SOPEUTUMISEN HAASTE Ystävyyden punos projektin inkerinsuomalaisten paluumuuttajaperheiden sopeutuminen Minna Joki-Korpela Opinnäytetyö Syksy 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Kirstinkadun yksikkö
OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ KIRSTINKADUN YKSIKKÖ Joki-Korpela, Minna Sopeutumisen haaste - Ystävyyden punos projektin inkerinsuomalaisten paluumuuttajaperheiden sopeutuminen Helsinki 2000 70 sivua + 4 liitesivua Tämä opinnäytetyö on kvalitatiivinen tutkimus Ystävyyden punos nimiseen projektiin osallistuneiden inkerinsuomalaisten paluumuuttajaperheiden sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimusongelmina ovat sopeutumiseen vaikuttavat tekijät sekä projektille asetettujen tavoitteiden toteutuminen toiminnassa. Ystävyyden punos projekti on valtakunnallisen lastensuojelujärjestön Parasta Lapsille ry:n toteuttamaa ehkäisevän lastensuojelun viikonlopputoimintaa. Projektiin osallistui 10 inkerinsuomalaista perhettä sekä vapaaehtoisia suomalaisia. Tutkimusaineisto kerättiin haastatteluilla. Projektiin osallistuneiden perheiden vanhempia haastateltiin teemahaastattelulla. Kuudesta perheestä aikuinen suostui haastatteluun. Neljästä perheestä ei haluttu osallistua haastatteluun. Tutkimuksen teoriapohjana käytetään teoriaa akkulturaatiosta, sopeutumismalleja sekä sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä ja analysoidaan haastatteluja niiden valossa. Tutkimuksen alussa on määritelty tämän tutkimuksen kannalta olennaiset käsitteet. Inkerinsuomalaisuutta on kuvattu historian, paluumuuton ja nykypäivän kautta. Tutkimuksen teoriaosuudessa käytetään lähdekirjallisuuden pohjalta pääosin termiä maahanmuuttaja, jolla tarkoitetaan kaikkia toisesta maasta Suomeen muuttaneita. Paluumuuttajat ovat myös maahanmuuttajia. Tutkimusongelmia on analysoitu sisällön erittelyn mukaisesti etsimällä haastatteluvastauksista teoriaa vastaavia tekstipätkiä. Tutkimuksen tuloksina voidaan teoriatiedon pohjalta todeta, että inkerinsuomalaisen paluumuuttajan sopeutumiseen vaikuttavat kielitaito, työllistyminen ja sosiaaliset suhteet sekä niihin liittyvät tekijät. Jokainen paluumuuttaja kokee sopeutumisen kuitenkin yksilöllisesti omien luonteenpiirteittensä ja arvojensa pohjalta. Ystävyyden punos projektin tavoitteista kaksi toteutui täysin, kaksi osittain ja yksi ei ollenkaan. Tutkimuksen puitteissa toteutettuun haastatteluun osallistuneet paluumuuttajat kokevat, että heidän perheensä ovat sopeutuneet suomalaiseen yhteiskuntaan. Kaikki haastatellut uskoivat myös projektin vaikuttaneen myönteisesti heidän sopeutumiseensa. Tämän tutkimuksen on tarkoituksena olla hyödyksi Parasta Lapsille ry:lle sen maahanmuuttajien parissa tekemän työn sekä uusien projektien kannalta. Tutkimuksesta saa yleiskuvan siitä, mitä tulee ottaa huomioon sopeutumisprosessista ja sopeutumiseen vaikuttavista tekijöistä, kun työskennellään maahanmuuttajien kanssa. Asiasanat: akkulturaatio, inkerinsuomalainen, integraatio, kotoutuminen, paluumuuttaja, sopeutuminen. Säilytyspaikka: DIAK Alppikadun yksikön kirjasto
ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC KIRSTINKATU UNIT Author: Minna Joki-Korpela Title: The Challenge of the Integration the integration of the Ingrian re-immigrant families involved in the project Ystävyyden punos, Sopeutumisen haaste Ystävyyden punos projektin inkerinsuomalaisten paluumuuttajaperheiden sopeutuminen Date: 20.11.2000 Number on pages: 70 Appendices: 3 This final thesis is a research on the integration of six Ingrian families in Finnish society. A Finnish child welfare organization, Parasta Lapsille, carried out a project named Ystävyyden punos among Ingrian families in 1996-1998. In spring 2000 Parasta Lapsille asked the researcher to clear up the integration of the Ingrian families who had been involved in the project. The research problems were: 1. What are the factors which have an influence on the integration? 2. How did the aims of the project come true? The material of this research was collected by theme interviews. Six adults were interviewed. Four families requested refused to participate. The theoretical part of this research was composed of the theory of the acculturation, the models of the integration and of the factors influencing on the integration. The interviews were analysed on the basis of the theory. The main concepts of the research are defined at the beginning of the research. There is also information on the Parasta Lapsille organization and on the present life and the history of the Ingrians and their re-immigration. The word immigrant is used of these re-immigrants following the practise of the source books. Accordingly everything dealing with immigrants in this thesis also applies to re-immigrants. On the basis of the theory and the interviews it can be said that the language skills, the employment and the social relations have an influence on the integration. The most important factor in the integration process is the personality and characteristics of the immigrants; every immigrant reacts in his own way. Another research result is that the aims of the project were discovered to have came mostly true. The Ingrian families in the project considered the project to have had a positive influence on their integration. This research is expected to be useful to the Parasta Lapsille organization profiting its future projects and their work in general among immigrants. The research gives a overview of things which require attention in the process of the integration. The results also reveal factors which have an influence on the integration. Keywords: acculturation, Ingrian, integration, re-immigrant. Stored and filed at the Alppikatu Unit Library, Diaconia Polytechnic.
SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...6 2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY...8 2.1 Inkerinsuomalainen...8 2.2 Paluumuuttaja...8 2.3 Etnisyys ja etninen identiteetti...8 2.4 Akkulturaatio...9 2.5 Sopeutuminen/integraatio...9 3 INKERINSUOMALAISET...10 3.1 Historia...10 3.1.1 Inkerinmaan historia...10 3.1.2 Kansallinen herääminen...11 3.1.3 Inkerinsuomalaisten venäläistäminen, karkotukset ja evakkomatka Suomeen...12 3.1.4 Inkerinsuomalaisuuden elpyminen...13 3.2 Paluumuutto...13 3.2.1 Ulkomaalaislaki...14 3.2.2 Oleskelulupa...15 3.3 Elämä nykypäivän Suomessa...16 3.3.1 Inkerinsuomalaisten määrä ja asuminen Suomessa...16 3.3.2 Inkerinsuomalaisten eri sukupolvet...17 3.3.3 Inkerinsuomalaisten järjestäytyminen Suomessa...18 4 PARASTA LAPSILLE RY TUTKIMUKSEN TAUSTATEKIJÄNÄ...19 4.1 Parasta Lapsille ry...19 4.2 Parasta Lapsille ry:n viikonlopputoiminta...19 4.3 Ystävyyden punos...20 5 SOPEUTUMISPROSESSI...21 5.1 Kulttuurisokki...22 5.2 Sopeutumismallit...23 5.2.1 Berryn sopeutumismallit...24 5.2.2 Sue & Suen akkulturaatioteoria...26 5.3 Kotoutuminen...27 5.4 Sopeutumiseen vaikuttavat tekijät...29 5.4.1 Kielitaito...29
