Vapaaehtoistoiminnan verkostoa palveleva eva aikakauslehti 1/08. Kohtaamisia Vapaaehtoistoiminnassa

Vapaaehtoistoiminnan verkostoa palveleva eva aikakauslehti kaus areena 1/08 Kohtaamisia Vapaaehtoistoiminnassa 1

PÄÄKIRJOITUS Yhteisöllisyys, luottamus, ihmisyys ja arvot teksti: Anitta Raitanen toiminnanjohtaja, Kansalaisareena ry Tämän Areena-lehden teemana on Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa. Vapaaehtoistoiminta ymmärretään tässä laajana kenttänä: se sisältää niin vapaaehtoistyön ja vertaistuen kuin toiminnan esimerkiksi monikulttuurisen yhdistyksen luottamustehtävissä tai vaikkapa vapaaehtoisena valmentajana liikuntajärjestössä. Henrietta Grönlundin artikkelissa tarkastellaan sitä, kuinka eri ikäryhmät ja sukupuolet osallistuvat vapaaehtoistoimintaan yhtä paljon, vaikka meillä on ehkä toisenlaisia mielikuvia. Vertaisyhteisöt ilmentävät uutta monpuolisiin vuorovaikutussuhteisiin perustuvaa hyvinvointiyhteisöllisyyttä. Vertaistoiminta haastaa tieteeseen, ammatillisiin rationaliteetteihin ja asiakkaista etäännytettyihin asenteisiin perustuvia moderneja auttamisjärjestelmiä. Uudet keskinäiseen sekä ennen muuta henkilökohtaisesti koettuun ja elettyyn todellisuuteen perustuvat käytännöt eivät kysy ammattinimikettä, vastaanottoaikaa, diagnoosia eivätkä epikriisiä. Vertaistuki asettaa muodollisen tilalle epämuodollisen, tieteellisyyden sijaan kokemustodellisuuden, asiakassuhteen tilalle ihmissuhteen. Paikkakunnasta riippumatta vertaistoiminta kohtaa ja joutuu aina vuorovaikutukseen julkisten, virallisten hyvinvointipalvelujen kanssa, joita säätelevät ja ohjaavat valtakunnalliset järjestelmät ja vakiintuneet ammattikäytännöt. Annetaanko vertaistoimijoille tilat ja satunnainen summa rahaa toiminnan aloittamiseksi, jotta saataisiin asia pois päiväjärjestyksestä? Vai kehitetäänkö yhteistyötä, missä ammatillisen toiminnan rakenteita ja käytäntöjä kehitetään yhdessä kansalaisten kanssa? Vertaistukitoiminnan ytimessä on pyrkimys löytää ymmärrystä, vastauksia ja visioita hyvän elämän ehtojen ja edellytysten luomiseen. Tämä edellyttää hyvinvointipalveluja tuottavien toimijoiden solidaarista kumppanuutta. Susanna Hyväri on esittänyt kolme visiota vertaistoiminnan kehittämiselle: 1) Luoda ohjelmat paikallisille vertaissuhteisiin perustuville käytännöille ja liittää ne osaksi hyvinvoitipalveluja 2) Saattaa erilaiset vertaistoiminnan ja kokemustiedon muodot läheiseen vuoropuheluun toistensa kanssa ja luoda kansallisia ja kansainvälisiä foorumeita oppimiselle ja kehittämiselle ja 3) Vertaistukeen ja vertaistukijoiden kokemustietoon perehdytään monipuolisesti jo opintojen aikana (Susanna Hyväri 2005 Teoksessa Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta, anti, arvot ja osallisuus). Yhteisöllisyyden eli ennaltaehkäisevän lähimmäisyyden edellytyksenä on verkostoituminen ja päällekkäinen toiminta. Monipuolisten ja laajojen verkostojen yhteistyö luo sosiaalista pääomaa. Lähimmäisyyttä ja sosiaalista pääomaa edistää parhaiten yhteisö, joka kykenee luomaan kulttuurisen ja kielellisen kosketuspinnan varsinkin marginaaliin joutuneiden elämään. Sosiaalista pääomaa synnyttävä luottamus perustuu vapaaehtoisuuteen, ei pakkoon. Se on pitkän historiallisen kehityksen tulos. Yhteisöllisyyttä syntyy vain vapaaehtoisesti, vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sosiaalista pääomaa syntyy, kun emme ole vain tiiviissä rintamassa seisomassa jonkin puolesta jotakin vastaan vaan olemme kasvokkain toistemme kanssa, erityisesti niiden kanssa, jotka yhteiskunnassamme ovat heikompia. Se edellyttää yhteisvastuuta ja solidaarisuuden asennetta arjessa. Se merkitsee kuormien jakamista, mutta myös jokaisen vetämistä yhteisten lahjojen ja yhteisen ihmisarvon osallisuuteen. Yhteisöllinen auttaminen nojaa vapaaehtoistyöhön. Se on yksilön omasta halusta lähtevää, ihmisten tasa-arvoista toimintaa toisten ja oman elämänlaadun parantamiseksi. Punaisena lankana on toisen ihmisen auttaminen ja tukeminen elämän eri tilanteissa. Mitä enemmän on yhteisöllistä auttamista, sitä enemmän on myös yksilöllistä autta- mista. Suomalaisen yhteiskunnan ja tietoyhteiskunnan haaste on siinä, että vaikka vannomme yhteisöllisyyden ja varhain puuttumisen nimiin, nojaamme yksityisyyden kunnioittamiselle, joka kääntää selkänsä ja antaa tilaa. Ei ole helppoa tulla lähelle, ylittää tavan ja kohteliaisuuden vaatimukset, kun haluaa kunnioittaa toisen kasvoja. KANSALAISAREENA RY Kumpulantie 1 A, 00520 Helsinki Puhelin (09) 2694 2040 www.kansalaisareena.fi kansalaisareena(at)kansalaisareena.fi (etunimi.sukunimi(at)kansalaisareena.fi) Toimisto Jäsenet Tiina Huovila Anitta Raitanen, toiminnanjohtaja 050 4420 429 Irja Mikkonen Jatta Vikström, suunnittelija 050 590 3322 Liisa Reinman Ulla Grönlund, suunnittelija 0400 632 538 2 areena 1/08 - Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa Hallitus 2008-2009 Puheenjohtaja Jaana Löppönen jaana.lopponen(at)horisontti-team.fi Varapuheenjohtaja Helena Palojärvi helena.palojarvi(at)nic.fi tiinahuovila(at)hotmail.com irja.mikkonen(at)netsonic.fi liisa.reinman(at)nkl.fi Varajäsenet Tuutikki Ijäs, Leena Hyttinen, Pentti Kananen, Hannu Kortelainen Kansi Suomen Youth for Understanding ry Ulkoasu ja taitto Telakka, Graafinen suunnittelutoimisto Kuvat StockExpert International, istockphoto Paino Painoyhtymä Oy ISSN 1239-1956

Vertaisryhmässä ja vapaaehtoistyössä puuttumiselle luodaan rakenteita. Vapaaehtoisuus edistää sosiaalista koheesiota kolmella tavalla: konkreettisena yhteistoimintana, sosiaalisten tunteiden ja solidaarisuuden edistäjänä sekä luottamuksen ja välittämisen arvojen ja ilmpiirin ylläpitäjänä. Nyt tarvitaan luottamuksen, moraalin ja välittämisen arvojen esille nostamista enemmän kuin koskaan ennen. Tarvitaan vapaaehtoistoiminnan ja vertaistuen tukirakenteita yhteisöllisyyden synnyttämiseksi ja ylläpitämiseksi. Halu auttaa muita ja tarve olla tarpeellinen eivät katso ikää tai yhteiskuntaluokkaa. Yhteys toisiin ihmisiin ja yhdessä toimiminen ovat yleisinhimillisiä tarpeita. Nuoret osoittavat ja toteuttavat näitä tarpeita eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet: yksilöllisemmin, projektimaisemmin ja erilaisiin asioihin sitoutuen. Mutta heillä on kiinnostusta jopa muita ikäryhmiä enemmän auttaa nimenomaan kaukana olevia ja tuntemattomia ihmisiä, joita itse, ilman organisoivaa tahoa, on vaikeaa löytää. (Grönlund & Pessi 2008: Osallisuuden asenteet ja teot nuoret ikäryhmät vapaaehtoistoiminnassa Teoksessa Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot -vuosikirja, Nuorisoasiain neuvottelukunta & Stakes 49-59). Kun yhteisöjen ja perinteisesti auttamiseen suunnanneiden arvojen ohjaava vaikutus vähenee, kaivataan ulkopuolista, yhteiskunnallista tahoa ohjaamaan ja pyytämään. Tarvitaan yhdessä rakennettavaa vapaaehtoistoiminnan tulevaisuustyötä ja strategiaa. 2 pääkirjoitus 4 Vertaistuen ja ammattiavun yhteistyöllä voimaa 6 vertaistuen monet kasvot - ryhmistä verkostoihin 8 vertaistuesta kohtaamisiin 10 vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua 18 kokemuskouluttajan haasteita 20 vapaaehtoistyö sukupolvien ketjussa 22 vapaaehtoistyön ja ammatillisen työn väliset suhteet 24 vapaaehtoistyön hiljaiset sopimukset 27 kulttuurien kohtaaminen maahanmuuttajajärjestöjen toiminnassa 32 monenlaista pelaamista Erilaisia tuen tarpeita 35 vapaaehtoistyölle kansallinen strategia eri toimijoiden laaja-alaisena yhteistyönä 36 Tämän päivän historiaa - kansalaisareena 15 vuotta 36 Kirja-Korneri mathildan muodonmuutos 38 SEMINAARIT JA KOULUTUKSET SISÄLTÖ 3

Vertaistuen ja ammattiavun yhteistyöllä voimaa! teksti: Helena Palojärvi, YTM, toiminnanjohtaja, Naistenkartano ry Tarkastelen tässä artikkelissani vertaistukea, oma-aputoimintaa ja yhteisötyötä välineinä vähentää subjektiiviseen kokemukseen perustuvaa pahoinvointia ja siihen liittyviä sosiaalisia ongelmia. Samalla pohdin vertaistuen ja yhteisöllisyyden suhdetta ammatilliseen työhön. Muun muassa Kansalaisareena ry:n kautta olen voinut osallistua eurooppalaiseen oma-apuasiantuntijaverkostoon ja seurata sitä kautta kansainvälistä keskustelua aiheesta. Olen voinut soveltaa myös vertaistukea ja yhteisötyötä naisten parissa tekemääni asiakaslähtöiseen varhaisvaiheen päihdesosiaalityöhön. Vertaistuella ja oma-apuryhmillä tarkoitan tässä yhteydessä samaa asiaa. Ne muodostavat parhaimmillaan toimintaan osallistuville oman yhteisön. Vertaistuki - yhteisöjen rakentaminen - ammattityö Yhteisöllisyydestä odotetaan tänä päivänä vastausta moniin ongelmiin. Kaikkialla puhutaan välittämisestä, osallisuudesta, yhteisöllisyydestä, vertaistuesta ja vertaisryhmistä. Käytettäessä näitä käsitteitä ohitetaan niiden moninaiset merkitykset ja kytkennät muihin asioihin. Syntyy käsitys siitä, että ne syntyvät ja toimivat ihan itsestään. Yhteisöllisyyteen liitetään odotuksia nykyajan pahoinvoinnin esimerkiksi elämäntapasairauksien, yksinäisyyden, riippuvuuksien ja päihdeongelmien, uupumisen kokemuksen, väkivallan, rikollisuuden jne. vähentymisestä ja hyvinvoinnin lisääntymisestä. Helposti ohitetaan näihin asioihin liittyvät kytkennät muihin sosiaalisiin ongelmiin. Näin jätetään huomiotta vertaistoiminnan tarvitsema resurssointi ja asiakaslähtöiseen ammatilliseen yhteisötyöhön tarvittava osaaminen. Vertaistukeen pohjautuva toiminta ja ammatillinen työ nähdään ikään kuin toisilleen vastakkaisina toimintoina. Viime vuosikymmenellä uudenlaista yhteisöllisyyttä oma-apuryhmien muodossa on syntynyt eri puolille maailmaa yksittäisten ammattilaisten tai ongelmista kärsivien kansalaisten aloitteesta vastauksena kansalaisten kokemaan pahoinvointiin ja palvelujärjestelmien puutteisiin. Oma-aputoiminta on nopeasti kasvanut ja Euroopassa on syntynyt erityisiä oma-apukeskuksia (clearing-house). Myös Suomessa on vertaistoiminta lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Suomessa oma-apukäsitteen käyttö on perinteisesti kytketty aa-ajatteluun ja 12 askeleen ohjelmiin, mutta vertaisryhmäkäsitteen alle katsotaan kuuluvan kaikki saman yhteisen kokemuksen jakamisen ympärille muodostuneet ryhmät. Käsitykseni mukaan oleellista näissä ryhmissä on se, kuka niitä järjestää, miten ja millä ehdoilla ja mihin päämääriin niillä pyritään? Millainen on asiakkaan asema ja miten vastataan ihmisten tarpeisiin? Useimmiten ammattilaisten johtama työ halutaan erottaa selvästi näistä samanlaisen ongelman kokemukseen perustuvista oma-apuryhmistä. Itse katson maallikoiden ja ammattilaisten työn voivan oikeasti täydentää toisiaan, ja siten niiden tulisi olla monenlaisessa yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Näin voidaan saada palvelujen käyttäjät ja osalliset mukaan kehittämään ja ratkaisemaan ongelmia, saada tehokkuutta olemassa oleviin työmenetelmiin sekä vähentää ja ehkäistä muita sosiaalisia ongelmia. Omat kokemukseni oma-apu/vertaisyhteisöjen rakentamisesta ovat avanneet aivan uusia näkökulmia niiden toimintaan. Ryhmien toimivuuden ja vaikuttavuuden kannalta on oleellista se, että vertaisuutta ja yhteisöllisyyttä käytetään ja rakennetaan kansalaisten/asiakkaiden hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta ja heidän kanssaan, ei pelkästään ammattilaisten tekemän työn lähtökohdista. Eurooppalaisessa asiantuntijaverkostossa meitä osallisia yhdistää ajatus siitä, että uudenlaisen pahoinvoinnin ongelmien kohtaaminen tarkoittaa osallisten mukanaoloa oman yhteisönsä rakentamisessa ja vertaisuuden kokemuksen luomisessa hyvinvoinniksi. Verkostossa olemme keskustelleet siitä, että nykyiset palvelujen tuottamisrakenteet ja ammattiauttajien keinot eivät onnistu riittävästi auttamaa uusista ongelmista kärsiviä. Palvelurakenteissa työskentelevät ammattilaiset usein tulkitsevat nämä uudet pahoinvoinnin oireet perustehtävänsä mukaisten teorioiden pohjalta esimerkiksi erilaisiksi sairauden jne. ongelmiksi/oireiksi, joita sitten hoidetaan. Näin palvelujen tarvitsijoiden ja kansalaisen omat voimavarat tilanteensa parantamiseksi ohitetaan. Vertaisryhmät käsitetään tästä näkökulmasta perinteisen hoitamisen jatkotukimuodoiksi. Käsitykseni mukaan ei tiedosteta uusiin vertaisryhmiin ja yhteisöihin liittyviä mahdollisuuksia, joita myös perinteisiin professioihin perustuvat auttamisjärjestelmät voisivat nykyistä enemmän hyödyntää myös ennen ihmisten vakavaa sairastumista ja/tai käyttää osana avokuntoutusta/ hoitoa. Vertaistoiminnan vaikuttavuus Vahvistusta omalle ajattelulleni ja työlleni sain Eurooppalaisen oma-apuasiantuntijaverkoston seminaarissa kesällä Belgian Leuwenissa 2007. Siellä käsiteltiin omaaputoiminnan vaikuttavuutta ja tutkimusnäytön tarpeellisuutta osoittamaan toiminnan merkitystä vastauksena pahoinvoinnin haasteisiin ja ihmisten terveyden edistämiseen. Professori Koen Mattjisen kertoi näyttöön perustuvan tutkimuksen tarpeesta liittyen oma-aputoiminnan merkittävään ennaltaehkäisevään, täydentävään ja voimaannuttavaan rooliin myös terveyspalvelujärjestelmässä. 4 areena ena 1/08 -K Kohtaamisia amis i av vapaaehtoistoiminnassa aehto imi na ass ssa sa

