JOHTAJA VAI JUOKSUPOIKA

Transkriptio

1 Jyrki Vauhkonen JOHTAJA VAI JUOKSUPOIKA Savonlinnalaisten ammatti-isännöitsijöiden kokemus työnsä sisällöstä ja tulevaisuudesta Opinnäytetyö Liiketalouden koulutusohjelma Marraskuu 2006

2 KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä Tekijä(t) Jyrki Vauhkonen Koulutusohjelma ja suuntautuminen Liiketalouden koulutusohjelma Nimeke Johtaja vai juoksupoika savonlinnalaisten ammatti-isännöitsijöiden kokemus työnsä sisällöstä ja tulevaisuudesta Tiivistelmä Opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia ammatti-isännöitsijän työnkuvaa sekä ammatin tulevaisuuden näkymiä. Tutkimuksessa selvitettiin, mitä isännöitsijän työhön sisältyy, kuinka isännöitsijät kokevat työn sisällön muuttuneen työuransa aikana ja kuinka he kokevat työn muuttuvan tulevaisuudessa. Kartoitettiin myös sitä, millainen henkilö soveltuu isännöitsijäksi. Tutkimusmenetelmänä oli teemahaastattelu, jossa kysymykset ovat kaikille samat, mutta valmiita vastausvaihtoehtoja ei ole annettu. Kysymykset jakaantuivat pääpiirteissään kolmeen osaan: taustatietoihin, työn ominaispiirteisiin ja muutoksiin uran alkuajoista tähän päivään sekä tulevaisuuden näkymiin. Isännöitsijöille vuoden kiireisintä aikaa ovat kalenterivuoden kolme-neljä ensimmäistä kuukautta, tästä syystä haastattelut toteutettiin toukokuun lopulla ja kesäkuussa Haastattelut suoritettiin henkilöiden omassa työympäristössä työpäivän aikana, jolloin työhön sai osittain perehtyä myös käytännössä. Haastateltujen määräksi muodostui kuusi henkilöä, joista kaikki yhtä lukuun ottamatta olivat toimineet päätoimisena isännöitsijänä yli kymmenen vuotta, pisimmillään yli kolmekymmentä vuotta. Kuten muuallakin työelämässä ja koko yhteiskunnassa, myös isännöitsijän työssä on tapahtunut suuria muutoksia kuluneiden viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Kiireen tuntu on lisääntynyt, yhtä lukuun ottamatta kaikki mainitsivat työn muuttuneen vaativammaksi ja myös rasittavammaksi verrattaessa tätä hetkeä uran alkuaikoihin. Syitä tähän ovat rakennusten peruskorjaustarpeen lisääntyminen, asukasrakenteen ja asumistottumusten muuttuminen sekä esimerkiksi lakimuutokset. Parannuksia olivat esimerkiksi tietotekniikan kehittyminen ja asukkaiden parantunut tietoisuus rakennusten hoitoon liittyvistä asioista. Tulevaisuudessa isännöitsijän työ tulee haastateltavien näkemysten mukaan muuttumaan enemmän palveluiden tarvitsijoita ja tarjoajia yhteen kokoavaan suuntaan, oman suorittavan työn vähentyessä. Palveluammatin luonne tulee myös korostumaan. Tälläkin alalla henkilöstön keski-ikä on suhteellisen korkea, joten sukupolvenvaihdos on väistämättä edessä. Alalla on paljon pieniä yrityksiä, jolloin yrittäjän jäädessä eläkkeelle koko yritys saattaa lopettaa toimintansa. Tämä aiheuttaa toimintojen keskittymistä suurempiin yksiköihin. Olisi hyvä, jos tutkimuksen ja koulutuksen avulla voitaisiin helpottaa uuden henkilöstön alalle saamista. Isännöitsijöitä tarvitaan tulevaisuudessakin, työvoiman tarve on enemmänkin lisääntymässä kuin vähenemässä. Asiasanat (avainsanat) asuminen, isännöitsijät, muutos, työn sisältö, työn kuormittavuus, tulevaisuudenodotukset Sivumäärä Kieli URN 35 s. + 4 s. liitteitä Suomi URN:NBN:fi:mamk-opinn Huomautus (huomautukset liitteistä) Ohjaavan opettajan nimi Leena Kosonen Opinnäytetyön toimeksiantaja

3 DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis November 14, 2006 Author(s) Jyrki Vauhkonen Degree programme and option Business and Administration Name of the bachelor's thesis A Director or an Errand Boy the Experiences of Professional House Managers in Savonlinna Concerning the Content and Future of Their Work Abstract The objective of this bachelor s thesis was to study the duties that belong to the post of a professional house manager as well as the future prospects of their profession. I wanted to find out what kind of duties the professional house managers actually carry out. Moreover, I also studied how they feel their work has changed and will change in the future. Additionally, I also tried to find out which type of person is best suited to the post of a professional house manager. As a research method I used theme interview, which included the same open-ended questions for all respondents. The questions dealt with three main themes: firstly the respondents background, secondly the characteristics of the respondents work as well as the changes that they had experienced in their work and thirdly the future of their work. For house managers the first three or four months of the year are the busiest time of the year, and therefore their interviews were held at the end of May or in June in The interviews were arranged during normal working days at the respondents workplaces, which gave me the possibility to get acquainted with their work also in practice. I interviewed six respondents, who all, except one, had worked as full-time house managers for more than 10 years and 30 years at the most. In the last 15 or 20 years the work of house managers has changed considerably in the same way as working life and society in general. The respondents felt that their work had become busier, and all except one told that their work had also become more demanding and stressed compared to the times when they started their career. These changes may partly be due to the growing need for basic renovation in buildings as well as the changes in residential structure, occupants behaviour and legislation. However, the respondents also mentioned such improvements as the development of information technology as well as theoccupants improved awareness of the matters concerned with the maintenance of buildings. According to the respondents their work will change its nature and become more service-oriented in the future. This means that the house managers will not do all the work themselves, but instead act as coordinators between the residents and providers of services in the future. The average age of the employees is rather high in this field, which means that inevitably the older generation will have to transfer its duties to a younger generation. There are plenty of small enterprises in this business, and when an entrepreneur retires, the whole firm may close down. This leads to the concentration of activities in bigger units. It would be good if it would be possible to get new employees in this field by research and education, because house managers will still be needed in the future and there is a growing demand for skilled house managers at the moment. Subject headings, (keywords) housing, house managers, change, content of work, stress of work, future prospects Pages Language URN 35 pages + 4 pages of appendices Finnish URN:NBN:fi:mamk-opinn Remarks, notes on appendices Tutor Leena Kosonen Bachelor s thesis assigned by

