Luentotenttiin tulee neljä määritelmätehtävää, joista jokaiseen on vastattava enintään 80 sanalla / tehtävä.

Seppo Sajama TIETEENFILOSOFIA 2010 Kuopio ja Joensuu Seuraavat ohjeet koskevat vain pitkän 2 op:n version suorittamista. Luentotenttiin tulee neljä määritelmätehtävää, joista jokaiseen on vastattava enintään 80 sanalla / tehtävä. Tieteenfilosofian kurssin luennoitsija Seppo Sajama on vastuussa vain luennoista ja luentotentistä. Kaikki korvaavia kirjatenttejä ja esseitä koskevat kysymykset osoitetaan Kuopiossa Elisa Aaltolalle, osoitteeseen elisa.aaltola@uef.fi, ja Joensuussa Maija Aalto-Heinilälle osoitteeseen maija.aalto@uef.fi.

Sisältö 1 MITÄ TIEDE ON? 1 Miksi tieteen käsite pitää rajata? 2 Tieteen tunnusmerkit: Niiniluoto 3 Metodi erottelukriteerinä: Peirce 4 Ikäviä kysymyksiä Peircelle 5 Falsifioituvuus tieteen tunnusmerkkinä: Popper 6 Tieteellisen ajattelutavan synty 7 Sama menetelmä vähän myöhemmin 8 Tieteen metodin synty filosofiassa 9 Kreikkalaisten ansiot 2 TIETEEEN EDISTYS 1 Bacon ja induktivismi 2 Induktivismin opinkappaleet 3 Induktivismin periaatteiden kritiikki 4 Kuhn ja tieteen kumoukset 5 Aristoteleen luonnolliset liikkeet 6 Putoavat kappaleet 7 Galilei ja putoamisliikkeen kaava 8 Ajatuskokeiden käyttö 9 Käsitteellisten muutosten tärkeys 3 JOHDATUS TIETEELLISEN SELITTÄMISEN MUOTOIHIN 1 Tieteellinen tieto on tietoa välttämättömistä syistä 2 Tieteellinen tieto on olemustietoa 3 Oppi neljästä syystä tai selityksestä 4 Aine, muoto ja funktio selitysperusteina 5 Finaalinen ja funktionaalinen selittäminen 6 "Sielu" selitysperusteena 7 Psyykkiset tilat selitysperusteina 8 Aristoteleesta eteenpäin 4 KAUSAALINEN SELITTÄMINEN 1 Hume ja kausaliteetti 2 Hempelin malli 3 Loogisesti moitteettomat näennäisselitykset 4 Tosiasioiden ja käsitteellisten suhteiden "selitykset" 5 Selitys painovoiman avulla? 6 Yhteenveto kausaalisesta selittämisestä 5 FUNKTIONAALINEN SELITTÄMINEN 1 Funktion ja funktionaalisen selityksen ideat 2 Luonnonvalinta taustateoriana 3 Tuomen tiivistelmä Darwinista 4 Kiista hyvistä ja pahoista mutaatioista 5 Funktionaaliset selitykset ihmistieteissä 6 Funktionalismin muunnelmat 7 Funktionalismin perusdilemma 8 Funktionaalisen ja kausaalinen selittämisen työnjako 6 INTENTIONAALINEN SELITTÄMINEN 1 Päämääräselitykset eri tieteissä 2 Intentionaalinen selitys praktisella syllogismilla 3 Rationaalisuusoletus 4 Hermeneutiikka 5 Hermeneutiikan rajat 6 Kausaalisen ja intentionaalisen selittämisen työnjako 7 TIETEELLINEN REALISMI TIETEELLISTÄ METAFYSIIKKAA? 1 Tiede ja metafysiikka: ystävät vai viholliset? 2 Näytelmän roisto: substanssi 3 Primaariset ja sekundaariset ominaisuudet 4 Berkeleyn kritiikki 5 Collingwoodin jälkiviisautta 6 Tieteellinen realismi ja antirealismi 7 Sisäinen realismi takinkääntäjän valinta?

1 MITÄ TIEDE ON? 1 Miksi tieteen käsite pitää rajata? Yksi filosofian perinteisistä tehtävistä on käsiteanalyysi. Analyysissä käsite jaetaan merkityselementteihinsä, jolloin paljastuu, mitä käsitteen sisältöön oikein kuuluu. Perinteisen määritelmäteorian mukaan hyvä määritelmä paljastaa määriteltävän asian olemuksen. Esimerkiksi määritelmää ihminen = kaksijalkainen höyhenetön eläin ei voi pitää hyvänä määritelmänä, koska on pelkästään sattuma, ettei ole muita höyhenettömiä kaksijalkaisia kuin ihminen. Olion olemukseen kuuluvat perinteisen käsityksen mukaan ne ominaisuudet, jotka sillä on välttämättä oltava, eli ne ominaisuudet, joita ilman se ei olisi se olio, joka se on. Ja ihminen varmasti olisi ihminen, vaikka olisikin olemassa muita höyhenettömiä kaksijalkaisia. Sen sijaan määritelmä ihminen = rationaalinen eläin on monien mielestä hyvä määritelmä, koska se ilmaisee ihmisen olemuksen. Modernimmin ilmaistuna jonkin käsitteen määritelmä antaa ne riittävät ja välttämättömät ehdot, jotka olion on täytettävä kuuluakseen tuon käsitteen alaan. Esimerkiksi käsitteen poikamies määritelmä voisi kuulua: Poikamies = (1) ihminen, (2) miespuolinen, (3) täysi-ikäinen ja (4) naimaton Jokainen piirteistä (1) - (4) on yksinään välttämätön siinä mielessä, että mikään olio ei voi olla poikamies, ellei sillä ole kyseistä ominaisuutta. Lisäksi piirteet (1) - (4) ovat yhdessä riittävä ehto poikamiehuudelle; yksinään mikään niistä ei ole riittävä peruste kutsua kantajaansa poikamieheksi. (Tietysti voidaan vielä kiistellä loputtomasti siitä, onko avoliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävä henkilö tai roomalaiskatolinen pappi, jolla on kaikki ominaisuudet (1) - (4), todella poikamies.) Joka tapauksessa määritelmä riittävien ja välttämättömien ehtojen avulla on onnistuessaan hyvä määritelmä, koska se on juuri sattuva: ei liian suppea eikä liian laaja. Kokonaan toinen asia on se, että monet filosofit uskovat, ettei ole järkevää edes tähdätä näin täydellisiin määritelmiin, koska niitä ei kuitenkaan voi antaa filosofisesti kiinnostavista käsitteistä. Tieteen käsitteen rajaaminen on tarpeen siksi, että monien epämääräisten alojen harrastelijat pitävät omaa puuhasteluaan tieteenä. Tällaisia itseään "tieteeksi" kutsuvia aloja ovat esimerkiksi astrologia, kreationismi, antroposofinen hengentiede, Christian Science, tieteellinen kommunismi ja monet muut. Vaikka näiden oppien