Tiedetään, että toiminta on vaikuttavaa, mutta sitä ei ole tutkimuksellisesti perusteltu riittävästi. Johtaja tri John Martin Euroopan Unionin WHO:n toimistosta oli sitä mieltä, että yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä tarvitaan Euroopassa. Työskenneltyään aiemmin lääkärinä kehitysaputyössä hän kertoi tiedostaneensa yhteisön merkityksen myös terveyteen liittyvissä asioissa. Hänen mukaansa ongelmana on tänä päivänä terveyden eriarvoisuus. Myöskään sairauksiin kytkeytyviä sosiaalisia ulottuvuuksia ei tiedosteta tarpeeksi. Tiedostaminen merkitsee myös terveyden politisoitumista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että resursseja tulisi suunnata terveyden edistämiseen, ongelmien ehkäisyyn ja oma-aputoimintaan. Väestön eliniän yleinen kohoaminen viimeistään merkitsee tarvetta näiden kysymysten tiedostamiseen, vaikka perinteisen terveydenhuollon teknokraattisuus estää keskusteluja, kansalaisten aktivointia ja osallisuutta. John Martin haastaa eri yhteisöjä, järjestöjä, asiakkaita, potilaita jne. osallistumaan. Emeritusprofessori Yvo Nuyens esitteli Flandersin väestön terveyden tilaa koskevien tutkimustensa tuloksia alueella, jossa myös siis toteutetaan oma-aputoimintaa. Esimerkein hän totesi usean haastatellun olevan tyytymättömiä terveydentilaansa. Väestöstä 28 prosenttia kertoo potevansa jotain kroonista sairautta ja 25 prosenttia kertoo kärsivänsä terveysongelmista. Yksi neljästä kertoo kärsivänsä masennuksesta (hänen mukaansa tämä luku selittää oma-apuryhmien suurta määrää). Väestöstä 44 prosenttia on ylipainoisia ja 53 prosenttia käyttää reseptilääkkeitä, 73 prosenttia juo alkoholia viikottain ja kolme ihmistä kuolee oman käden kautta viikossa. Alzheimer-potilaitten määrä on kolminkertaistunut, 36 prosenttia väestöstä ei tiedä kolesteroliarvojaan. Näiden lukujen pohjalta hän teki kolme johtopäätöstä: 1) Terveenä oleminen sinänsä ei ole keskeistä yksilön elämässä, vaan pikemmin terveyden kokemuksen poissaolo. 2) Perinteinen terveyspalvelusysteemi (ja sosiaalipuoli myös Suomessa, lisäys kirjoittajan) ei enää kykene selviämään näistä palvelukysynnästä 3) Ammatillisuuteen pohjautuvan järjestelmän edustajien ja maallikkojen tulisi tunnustaa ongelmat ja aloittaa yhteistyö. Nykyinen tilanne johtaa professori Yvo Nuyensin mukaan seuraaviin ristiriitaisiin tendensseihin A) Keskitettyyn järjestelmään ja tarpeeseen purkaa keskitettyä järjestelmää B) Yhä suurempaan professionaalisuuteen ja toisaalta ei-ammatillisuuteen; oma-apuajattelu lisääntyy C) Medikalisoitumiseen ja toisaalta vaihtoehtoisiin tukija hoitomuotoihin D) Internet- teknologian lisääntyvään käyttöön samalla kun face to face kohtaamisten tarve kasvaa E) Yhä suurempaan institutionalisoitumiseen ja toisaalta instituutioiden purkuun (raskaita laitoksia puretaan ja psykiatriset laitokset avaavat ovensa) E) Persoonakohtaisen solidaarisuuden lisääntymiseen kollektiivisen tietoisuuden vastapainona (tunnustetaan tasa-arvon ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet yksilöiden välillä). Toisaalta puolustetaan yhteiskunnassa olevien marginaaliryhmien asemaa. Nämä puheenvuorot vahvistivat käsitystäni siitä, että yhteisöllisyyttä ja vertaistukea voidaan käyttää myös välineenä perinteisten palvelurakenteiden ulkopuolella ehkäisemään ja vähentämään pahoinvointia ja sosiaalisia ongelmia. Suomesta löytynee vastaavia lukuja kuvaamaan uudenlaista pahoinvointia. Näihin ongelmiin tulee siis myös vastata uusin tavoin. Tarvitaan uudenlaista ammattitaitoa ja osaamista sekä asiakkaan/potilaan hyväksymistä tasaveroisena osapuolena ongelman/vaikeuden ratkaisemisessa. Näitä ongelmia ja niiden kohtaamistapoja ei voida myöskään palauttaa perinteisiin sektorinäkökulmiin ja niissä kehitettäviin käytäntöihin ja teorioihin ihmisestä. Haluan korostaa, että en puhu sosiaalisten ongelmien yksilöllistämisen puolesta. Haastan etsimään ja kokeilemaan uusia ja parempia myös yksilöllisen kokemuksen huomioivia työmenetelmiä sosiaalityössä, jotta voidaan vastata uuden pahoinvoinnin tuottamiin haasteisiin. Tämä voi merkitä vanhojen palvelurakenteiden purkua ja uusien rakenteiden luomista ja uskallusta katsoa asioita myös poikkitieteellisesti. Helposti asioita Suomessakin edelleen lähestytään pohtimalla sitä, tuottaako julkinen vai yksityinen taho palvelut. Näin ei huomioida riittävästi yksilöllisiä tarpeita huomioivien rakenteiden kehittämistä. Mikäli ne huomioitaisiin, oltaisiin uusien pahoinvoinnin kohtaamistapojen ja rakenteiden luomisen lähtökohtien äärellä ja vastaamassa uudella tavalla myös sosiaalisiin ongelmiin. Vertaistuki NOVAT -ohjelmassa Samassa kansainvälisen oma-apuverkoston seminaarissa kerroin kokemuksistani vertaistuen ja yhteisöllisyyden menetelmällisestä käyttämisestä varhaisvaiheen päihdetyössä naisten parissa Naistenkartano ry:n tuottamassa NOVAT -ohjelmassa. Puolitoistavuotisen ohjelman toiminnan ytimenä ovat naisten keskinäiset vertaisryhmät ja niiden saamat erilaiset ammatilliset tukimuodot. Vertaisryhmä tarjoaa parhaimmillaan siihen osallistuvalle myös yhteisön. Näitä elementtejä käyttämällä on onnistuttu tavoittamaan aivan uudenlaisia ryhmiä ja tarjoamaan naisille välineitä subjektiiviseen hyvään oloon/ riippuvuuksien ehkäisyyn ja vähentämiseen. Tämä on edellyttänyt naisten lähtökohdista räätälöityä päihdepalvelua. Toiminnasta vuonna 2006 teetetyn vaikuttavuustutkimuksen tärkeimpiä tuloksia oli se, että yli 60 prosenttia lähes kynnyksettömään ohjelmaan hakeutuneista ei ollut käyttänyt lainkaan aiemmin perinteisiä päihdepalveluja. Naiset toivat myös esiin sen, että he eivät koe tarvetta näihin perinteisiin paikkoihin hakeutuakaan. Naiset haluavat työskennellä muiden naisten parissa. Tulos kertoo siten myös uudenlaisesta pahoinvoinnista ja nykyisen palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa näitä ongelmia ja vastata näiden luonteeltaan sosiaalisten ongelmien tuottamiin haasteisiin. Näin myös pelkkään päihdepalvelujen asiointimääriin nojautuva tarkastelu, kuten esimerkiksi valtakunnallisessa päihdetapauslaskennassa tehdään, sulkee ulos naisten päihteiden käyttöön liittyvät palvelutarpeet. Tämän tieto on ristiriidassa myös sen tiedon kanssa, että tiedetään työikäisten naisten johtavana kuolinsyynä olevan alkoholin. >> Jatkuu sivulla 17 vertaistuen ja ammattiavun yhteistyöllä voimaa 5

Vertaistuen monet kasvot teksti: Marianne Nylund, valtiotieteen tohtori - Ryhmistä verkostoihin Vertaisryhmät ja -verkostot näyttävän olevan yksi nopeasti kehittyvistä sosiaalisen ja henkisen tuen muodoista. Niiden lukumäärä on lisääntynyt voimakkaasti sosiaali- ja terveysalalla viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa. Vertaistoiminnan kasvu kertoo siitä, että ihmisillä on tarve jakaa kokemuksiaan ja saada tietoa samankaltaisessa elämäntilanteessa olevilta. Pohjoismaissa julkiset palvelut eivät ole vähentäneet vertaisryhmien tarvetta (Nylund 2000b), mutta niiden saatavuus etenkin Suomessa on heikentynyt 2000-luvulla. Hyvinvointiyhteiskunta voi kuitenkin tukea ja mahdollistaa erilaisia vaihtoehtoisia vertaistuen muotoja. Vertaistuen ydin Vertaistuessa ja vertaisryhmissä keskeistä on kokemusten ja tiedon vaihtaminen ja jakaminen luottamuksellisessa ilmapiirissä. Ryhmissä ei ole mahdollista keskittyä vain omaan tilanteeseen, vaan tarkoituksena on jakaa kokemuksia toisten kanssa. Kahdenkeskisistä kohtaamisista verkostoihin Vertaistukea voi saada ja antaa monella tavalla ja useassa muodossa: kahden henkilön välillä, ryhmissä tai verkostoissa. Kahden samassa elämäntilanteessa olevan henkilön suhde voi syntyä spontaanisti, esimerkiksi ystävien, sukulaisten, työkavereiden tai naapureiden kesken. Näin voi tapahtua, kun ennestään tutut ovat jääneet leskeksi, eronneet, tulleet vanhemmiksi tai menettäneet työpaikan. Järjestäytyneissä vertaisryhmissä ennestään tuntemattomat henkilöt tapaavat toisiaan kerran viikossa tai kuukaudessa. Ryhmän aloitteentekijänä ja perustajina voivat toimia kansalaiset tai ammattilaiset yksin tai yhdessä. Usein vertaisryhmien taustalla toimii vapaaehtois- tai kansalaisjärjestö tarjoten tilat, mutta toiminta suunnitellaan usein ryhmän jäsenten kesken. Vertaisverkostot muodostuvat myös spontaanisti internetissä, seminaareissa tai vaikkapa leikkipuistoissa. Niihin osallistutaan joustavasti oman kiinnostuksen ja aikataulun mukaisesti. Internetissä voidaan kohdata nimettömänä tai nimen kanssa, avoimessa tai suljetussa ryhmässä, riippuen kuinka ryhmän perustajat ovat asiasta sopineet. Sääntöjä voidaan muuttaa tarvittaessa. Kasvokkaisissa tapaamisissa voidaan myös pysyä nimettömänä niin haluttaessa. Kaikkien vertaisryhmien ja -verkostojen ei tarvitse toimia samoilla periaatteilla. On tärkeää pitää mielessä, että vertaisryhmät harvemmin toimivat joko tai periaatteella. Ne ovat enemminkin sekä että ryhmiä. Ryhmien toimintamuodot myös muuttuvat ryhmäprosessin aikana. Toisille sopivat paremmin yksilösuuntautuneet ja toisille yhteiskunnallisesti suuntautuneet vertaisryhmät ja -yhdistykset (Nylund 1999, 2000b, 69 73). Vertaistukiryhmät määritellään yleensä vertaisten vetämiksi. Ammattilaisten vetämiä ryhmiä voidaan kutsua esimerkiksi tukiryhmiksi (Nylund 1999, 123). Vertaisryhmien ja ammattilaisten rinnakkain elo ei aina ole mutkatonta, mutta ammattilaiset kehittelevät myös itse erilaisia tapoja käynnistää ja tukea vertaistoimintaa (Hsiung 2000; Wituk ym. 2000, 2003; Hyväri 2005). Vertaisryhmät näyttävät kehittyvän kahtalaisesti: jotkut hakeutuvat täysin nimettömiin ja kasvottomiin internetin keskusteluryhmiin, kun taas toiset sukkuloivat sekä virtuaalisissa että perinteisissä vertaistuenryhmissä ja -verkostoissa, joista saavat laajan sosiaalisen tukiverkoston ja ystäväpiirin. 6 areena 1/08 - Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa

Vertaistoiminnan ongelmakohtia Vertaistuki ja vertaisryhmät koetaan yleensä positiivisena ilmiönä. Vertaistukeen ja ryhmien toimintaan, kuten kaikkeen inhimilliseen toimintaan, voi liittyä myös negatiivisia asioita. Näitä ovat esimerkiksi luottamuksen pettäminen, hallitseva ryhmän jäsen tai ryhmän kääntyminen sisäänpäin, pois muista vuorovaikutussuhteista yhteiskunnassa. Tuovatko tutkimukset esille vain vertaistuen ja vertaisryhmien positiiviset puolet? Entä negatiiviset? Voivatko ryhmät vahingoittaa ryhmäläisiä, kuten ammattilaiset joskus väittävät (Magnusson & Rönnmark 1997). Voiko liiallinen vertaisriippuvaisuus olla myös negatiivista? Vertaisverkostoissa sukkuloidaan usein omien tarpeiden mukaan, mutta sitoudutaanko niihin tarpeeksi? Miten luottamuksellisuus ja salassapito toimivat erilaisissa vertaisverkostoissa ja ryhmän ulkopuolisissa tapaamisissa, jos varsinaisia sääntöjä ei ole? Mitä vertaisverkostoista saatua tietoa muiden elämästä voi kertoa ja kenelle? Virtuaaliverkostojen yleistyessä ja tuodessa mukanaan paljon positiivista (ajasta ja paikasta riippumattomat osallistumisen ja tuen kokemukset), myös niiden mahdollisia haittavaikutuksia pohditaan. Internetissä toimivista vertaisryhmistä ja muustakin verkkoneuvonnasta on raportoitu myös negatiivisia kokemuksia. Ongelmia ovat olleet muun muassa yksityisyyden ja identiteetin menetys, epätarkan informaation saaminen, testaamattomien hoitomuotojen tarjoaminen ja epätoivottujen suhteiden syntyminen (Finn & Banach 2000). Tulevaisuuden haasteita Vertaisryhmissä arvostellaan usein ammattilaisia ja julkisia palveluita. Esimerkiksi kehistysvammaisten lasten äidit ovat huomanneet, että virkamiehet eivät kerro oma-aloitteisesti lainmukaisista etuuksista (Vehmanen 2008, 27). Kuinka kansalaisten kritiikin ammattilaisten käytännöistä ja palveluista voisi muuttaa positiiviseksi muutosvoimaksi? Vertaisryhmien jäsenet voivat esimerkiksi osallistua erilaisiin kuulemistilaisuuksiin tai osal listua tutkijoiden ja ammattilaisten seminaareihin kertoen oman tarinansa (Magnusson & Rönnmark 1997). Mikä on vertaisryhmien jäsenten mahdollisuus vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen elämäänsä tai laajemmin yhteiskunnalliseen muutokseen? Ketkä voisivat toimia välittäjinä päättäjien ja kansalaisten (vertaisryhmien) välillä? Näitä asioita on pohdittu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa. John Yaphe kollegoineen (2000) toteaa, että esimerkiksi sairaustarinoiden kerääminen ja kertominen auttaa vertaisryhmien jäseniä osallistumaan heitä koskevan tutkimuksen suunnitteluun ja terveydenhoidon interventioiden toteutumiseen. Dokumentoitua tarinaaineistoa voidaan käyttää myös laajan tiedottamiseen lisäämällä yleistä tietoa eri sairauksista ja pyrkimällä vaikuttamaan parannuksiin terveydenhuollossa. Sairaustarinat tuovat tärkeää ja omakohtaista tietoa sairastuneille ja heidän omaisilleen, mutta myös terveysalan ammattilaisten koulutukseen ja tutkimukseen. (Yaphe ym 2000.) Suomessakin on huomattu tarinoiden arvo (esim. Bardy & Känkänen 2005). Esimerkiksi Leijonaemojen tarinat -kirjaan ovat kirjoittaneet äidit, joiden lapsilla on erilaisia sairauksia ja kehitysviivästymiä (Heinonen ym. 2005). Kirjan erityisenä anti on vertaistuki erityislasten vanhemmille ja läheisille. Samalla se toimii uudenlaisena sillanrakentajana vanhempien ja terveydenhuollon ammattilaisten väliselle vuoropuhelulle. (Leijonaemojen tarinat kirja.) Reitit vertaistuen ja kokemustiedon jakamiseen ovat usein ennalta suunnittelemattomat. Kahdenkeskisestä ystävien vertaistuesta voi osallistua säännöllisiin ryhmätapaamisiin tai verkostoihin. Toisaalta vertaisryhmissä ja -verkostoissa voi tavata myös hengenheimolaisia, joista tulee ystäviä ja joiden kanssa haluaa tavata kahden kesken. Sekä perinteisissä että virtuaaliryhmissä keskustellaan paljon arjen iloista eikä vain ongelmista: Itse asiassa meillä on yhdessä oikein hauskaa: me lataamme akkuja nauramalla. Halutessaan voi olla vaikka ihan hiljaa. Eihän omaa tarinaa jaksa loputtomasti toistaa. (Vehmanen 2008, 27) KIRJALLISUUS Bardy, Marjatta & Känkänen, Päivi (2005) Omat ja muiden tarinat. Ihmisyyttä vaalimassa. Helsinki: Stakes. Finn, Jerry & Banach, Mary (2000) Victimization Online: The Down Side of Seeking Human Services for Women on the Internet. CyberPsychology & Behavior 3 (2), 243-154. Hsiung, Robert (2000) The Best of Both Worlds: An Online Self-Help Group Hosted by a Mental Health Professional. CyberPsychology & Behavior 3 (6), 935-950. Heinonen, Valpuri & Kantoluoto Sari & Lehtomäki Raisa & Lähdemäki, Tarja & Paganus, Johanna & Sandelin Mirva & Lonka Kirsti (2005) Leijonaemojen tarinat. Helsinki: WSOY. Hyväri, Susanna (2005) Vertaistuen ja ammattiauttamisen muuttuvat suhteet. Teoksessa Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim). Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino, 214-235. Leijonaemojen tarinat kirja. www. leijonaemot.fi/index.php?option=com_ content&task=view&id=7&itemid=7 (viitattu 21.9.2008) Magnusson, Elisabeth & Rönnmark, Lars (1997) Självhjälp och samarbete med professionella Föräldraföreningen plötslig spädbarnsdöd. Teoksessa Bibbi Ringsby-Jansson & Gunilla Framme (toim.) Sociala förändringar och välfärd. Perspektiv och alternativ i socialt arbete. Göteborg: Förbundet för forskning i socialt arbete, 149-170. Nylund, Marianne (1999a) Oma-apuryhmät välittäjinä arjessa. Teoksessa Liisa Hokkanen, Petri Kinnunen & Matti Siisiäinen (toim.) Haastava kolmas sektori. Pohdintoja tutkimuksen ja toiminnan moninaisuudesta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, 116-130. Nylund, Marianne (2000a) Varieties of Mutual Support and Voluntary Action - A Study of Finnish Self-Help Groups and Volunteers. Helsinki: Finnish Federation for Social Welfare and Health. Nylund, Marianne (2000b) The Mixed-Based Nature of Self-Help Groups in Finland. Groupwork 12 (2), 64-85. Nylund, Marianne (2005) Vertaisryhmät kokemusten ja tiedon jäsentäjinä. Teoksessa Marianne Nylund & Anne Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta - anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino, 195-213. Vehmanen, Mari (2008) Ei mitään ringissä synkistelyä. Lapsen Maailma 8/2008, 26-27 Wituk, Scott & Shepherd, Matthew D. & Slavich, Susan & Warren, Mary L. & Meissen, Greg (2000) A Topography of Self-Help Groups: An Empirical Analysis. Social Work 45 (2), 157-165. Wituk, Scott & Tiemeyer, Shelley & Commer, Amy & Warren, Mary & Meissen, Greg (2003) Starting Self-Help Groups: Empowering Roles for Social Workers. Social Work with Groups 26 (1), 83-92. Yaphe, John & Rigge, Marianne & Herxheimer, Andrew & McPherson, Ann & Miller, Rachel & Shepperd, Sasha & Ziebland, Sue (2000) The use of patients stories by self-help groups: a survey of voluntary organizations in the UK on the register of the College of Health. Health Expectations 3 (3), 176-181. vertaistuen monet kasvot 7

Vertaistuesta kohtaamisiin Vertaistuki ja sen tarve on viime vuosina lisääntynyt ja sen tarve tiedostetaan yhä laajemmin. Vertaistuki on myös tullut näkyväksi tiedotusvälineissä, mikä helpottaa sen piiriin hakeutumista. Kun sana kulkee, ihmiset kohtaavat, toteaa Susanna Hyväri (2005, 228). Kun ihminen joutuu kriisiin tai elämänalueen joku toiminto häiriintyy hän voi hakeutua toisten kuultavaksi ja tulla ymmärretyksi. Valinta hakeutumisessa on sitä onnistuneempi mitä lähempänä samaa kokemusta ihminen on. Vertaistukiryhmästä löytyy vertainen, jolla on kysymys samasta tai samantapaisesta asiasta, johon itse tarvitsee tukea. Kuka on vertainen? Vertainen määritellään saman kokevaksi tai kokeneeksi ihmiseksi, joka Susanna Hyvärin (2005, 224 225) mukaan tarkoittaa sitä, että vertainen antaa kokemuksensa toisten käyttöön ja vastaanottaja eläytyy siihen kuin ne olisivat voineet olla hänen omia kokemuksiaan. Käynnissä olevassa tutkimuksessani ilmenee, että vertainen voidaan kokea melko laajasti, paitsi saman tilanteen kokevaksi myös omia ja toisten perheenjäseniä ja ystäviä käsittäväksi. (ks. esim. Nylund 1999, 130). He liikkuvat samalla asialla, mutta kaikki eivät ole omakohtaisesti kokeneet samaa. On myös niitä, jotka kokevat rajan paljon tiukempana, kuten rintasyöpää sairastavat näkevät tutkimuksessani; vertainen on vain rintasyöpää sairastanut tai sairastava. Samoin näki myös tsunamiuhrin äiti. Hän oli sitä mieltä, että ulkopuoliset eivät ole vertaisia eivätkä saa osallistua. Hän koki, että jokainen ryhmäläinen on tärkeä toiselle voimavarana ja tukena, mutta ulkopuoliset eivät saa osallistua, koska he eivät tiedä asiasta tarpeeksi. Eräs toimittaja oli kirjoittanut päivälehteen tsunamiuhrin omaisten kokemuksista jutun. Äiti ihmetteli sitä kuinka joku voi kirjoittaa sellaisesta mitä ei tiedä, jos ei ole itse kokenut sitä samaa. Se on sellaista tietoa, teksti: Irja Mikkonen, YTL jota ei voi puhua ulkopuolisille. Se ei kuulu heidän maailmaansa. Tulkitsen, että ihmisen sisällä on niin kipeää hiljaista tietoa, joka ei muodostu sanoilla rikottavaan muotoon. Mitä on kohtaaminen? Vertaistuessa kaikki ovat toistensa vertaisia, mutta voivatko toiset ymmärtää paremmin toisen tilannetta ja olla enemmän vertaisia, kuin toiset? Ymmärtämisessä puhumme empatiasta, tunteista ja tunnetyöstä. Mirja Kalliopuska näkee, että empatian avulla ihminen voi välähdyksen omaisesti käväistä toisen roolissa ja ymmärtää toisen toimintaa, tarpeita ja aikomuksia. Samantapaisen ilmiön näkee myös Kivinen fenomenologishermeneuttisena tulkintana puhuessaan kätkettyjen ilmiöiden merkityksen tulkinnasta. (Kalliopuska, 1983, 13; Kivinen 1992, 17). Empaattinen ihminen voi ymmärtää toista sillä tasolla, millä toinen pystyy vastaanottamaan apua. Se on sitä, että osaa antaa toiselle sitä, mitä tämä tarvitsee vaikka olemalla hiljaa. Yksilö voi kohdata toisen yksilön kahdestaan, mutta voiko yksilö kohdata toisen yksilön ryhmässä? Toisaalta voiko yksilö kohdata myös ryhmän ja voiko koko ryhmä kohdata yksilön ja kuinka se voidaan määritellä? Erityisesti vertaisten kohtaamisessa on kysymys saman kokemisesta. Eräs äiti, synnytyksenjälkeisen masennuksen äitiryhmästä, kertoi kuinka hän pelkäsi sitä, miten vaikeassa tilanteessa toiset ryhmäläiset ovat ja kuinka syvälle vaikeuksiin ryhmä hänet veisi. (ks. esim. Nylund 2005, 204). Hän kuitenkin koki, että ryhmä sinänsä on ratkaiseva, kun puhuu toiselle saman kokeneelle, tuntuu kuin tulisi täysin ymmärretyksi. 8 areena 1/08 - Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa

Sama äiti kertoi myös kuinka he olivat nauraneet valtavasti ryhmässä ja se oli tehnyt niin hyvää. (Merikallio 2005). Tässä on kysymys ainakin siitä, että yksilö kohtasi toiset ryhmäläiset ja } Tuntuu kuin tulisi sai heiltä voimaa. täysin ymmärretyksi. Edellisessä tapauksessa ilmeisesti kaikki osallistujat saivat voimaa toisiltaan. Vertaistuen tarve lähtee paitsi tarpeesta myös halusta kuulua ryhmään, kertoa omia kokemuksiaan ja tulla ymmärretyksi. (Mikkonen 1996, 222) Ryhmä voi kohdata myös yksilön. Kun yksilöllä on hankala tilanne, hän voi antaa asian ryhmän arvioitavaksi. Lihastautia sairastavan Harrin vaimolla oli huolia miehensä pyörätuolin käytössä. Harri ei suostunut pitämään jalkojaan jalkatelineellä ja vaimo pelkäsi tapaturmaa, jossa jalat vaurioituisivat esim. taksikuljetuksessa. Ryhmä sairastuneita, joiden sairaus ei ollut yhtä pitkällä kuin Harrin, kerääntyi Harrin ympärille. He katselivat pyörätuolia ja kyselivät siitä, sen niskatuesta, käsitelineen näppäimistä ja jalkatelineistä. Yksi ryhmäläinen kysyi sitten, miksi hän ei pidä jalkojaan jalkatelineillä. Harri sanoi, että kun on kokonaan sähköisen tuolin hoidettavana, niin sitä haluaa saada tuntumaa muuhunkin. Ryhmäläiset katselivat ja nyökyttelivät ja sanoivat: mm, niin, niin se kyllä on, on niin. Ryhmä kohtasi vertaisen ja ymmärsi hänen tilanteensa, mutta vaimon huoli jäi entiselleen. Yksilö voi kohdata myös toisen yksilön ryhmässä. Elina oli miehensä omaishoitajana aivan näännyksissä. Kunta ei ollut pystynyt järjestämään mitään apua eikä hän ollut voinut pitää vuoden sisällä yhtään vapaapäivää omaishoitajan tehtävästään. Vielä kun ryhmä jatkoi keskustelua Elinan oikeuksista vapaapäiviin, eräs sairastuneen leski ilmoitti tulevansa kahdeksi päiväksi auttamaan Elinaa, että hän pääsee lepäämään kodin ulkopuolelle. Edellisessä tapauksessa ymmärtäjä kohtasi avuntarpeessa olevan ihmisen oman kokemuksensa kautta. Paitsi sairastuneen läheiset myös sairastuneet näkevät toisen sairastuneen tilanteen ja auttavat toista. Kalliopuska näkee, että empaattisella ihmisellä on perusvire, jonka } pohjalta auttaminen viriää ja empatia on terveen persoonallisuuden hallintakeino. Tukihenkilöt ovat yksi tällainen empaattisten ihmisten joukkio, jotka toimivat ihmissuhteessa ihmisen herkillä alueilla. Tukihenkilö on saman tai samantapaisen tilanteen kokeva tai kokenut henkilö. Lopuksi Vertaistuki käsittää sekä ryhmäettä tukihenkilötoimintaa. Tukihenkilö kohtaa esim. saman diagnoosin saaneen ja tietää kokemuksensa kautta kohtaamansa ihmisen tilanteesta. Kohtaamisessa ihminen tulee hyväksytyksi vaikka hän kokisi pelkoa, ahdistusta tai muita kielteisiä tunteita. Hän saa tuntea olevansa jo pitkällä, kun hänellä on ollut voimia tulla tapaamiseen. Hän on myös uskaltanut ja halunnut tulla. Myös tukihenkilö on pitkällä antaessaan apua, sillä antaessaan saa myös itselleen, kuten AA-liikkeen perustajat; lääkäri ja liikemies totesivat. Heidän juomisensa määrä väheni samassa suhteessa kuin he auttoivat muita olemaan juomatta. (Nimettömät alkoholistit 1990, esim. 43). Hyväri, Susanna 2005 Vertaistuen ja ammattiauttamisen muuttuvat suhteet. Teoksessa Marianne Nylund Anne Birgitta Yeung (toim.)vapaaehtoistoiminta Anti, Arvot ja Osallisuus. Vastapaino. Jyväskylä. 214 235. Kalliopuska, Mirja 1982. Empatia tie ihmisyyteen. Kirjayhtymä. Karisto Hämeenlinna. Kivinen, S. Albert 1992. Fenomenologisia sormiharjoituksia. Helsingin yliopiston Filosofia laitoksen julkaisuja. yliopistopaino Helsinki. Matikainen, Anja 2007 Me olemme vahva joukkue. Eläkeliitto. Helsinki. Mikkonen, Irja 2008 Vertaistukitutkimuksen haastattelu-, havainnointi-, kysely- ja keskusteluaineistot. Mikkonen, Irja 1996. Sairastuneiden vertaisryhmät ja terveydenhuollon ammattilaiset. Teoksessa Aila-Leena Matthies Ulla Kotakari Marianne Nylund (toim.) Välittävät verkostot. Tampere: Vastapaino, 217-225. KIRJALLISUUS Vertaistukiryhmissä on matala kynnys eikä asioita viedä ryhmän ulkopuolelle. Toiminta on vapaamuotoista, ei ammatillista ja vertaiset ovat keskenään tasavertaisia. Ryhmän tuki on keskinäistä tukea eli jokainen on antajana ja vastaanottajana. Ryhmäläiset ovat aktiivisia toimijoita oman tilanteensa mukaan. (Nylund 1996, 193). Ryhmässä voi toteutua myös itsensä kohtaaminen. Veera sairastaa Parkinsonia ja tauti on aiheuttanut hänelle hankaluutta liikkumisessa minkä hän koki häpeällisenä. Oltuaan noin puoli vuotta ryhmässä hän totesi, ettei tarvitse enää hävetä sairautta ja uskaltaa lähteä ulos. Toisaalta, miten ihminen voi sairauden tuoman kärsimyksen lisäksi tuntea vielä häpeää siitä, mihin ei voi itse vaikuttaa. Vertaistuki auttoi Veeraa ja helpotti hänen elämäänsä. Hän kohtasi ryhmässä vertaisia, jotka olivat kokeneet saman kuin hän. Susanna Hyväri (2005, 223) näkee, että vertaistuen piirissä häpeästä irtautuminen tarkoittaa sitä, että vähitellen pääsee eroon itseä alistavasta ja leimaavasta roolista. Vertaistuki toimii auttajana ja tukijana erilaisissa kohtaamisissa niillä ihmisillä, jotka löytävät sen piiriin ja missä sitä on. Anja Matikainen (2007, 97 98) näkee, että onnistuessaan vertaistuki tuottaa toiminnallaan yksilön hyvinvointia ja voi lisätä vertaistuen piirissä olevien sosiaalista pääomaa. Nimettömät alkoholistit 1990 Kertomus siitä miten sadattuhannet miehet ja naiset ovat toipuneet alkoholismista. Gummerus Kirjapaino Oy. Nylund, Marianne 2005. Vertaisryhmät kokemuksen ja tiedon jäsentäjinä. Teoksessa Marianne Nylund Anne Birgitta Yeung (toim.) Vapaaehtoistoiminta - Anti, Arvot ja Osallisuus. Vastapaino. Jyväskylä. 195 213. Nylund, Marianne 1999. Oma-apuryhmät välittäjinä arjessa. Teoksessa Liisa Hokkanen Petri Kinnunen Martti Siisiäinen (toim.) Haastava kolmas sektori Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. Jyväskylä. 116-134. Nylund, Marianne 1996 Suomalaisia omaapuryhmiä. Teoksessa Aila-Leena Mathies Ulla Kotakari Marianne Nylund (toim.) Välittävät verkostot. Tampere: Vastapaino 193-205. Katri Merikallio 2005 42/10 Äiti löytyi, Ensikoti auttaa kun vauva tuo syvän masennuksen. Suomen kuvalehti. 24-31. vertaistuesta kohtaamisiin 9