4 1 JOHDANTO Opinnäytetyön tavoitteet, tausta ja tutkimusongelma Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteutus Opinnäytetyön rakenne ASUMINEN JA ISÄNNÖINTI Suomalaisen asumisen historiaa Varhainen kaupungistuminen ja työväen asuntoyhtiöt Maailmansodista nykypäivään Isännöinti ammattina Pätevyysvaatimukset Koulutus TYÖELÄMÄ MUUTOKSESSA Työntekijöiden kokemuksia Työuupumus Työn imu: teoreettista pohdiskelua vai todellisuutta TYÖN SISÄLTÖ JA SEN MUUTOS ISÄNNÖITSIJÄN AMMATISSA Tutkimuksen taustaa Työn ominaispiirteet Rasittavuustekijöitä Kuka soveltuu isännöitsijäksi Muutokset vuosien varrella Muutokset toimintaympäristössä Muutokset työn sisällössä Muutokset työn kuormittavuudessa Johtaja vai juoksupoika Tulevaisuuden isännöitsijä JOHTOPÄÄTÖKSET LÄHTEET LIITTEET 1 Auktorisoinnin ehdot 2 Haastattelurunko

5 1 1 JOHDANTO 1.1 Opinnäytetyön tavoitteet, tausta ja tutkimusongelma Tavoitteena tässä opinnäytetyössä on tutkia ammatti-isännöitsijän työnkuvaa ja työn asettamia vaatimuksia. Useiden keksintöjen sanotaan syntyneen sattumalta, niin kävi tämänkin työn tapauksessa. Vaikka itse en ole kiinteistöalan ammattilainen, olen saanut olla tekemisissä asunto-osakeyhtiön asioiden kanssa. Idea isännöinnin tutkimiseen tuli Kiinteistöposti-lehden perusteella. Toisaalta oli myös halua tutkia omasta kokemuspohjasta poikkeavia asioita, vastapainona useiden vuosien työkokemukselle sähkö- ja IT- sekä vakuutusalan parissa. Tunsin tarvetta tehdä televisiomainoksen tapaan jotain aivan muuta. Isännöintiala on suhteellisen vähän esillä julkisuudessa. Kuitenkin isännöintiä päätyökseen tekevät henkilöt hoitavat rahallisesti arvokasta kiinteistömassaa, joten ei ole lainkaan samantekevää millaiset henkilöt ja miten tätä asiaa suorittavat. Tulevaisuudessa isännöitsijän ammattitaitovaatimukset korostuvat entisestään, kun rakennuskanta ikääntyy ja peruskorjaustarve kasvaa. Suoranaisesti isännöitsijän työn sisältöön keskittyviä tutkimuksia en tavannut ainakaan ammattikorkeakoulu- tai yliopistotasoisena. Erilaisia asiakastyytyväisyysmittauksia kyllä on olemassa ja niitä tehdään uusia eri tutkijoiden toimesta. Tutkimusongelma on hakea vastaus seuraaviin kysymyksiin: mitä isännöitsijän työ on, kuinka isännöitsijät kokevat työnsä sisällön muuttuneen isännöintiuransa aikana ja kuinka he uskovat työnsä muuttuvan tulevaisuudessa. 1.2 Tutkimusmenetelmä ja tutkimuksen toteutus Tutkimus toteutetaan laadullisen tutkimuksen menetelmin ja aineisto käsitellään laadullisen tutkimuksen periaatteita noudattaen. Lähestymistapa on kartoittava ja tästäkin syystä tutkittava joukko ei voi olla kovin iso eikä maantieteellisesti kovin laajalle sijoittunut. Tiedonkeruumenetelmä on kysely, jossa kysymykset ovat kaikille samat, mutta valmiita vastausvaihtoehtoja ei ole. Kysymyksessä on tällöin puolistrukturoitu eli teemahaastattelu (Hirsjärvi & Hurme 2000, 47-48). Tällainen tutkimusmenetelmä on valittu siksi, että tutkimuksessa kartoitetaan suuressa määrin ihmisten kokemuksia

6 2 tutkittavasta asiasta. Tällöin ei voida antaa valmiita vaihtoehtoja valittavaksi. Toisaalta menetelmä ei ole niin vapaamuotoinen kuin syvähaastattelu, jonka käyttö sopisi paremmin kahden tai kolmen tutkittavan kyseessä ollen. Alun perin tutkimuksessa oli tarkoitus haastatella noin kymmentä isännöitsijää. Alkuvaiheen kielteinen suhtautuminen eräässä alan yrityksessä rajasi kuitenkin muutaman potentiaalisen haastateltavan ulkopuolelle. Lopulta haastateltavien määräksi muodostui kuusi henkilöä, enkä näe tarpeelliseksi suorittaa enempiä haastatteluja vaikka pari kohdetta voisi olla vielä reservissä mikäli tarvetta haastatteluun heidän kohdallaan tulisi. Näkemykseni mukaan lisähaastatteluilla ei enää saavuteta tutkimukselle tarpeellista täysin uutta tietoa. 1.3 Opinnäytetyön rakenne Johdanto-osan jälkeisessä toisessa osassa esittelen isännöitsijän työn sisältöä. Osan alussa luon lyhyen katsauksen suomalaisen asumisen historiaan, jonka jälkeen määrittelen eräitä asiakokonaisuuteen liittyviä keskeisiä käsitteitä. Kolmannessa osassa käyn läpi työelämän yleistä muuttumista ja työelämätutkimuksen eräitä tutkimustuloksia siinä laajuudessa kuin tämän tutkimuksen kannalta olen katsonut järkeväksi. Neljäs osa pitää sisällään varsinaisen tutkimuksen tuloksia. Haastatteluvastauksia ja niistä tehtyjä päätelmiä käydään läpi tässä osassa. Varsinaiset päätelmät koko tutkimuksesta ja sen kytkeytymisestä teoreettiseen perustaan teen viidennessä osassa. Tässä pohdin myös ammatin tulevaisuuden näkymiä ja tutkimuksen hyödyntämismahdollisuuksia käytännössä.