kannattajat pitävät näkemyksiään tieteellisinä, monien muiden mielestä ne eivät ole sitä. Koska mitään yksimielisyyttä tieteen ja tiedehömpän rajan tarkasta sijainnista ei ole, kysymys tieteen käsitteen rajaamisesta on käytännössä hyvin tärkeä. Siihen vastaaminen on monien mielestä tieteenfilosofian tehtävä. (Jokainen tieteen ja epätieteen rajanvetoa yrittävä tieteilijä ja ei-tieteilijä harrastaa rajaa vetäessään samalla tieteenfilosofiaa, vaikka itse kiistäisi sen.) 2 Tieteen tunnusmerkit: Niiniluoto Tieteen käsitteen rajaaminen on tarpeen siksi, että haluamme sanoa, että jotkin asiat ovat tiedettä ja jotkut muut eivät. Jos joku väittää, että Rudolf Steinerin antroposofinen hengentiede tai Christian Science tai marxismi-leninismi on tiedettä ja että se siksi ansaitsee rahoitusta Akatemialta ja oppituolin yliopistoon, meidän on osattava sanoa, miksei se ole tiedettä. Ja jos määrittely riittävien ja välttämättömien ehtojen avulla ei onnistu, seuraavaksi paras vaihtoehto on määrittely tai luonnehdinta kriteerien tai tunnusmerkkien avulla. USA:n tullilaitos on joutunut vastaavanlaisten ongelmien eteen yrittäessään määritellä taiteen käsitettä. Valtakunnan lain mukaan taideteoksia voidaan tuoda maahan ilman tullimaksuja. Alunperin tarkoitus oli, että tullivapaus koskisi vain kaunotaiteita (fine arts) mutta ei esimerkiksi teollista muotoilua (industrial arts). Vuonna 1892 Korkein Oikeus määräsi päätöksessään United States v. Perry, että kirkkoon tulevat lasimaalaukset eivät kuulu kauno- vaan koristetaiteiden (decorative arts) piiriin. Tunnettu romanialaissyntyinen kuvanveistäjä Brâncuşi joutui vuonna 1928 käräjöimään USA:n tullilaitosta vastaan, koska se oli todennut, että tämän veistos Lintu lennossa ei ole kaunotaidetta, koska abstrakti veistos ei esitä lentävää lintua niin kuin sen pitäisi. Tullilaitos ei voinut "vilkkaimmallakaan mielikuvituksella" nähdä lintua tässä teoksessa. Korkein oikeus osoitti suurempaa taiteen ymmärrystä vapauttaessaan Brâncuşin tullimaksuista. (Aiheesta lisätietoa: http://blog.granneman.com/2006/06/01/bird-in-flight-brancusi-us-customs-law/ ) Tänä päivänäkin taideteokset erotetaan taideteollisista tuotteista kriteerilistan avulla. Taideteoksen täytyy olla taitelijan eikä artesaanin tekemä, se ei saa olla hyöty- eikä käyttöesine eikä kaupalliseen käyttöön tehty esine ja niin edelleen. Tällaisen kriteerilistan tarkoitus ei ole antaa ehdotonta taiteen määritelmää, vaan auttaa tulli- ja muita virkamiehiä tekemään hyväksyttäviä ratkaisuja. Kun riittävän moni kriteeri täyttyy, kyseessä on taide- eikä käyttöesine. Myös tiedettä on pyritty rajaamaan pikemmin kriteerilistan kuin tyhjentävän määritelmän avulla. Ilkka Niiniluoto ehdotti vuonna 1980 Tiede 2000 -lehden ensimmäisessä numerossa seuraavia neljää tunnusmerkkiä, joihin hän viittaa myös yli 20 vuotta myöhemmin kirjassa Tutkijan eettiset valinnat (s. 37-). Kriteerit ovat: objektiivisuus, kriittisyys, autonomisuus ja edistyvyys. Niitä voi luonnehtia lyhyesti näin:

Objektiivisuus on sitä, että tiede pyrkii kuvaamaan tutkimuskohteensa mahdollisimman totuudenmukaisesti ja informatiivisesti. Kriittisyys tarkoittaa sitä, että tieteen havaintojen ja kokeiden on oltava muiden toistettavissa ja päättelyn on oltava korrektia. Autonomisuus tarkoittaa sitä, ettei mikään tieteen ulkopuolinen taho kirkko, puolue, ammattiyhdistys saa sanella, millaisia tutkimustuloksia tieteen pitäisi tuottaa. Edistyvyys tarkoittaa sitä, että tiede pyrkii jatkuvaan kasvuun ja tulostensa itsekorjautuvuuteen. Kieltämättä nämä neljä piirrettä liittyvät usein tieteeksi kutsuttuun toimintaan, mutta onko yksikään niistä tieteen välttämätön ehto ja muodostavatko ne yhdessä tieteen riittävän ehdon? 1. Välttämätön ehto. Kriteeristön testaamiseksi on kysyttävä, onko olemassa tiedettä, jolta puuttuu jokin näistä neljästä piirteestä Niiniluoto näyttää väittävän, ettei ole tiedettä, jolta puuttuisi jokin näistä piirteistä. Autonomisuus aiheuttaa vaikeuksia monelle tieteeksi tunnustetulle käytännölle. Esimerkiksi teologia on tiede mutta se ei luultavasti ole täysin riippumaton kirkosta, uskonnosta ja uskonnollisista järjestöistä. Samoin oikeustiede on tiede, mutta sekin on (suurelta osin) sitoutunut selvittämään voimassa olevaa oikeutta siis myös juristikunnan toimintaa. Jos tieteen ulkopuolisilla tahoilla on vaikutusvaltaa tieteellistä tutkimusta tekeviin myös tieteellisissä kysymyksissä, niin kuin teologian ja juridiikan tapauksessa kiistatta näyttäisi olevan, pitäisikö nämä kaksi tieteen alaa rajata tieteen ulkopuolelle? Mitä jäisi sisäpuolelle? Jos esimerkiksi USA:n puolustusministeriö voi ohjailla luonnontieteellisen tutkimuksen rahavirtoja terrorismin uhkaamien kansallisten intressien vaatimaan suuntaan, vaikkapa ruokakasveista taistelukaasuihin, onko tutkimusrahoitusta saanut tutkija sataprosenttisen autonominen? Entä rahoitusta vaille jäänyt kasvitieteilijä? Tieteen autonomia näyttäisi olevan pikemmin ihanne kuin todellisuutta. Onko lainkaan järkevää määritellä käytäntöjä idealistisesti niiden ihanteiden avulla? Eikö ne pitäisi määritellä realistisesti niiden todellisen käytännön avulla? Muidenkin piirteiden välttämättömyys voitaisiin kyseenalaistaa samanlaisella ajatuskokeella. 2. Riittävä ehto. Toiseksi kriteeristön testaamiseksi on kysyttävä, (RE) onko olemassa jokin asia, jolla on nämä neljä piirrettä, mutta jota ei silti pidetä tieteenä.

Jos tieteen välttämättömien ehtojen kohdalla syntyi ongelmia, vielä vaikeampia syntyy sen riittävien ehtojen kohdalla. Kysymys kuuluu: onko asia, jolla on Niiniluodon neljä piirrettä välttämättä tiedettä? Niiniluoto esittää itse mainion vastaesimerkin. Puhelinluettelo on (1) objektiivinen, (2) kriittinen, (3) autonominen ja (4) edistyvä, mutta se ei ole tieteellinen teos. Se on objektiivinen, koska se antaa yksiselitteistä tietoa. Se on kriittinen, koska sen laadinnassa käytetyt tiedonhankintamenetelmät ovat moitteettomia. Se on autonominen, koska mikään ulkopuolinen taho ei määrää sen sisältöä. Se on edistyvä, koska jokainen uusi puhelinnumero tulee siihen (ellei numeron haltija halua sitä salaiseksi). Puhelinluettelo ei kuitenkaan ole tieteellinen teos, koska Niiniluodon mukaan siitä puuttuu yritys muotoilla jonkinlaisia säännönmukaisuuksia (TEV 31). Ongelma on se, että puhelinluettelon tapauksessa teoria (puhelinluettelo) kyllä liittää yhteen kaksi ilmiötä (henkilön ja numeron) säännönmukaisesti: ILMIÖ 1 -------- SÄÄNTÖ -------> ILMIÖ 2 henkilön nimi puhelinluettelo henkilön numero Ongelma on vain siinä, että ilmiöt yhdistävä sääntö on kummallinen: se on pelkkä kuvaus yksittäisistä ilmiöistä eikä se tarjoa mitään nimeä ja numeroa yhdistävää "tieteellistä lakia". Näyttää siltä, että tieteen riittävien ja välttämättömien ehtojen etsiminen ja niiden määritelmän muotoon pukeminen on jokseenkin epätoivoinen projekti. On mahdollista, ettei edes mitään kaikille tieteenaloille yhteistä kriteerijoukkoa löydy. Siksi tieteen olemusta voisi yrittää vielä lähestyä tieteen metodin näkökulmasta. 3 Metodi erottelukriteerinä: Peirce Amerikkalainen pragmatistifilosofi C. S. Peirce on esittänyt kirjoituksessaan Kuinka käsityksiä muodostetaan (kirjassa Tieteen logiikka ja muita kirjoituksia, Vastapaino 2001) usein lainatun ja vielä useammin tieteenfilosofian tekstikokoelmiin valitun esityksen uskomusten kiinnittämisen menetelmistä eli tiedonhankintatavoista. Yksi näistä on tieteellinen metodi, joka on myös Peircen oma suosikki. Sen idea kirkastuu vertailussa muihin kilpailijoihin. Peircen mukaan tutkimusmetodi on päättelymetodi. Päättelyssä lähtökohdista (premisseistä) edetään johtopäätöksiin (konkluusioihin). Ja päättelymetodi on tapa joko synnynnäinen tai opittu tapa siirtyä lähtökohdista johtopäätökseen. Tuo tapa on hyvä tai paha riippuen siitä, johtaako se tosista premisseistä tosiin johtopäätöksiin vai ei (Philosophical Writings, 8). Miksi sitten tarvitsemme uskomusten hankkimisen metodia? Peircen mukaan sellainen metodi on tarpeen, koska meillä on luontainen tarve pyrkiä uskomisen (belief) tilaan epäilyn (doubt) tilasta: Epäily on epävarma ja epämiellyttävä tila, josta pyrimme vapautumaan ja pääsemään uskomisen tilaan (PW 10). Meillä on jo luonnostaan ennen filosofisiin pohdiskeluihin ryhtymistä tiettyjä uskomuksen hankkimisen eli tutkimuksen