Mikä on vertaistuen merkitys ja asema vapautuneen vangin selviytymispolulla, millaisia vertaistukeen liittyviä, selviytymistä edistäviä tarpeita vankilasta vapautuneilla on ja onko vertaistuella sellaisia tehtäviä vapautuvan vangin selviytymispolulla, mitä mikään muu taho ei voi korvata? Vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua teksti: Paulette Etelävuori, YTM Tarkastelukulmani liittyy yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen ja siihen millaisesta avusta vapautuva vanki voisi hyötyä. Pohdin myös yksittäisen vangin elämänkulkuun liittyvien käännekohtien merkitystä päihde- ja rikoskierteen alkamisessa, syrjäytymisessä ja selviytymi-isessä. Käsittely perustuu pro gradu -tutkimukseeni, jossa sa empiirinen osa muodostuu viiden päihde- ja vankilakierteestä selvinneen KRIS -vertaistukijan haastattelusta. Löysin vertaistukitoiminnalle oman erityisen tehtäväkettänsä, erityisesti vapautuvan vangin arjessa, mutta ta myös tärkeänä toimijana muiden toimijatahojen rinnalla la ja niiden aikaansaamien tulosten vahvistajana sekä vertaisryhmän yhteisen äänen kuuluvaksi tuojana. Vankilasta vapautuneen selviytymispolun reittiä ja sillä kulkemisen aikatauluja tulisikin voida suunnitella yhteistuumin, kunnioittaen erityisesti selviytyjän itsensä asiantuntemusta. a. Selviytymisprosessi näyttäytyy tutkimuksessani paremminkin selviytymisen pelikenttänä kuin polkuna. Yksinäisyys, keinottomuus ja yhteisyyden kaipuu Työelämässä olen toistuvasti päätynyt pohtimaan niitä tekijöitä, jotka voivat pahimmillaan johtaa syrjäytymiseen ja päihde- ja rikoskierteeseen. Olen kohdannut ihmisen yksinäisyyttä, keinottomuutta ja yhteisyyden kaipuuta sekä avun saamisen sattumanvaraisuutta. Olen havainnut sekä viranomaistehtävissä että järjestötyössä järjestelmän jäykkyyttä, asiakkaan ongelmien ja auttamisjärjestelmän kohtaamattomuutta, mielikuvituksettomuutta, muiden auttamistahojen väheksymistä ja kilpailuasetelmia sekä toisaalta työntekijöiden hyvää auttamistahtoa ja samalla la neuvottomuutta todellisten toimintaedellytysten (aika, a, raha, valtuudet, asenteet ja joskus taidotkin) puuttuessa. Toisaalta olen myös nähnyt vertaistuen ja muun vapaa-aehtoistoiminnan löytäneen paikkansa voimavarana viranomaistoiminnan rinnalla. Syrjäytymistä ehkäisemään Uuden rikoslain ja vankeuslaitoksen kokonaisuudistuksen myötä vankilalaitos on kehittymässä rangaistuslaitoksesta kuntouttavaan ja syrjäytymistä ehkäisevään suuntaan, jolloin jokaiselle vangille laaditaan yksilöllinen, vankeusaikaa, vapauttamista ja ehdonalaista vapautta koskeva suunnitelma. Vankilaviranomaiset tekevät yhteistyötä vangin kotikunnan sosiaali-, terveys- ja asuntoviranomaisten sekä päihdehuollon, työvoimahallinnon ja kriminaalihuoltolaitoksen aluetoimistojen kanssa. Vapautuvien vankien virallisia auttajatahoja ovat Oikeusministeriön Rikosseuraamusviraston alainen Kriminaalihuoltolaitos sekä kuntien viranomaiset. Kriminaalihuoltolaitoksen tehtävänä on vapaudessa suoritettavien yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpano. Epävirallisina auttamistahoina toimivat useat järjestöt, joista vuonna 2003 perustetun KRIS-Suomi ry:n toiminta keskittyy erityisesti vastavapautuneiden vankien vertaistukemiseen. Useat tutkijat ovat 2000-luvun alussa kiinnittäneet huomiota yhteiskuntamme muuttumiseen kansalaisten kanalta vaikeasti hallittavaksi. Sosiaalista turvallisuutta tavoitellaan, mutta hyvinvointijärjestelmämme joutuu kamppailemaan muutospaineissa samaan aikaan kun taloudelliset tekijät ovat nousseet päätöksenteon pohjaksi; palveluja on alettu yksityistää ja siirtää omaisten ja järjestöjen tehtäviksi (Niemelä 2000, 29). Tämä kehitys vaikuttaa myös vankilamaailmaan, joka toimii näköalapaikkana syrjäytymisongelmiin ja niiden seurauksiin; valtaosalla vangeista on päihdeongelma ja he elävät yhteiskuntamme marginaalissa (Salminen & Toivonen 2002, 5, 7). Turvattomasta lapsesta nuoreksi vangiksi Kyky elämän itsenäiseen hallintaan kehittyy arkielämän konkreettisissa vuorovaikutustilanteissa ja läheisyyden tarjoaman turvan kautta (vrt. Kirmanen 2000, 143). Työ, perhe ja yhteisöllisyys voivat toimia selviytymisen välineinä. Työhön aktivoinnin ensisijainen tavoite on aktiivi- 10 areena ena 1/08 - Kohtaamisia am av vapaaehtoistoiminnassa aeh toimi na ssa sa

nen elämä, kun taas perhe, kontrolloimalla jäsentensä elämäntapaa ja käyttäytymistä, suojelee yksilöä muun muassa syrjäytymisen kielteisiltä vaikutuksilta. (Raunio 2005, 72 74.) Kaikilla haastateltavillani on ollut jossakin lapsuus ja nuoruusvaiheissaan aikuisen antaman turvan vajetta, esimerkiksi aikuisuuden puutetta, turvattomuudentunnetta, kehitysvaiheeseensa tai voimavaroihinsa nähden sopimattomia vaatimuksia ja riittämättömyyden tunnetta. Läheisten kuolema tai vakava sairastuminen, väärille urille lähteneen nuoruuden kapinointi, unelmien romuttuminen ja vaihtoehtojen puuttuminen elämänvalinnoissa mainittiin sellaisina käännekohtina, jotka alkoivat kuljettaa elämää syrjäytymisen suuntaan. Kiintymysteorioiden mukaan voitaisiin ajatella, että nämä kokemukset yhdessä muiden vaurioittavien tekijöiden kanssa ovat johtaneet epävarman kiintymystyylin kehittymiseen, mikä puolestaan on yksi turvallisuuden tunnetta ja sen puutetta selittävistä tekijöistä (vrt. Horppu 1998, 137 141). Perusturvallisuuden vakava järkkyminen kasvattaa osaltaan riskiä elämäntilanteiden hallinnan vaikeuksiin myöhemmällä iällä ja tilannetta pahentavat vankilakokemuksen tuomat turvattomuuden tunteet, jotka myös lisäävät vankilakärsimystä (Kauppila 2000, 224, 262). Tätä taustaa vasten voi ymmärtää päihde- ja rikoskierteeseen joutumisen. Toisaalta kaikki haastateltavani kertoivat myös lapsuuteensa liittyvistä hyvistä kokemuksista, jolloin } Vankila-aika on nöyryyttänyt. Ovi ei aukea ilman vartijaa. Katsoo yhteiskuntaa alhaalta ylöspäin. } heidän kasvuympäristöissään on vietetty ainakin ajoittain tavallista lapsiperheen arkea. Vahvuustekijät eivät kuitenkaan ole suojanneet heitä murrosiässä, jolloin he yhtä lukuun ottamatta ovat joutuneet pahaan päihdekierteeseen. Ensimmäiset vankilakokemuksetkin on saatu 18 28 ikävuosien välillä. Kansalaisista on tullut vankeja jo nuorina aikuisina. Vangista hyväksyntää ja ihmissuhteita etsiväksi entiseksi vangiksi. Vankilaan joutuminen oli niin suuri järkytys, ettei sitä voi sanoin kuvata. Vankilaan joutuminen konkretisoi haastateltavilleni rajojen vastaan tulemisen. Nöyryytyksen tunteista huolimatta vankilajaksot ovat antaneet mahdollisuuden selviytymissuunnitelmille, itsensä kehittämiselle ja ajatuksien suuntaamiselle paremman tulevaisuuden toivoon. Kokemuksena kuitenkin oli, että suunnitelmat kariutuivat vapautumisten jälkeen. Selviytymisen edetessä taas päihde- ja rikoskierteestä selviytyjän on ollut vaikeaa sisäistää sitä, että hän kuuluu yhteiskuntaan samanarvoisena muiden kanssa; luonnollinen kohtelu kansalaisena, ei entisenä vankina, on yllättävää. Oli outo kokemus, kun poliisit ratsiassa toivottivat minulle hyvää matkaa. Olin tottunut siihen, että minut pidätetään ja viedään putkaan. Selviytymisponnistelujen aikana on myös valjennut se, miksi muut kansalaiset ja viranomaiset eivät kovin helposti ota entistä päihdeongelmaista rikollista todesta. Vaikeiden kokemusten jälkeen selviytynyt on tunnevammainen ja yhteistyö hänen kanssaan on riski Laaja-alainen, konkreettinen tuki heti vapautumisen jälkeen mainittiin tutkimuksessani kaikkein merkityksellisimpänä selviytymistä ylläpitävänä tekijänä (vrt. Kauppila 1999, 261, 265, Granfelt 2003, 9, 10). Toiseksi tuli vakiintunut parisuhde ja kolmantena muiden läheisten tuki. Vertaistuen yksi tärkeä tehtävä näyttäisikin olevan toimiminen aikuiselämän kiintymyssuhdetta eheyttävänä kokemuksena silloin, kun muita kiintymyskohteita ei ole tai ne eivät toimi (vrt. Horppu 1998, 145 148). Ymmärrykseni mukaan vertaisryhmä luo turvalliset puitteet kiintymyssuhteen opetteluun, siitäkin syystä, että se ei ihmissuhteena ole niin vaativa vastavuoroisuudessaan kuin parisuhde tai sukulaisuussuhde, jotka kytkeytyvät yhteiseen historiaan ja tulevaisuudensuunnitelmiin. Entisestä vangista yhteiskunnalliseksi toimijaksi ja kansalaiseksi Näin vankilassa ihmisiä, joiden vaatteissa luki KRIS. KRIS-Suomi ry:n toiminta on kansalaistoimintaa, johon kuuluu vapautuvien vankien henkilökohtainen tukeminen, erilaiset projektit, valtakunnan rajatkin ylittävä yhteistyö, avustustoiminta ja yhdistyksille kuuluva normaali hallinnointi. Vertaistukijat ovat itse päihde- ja rikoskierteestä selviytyneitä. Haastateltavat toivat vakuuttavasti esiin KRIS -vertaistukitoiminnan sitovuuden; toimijat matkustavat vankiloihin, tuettavien luokse, tiedotus- ja yhteistyötilaisuuksiin ja yhdistyksen sisäisiin kokouksiin. Tukisuhteen alkuvaiheessa, vangin vapauduttua, tukija on tuettavansa kanssa läsnä ympäri vuorokauden. Myös saatavilla olo vaatii ympärivuorokautista valmiutta tukea antaviin puhelinkeskusteluihin tai tapaamisiin. Toisaalta KRIS -toiminta mainitaan elämälle tarkoituksen antavaksi elämäntavaksi. Se, että voi itse olla tukijana ja nähdä muiden selviytyvän, auttaa jaksamaan omalla elinikäisellä toipumistiellä ja myös aikaa ja voimia vievässä yhdistystoiminnassa. (vrt. Hyväri 2001, 171, Kivelä 2004, 9.) Haastateltavillani oli paljon kokemusta, sekä tuen saajana että toimijana muistakin yhteisöistä, kuin KRISry:stä. Niiden merkityksen eritteleminen omassa selviytymistarinassa koettiin kuitenkin hankalaksi. Odotukset viranomaistuelle Viranomaistuelta odotettiin sekä vertaistukijan, että tuettavan näkökulmasta dialogista vuorovaikutusta, johon liitettiin muun muassa asiallinen kohtelu, ymmärrys vankilasta vapautuneen ongelmien erityispiirteisiin, tiedon jakaminen, asioiden eteneminen viranomaisessa ja puolesta puhuminen. Hyvä yhteistyö viranomaisten kanssa nähtiin suhteina, joissa asiakas, yksittäinen vapautunut vanki tai KRIS -yhteisön edustaja, oppii asioimiskäytäntöjä ja yhteiskunnallista termistöä. Näin syntyy kokemusta yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja asiakkaan sosiaalinen toimintakyky vahvistuu. vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua 11