5.4.2 Koulutus...31 5.4.3 Työllistyminen...32 5.4.4 Asuminen...33 5.4.5 Etninen identiteetti...34 5.4.6 Sosiaaliset suhteet...35 5.4.7 Yleinen sopeutumiskyky...36 6 TUTKIMUKSEN ONGELMAT, MENETELMÄ JA KOHDERYHMÄ...37 6.1 Tutkimusongelmat...37 6.2 Aineistonkeruumenetelmänä kvalitatiivinen teemahaastattelu...37 6.3 Aineiston analyysimenetelmänä laadullinen sisällön erittely...38 6.4 Kohderyhmä...39 6.5 Tutkimusaineiston keruu...40 6.5.1 Yhteydenotto perheisiin...40 6.5.2 Haastattelujen toteutus...40 7 TUTKIMUSTULOKSET...41 7.1 Kielitaito...41 7.2 Työllistyminen...44 7.3 Sosiaaliset suhteet...48 7.4 Yleinen sopeutumiskyky...51 7.5 Perheiden sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan...55 8 JOHTOPÄÄTÖKSET...57 8.1 Sopeutumiseen vaikuttavat tekijät...57 8.2 Ystävyyden punos projektin tavoitteiden toteutuminen...58 8.3 Projektiperheiden sopeutuminen...60 9 TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS...61 10 POHDINTA...63 LÄHTEET...66 LIITTEET Liite 1 Inkerinmaan kartta...71 Liite 2 Haastattelun runko...72 Liite 3 Kirje projektiperheille...74
1 JOHDANTO Suurimmat Suomessa vakinaisesti asuvat ulkomaalaisryhmät koostuvat entisen Neuvostoliiton alueelta, erityisesti Venäjältä ja Virosta, tulleista maahanmuuttajista. Heistä yli puolet on inkerinsuomalaisia ja tällä hetkellä Suomessa asuu noin 21 000 inkerinsuomalaista paluumuuttajaa tai heidän muuta kansallisuutta olevaa perheenjäsentään. (Jaakkola 1999, 17.) Harva suomalainen kuitenkaan tietää inkerinsuomalaisten historiasta ja suomalaisesta alkuperästä vaan inkerinsuomalaisia luullaan yleensä tavallisiksi Venäjältä tai Virosta tulleiksi maahanmuuttajiksi. Kun maahanmuuttaja tekee päätöksen kotimaansa jättämisestä ja muuttaa vieraaseen maahan, moni itsestään selvänä pidetty asia joutuu kyseenalaiseksi. Kulttuuri on tiettyyn yhteiskuntaan tai yhteisöön kuuluvien ihmisten elämäntapa; ne ajatukset ja uskomukset, joita meillä on elämästä ja ihmisistä sekä esimerkiksi se ruoka, jota syömme ja ne vaatteet, joihin pukeudumme. Kulttuuria on myös kieli ja ne käyttäytymisen mallit, joiden mukaan elämme. (Puusaari 1998, 21.) Kotimaan vaihtuessa maahanmuuttajan oma kulttuuri ja valtaväestön kulttuuri kohtaavat. Kulttuurien kohtaamiseen sisältyy usein ennakkoluuloja ja epävarmuutta. Tuloksena voi kuitenkin olla maahanmuuttajan sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan ja sen myötä monikulttuurisesti rikas yhteiskunta. Tehokas maahanmuuttajien sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan ja työelämään on Suomen maahanmuuttopolitiikan peruspyrkimys (Valtioneuvoston periaatepäätös hallituksen maahanmuutto- ja pakolaispoliittiseksi ohjelmaksi 1997, 3). Tässä tutkimuksessa tarkastellaan valtakunnallisen lastensuojelujärjestön, Parasta Lapsille ry:n, toteuttamaan projektiin osallistuneiden inkerinsuomalaisperheiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimuksessa on tutkittu yleisesti projektin tavoitteiden toteutumista toiminnassa sekä sitä, mitkä asiat vaikuttavat maahanmuuttajien ja erityisesti inkerinsuomalaisten paluumuuttajien sopeutumiseen. Inkerinsuomalaisten parissa toteutettu projekti Ystävyyden punos kuuluu Parasta Lapsille ry:n kehittämään viikonlopputoimintaan, joka on ehkäisevän lastensuojelun työmuoto.
Tässä tutkimuksessa kerrotaan Parasta Lapsille ry:n toiminnasta ja erityisesti viikonlopputoiminnasta työmuotona sekä Ystävyyden punos projektin toteutuksesta ja tavoitteista. Alussa määritellään myös tutkimuksen kannalta olennaiset käsitteet. Tärkeäksi on myös koettu selventää inkerinsuomalaisten historiaa, paluumuuttoa ja elämää Suomessa tänä päivänä, jotta lukijan olisi helpompi ymmärtää inkerinsuomalaisuutta. Tutkimuksen aihe nousi Parasta Lapsille ry:n toiveesta tutkia järjestön toteuttamaa ja jo lähes kaksi vuotta sitten päättynyttä projektia. Tehtävä annettiin tutkijalle sosionomi amk opintoihin liittyvän käytännön harjoittelujakson yhteydessä. Tutkija koki aiheen mielenkiintoisena ja ajankohtaisena sosionomin ammatin kannalta, sillä maahanmuuttajat kuuluvat vahvasti tänä päivänä sosionomin työkenttään. Tutkimuksen teoriaosuudessa käytetään lähdekirjallisuuden pohjalta pääosin termiä maahanmuuttaja, jolla tarkoitetaan kaikkia toisesta maasta Suomeen muuttaneita. Paluumuuttajat ovat myös maahanmuuttajia. Tutkimuksen teoriaosuudella pyritään erityisesti ilmentämään inkerinsuomalaisten paluumuuttajien sopeutumiseen liittyviä tekijöitä, jotka ovat yleensä yhteisiä kaikille maahanmuuttajille. Tutkimukseen haastateltiin Ystävyyden punos projektiin osallistuneiden perheiden aikuisia, teemahaastattelun mukaisesti. Kuudesta perheestä suostui aikuinen haastatteluun. Neljästä perheestä kieltäydyttiin osallistumasta haastatteluun. Haastatteluilla tutkittiin perheiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä sekä projektin tavoitteiden toteutumista. Kohderyhmän pienuuden vuoksi tässä tutkimuksessa ei yleistetä tuloksia kaikkien inkerinsuomalaisten sopeutumista koskevaksi. Aineistoa analysoidaan teorian kautta ja pyritään löytämään tämän tutkimuksen kohderyhmän sopeutumisprosessille yhteisiä tekijöitä. Tärkeää tämän tutkimuksen kannalta on pohtia kahden kulttuurin kohtaamista. Tutkimuksen teoriapohjana käytetään teoriaa akkulturaatiosta, sopeutumismalleja sekä sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä ja analysoidaan haastatteluja niiden valossa. Tutkimuksen lähtökohtana on aiempien tutkimusten perusteella oletus siitä, että
maahanmuuttajien ja tässä tapauksessa erityisesti inkerinsuomalaisten paluumuuttajien sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan voi olla hankalaa. 2 KÄSITTEIDEN MÄÄRITTELY 2.1 Inkerinsuomalainen Inkerinsuomalaiset ovat Suomesta 1600-luvulta lähtien Inkerinmaalle muuttaneita suomalaisia ja heidän jälkeläisiään (liite 1. Inkerinmaan kartta). Käsitettä inkerinsuomalainen käyttävät Suomessa etenkin viranomaiset ja tiedostusvälineet. Inkerinsuomalaiset eivät kutsu itseään tällä nimellä. Inkerinsuomalaisilla tarkoitetaan vain Suomen alueelta lähtöisin olevaa väestöä eli heihin eivät kuulu suomensukuisia kieliä puhuvat kansat kuten inkeroiset, vepsäläiset, marit ja komit. Toisinaan inkerinsuomalaisista kirjoitetaan myös kirjoitusasussa Inkerin suomalaiset tai inkeriläiset. (Takalo & Juote 1995, 10-12.) Tässä tutkimuksessa käytetään muotoa inkerinsuomalainen. 2.2 Paluumuuttaja Paluumuuttaja on ulkomailla elänyt henkilö, joka muuttaa takaisin synnyinmaahansa. Paluumuuttajia ovat myös edellä kuvatun henkilön mukana muuttavat perheenjäsenet. Myös entisen Neuvostoliiton alueelta vuodesta 1990 lähtien Suomeen muuttaneet, suomalaista syntyperää olevat henkilöt, ovat paluumuuttajia. (Vartiainen-Ora 1996, 14.) Inkerinsuomalaisten paluumuutto käynnistyi presidentti Koiviston lausunnosta, jonka mukaan inkeriläisiä voidaan pitää Suomessa paluumuuttajina. Inkerinsuomalaisten hyväksyminen paluumuuttajiksi perustuu Suomen ulkosuomalais- ja paluumuuttopolitiikkaan, joka perustuu valinnanvapauden periaatteelle maastamuutossa, suomalaisen identiteetin säilyttämisessä sekä paluumuutossa. (Tuomiharju 1997, 9.) Tässä tutkimuksessa tarkoitetaan paluumuuttajalla inkerinsuomalaisia paluumuuttajia.