menetelmiä, mutta suurin osa niistä ei toimi kunnolla eli ne eivät tuota luotettavasti tosia johtopäätöksiä tosista premisseistä. Peircen mukaan tutkimuksen ainoa tehtävä on mielipiteen valinta (settlement of opinion) eli uskomuksen kiinnittäminen (fixation of belief) (PW 10). Ja eri metodit suoriutuvat eri tavoin tästä tehtävästä. (1) Itsepäisyyden metodi (method of tenacity) ilmenee omista käsityksistä kiinni pitämisenä ja niitä kyseenalaistavan informaation välttelemisenä. En lue sitä, koska se voi horjuttaa uskoani on tietoisesti tämän metodin omaksuneen henkilön mielilause. Tiedostamattaankin siihen voi sortua. Vai kuuluuko tämä metodi miellyttävään uskomisen tilaan pyrkivän ihmisen luontaiseen suojavarustukseen? Vaikka näin olisikin, Peirce korostaa, että ihmisen sosiaalisuuden vuoksi tämä metodi ei toimi edes yhden ihmisyksilön elämässä. Yksilön on näet mahdotonta olla ottamatta huomioon sitä, mitä kriittistä sanottavaa muilla on hänen uskomuksistaan. Jos joku haluaa noudattaa itsepäisyyden metodia, ryhtyköön erakoksi. (2) Auktoriteetin metodi (method of authority) merkitsee sitoutumista jonkin auktoriteetin käsityksiin niiden tarkemmasta sisällöstä välittämättä. Tälläkin metodilla pidetään yllä teologista ja poliittista oikeaoppisuutta. Käytännössä auktoriteetin metodia onkin vaikea erottaa itsepäisyyden metodista, koska usein ne kulkevat käsi kädessä: ensin käsitys omaksutaan sokeasti auktoriteetilta ja sitten sitä puolustetaan sokean itsepäisesti, silmät vasta-argumenteilta sulkien. Ja sitä pidetään vielä hyveenä. (3) A priori -metodi (jota joskus kutsutaan myös intuition metodiksi) on Peircen mukaan metafyysikkojen suosikki. Tämän metodin ohje on hyväksy kaikki ja vain järjen mukaiset uskomukset. Kaikki omia systeemeitään rakennelleet filosofit tai järkeen perustuvaa moraalia luonnostelleet eetikot ovat Peircen mukaan käyttäneet tätä metodia. Metodin virhe on siinä, että se tekee tieteellisestä tutkimuksesta jotakin esteettisen arvostelukyvyn tai hyvän maun (taste) kehittämisen kaltaista. Mutta koska makuasioissa ollaan aina enemmän tai vähemmän riippuvaisia muodista, ei ole yllättävää, etteivät metafyysikot ole päässeet yksimielisyyden todellisuuden perimmäisestä rakenteesta, eivätkä eetikot absoluuttisesti pätevistä moraaliperiaatteista. (4) Tieteen metodin sisällöstä Peircellä on yllättävän vähän sanottavaa. Hän ilmeisesti olettaa, että jokainen hänen lukijansa tuntee jo tieteen metodin sisällön. Jos metodin kuvaus on sisällöllisesti niukka, sävyltään se on sitäkin hurmioituneempi: [Tieteen metodin] perustava hypoteesi on tämä: On olemassa Todellisia olioita (Real things), joiden ominaisuudet ovat täysin meidän mielipiteistämme riippumattomia. Nuo Todelliset [oliot] vaikuttavat aisteihimme säännöllisten lakien mukaisesti ja vaikka havaintomme eroavat yhtä paljon kuin suhteemme noihin olioihin voimme havainnon lakeja hyödyntäen osoittaa päättelyn avulla, millaisia oliot todella ja totuudenmukaisesti (really and truly) ovat. Ja jokainen ihminen, jolla on riittävästi kokemusta ja joka tekee sen perusteella riittävästi päätelmiä, päätyy yhteen Toteen johtopäätökseen. (PW 18)

Lyhyesti sanottuna tieteen metodia käytettäessä yksi Tosi Todellisuus pakottaa kaikki tutkijat omaksumaan yhdet ja samat Todet Johtopäätökset. Tämä on Peircen ilosanoman ydin. Tieteen metodia hän ei valitettavasti kuvaile yksityiskohtaisesti. Mutta kun kriitikko haluaa vielä kysyä, mitä se Totuus isolla T:llä oikein on, Peirce vastaa: [Totuus] eroaa epätotuudesta vain siinä, että sen mukaan toimimisen pitäisi, kaikki asiat huomioon ottaen, johtaa meidät tähtäyspisteeseemme eikä harhaan. (PW 21) 4 Ikäviä kysymyksiä Peircelle (1) Itsepäisyyden metodi ei ole pelkästään yksilön käyttämä uskomusten hankinnan tai uskon säilyttämisen metodi, koska sitä voi soveltaa myös ryhmässä. Ja silloin se toimii paremmin. On kiistämätön tosiasia, että poliittisesti tai uskonnollisesti oikeauskoisilla ja tiukkapipoisilla ihmisillä on taipumus lyöttäytyä yhteen. Ikävien tosiasioiden kanssa riitelevää uskoa on helpompi ylläpitää samanhenkisten suljetussa piirissä kuin avoimessa keskustelussa epäilijöiden ja kriitikoiden kanssa. Itsepäisyyden metodi ei ole tuntematon tiedemaailmassakaan. Tiedemaailmassakin ihmiset lyöttäytyvät mieluummin yhteen samanmielisten kuin erimielisten kanssa. On hauskempi lukea hengenheimolaisten kuin eri mieltä olevien kirjoja. Säännön vahvistavia poikkeuksiakin tietysti on: jotkut nauttivat väittelystä eriuskoisten kanssa väittelyn itsensä vuoksi. He eivät välttämättä pyri käännyttämään ketään vaan pikemmin löytämään haasteita omille ajatuksilleen. Nämä episteemiset masokistit nauttivat siitä tiedollisen epävarmuuden tilasta, joka saa normaalit ihmiset etsimään Peircen normaalina pitämää uskon levollista tilaa. Itsepäisyyden metodi on tieteilijän ajankäytönkin kannalta erittäin taloudellinen menetelmä: sen noudattajan ei tarvitse lukea viimeisen muodin mukaista tiedekirjaa vain siksi, että kaveritkin jo puhuvat siitä. Näin oppineen kallis aika säästyy arvokkaampiin pyrintöihin, kuten oman käsityksen tukemiseen tarvittavien argumenttien hiontaan. (2) Auktoriteetin metodia vastaan argumentoidessaan Peirce käytännössä argumentoi vain uskonnollisia auktoriteetteja, ja erityisesti katolista kirkkoa, vastaan. Hyvää itsepäisyyden henkeä osoittaen hän sulkee silmänsä siltä ikävältä tosiasialta, että suurin osa kenen tahansa tieteilijän uskomuksista on omaksuttu auktoriteetin metodia käyttäen (yleensä jo tieteenalan peruskurssilla, jolloin auktoriteetteja ei osata eikä kehdata kyseenalaistaa) ja että niistä pidetään myöhemmin kiinni itsepäisyyden metodilla tarkkaan ottaen kollektiivisen itsepäisyyden metodilla. (3) A priori -metodia kritisoidessaan Peirce luisuu vaarallisen lähelle kaiken järjen käytön kritisointia. Järjen käyttö on päättelyä, johtopäätösten tekemistä premisseistä. On totta, että Peircen kritisoima metafysiikka tekee tällaisia päättelyitä, mutta metafysiikka on hyvässä seurassa, sillä matematiikka ja logiikka perustuvat aivan

