismin käsitys kausaatiosta oli humelainen. Ajatus siis oli, ettei mitään tällaista suhdetta löydy todellisuudesta (sellaisen olettaminen olisi metafysiikkaa) vaan että kaikki, mitä todella on olemassa, on havaintojen vastaavuuksia tyyliin aina kun havaitaan A, havaitaan B. Tästä käsityksestä seuraa luontevasti positivismin taipumus samastaa kausaalinen selittäminen yleisen lain erityistapauksena esittämisen (peittävän lain malli) kanssa. Tätä on syytä korostaa, sillä positivismin ja empirismin hylkäävästä, esimerkiksi realistisesta (ks. luku 2.3.) näkökulmasta kausaalisella selittämisellä voidaan tarkoittaa jotain aivan muuta. Loogiset positivistit kannattivat myös ajatusta tieteen arvovapaudesta (ks. luku 4) hyvin vahvassa muodossa. He tekivät jyrkän jaon tosiasiaväittämiin ja arvoväittämiin; jälkimmäiset eivät positivistien mukaan ole mitään tiedollisia väitteitä Positivismi ihmistieteissä: reduktionismi Positivistisella tiedekäsityksellä on ymmärrettävästi ollut monia kauaskantoisia vaikutuksia käsitykseen ihmistieteistä. Sen jyrkkä empirismi ja ankara vaatimus tieteiden ykseydestä johtivat reduktionismiin. Yleisesti reduktionismilla tarkoitetaan oppia, jonka mukaan jokin teoria tai käsitteellinen viitekehys voidaan palauttaa eli redusoida (esimerkiksi kääntämällä, määrittelemällä tai osoittamalla yhtäpitäväksi) johonkin toiseen, perustavana pidettyyn teoriaan tai viitekehykseen. Reduktionismilla on eri aikoina ollut erilaisia muotoja. Ontologinen reduktionismi väittää, että kahden eri alueen oliot ovat samoja; semanttinen reduktionismi puolestaan esittää, että kahden eri teorian väitteet ovat merkitykseltään yhtäpitäviä. 27

28 Reduktionismin taustalla on ajatus eri tieteistä hierarkkisesti järjestäytyneinä niin, että ylemmän tason erityistiede pohjaa aina jossain mielessä perustavampaan tieteeseen, johon se palautuu, esimerkiksi suunnilleen seuraavaan tapaan: Sosiologia Psykologia Biologia Kemia Fysiikka Positivismin tavoitteena oli näin yhtenäistää tieteet palauttamalla kukin erityistiede aina perustavampaan tieteeseen ja lopulta fysiikkaan. Tällä oletetulla positivistisella reduktiolla on kaksi puolta, käsitteellinen ja opillinen (teoreettinen): (1) Kaikki erityistieteen käsitteet voidaan määritellä perustavamman tieteen käsitteillä (käsitteellinen reduktio). (2) Kaikki erityistieteen teoriat ja lait voidaan johtaa perustavamman tieteen teorioista ja laeista (opillinen reduktio). Reduktionismista seuraa melko itsestään selvästi myös tieteiden metodologinen ykseys. Toisin päin seuraussuhde ei sen sijaan päde: on mahdollista kannattaa ajatusta tieteiden metodologisesta yhtenäisyydestä olettamatta reduktionismia. Ihmistieteissä positivismi ja reduktionismi ovat ilmennneet monin eri 28