2.3 Etnisyys ja etninen identiteetti Moni tutkija on määritellyt etnisyyttä eri tavoilla. Tässä tutkimuksessa on käytetty seuraavia määritelmiä, jotka vastaavat tutkimuksen toteuttajan käsityksiä. Etnisyydellä tarkoitetaan ryhmää, jonka jäsenille ainakin osa seuraavista tunnuspiirteistä on yhteisiä. Etnisyyden tunnuspiirteitä ovat muun muassa alkuperä, historia, kulttuuriset tekijät, rotu, kieli, ulkoiset tunnusmerkit tai uskonto. (Domander 1992, 12; Nygren 1995, 15.) Etninen identiteetti tarkoittaa yksinkertaistaen edellisillä tunnusmerkeillä enemmistökulttuurista poikkeavaan vähemmistöryhmään kuulumisen tunnetta. Etnisen identiteetin syntyminen edellyttää kontaktia erilaisten yksilöiden ja ryhmien kanssa, jolloin herää tunne ryhmään kuulumisesta tai ryhmästä poikkeamisesta. (Vartiainen-Ora 1996, 87.) 2.4 Akkulturaatio Akkulturaatio on kiistelty ja monisisältöinen käsite. Kuitenkin jo 1930-luvulla Redfield, Linton ja Herskovits ovat määritelleet akkulturaation eri kulttuuriryhmiin kuuluvien yksilöiden jatkuvaksi kohtaamiseksi, jossa joko molempien tai vain toisen ryhmän alkuperäiset kulttuuripiirteet muuttuvat. (Kuczynski 1995, 65.) Kun eri kulttuurit kohtaavat, ihmiset joutuvat sopeutumaan kulttuurin muutoksiin. Useissa teoksissa määritellään akkulturaatio J.W.Berryn mukaan, joka määrittelee akkulturaatiota kulttuurien kohtaamisena ja kulttuurin muutoksena. Akkulturaatiossa ryhmät, joilla on erilainen kulttuuritausta, tulevat suoraan kontaktiin toistensa kanssa, ja sen seurauksena tapahtuu muutoksia identiteetissä, arvoissa, käyttäytymisessä ja asenteissa. (Alitolppa- Niitamo 1993, 29; Liebkind 1994a, 25.) Tässä tutkimuksessa akkulturaatio nähdään kulttuurien kohtaamisena niin kuin se on edellä määritelty. 2.5 Sopeutuminen/integraatio Myös sopeutuminen on käsitteenä monisisältöinen ja sitä ovat määritelleet monet tutkijat eri tavoilla. Sopeutuminen määritellään muun muassa kyvyksi ottaa vastaan uutta informaatiota ympäristöstä ja informaation muodostamista osaksi omaa
maailmankuvaa (Alho 1989, 54). Sopeutumista määritellään usein myös akkulturaation kautta, jolloin se rinnastetaan sanaan integraatio, joka vakiintui 1980-luvulla keskeiseksi termiksi pakolais- ja siirtolaistyössä sekä -tutkimuksessa (Ekholm 1994a, 43). Integraatio eli sopeutuminen kuvaa tilannetta, jossa maahanmuuttajalla on toimiva suhde sekä omaan etniseen taustaryhmäänsä että valtayhteisöön. Integroitunut maahanmuuttaja arvostaa omaa kulttuuriaan, ja pitää yllä omia tapojaan, kieltään ja uskontoaan, mutta ei halua eristäytyä uuden kotimaansa valtakulttuurista. Sopeutumisen tuloksena on onnistunut kaksikulttuurisuus. (Alitolppa-Niitamo 1993, 33; Domander 1992, 12; Vartiainen-Ora 1996, 91.) Sopeutuminen on määritelty myös reaktiona stressaaviin tapahtumiin ja tilanteisiin; ihminen yrittää joko muuttaa uhkaavan tilanteen tai muuttaa omaa arviointiaan tilanteesta. Sopeutuminen on siis tässä yhteydessä ongelmien ratkaisua ja emotionaalisen stressin säätelyä sekä ympäristön että sisäisten psyykkisten prosessien muuttamista. (Kosonen 1994, 196.) Tässä tutkimuksessa sopeutuminen rinnastetaan integraatioon. 3 INKERINSUOMALAISET Seuraavissa kappaleissa kuvataan inkerinsuomalaisuutta. Tarkastelu aloitetaan historiasta, jonka jälkeen käsitellään inkerinsuomalaisten paluumuuttoa ja elämää Suomessa tänä päivänä. Inkerinsuomalaisuuden esittely nähdään tärkeänä, jotta voidaan ymmärtää inkerinsuomalaisuuden merkitystä paluumuuttajille. 3.1 Historia 3.1.1 Inkerinmaan historia Suomalainen Inkerinmaa syntyi 1600-luvun suurvaltapolitiikan tuloksena. Ruotsi, Puola ja Venäjä taistelivat Itämeren itäisten alueiden omistuksesta. Ruotsi voitti taistelut ja vuonna 1617 solmitussa Stolbovan rauhassa Inkerinmaa liitettiin Ruotsi-Suomen yhteyteen. Inkerinmaa eli Inkeri muodosti Suomenlahden etelärantaa kaartavan yli 200 kilometrin pituisen vyöhykkeen Narvajoelta Karjalan kannakselle Rajajokeen asti (liite
1. Inkerinmaan kartta). Pinta-alaltaan Inkerinmaa oli noin 55 000 neliökilometriä ja nimensä sen kerrotaan saaneen joko Laatokasta laskevan Inkerenjoen tai aluetta hallinneen ruhtinas Jaroslavin puolison mukaan. Inkerinmaan parhaat viljelymaat läänitettiin Ruotsin aatelistolle ja niitä viljelemään tarvittiin lisää väkeä. Ruotsin etujen mukaan Inkerinmaalle houkuteltiin muuttamaan erityisesti Karjalan kannaksen ja Savon väestöä, jolle luvattiin verovapaita vuosia. Miehille luvattiin myös vapautus sotapalveluksesta. Seurauksena olikin tuhansien suomalaisten muuttovirta Inkerinmaalle, mikä jatkui aina 1700-luvulle asti. Ruotsin vallan loppuvuosina Inkerinmaan suomalainen väestö oli karttunut jo 70 000 henkeen. (Inkeri 2000, 3; Muukkonen 1994, 7.) Suuren Pohjan sodan alettua venäläiset miehittivät Inkerinmaan ja Pietari Suuri liitti alueen imperiumiinsa vuonna 1704. Pietari Suuren päätöksellä rakentaa nimikkokaupunkinsa Nevajoen suulle keskelle Inkerinmaata oli ratkaiseva merkitys Inkerinmaan kehitykselle. Uusi pääkaupunki houkutteli alueelle venäläistä väestöä, ja inkerinsuomalaisista tuli Pietarin laajetessa vähemmistö omalla maallaan. (Muukkonen 1994, 7 8.) Inkerinmaan talonpojat joutuivat uuden vallan myötä kokemaan myös maaorjuuden ja koko maa jaettiin läänityksinä venäläiselle ylimystölle (Takalo & Juote 1995, 16). 3.1.2 Kansallinen herääminen Elinolojen vähittäisen kohenemisen myötä 1800-luvun jälkipuoliskolla monet inkerinsuomalaiset kiinnostuivat juuristaan. Kiinnostukseen vaikuttivat maaorjuuden lakkauttaminen ja Suomessa noussut suomalaisuusliike. Erityisen tärkeäksi inkerinsuomalaiset kokivat suomen kielen ja kulttuurin vahvistamisen kotiseudullaan, jonka mahdollisti suomalaisen kirjallisuuden ja suomenkielisten sanomalehtien leviäminen. Inkerinsuomalaisten venäläistyminen oli yllättävän vähäistä, vaikka alueelle oli muuttanut runsaasti venäläistä väestöä. Tärkeä merkitys oli luterilaisella uskolla ja kirkolla, jotka eristivät inkerinsuomalaiset tehokkaasti ortodoksisista venäläisistä. (Takalo & Juote 1995, 17.)
