Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon

Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon Helsingissä 12.04.2015 Miina Hujala Ajaton työ taiteilija tuottaa toimintansa muodon Tässä tutkielmassa tarkastelen taiteilijan työtä toiminnallisuuden muotona. Tarkasteluni pohjautuu aiheesta kirjoitettuihin julkaisuihin: Work work work a reader on art and labour, (2011), Living Labor (2013) ja E-Flux journal: Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, (2011), sekä käytän työn ja taiteelliseen toimintaan liittyvän tarkasteluni pohjana Hannah Arendtin ja Jacques Rancièren ajatuksia toiminnan, politiikan ja taiteen muodoista. Kysyn voiko taiteilijan toiminnan tarkasteleminen työnä tarjota työlle toimintana näkyvyyttä joka osallistuisi työn muotojen yleiseen muokkaamiseen ja uudelleenmäärittämiseen? Pohdin miten taiteilija toimiessaan oman toimintansa muodottajana ja tuottajana vaikuttaa siihen mitä käsitämme työllä ja vastaavasti taiteella. Taidetoiminta työnä Taiteilijoiden, kuraattorien, teoreetikoiden ja aktivistien esiin tuomien ajatusten pohjalta minulle hahmottui kuva nykytaiteen parissa tehtävästä työstä postfordistisessa muodossa, jossa kielelliset, kommunikatiiviset, ajatukselliset ja tunteelliset kapasiteetit toimivat tuotannollisina sinänsä, liu uttaen taiteen parissa tehtävää työtä kohti kokoaikaista elämän työläisyyttä. Tilanne, jonka voi nähdä niin mielekkäänä kuin epätoivoisenakin, ja joka liittyy kysymyksiin vastikkeellisuudesta, vastaanotosta sekä yhteistoiminnan alueesta. Filosofi Hannah Arendtin (1906-1975) ihmistoiminnan muotojen tarkastelua omaan ajatteluuni sovittaen käsittelen taiteellista toimintaa elämän ylläpitoon kiinnittyvänä, pysyviä teoksia tuottavana, ja ajattomuuteen kurottautuvana, yhteistoiminnallisena kokonaisuutena. Keskeistä taiteelliselle toiminnalle on nimenomaan alati liikkeessä oleva toiminnan muodottaminen. Jacques Rancièren (1940-) poliittisen esteettisyyttä käsittelevä ajattelu aistittavan jaosta, jossa se mikä näyttäytyy yhteisesti ajateltavana omaa eräänlaisen ajateltavissa olemisen muodon tukee pohdintojani siitä, että taiteellisen toiminnan ja työn luonteen raja-aidat ja yhteneväisyydet piirtyvät esiin aina muodostelmana, jossa osa-alueiden erottaminen on näkyvyyden tuottamista eroavaisuuksille. Tutkielmani ei ole kokonaisvaltainen katsaus taiteen ja työn väliseen alueeseen vaan pikemmin luenta taiteen parissa tehtävästä työstä, jossa tekemisen kautta määritetään toiminnan sisältö ja muoto aina uudelleen. Miina Hujala Miina. Hujala@uniarts.fi p. 0407640011

AJATON TYÖ taiteilija tuottaa toimintansa muodon HUJALA MIINA 2015 Opinnäytetyö Kuvataiteen maisterin tutkinto Praxis-taiteen ja esittämiskäytäntöjen maisteriohjelma Kuvataideakatemia Taideyliopisto

SISÄLLYSLUETTELO Johdanto 2 5 OSA 1 1. Ihmisen työteliäs tila 5 7 2. Taideteos ei kulu käytössä 7 8 3. Työn ja taiteen alue 8 10 OSA 2 1. Turhautuminen 10 11 2. Vastikkeellisuus 11 12 3. Kokoaikainen elämän työläisyys 12 15 4. When attitudes are productive taiteilija esimerkillisenä työläisenä 15 18 5. Prekaaria avant la lettre 18 19 6. Kieltäytyminen 19 22 7. Tarkastelun alle asettautuminen 22 24 OSA 3 1. Taiteilijan praktiikka ja työ 25 26 2. Hannah Arendt ja taiteen mahdollisuus työnä 26 27 3. Ajatuksia radikaalista aloittamisesta 27 31 4. Siivoaminen ja järjesteleminen 31 32 5. Rancière ja aistittavan järkeenkäyminen 32 35 6. Monimuotoisuus ja validiteetti 36 37 7. Hengittäminen 37 41 8. Aine kapinallinen ilman syytä 41 43 9. Käyttökelvoton aika 43 44 10. Likainen yhteistoimija 44 48 Tutkielman taustasta & lopuksi 49 Lähteet 50