Toipuminen on koko elämän käsittävä prosessi Erään haastateltavani määrittelyn mukaan selviytyminen on konkreettinen tilanne, jossa on selviydytty pois jostakin. Selviytymiseen liittyy usko toipumisen mahdollisuuteen ja se johtaa toipumiseen. Toipuminen taas on koko elämän käsittävä prosessi. Kaikki haastateltavat nimesivät kertomuksissaan sellaisia elämänsä tapahtumia, jotka ovat pysäyttäneet heidät tekemään ratkaisevan, itsenäisen päätöksen kohti selviytymistä. Merkittävinä vaikuttajina omaan ratkaisuun mainittiin otollisella hetkellä koetut pienet asiat; kuten lämmin katse tai inhimillinen kohtelu. Muutoshalukkuus ei sinänsä liitykään pelkästään tiettyihin tapahtumiin, vaan niihin merkityksiin, joita ihminen antaa kokemuksilleen (Koski-Jännes 1998, 76, 96.) Ensiarvoisen tärkeiksi mainittiin ympärivuorokautinen toisen ihmisen läsnäolo välittömästi vankilasta vapautumisen jälkeen, koska juuri silloin yksinäisyyden tuska on suuri, itsetunto heikko, oma toiminta lyhytjännitteistä ja kynnys viranomaisten tapaamiseen korkea. Selviytymismotivaation ylläpitämisessä taas merkitystä oli sellaisilla ihmissuhteilla, joissa ei tarvitse suorittaa ja joissa on mahdollisuus kohdata turvallisesti toipumisen myötä herääviä uusia tunteita sekä sitä, että nähtiin jo selviytyneiden voivan hyvin ja saatiin kuulla heidän selviytymistarinaansa. Nähdä, että elämästä voi selvitä, eikä tarvitse aina kärsiä. Selviytymistä edistäväksi mainittiin myös konkreettisen tiedon saaminen sekä avun tarjoaminen päihdekierteen aikana, vankila-aikana ja vapautumisen jälkeen, siitä huolimatta, ettei apua aina tarjoamishetkellä otettu vastaan tai siihen ei sitouduttu. Turvallisuuden tunteen syntyminen ja kasvatus vaativat vuorovaikutusta tukijan ja tuettavan välillä (Kirmanen 2000, 137; Hämäläinen 1999, 16). Tarja Kauppilan haastattelemista vangeista suurin osa on kokenut, etteivät he ole siviilissä saaneet lainkaan apua ammattiauttajilta ja että epäviralliset tahot ovat tukeneet heitä paremmin kuin viralliset. Hänen tutkimuksensa mukaan selviytymistä estäviä tekijöitä ovat yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet ja sosiaalinen kyvyttömyys, jotka liittyvät arkielämässä kohdattuihin konkreettisiin vaikeuksiin. (Kauppila 1999, 136, 137, 254.) Vapautuvien vankien tuen tarve näyttäisikin liittyvän sellaisiin vuorovaikutuksellisiin suhteisiin, joissa turvallisuuden tunne ja arjen hallinta voivat lisääntyä. Viranomaisten mahdollisuudet tukevaan vuorovaikutukseen vapautuvan vangin kanssa ovat rajalliset etenkin ajan käytön suhteen. Vapaaehtoisilla tukijoilla sen sijaan on tarjottavanaan aikaa ja elämänkokemusta minkä lisäksi vertaistukijan kokemustieto antaa vapautuneelle vangille turvaa ja näköalaa selviytymisen mahdollisuuksista. Auttamiskulttuurin uudelleen muokkaamiseen tarvitaankin kaikki mahdollinen sosiaalipolitiikan ja kokemuspolitiikan asiantuntijuus ja avoin dialogi, jossa ammatillinen tieto ja kokemustieto tulisi nähdä erilaisina osaamisen ja tietämisen tapoina (Hyväri 2001, 274 279, 286). Selviytyminen vaatii elämänhallinnan taitoja Sisäiseen elämänhallintaan liittyy kyky tehdä omaan elämänkulkuun liittyviä myönteisesti ohjaavia ratkaisuja ja ulkoiseen elämänhallintaan osallisuus riittävästä toimeentulosta, ihmissuhteista, työstä, koulutuksesta, edunvalvonnasta, palveluista, harrastustoiminnasta ja muista elämisen laadun kannalta merkittävistä yhteiskunnan instituutioista ja toimintajärjestelmistä (Hämäläinen 1999, Liite 1). Osapuilleen kaikesta tästä päihdeongelmaiset rikoskierteeseen joutuneet vankilasta vapautuneet ovat syrjässä. Viranomaistuen lisäksi he tarvitsevat lähiyhteisöä elämänhallinnan oppimiseksi ja todellisen yhteiskunnallisen osallisuuden saavuttamiseksi. Vertaistukiyhteisö on yksi ratkaisu silloin, kun toimivia omaissuhteita ei ole ja myös omaissuhteiden tueksi. Herman Nohlin (1879 1960) sosiaalipedagogiset ajatukset sopivat mielestäni erinomaisesti myös vertaistukitoiminnan ajattelun pohjaksi. Nohlin mukaan pedagogisen suhteen tavoitteena on uinuvan ihmisyyden herättäminen. Tämä johtaa uudenlaiseen tietoisuuteen, mikä voi vaikuttaa rikoksentekijän päätökseen elää rikoksetonta elämää, vaikkei häntä voidakaan pakottaa olemaan tekemättä rikoksia. Politiikan ja pedagogiikan yhteiseksi tehtäväksi ja kaiken auttamisen lähtökohtana voitaisiinkin nähdä tahdon herättäminen oma-apuun ja vastuullisuuteen itseä ja yhteiskuntaa kohtaan. (Hämäläinen 2004, Hämäläinen & Kurki 1997, 84, 88.) Vankilasta vapautuneet ovat asiakkaina erityisen ammatillisen työotteen tarvitseva ryhmä. Koska pelkkä ammattiapu ei näytä olevan riittävää vapautuneen vangin selviytymiselle, voisi yhteinen orientaatioperusta avata yhteisen kielen ja antaa hyvän pohjan toimivalle yhteistyölle ammatti- ja vapaaehtoistoimijoiden välille. Sosiaalipedagogisen käsitteistön ja orientaation kautta tukitoiminta avautuisi vuorovaikutukselliseksi tavoitteelliseksi kanssakulkemiseksi, jossa sekä tukija että tuettava saavat samanlaiset välineet omien tavoitteidensa määrittelyyn ja saavuttamiseen. Tutkimuksellinen ote sosiaalipedagogisessa työssä tarkoittaa myös tapaa ajatella enemmän kuin jonkun kaavan mukaan (Väisänen 1999, 33). Päihde- ja rikoskierteestä selviytyneiden perustama KRIS -vertaistoiminta näyttää perustuvan selkeästi kahteen perusajatukseen, läsnäoloon ja yhteisöllisyyteen. Toiminnan toteutus muistuttaa sosiaalipedagogiseen orientaatioon perustuvaa voimaannuttavaa otetta, jossa toimijoilla on vahva luottamus ihmisen mahdollisuuksista muutokseen. Tukijan ja tuettavan välinen suhde muotoutuu tukijan oman esimerkin ja yhteiskunnassa rikoksettomana elämiseen opastamisen kautta. Tuettavaa kannustetaan hoitamaan elämänsä arkiasiat, kuten viranomaisasiat, asuntoasiat ja terveydenhoitoon liittyvien asiat kuntoon (tietoisuuden herättäminen, aktivointi ja oma-apu). Tuettavan ja tukijan välinen vuorovaikutussuhde perustuu tasavertaisuuteen (dialoginen suhde, subjektius). Tuettava liittyy yhteisöön ja hän saa yhteisössä tehtäviä tai hänelle etsitään sopivaa koulutusta, kuntoutusta tai tehtäviä yhteisön ulkopuolelta (osallisuus, subjektius). Tuettava voi kuntoutumisensa myötä toimia yhdistyksessä aktiivisesti 12 areena 1/08 - Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa

ja olla mukana sen kehittämisessä, yhteistyösuhteissa ja vaikuttamisessa (yhteiskunnallinen toimija, yhteiskunnallinen osallisuus). Vertaistukijan kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen myötä tuettava voi pohtia elämänkulkuunsa liittyviä käännekohtia ja ymmärtää ja hyväksyä menneisyytensä osaksi elämänkokemustaan (elämänkulku). Hän voimaantuu yhteiskunnalliseksi osallistujaksi sitä mukaa, kun henkilökohtaiset asiat järjestyvät, itsetunto kohenee ja sosiaaliset taidot hioutuvat. (vrt. Hämäläinen 1999) Vertaistuki läsnäoloa ja yhteisöllisyyttä arjessa Mielenterveyden Keskusliiton vertaistuki-käsitteen määrittely on selkeä: Vertaistuki on omaehtoista ja yhteisöllistä tukea sellaisten ihmisten kesken, joita yhdistää jokin kohtalonyhteys; sellainen kohtalonyhteys, jonka yhteiskunta määrittelee poikkeavaksi ja joka edellyttää enemmän sosiaalista tukea. (Vuorinen 1996, 7.) Tällainen kohtalonyhteys voi merkitä vapautuneiden vankien kannalta marginaalissa elämistä, mutta sielläkin voidaan rakentaa positiivista minuutta. Susanna Hyväri on tutkinut selviytyjien perustamia uusia yhteisöjä, joissa selviytyjät toteuttavat omia näkemyksiään hyvästä auttamisesta. Näin marginaalissa koettu eristyneisyys muodostuu eettiseksi lähtökohdaksi yhteisyyteen kiinnittymiselle ja eristyneisyys poistuu. (Hyväri 2001, 170, 171.) Uudet yhteisöt voivat tarjota toisia mahdollisuuksia, joiden saaminen missä tahansa elämänvaiheessa tai -tilanteessa estää yksilöä olemasta sidoksissa yhteen ainoaan elämänkulkuun ja lisää hänen mahdollisuuksiaan uuden identiteetin rakentamiseen ja itsetunnon vahvistamiseen (vrt. Roos 1998, 29 31.) Omassa tutkimuksessani totean vertaistuen olevan aitoa auttamista arjessa, mikä merkitsee, ymmärrystä, rinnalla kulkemista ja mahdollisuutta kertoa tarinansa ilman selittelyjä. Vertaistukijaa ja tuettavan liittää yhteen yhteinen kokemus, jonka pohjalta vertaistukijan koetaan ymmärtävän tuettavan voimavarat paremmin kuin muut auttajatahot ja viranomaiset ja osaavan antaa tuettavalleen aikaa parantua ja kertoa tarinaansa omaan tahtiinsa. Vertaistukijan kanssa voi kokea itsensä hyväksytyksi ja ihmisarvoiseksi, voi puhua kaikenlaiset olot eikä tunteita tarvitse peitellä, mikä vähentää suorituspaineita ja lisää turvallisuuden tunnetta. Vankilasta vapautuneelle vertaistuen tärkein paikka on välittömästi vankilasta vapautumisen alkuviikkoina selviytymismotivaation vahvistajana sekä tukena arkiasioiden järjestelyissä ja mielekkään elämäntavan löytämisessä. Sen erityisenä toimintakenttänä on vapautuneen vangin arki, jossa tuki muodostuu saman kokeneen ihmisen läsnäolosta vaikeina hetkinä, siviilissä elämisen taitojen opettamisesta, käytännön asioiden hoitamisesta yhdessä, yhteisöllisyydestä ja selviytymismotivaation ylläpitämisestä. Vertaisryhmä on henkinen koti Vertaisryhmätoiminta syntyy haastateltavieni mukaan tarpeesta ja kuolee tarpeettomana. Se voi toimia lähiomaisen roolissa vankilasta vapautuneelle ja saattaa olla ainoa yhteisö, johon hän kuuluu. Samanaikaisesti yhteisössä olevat muodostavat tukiverkoston toinen toisilleen. Toiminnan onnistumisen edellytyksenä on vertaistukijoiden oma motivaatio ja jaksaminen. Yhteisössä toimiminen koetaankin niin tärkeäksi ja antavaksi, että periksi ei kovin helposti anneta. Vertaisyhteisö mainitaan henkisenä kotina siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että voimia vievät vertaissuhteiden intensiivisyys, hallintoon liittyvät pulmat, työ organisaation eri tehtävissä ja ympäristöstä tulevat negatiiviset asenteet ja kokemukset. Yhteisen kohtalon jakamisen tunnetta ei voi korvata mikään muu taho. Toimimalla KRIS:issä voin myös korvata yhteiskunnalle jotakin siitä pahasta, jota olen tehnyt. Vertaistukiryhmän antama mahdollisuus yhteisöllisyyteen, kiintymyssuhteisiin ja kuulluksi tulemiseen omalla kielellä vähentää tuen saajan erilaisuuden tai huonommuuden tunteita ja rentouttaa, mikä puolestaan voi vapauttaa tämän voimavaroja selviytymiselle. Vapautuneiden vankien vertaistukitoiminnan erityispiirteenä on, että yhteiskunnallinen luottamus joudutaan ansaitsemaan ja todistamaan, vaikka toimijat ovat jo sovittaneet rikollisen tekonsa yhteiskunnalle vankeudella. Vankilataustaisten, marginaalissa elävien oma ääni jää helposti kuulumatta virallisissa organisaatioissa ja päätöksenteossa. Vertaistukiyhteisöillä on mahdollisuus tuoda kuuluviin oman ryhmänsä kokemusperäistä tietoa yleiseen keskusteluun, viranomaisille ja päätöksentekoon. Ajatusten suuntautuminen selviytymiseen ja tulevaisuuteen alkaa haastateltavieni mukaan voimistua sitten, kun arkielämän asiat, viranomaisasiat ja oman elämän rakentuminen siviilissä ovat alkaneen järjestyä. Vertaisryhmään kuuluvilla on samantapainen elämänkokemus ja yhteiset periaatteet, joiden pohjalta puhutaan samanlaisin käsittein. Vertaistuki antaa aikaa parantua omaan tahtiin. 13