Tsaarinvallan kukistuttua helmikuussa 1917 Inkerinmaalla elettiin yhä vahvemmin kansallisen heräämisen aikaa. Vuonna 1920 solmitussa Tarton rauhassa inkerinsuomalaisille myönnettiin uskonnonvapaus ja kulttuuriautonomia, joka takasi ainakin periaatteessa inkeriläisille oikeuden suomen kielen käyttöön aluehallinnossa, oikeuslaitoksessa ja kansanopetuksessa. Käytännössä nämä oikeudet eivät toteutuneet ja esimerkiksi papistoon kohdistuneet vainot Inkerinmaalla alkoivat jo 1920-luvulla. Eheä suomalaisasutus säilyi Inkerinmaalla 1920-luvun lopulle asti ja vuonna 1926 toimitetun väestönlaskennan mukaan Leningradin alueella oli 115 000 inkerinsuomalaista. (Inkeri 2000, 5; Muukkonen 1994, 8.) 3.1.3 Inkerinsuomalaisten venäläistäminen, karkotukset ja evakkomatka Suomeen Inkerinsuomalaisten elämä alkoi muuttua nopeasti Stalinin aloittaessa vuonna 1928 niin sanotun toisen vallankumouksen (Muukkonen 1994, 8). Inkerinmaalla aloitettiin venäläistämistoimenpiteet, joiden myötä suomenkielinen opetus ja kirjallisuus kiellettiin koulussa vuonna 1937 sekä julkinen uskonnollinen elämä ja seurakuntien toiminta lakkautettiin. Tiukentunut politiikka näkyi myös maataloudessa; talonpoikien tiloista alettiin muodostaa kolhooseja ja kollektiiveja vastustavia rangaistiin raskaasti. (Takalo & Juote 1995, 20.) Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä vuosina 1929-1938 lähes puolet inkerinsuomalaisesta väestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseudultaan ympäri Neuvostoliittoa. Karkotukset kohdistuivat erityisesti varakkaimpaan sekä kansallisesti ja uskonnollisesti aktiivisimpaan väestönosaan. (Inkeri 2000, 7.) Saksalaiset miehittivät suuren osan Inkerinmaata vuonna 1941 ja toivoivat Länsi- Inkerinmaan tyhjentämistä. Miehitysalueelta siirrettiinkin Saksan ja Suomen välisellä sopimuksella 63 000 inkerinsuomalaista Viron kautta Suomeen. Koska Suomi oli sodassa Neuvostoliiton kanssa, myös inkerinsuomalaisia pidettiin epäluotettavina ja miehitysalueen ulkopuolelle jääneet inkerinsuomalaiset kuljetettiin Venäjän sisäosiin. Siten toinen maailmansota hajotti inkerinsuomalaiset lopullisesti asuinseuduiltaan. (Muukkonen 1994, 8.) Sodan päätyttyä 55 000 inkerinsuomalaista palautettiin Suomesta Neuvostoliittoon 1944-1955 välisenä aikana. Lupauksista huolimatta he eivät saaneet enää asettua kotiseudulleen asumaan. Suurin osa inkerinsuomalaisista kuljetettiin Neuvostoliiton
sisäosiin ja loppujen onnistui jäädä Suomeen tai paeta Ruotsiin, Kanadaan, Yhdysvaltoihin tai Australiaan. Inkerinsuomalaisten paluu karkotusalueilta Neuvostoliiton länsiosiin tapahtui vähitellen ja heitä muutti paljon muun muassa Viroon ja Neuvosto-Karjalaan. Paluu vanhalle Inkerinmaalle sallittiin vasta vuonna 1956, jolloin kylät oli kuitenkin jo asutettu muulla väestöllä ja inkerinsuomalaiset joutuivat muuttamaan muukalaisina omalle kotiseudulleen. (Muukkonen 1994, 9; Takalo & Juote 1995, 25.) 3.1.4 Inkerinsuomalaisuuden elpyminen Monet vuosikymmenet inkerinsuomalaisuus eli hiljaiseloa sillä koettelemusten jälkeen useimmat ihmiset vaikenivat sukujuuristaan ja suomalaisuus jäi yleensä perheen sisäiseksi asiaksi. Virallisissa väestönlaskennoissa inkerinsuomalaisia ilmoitettiin olevan vuonna 1959 noin 92 000 ja vuonna 1979 noin 77 000. (Takalo & Juote 1995, 26.) 1990-luvun alussa Inkerinmaalla asui vain noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista ihmisistä. Inkerinsuomalaisista 18 000 asui tuolloin Itä-Karjalassa ja noin 17 000 Virossa. Tuhansia inkerinsuomalaisia asuu edelleen Siperiassa, Keski-Aasiassa ja muilla entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueilla. (Inkeri 2000, 8.) Evankelisluterilaisella kirkolla on aina ollut inkerinsuomalaisille suuri merkitys. Hengellisen tehtävän ohella kirkolla on ollut voimakas kansallisaatetta herättävä voima ja 1980-luvulla kirkko oli ainoa paikka, jossa saattoi kuulla suomen kieltä. Vaikka evankelisluterilainen kirkko sai jo 1960-luvulta lähtien tukea Viron luterilaiselta kirkolta ja myöhemmin myös Suomesta, inkerinsuomalaisten kansallinen herääminen alkoi varsinaisesti vasta 1980-luvun lopulla, jolloin perustettiin Inkeri-seuroja ajamaan inkerinsuomalaisten oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin. (Inkeri 2000, 10; Muukkonen 1994, 9.) Lopullisesti inkerinsuomalaisten tilanne muuttui 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän romuttumisen myötä, mikä johti lopulta vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen (Takalo & Juote 1995, 28).
3.2 Paluumuutto Muutos Neuvostoliitossa johti siihen, että Suomessa jouduttiin määrittelemään virallinen kanta inkerinsuomalaisiin ja heidän mahdollisiin muuttohaluihinsa. Syksystä 1989 lähtien oli Suomeen muuttanut joitakin inkerinsuomalaisia ja inkerinsuomalaisten tilanteesta oli keskusteltu virkamiestasolla. Asia tuli julkisuudessa esille tasavallan presidentti Mauno Koiviston 10.4.1990 antamassa haastattelulausunnossa, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. Taustalla vaikutti ennen kaikkea halu korvata toisen maailmansodan ja sen jälkeisen karkotuksen kokeneen inkerinsuomalaisen väestön kärsimyksiä. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990-luvulla 1998, 2.) Inkerinsuomalaisten paluumuuttomahdollisuudesta levisi tieto ensin tehokkaimmin Viroon, josta alkoi tulla väkeä Suomeen. Tätä paluumuuton niin sanottua ensimmäistä aaltoa kuvaa se, että muuttajilla oli melko hyvä suomen kielen taito ja jonkin verran tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta. Paluumuuton toinen aalto ajoittui lama-aikaan ja inkerinsuomalaisia tuli tuolloin enemmän Venäjältä ja Karjalasta. Toisen aallon muuttajilla suomen kielen taito oli pääosin heikko ja tässä vaiheessa työvoimapiirit alkoivatkin järjestää paluumuuttajille suomen kielen kursseja, työelämään ohjaavaa koulutusta sekä ammatillista koulutusta. (Takalo & Juote 1995, 56 57.) Inkerinsuomalaisten paluumuuton alkaessa ei katsottu olevan tarvetta erityisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin vaan paluumuutto nähtiin myönteisenä ilmiönä työmarkkinoiden kannalta. Alkuvaiheessa inkerinsuomalaiset saattoivat saapua Suomeen viisumilla ja saada oleskelu- ja työluvan maahan saapumisen jälkeen. Yllättäväksi koettiin se, että korkeasuhdanteen kääntymisellä lamaksi ei ollut vaikutusta inkerinsuomalaisten muuttopäätökseen vaan tarvittiin voimakkaampia viranomaistoimenpiteitä pitämään paluumuuttajien määrä hallinnassa. Sisäasiainministeriö muutti lupakäytäntöä syksyllä 1992 siten, että inkerinsuomalaisten tulee hakea oleskelulupaa Suomen edustustosta ennen Suomeen muuttoa. Tämä käytäntö on edelleen voimassa. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990- luvulla 1998, 5, 12.) Inkerinsuomalaisten paluumuuton syitä on tutkittu runsaasti. Paluumuuton motiiveina tulee esille usein kaksi tekijää: etnisyys eli paluumuuttajan juurille palaaminen ja