2 JOHDANTO: Tässä tutkielmassa pohdin taidetta työn näkökulmasta.tarkemmin ilmaistuna käsittelen sitä, minkälaisen näkyvyyden taiteen tekeminen saa toimintana. Haluan ajatella taidetyötä ponnistaen nykyhetkestä, jossa työn tekeminen taiteellisen alueella tarjoaa mahdollisuuden havainnoida ja muodottaa työn tekemisen roolia yhteiskunnassa uudelleen; yhteiskunnallisena ja inhimillisenä toimintana. Työn rakenteiden nähdään olevan kenties pirstaloidummat kuin koskaan, mutta samanaikaisesti syntyy uusia tekemisen tapoja ja itse itsensä työllistämisen muotoja. Työ myös laajentuu yksityisen puolelle ottaen käyttöönsä vapaa-ajan, ajatukset, unelmat sekä yhdessä toimimisen, joka kaappautuu mukaan työn tekemiseen. Taiteilijoiden kyky löytää mahdollisuuksia toimia vaihtuvissa, ahtaissa, ja taloudellisesti tiukoissa ellei mahdottomissa tilanteissa tuntuu viittaavan siihen, että taiteen tekemisessä nähdään jotain johon panostaminen liikkuu pois numeraalisen ja korvattavan alueelta. Taiteellisen työn olemus toimintana siis viittaa (palkka-)työn tekemisen ulkopuolelle. Sen lopputulokset ovat ehkä joskus arvokkaitakin (eri mittarein mitattuna, joista ei vähiten myös rahallisen arvon puitteissa), mutta sen intentiosuunta ei tyhjenny saatuun korvaukseen. (Asia, joka tuntuu ilmenevän suhteessa taiteen tekemiseen vaikka sitä tarkasteltaisiin pelkästään työnä. Sen todistaa se yksinkertainen fakta, että taidetta tehdään korvaussuhteesta huolimatta.) Tilanne on hankala niin henkilökohtaisella tasolla, kuin yhteiskuntasopimuksen 1 rakennetta vasten. Työn tekemisen kautta saavutettu mahdollisuus osallistua yhteiseen toimintaan, kuin muutokseenkin vaatii taiteelliselta toiminnalta sellaista muotoa, joka tunnistetaan työksi. Taiteilijan toiminnan voidaan nähdä samanaikaisesti ilmentävän yksilön kyvykkyyttä ja luovuuden kautta niitä mahdollisuuksia, joita inhimillinen toiminta voi sisältää. Vastaavasti taiteellinen toiminta voidaan nähdä rintamakarkuruutena tai turhana ajankuluttamisena, jossa toiminnan hyödyttömyys paljastuu sen kautta ettei se osallistu aktiivisesti yhteiskunnan arvojen toimeenpanemiseen liittyvään (tuotannolliseen) työhön. Poliittisessa keskustelussa taiteen saamat roolit tuovat näitä asetelmia esiin. 2 Taiteen tekijyyden näkökulmasta, toimeentuloon ja työn saamaan arvostukseen liittyvät kysymykset kytkeytyvät juuri tähän tasoon. 1 Yhteiskuntasopimus tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti että osallistumme yhteiskunnan ylläpitoon. 2 Kysymys siitä miten poliittisuus ilmenee on keskeinen. Tarkastelemassani Work work work- julkaisun tekstissä Precarious Life within the Creative Crisis of Finance Capital Michele Masucci peräänkuuluttaa taiteilijoiden aktivoitumista poliittisen toimintaan politico-esteettisen poseeraamisen sijaan, joka kenties ei ole hänestä tarpeeksi vahvaa ravistaakseen kapitalistisen hegemonian pohjaa. Tällä hän tarkoittaa, että taiteilijat osallistuisivat myös arkiseen poliitiseen toimintaan eivätkä vain tekisi poliittisia teoksia. s. 196. Ongelmallista mielestäni on rajan veto sen välillä, mikä toimi ymmärretään enemmän tai vähemmän poliittisena.