7 2 ASUMINEN JA ISÄNNÖINTI Suomalaisen asumisen historiaa Suomalaisen asuntopolitiikan juuret ja jopa eräät asumiseen liittyvät ongelmat ovat peräisin jo 1800-luvulta. Tuolloin alkaneen teollistumisen ja kaupungistumisen aikana ensisijaisina tavoitteina oli asuntojen hygieniatason parantaminen ja asuntopulan lievittäminen, myöhemmin myös asuntojen laadun kohentaminen nähtiin tärkeäksi. Maailmansotien välisenä aikana maaseudun tilattoman liikaväestön asemaa parannettiin torpparilain (1918) ja Lex Kallion (1922) avulla. Tällöin vuokralla (usein varsin epämääräisillä ehdoilla) asuneet pientilalliset saivat asuttamansa tilan omistukseensa (Juntto 1993). Toisen maailmansodan jälkeen pääpaino oli jälleenrakennuksella sekä siirtoväestön ja sodasta vapautuvien henkilöiden asutustoiminnalla ja 1970-lukujen vaihteessa asuntoja tarvittiin suuria määriä maalta kaupunkeihin muuttaville ihmisille ja sodanjälkeisille suurille ikäluokille. Näiltä ajoilta ovat perua aravajärjestelmä ja lähiöt. Nykyhetkeä lähestyttäessä leimallista on ollut yleistynyt halu omistusasumiseen, useimmiten pientalomaisesti. Pyritään myös kehittämään uusia asumistapoja, kuten osaomistusasunnot. Toisaalta varsinkin pääkaupunkiseudun korkea asumiskustannusten taso on myös nykyajan ongelma, vaikka samasta asiasta kirjoitti jo eräänä asuntopolitiikkamme isänä pidetty Sakari Topelius vuonna Varhainen kaupungistuminen ja työväen asuntoyhtiöt 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suuri osa väestöstä asui maaseudulla, jossa asumistapa oli pitkään perinteinen, köyhyyden ja omatoimisuuden leimaama. Tuona aikana sosiaaliset erot olivat vain kasvaneet. Vaikka maataloustuotteiden kysyntä ja viljelyn tuottavuus paranivat, se pikemminkin lisäsi kuilua isäntäväen ja palkollisten sekä torppareiden välillä. Tilojen hankkiminen oli vaikeutunut jo 1600-luvulta periytyneen tilojen lohkomiskiellon takia, lisäksi elinkeinovapautta ei ollut ennen 1870-lukua (Juntto1990). Vaikka isojakin tiloja oli, valtaosa väestöstä asui pienissä yhden tai kahden huoneen mökeissä, jotka varsinkin Itä-Suomessa olivat usein savutupia. Alkanut teollistuminen merkitsi monelle ainakin toiveita paremmasta elämästä kaupungissa luvun nälkävuodet olivat ensimmäinen suurempi väestöä liikkeellepaneva asia. Varsinainen laajempi teollistumisen ja kaupungistumisen nousu tapahtui ja luvuilla.

8 4 Ennen teollistumista kaupungit olivat sijoittuneet markkinapaikkojen tai feodaalilinnojen yhteyteen, ja asukkaista suurin osa oli kauppiaita, käsityöläisiä, virkamiehiä ja säätyläisiä. Väkiluvultaan kaupungit olivat pieniä, esimerkiksi Helsingissä oli vuonna 1850 asukkaita (mts.72-74). Vielä 1800-luvun alkukymmeninä kaupunkienkin talot olivat omavaraisia yksiköitä, käsittäen päärakennuksen lisäksi tallin, navetan ja puutarhapalstan. Sosiaalinen hierarkia näkyi kaupunkirakenteessa selvästi: rikkain väestönosa eli porvaristo, virkamiehet ja muu yläluokka asuivat kaupungin keskustassa. Kaupungin laidoilla olivat tiheämmin rakennettuna käsityöläisten, työläisten ja muiden vähävaraisempien pienet mökit pihapiireineen. Pahimpia uhkia yhteisölle oli tulipalon vaara, muutamissa kaupungeissa olikin pahoja suurpaloja. Kaupunkiin työhön muuttava väestö vuokrasi asuntoja yksityisiltä kiinteistöjen omistajilta. Laajempien asuntomarkkinoiden avautuessa 1800-luvun lopulla syntyivät nimenomaan vuokra-asuntomarkkinat (Juntto 1993). Vuokralla asuminen yleistyi nopeasti, esimerkiksi Helsingissä vuonna 1910 vuokra-asuntoja oli 86 %. Vuokralla asujia oli kaikissa sosiaaliryhmissä, korkeammassa asemassa olevat asuivat keskustan kivitaloissa ja alemmat väestönosat piharakennuksissa ja vastaavissa tai erillisissä työväen kaupunginosissa. Mainittuna aikana ei vielä ollut kunnallista tai yleishyödyllistä vuokra-asuntokantaa. Kuntien rakentamat vuokra-asunnot oli tarkoitettu lähinnä omalle henkilökunnalle tai ne olivat erilaisia asuntoloita. Ensimmäinen Helsingissä perustettu yleishyödyllinen asuintaloyhtiö oli vuonna 1857 perustettu Villa Lugnet, joka sai alkunsa pormestarin aloitteesta. Pian myös varsinaisia työväestön yhteenliittymien perustamia asuntoosakeyhtiöitä syntyi Helsingin lisäksi muutamiin muihinkin kaupunkeihin. Monissa muissa maissa tuohon aikaan yleinen osuuskuntamalli yleishyödyllisessä rakentamisessa ei saanut suomessa laajaa kannatusta, vaan yhtiömuodoksi valittiin useimmiten osakeyhtiö (Juntto 1990). Ongelma asiassa vain oli se, että varsinaisella työväestöllä ei ollut eräitä parhaiten ansaitsevia ammattiryhmiä lukuun ottamatta varaa hankkia yhtiöistä ainakaan omistusasuntoa. Myös yhtiöiden rahoituksessa oli ongelmia, valtion ja kuntien apu yhtiöille oli vähäistä ja asuntorahoitusmarkkinat olivat kehittymättömät. Niinpä jo 1910-luvulta lähtien markkinaehtoinen grynderirakentaminen, jossa rakennuttaja ja rakentaja ovat sama taho, alkoi syrjäyttää yleishyödyllistä rakentamis-