elintasoon liittyvät tekijät (Seppälä 1996, 54). Elintasoon liittyvinä tekijöinä pidetään toiveita paremmasta palkasta tai eläkkeestä sekä toiveita hyvästä koulutuksesta. Paluumuuton syinä inkerinsuomalaiset ilmaisevat myös ylipäätänsä toiveen paremmasta ja turvallisemmasta elämästä sekä sukulaisten ja tuttavien aiemman paluumuuton. (Kyntäjä 1998, 40.) 3.2.1 Ulkomaalaislaki Ulkomaalaislakia sovelletaan ulkomaalaisen maahantuloon, maastalähtöön sekä oleskeluun ja työntekoon Suomessa (Ulkomaalaislaki 1991, 1 ). Ulkomaalaislaissa vuonna 1993 tapahtuneen muutoksen yhteydessä lakiin otettiin sääntö suomalaisesta syntyperästä perusteena oleskeluluvan myöntämiselle ulkomailla. Vuonna 1996 tuli voimaan laki ulkomaalaislain muuttamisesta, jossa oleskeluluvan myöntämisen edellytykset suomalaisen syntyperän perusteella on määritelty uudelleen ja hakijan edellytetään osallistuvan lähtömaassa järjestettyyn maahanmuuttovalmennukseen. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990-luvulla 1998, 13.) Keväällä 1999 silloinen sisäministeri Kari Häkämies teki ehdotuksen ulkomaalaislain muuttamisesta (Niiles 1999, 6). Häkämiehen ehdotus on syksyllä 2000 esitetty eduskunnassa ja sen mahdollinen vahvistaminen ja voimaantulo tapahtuu keväällä 2001. MTV 3:n kymmenen uutisissa 13.9.2000 käsiteltiin edellä mainittua mahdollista ulkomaalaislain uudelleen muuttamista. Tarkoituksena olisi asettaa Suomeen muuttaville inkerinsuomalaisille vaatimus suomen tai ruotsin kielen osaamisesta. Suomen kieltä osaa tällä hetkellä viranomaisten arvion mukaan vain 20-25 % inkerinsuomalaisista. Suomalaista syntyperää olevan hakijan perheenjäseniltä kielitaitoa ei vaadittaisi. Kymmenen uutisten haastattelema Inkerikeskuksen toiminnanjohtaja Kristel Ruusar myöntää suomen osaamisen helpottavan inkerinsuomalaisen elämää Suomessa. Ruusar vetoaa kuitenkin siihen, että muista maista tulevilta paluumuuttajilta ei suomen tai ruotsin kielen osaamista vaadita. (Kymmenen uutiset 13.9.2000.)
3.2.2 Oleskelulupa Viisumin, oleskeluluvan ja työluvan myöntämisessä käytetään ulkomaalaisen statusmerkintää. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat saavat A-ryhmän statuksen, jonka mukaan kahden vuoden yhtäjaksoisen oleskelun jälkeen voidaan myöntää pysyvä oleskelulupa. (Oleskelu Suomessa 2000.) Tällä hetkellä oleskeluluvan saamiseksi inkerinsuomalaisen hakijan on osoitettava, että hän itse, toinen hänen vanhemmistaan tai ainakin kaksi hänen neljästä isovanhemmastaan on tai on ollut merkittynä asiakirjaan kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Oleskelulupa myönnetään myös edellä tarkoitetun henkilön aviopuolisolle sekä hänen huollettavanaan oleville alle 18-vuotiaille lapsille. (Laki ulkomaalaislain muuttamisesta 1996, 18 a.) Ulkomaalaisviraston edustaja haastattelee oleskeluluvan hakijan lähtömaassa. Haastattelussa selvitetään hakijan suomalainen syntyperä ja arvioidaan kutakin hakemusta ja siihen liittyviä olosuhteita kokonaisuutena. On myös mahdollista, että oleskelulupaa ei myönnetä. Suomalainen syntyperä varmistetaan virallisten asiakirjojen avulla, joita ovat hakijan syntymätodistus, hakijan lähiomaisen syntymätodistus, entinen Neuvostoliiton passi, jossa hakija on merkitty suomen kansalaiseksi, suomalaisen seurakunnan virkatodistus tai jokin muu luotettava asiakirja. (Markkanen 1997, 22.) Suomen valtio on varautunut vuodesta 1991 lähtien noin 2000 inkerinsuomalaisen paluumuuttajan vuosittaiseen vastaanottoon. Arvio on joustava ja sen toteutumiseen vaikuttaa erityisesti asuntotilanne. Oleskelu- ja työlupa annetaan pääsääntöisesti vasta sen jälkeen, kun paluumuuttaja on saanut Suomesta asunnon. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990-luvulla 1998, 20.) 3.3 Elämä nykypäivän Suomessa Inkerinsuomalaisten elämään nykypäivän Suomessa kuuluvat yleensä vahvasti tiiviit suhteet toisiin paluumuuttajiin ja aktiivinen yhdistystoiminta. Inkerinsuomalaiset ovat pääosin tyytyväisiä turvallisiin oloihin Suomessa, mutta kuitenkin lievä ulkopuolisuuden tunne on edelleen yleistä. (Allen, Huotari, Tamminen 1997, 32.) Inkerinsuomalaisia koskevia asioita on määritelty Suomessa muun muassa hallituksen
laatimassa maahanmuutto- ja pakolaispoliittisessa ohjelmassa. Valtioneuvostosta erityisesti työministeriö vastaa inkerinsuomalaisiin paluumuuttajiin liittyvistä asioista. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990-luvulla 1998.) 3.3.1 Inkerinsuomalaisten määrä ja asuminen Suomessa Suomessa asuu tällä hetkellä noin 21 000 inkerinsuomalaista paluumuuttajaa. Luku sisältää heidän muuta kansallisuutta olevat perheenjäsenensä. Venäjä on Suomen kolmanneksi yleisin kieli ja suurin osa venäjää äidinkielenään puhuvista on inkerinsuomalaisia. Osa inkerinsuomalaisista puhuu viroa äidinkielenään. (Jaakkola 1999, 17.) Tällä hetkellä Suomeen muuttaa vuosittain noin 1000 inkerinsuomalaista. 1.1.2000 31.8.2000 välisenä aikana Suomeen on muuttanut 781 inkerinsuomalaista, joista 663 Venäjältä. Ikäryhmistä suurin paluumuuttajaryhmä on 30 49-vuotiaat. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto 2000.) Vajaa 30 % vuoden 2000 paluumuuttajista on asettunut asumaan Uudellemaalle, jossa eniten Helsinkiin ja Vantaalle (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto 2000). Kaikkiaan maahanmuuttajien määrä ja osuus väestöstä on Helsingissä korkeampi kuin millään muulla paikkakunnalla Suomessa. Helsingin seudulle muuttaneista suurin osa on inkerinsuomalaisia ja he ovat asettuneet asumaan pääosin Helsingin itäiseen tai koilliseen suurpiiriin. (Jaakkola 1999, 130 132.) 3.3.2 Inkerinsuomalaisten eri sukupolvet Suomeen muuttaneista inkerinsuomalaisista 30-40 % on syntynyt 1960 1970-luvuilla. Suuri osa Suomeen muuttaneista inkerinsuomalaisista on myös lapsia. (Kulu 1998, 38.) Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat siis pääosin niin sanottua kolmatta sukupolvea, joka käsittää sodan jälkeen Virossa tai Venäjällä syntyneet, nuoret ja varhaisessa keskiiässä olevat henkilöt. Tämän sukupolven henkilöt ovat kasvaneet suurimmalta osin perheissä, joissa joko molemmat vanhemmat ovat olleet virolaistuneita tai venäläistyneitä, tai toinen vanhempi on ollut suomalaista syntyperää ja toinen venäläinen tai virolainen. Kolmannen sukupolven edustajien käsitys Suomesta ja