samanlaiseen päättelyyn, deduktiiviseen päättelyyn. Jos siis metafysiikan päättelyissä on jotain vikaa, se ei ole itse päättelyissä vaan niiden lähtökohdissa eli valituissa premisseissä, joita ne omaksuneet pitävät itsestään selvinä ja niitä vastustavat ilmeisen epätosina. Jos siis metafysiikassa, etiikassa ja muussa systemaattisesti etenevässä filosofiassa on jotain vikaa, vika ei todennäköisesti ole päättelyprosessissa vaan sen lähtökohdissa. Mutta kuten jo Aristoteles huomautti, lähtökohtien perusteleminen on vaikeaa, koska niitä itseään käytetään kaiken muun perustelemiseen. Tämä koskee myös Peirceä ja pragmatisteja. Peircen oma lähtökohta ajatus ihmisestä miellyttäviä uskomuksia tavoittelevana ja epäilyä välttävänä olentona on tällainen vaikeasti perusteltava aksiooma. (4) Totuus on pragmatistisen käsityksen mukaan sitä, mikä toimii, eli sitä, minkä mukaan toimiminen johtaa tavoitteeseemme ilmeisesti tiedon hankinnan tapauksessa miellyttävään uskon tilaan. Käsitys, että auto kulkee bensiinillä toimii, kun taas uskomus, että se kulkee maidolla tai millä tahansa valkealla nesteellä, ei toimi. Tässä on pragmatistisen totuuskäsityksen ydin vaikka Peirce yrittääkin tuoda mukaan perinteistä totuuden korrespondenssi- eli vastaavuusteorian ajatusta, että totta on se, mikä vastaa tosiasioita. Nämä kaksi teoriaa (totuuden toimivuusteoria ja vastaavuusteoria) eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen, koska toimimisen käsite on hyvin subjektiivinen. Eräs uskova kemisti sanoi kerran: Raamattu on tosi, koska olen elämässäni huomannut, että se toimii. Koska luulin ymmärtäväni, mitä hän tarkoitti, sanoin: Minäkin olen huomannut, luettuani Koraanin läpi muutaman kerran, että se toimii. Hän vastasi loukkaantuneena: Koraani ei voi toimia, koska se ei ole tosi. En älynnyt kysyä, mistä hän tietää, ettei myös epätosi teoria voisi toimia. 5 Falsifioituvuus tieteen tunnusmerkkinä: Popper Sir Karl Popper (1902 1994) esittää, että tieteen luotettavin tunnusmerkki on sen tulosten kumoutuvuus. Mikä tahansa kokemusperäisen tieteen tulos voi periaatteessa osoittautua vääräksi. Popperin mukaan empiiriseen tieteeseen kuuluvan väitteen täytyy olla sellainen että kokemus voi osoittaa sen epätodeksi. Vastaavasti jos väitteen voi osoittaa sitovasti todeksi, se ei kuulu empiiriseen tieteeseen vaan matematiikkaan tai logiikkaan. Todeksi ja epätodeksi osoittamisen välillä on epäsymmetria. Mikään määrä kokemuksia ei riitä sitovasti osoittamaan hypoteesia todeksi, mutta yksikin vastakkainen havainto riittää sen sitovaan kumoamiseen. Yksi ainoa havainto mustasta joutsenesta riitti aikoinaan kumoamaan hypoteesin, että kaikki joutsenet ovat valkeita. Mikään määrä havaintoja valkeista joutsenista ei koskaan voi tuoda täydellistä varmuutta siitä, että kaikki joutsenet ovat valkeita. Tieteellisten väitteiden kumoutuvuus tai falsifioituvuus on vain looginen seuraus siitä, että mitään empiirisen tieteen hypoteesia ei voida koskaan verifioida eli osoittaa lopullisesti todeksi. Väite, että teoriaa ei voi todistaa, tarkoittaa nimittäin aivan samaa kuin väite, että on mahdollista, että uusi kokemus osoittaa sen epätodeksi.

Popperin näkemys on siis se, että empiirisen tieteen teorioiden täytyy olla testattavissa ja koeteltavissa. Testattavuus on kuitenkin täsmälleen sama asia kuin falsifioinnin mahdollisuus. Hänen mielestään falsifioitumisen mahdollisuus onkin tieteen ja epä- tai pseudotieteen luotettavin erokriteeri: [S]ysteemi ole empiirinen, ellei sitä voida koetella empiirisesti.... [S]ysteemin falsifioituvuus (eikä sen verifioituvuus) on valittava [tieteen ja epätieteen] demarkaatiokriteeriksi. (Logik der Forschung 5) Hänen oman esimerkkinsä mukaan lausetta Huomenna täällä joko sataa tai ei sada ei voida pitää empiirisenä hypoteesina, koska sitä ei voida osoittaa vääräksi missään kuviteltavissa olevissa olosuhteissa. Sen sijaan lause Täällä sataa huomenna on empiirinen, koska se voidaan periaatteessa falsifioida. Se nimittäin falsifioituu, jos huomenna ei sada. Popper ei suinkaan tarkoita, että tieteilijän olisi yritettävä keksiä teorioita, jotka voidaan helposti todistaa epätosiksi. Päinvastoin, hänen mielestään tieteilijän tulisi keksiä rohkeita hypoteeseja (bold conjectures), jotka edistävät tiedettä, jos niitä ei onnistuta osoittamaan epätosiksi kovista yrityksistä huolimatta. (Mitä helpommin falsifioituva jokin hypoteesi on, sitä vähemmän tiede edistyy sen osoittautuessa vääräksi.) Popperin demarkaatioperiaatteen mukaan tieteen ja epätieteen raja kulkee siinä, missä kulkee periaatteessa falsifioituvien ja ei-falsifioituvien väitteiden raja. Epätieteellisiä väitteitä ei voi falsifioida, koska ne ovat niin epätarkkoja ja epäselviä, etteivät ne sano mitään mikä voitaisiin edes kuvitella osoitettavan kokeellisesti epätodeksi. Esimerkiksi marxilainen historiankäsitys ja astrologia kuuluvat Popperin mukaan epätieteen alueelle. Tyypillistä astrologista ennustusta ei voida osoittaa epätodeksi, koska kaikki mahdolliset kokemukset ovat yhteensopivia epämääräisten ja yleisten ennustusten kanssa. Tiedämme ilman astrologin apuakin, että tummat miehet ja vaaleat naiset ovat potentiaalisesti vaarallisia. Samoin astrologin usein ennustamat voitto rahapelissä ja uusi romanssi ovat aina mahdollisia, vaikka toteutuvatkin harvoin. Minkään mahdollisen kokemuksen ei voida sanoa olevan ristiriidassa myöskään marxilaisen historiallisen materialismin kanssa, koska se sisältää loputtomia selityksiä sille, miksi lopulta vääjäämättömästi kommunismiin johtava historian kehitys voikin joskus taantua pitkiksi ajoiksi, niin kuin kävi entisessä Neuvostoliitossa. 1970-luvulla eräs marxilainen filosofi väitti luennoillaan, että pahat popperilaiset positivistit ovat väärässä syyttäessään marxilaisuutta näennäistieteeksi. Hänen mukaansa kommunismin historiallista voittoa ennustava marxilainen historiankäsitys on tiedettä, koska se falsifioituisi heti, jos jokin sosialistinen valtio siirtyisi vapaaehtoisesti sosialismista kapitalismiin. Historian kulku on sittemmin osoittanut, että hän oli aivan oikeassa marxilaisen historiakäsityksen tieteellisyydestä. Luultavasti hän ei jaksanut erityisemmin riemuita siitä, että oli

itse aikoinaan oikeassa, koska Marx oli väärässä, sillä vaikka Marxin teoria oli tieteellinen, se oli epätosi. 6 Tieteellisen ajattelutavan synty Aristoteles sanoo Politiikkansa alussa, että ymmärrämme jonkin asian, kun tiedämme, miten se on syntynyt. Hän puhuu tosin valtiosta ja sen ymmärtämisestä mutta sama pätee myös tieteeksi kutsutusta inhimillisestä käytännöstä. Tiedettä ei ole aina ollut, vaan sekin on syntynyt joskus. Ja se tapahtui Kreikassa noin 2500 vuotta sitten, kun myyttinen ajattelu korvautui tieteellisellä ajattelulla. Antiikin tutkija Jenny March kuvaa johdannossaan kirjaan The Penguin Book of Classical Myths (2010) myyttisen ajattelun luonnetta ja asemaa näin: [Myytit] muodostivat kreikkalaisen elämän ja kulttuurin ytimen. Niillä oli keskeinen asema julkisissa ja yksityisissä kokoontumisissa. Runoilijat kertoivat niitä yhä uudestaan, ja 500-luvun eaa. lopusta lähtien ne olivat teatterinäyttämöillä esitettyjen koskettavien draamojen aiheita. Suurin osa koulutuksesta oli myyttisiä aiheita käsittelevien eeppisten runojen muistiin painamista ja resitointia.... Jopa fyysinen maailma joet, lähteet, metsät, vuoret ja itse maakin nähtiin jumalallisten olioiden ilmeneminä, joista monet liittyivät tiettyihin myyttisiin tapahtumiin. Lisäksi nämä myytit olivat enemmän kuin pelkkiä tarinoita. Kreikkalisille ne olivat historiaa, tosikertomuksia heidän sankarillisesta menneisyydestään. Joitakin niiden yksityiskohtia saatettiin epäillä. Esimerkiksi 400-luvun loppupuolella vaikuttanut historioitsija Herodotos saattoi epäillä joitakin suursankari Herakleesta kertovien myyttien yksityiskohtia, mutta hän ei lainkaan epäillyt Herakleen olemassaoloa. (s. 1-2) Myytit tarjosivat kreikkalaisille sen saman epäilemättömän pohjan muille uskomuksille, jonka kristinuskon kertomukset tarjosivat keskiajan eurooppalaisille ja suurimmalle osalle tämän päivän pohjoisamerikkalaisista, mikäli asiaa tutkineiden yhteiskuntatieteilijöiden tuloksiin on luottamista. Siirtyminen myyttisestä tieteelliseen maailmankatsomukseen (jos sellaisesta voi kreikkalaisten yhteydessä edes puhua) ei tietysti tapahtunut yhdessä yössä. Kuitenkin edellä lainatussa katkelmassa mainittu historioitsija Herodotos oli Herkuleen historiallisuuteen uskomisestaan riippumatta jo selvästi tieteellisen katsomuksen edustaja. Hän ei tyynyt myytteihin vaan halusi tietää, miten asiat todella ovat ja ovat olleet. Hyvä esimerkki Herodotoksen tieteellisestä asenteesta on hänen pohdintansa Niilin tulvien syystä. Egyptiläisille itselleen Niilin jokakesäiset tulvat olivat itsestäänselvyys. Heillä ei ollut mitään selitystä sille, miksi Niili tulvi juuri kesällä eikä talvella, kuten Eufrat ja Tigris. Niin vain asia on aina ollut. Heitä koko asia ei näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Lähestyessään itse kysymystä Niilin tulvien syystä Herodotos menetteli tavalla, jota voidaan kutsua tieteelliseksi. Hän toteaa kirjassaan ensin, ettei ole kuullut keneltäkään egyptiläiseltä selitystä ilmiölle. Sen sijaan kreikkalaisilta hän on kuullut kolme eri selitystä. Ja niitä hän lähtee tarkastelemaan kriittisesti.