9 ta. Kuitenkin työväenyhtiöitä pidetään nykyisten asunto-osakeyhtiöiden edelläkävijöinä. 5 Myös useat tehtaat rakensivat suuren määrän asuntoja omalle työväelleen, kantaen tuon ajan ajattelutapojen mukaista huolta työväkensä sosiaalisesta, sivistyksellisestä ja kasvatuksellisesta kehityksestä (Kettunen 2002). Näin pyrittiin myös sitouttamaan työväkeä omaan tehtaaseen Maailmansodista nykypäivään Ensimmäisen maailmasodan sytyttyä Suomessakin turvauduttiin vuokrasäännöstelyyn, ja asuntotuotanto oli lähes pysähdyksissä (Juntto1993). Säännöstely kumottiin vuonna 1922, ja lamautunutta tuotantoa pyrittiin elvyttämään valtion lainoin. Tarkoitus oli helpottaa kustannustason jyrkästä noususta ja vuokrien kallistumisesta seurannutta asuntopulaa. Myös puutteellista lainsäädäntöä kehitettiin, ensimmäinen huoneenvuokralaki säädettiin vuonna 1925 ja asunto-osakeyhtiölaki Kiinnostava kuriositeetti on vuonna 1927 perustettu Asuntohypoteekkipankki (mts. 27). Se rahoitti yli puolet kaupunkien asunto-osakeyhtiöistä sekä eräitä valmiita kiinteistöjä, joiden omistus haluttiin vakiinnuttaa. Kyseinen pankki hankki varansa laskemalla liikkeelle omia obligaatioita ja ulkomaisin kultakantaan sidotuin lainoin (Juntto 1990), sillä ulkomainen korkotaso oli kotimaista huomattavasti alhaisempi luvun alun lama kuitenkin ajoi pankin vaikeuksiin ja toiminta jouduttiin lopettamaan. Suomalaista asuntotuotantoa leimasi 1900-luvun alkupuoliskolla voimakas suhdannevaihtelu. Vuonna 1928 kaupungeissa valmistui 9500 asuntoa, vuonna 1930 enää 2000 asuntoa (Juntto 1993). Vuoden 1929 taso saavutettiin vasta vuonna 1951, tämä vaikutti pitkään suomalaiseen asumisväljyyteen. Sotien välillä kehitettiin erilaisia tyyppi- ja standardiasuntoja. Alvar ja Aino Aalto suunnittelivat huoneistoja (esimerkiksi minimiasunto ) ja kokonaisia omakotitaloja, talojen pystytysprojekti kuitenkin keskeytyi talvisodan alettua. Talvi-ja jatkosotien takia tuhoutui tai jäi luovutetulle alueille asuntoa (Juntto 1990). Siirtoväestön asuttaminen ja rintamalta palaavien miesten yhteiskuntaan kiin-

10 6 nittäminen olivat kiireellistä ratkaisua vaativia kysymyksiä. Päätöksiä tehtiinkin ripeästi, asetettiin esimerkiksi hinta- ja vuokrasäännöstely sekä pakollinen kunnallinen asunnonvälitys. Asuntokysymys nähtiin laajana yhteiskunnallisena kysymyksenä johon monet eri tahot osallistuivat, esimerkiksi 1941 perustettu Väestöliitto. Heti sodan jälkeen pääpaino suunnitelmallisessa asuntorakentamisessa oli maaseudulla. Rintamalta palaaville perheellisille miehille annettiin maa-alue rakentamista varten, perustettiin asutus- eli rintamamiestiloja (Juntto 1993). Ajatuksena oli, että tilojen ihmiset hankkisivat elantonsa osin maataloudesta ja osin tilan ulkopuolisista töistä. Rakennukset olivat suurelta osin nimenomaan tähän tarkoitukseen suunniteltuja puolitoistakerroksisia rintamamiestaloja, joita käytettiin myös kaupunkien omakotirakentamisessa. Materiaalipula vaikeutti rakentamista niin maaseudulla kuin kaupungissakin. Kaupunkien asuntotilanne sodan jälkeen oli hankala. Eräänä ratkaisuna säädettiin 1948 laki uustuotantoon tehtyjen vuokra-asuntosijoitusten kymmenvuotisesta verottomasta jaksosta. Samana vuonna annettiin valtioneuvostolle ehdotus perustaa Asuntorakennustuotannon valtuuskunta eli Arava. Eri vaiheiden jälkeen vuonna 1949 perustettiin Asuntotuotantoneuvottelukunta, jonka toiminnan piti olla määräaikainen. Tästä ryhdyttiin edeltäjänsä perusteella käyttämään myöhemminkin tunnettua lyhennettä Arava. (Valtion Asuntorahasto 1999). Aravan tehtävänä oli valtion lainoituksen jakaminen väestökeskuksissa. Tarkoitus oli lopettaa toiminta sodanjälkeisen asuntopulan poistuttua. Tilanne ei kuitenkaan korjautunut suunnitellusti, ja uusi Aravalaki säädettiin Tarkoituksena oli parantaa pienituloisten asunnontarvitsijoiden asemaa esimerkiksi rajoittamalla lainoitettavien asuntojen keskipinta-ala 50 neliömetriin. Vuoden 1959 laissa tätä rajoitusta korjattiin luvulla asuntopolitiikan lähtökohtana oli, että asuntopolitiikka on ainoastaan markkinaehtoista rakentamista täydentävä osa (Juntto 1993). Myös aravalainoitus pieneni ja uustuotannon verohuojennuksista alettiin luopua. Tultaessa 1960-luvulle osittain niukan julkisen tuen takia suomalainen asumistaso oli jäänyt jälkeen muun Euroopan tasosta, varsinkin suhteessa kansantuloon.

11 7 Väestön keskuudessa tapahtuvat muutokset kuitenkin toivat uusia tarpeita asuntopolitiikkaan. Muutto kaupunkeihin lisääntyi maaseudun työmahdollisuuksien vähetessä, lisäksi sodanjälkeiset suuret ikäluokat olivat perheenperustamisiässä. Valtion asuntolainoitus vakinaistettiin vasta vuonna 1966 asuntotuotantolain säätämisen ja asuntohallituksen perustamisen myötä (Valtion Asuntorahasto 1999). Asuntotuotanto palveli myös yhteiskunnan kehitystä tukien työvoiman liikkuvuutta vuokraasuntojen rakentamisella. Aravalainoitusta lisättiin siten, että 1970-luvulla rakennettiin aravavuokra-asuntoja keskimäärin vuodessa, eli enemmän kuin aravajärjestelmän kymmenenä ensimmäisenä vuonna yhteensä. Rakentamissopimuksin toteutettiin kokonaisia asuntoalueita. Taloudellinen noususuhdanne heikkeni 1970-luvun lopulla, yhteiskunnan rakennemuutos alkoi myös hidastua. Asumisen tuki alkoi reaaliarvoltaan aleta vuodesta 1976 eteenpäin, ja asuntojen määrällinen tarve katsottiin tyydytetyksi (Juntto 1993) luvulla painopistettä siirrettiin asumisen laadun parantamiseen ja olemassa olevan asuntokannan peruskorjaukseen. Vuonna 1983 vastuu asuntoasioista valtakunnallisella tasolla siirrettiin juuri perustetulle ympäristöministeriölle. Ihmisten kiinnostus omistusasumiseen vuokra-asumisen sijasta jatkoi kasvuaan. Valtio luopui antolainauksen korkosäätelystä vuonna 1986, joka johti markkinoiden ylikuumenemiseen ja asuntojen voimakkaaseen hinnannousuun varsinkin pääkaupunkiseudulla. Myöhemmin korkotaso nousi ennennäkemättömälle tasolle ja asuntojen hinnat alkoivat laskea. Vuosikymmenen lopulla ja luvun alussa koettu voimakas lama sekä korkea korkotaso aiheuttivat hankaluuksia monelle asunnontarvitsijalle. Vapaarahoitteinen asuntotuotanto oli lähes pysähdyksissä, joten valtion lainoittama peruskorjaus- ja uustuotanto olivat avainasemassa 1990-luvun alussa. Rakennuskanta alkoi tarvita laajamittaisia peruskorjauksia, myös uusia menetelmiä kehitettiin esimerkiksi julkisivukorjauksiin (Valtion Asuntorahasto 1999). Rakentamisessa pyrittiin entistä suurempaan monipuolisuuteen luvun piirteitä ovat esimerkiksi väestön ikääntymien, keskimääräisen perhekoon pieneneminen ja väestön keskittyminen asutuskeskuksiin. Toisaalta asumiseen liittyvät perustoiveet vaikuttavat pysyvän samoina aikojen kuluessa: nuorten asumista ja asumistoiveita mitanneessa tutkimuksessa havaittiin selvä halu siirtyä vuokra-