3 Se, minkälaisessa asemassa taiteen tekijät ovat yhteiskunnassa voidaan määritellä katsomalla sitä minkälaisen näkyvyyden he saavat toimijoina. Tämä eroaa taiteilijoiden toimeentulon tarkastelusta 3 tai taiteilijoiden medianäkyvyyden tarkastelemisesta. Taiteellisen työn tekemistä voi tarkastella suhteessa muihin yhteiskunnassa ilmeneviin työn tekemisen muotoihin. Kuten tiedon parissa tehtävään työhön jonka tuotannollinen rakenne sisältää niin aineellisia kuin aineettomia lopputuloksia. Taiteilijoiden näkyvyyden tarkastelu ei ole taiteentekijöiden tai taidekeskustelun tarkastelemista vaan pikemmin taiteen tavan olla ilmenemisen havainnointia. Kysymys on siitä miten taide toimintana tulee esille? Onko taide puhuvan tai esittävän ihmisen tuotannollisuutta ja minkälaisia yhteyksiä tällä toiminnalla on lopputuloksiin? Kuinka taiteellinen toiminta kytkeytyy ja eriytyy muusta toiminnasta ja sen muodoista? Taiteilijoiden itse omasta työskentelystään tekemiä huomioita kiteyttää näkemys taiteellisen työn muuttumisesta ajan käyttöön liittyväksi kokoaikaisuudeksi. Käytän tutkielmassani ajatteluni pohjana Hannah Arendtin esittämää ihmisen toimeliaisuuden jaottelua työn (labor), teon (work) ja toiminnan (action) kautta, sekä perustan ajatteluani Jacques Rancièren politiikan estetiikkaan, jossa se mikä nähdään kuuluvan mihinkin rooliin tai toimintaan on alati liikkeessä sekä määrittelyn alaisena tärkeämpää kuin raja-aitojen määritteleminen on niiden purkaminen ja uusien muodostelmien mahdollistaminen. Lopuksi päädyn tutkimaan taiteen mahdollisuuksia toiminnallisuuden muodottamisena. Sekä Arendt että Rancière käsittelevät tarkastelun alle asettamissani teksteissä 4 Platonin näkemystä käytännön tekemisestä mahdottomuutena tehdä jotain muuta samaan aikaan, eli Platonille tärkeää ja oleellista todellisen ajattelemista. Kun taiteilija tekee työtään, valmistaen taideteoksia, Platonin näkemyksen mukaan hän ei ole vapaa ajattelemaan. Tämä aikaan liitetty mahdottomuus tehdä samanaikaisesti kahta asiaa on mielenkiintoinen tausta, jota vasten taiteen tekemiseen liittyvän työn roolia voi tarkastella. Onko elämästä tullut kokoaikaista työtä? Onko taiteilija-työläinen kaapattu elämänsä ja nimenomaan aikansa saralla kokonaan oman toimensa kentälle? Ja jos on, onko tämä toimeliaisuus työtä? HBO:n televisiosarjan Valaistunut 5 päähenkilö uudelleen sijoitetaan huomattavasti alempaan työtehtävään hänen käyttäydyttyään sekopäisesti pomon kanssa koetun työpaikkaromanssin päätyttyä epämieluisasti. Alentuneen statuksen lisäksi työpiste sijaitsee amerikkalaista organisatorista arvoasteikkoa ilmentävällä tavalla yritysrakennuksen kellarissa. Hermoromahduksensa jälkeen 3 Kuten esimerkiksi Hans Van Abbingin teos Why are Artists Poor? The Exceptional Economy of the Arts. Amsterdam, Amsterdam University Press, 2002 4 Arendt, Human Condition (1958) ja Rancière, Aistittavan osa (2000) 5 Enlightened, vuosina 2011-2013, sarjan luojat: Mike White ja Laura Dern, HBO