Vertaistuki puuttuva palanen tukijärjestelmämme kokonaisuudesta Vankilasta vapautuneen selviytymisen tukemiseksi ei näytä olevan liikaa palveluja, eikä vääriä palveluja. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja toisaalta mikä ei tänään tunnu auttavan voi jo huomenna olla saman ihmisen kohdalla a juuri oikeaan osunut tuki. Tuen saannin oikea-aikaisuus s ja siihen liittyen pitkäjänteisyys ja ymmärrys vankilasta a vapautuneen erityisongelmiin antavat niin viranomaistukijalle kuin vapaaehtoistukijalle voimia ja pitkämielisyyttä ä tarjota apuaan yhä uudelleen silloinkin, kun tuntuu siltä, että auttamistoimet ovat menneet hukkaan. Kukaan meistä ei tiedä, ei tukija eikä tuettava, milloin tuettavan elämässä ä tapahtuu se käännekohta, joka johdattaa hänet lopullisesti i selviytymisen suuntaan. Joillakin viranhaltijoilla on ollut rohkeutta lähteä tukemaan uudenlaista toimintaa pelkäämättä omaa virkaasemaansa. Viranomaistoiminnalla on valtaa, tietoa ja taitoa, jota he voivat käyttää vapautuvan vangin selviytymistä edistävästi. Tähän liittyy myös vapaaehtoisauttajien toiminnan mahdollistaminen. Haastateltavani odottivat t viranomaisilta asiantuntemusta ja rohkeutta toimivaan vuorovaikutukseen. Useiden yksittäisten viranomaistahojen kanssa vuorovaikutus näyttääkin muodostuneen aidoksi dialogiksi, jossa korostuvat pyrkimykset tiedolliseen ja toiminnalliseen tasa-arvoon, mikä on osaltaan ollut vahvistamassa vapaaehtoisauttajien toimintakykyä. Käsitykseni mukaan KRIS:läiset ovat osassa viranomaissuhteita kokeneet parasta mahdollista ammatillista työtä, jossa monipuolisissa dialogisissa suhteissa keksitään vaihtoehtoisia elämänpolkuja, ratkaistaan umpiperätilanteita ja oivalletaan tässä ajassa elävän ihmisen kohtalon kysymyksiä hänen voimavarojaan lisäävällä tavalla (Hyväri 2001, 286). Vertaistukijat ovat myös kokeneet olleensa tärkeitä ä viestinviejiä omasta tietotaidostaan, vertaistukijan ja asiakkaan näkökulmasta, viranomaisiin päin varsinkin, kun uskottavuusongelmia on ollut sekä vankiloissa, että niiden n ulkopuolella. Joskus myös vaitiolovelvollisuuden- ja asiantuntijuuden käsitteiden tulkinnat ovat tuottaneet pulmia, muun muassa siten, että tietoja ei anneta tai vertaistukijaa a ei hyväksytä mukaan viranomaistilanteisiin Vertaistuki liittyy viranomaisten ja muiden tukitahojen rinnalla tukiverkkoon, jonka turvin yksilö opettelee e uudenlaisen identiteetin rikoksettomana kansalaisena. Rikoksettomuuden ohella vapautunut vanki tarvitsee myös aidon tunteen ja tiedon siitä, että hänestä välitetään ja että hänellä on merkitystä omana itsenään yhteisössä. Tähän haasteeseen vertaistuki voi vastata. Vertaistoiminta ei mitätöi muiden antamaa apua vaan ideana on mahdollistaa a vankilasta vapautunut hoitamaan viranomaisasiansa, käyttämään saatavilla olevia palveluita tarkoituksenmukaisesti i ja hakeutumaan tarvittaessa erityisavun piiriin. Tärkeänä ä periaatteena on toimiminen käsi kädessä ja avoimesti viranomaisten ja muiden auttajatahojen kanssa. Vankilasta vapautuneen selviytymispolku Selviytymispolku muodostuu tutkimukseni mukaan selviytyjän yksilöllisten ominaisuuksien, elämänkokemuksen ja myös sattuman mukaan. Polku rakentuu niistä valmiuksista, joita yksilölle on kertynyt ennen vankilakierteeseen joutumista ja tukikokemuksista, joita hän on kohdannut vaikeuksissa ollessaan, vankeudessa ja vankeudesta vapauduttuaan. Auttamisen kulttuuri ja dialogi yhdistävät yhteiskunnan ja yksilön ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Sosiaalipedagogiikka antaa yhteisen käsitteistön, dialogin mallin ja muutoksen mahdollisuuteen uskovan ihmiskäsityksen. Elämänpolitiikka, edellistä tukevana, luottaa siihen, että ihmiset hyötyvät toisista mahdollisuuksista. Yksilön oma kokemus olotilastaan määrittelee hänen selviytymisensä vaiheen ja onnistumisen sekä oman hyvän elämänsä mittarit. Yksilöllisten elämänkokemusten ja niiden uudelleen oivaltamisen kautta syntyy kokemuspolitiikkaa, joka tuo yhteiskunnalliseen keskusteluun kokemuksellisen näkökulman. Parhaimmillaan yhteiskunnallinen selviytymisen pelikenttä on silloin, kun siinä on salliva ilmapiiri syrjäytymisestä selviytymisen mahdollisuudelle ja yhteinen ymmärrys auttamisesta; yhtenäinen auttamisen kulttuuri. Haastattelujeni pohjalta syrjäytymisen ja selviytymisen tilat näyttäisivät menevän päällekkäin. Lapsuusajan kokemukset näyttävät viitoittaneen tietä syrjäytymiselle, mutta samalla lapsuusajalta kertyneet vahvuustekijät ovat luoneet pohjaa selviytymiselle. Aikuisuuden syrjäytymiskierteessä lapsuuden aikana kertyneet voimavarat saattavat sopivissa olosuhteissa tulla käyttöön, minkä lisäksi aikuinen on voinut tietoisesti ryhtyä kehittämään itsessään uusia vahvuuksia. Sisäisen tarinan kertomisen kautta elämänkokemukset alkavat saada uusia, selviytymisen tielle johtavia merkityksiä. Tässä uuden identiteetin muodostumisessa vapautuvan vangin lähipiiri voi auttaa ja kannustaa, mutta myös estää ja jarruttaa prosessia (Hänninen 2000, 146). Yhteiskunnallisen päätöksenteon ja yksilöiden kokemusten välillä tarvitaan dialogia, jotta yksilö voi selviytyä. Dialogin määrästä ja laadusta riippuu, minkälaiseksi auttamiskulttuuri muodostuu ja miten yhteiskunnan resursseja suunnataan syrjäytyneisyyden olotilasta selviytymisen olotilaan polkujaan rakentaville. Mitä sattumanvaraisempaa auttaminen on, sitä pienemmät mahdollisuudet vankilasta vapautuneella on valintoihin ja uusiin mahdollisuuksiin. Elämäntarinan uudelleen kirjoittaminen ja aikuisen mahdollisuudet uusien ihmissuhteiden solmimiseen alkavat siinä vaiheessa, kun itselle rehellinen päätös selviytymisen tielle lähtemisestä on tehty (vrt. Koski-Jännes 1998, 61 77, Horppu 1998, 148). Selviytymishalukkuus syntyy ja voimistuu, kun ympäristöstä tarjotaan tukea ja apua ja otetaan asia puheeksi. Avun tarjoajien pitää olla aktiivisia ja aloitteellisia samaan tapaan kuin kriisityössä. Vankilasta vapautunut tarvitsee välineitä oma-apuun ja tukea yksilöllisten tarpeittensa mukaan. Vapautuneiden vankien tukeminen taas vaatii erityisosaamista ja verkottumista, jonka perustan muodostavat eri toimijatahojen jatkuva dialogi. Verkottumisen aloitteentekijänä ja asenteiden muokkaajana keskeinen merkitys on sosiaalityöllä. 14 areena ena 1/08 - Kohtaamisia am av vapaaehtoistoiminnassa aeh toimi na ssa sa

Sosiaalipedagoginen ajattelu YHTEISKUNTA mahdollistaja SOSIAALIPOLITIIKKA Auttamisen kulttuuri Syrjäytyneisyyden olotila SOSIAALIPEDAGOGINEN VIITEKEHYS subjektiustietoisuuden herääminen yhteisöllisyys aktivoituminen itseapuun osallisuus yhteiskunnallinen toimintakyky marginaali SELVIYTYMISPOLKU YMISPOLKU epävarmuus vastuunotto usko tulevaisuuteen valinnat sitoutuminen toiset mahdollisuudet ELÄMÄNPOLITIIKKA KOKEMUSPOLITIIKKA keskiö Selviytymisen olotila Dialogi VERTAISTUKI vertaistoimija / itsensä auttaja YKSILÖ Oma kokemus olotilasta Kuvio 1. SELVIYTYMISEN PELIKENTTÄ Kokemus mielekkäästä ja tarkoituksenmukaisesta elämästä Tutkimuksen perusteella aktiivitoiminta vertaisyhteisössä antaa vankilasta vapautuneelle kokemusta mielekkäästä, tarkoituksenmukaisesta elämästä. Kokeneemman n selviytyjän ja vasta-alkajan välisessä suhteessa uuden tulokkaan tietoisuus herää ja hän aktivoituu oma-apuun, sisäiseen elämänhallintaan ja jos voimavarat riittävät, vähitellen myös muiden auttamiseen. Tätä kautta hänen n yhteiskunnallinen vaikuttamisensa kehittyy ja elämänhallintansa lisääntyy. Näin vapautuvalle vangille avautuu u mahdollisuus kokea olevansa yhteiskunnan täysivaltainen n kansalainen, yhteiskunnan hyväksytty jäsen, joka vaikuttaa oman elämänsä kulkuun, toimii mielekkäästi ja kuuluu lähiyhteisöön (Raunio 2005, 72 74). Vertaistukijan ja tuettavan dialogisessa vuorovaikutussuhteessa molemmat kasvavat samassa yhteisössä, syntyy kokemuksen asiantuntijuutta. Oma menneisyys, joka aiemmin on pitänyt t piilottaa, saa arvon, omat vahvuudet tulevat käyttöön ja vahvistuvat entisestään. Tämä poikkeaa ammattiauttajan ja tuettavan välisestä dialogisesta suhteesta. Vertaistuen lisäksi kokemuksen asiantuntijuudella on tärkeä paikkansa a vapautuvien vankien selviytymiseen liittyvissä yhteiskunnallisissa työryhmissä ja päätöksenteossa. Siitä millaisilla elämänkulun käännekohdilla on vaikutusta vankilasta vapautuneen selviytymiseen, voi tutkimukseni pohjalta päätellä, että koko elämänkulun aikana a kaikki sellainen, mikä on antanut selviytymisen välineitä ä jo ennen rikostekojakin, toimii pohjana myöhemmälle selviytymiselle. Vaikeiden vaiheiden aikana mitkään vilpittömät auttamistoimenpiteet eivät ole turhia, vaan antavat tapahtumahetkellä tunteen välittämisestä ja luovat osaltaan pohjaa muutoshalukkuuden heräämiselle ja selviytymiselle. Vapautuvan vangin selviytymispolkuun vaikuttavat oleellisesti vangin subjektiiviset kokemukset vankilasta ja vankilaviranomaisten ja vankilan ulkopuolisten tahojen, niin virallisten kuin epävirallistenkin, välinen yhteistyö. Motivoituminen selviytymistielle lähtemiseen vaatii pitkäjännitteistä tukea ja jonkinlaisen voimakkaan käännekohdan, jossa yksilö tekee vilpittömän päätöksen rikoksettomaan elämään tahtomisestaan. Tämän päätöksenteon jälkeen hän tarvitsee itselleen soveltuvaa ja oikea-aikaista tukea, jotta päätös pitäisi ja hän selviytyisi vaikeiden vaiheiden yli. Tukijoilta vaaditaan vahvaa uskoa ihmisen muuttumisen mahdollisuuteen ja kestävyyttä uusien mahdollisuuksien antamisessa. Kaikkien tukijatahojen työllähän on sama päämäärä: vankilasta vapautuneen selviytyminen yhteiskunnan toimivaksi, rikoksettomaksi kansalaiseksi. Vertaistuen merkitys ja asema Vapautuneet vangit näkivät vertaistuen merkityksen korvaamattomana. Vaikuttaa siltä, että eri tukitahot myönsivät teoriassa vertaistuen tärkeyden, mutta aitoa dialogia vielä opetellaan ja toimivia yhteistyömalleja kehitellään niin suhteessa vertaistukeen kuin muihinkin yhteistyökumppaneihin. Vertaistukiyhteisö KRIS-Suomi ry on toimintansa alusta alkaen hakenut aktiivisesti dialogista kumppanuutta eri tahojen kanssa ja onnistunutkin siinä. vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua 15