12 8 asumisesta omistusasuntoon (Ilmonen ym. 2005). Usko omistusasumisen kannattavuuteen oli jopa hieman lisääntynyt vuodesta Tähän vaikuttavat esimerkiksi viime vuosien matala asuntolainojen korkotaso ja vuokratason nousu. 2.2 Isännöinti ammattina Yhtiömuotoisessa asumisessa, eli pääosin kerros- ja rivitaloissa sekä omistus- että vuokra-asuntoyhtiöissä, yhtiön juoksevia asioita hoitaa tarkoitukseen valittu henkilö eli isännöitsijä. Ammatti-isännöitsijällä tarkoitetaan tässä työssä nimenomaan asuinkiinteistöjen hallintoon keskittyvää päätoimista isännöintihenkilöä. Tekstissä tästä eteenpäin käytän lyhyemmin nimitystä isännöitsijä. Tällä rajataan pois pienissä taloyhtiöissä toimivat sivutoimiset isännöitsijät, jotka ovat usein itse talon asukkaita. Toisaalta tutkimuksessa ei myöskään käsitellä tehtaan isännöitsijöitä, joka on hieman vanhahtava nimitys. Käytännössä kyseinen isännöitsijä on tai oli tehtaan paikallisjohtaja, kuten entisellä asuinpaikkakunnallani toiminut tuntemani isännöitsijä Luukkonen. Nimitys taloyhtiö tarkoittaa pinta-alaltaan yli 50 % asuinkäytössä olevaa kiinteistöä. Tekstissä tästä eteenpäin käytän nimitystä taloyhtiö tai pelkkä yhtiö. Kiinteistöyhtiöllä tarkoitetaan yhtiötä, jonka hallitseman rakennuksen tai rakennusten pinta-alasta yli puolet on liike-, toimisto- tai tuotannollisessa käytössä (AsOyL 1:1 ). Taloyhtiön hallinto käsittää kolme toiminnallista osaa: yhtiökokouksen, hallituksen ja isännöitsijän. Yhtiökokous on kaikille osakkeenomistajille avoin kokous, jossa päätetään talon asioista talouden, hallinnon ja henkilökysymysten osalta. Yhtiökokous valitsee keskuudestaan hallituksen, joka valmistelee esitykset kokouksissa päätettäviksi asioiksi ja valitsee isännöitsijän ja esimerkiksi talon väestönsuojelusta vastuullisen suojelupäällikön. Laki ei suoranaisesti määrää valitsemaan isännöitsijää minkään kokoiselle taloyhtiölle. Laissa sanotaan seuraavasti: Asunto-osakeyhtiöllä voi olla isännöitsijä, jos yhtiöjärjestyksessä niin määrätään tai yhtiökokous niin päättää. (AsOyL 4:52 ). Isännöitsijälle kuuluvat tehtävät on mahdollista ainakin teoriassa antaa vaikkapa yhtiön hallituksen hoidettavaksi. Käytännössä tehtäviä on kuitenkin niin paljon, että pienessäkin yhtiössä on syytä valita ainakin sivutoiminen isännöitsijä, ehkä lukuun ottamatta yhtiömuotoisia paritaloja.

13 9 Isännöitsijä voi tehdä työtään varsinaisen isännöintitoimiston palveluksessa tai jonkin suuremman yrityksen, esimerkiksi kiinteistövälitysketjun, kunnallisen toimijan tai tilitoimiston isännöintiosastolla. Myös itsenäisenä yrittäjänä toimivia isännöitsijöitä on paljon, yhden tai muutaman ihmisen yrityksissä. Isännöitsijä ei siis ole työsuhteessa hoitamaansa taloyhtiöön, vaikka yhtiöoikeudellisesti hänen asemansa vastaa yhtiön toimitusjohtajaa, myös vastuukysymysten osalta (Laaksonen 1998). Isännöitsijän asema on kaksijakoinen. Toisaalta hän on taloyhtiön ylin toimihenkilö, mutta toisaalta yhtiön hallitus on häneen nähden esimiesasemassa. Hallitus on toimeenpaneva elin, jolla on valta myös valita tai erottaa yhtiön isännöitsijä (AsOyL 4:52 ). Valintaa ei siis suorita yhtiökokous. Joissakin suurissa yhtiöissä saattavat kiinteistön tekniseen hoitoon ja hallintoon kuuluvat tehtävät olla jaettuna eri henkilöille niiden suuren määrän ja erikoisluonteen takia. Tällöin puhutaan teknisestä isännöitsijästä ja hallinnollisesta isännöitsijästä. Käytännön tehtävistä isännöintityössä voisi mainita vastikkeiden, vuokrien ja muiden maksujen perinnän. Kirjanpidon järjestäminen kuuluu useimmiten isännöitsijälle, joka käytännössä yleensä antaa sen kirjanpitotoimiston tehtäväksi. Tosin pienemmissä isännöintitoimistoissa usein suoritetaan myös kirjanpitoa, joko isännöitsijöiden itsensä toimesta tai sitten on erikseen yksi tai kaksi henkilöä pelkästään kirjanpitäjinä. Myös hallituksen ja yhtiökokousten valmistelu sekä niissä mukana olo kuuluu isännöintiin. Korjaustöiden ja suurempien peruskorjausten suunnittelu yhdessä hallituksen kanssa ovat tärkeä osa työtä. Tarvittavien urakoitsijoiden valinta ja tilaaminen sekä suuremmissa korjauksissa kilpailuttaminen ovat yleensä isännöitsijän vastuulla. Yhtiön ja isännöitsijän välisessä sopimuksessa luetellaan yleensä tarkasti isännöitsijän tehtävät kyseisessä yhtiössä. Isännöitsijä ja yhtiön hallitus yhteisvastuullisesti vastaavat yhtiön tuloksesta. Taloyhtiö ei tavoittele toiminnassaan rahallista voittoa, vaan tavoitteena on asukkaiden viihtyisä, turvallinen ja laadukas asuminen kohtuullisin kustannuksin sekä pitemmällä aikavälillä kiinteistön hyvä hoito. Tämä käsittää myös pitemmän tähtäimen varautumisen kunnossapidollisiin ja peruskorjauksellisiin toimenpiteisiin sitten kun niiden aika on. Useimmiten on järkevä rahastoida varoja jo hyvissä ajoin ennen tulevia korjaustöitä.