4 Laura Dernin näyttelemä Amy Jellicoe-niminen hahmo on kerännyt energiaa Tyynenmeren saarella sijaitsevassa meditointi-retriitissä, josta hän palaa paitsi valmiina taas jatkamaan työskentelyä myös voimaantuneena. Uusi hyväntekijä-hippeys asenne vuotaa hänen kanssatyöntekijöidensä päälle uskoontulemiseen liittyvällä paatoksellisella voimalla mutta hänen muuttunut tilanteensa on kaikesta hyvän energian keräämisestään huolimatta hänelle vaikea sulatettava uusi alhaisempi työtehtävä sisältää vähemmän vaikutusvaltaa, ja hänen aiempien työtovereiden (ja assistenttien) hiljainen varautunut vieroksunta on haastavaa ottaa vastaan. Tämän lisäksi maailmanparantaja asenne ei auta helpottamaan tilannetta, jossa Amy joutuu asumaan äitinsä luona työelämänsä ja -ikäisyytensä otollisimpana ajankohtana. Sarja on huolellinen kuvaus amerikkalaisen yrityskulttuurin työväenluokasta ja se asettaa samanaikaisesti vastakkain näkemyksiä korkeammista arvoista (henkisyys, itsestään huolehtiminen, maailman epäkohtien korjaaminen) ja arkisista puitteista (toimeentulosta, sosiaalisesta vuorovaikutuskentästä), jotka etsivät suhdetta elämän jokapäiväisessä todellisuudessa. Seuratessa sarjan päähenkilön elämän hallintayrityksiä tuntuu että työ vaatii nykyisin meiltä kaikkea; meidän sosiaalisuutemme, virittäytyneisyytemme sekä tavoitteellisuutemme luvaten palkkioksi olemisemme tai itsemme ylläpitämisen mahdollisuuden. Sarjassa päähenkilö Amy pyrkii paljastamaan työnantaja-yrityksensä ympäristörikokset vuotamalla tietoa lehdistölle. Tämän hyvää tarkoittavan toiminnan motiivit kiinnittyvät henkilökohtaiseen pyrkimykseen saada oma toiminta näkyväksi, ja palauttaa siten itsearvostuksen tunne, osittain kostona myös omasta eriarvoisuuden kokemuksesta. Tarve itsensä voimaannuttamiseen on yhtä paljon ellei enemmän kyseessä kuin tarve ympäristön pelastamiseen. Sarja tuntuu ironisesti osoittavan että vilpittömyys ja itsekeskeisyys ovat sidoksissa toisiinsa hämmentävällä tavalla. Hyvät tarkoitukset kiinnittyvät aina niiden tekijöiden motivaatioihin. Päähenkilön toiminta tuo esiin kuinka aikamme ei näe mitään muuta niin keskeisenä ja arvokkaana kuin itseemme panostettua arvoa. Me olemme oma työkalumme. Minä olen työni ja elämäni instrumentti. Kaikki mitä teemme tuntuu muuttuneen kokoaikaiseksi omien instrumenttiemme virittämiseksi. Sarja ilmentää kuinka olemme koko ajan velvoitettuja säätelemään herkkyyttämme itseämme kohtaan (ajattelevina ja henkisinä olentoina) ja kuinka myös olemme velvoitettuja pelastamaan maailma tai ympäristömme (eli ulkopuolinen) täydeltä kaaokselta vastustaen niitä tekoja, joita harjoittavat juuri ne samat järjestelmät joihon kuulumme ja joiden osallisia olemme sekä joille työskentelemme. Kaikki tuntuu olevan sisältäkäsin työskentelyä. Ulkotila näyttäytyy kuin imuroituna, kadonneena tai sitten olemme vakuuttuneita siitä, että ehkä sitä ei koskaan ollutkaan.