Inkerinmaasta on yleensä epämääräinen ja vailla henkilökohtaista sitoutumista. (Kyntäjä 1998, 36.) Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien niin sanotun ensimmäisen ja toisen sukupolven henkilöillä on kolmannen sukupolven edustajia enemmän kosketusta Inkerinmaahan ja inkeriläisyyteen. Ensimmäinen sukupolven edustajat, nyt jo iäkkäät henkilöt, ovat syntyneet perinteisellä historiallisella Inkerinmaalla, eläneet perinteisessä suomalaisessa kyläkulttuurissa ja käyneet koulua suomen kielellä siihen asti, kunnes suomen kielen käyttö kiellettiin. Äidinkielenä tällä ryhmällä on ollut suomi ja venäjän kielen he ovat yleensä oppineet vasta myöhemmin pakon edessä. Tämän sukupolven ihmisillä on myös oma kärsimyshistoriansa; oman maan menetys, karkotukset ja elämä hajaannuksessa. Ankara venäläistämispolitiikka ja pelko aiheuttivat kuitenkin usein sen, että tämänkin sukupolven ihmiset tietoisesti lakkasivat puhumasta suomea. (Kyntäjä 1998, 34.) Toisen sukupolven edustajat, tällä hetkellä keski-ikäiset ihmiset, ovat syntyneet sodan aikana tai sodan jälkeen karkotusalueilla. Nuorimmat tästä sukupolvesta ovat jo syntyneet Virossa, jonne heidän vanhempansa asettuivat asumaan, kun kotiseuduille ei ollut mahdollista palata. Tämä sukupolvi on kasvanut pelon ja yleisen ahdistuksen ilmapiirissä sekä viettänyt usein kaksoiselämää; kotona puhuttiin suomea ja noudatettiin uskonnollisia tapoja, kun taas koulussa elettiin valtakulttuurin mukaan. Virosta tai venäjästä tuli pikkuhiljaa toisen sukupolven ihmisille ensimmäinen kieli ja suomen kieli jäi toiseksi. Toisen sukupolven ihmiset ovat usein myös syntyneet seka-avioliittoihin, joissa vain toinen vanhemmista on inkerinsuomalainen. (Kyntäjä 1998, 35.) Venäjällä ja Baltian maissa asuu nykyään 45 000 50 000 kansallisuudeltaan suomalaista henkilöä. Suurimman ryhmän muodostavat 1920 1930-luvuilla syntyneet. Heidän kuollessaan suomalaisen syntyperän omaavien määrä Venäjällä ja Baltian maissa vähenee huomattavasti ja sen myötä on myös mahdollista, että paluumuuttajien määrä vähenee. (Kulu 1998, 77.) Eri tahoilla Suomessa ja myös inkerinsuomalaisten keskuudessa on oltu huolissaan siitä, että inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomeen heikentää mahdollisuuksia kehittää inkerinsuomalaisten yhdyskuntia sekä vaalia inkerinsuomalaisten omaa kulttuuria. Tukemalla inkerinsuomalaisia heidän asuinalueillaan Venäjällä ja Baltian maissa pyritäänkin vähentämään muuttopaineita
Suomeen ja vaalimaan inkerinsuomalaista kulttuuria. (Inkerinsuomalaisten maahanmuutto Suomeen 1990-luvulla 1998, 61.) 3.3.3 Inkerinsuomalaisten järjestäytyminen Suomessa Inkerinsuomalaisiin liittyviä tutkimuksia on Suomessa toteutettu jonkin verran. Ympäri maata järjestetään jatkuvasti myös lukuisia hankkeita ja projekteja inkerinsuomalaisten parissa, kuten esimerkiksi Palmu-projekti Lappeenrannassa. Inkerinsuomalaiset ovat myös itse järjestäytyneet useisiin yhdistyksiin sekä Suomessa että Venäjällä ja Virossa. Inkerinsuomalaisten perustamien yhdistysten toiminta eroaa toisistaan riippuen toimintaan osallistuvien lähtökohdista ja tarpeista. Eri yhdistykset ja keskukset järjestävät muun muassa kurssitoimintaa; info-kursseja, kielikursseja ja atk-kursseja, kulttuuritoimintaa, vapaa-ajantoimintaa, harrastetoimintaa sekä julkaisevat sanomalehtiä. (Takalo & Juote 1995, 85 86.) 4 PARASTA LAPSILLE RY TUTKIMUKSEN TAUSTATEKIJÄNÄ 4.1 Parasta Lapsille ry Parasta Lapsille ry on valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, joka toteuttaa ehkäisevää työtä lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyväksi. Järjestöllä on noin 1000 jäsentä, jotka ovat järjestäytyneet 17 paikallisyhdistykseen ympäri Suomea. Järjestön toimintaa ohjaa Helsingissä sijaitseva keskusjärjestö. Järjestö on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton ja se korostaa toiminnassaan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen sitovuutta Suomen lastensuojelussa. Järjestö toimii pääosin Lasten Päivän Säätiön jäsenilleen jakaman voitto-osuuden ja RAY:ltä saamien avustuksien varassa. (Toimintakertomus 1999, 3, 21-22.) Järjestön käytännön toimintamuotoja ovat lasten, nuorten ja lapsiperheiden lomatoiminta, vapaaehtoistoiminnan kehittäminen ja järjestäminen, paikallistoiminta, lastensuojelun kehittämishankkeiden toteuttaminen ja toimintaan tarkoitettujen lomakeskusten ylläpitäminen. Järjestö huomioi toiminnassaan erityisesti niiden lasten ja
lapsiperheiden tarpeet, jotka elävät heikoimmilla taloudellisilla ja sosiaalisilla resursseilla varustettuina. Järjestön toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. Vapaaehtoisia koulutetaan ja he toteuttavat järjestön järjestämät leirit ja projektit sekä osastotoiminnan. Järjestöllä on kuusi palkattua työntekijää, joiden toimenkuvaan kuuluu muun muassa koordinoida ja ohjata leiritoimintaa, projekteja sekä osastotoimintaa. (Toimintakertomus 1999, 3, 22.) 4.2 Parasta Lapsille ry:n viikonlopputoiminta Parasta Lapsille ry ja sen paikallisyhdistykset alkoivat vuoden 1994 aikana kehittää uutta ehkäisevän lastensuojelun työmuotoa, jolle annettiin nimeksi viikonlopputoiminta. Viikonlopputoiminnassa vapaaehtoisten ryhmä järjestää samalle valitulle lapsi-, nuoriso- tai perheryhmälle vuoden aikana 5-6 viikonloppuleiriä, mahdollisesti pidemmän leirin sekä kaupunkitapaamisia. Toiminnalla pyritään kohderyhmän elämänhallinnan lisäämiseen, voimavarojen löytämiseen sekä ongelmien ehkäisyyn. Kunkin projektin tavoitteet muotoillaan tilanteeseen sopiviksi. (Määttä 2000, 14 15.) Viikonlopputoimintaa on käytännössä toteutettu vuodesta 1995 lähtien. Kukin projekti muodostaa valitun kohderyhmän ja vapaaehtoisten yhteisen 2 3-vuotisen prosessin, jossa keskeisiä elementtejä ovat sitoutuminen, jatkuvuuden mukanaan tuomat ihmissuhteet sekä kokemus yhteenkuuluvuudesta. Projekteihin osallistuvat ovat toiminnassa mukana vapaaehtoisesti ja he osallistuvat myös suunnitteluun ja toteutukseen alusta alkaen yhdessä vapaaehtoisten kanssa. Parasta Lapsille ry toteuttaa vuonna 2000 viikonlopputoimintaa kuudella paikkakunnalla yhteistyössä paikallisyhdistystensä kanssa. Jo päättyneitä projekteja on neljä. Projektit toteutetaan yhteistyössä viranomaisten sekä sosiaalialan oppilaitosten kanssa. Uusia projekteja ollaan parhaillaan suunnittelemassa ja käynnistämässä. (Määttä 2000, 14 15.) Viikonlopputoiminnan tarpeellisuudesta, toimivuudesta ja vaikuttavuudesta on tehty selvitys keväällä 1997. Selvityksessä ilmenee, että viikonlopputoiminta on osoittautunut tehokkaaksi ennaltaehkäisevän lastensuojelun työmuodoksi. Toiminnalla on onnistuttu mm. lisäämään vanhempien jaksamista, perheiden sisäisten suhteiden paranemista, ennaltaehkäisemään ja vähentämään päihteiden käyttöä sekä siihen liittyviä ongelmia. (Marjovuo 1997, 16-17.)