vangin olemassaoloa ja selviytymiseen tarvittavaa kestävyyttä. Selviytymismotivaation ylläpitämiseksi vapautunut t vanki tarvitsee kokemuksen elämänsä mielekkyydestä ja omasta tarpeellisuudestaan sekä konkreettiset mahdollisuudet selvittää hoitamattomat asiansa, esimerkiksi velat ja katkenneet ihmissuhteet. Vertaistuen ominta aluetta vapautuvan vangin selviytymisen tukemisessa on tuettavan tarpeen mukainen läsnä ä oleminen, vertaiskokemuksen jakaminen ja yhteisöllisyys. Läsnä oleva tuki on tarpeen varsinkin vankilasta vapautuneen selviytymispolun alkuvaiheessa, jolloin tuettavan omat kyvyt ovat vielä puutteelliset. Dialogisessa suhteessa vertaistukijaan tuettava saa konkreettisen todisteen siitä, että selviytyminen on mahdollista, häntä ymmärretään hänen omalla kielellään ja hänen rinnallaan kuljetaan vaikeiden vaiheiden yli. Myös suhde viranomaisiin vaatii vierellä kulkijaa. Asiointi viranomaisissa voi olla vankilasta vapautuneelle ylivoimaista. Pulmat voivat johtua vastavapautuneen omista lähtökohdista, mutta joskus s myös viranomaisten asenteista tai viranomaistoiminnan ja -rakenteiden jäykkyydestä. Vertaisten parissa vapautunut t vanki voi tuntea itsensä vapaaksi erilaisuuden paineilta; a; vertaisyhteisö koetaan henkisenä kotina, joka voi muodostua myös läheisyhteisöksi silloin, kun muita läheisiä ei ole. Sosiaalityön luonnollisena osa-alueena on eri tukitahojen avun koordinoiminen räätälöidysti kullekin asiakkaalle. Tämä vaatii virkatyötä tekeviltä myönteistä suhtautumista ei-ammattilaisten tarjoamaan tukeen, tietoa heistä ja innovatiivisuutta erilaisten selviytymispolkujen kehittelyyn sekä kykyä aitoon dialogiseen suhteeseen sekä tuettavan että eri auttajatahojen kanssa. Kukaan ei voi etukäteen ennustaa, mikä elämäntilanne, kohtaaminen tai tapahtuma on päihde- ja rikoskierteessä olevan elämänkulussa ratkaiseva käännekohta. Kaikkien auttamistahojen samansuuntainen käsitys ihmisen kehittymisen ja muutoksen mahdollisuuksista voi välittyä voimavaraksi vapautuvan vangin selviytymiselle. Vankilasta vapautuville on lukuisia tukitahoja, joiden saavutettavuus on kuitenkin sattumanvaraista. Virallisena järjestelmänä kriminaalihuolto on vapautuneita a vankeja varten. Jos uuden kriminaalihuoltolain mukaan tehtävä vapautumissuunnitelma toimii, se tukee aiempaa kattavammin vapautuvien vankien selviytymistä ja lisää eri tukimuotojen saavutettavuutta. Siinä korostetaan yksilöllisyyttä ja siinä voidaan ottaa huomioon myös vapaaehtoistahojen tarjoamat tukimuodot. Jos yleinen n ymmärrys sosiaalisten ongelmien syntymiseen johtavista a tekijöistä, niiden syntymisen ehkäisemisestä ja jo syntyneiden ongelmien korjaamisesta lisääntyisi, se voisi parantaa a myös vapautuvien vankien selviämisen mahdollisuuksia a yhteiskunnassamme (vrt. Hoikkala & Roos 2000, 9.) Motivointi elämäntavan muutokseen Tutkimukseni rajautui vapautuneisiin vankeihin, jotka jo olivat selviytymisen tiellä, ratkaiseva käännös oli jo ollut ja muutoshalukkuus syntynyt. Vankeinhoitotyöstä suurin osa on kuitenkin työskentelyä asiakkaiden kanssa, joiden todellinen halu muutokseen ei ole vielä herännyt. Työskentelyn punaisena lankana onkin silloin motivointi elämäntavan muutokseen. Motivointiin kuuluu myös taito sellaiseen dialogiin asiakkaan kanssa, että tämän sosiaaliset taidot lisääntyvät. Kaikki vangit eivät motivoidu muutokseen, mutta mistä tiedämme sen etukäteen? Inhimillinen kädenojennus ei ole koskaan turha. Minua jäi askarruttamaan kysymys siitä todellisuudesta, jossa eri viranomaistahot työskentelevät tällä hetkellä; millaisia käsityksiä heillä on vertaistuesta, millaiset konkreettiset mahdollisuudet heillä on toteuttaa vankilasta vapautuneiden tukemista, miten nyt käynnissä olevat projektit ja uusi lainsäädäntö ovat vaikuttaneet viranomaisten halukkuuteen toimia yhteistyössä kolmannen sektorin kanssa ja millaisena voimavarana he sen kokevat. Jatkotutkimusaiheet voisivatkin keskittyä alueelle, joka lisäisi tietoa nyt hajallaan olevien projektien hyödyntämisestä ja eri auttamistahojen todellisista toimintamahdollisuuksista. Vapaaehtoisyhteisöt tekevät koko ajan, viranomaistahon tilanteesta huolimatta, omaa tärkeää työtään vankien ja heidän läheistensä tukemiseksi. Vertaistukitoiminnan kaksisuuntainen vaikutus, toisen ja itsen auttaminen on voimavara, jossa vähintäänkin kaksi ihmistä selviytyy yhdessä monista elämäntilanteista viranomaisia vaivaamatta. Niinpä selviytymisen pelikentän pelisääntöjen selkeyttämisessä ja eri toimijatahojen dialogin parantamisessa onkin kysymys sekä yksilön että koko yhteiskunnan edusta ja yhteisestä päämäärästä, siitä, että vankilasta vapautuneet pysyisivät poissa rikosteoista. Yksilön pääseminen maaliin, selviytymisen olotilaan, on kaikkien osapuolten yhteispelin tulos ja yhteinen voitto. Sosiaalityön kannalta tämä on haaste koulutukselle, tutkimukselle ja ammatillisten käytäntöjen kehittymiselle. Dialogisen työotteen osaaminen ja ennakkoluuloton, asiakaslähtöinen tarttuminen erilaisiin yhteistyömahdollisuuksiin on osa sosiaalialan ammattilaisen ammattitaitoa, johon sekä asenteellisten, että taidollisten valmiuksien tulisi kehittyä jo ammatillisen peruskoulutuksen aikana. Tutkimuksella taas voitaisiin selvittää toisaalta nykyisten vapautuvien vankien tukemiseen liittyvien projektien merkityksiä ja käytäntöön soveltamisen mahdollisuuksia ja toisaalta tämän päivän ammatillisia käytäntöjä ja asenteita vapautuviin vankeihin. Näin saataisiin tietoa, jonka pohjalta voitaisiin toimia uuden vankeinhoitolain hengen mukaisesti ottaen huomioon vertaistuki yhtenä vapautuneen vangin selviytymistä edistävänä tahona. Näin saataisiin myös lisää tutkittua tietoa vapautuvien vankien tukemisen problematiikasta vietäväksi poliittiseen päätöksentekoon. Näkemykseni mukaan yhteiskuntamme on vankilasta vapautuneiden selviytymispolun rakentamisen alkuvaiheessa, jossa erilaisin, hajallaan olevin projektein kehitellään toimintamalleja. Seuraava askel olisi dialogin, 16 areena ena 1/08 - Kohtaamisia am av vapaaehtoistoiminnassa aeh toimi na ssa sa

tiedon lisääntymisen ja asenteiden muuttumisen kautta rakentunut hyväksi havaittujen toimintamallien käyttöönotto ja kehittäminen siten, että ne alkaisivat elää auttamis- kulttuurissamme. Vankilasta vapautuneiden vertaistukitoiminta on kansalaistoimintaa Vankilasta vapautuneiden vertaistukitoiminta on kansalaistoimintana osa yhteiskunnan toimintaa. Tästä yhteisyydestä kumpuaa sellaisia selviytymiseen vaikuttavia voimavaroja, joita ei pitäisi jättää käyttämättä. Lainsäädäntömme ei ole esteenä toimivalle yhteistyölle viranomaisten ja vapaaehtoistoimijoiden välillä. Kysymys on enemmänkin yksittäisten työntekijöiden ammattitaidosta, asenteista ja työyhteisöissä vallitsevista toimintakulttuureista. Vankilasta vapautuneen selviytyminen kiertyy niin vahvasti yhteiskuntaan, sen toimintajärjestelmiin ja yleisiin asenteisiin, että asian tarkastelu pelkästään yksilö- tai lähiyhteisötasolla ei riitä. Kaikki vapautuvaa vankia tukevat organisaatiot tarvitsevat riittävät toimintaedellytykset eikä tukemisen resursseja pitäisi tuhlata auttajatahojen keskinäiseen kilpailuun vaan ne pitäisi yhdistää voimavaroiksi selviytymisen pelikentälle. Sekä viranomais- että vapaaehtoisnäkökulmasta pitäisi avata ja selkeyttää käsitteitä vaitiolovelvollisuus ja asiantuntijuus. Mustavalkoinen ajattelu ja ammattiavun ja maallikkoavun erottelu ei kuulu nykyaikaan. Kirjoittaja on tehnyt Kuopion yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitoksen sosiaalityön ohjelmaan aiheesta pro gradu -tutkielman Vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua (Marraskuu 2007). KIRJALLISUUS Granfelt, R. 2003. Vankilasta kotiin vai kadulle. Vangit kertovat asunnottomuudesta. Suomen ympäristö 613. Ympäristöministeriö. Asunto- ja rakennusosasto. Helsinki. Hoikkala, T. & Roos, J. P. 2000. Onko 2000-luku elämänpolitiikan vuosituhat? Teoksessa T. Hoikkala & J. P. Roos (toim.) 2000-luvun elämä. Sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta. Helsinki: Gaudeamus, 9 31. Horppu, R. 1998. Kiintymys suhteiden perustana. Teoksessa A. R. Lahikainen & A-M. Pirttilä-Backman (toim.) Sosiaalinen vuorovaikutus. Rauni Myllyniemen juhlakirja. Keuruu: Otava, 134 150. Hyväri, S. 2001. Vallattomuudesta vastuuseen kokemuksen politiikan sankaritarinoita. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 3/2001. Vammala: Tietosanoma Oy. Hämäläinen, J. 1999. Johdatus sosiaalipedagogiikkaan. Kuopion yliopiston koulutus ja kehittämiskeskus. Opetusjulkaisuja 1/1999. Kuopio. Hämäläinen, J. 2004. Sosiaalipedagoginen orientaatio sosiaali- ja kasvatustyössä. Videoluento 25.9 ja 4.11. Lappeenranta. Hämäläinen, J. & Kurki, L. 1997. Sosiaalipedagogiikka. Porvoo: WSOY. Hänninen, V. 2000. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampereen yliopisto, sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Acta Universitas Tamperensis 696. Akateeminen väitöskirja. Tampere. Kauppila, T. 1999. Vankeudesta vapauteen. Suomalaisten miesvankien turvattomuus ja elämäntilanteiden hallinta. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 2/1999. Kuopion yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. sosiaalitieteiden laitos. Tohtorinväitöskirja. Helsinki: Tietosanoma. Kauppila, T. 2000. Vangit ja turvallisuus. Teoksessa P. Niemelä & A-R. Rahikainen (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino, 217 235. Kirmanen, T. 2000. Pelon hallinta ja lapsen turvallisuus. Teoksessa P. Niemelä & A-R. Lahikainen (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Osuuskunta Vastapaino, 119 146. Kivelä, S. 2004. KRIS-SUOMI RY Asiakastyön arviointiraportti 19.11.2004. Diakonia-ammattikorkeakoulu. KRIS-Suomi ry. Helsinki. Arviointi. [WWWdokumentti]. www.kolumbus.fi/kris.kid/arviointi. html (Luettu 17.7.2007). Koski-Jännes, A. 1998. Miten riippuvuus voitetaan. Keuruu: Otava Kriminaalihuoltolaitos. Helsinki. Kriminaalihuolto. [WWW-dokumentti]. www.kriminaalihuolto.fi/index.htm (Luettu 14.4.2007). Kyngäs, M. 2000. Vankeus miehen elämänkulussa. Tutkimus nuorena rikoksentekijänä vankilaan tuomittujen miesten lapsuudesta, vankeusajasta ja vankeuden jälkeisestä elämästä. Lapin yliopisto. Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Acta Universitatis Lapponiensis 36. Rovaniemi. Niemelä, P. 2000. Turvallisuuden käsite ja tarkastelukehikko. Teoksessa P. Niemelä & A. R. Lahikainen (toim.) Inhimillinen turvallisuus. Tampere: Vastapaino, 21 37. Raunio, K. 2005. Syrjäytyminen sosiaalityötä kiinnostavasti Näkökulmia syrjäytymiseen. Luennon aineistosta koottu katsaus. Versio: Joulukuu 2005. Viimeistelemätön. Roos, J. P. 1998. Mitä on elämänpolitiikka. Teoksessa J. P. Roos & T. Hoikkala (toim.) Elämänpolitiikka. Tampere: Gaudeamus, 20 53. Salminen, M. & Toivonen, K. 2002. Vankeinhoidon perusteet. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 4/2002. Vantaa. Vankeinhoitolaitos, Helsinki. Vapautuminen. [WWW-dokumentti]. www.vankeinhoito.fi/15121. htm (Luettu 27.10.2006). Vilkkumaa, I. 1998. Sosiaalisen taidon metsästys. Lähtökohtia sosiaalisen kyvykkyyden ymmärtämiseen. Teoksessa A. R. Lahikainen & A-M. Pirttilä- Backman (toim.) Vuorinen, M. 1996. Oma-apuryhmäprojekti. Teoksessa T. Kärkkäinen & M. Nylund (toim.) Oma-apuryhmät: vertaisten tukea ja toimintaa. Oma-aputoiminnan seminaari 13. 14.10.1995 Helsinki. Kansalaisareena ry. Omaehtoisen kehityksen julkaisuja. Sarja C, oma-aputoiminta 1/1996. Helsinki, 7 11. Väisänen, R.1999. Tutkimuksellinen ote sosiaalipedagogisessa työssä. Teoksessa K. Mönkkönen, M. Nurro. & R. Väisänen: Sosiaalipedagogiikan käytännön sovelluksia. Kuopion yliopisto. Koulutus- ja kehittämiskeskus. Opetusjulkaisuja 4/1999. Kuopio, 33 41. >> Jatkoa sivulta 5 Vertaistuki osana ammatillista yhteisösosiaalityötä Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuki/ oma-apu ja yhteisöt vastaavat myös uudenlaisiin pahoinvoinnin ongelmiin. Erityistä voimaa omaapuryhmät näyttävät saavan, kun ne toimivat osana ammatillista yhteisösosiaalityötä. Tulevaisuudessa ryhmien ja vertaistuen käytön tulee perustua näyttöön perustuvaan tutkimukseen sekä vaikuttavuuteen. Esimerkkinä tässä artikkelissa käytin naisten parissa tehtävää päihdesosiaalityötä. Vastaavaa voitaisiin toteuttaa muidenkin ryhmien parissa. Uskalletaanko tällaisille tavoille antaa tilaa myös perinteisessä palvelujärjestelmässä nyt, kun rakenteet rutisevat? Kolmas sektori voi toimia aloitteellisena asiassa ja Suomessa Raha-automaattiyhdistys mahdollistaa taloudellisen pohjan tällaiselle ihmisten omaa aloitteellisuutta tukevalle toiminnalle. vertaistuki osana vankilasta vapautuneen selviytymispolkua 17

Kokemuskouluttajan Haasteita T änä vuonna on käynnistynyt kansanterveysjärjestöjen yhteistyönä kaksivuotinen Kokemuskoulutuksesta pätevää -hanke. Sen päätavoitteena on juurruttaa kokemuskoulutus osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattikoulutusta. Toiminta on herättänyt suurta kiinnostusta. Moni on ottanut hankkeen myötä yhteyttä ja kysellyt, miten voisi ryhtyä kokemuskouluttajaksi. Kokemuskouluttaja on pitkäaikaissairautta sairastava, vammainen tai heidän läheisensä, joka osallistuu omalla kokemustiedollaan tulevien sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilaisten opetukseen. Tavallisimmin kokemuskouluttaja pitää alustuksia, mutta voi yhtä lailla toimia esimerkiksi opetuspotilaana tai haastateltavana eri jaksoihin liittyvissä töissä ja harjoituksissa. Joissakin oppilaitoksissa on toteutettu kokemuskouluttajien avulla kokonaisia teemapäiviä esimerkiksi osana valinnaisia opintoja. Kokemuskoulutus tarjoaa mahdollisuuden oppia pitkäaikaissairailta ja vammaisilta, mitä on elää sairauden tai vamman kanssa ja heidän läheisiltään, mitä vaikea sairaus tai vammaisuus tuo läheisen elämään. Ammattilaisten ote omaan työhönsä syvenee, kun kokemustieto tarjoaa muun tiedon rinnalla arjen näkökulman ja auttaa konkretisoimaan sairauden ja vammaisuuden mukana tulleita elämisen haasteita. Pitempään järjestötyössä mukana olleille kokemuskoulutus tarjoaa uuden väylän toimia edustamaansa ryhmään liittyvän tietoisuuden lisäämiseksi. Nuorille se tarjoaa uudenlaisen roolin osallistua kolmannen sektorin toimintaan. J ärjestöissä on ollut käynnissä omia ja yhdessä muiden kanssa toteutettuja kokemuskoulutusta edistäviä hankkeita. Kokemuskoulutuksesta pätevää -hankkeen tavoitteena on koordinoida nyt hajallaan olevaa kokemuskouluttajatoimintaa ja luoda yhteinen toimintamalli kaikille kentällä toimiville: missä päin tahansa Suomea kokemuskoulutusta tulevaisuudessa toteutettaisiinkin, se pohjaisi samoihin laatukriteereihin. Hankkeessa luodaan kokemuskoulutuksen opetusohjelma, joka antaa viitekehyksen ja käytännön mallin kokemuskouluttajien kouluttamiseen. Samalla tehdään suositukset kokemuskouluttajien jatko- ja täydennyskoulutuksesta sekä työnohjauksesta. Hankkeen lopputuotoksena syntyy kokemuskoulutuksen tietopankki, josta löytyy tietoa kokemuskoulutuksesta, kokemuskouluttajista ja koulutusmateriaalia. 18 areena ena 1/08 - Kohtaamisia am a vapaaehtoistoiminnassa aeh imi na ssa teksti: Jaana Hirvonen, projektipäällikkö, Suomen Reumaliitto Koettu muuttuu tiedoksi Kokemuskouluttajaksi ei synnytä yhdessä yössä, vaan kokemuskouluttajaksi kasvetaan. Se on prosessi. Jossain kohtaa matkan varrella voi tulla mieleen, että omat kokemukset ja oivallukset pitkäaikaissairaudesta, vammaisuudesta tai läheisenä olemisesta voisivat olla hyödyksi muillekin ihmisille. Osa alkaa esimerkiksi tukihenkilöiksi ajatellen, ettei muiden tarvitsisi kokea kaikkea sitä, mitä itse on joutunut käymään läpi. Samasta syystä osa taas kiinnostuu kokemuskoulutuksesta. Omista kokemuksista kertomalla voi auttaa ymmärtämään potilasta ja hänen tarpeitaan entistä paremmin, parhaimmillaan jopa lisätä aitoa asiakaslähtöisyyttä. Minkälainen sitten on hyvä kokemuskouluttaja? Miten omaa kokemustietoa voisi välittää, niin, että se kantaisi yksittäistapausta kauemmaksi? Kokemuskouluttajan tulee olla sinut oman terveydentilansa kanssa, ja hänellä tulee olla päivitetyt tiedot edustamastaan ryhmästä. Tehtävän hyvä hoito vaatii myös esiintymishalua ja -taitoa. Menestyksellistä kokemuskouluttajatoimintaa edistävät eräät persoonallisuuteen ja elämäntilanteeseen liittyvät asiat. Maltti ja harkinta auttavat alkuun. K okemuskoulutuksesta pätevää -hankkeessa lähdetään siitä, ettei kokemuskouluttajaksi voi alkaa välittömästi diagnoosin saamisen jälkeen eikä läheisen sairastuttua tai vammauduttua, vaan tapahtumasta tulee olla kulunut riittävästi aikaa. Sitä on pitänyt saada sulatella ja makustella. Tapahtunutta ei ehkä koskaan täysin hyväksy, mutta siltä ei myöskään sulje silmiään. Sille on pitänyt löytää sopivan kokoinen paikka omassa elämässä; ei niin, että se vie kaiken tilan eikä myöskään niin, että se unohdetaan silloin, kun se pitäisi ottaa huomioon. Tosiasianomaisesti se kulkee mukana ja voi antaa ominaissävynsä tuleville elämäntapahtumille ja tulevaisuuden suunnitelmille. Sairaus tai vammaisuus ei saisi nostattaa voimakkaita, hallitsemattomia tunteita pintaan, kun alkaa toimia kokemuskouluttajana, muuten toiminta käy itselle raskaaksi ja kuulijankin vastaanottokyky voi joutua koetukselle. Esimerkiksi pitkäaikaissairauden kanssa elämään opetteluun kuuluu myös voimakkaiden tunteiden kuten surun, luopumisen, ahdistuksen, tai vihan läpikäyntiä. Asiat saavat ja niiden pitääkin tuntua, koska ne vievät omaa tilannetta