Ensimmäisen hypoteesin mukaan kesäisin pohjoisesta puhaltavat tuulet aiheuttavat tulvan, koska ne estävät Niilin vesien virtaamisen Välimereen. Herodotos kumoaa hypoteesin kahdella huomiolla. Ensinnäkään Niilin tulvat eivät helpota pohjoistuulten laantuessa. Ja toiseksi muut pohjoiseen virtaavat joet Libyassa ja Syyriassa eivät tulvi samaan aikaan kuin Niili, vaan Eufratin ja Tigrisin tavoin talvella. Näin ollen ensimmäinen hypoteesi on hylättävä. Toisen ja myyttisen selityksen mukaan Niili saa alkunsa maan ympäri virtaavasta Okeanos-virrasta, jonka pinnan korkeuden vaihtelut saavat aikaan Niilin tulvat. Herodotos menettää malttinsa näin epätieteellisen (anepistemonestere) teorian kanssa, sillä puhe Okeanos-virrasta on pelkkää runoilijoiden höpinää. Herodotos ei tiedä kenestäkään, joka olisi todella nähnyt Okeanoksen saati purjehtinut siinä. Kolmannen teorian mukaan Niilin tulvat johtuvat lumen sulamisesta joen lähteillä. Herodotos hylkää tämän teorian siksi, että jos se olisi tosi, kuumassa etelässä sataisi lunta, mikä on aivan järjenvastainen ajatus. Pieni lapsikin tietää, että etelästä tulevat tuulet ovat kuumia. Ja vanha kansanviisaus sanoo, että jos Afrikassa joskus sataa lunta, niin viimeistään viiden päivän kuluttua sataa vettä. Siksi Afrikkaan ei pääse muodostumaan niin mahtavia lumimassoja, että ne voisivat nostaa Niilin pintaa. Herodotoksen oma teoria on se, että Niili tulvii kesällä siksi, että aurinko on talvella Afrikan yläosissa (Sudanista etelään) ja kuivattaa silloin Niilin lähteet lämmöllään, mikä saa Niilin vedet nousemaan. Kesällä taas aurinko on pohjoisemmassa, jolloin lähteet virtaavat ja Niilin pinta nousee. Tällä teorialla on havaittavissa oleva seuraus: Jos aurinko pysyisi aina samalla paikalla, myös Niilin pinta pysyisi aina samalla korkeudella. Näin ollen Niilin pinnan korkeus riippuu suoraan auringon sijainnista. Se voidaan ilmaista yleisellä lailla: Mitä pohjoisemmassa aurinko on, sitä korkeammalla Niilin pinta on. Näin Herodotos järkeili vuonna 444 e.a.a. Hänen teoriansa oli epätosi, mutta siitä huolimatta sitä voidaan pitää tieteellisenä, toisin kuin runoilijoiden myyttiä Okeanos-virrasta. Päinvastoin kuin luonnon henkiolennoilla kansoittavat myytit, Herodotoksen teoria antaa luonnollisen selityksen havaitulle ilmiölle. 7 Sama menetelmä vähän myöhemmin Saman tieteellisen ajattelutavan löydämme yli 2000 vuotta myöhemmin Itävallasta. Unkarilaissyntyinen lääkäri Ignaz Semmelweiss työskenteli Wienin keskussairaalan synnytysosastolla vuosina 1844-48. Hänellä oli ongelma: kuolleisuus kahdella eri synnytysosastolla oli aivan erilainen: 1. osasto 2. osasto 1844 8.2% 2.3% 1845 6.8% 2.0% 1846 11.4% 2.7% Miksi kahdella saman synnytyssairaalan samanlaisella osastolla oli niin erilaiset kuolleisuusprosentit?

Semmelweiss esitti useita eri hypoteeseja, joilla hän yritti selittää ongelman. (H1) Kuolleisuuserot johtuvat ilmakehän muutosten aiheuttamista epidemioista. Semmelweiss hylkäsi (H1):n suoralta kädeltä, koska se synnytti uuden, vielä vaikeamman ongelman: miksi ilmakehän muutokset vaikuttavat 1. osastoon mutta eivät 2. osastoon? Ja miksi kadulla synnyttäneiden äitien kuolleisuus oli pienempi kuin 1. osaston äitien; kadullahan ilmakehän vaikutukset ovat esteettömät? (H2) Kuolleisuuserot johtuvat osastojen erilaisesta potilastiheydestä, ruokavaliosta tai hoitomenetelmistä. Semmelweiss joutui hylkäämään (H2):n koska ruokavalio ja hoitomenetelmät olivat samat molemmilla osastoilla, ja potilastiheys oli suurempi 2. osastolla, toisin kuin hypoteesi antaisi olettaa. (H3) Ero johtuu 1. osastolla harjoittelevien lääketieteen opiskelijoiden kovakouraisuudesta. 2. osastolla ei ole opiskelijoita. Opiskelijat osoittautuivat kuitenkin yhtä taitaviksi kuin vakinaiset synnytysavustajat, joten myös (H3) oli hylättävä. (H4) 1. osaston läpi kulkeva pappi, joka käy antamassa viimeistä voitelua kuoleville, vaikuttaa masentavasti synnyttäjiin, mikä aiheuttaa eron kuolleisuudessa. Papin kulkureittiä muutettiin, mutta 1. osaston kuolleisuus ei laskenut, joten myös (H4) oli hylättävä. (H5) Synnytysasento vaikuttaa kuolleisuusprosenttiin: 1. osastolla synnytetään selällään, 2. osastolla kyljellään. Tämän hypoteesin testaamiseksi 1. osaston synnytysasento muutettiin samaksi kuin 2. osastolla, mutta mitään eroja kuolleisuudessa ei seurannut. Siis (H5) hylättiin. (H6) Ruumiinavauksesta peräisin oleva ruumismyrkky aiheuttaa kuolleisuutta. 1. osastolla harjoittelevat opiskelijat tulevat osastolle harjoiteltuaan sitä ennen ruumiinavausta. Tämän hypoteesin testaamiseksi Semmelweiss määräsi opiskelijat pesemään kätensä desinfioivalla aineella; aikaisemmin he olivat pesseet kätensä vain saippualla ja vedellä. Ja heti kuolleisuus putosi 1.27 %:iin. (H6) selitti myös miksi 2. osastolla kuolleisuus oli alhaisempi: siellähän ei ollut ruumismyrkkykätisiä opiskelijoita. Semmelweissin teoriaa ei kuitenkaan otettu vakavasti. Kukaan ei uskonut omituista teoriaa näkymättömästä ruumismyrkystä, ja Semmelweiss itse joutui mielisairaalaan, jossa kuoli lopulta ruumiinavauksessa käytetystä