4.3 Ystävyyden punos Ystävyyden punos on yksi Parasta Lapsille ry:n viikonlopputoimintaan kuuluva projekti. Projekti käynnistyi maaliskuussa 1996 ja päättyi joulukuussa 1998. Ystävyyden punoksen toiminta oli suunnattu inkerinsuomalaisille paluumuuttajaperheille ja projektin yleisenä päätavoitteena oli tukea perheiden sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Toive projektin järjestämisestä nousi Helsingin kaupungin ulkomaalaisyksiköltä. Vaitiolovelvollisuudesta johtuen Ulkomaalaisyksikkö ei voinut antaa apua perheiden löytämisessä ja valitsemisessa. Toiminnan toteuttivat Parasta Lapsille Helsingin osasto ry:n vapaaehtoiset ja osasto päätyi tarjoamaan yhteistyötä Vesalan ala-asteelle, jossa tiedettiin olevan paljon paluumuuttajaperheitä. (Leivo, M. 2000, 1.) Projektiperheet valittiin Vesalan ala-asteelta hakulomakkeen avulla. Mukaan hakeutui 10 perhettä, joissa oli yhteensä 16 aikuista ja 20 lasta. Projektin vapaaehtoisiksi saatiin aluksi 10 aikuista, joista kuusi oli mukana projektin loppuun saakka. Osalla vapaaehtoisista oli myös omia lapsia mukana projektin toiminnassa. Vapaaehtoisten tehtävänä oli suunnitella ja toteuttaa tapahtumat ja matkat yhdessä projektiperheiden kanssa. (Leivo, M. 2000, 3.) Projektille oli asetettu viisi tarkempaa tavoitetta päätavoitteen lisäksi: 1. Suomen kielen oppimisen tukeminen. 2. Suomalaiseen yhteiskuntaan tutustuminen mm. kulttuurin ja historian avulla. 3. Lasten koulunkäynnin tukeminen. 4. Vanhempien tutustuminen tarvittaessa suomalaiseen työelämään. 5. Ystävyyssuhteiden syntymisen edistäminen sekä paluumuuttajien kesken että paluumuuttajien ja Suomessa syntyneiden suomalaisten kesken. (Leivo M. 2000, 2.) Projektissa pyrittiin tavoitteisiin yhteisten retkien, tapahtumien ja lomajaksojen avulla. Pisin matka suuntautui Ahvenanmaalle ja muita lomajaksoja toteutettiin muun muassa Parasta Lapsille ry:n lomakeskuksissa Virroilla ja Vaasassa. Suomen kielen tukemiseen pyrittiin kontaktien luomisella jokaiseen perheeseen sekä kanssakäymisellä suomen kielellä. Historiaan ja kulttuuriin tutustuttiin esimerkiksi käymällä museoissa, teatterissa ja näyttelyissä sekä Suomen historiallisissa kaupungeissa kuten Hämeenlinnassa,
Porvoossa ja Turussa. Yhteisissä joulunvietoissa tutustuttiin myös vuorollaan niin suomalaisiin, venäläisiin kuin virolaisiinkin perinteisiin. Lasten koulunkäyntiä oli projektissa alun perin tarkoitus tukea järjestämällä yhteisiä läksyjenlukuiltoja, joihin ei kuitenkaan löytynyt aikaa eikä sopivaa tilaa. Käytännössä lasten koulunkäyntiä tuettiin lähinnä keskusteluilla. Vanhempien tutustumista suomalaiseen työelämään pyrittiin helpottamaan neljän kerran atk-kurssilla sekä henkilökohtaisilla keskusteluilla. Ystävyyssuhteiden muodostumista tuki kaikki projektin toiminta ja jatkuva ihmisten kanssakäyminen. (Leivo, R. 2000.) 5 SOPEUTUMISPROSESSI Kun ihminen muuttaa maasta toiseen kohtaavat vähintään kaksi erilaista kulttuuria toisensa. Kulttuurien kohtaaminen merkitsee, että maahanmuuttaja joutuu kyseenalaistamaan totutut toimintamallinsa ja asenteensa. Edessä on elinikäinen prosessi, johon kuuluu elämänmullistuksia, mutta joka parhaimmillaan johtaa kaksikulttuurisuuteen ja uuteen yhteiskuntaan sopeutumiseen. (Alitolppa-Niitamo 1993, 25, 37.) Puusaaren mukaan aikuinen muuttaja ei voi kuitenkaan koskaan sopeutua täydellisesti uuteen yhteiskuntaan. Täydellisen sopeutumisen sanotaan vievän kolme sukupolvea. (Puusaari 1998, 24 25.) Tässä tutkimuksessa sopeutuminen rinnastetaan integraatioon. Sopeutuminen eli integraatio on käsitteenä määritelty tutkimuksen alussa, sivulla 9. Teoriaosuudessa on käytetty termiä maahanmuuttaja kuvaamaan asioita, jotka eivät ole ominaisia pelkästään paluumuuttajille. Kaikki asiat, joissa on käytetty termiä maahanmuuttaja, liittyvät kuitenkin myös inkerinsuomalaisten paluumuuttajien sopeutumiseen. 5.1 Kulttuurisokki Muutto toiseen maahan on enemmän tai vähemmän hyppy tuntemattomaan. Ihmiset reagoivat myös hyvin yksilöllisesti kulttuurimuutokseen. Jollekin muutos voi aiheuttaa stressiä, kun taas toinen sopeutuu tilanteeseen nopeasti. (Puusaari 1998, 21.) Yleisimmin kulttuurisokista puhutaan pakolaisten kohdalla, mutta jokainen
maahanmuuttaja kokee jonkinasteisen kulttuurisokin. Käsite kulttuurisokki on juurtunut suomalaiseen kielenkäyttöön sekä ulkomaalaistyön piirissä että yleisimminkin, kuvaamaan muuttajien ja matkailijoiden tuntemuksia. Kulttuurisokkia käytetään kuvaamaan niitä totutusta poikkeavan kohtaamisen herättämiä tunteita ja reaktioita, joita usein maahanmuuttajan ja valtaväestön kohtaamisessa syntyy. Kulttuurisokki voi olla sekä maahanmuuttajan että valtaväestön reaktio uuteen. (Forsander 1994, 27.) Kulttuurisokkiin vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa maiden kielten sekä elintasojen väliset erot. Vieraaseen kulttuuriin saapuminen merkitsee myös ylipäätänsä käyttäytymisen sääntöjen etsimistä ja opettelua. Mitä erilaisempi maahanmuuttajan oma kulttuuri on verrattuna vastaanottajamaan kulttuuriin, sitä vahvempia ovat hänen kulttuurisokkinsa ilmenemismuodot. Maahanmuuttajan aikaisempi sosioekonominen asema sekä roolien muutos vaikuttavat myös kulttuurisokin vahvuuteen. Mitä korkeampi maahanmuuttajan asema on aikaisemmassa maassa ollut, sitä vaikeampi hänen on hyväksyä maahanmuutosta aiheutuneet menetykset. (Forsander 1994, 28, 30 31.) Maahanmuuttajaperheen sisällä tapahtuu myös roolimuutoksia. Perheen lapset saattavat kyseenalaistaa vanhempiensa auktoriteettia, koska lapset ovat saaneet vaikutteita uuden yhteiskunnan toimintamalleista nopeammin kuin vanhempansa ja epäilevät sen takia vanhempiensa selviytymiskeinoja uudessa maassa. Vanhemmat puolestaan kokevat usein menettävänsä otteen lapsiinsa lähtömaan ja uuden maan arvojen kohdatessa. (Forsander 1994, 32.) Kulttuurisokin kuvataan etenevän vaiheittain, joihin jokaiseen kuuluvat omat tunnistettavat oireensa. Forsanderin mukaan useimmat tutkijat (esimerkiksi Oberg 1960, Adler 1975, Yoshikawa 1987) erottavat kulttuurisokista neljä vaihetta: kuherruskuukausivaihe, torjuntavaihe, tasapainon haku sekä useamman kulttuurin hallinta. Kuherruskuukausivaiheessa kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä, vaikka maahanmuuttaja on tietoinen erilaisista sosiaalista kanssakäymistä rajoittavista kulttuurieroista. Torjuntavaiheessa pinnalla ovat vihamielisyys ja turhautuminen uuteen kulttuuriin, turvaa haetaan omasta kulttuurista, joka vaikuttaa kaikin puolin paremmalta. Kulttuurisokin tasapainon haun vaiheessa jännitystila laskee, kun kulttuurien väliset ristiriidat eivät tunnu enää niin ylitsepääsemättömiltä. (Forsander 1994, 35 36.)