29 tavoin. Reduktionismia voi myös esiintyä ilman, että sitoudutaan positivismin muihin oppeihin. Yhteiskuntatieteissä reduktionismi on usein johtanut metodologiseen individualismiin eli vaatimukseen, että sosiaaliset tapahtumat on selitettävä aina yksilöiden käyttäytymisellä tai yksilöiden mentaalisilla tiloilla. Psykologiassa ja yleensä ihmistä yksilötasolla tarkasteltaessa reduktionismilla on kaksi päämuotoa: toisen mukaan mentaaliset käsitteet on palautettava käyttäytymiseen (behaviorismi) ja toisen mukaan aivotiloja koskeviin käsitteisiin (mieli aivot-identiteettiteoria, fysikalismi). Tarkastelen seuraavassa erityisesti reduktionismia yksilötasolla. Behaviorismi on yksinkertaistaen ilmaistuna oppi, jonka mukaan psykologia ei tutki mieltä vaan havaittavaa käyttäytymistä. Sen mukaan käyttäytymistä voidaan kuvata ja selittää puhumatta lainkaan ei-havaittavista mentaalisista tiloista tai tapahtumista. Jos mentaalisia ilmaisuja käytetään, ne on voitava kääntää käyttäytymistä koskevaksi puheeksi. Behaviorismi tarkastelee ihmistä eräänlaisena mustana laatikkona, jonka sisällöstä ei voida sanoa mitään. Ihmisen tutkimus halutaan rajoittaa siihen, että etsitään ulkoisesti havaittavien ärsykkeiden ja reaktioiden välisiä vastaavuuksia. Oppimisen behaviorismi ymmärtää pelkäksi ehdollistumiseksi, eli tiettyyn ärsykkeeseen opitaan refleksinomaisesti reagoimaan tietyllä käyttäytymisellä. Puhuttaessa täsmällisistä opeista on erotettava toisistaan behaviorismi psykologiassa ja behaviorismi filosofiassa, vaikka nämä ovatkin sukua toisilleen. (a) Behaviorismi oli vaikutusvaltainen virtaus 1900-luvun alkupuolen psykologiassa (Watson, Hull, Skinner). Se nousi vastustamaan sisäiseen itsehavainnointiin (introspektio) nojannutta psykologian perinnettä ja määritteli psykologian todelli- 29

30 seksi tehtäväksi selittää ja ennustaa käyttäytymistä. Tämä tuli tehdä määrittämällä lainomaisia vastaavuuksia ärsykkeiden ja reaktioiden välillä. Sisäiset mentaaliset tilat suljettiin näin kokonaan ulos psykologian tutkimuskohteista. (b) Filosofiassa behaviorismi on ollut tyypillisesti loogisten positivistien (jotka kutsuivat kantaansa loogiseksi behaviorismiksi) kannattama reduktionistinen teesi, jonka mukaan kaikki mentaalisia tiloja kuvaavat väitteet voidaan kääntää ulkoista, havaittavaa käyttäytymistä koskeviksi, objektiivisesti todennettavissa oleviksi väitteiksi Positivismin perusongelmat Positivismia ei ole enää pitkään aikaan kannatettu ainakaan filosofien keskuudessa. Loogisen positivismin Britanniaan tuonut Alfred Ayer piti itseään pitkään viimeisenä loogisena positivistina, mutta kun häneltä vuonna 1979 kysyttiin, mitä positivismin opeissa sitten oli vialla, hän vastasi: Kaipa se, että ne olivat melkein kaikki vääriä. Erityistieteiden piirissä positivistisilla opeilla näyttäisi sen sijaan edelleen olevan kannatusta. Positivismi oli aikanaan hyvin vaikutusvaltainen suuntaus, mutta myöhemmässä kriittisessä keskustelussa oikeastaan kaikki sen tärkeimmät opit on vakuuttavasti osoitettu kestämättömiksi. Seuraavassa tarkastellaan lyhyesti positivismin keskeisimpiä ongelmia. Mielekkyyden todennettavuusehdon ongelmat. Nykyaikaisen positivismin peruspilari oli siis merkityksellisyyden todennettavuusehto (verifikationismi). Sen avulla oli määrä erottaa mielekkäät tieteelliset väitelauseet hämärästä metafysiikasta ja 30