14 2.2.1 Pätevyysvaatimukset 10 Isännöitsijäksi valinnan ehtona olevat muodolliset pätevyysvaatimukset eivät ole kovin tiukat. Henkilön täytyy asua Euroopan talousalueella, ellei Kauppa- ja teollisuusministeriö myönnä lupaa poiketa tästä. Aikaisemmista kansalaisuusvaatimuksista on luovuttu. Isännöitsijäksi valittavan täytyy olla myös vähintään 18-vuotias ja täysivaltainen eikä konkurssissa oleva (AsOyl 53 ). Yhtiökohtaisesti voi olla lisävaatimuksia talon yhtiöjärjestyksessä. Jos isännöinti annetaan isännöintitoimiston hoidettavaksi, nimitetään isännöinnistä vastuulliseksi tietty henkilö. Vaikka muodolliset vaatimukset eivät ole kovin tarkkoja ja esimerkiksi pohjakoulutusta ei laissa mainita, edellyttää tehtävän menestyksellinen hoitaminen hyvää ammattitaitoa. Isännöitsijää valittaessa ja ammattitaitoa arvioitaessa mittareita ovat esimerkiksi alan kokemus ja koulutus. Ammattitaitoon kohdistuvat vaatimukset korostuvat tulevaisuudessa entistä enemmän. Tämä johtuu asuntokannan teknisen tason noususta ja lainsäädännön muutoksista (Arjasmaa 1998, 36-37). Myös varsinkin suurempien kaupunkien lähiöiden tulo peruskorjausikään työllistää isännöitsijöitä. Toisaalta väestön vanheneminen asettaa vaatimuksia asuntokannalle, useinhan pyritään tukemaan ihmisten selviytymistä kotioloissaan mahdollisimman pitkään iän karttuessa Koulutus Vaikka muodollisia koulutusvaatimuksia ei lain mukaan ole, kiinnitetään uutta isännöitsijää valitessa huomiota toisaalta kokemukseen ja toisaalta koulutukseen. Pohjakoulutuksena on usein tekninen tai kaupallinen, nykyisin usein ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto (Työministeriö 2004). Nämä eivät kuitenkaan riitä suoranaiseksi ammatilliseksi koulutukseksi, vaan käytännön koulutuksena ensimmäinen on Isännöitsijän ammattitutkinto. Tätä tutkintoa ja siihen valmentavaa koulutusta järjestää Kiinteistöalan Koulutussäätiö sekä satunnaisesti muutamat muutkin oppilaitokset eri puolilla maata. Koulutus on laajuudeltaan 16 opintoviikkoa.

15 11 Jatkokoulutusta on olemassa muutamaa eri vaihtoehtoa. Suppein on Isännöitsijän koulutus ja tutkinto (ITS ) jonka laajuus on 25 opintoviikkoa. Tämä sopii myös sivutoimiselle isännöitsijälle. Laajempi ja varsinainen ammatti-isännöitsijälle sopiva koulutus on nimeltään Ammatti-isännöitsijän koulutus ja tutkinto (AIT ), jonka laajuus on 40 opintoviikkoa. Seuraavan sivun taulukossa (taulukko 1) yhteenveto tärkeimmistä koulutusnimikkeistä. Ammattikorkeakoulutasoista koulutusta pelkästään isännöintiin painottuen ei tätä kirjoitettaessa vielä ole, mutta Tampereen, Kajaanin ja Evtekin (Espoo-Vantaa) ammattikorkeakouluissa voi insinööriopinnoissa erikoistua kiinteistönpitoon niin nuorisoasteen kuin aikuiskoulutuksessakin. Syksyllä 2006 oli suunnitteilla käynnistää isännöitsijäkoulutus Evtekissä. Isännöitsijä voi myös auktorisoitua. Tällöin hänellä on oikeus käyttää lyhennettä ISA toiminimensä yhteydessä. Tämän saadakseen isännöitsijän on haettava auktorisointia ja täytettävä ISA:n asettamat vaatimukset. Suomessa on 470 auktorisoitua ISA isännöitsijää, auktorisoituja isännöitsijätoimistoja on 150 (Säilä 2005). Lisätietoja auktorisoinnin ehdoista liitteessä numero 1.

16 TAULUKKO 1. Koulutusyhteenveto. (Kiinteistöalan koulutuskeskus 2006) 12 1 opintoviikko = 40 opiskeluun käytettyä tuntia KOKEMUS- VAATIMUS ISÄNNÖINNIN AMMATTI- TUTKINTO 16 opintoviikkoa Suositus kokemuksesta, ei kokemusvaatimusta ISÄNNÖITSIJÄN KOULUTUS JA TUTKINTO (ITS ) 25 opintoviikkoa Vähintään yksi vuosi isännöintikokemusta tai viisi vuotta vastaavaa kokemusta kiinteistöalalta AMMATTI- ISÄNNÖITSIJÄN KOULUTUS JA TUTKINTO (AIT ) 40 opintoviikkoa Vähintään kaksi vuotta päätoimista isännöintikokemusta tai viisi vuotta päätoimista vastaavaa kokemusta kiinteistöalalta KOULUTUS- VAATIMUS Suositus soveltuvasta peruskoulutuksesta, ei koulutusvaatimusta Isännöitsijän ammattitutkinto tai vähintään opisto- tai ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto ITS-koulutus tai vähintään opisto- tai ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto OSAAMIS- VALMIUDET TUTKINNOSTA Asuinkiinteistöjen isännöintitehtävät Asuin- ja liikekiinteistöjen isännöintitehtävät Vaativien asuin- ja liikekiinteistöjen isännöintitehtävät. Isännöitsijätoimiston johto, kiinteistöpäällikkö ja liikekiinteistöisännöitsijätehtävät. Valtakunnallisella tasolla pohjakoulutus on yleisimmin kaupallinen tai tekninen isännöintitutkinnolla täydennettynä. Jonkin verran on myös akateemisen taustan omaavia henkilöitä, kuten ekonomeja ja juristeja (Kiinteistöliitto 2006). Tutkimukseen osallistuneiden isännöitsijöiden koulutustausta noudattelee yleistä käytäntöä. Kuudesta haastatellusta henkilöstä neljällä oli peruskoulutuksena kaupallinen koulutus (useimmiten laskentamerkonomi) ja kahdella muu, jopa merikapteeni. Myös neljä henkilöä oli hankkinut isännöinnin eritasoisia ammattitutkintoja. 3 TYÖELÄMÄ MUUTOKSESSA Työelämätutkimus on viime vuosina runsaasti julkisuutta saanut tutkimusala, joka on käsitteenä hyvin laaja. Tutkimuksia on julkaistu painottaen eri asioita: työssä jaksamista, työuupumusta, työolosuhteiden yleistä huonontumista tai työ- ja yksityiselämän suhdetta. Eräitä tärkeimpiä ovat esimerkiksi Työ ja terveys Suomessa 2003 (Kauppi-