leikkausveitsestä saamaansa haavaan. Hän ei osannut lopettaa vaarallista harrastustaan ajoissa. Jos Herodotoksen ja Semmelweissin menettelyissä on eroja, ne johtuvat siitä, että Herodotos ei tehnyt kokeita. Hän luotti järkeensä ja jo karttuneeseen tietoonsa ja kokemukseensa. Semmelweissilla sen sijaan kokeiden järjestäminen oli keskeinen osa tieteellistä metodia. 8 Tieteen metodin synty filosofiassa Vaikka tieteellinen ajattelutapa oli jo keksitty, jouduttiin odottamaan vielä jonkin aikaa ennen kuin tuon ajattelutavan olemus alkoi selvitä. Teoria kulkee näet aina käytännön jäljessä siinä mielessä, että asiat osataan ensin hoitaa, mutta periaatteet, joiden mukaan se tapahtuu, selviävät vasta paljon myöhemmin. Ensimmäiset merkit tieteellisen ajattelutavan tai menetelmän "tietoiseksi tulemisesta" löytyvät filosofian puolelta. Platon tarjoaa dialogissaan Faidon helppotajuisen kansanversion menetelmästään, jolla ihminen voi nousta epävarmasta aistimaailmasta varmaan tiedon maailmaan. Hän esittää sen perusoivalluksen seuraavasti Sokrateen suulla: Aloin toimia näin. Oletan aina todeksi sen väitteen, joka tuntuu olevan vaikeimmin kumottavissa, ja jos jokin alkusyitä tai mitä tahansa muuta koskeva asia näyttää olevan sen kanssa sopusoinnussa, pidän sitä totena, muuta pidän epätotena. (Faidon 100a) Toisin sanoen Platon ajattelee, että mitä paremmin jokin väite sopii yhteen muiden henkilön hyväksymien väitteiden kanssa, sitä suurempi syy hänellä on hyväksyä se todeksi. Ja mitä enemmän ristiriitaisuuksia tai epäjohdonmukaisuuksia hänen uskomusjärjestelmäänsä syntyisi uuden uskomuksen omaksumisen seurauksena, sitä suurempi syy hänellä on olla hyväksymättä sitä, koska sisäisesti ristiriitainen uskomusjärjestelmä ei mitenkään voi olla tosi eikä tavoittelemisen arvoinen. Platon neuvoo myös, miten kokemattoman väittelijän pitäisi menetellä, jos joku hyökkää hänen väitteensä kimppuun. Hän suosittaa kaksivaiheista strategiaa: Ensin on tutkittava, seuraako omasta väitteestä ilmiselvästi epätosia väitteitä. Jos näin ei ole, toisessa vaiheessa omaa väitettä tuetaan rakentamalla sille uskottava perusta. Platonin omin sanoin: [1] Jos joku kävisi [väitteesi] kimppuun, et olisi huomaavinasi etkä vastaisi ennen kuin olisit tutkinut, ovatko siitä seuraavat johtopäätökset keskenään sopusoinnussa vai ristiriitaisia. (101d) [2] Kun sitten joutuisit perustelemaan tämän oletuksen, tekisit sen esittämällä sen tueksi toisen, parhaalta tuntuvan yleisemmän oletuksen, ja jatkaisit kunnes pääsisit kyllin hyväksyttävään tulokseen. (101e) Ensimmäisessä vaiheessa edetään siis väitteestä alaspäin sen loogisiin seurauksiin, ja jos ne ovat kunnossa, toisessa vaiheessa noustaan alkuperäisestä väitteestä ylöspäin vielä yleisempään väitteeseen, josta alkuperäinen tutkittava väite seuraa. Kyseessä on selvästi myöhemmin hypoteesin testaukseksi kutsuttu

menettely se sama tieteellinen metodi, jota Herodotos ja Semmelweiss käyttivät. 9 Kreikkalaisten ansiot Tieteelliseksi luokiteltavaa ajattelua syntyi myös länsimaisen kulttuuripiirimme ulkopuolella. Samoihin aikoihin kuin tiede syntyi Kreikassa, matematiikkaa ja kielitiedettä harrastettiin Intiassa ja jopa luonnontieteitä Kiinassa. Ja vaikka Kreikka kiistatta on eurooppalaisen tieteen kehto, eivät kreikkalaisetkaan tyhjästä aloittaneet. Platonia edeltäneet viisaat kävivät Egyptissä opintomatkoilla, ja egyptiläisillä oli perinteisesti tiiviit kauppa- ja kulttuurisuhteet muihin Lähi-idän suuriin kulttuureihin. Ennen kreikkalaisia Lähi-idän kulttuureissa syntynyt tiede palveli käytännön tarkoitusperiä: kaupankäynnissä tarvittiin paitsi kirjoitustaitoa myös aritmetiikkaa; maanviljelyssä tarvittiin geometriaa, koska Niilin jokavuotisten tulvien jälkeen peltojen rajapyykit piti asettaa uudestaan paikoilleen; lisäksi maanviljelyssä, merenkulussa ja tulevaisuuden ennustamisessa (astrologiassa) tarvittiin systemaattista tietoa taivaankappaleiden liikkeistä. Kuitenkin jotain olennaista puuttui. Egyptiläiset osasivat kyllä konstruoida suoran kulman liittämällä yhteen kolme keppiä, joiden pituuksien suhde oli 3:4:5, mutta he eivät osanneet todistaa, että näin syntynyt kulma on suora puhumattakaan siitä, että olisivat osanneet todistaa, että suorakulmaisessa kolmiossa kahden lyhyemmän sivujen neliöiden summa on yhtä kuin pisimmän sivun neliö eli A 2 + B 2 = C 2. Vastaavasti Babylonialaiset osasivat monimutkaisilla siksak-funktioillaan ennustaa taivaankappaleiden liikkeitä, mutta heiltä puuttui yleinen teoria maailmankaikkeuden rakenteesta ja taivaankappaleiden liikkeistä. Kreikkalaisten saavutus oli se, että he keräsivät yhteen ja systematisoivat yhtenäiseksi rakennelmaksi kaikki ne hajanaiset tiedon palaset, joita Lähi-idän kulttuurit olivat tuottaneet. Eukleideen geometria on kreikkalaisen tieteen huippusaavutuksia. Se antoi kaikille muillekin tieteille mallin (paradigman) siitä, millaista tieteen pitäisi olla: kaikki tieto pitäisi johtaa pienestä määrästä itsestään selviä aksioomia ja postulaatteja selkeiden päättelyiden avulla. Tämä tieteen ihanne piti pintansa yli 2000 vuotta kaikissa tieteissä ja pätee edelleenkin matematiikassa ja logiikassa. Kreikkalaisille ei riittänyt tieto siitä, miten asiat ovat, vaan he halusivat tietää myös, miksi asiat ovat niin kuin ovat. He halusivat selityksiä, ei pelkkiä tosia kuvauksia. Selitykset paljastavat asioiden perimmäisen luonnon eli olemuksen. Ja kun olemus oli löydetty, se tallennettiin määritelmän muodossa tietovarastoon.

2 TIETEEEN EDISTYS 1 Bacon ja induktivismi Tieteenfilosofiassa herättiin suhteellisen myöhään huomaamaan, että tieteen kehityksessä tai edistymisessä voisi olla mitään ongelmallista. Myöhäinen herääminen johtuu siitä, että tieteessä oli vallalla empiristinen näkemys tieteestä. Sen mukaan tiede perustuu kokemukseen, ja tieteen tulokset ovat siksi vain yleistyksiä kokemuksesta. Näkemyksessä on varmasti jonkin verran perää, mutta se antaa tieteestä ja sen edistymisestä aivan liian yksinkertaisen käsityksen: tiede edistyy siten, että kokemus tuo aina uusia tiedon kultajyviä tieteen laariin vanhojen jyvien päälle. Jotta ymmärrettäisiin paremmin perinteinen tieteen kehityksen malli, on syytä mennä sen alkulähteille, 1500- ja 1600-lukujen vaihteeseen. Sieltä löytyy sen isä, Francis Bacon (1561-1626). Hän oli Galilein aikalainen ja innostunut uuden luonnontieteen menestyksistä. Hän ei itse ollut tieteilijä, mutta kirjoitti uuden tieteen ohjelmanjulistuksia, muun muassa teokset Advancement of Learning ja Novum Organum, joissa hän puolustaa uuden tieteen induktiivista metodologiaa vanhan aristoteelis-skolastisen tieteen deduktiivista ihannetta vastaan. Bacon erottaa kaksi tapaa tutkia todellisuutta, vanhan dogmaattisen aristoteelisen mallin ja uuden empiristisen induktiivisen mallin: On olemassa, ja voi olla olemassa, vain kaksi tapaa tutkia ja löytää totuus. Toinen kiirehtii nopeasti aisteista ja yksilöistä yleisimpiin aksioomiin ja johtaa niistä... keskivälin aksioomat. Tämä on nykyisin käytössä oleva tapa. Toinen rakentaa aksioomansa aisteista ja yksilöistä ja nousee asteittain ja vähitellen kunnes saavuttaa yleisimmät aksioomat. Tämä on oikea tapa mutta käyttämätön. (NO I 19) Bacon siis kritisoi Aristotelesta ja keskiajan skolastikkoja liiallisesta abstraktisuudesta. He eivät hänen mielestään ota kokemusta riittävän vakavasti, vaan lähtevät spekuloimaan riittämättömän aineiston pohjalta käyttäen epämääräisiä aristoteelisen logiikan ja filosofian käsitteitä, joilla on hyvin vähän vastinetta todellisuudessa. Siksi uuden tieteen pitää itse hankkia omat käsitteensä kokemuksen kautta. Bacon korostaa kuitenkin, että kokemuksen pitää olla metodin ohjaamaa. Ilman metodia tutkimusta harjoittava mieli kerää faktoja ymmärtämättä niiden merkitystä, kun taas oikeaa metodia käytettäessä faktat järjestyvät mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Hän vertaa ilman metodia toimivaa empiirikkoa kaikkea roskaa keräävään muurahaiseen, dogmaattista rationalistia itse kutomissaan verkoissaan pyörivään hämähäkkiin, ja metodisesti etenevää tieteilijää mehiläiseen: Ne, jotka ovat harjoittaneet tiedettä, ovat olleet joko empiirikkoja tai dogmaatikkoja. Empiirikot ovat kuin muurahaisia, jotka vain keräävät ja käyttävät varastoaan. Dogmaatikot ovat kuin hämähäkkejä, jotka kehräävät itse omat verkkonsa. Mehiläinen, keskitien kulkija, kerää ainetta puutarhan ja pellon kukkasista