31 muusta mielettömästä sanahelinästä. Näennäisestä selkeydestään huolimatta positivistinen merkityksellisyysehto ajautui ylitsepääsemättömiin ongelmiin (ks. Hempel 1950). Yksi ongelma koskee sitä, mikä hyväksytään todentamiseksi. Aluksi positivistit hyväksyivät mielekkäiksi vain sellaiset väitteet, jotka voidaan suoraan ja varmasti todentaa havainnolla. Pian kuitenkin ymmärrettiin, että tämä on aivan liian vaativa ehto ja johtaa epämieluisiin seurauksiin: suuri osa tieteestä olisi sen nojalla mieletöntä. Tiedehän on täynnä universaalisia yleistyksiä ja lakeja, joita ei voida pitävästi todentaa millään äärellisellä määrällä havaintoja. Niille voidaan parhaimmillaankin antaa vain empiiristä tukea niitä voidaan testata yksittäisiä havaintoja vasten, ja mikäli hypoteesi ei kumoudu, se on saanut tukea. Aina on kuitenkin mahdollista, että jokin myöhempi havainto kumoaa sen. Mielekkyysehtoa pyrittiin myöhemmin korjaamaan korvaamalla ehdoton todennettavuus testattavuudella (Carnap 1936) tai tuettavuudella (Ayer 1936). Testattavuudessa ja todennettavuudessa on kuitenkin eri asteita, eivätkä nämä käsitteet johda mihinkään selvään erotteluun mielekkään ja mielettömän välillä. Jotkut selvästi metafyysiset lauseet olivat mielekkäitä ja jotkut tieteen lauseet taas mielettömiä kaikkien näiden täsmennysyritystenkin mukaisesti määriteltyinä. Todennettavuusehtoa ei koskaan saatu muotoiltua toivotulla tavalla toimivaksi (ks. Hempel 1950). Voidaan myös kysyä, onko todennettavuusehto itse mielekäs omalla perusteellaan. Jää erittäin epäselväksi, kuinka mikään aistihavainto voisi todentaa sen. Onko teesi itse siis mieletön tai merkityksetön? Positivistit tekivät toki yrityksiä tämän ongelman kiertämiseksi, mutta vastaukset eivät olleet kovin vakuuttavia. 31

32 Vaikeuksia positivistiselle mielekkyyskriteerille aiheuttaa myös se tosiasia, että tieteellinen oikeuttaminen on tyypillisesti holistista, kuten W. V. Quine (1951) on korostanut. Tieteen teoreettisista hypoteeseista ei näet erillisinä useinkaan seuraa mitään havaittavia seurauksia, vaan ainoastaan kun ne yhdistyvät kokonaisvaltaiseksi teoriaksi ja silloinkin vain yhdessä monien apuoletusten kanssa. 2 Yhdessä positivistisen merkityksellisyysehdon kanssa tästä kuitenkin seuraisi, että useilla tieteen lauseilla ei olisi mitään omaa empiiristä sisältöä eli ne olisivat mielettömiä johtopäätös, jota tieteen nimiin vannova positivismi tuskin haluaisi hyväksyä. Havaittavuuden käsitteen ongelmat. Ongelmia alkoi tuottaa myös positivistien ja empiristien opeissa keskeinen havaittavuuden käsite. Muiden muassa itävaltalaissyntyinen tieteenfilosofi Karl Popper (1956) korosti, että itse asiassa kaikki havainnot ovat teorian valossa tapahtuvia tulkintoja ja näin myös epävarmoja. Hän huomautti, että havainnointi on aina valikoivaa ja tarvitsee intressin, näkökulman tai ongelman. Se edellyttää samankaltaisuuden luokittelua, ja sen kuvaaminen edellyttää kieltä, jossa on ominaisuussanoja. Popper oli korostanut jo vuonna 1935, että jokaisella lauseella myös positivistien havaintolauseilla on teorian tai hypoteesin luonne; edes lausetta tässä on lasillinen vettä ei voida pitävästi verifioida havainnolla, eikä se vastaa mitään yksittäistä kertaalleen annettua aistimusta, koska se sisältää yleiskäsitteitä, jotka viittaavat tietyllä tavalla lain- 2 Olennaisesti saman huomion oli tehnyt jo Pierre Duhem vuonna 1906, ja myös monet positivistit tunsivat sen, mutta vasta Quine havaitsi sen tuhoisat seuraukset mielekkyyden todennettavuusehdolle. 32