17 13 nen, Hanhela ym. 2004), Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Siltala 2004) tai Työministeriön julkaisema Työolobarometri, jossa kuvataan työelämän laadun muuttumista osin vaihtuvien teemojen kautta. Tässä työssä on mahdollista käydä läpi vain pääkohtia työelämän yleisistä muutoksista ja työelämän kehittymisestä. Ensinnäkin tämä ei ole tutkimuksen pääaihe vaan yleisen työelämän osuus toimii pohjustuksena ja näkökulman laajentajana isännöintiä käsittelevälle osuudelle. Toisaalta syvällisempi tutkimus vaatisi enemmän aikaa ja resursseja kuin tähän ammattikorkeakoulutasoiseen työhön on käytettävissä, aiheesta ilmestyy myös aika-ajoin uusia tutkimuksia. 3.1 Työntekijöiden kokemuksia Tiedotusvälineistä ja ihmisten yleisistä kokemuksista välittyy varsin negatiivinen ja osin ristiriitainen kuva työelämän muutossuunnista viime vuosina. Useimmat vähänkin pitempään, esimerkiksi yli viisitoista vuotta työelämässä olleet, tuntevat kiireen lisääntyneen ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa vähentyneen luvun alun taloudellinen lama muutti työn luonnetta useimmilla työpaikoilla niidenkin keskuudessa jotka vielä säilyttivät työnsä. Nopeutunut talouden kansainvälistyminen eli globalisaatio ulottaa vaikutuksensa myös Suomeen: teollisia työpaikkoja siirtyy halvemman tuotannon maihin ja uhka tuotannon siirtämisestä tai lopettamisesta leijuu usean tuotantolaitoksen yllä. Tutkimuksissa on todettu varsinkin työntekijöiden henkisen hyvinvoinnin olevan koetuksella (Elo & Mattila 2004). Työn ja vapaa-ajan rajat ovat monilla hämärtyneet: vuonna 2004 joka kahdeksas ilmoitti tekevänsä ylitöitä korvauksetta (Kandolin 2004). Työn riittävyyden suhteen on myös ristiriitaisia tulevaisuudennäkymiä: varsinkin teollisuudessa mutta myös monissa korkeaa koulutusta vaativissa tehtävissä työpaikkoja on vähennetty, toisaalta ennustetaan työvoimapulan pahenemista monilla aloilla. Teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet aikavälillä noin henkilöllä. Vastaavasti vuosien välillä on laskettu työelämästä poistuvan lähes miljoona ihmistä, eli yli 40 % tämänhetkisestä työllisten määrästä (Rantanen 2004). Esimerkiksi tuottavuuden nostaminen ei yksin riitä korvaamaan tätä poistumaa nykyisen tuotannontason säilyttämiseksi. Työnteon mielekkyyden kehitys esimerkiksi 1990-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoleenväliin ei ole aivan yksiselitteinen. Tutkijat ovat käsitelleet

18 14 aihetta eri käsitteiden kautta, esimerkiksi Siltala (2004,10) käsittelee termiä työn vaihtosuhde, joka on hänen mukaansa suurella osalla palkansaajia merkittävästi huonontunut globaalin kilpailun aikakaudella. Työn vaihtosuhde tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, paljonko työntekijän tarvitsee tehdä ja millaisilla ehdoilla saavuttaakseen säällisen elämän. Tällä tarkoitetaan kohtuullista taloudellista elintasoa, työn ja vapaa-ajan oikeaa suhdetta ja voimavarojen riittävyyttä työhön ja vapaa-aikaan. Mitä enemmän työ vaatii, sitä vähemmän työntekijä saa vaihtokaupassa takaisin. Tärkeä elementti on itsesäätelyn tunne, eli se kuinka vapaaehtoisesti ja tunnustetulla tavalla työpanos annetaan työnantajan käyttöön. Kun työn vaihtosuhde on tasapainossa, henkilöllä on tunne hallinnasta ja toimijuudesta. Näiden tuntemusten puuttuessa työ tuntuu pakonomaiselta ja menettää mielekkyytensä sekä aiheuttaa uupumusta. Toinen käsite, jolla työntekijän tuntemuksia voidaan peilata, on psykologinen sopimus, eli se, kuinka työntekijä sitoutuu työsuhteeseensa. Tässä tarkastelussa lähtöoletuksena on se, että palkansaajien näkemykset työnteon mielekkyyden muutoksista liittyvät heidän käsityksiinsä vaihtosuhteesta heidän oman työpanoksensa ja siitä eri muodoissa saatavien vastikkeiden kesken (Alasoini 2006,7). Niin työn vaihtosuhde kuin psykologinen sopimuskin ovat pitkälti subjektiivisia käsitteitä joille ei ole muodostettavissa aivan tarkkaa määritelmää. Yksinkertaistettuna voidaan kuitenkin sanoa, että varsinkin psykologinen sopimus koostuu ensinnäkin konkreettisista osista, kuten palkka, luontaisedut, lomakäytännöt ja vastaavat. Toinen osa ovat työsuhteesta saatavat muut palkkiot kuten arvostus, luottamus ja turvallisuus. Näihin sitoutuu usein vahvoja tunnelatauksia (mts. 24.) Jos työntekijät kokevat psykologisen sopimuksensa häiriintyvän, tämä vaikuttaa heidän kokemukseensa työnteon mielekkyydestä. Pelkästään työn mielekkyyden kehitystä tarkasteltaessa kaikkien palkansaajien keskuudessa aikavälillä voidaan erottaa kolme kehitysvaihetta: balanssiluku (muutosta parempaan tai huonompaan suuntaan arvioivien erotus prosenttiyksikköinä) oli negatiivinen, positiivinen ja siitä eteenpäin taas negatiivinen. Tutkittavien ryhmien välillä eroja oli siten, että esimerkiksi kunnallisella sektorilla työn mielekkyyden ja itsensäkehittämisen mahdollisuuksien myönteiseen muutokseen uskoo aiempaa harvempi työntekijä, valtiolla arviot ovat hieman myönteisempiä (Ylöstalo 2003). Ylemmät toimihenkilöt ovat mielekkyyden muutoksen suhteen positiivisempia kuin alemmat toimihenkilöt tai työntekijät, ja naiset hieman positiivi-