Kulttuurisokki on käyty läpi, kun maahanmuuttaja tuntee hallitsevansa samanaikaisesti useamman kulttuurin; omaksuu kahden kulttuurin kielen, arvot, tavat ja osaa tasapainottaa elämänsä kahden kulttuurin välillä. Kulttuurisokin etenemistä kuvataankin myös sopeutumisprosessina. Tärkeää on kuitenkin tiedostaa, että kaikki maahanmuuttajat eivät koe vastaavia reaktioita samalla tavalla ja samassa järjestyksessä. Monet saattavat kokea kulttuurisokkinsa myös yhä uudelleen. (Forsander 1994, 36.) 5.2 Sopeutumismallit Akkulturaatiossa ryhmät, joilla on erilainen kulttuuritausta tulevat jatkuvaan kontaktiin toistensa kanssa, ja sen seurauksena tapahtuu muutoksia identiteetissä, arvoissa, käyttäytymisessä ja asenteita (Liebkind 1994a, 25). Tässä tutkimuksessa akkulturaatio on määritelty tarkemmin sivulla 9. Akkulturaatiossa molemmat toisensa kohtaavat kulttuurit voisivat periaatteessa vaikuttaa toisiinsa yhtä paljon, mutta käytännössä toinen kulttuureista on hallitsevampi (Alitolppa-Niitamo 1993, 29). Perinteinen akkulturaatioteoria on lähtenyt oletuksesta, jonka mukaan maahanmuuttaja sulautuu valtakulttuuriin (Seppälä 1996, 18). Käytännössä akkulturaatio ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti kohti valtayhteisöön sulautumista, vaan siihen liittyy useita eri vaihtoehtoja. Eri tutkijat kuvaavat akkulturaatiota erilaisilla kaavioilla ja teorioilla. Tässä tutkimuksessa tuodaan esille yleisimmin esillä olleet Berryn sopeutumismallit sekä Sue & Suen akkulturaatioteoria. Edelliset teoriat täydentävät toisiaan ja tutkimuksen analyysivaiheessa on käytetty molempia teorioita. Myös kulttuurisokin etenemistä eri vaiheina voidaan kuvata sopeutumisprosessina. 5.2.1 Berryn sopeutumismallit J.W. Berry on luonut neljä eri sopeutumismallia maahanmuuttajan sopeutumiselle uuteen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Sopeutumismallit perustuvat kahteen maahanmuuttoon liittyvään perusasenteeseen ja muodostuvat niiden mukaisesti. Sopeutumismalleista käytetään myös nimitystä sopeutumisasenteet. (Berry 1990,
Alitolppa-Niitamon 1993, 32, 34 mukaan.) Oheisessa kuviossa (kuvio 1) esitellään neljä akkulturaation mallia, jotka perustuvat kahteen maahanmuuttoon liittyvään perusasenteeseen: ASENNE 1 Koetaanko oman kulttuuri-identiteetin ja omien kulttuuripiirteiden säilyttäminen tärkeäksi? ASENNE 2 KYLLÄ EI Koetaanko suhteiden luominen KYLLÄ SOPEUTUMINEN SULAUTUMINEN muihin ryhmiin tärkeäksi? EI ERISTÄYTYMINEN SYRJÄYTYMINEN KUVIO 1. Neljä akkulturaation mallia, jotka perustuvat kahteen maahanmuuttoon liittyvään perusasenteeseen (Berry Kim 1988, Alitolppa-Niitamon 1994, 34 mukaan). Nelikenttämallin (kuvio 1) kehittänyt J.W.Berry korostaa, ettei yhtä sopeutumisen mallia voi käyttää tulkitsemaan koko maahanmuuttajan elämää, vaan maahanmuuttajan perusasenteet voivat vaihdella eri elämänalueiden ja tilanteiden välillä (Ekholm 1994a, 44). Tässä tutkimuksessa esitellään Berryn sopeutumismalleista ensimmäisenä assimilaatio eli sulautuminen. Sulautuminen merkitsee oman kulttuurin hylkäämistä ja valtakulttuurin omaksumista sen tilalle. Varsinkin nuoret maahanmuuttajat saattavat yrittää tulla hyväksytyksi valtaväestön keskuudessa, jolloin he voivat menettää oman kulttuurin hallinnan ja kyvyn olla vuorovaikutuksessa sen jäsenten kanssa. (Liebkind 1994a, 26.) Oman kulttuurin ylläpitäminen vaatii mahdollisuuden kanssakäymiseen oman etnisen ryhmän kanssa ja jos tätä mahdollisuutta ei ole, maahanmuuttaja hakeutuu yleensä kanssakäymiseen uuden maan valtakulttuurin kanssa. Tällöin valtakulttuurin käyttäytymismalleista tulee myös maahanmuuttajan toimintamalleja. (Berry 1990, Alitolppa-Niitamon 1993, 32 mukaan.)
Separaatiota eli eristäytymistä esiintyy silloin, kun maahanmuuttaja korostaa vain omaa kulttuuriaan ja välttää kanssakäymistä valtaväestön kanssa. Eristäytymisessä maahanmuuttaja haluaa säilyttää ja kehittää omaa kulttuuriaan ja kieltään; eristäytyminen on vastakohta sulautumiselle. Jos maahanmuuttajan eristäytymisen syynä on valtaväestön halu pitää toiset kulttuurit erillään, on kyse vähemmistön segregoinnista. (Berry 1990, Alitolppa-Niitamon 1993, 33 mukaan.) Eristäytyvä asenne valtakulttuurista tarjoaa maahanmuuttajalle tilapäistä suojaa, mutta sisältää myös riskejä. Sopeutuminen hidastuu, jos maahanmuuttajan asenne tekee laajempaan yhteiskuntaan osallistumisen mahdottomaksi. (Phinney, Lochner & Murphy 1990, Liebkindin 1994a, 26 mukaan.) Integraatio eli sopeutuminen on tässä tutkimuksessa määritelty sivulla 9. Integraatiota pidetään onnistuneen sopeutumisprosessin tuloksena. Integraatio kuvaa tilannetta, jossa maahanmuuttajalla on halu säilyttää sekä oma alkuperäinen kulttuurinsa että hyväksyä ja omaksua joitakin valtakulttuurin tavoista ja normeista. Sopeutuminen edellyttää valtakulttuurin olevan avoin ja joustava eri kulttuuriryhmien toiveille ja tarpeille. (Berry 1990, Alitolppa-Niitamon 1993, 33 mukaan.) Viimeinen Berryn sopeutumismalli on marginalisaatio eli syrjäytyminen. Kun maahanmuuttajalla ei ole halua tai mahdollisuutta säilyttää omaa alkuperäiskulttuuriaan, mutta ei myöskään kiinnostusta tai mahdollisuutta pitää yhteyttä valtakulttuuriin, on edessä syrjäytyminen. Tällöin maahanmuuttaja elää niin valtayhteisön kuin omankin yhteisönsä ulkopuolella, ja jää näin molempien ryhmien tuen ja hyväksynnän ulkopuolelle. Valtaväestön kielteinen suhtautuminen ja heikko erilaisuuden sietokyky lisäävät maahanmuuttajien syrjäytymisriskiä. (Berry 1990, Alitolppa-Niitamon 1993, 33 mukaan.) 5.2.2 Sue & Suen akkulturaatioteoria Sue & Sue (1990) tarkastelevat akkulturaatiota yksilön etnisen identiteetin kehityksen kannalta. Keskeisintä tässä teoriassa ovat maahanmuuttajan suhtautumistapa itseensä, toisiin saman vähemmistön jäseniin, muiden vähemmistöjen jäseniin sekä valtaväestöön. Suhtautumalla itseensä tai edellä mainittuihin ryhmiin positiivisesti tai