33 omaisesti käyttäytyviin fysikaalisiin kappaleisiin. (Ks. Popper 1935, luku 25.) Amerikkalainen filosofi Wilfrid Sellars esitti klassiseksi muodostuneen annetun myytin kritiikkinsä vuonna Filosofisessa puheessa annetulla tarkoitetaan oletettua tiedon välitöntä ja varmaa perustaa. Positivisteille ja empiristeille tällaisen annetun kaiken tiedon horjumattoman perustan muodostivat aistimukset. Sellars muun muassa esitti, että empiristinen tietoteoria sekoittaa toisiinsa tiedon olioista (toisin sanoen olion tuntemisen) ja käsitteellisen tiedon tosiasioista ( tietää että P ). Hän esitti, että pelkkä olion tunteminen ei voi toimia tiedon perustana. Tieto tosiasioista ( tietää että P ) taas edellyttää käsitteiden soveltamista (kieltä) ja on näin aina altis erehdyksille. (Sellars 1956.) Englantilainen tieteenfilosofi Norwood Russell Hanson (1958) tiivisti positivismin havaintokäsityksen kritiikin sittemmin yleiseksi tulleeseen iskulauseeseen havainto on teoriapitoista. Hansoniin vaikutti Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan sisältynyt ajatus, että näkeminen on aina näkemistä jonakin. Hanson myös käytti hyväksi muun muassa joitakin havaintopsykologiasta lainattuja esimerkkejä. Jotkut ihmiset näkevät tässä kuvassa linnun, toiset antiloopin. Havainto voi myös vaihtua. Hanson korosti, että näissä esimer- 33

34 keissä me vain näemme eri asiat tähän ei sisälly mitään aktiivista tulkintaa, vaan se on täysin spontaani asia. Hänen mukaansa ei ole ensin jotain puhdasta havaintoa, joka sitten tulkitaan, vaan havainto on aina jo välittömästi tulkittua. Havaintoon liittyy aina tietty käsitteellinen jäsennys, tavallaan kielellinen tekijä (nähdä jonakin; nähdä että P). Tähän spontaaniin tulkintaan vaikuttavat konteksti ja taustatiedot. Hanson käytti esimerkkinä maailmankaikkeuden maakeskisyyteen uskonutta Tyko Brahea ja uutta aurinkokeskistä teoriaa kannattanutta Johannes Kepleriä. Hansonin mukaan he auringonnousua katsoessaan näkivät eri asiat: toinen maata kiertävän auringon, toinen aurinkokunnan liikkumattoman keskuksen. Hansonin vanavedessä myös Thomas Kuhn ja Paul Feyerabend alkoivat korostaa havainnon teoriapitoisuutta osana positivismin kritiikkiään. (Kuhn 1962; Feyerabend 1962, 1963 ja 1965a.) Havainnon teoriapitoisuudella voidaan itse asiassa tarkoittaa ainakin kolmea eri tapaa, joilla teoria voi vaikuttaa havaintoihin (vrt. Kosso 1998). Ensiksikin, taustateoria ja -uskomukset voivat vaikuttaa siihen, mitä havaitaan, mihin kiinnitetään huomiota ja mitä pidetään merkityksellisenä. Toiseksi, ne voivat vaikuttaa havainnon uskottavuuden ja luotettavuuden arviointiin: jos havainto on ristiriidassa taustateorian kanssa, se saatetaankin jättää huomiotta havaintovirheenä. Kolmas tapa on merkityksen anto havainnolle: havainnon on oltava merkityksellinen teorialle ja se on voitava kuvata kielellä, joka on yhteydessä teoriaan. Nykyisin hyväksytään yleisesti, että havainto on kaikissa näissä suhteissa (ainakin jonkin verran) teoriapitoista. Selvä ja kertakaikkinen erottelu havaittavan ja teoreettisen välillä oli elintärkeä erityisesti positivistiselle tieteenfilo- 34