eteenpäin. Omien tunteiden läpikäymisen jälkeen ihminen on valmiimpi suuntautumaan eteenpäin ja omaksumaan maan niitä itsehoidollisia keinoja, jotka ovat omassa tilanteessa mahdollisia. Kokemuskouluttajan tulee olla sinut omaan sairauteensa tai vammaisuuteensa liittyvän tunne-elämänsä kanssa, jotta omat tunteet eivät koulutustilanteessa jähmetä, eivätkä peilaudu kielteisesti ulkopuolisiin, vaan vievät vuorovaikutusta eteenpäin. Kokemuskouluttajaksi ryhtyessään olisi tärkeää tea itsensä. Itsetuntemus kulkee usein käsi kädessä itsensä hyväksymisen kanssa. Jos hyväksyy itsensä sellaisena kuin tun- on, niin on helpompi hyväksyä myös muut ihmiset laisina kuin he ovat. Tämä tuo vuorovaikutukseen mut- kattomuutta. Omia ajatuksiaan voi vapaammin kertoa, eikä energiaa mene niin paljon sen ennakoimiseen tai pohtimiseen, miten kuulija kerrottuun suhtautuu. Jos ei tunne tai hyväksy itseään, niin on enemmän muilta tulevan palautteen varassa. Se voi alkaa ohjata omaa a sel- toimintaa jopa niin, että pukee omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan muotoon, jonka uskoo kuulijaa miellyttävän. Oma, aito tarina Kokemuskoulutuksessa pyritään välittämään omat kokemukset ja ajatukset mahdollisimman aitoina kuulijalle. Myönteinen ja elämänuskoinen sävy kuitenkin edesauttaa viestin perille menoa. Jos oma tapa hahmottaa maailmaa on kovin pessimistinen n tai oma sairaus on ainakin juuri sillä hetkellä nujertanut, se vaikeuttaa kommunikaation sujuvuutta. Samoin jos kokemuskouluttajan omat kokemukset terveydenhuollon palveluista tai toimijoista ovat kielteisesti värittyneet, se välittyy myös kuulijoille, eikä yleensä lisää halua tutustua potilaan kokemusmaailmaan. Koska kokemuskoulutuksen tavoitteena on herättää kuulijan kiinnostus potilaan kokemuksiin, jopa oman ammatillisen osaamisen kehittäjänä, ä, tulee tarjottavan tiedon sopia kuulijan kokemusmaailmaan ja arvoihin. Viime kädessä on kysymys yhteistyöstä vuorovaikutuksen ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kehittämisessä, jolloin kerrottujen kokemusten pitäisi aina a myös sisältää näkökulman toiminnan kehittämiseen. A sia, jota kokemuskoulutuksessa eniten jännitetään, on alustuksen ja luennon pitäminen. Tilanne on paradoksaalinen. Ihminen n pitää esityksen asiasta, jonka periaatteessa tuntee parhaiten eli omasta elämästään. Mutta juuri oman tarinan kertominen on haastavinta: mikä on tavoitteeni, kun kerron oman tarinani? Miten tulen ymmärretyksi oikein? Miten kerron sopivasti, enkä paljasta itseäni liikaa? Selkeä tavoitteenasettelu rajaa tarinan sopivasti. Luennon rakentaminen ja esiintymisen harjoittelukin ovat tärkeitä. Kun perusasiat ovat hallussa, voi energian n keskittää sisältöön.näitä asioita käydään läpi kokemuskouluttajien koulutuksessa. Käytännössä suurin osa kokemus- Kokemuskoulutuksesta pätevää -hanketoteutuksessa ovat mukana: Aivovammaliitto*) Alzheimer-keskusliitto Iholiitto Invalidiliitto Kansalaisareena Keliakialiitto Kokemus tiedoksi -projekti Muotialan asuin- ja toimintakeskus Kuulonhuoltoliitto Kynnys Lihastautiliitto Mielenterveyden Keskusliitto Munuais- ja maksaliitto*) Näkövammaisten Keskusliitto Omaiset mielenterveystyön tukena Omaishoitajat ja Läheiset -Liitto Psoriasisliitto ry Pääkaupunki-seudun ADHD-yhdistys Suomen Diabetesliitto Suomen MS-liitto*) Suomen Parkinson-liitto Suomen Reumaliitto*) Suomen Syöpäyhdistys Turun Seudun Nivelyhdistys. Tähdellä merkityt YTY ry:n kansanterveyden neuvotteluryhmän kokemuskoulutusjohtoryhmän jäsenet ovat hankkeen päätoteuttajat. Kiinnostuneet voivat edelleenkin tulla mukaan yhteistyöhön. kouluttajista huomaa jo muutaman luennon jälkeen, että luennon pitäminen sujuikin hyvin, usein jopa paremmin kuin osasi toivoakaan. Oman tarinan kertominen koskettaa kuulijoita erityisellä tavalla, ja se välittyy kokemuskouluttajalle positiivisena palautteena. Oman tarinansa kertomisella voi todella vaikuttaa, sillä sairauden ja vammautumisen mukanaan tuomien haasteiden kohtaaminen ja ratkaiseminen synnyttää kokemuksellista elämänviisautta, josta ei ole aina itsekään tietoinen, ennen kuin jakaa asian muiden kanssa. Kokemuskouluttajaksi haluavan on sitouduttava toimimaan aktiivisesti ja pitkäjänteisesti kokemuskouluttajana. Siksi omassa elämäntilanteessa tulee olla kokemuskoulutuksen mentävä aukko, jotta voi panostaa tehtävään riittävässä määrin. Toisaalta elämässä pitää olla muutakin sisältöä, sillä kukaan ei voi olla ammatikseen kokemuskouluttaja, vaikka se tärkeää toimintaa onkin. Kokemuskouluttajaksi ryhtymisessä on monenlaisia haasteita ja ulottuvuuksia, mutta se on kuitenkin ihan tavallisten ihmisten homma. Tärkeintä on siis kaikesta huolimatta olla oma itsensä. Itsekoettu on ihmisen kokoista. kokemuskouluttajan haasteita 19

Vapaaehtoistyö sukupolvien ketjussa teksti: Henrietta Grönlund, TM, kirkkososiologian tohtorikoulutettava Vapaaehtoistoiminta ja kiinnostus eri sukupolvilla Vapaaehtoistyö profiloituu mielikuvissa usein iäkkäämpien suomalaisten ja usein naisten kenttänä. Mielikuva pohjautunee siihen tosiseikkaan, että ikääntyneempi naisväestö toimii muita suomalaisia useammin vapaaehtoistehtävissä aloilla, jotka assosioituvat vapaaehtoistoiminnaksi, esimerkkinä sosiaali- ja terveysala. Todellisuudessa niin naiset kuin miehet ja kaikki ikäryhmät toimivat Suomessa vapaaehtoisina lähes yhtä usein, joskin erilaisissa toiminnan muodoissa. Miehiä kiinnostaa esimerkiksi liikuntaan ja urheiluun liittyvä vapaaehtoistoiminta naisia enemmän. (Yeung 2002) Vapaaehtoistoiminta eroaa monista muista kansalaisaktiivisuuden muodoista siinä, että se tosiaan kiinnostaa kaikkia sukupolvia, myös nuoria ikäryhmiä lähes yhtä paljon kuin iäkkäämpiä suomalaisia (vrt. esim. puoluepolitiikka tai äänestysaktiivisuus: Paakkunainen 2007). Suomalaisista keskimäärin joka kolmas toimii jossakin vapaaehtoistyössä. 18 31-vuotiaista vapaaehtoisena toimii neljännes eli hieman vähemmän. (Grönlund&Pessi 2008) Nuoremmat suomalaiset eivät kuitenkaan poikkea muista ikäryhmistä kiinnostuksessaan vapaaehtoistoimintaa kohtaan, vaan he asennoituvat jopa hämmästyttävän myönteisesti mahdolliseen aktivoitumiseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun nuorista aikuisista lähes 70 prosenttia ilmoittaa, että voisi toimia vapaaehtoisena vanhusten, vammaisten tai huono-osaisten auttamiseksi. (Grönlund 2006) Vapaaehtoistoiminnan muutos Vaikka vapaaehtoistoiminta kiinnostaakin eri sukupolvia tasaisesti, nuoret ikäryhmät siis kuitenkin toimivat keskimääräistä jonkin verran harvemmin vapaaehtoisina. Ajanpuute vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuuden syynä on ymmärrettävästi tyypillinen monenlaisten kiireiden keskellä eläville nuorille ja nuorille aikuisille. Toisaalta syitä voidaan etsiä myös ajan ilmiöistä ja vapaaehtoistyön tarjonnasta. Vapaaehtoistoiminnan muutos on noussut yhä keskeisemmäksi ilmiöksi niin alan tutkimuksessa kuin sen käytännön toteutuksessakin. Muutosta voidaan käsitteellistää tyypittelemällä vapaaehtoistoiminta perinteiseen ja uuteen vapaaehtoistoimintaan. Todellisuus typistyy harvoin dikotomiaksi, eikä niin käyt vapaaehtoistoiminnankaan tapauksessa. Pikemminkin kyseessä on jatkumo, jota kuitenkin kahteen ideaalityyppiin pelkistäminen selkiyttää. Käsillä on muutos, jota voisi nimittää vaikkapa vapaaehtoistoiminnan sukupolvenvaihdokseksi. Seuraava esittely perustuu Hustinxin ja Lammertynin (2003) ideaalitypologiaan, jossa kuvataan perinteisempää, kollektiivista vapaaehtoistoimintaa sekä ajassamme ja yhteiskunnallisessa tilanteessamme yhä tyypillisempää refleksiivistä vapaaehtoistoimintaa. Niin sanottuun kollektiiviseen, perinteisempään vapaaehtoistoimintaan liittyvät sitoutuminen, yhteisön korostunut rooli, velvollisuudentunne sekä usein ideologinen motivaatio, esimerkiksi uskonto. Vapaaehtoisuus tuo jatkuvuutta identiteettiin ja yksilön elämäntarinaan. Esimerkiksi erilaiset ystävä- ja lähimmäistoiminnan mallit ovat perinteisesti edustaneet kollektiivisen vapaaehtoistoiminnan mallia, jossa vapaaehtoinen sitoutuu niin toimintaa organisoivaan tahoon kuin toiminnan kohteeseen. Vapaaehtoinen toimii toiminnan organisoijan luoman mallin puitteissa ja hänen luomiaan sääntöjä ja odotuksia noudattaen. Uutta, refleksiivistä vapaaehtoistoimintaa taas leimaa itsenäisyys, sitoutumattomuus ja hetkellisyys. Motivaatiossa sekoittuvat minä-lähtöiset ja altruistiset syyt. Vapaaehtoisuutta voidaan käyttää elämäntarinan jatkuvuuden sijaan identiteetin muutoksissa, kasvussa ja kriiseissä. Refleksiivinen vapaaehtoistoiminta nousee selkeästi ajastamme ja yhteiskunnallisesta kulttuuristamme, jossa korostuvat yksilökeskeisyys, yksilöiden itse valitsemat päämäärät ja elämäntavat samalla kun auktoriteetit, itsestään selvät traditiot ja valmiit vastaukset menettävät valtaansa. Vapauden ja valinnan kulttuurissa kasvaneille sukupolville ei ole helppoa vapaaehtoistoiminnassakaan toimia ulkoa annetun mallin mukaisesti, vaan he haluavat kaikessa toiminnassaan, etenkin vapaaehtoisessa, ilmentää omia yksilöllisiä toiveitaan, kiinnostuksiaan ja tapojaan. Refleksiivistä vapaaehtoistoimintaa on esimerkiksi internetissä kommunikoiva yksittäisten vanhempien rinki, joka järjestää talkoot lastensa leikkipuiston kunnostamiseksi. Refleksiivisen toiminnan piirteitä on toki myös useimpien vapaaehtoistoimintaa organisoivien tahojen toiminnassa. Esimerkiksi ulkomaille suuntautuvassa kehitysyhteistyövapaaehtoisuudessa yhdistyvät projektiluonne, omien arvojen ja identiteetin toteuttaminen sekä minä -lähtöisten (kokemukset, kasvu, oppiminen) ja altruististen (auttamishalu) motiivien sekoittuminen. Toisaalta tunnin lipaskeräysvuoro täyttää sekin hetkellisenä, itsenäisenä ja sitoutumattomana mutta tehokkaan altruistisena toimintamuotona monia refleksiivisen vapaaehtoistoiminnan piirteitä. Muutos haastaa organisoijan mahdollistaa toiminnan monipuolisuuden ja syvyyden Vapaaehtoistoiminnan kentällä muutos yhä refleksiivisempään suuntaan on herättänyt ymmärrettävää huolta. Vapaaehtoiset eivät sitoudu kuten ennen, eivätkä perinteiset toimintamuodot ja tehtävät välttämättä houkuttele 20 areena 1/08 - Kohtaamisia vapaaehtoistoiminnassa