ja muokkaa sitä omalla toiminnallaan. Oikea filosofian harjoitus muistuttaa sen toimintaa, sillä sekään ei luota pääasiallisesti mielen kykyihin eikä kerää muistiin... raa assa tilassa olevaa kokemusmateriaalia, vaan muuntaa ja työstää sitä ymmärryksensä avulla. (NO I 95) Bacon ei siis sano, että pelkkä kokemus riittää tieteellisen tiedon saavuttamiseen vaan että vasta metodin ohjaama kokemus tuottaa luotettavaa tieteellistä tietoa. Tuo metodi ei ole skolastikkojen deduktiivinen ylhäältä-alas -metodi, jossa lähdetään liikkeelle yleisistä ja abstrakteista periaatteista ja laskeudutaan sitten konkreettisiin yksilöihin, vaan se on induktiivinen alhaalta-ylös -metodi, joka lähtee liikkeelle olemassa olevien yksilöolioiden havainnoimisesta ja etenee niistä varovaisesti yleistämällä yleisempiin lainalaisuuksiin. Suurin ero on siis siinä, että aristoteelis-skolastisessa tieteessä yleisimmät periaatteet olivat lähtökohtia, kun taas Baconille ne ovat johtopäätöksiä, tieteellisen toiminnan viimeisiä tuloksia. 2 Induktivismin opinkappaleet Baconin mukaan tiede etenee induktiivisella päättelyllä yksittäistä havainnoista yleisiin teorioihin. Tätä ratkaisua kutsutaan nimellä induktivismi ja se oli yleinen Newtonin ajoista pitkälle 1900-luvulle asti. Erityisesti 1800-luvulla induktivismi oli vallitseva tieteenfilosofinen suuntaus. John Stuart Millin vuosisadan puolivälissä julkaisema A System of Logic oli tämän suuntauksen raamattu. Siinä Mill yritti todistaa, että kaikki inhimillinen tieto perustuu kokemuksesta tehtyihin yleistyksiin. Jopa sellaiset matematiikan totuudet kuin "7 + 5 = 12" ja "(a + b) x (a - b) = a 2 - b 2 ", ovat hänen mukaansa vain yleistyksiä kokemuksesta. Vielä 1900-luvun alkupuolella monet uskoivat induktivismiin. Näin teki mm. taloustieteilijä A. B. Wolfe kuvatessaan vuonna 1924 julkaistussa kirjassaan Functional Economics tieteellistä metodia. Hän julistaa, että tieteelliseen menetelmään kuuluu pelkästään yksittäisten havaintojen tekeminen ja niistä yleistäminen. Hän kuvaa tieteen metodia näin: Jos yritämme kuvitella, miten aivot, joilla on yli-inhimillinen kyky mutta jotka käyttävät normaaleja loogisia ajatusprosesseja... käyttäisivät tieteellistä metodia, prosessi olisi seuraava. Ensin havainnoidaan ja rekisteröidään tosiasioita ilman mitään ennakkokäsityksiä siitä, mitkä niistä ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Sen jälkeen analysoidaan, verrataan ja luokitellaan rekisteröidyt faktat ilman mitään hypoteeseja, paitsi niitä, jotka välttämättä sisältyvät kaikkeen ajatteluun. Kolmannessa vaiheessa päästään yleistysten avulla luokitteluihin ja syysuhteisiin näiden tosiasioiden välillä. Neljännessä vaiheessa saatuja yleistyksiä testataan loogisilla päättelyillä ja lisähavainnoilla. (Föllesdal, 62) Toisin sanoen, tieteen tekemisen vaiheet ovat Wolfen mukaan: 1. Faktojen kerääminen ilman tutkimusta ohjaavaa hypoteesia. 2. Faktojen analysointi ja luokittelu niin ikään ilman hypoteeseja. 3. Kausaalisten yleistysten löytämien analysoinnin ja luokittelun tuloksena. 4. Saatujen yleistysten testaaminen.

Usko Baconin kehittämään induktiiviseen metodiin oli käsittämän vahva vielä 1800-luvulla. Sir William Rowan Hamiltonin (1805-65) kerrotaan esittäneen seuraavan kuolemattoman arvion: Fysiikassa uusien tosiasioiden keksiminen on mahdollista kenelle tahansa pölkkypäälle, jolla on kärsivällisyyttä, kätevyyttä ja terävät aistit. (Ks. N. R. Hanson: Observation and Explanation (1971), s. 23.) Kukaan ei liene koskaan aliarvioinut Sir Williamia pahemmin käsitteellisten uudistusten merkitystä tieteen kehityksessä. Induktivismi voidaan tiivistää kolmeksi opinkappaleeksi: induktioperiaatteeksi, akkumulaatioperiaatteeksi ja varmuuden lisääntymisen periaatteeksi. (1) Induktioperiaatteen mukaan on olemassa päättelytapa, jolla yksittäisistä havainnoista tai kokeista päästään ongelmattomasti yleisiin luonnonlakeihin. Luonnonlait eivät induktivistin mukaan ole mitään muuta kuin yleistyksiä yksittäisten faktojen pohjalta. Siksi luonnonlaki ei sano mitään, mitä yksittäisten faktojen luettelo ei sanoisi. Luonnonlait ovat vain ajatusekonomisia välineitä, yhteenvetoja lukemattomista kokemuslauseista. (2) Akkumulaatioperiaate sanoo, että tieteellinen tieto on yhtä kuin todistettujen tosiasioiden joukko. Tiedon kokonaismäärä kasvaa jatkuvasti, kun vanhaan varastoon liitetään uusia kokemuksesta saatuja tietoja. Lisäys jättää aina vanhan varaston sellaiseksi kuin se oli. Varastoa voi täydentää mutta sen sisältöä ei voi muuttaa. (3) Varmuuden lisääntymisen periaate. Mitä useampia tieteellisen lain alaan kuuluvia ilmiöitä on havaittu, sitä uskottavampi laki on. Esimerkiksi mitä useampia valkeita joutsenia on havaittu, sitä uskottavampi on laki "Kaikki joutsenet ovat valkeita". Ja kun havaitaan yhä uusia joutsenia, varmuus vain kasvaa. 3 Induktivismin periaatteiden kritiikki (1) Induktioperiaatetta vastaan. Ei ole olemassa teoriasta riippumattomia havaintoja. Me näemme kyllä faktoja, mutta vain sellaisia faktoja, joita käsitejärjestelmämme ja ennakkotietomme sallivat meidän nähdä. Esimerkiksi kokenut ornitologi voi havaita harmaasiepon siinä, missä maallikko näkee korkeintaan jonkun linnun. Fyysikko näkee kuplakammiossa kahden protonin törmäyksen jäljet, maallikko korkeintaan kummallisia kuvioita höyryisessä lasissa. Faktat ovat siksi paitsi ulkomaailman myös käsitejärjestelmämme ja omaksumiemme teorioiden määräämiä. On tietysti liioiteltua väittää, että kaikki tieteilijät olivat niin induktivismin pauloissa, etteivät oivaltaneet käsitteiden merkitystä tieteessä. Esimerkiksi 1700-luvulla vaikuttanut kemisti Lavoisier oli hyvin selvillä tieteen käsitteiden merkityksestä. Hän nimittäin väittää pääteoksensa johdannossa, että on mahdotonta erottaa tieteen faktoja, tieteen kieltä ja tieteen käsitteitä (ja teoriaa) toisistaan: ilman selviä käsitteitä ei ole selvää tiedettä, on korkeintaan yksilöiden loistavia oivalluksia, jotka ovat yhtä sanoin kuvaamattomia kuin mystikkojen kokemukset. Lavoisier kiirjoittaa:

Mahdottomuus erottaa tieteen sanastoa tieteestä itsestään perustuu siihen, että jokaisen fysikaalisen tieteen haaran täytyy muodostua kolmesta asiasta, [i] joukosta tosiasioita jotka ovat tieteen objekteja, [ii] ideoista, jotka edustavat näitä tosiasioita, ja [iii] sanoista joilla nämä ideat ilmaistaan. Kuten kolme saman sinetin painallusta, sanan pitäisi tuottaa idea ja idean kuvata fakta. Ja koska ideoita säilytetään ja kommunikoidaan sanojen avulla, tästä seuraa välttämättä, ettemme voi parantaa minkään tieteen kieltä parantamatta samalla tiedettä itseään. Emmekä me voi toisaalta parantaa tiedettä parantamatta siihen kuuluvaa kieltä tai sanastoa. Olkoot jonkin tieteen faktat miten varmoja tahansa ja olkoot niistä muodostamamme ideat miten oikeita tahansa, me voimme välittää vain vääriä vaikutelmia muille, jos meiltä puuttuvat sanat joilla nämä [ideat ja faktat] voidaan kunnolla ilmaista. (Elements of Chemistry, Esipuhe) Toisin sanoen: ei ole olemassa mitään tieteen tosiasioita, jotka olisivat valmiiksi annettuina siisteinä paketteina ulkona todellisuudessa, vaan se, mitä pidetään tieteen faktoina, riippuu käsitteistä, joita käytetään todellisuuden pilkkomiseen palasiksi. Elleivät nämä käsitteet ole selviä, kukaan ei voi kommunikoida omia loistavia ideoitaan muille. Jos on ylipäänsä olemassa käsitteistä ja teorioista riippumattomia faktoja, niiden on oltava hyvin yksinkertaisia: ehkä maku-, haju-, kuulo-, näkö- ja tuntoaistimusten raportteja, kuten Olen nyt näkevinäni jotain sinistä. Nämäkään eivät ole ongelmattomia! Jotta tämä raportti olisi täysin objektiivinen, se pitäisi voida kääntää mille kielelle tahansa. Mutta jo venäjän kanssa syntyy vaikeuksia: kumpaa sinistä tarkoittavaa sanaa, sinij vai goluboj, pitäisi käyttää sinisen kokemuksen kuvauksen venäjänkielisessä käännöksessä? Makuaistimusraportitkaan eivät ole käsitteistä riippumattomia. Esimerkiksi raportti Tämä on Nuits St Georges -punaviini vuodelta 2005 edellyttää vahvaa asiantuntemusta esittäjältään. Tätä raporttia voidaan kuitenkin testata, ja siksi huijari paljastuu pian. Tilanne ei ole yhtä hyvä kaikkialla. Kun antroposofinen henkitieteilijä Rudolf Steiner väittää, että pystyy introspektiolla erottamaan itsessään runsaasti toistakymmentä eri sielua, niin pitääkö meidän muiden, jotka emme ole varmoja ensimmäisenkään havaitsemisesta, uskoa häntä? (2) Akkumulaatioperiaatetta vastaan. Tiede ei etene suoraviivaisesti, keräämällä aina vain lisää ja lisää faktoja, vaan tieteessä tapahtuu joskus kumouksia, joissa entiset totuudet muuttuvat epätotuuksiksi. Kukaan ei enää usko noitiin, vaikka keskiajalla teologian, aikansa huipputieteen, edustajat kirjoittivat oppineita tutkielmia noidista. 1700-luvulla palamisilmiötä yritettiin selittää flogistoniksi kutsutun aineen vapautumisella palavasta aineesta. Kun Lavoisier sitten osoitti, että jotkut aineet (mm. rikki) ovat poltettuina painavampia kuin polttamattomina, flogistonhypoteesi täytyi hylätä. Viime vuosisadan alussa monet uskoivat vielä, että maapallo ja muut taivaankappaleet eivät kulje tyhjiössä vaan eetterissä. Epätotuuksiksi paljastuneiden "tieteellisinä totuuksien" luettelo on niin pitkä, että akkumulaatioperiaate on syytä hylätä. Usein vanhat teoriat kuolevat vasta kannattajiensa mukana. (3)Varmuuden lisääntymisen periaatetta vastaan. Varmuuden lisääntymisen periaate ei voi olla tosi, sillä jos se olisi tosi, olisi vaikea selittää (i) matematiikan periaatteiden varmuutta ja (ii) empiiristen tieteellisten hypoteesien kumoamista eli falsifikaatiota.

(i) Varmuuden lisääntymisen periaatteen järjettömyys paljastuu heti, kun sitä yritetään soveltaa matematiikkaan. Jos se olisi tosi, meidän olisi sanottava, että mitä useammin on havaittu, että kaksi paria muodostaa yhdessä nelikön, sitä uskottavammaksi tulee hypoteesi 2 + 2 = 4. Tämä hypoteesi ei tietenkään koskaan saavuta täyttä varmuutta, koska kaikki maailman parit ja neliköt eivät koskaan pääse havainnon kohteeksi. Siksi induktivistin tulee edelleenkin tehdä havaintoja pareista ja neliköistä, koska jokainen havainto lisää tämän aritmetiikan lain uskottavuutta. Tai sitten hänen on myönnettävä, että kaikki tieteellinen tieto ei tule kokemuksesta. (ii) Jos induktivismi olisi tosi näkemys tieteestä, olisi erittäin vaikea selittää, miten mikään tieteellinen teoria voi koskaan kumoutua. 1700-luvulle asti oli havaittu vain valkeita joutsenia. Siksi kokemus oli todistanut teorian, jonka mukaan Kaikki joutsenet ovat valkeita. Mutta sitten kapteeni Cook lähti kiertämään maailmaa ja näki Uudessa Seelannissa mustan joutsenen. Tämä yksi ainoa havainto riitti osoittamaan epätodeksi eli falsifioimaan teorian, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Vanha teoria kumoutui, vaikka sen takana oli mahtava määrä induktiivista tukea (joutsenhavaintoja). Ja se kumoutui kokonaan. Siitä ei jäänyt jäljelle mitään. Induktivismi perustuu aivan liian yksinkertaiseen tietoteoreettiseen näkemykseen ihmisen tietokyvystä luontoa ongelmitta heijastavana luonnon peilinä. Tosiasia on kuitenkin kriitikoiden mukaan se, että ihmisellä olevat käsitteet ratkaisevat hyvin pitkälle sen, mitä hän voi havaita. Tieteen edistysaskeleet ovat usein luonteeltaan käsitteellisiä. Siirtyminen aristoteelisesta galileiseen fysiikkaan ei tapahtunut siksi että saatiin joitakin aivan uusia ja ennen näkemättömiä havaintoja, vaan pikemmin siksi että vanhat havainnot järjestettiin uudella tavalla uudeksi teoriaksi, joka käytti uusia käsitteitä. Perinteinen näkemys ei ottanut huomioon käsitteiden merkitystä inhimilliselle tiedolle. Toinen perinteisen näkemyksen virhe oli induktiivisen päättelyn näkeminen tieteen ainoana metodina. Virhe oli siinä, että kuviteltiin kokemuksesta (aistihavainnosta) lähtevän induktiivisen päättelyn tuottavan ongelmattomasti yhä uusia tieteellisiä keksintöjä. (On epäselvää, onko tämä eri virhe kuin edellinen vai sama hieman eri tavalla kuvattuna.) 4 Kuhn ja tieteen kumoukset Thomas Kuhn julkaisi vuonna 1963 kirjan The Structure of Scientific Revolutions, joka on varmasti yksi 1900-luvun vaikuttavimmista filosofisista kirjoista, erityisesti ammattifilosofien kapean piirin ulkopuolella. Kirjan perusajatus on se, että kaikki tieteellinen tiedonhankinta on paradigman ohjaamaa. Sanalla paradigma on WSOY:n Sivistyssanakirjan (2001) mukaan seuraavat kolme merkitystä: (1) esikuva, perikuva (Platon), (2) sanan taivutuskaava, kaikkien muotojen luettelo (nomineista, verbeistä), (3) ajattelun kaava, kysymättä hyväksytty periaate tai katsomus. Näistä merkityksistä kolmas on se, jota Kuhn tarkoittaa ja jonka hän on tehnyt niin tutuksi, että se esiintyy jo sivistyssanakirjoissakin.