35 sofialle luvulla amerikkalaiset filosofit Hilary Putnam ja Peter Achinstein kuitenkin argumentoivat erityisen vakuuttavasti, että koko erottelu on epäselvä ja kestämätön. Ensiksikin on epäselvää, edellyttääkö jonkin havaittavuus suoraa havaittavuutta paljain ihmisaistein vai ovatko myös erilaisten instrumenttien, kuten kaukoputken, avulla tehdyt havainnot sallittuja. On kai sentään luvallista käyttää silmälaseja? Entä kiikareita? Toisaalta, jos mielivaltainen instrumenttien käyttö on sallittua, lähes kaikki on havaittavaa elektronimikroskoopit, hiukkaskiihdyttimet, radioteleskoopit ja muut sellaiset mahdollistavat lähes kaiken perinteisesti ei-havaittavana pidetyn havaitsemisen. Tällaisten kehittyneiden instrumenttien tuottamat havainnot ovat myös olennaisella tavalla teoriapitoisia. Raja havaittavan ja teoreettisen välillä jää kovin epäselväksi, ja sen vetäminen johonkin kohtaan tuntuu mielivaltaiselta. Putnam (1962) kyseenalaisti erottelun myös periaatteellisemmalla tasolla: jos havaintokäsite tarkoittaa, ettei käsitettä voi koskaan soveltaa mihinkään ei-havaittavaan, mitään havaintokäsitteitä ei ole olemassakaan (ei-havaittavaan soveltamisen on oltava mahdollista ainakin joskus). Toisaalta, jos teoreettinen tarkoittaa, ettei käsitettä koskaan voida soveltaa havaittavaan, esimerkiksi sellaiset perinteisesti teoreettisiksi mielletyt käsitteet kuin vetovoima, sähkövaraus ja massa ovatkin havaintokäsitteitä. Achinstein (1965 ja 1968) puolestaan kysyi, viittaako teoreettinen ehkä asiaan, jonka kaikki ominaisuudet ovat ei-havaittavia. Ajatellaanpa sellaisia kaiketi teoreettisia käsitteitä kuin lämpö, kineettinen energia, entropia, massa tai sähkövaraus; muutokset näissä ovat kuitenkin joskus havaittavissa ovatko ne siis sittenkin havaintokäsitteitä? Jos taas jonkin asian teoreettisuuteen vaaditaan, että sen tai sen ominai- 35

36 suuksien mittaamiseen tarvitaan instrumentteja, monet havaintokäsitteeksi tarkoitetut käsitteet (vesi, paino) ovatkin teoreettisia käsitteitä. Kaikki yritykset määritellä täsmällisesti, missä havaittavan ja teoreettisen välinen raja oikein kulkee, ovat johtaneet ongelmiin ja arkijärjen vastaisiin rajanvetoihin. Viimeistään tämän jälkeen on vallinnut laaja yksimielisyys siitä, että positivismille olennainen erottelu havaittavan ja teoreettisen välillä on tosiasiassa hyvin epämääräinen ja suhteellinen. Ilman selvää ja ei-mielivaltaista rajanvetoa niiden välillä positivismi on kuitenkin aikamoisissa vaikeuksissa. Tieteellisen tiedon kehitys. Perinteiseen käsitykseen tieteestä sisältyi ajatus, että tiede edistyy uutta tietoa kokoamalla: tieteellinen tieto kasautuu. Ainakin havaittavaan rajoittuvan tiedon osalta myös positivismi oletti tämän tiedon kasautumismallin. Popper, Feyerabend ja Kuhn alkoivat kuitenkin korostaa, että tieteessä uusi teoria on usein ristiriidassa vanhan teorian kanssa se ei sisälly osana uuteen teoriaan vaan kumoutuu. Havainnon teoriapitoisuuden vuoksi tämä ulottuu myös oletettuihin havaintoihin niitäkin voidaan joutua arvioimaan uudelleen. Tieteellinen tieto ei siis kasva tasaisesti ja kasautumalla, vaan tieteen kehityksessä on katkoksia, murroksia ja vallankumouksia. Edeltääkö havainto teoriaa vai teoria havaintoa? Klassinen empirismi ja positivismi olettivat, että teoriat yleistetään havainnosta induktiivisen päättelyn avulla (induktivismi; ks. luku ). Tähän sisältyi kuitenkin naiivi ja ongelmallinen oletus puhtaista havainnoista, joista induktiivinen yleistys tehdään. Havainnon teoriapitoisuus kyseenalaistaa tämän käsityksen. Vaihtoehtoinen näkemys korostaakin hypoteesien menetelmää 36