19 sempia kuin miehet. Julkisella sektorilla tai sitä lähellä olevissa ammateissa työ koetaan yleisesti ottaen mielekkäämmäksi kuin yksityisellä sektorilla (Antila 2006). 15 Työelämän laadun yleistä muuttumista tutkittaessa on käytetty mittareina myös muita tekijöitä: vaikutusmahdollisuuksia, työn yhteyttä palkkaukseen, työmarkkina-asemaa, muutosodotusten suuntaa sekä uhkia ja ristiriitoja (Ylöstalo 2003). Aikaisempien Työolobarometrien tuloksiin perustuen on työelämän laatu ollut huonoimmillaan vuonna 1993 ja vuoden 2002 tuloksia on verrattu näihin. Vuoden 2002 tuloksista voisi mainita esimerkiksi kiireen lisääntymisen hidastumisen. Vaikutusmahdollisuudet eivät vastaajien mukaan ole juurikaan parantuneet varsinkaan miehillä. Työmarkkinaasemaan kohdistuviin muutoksiin liittyvät arviot vaihtelevat suuresti eri vuosina ja eri ryhmissä, esimerkiksi vuosina 2000 ja 2001 arviot muuttuivat suuresti negatiiviseen suuntaan parantuen hieman vuonna Työ ja Terveys Suomessa tutkimuksessa saadut tulokset olivat samansuuntaisia: esimerkiksi usein kiirettä työssään kokeneiden määrä oli pudonnut vuoden 1997 tason 52 % vastaajista vuonna 2003 tasolle 43 % (Elo & Mattila 2004). Vaikutusmahdollisuudet työnsä sisältöön ja aikatauluihin vaihtelivat hyvin paljon ammattialoittain tämänkin tutkimuksen mukaan. Kyseisessä tutkimuksessa olivat mukana myös yrittäjät. Yleisesti ottaen työelämän laadun kehittymisen arviointi vaatisi huomattavasti enemmän tarkastelua kuin tämän tutkimuksen puitteissa on mahdollista. Kuitenkin voidaan sanoa, että julkisuudessa annettu kuva suomalaisen työelämän yleisestä ja yhtäläisestä huonontumisesta ja työntekijän aseman tasaisesta heikkenemisestä on vahvasti yksinkertaistettu. Tietenkin ongelmia on edelleen, esimerkiksi työpaikkojen henkinen ilmapiiri on eräs ongelmia aiheuttava alue. Vaikka työn itsensä aiheuttama henkinen rasittavuus olisi vähentynyt, epävarmuustekijät ja työhön liittyvä vaikeampi ennustettavuus voivat aiheuttaa uudenlaista henkistä kuormitusta (Elo & Mattila 2004). 3.2 Työuupumus Työuupumuksella tarkoitetaan pitkään jatkuneen työperäisen stressin tuloksena kehittyvää tilaa, jolle on luonteenomaista kokonaisvaltainen, uupumisasteinen henkinen väsymys sekä kyynistynyt asenne työhön ja ammatillisen itsetunnon lasku (Hakanen 2004b, 22). Työuupumuksen voidaan katsoa alkavan kehittyä siitä, että työntekijä on liian kauan antanut itsestään työlle enemmän kuin on saanut siitä vastinetta. Lopulta

20 16 kasautuneet vaikutukset eivät enää ole hallittavissa (Ahola, Honkonen & Nykyri 2004). Työuupumusta ei pidä sekoittaa tavalliseen stressiin tai masennukseen, joita saattaa ajoittain esiintyä lähes jokaisella. Stressissä ihminen pyrkii omien voimavarojensa avulla ratkaisemaan tilanteen ja selviytymään eteenpäin. Työuupumus taas on hitaasti kehittyvä tila, joka heikentää henkilön voimavaroja ja vähentää omia selviytymiskeinoja (Hakanen 2004b), jolloin syntyy negatiivinen kierre. Pitkälle edennyt työuupumus vaatii usein terveydenhuollon ja työympäristön toimenpiteitä. Työuupumusta oli yleisesti ottaen vähemmän vuonna 2001 kuin 1997 jolloin tehtiin ensimmäinen asiaa koskeva suomalainen tutkimus (Kalimo & Toppinen 1997). Vakavaa työuupumusta vuonna 1997 esiintyi 7 %:lla tutkimukseen osallistuneista, eli he kokivat työuupumuksen oireita viikoittain tai useammin. Vuonna 2001 vakavasti uupuneita oli 2,5 %. Ammattiluokittain yleisintä uupumus oli prosessi- ja kuljetustyöntekijöillä ja esimerkiksi maanviljelijöillä, joiden ryhmässä oli myös vähemmän täysin oireettomia kuin toimihenkilöillä tai palvelu-ja toimistoalan työntelijöillä. Myös ikä vaikuttaa, 50 ikävuoden jälkeen täysin oireettomien osuus alkaa vähentyä selvästi, ja naisilla vielä suoraviivaisemmin kuin miehillä. (Ahola, Honkonen & Nykyri 2004). Vaikka varsinkin vakavasta uupumuksesta kärsivien suhteellinen osuus näyttää pienentyvän, ei työuupumus ole väistyvä ongelma. On syytä huomata, että esimerkiksi vuonna 2001 lieviä työuupumuksen oireita esiintyi joka neljännellä työntekijällä. Tämänkin ongelman hoidossa ennaltaehkäisy työoloja kehittämällä olisi tehokkainta hoitoa, ja varsinkin ikääntyvien työntekijöiden aseman tarkempi huomioiminen auttaisi asiaa. 3.3 Työn imu: teoreettista pohdiskelua vai todellisuutta Työn imu on tila, jossa työntekijä tuntee aidosti myönteistä hyvinvointia työssään. Työn imua kokeva on työssään energinen, tarmokas, omistautunut ja työhönsä uppoutunut (Hakanen 2004a). Tila on suhteellisen pysyvä, eikä kohdistu vain tiettyyn tehtävään tai osaan työkokonaisuutta, vaan on laajasti koko henkilön työkenttää koskeva. Jossain mielessä tämä tila voidaan käsittää vastakkaiseksi työuupumukselle, työn imussa on henkilön voimavaroja vahvistavan kierteen edellytykset. Työn imua tuntevalla henkilöllä esimerkiksi työ ja perhe eivät ole toisiaan poissulkevia vaan vahvistavia tekijöitä, eli myönteiset kokemukset työssä antavat voimavaroja myös yksityis-