5 Julieta Arandan teos Stealing One s Own Corpse (An Alternative set of footholds for an ascent into the dark) (2014), joka oli esillä viimeisimmässä Berliinin Biennaalissa, näyttää kaipauksen ulkopuolisuudesta, tarpeen ja halun liikkua yli tästä suuntautumisena kohti avaruutta. Teos tarkkailee kuinka tämä halu on kuitenkin täysin kiinnittynyt tähän todellisuuteen. Vaikka avaruus on ulkopuolisuuden projektio, on se silti jotain, johon me paikannamme itsemme saman olemassaolon muodon kautta, kantaen mukanaan niitä kaavoja, jonka kautta olemme syntyneet. Ulospääsy on vain itseemme sidottua kuvittelua ulospääsystä. Tämä vankilanomainen tunne, joka vainoaa nykytilannetta on verrannollinen tunteeseen, jossa olemme suljettuina ihmisen tekemään kapseliin ilman lupausta parannuksesta, vain jaksamisella ja tilanteen kestämisellä on merkitystä. OSA 1: 1. IHMISEN TYÖTELIÄS TILA Hannah Arendtin kirja Human Condition (1958) 6 alkaa kuvauksella maasyntyisestä objektista, joka kammetaan avaruuteen. Hän aloittaa tutkielmansa ihmisen tilasta käsitellen avaruutta ajankohtana, jolloin ihmiskunta oli juuri todistanut ensimmäinen avaruussatelliittin laukaisun. 7 Arendt ilmaisee kuinka yleinen reaktio tähän tekoon (joka on hänen mielestään tärkeydessään ohittamaton) tuntui olevan helpotus ilmentäen halua sekä ajatusta, että vihdoin saavutettaisiin askel kohti ihmisen pakoa vankeudesta maapallolla. Hän jatkaa huomauttamalla, että huolimatta kyvystään irrottautua maanpinnasta ihminen on silti täysin maahan sidottu olento, ja ennen kaikkea ehdollistunut olento, sillä maapallo voi olla hyvinkin uniikki elinympäristö universumissa. Maapallo on kenties ainutkertainen ympäristö, joka pystyy tuottamaan ihmiselle paikan liikkua ja hengittää ilman vaivaa ja apuvälineitä. Hän näkee tämän halun paeta maapallolta tieteelliseen pyrkimykseen linkittyneenä haluna vaihtaa olemassaolon ilmainen lahja johonkin ihmisen itsensä valmistamaan. Hän ei kyseenalaista tämän pyrkimyksen mahdollisuutta onnistua, mutta kysyy tulisiko sen onnistua ja määrittää kirjansa tarkoitukseksi ihmisen tilan ja toiminnallisuuden tarkastelemisen, sekä puheen jaetun areenan tärkeyden esiintuomisen. Arendtille vain ihminen monikossa toisten ihmisten keskuudessa voi kokea merkityksellisyyden, koska voi puhua ja järkeillä toisen/toisten sekä itsensä kanssa. Yksinäinen pohdiskelu ja ajattelu on jätetty Human Condition- kirjan ulkopuolelle ei siksi etteikö se olisi tärkeää päinvastoin, mutta koska kirjan painotus on sen tarkastelemisessa mitä me teemme. 6 Arendt, Hannah, Human Condition, 1958. Suomeksi Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot, käännöstyönohjaus Riitta Oittinen, Vastapaino, Tampere, 2002. Itse käytän lähteenäni englannin kielistä versiota vuodelta 1998 (The University of Chicago Press). 7 Tämä tulee esille Margaret Canovanin esipuheessa Human Condition kirjan englanninkielisessä painoksessa.

6 Paitsi ihmisen avaruuteen heittäytymisen aikakautena, Arendt määrittää tarkasteluajankohtansa automatisaation esiintulon hetkenä ja ennustaa uhkaavan tapahtuman; että parissa vuosikymmenessä automatisaatio tyhjentää tehtaat ja vapauttaa ihmiskunnan Arendtin sanoin sen vanhimmasta ja luonnollisimmasta taakasta, välttämättömyyksiin kiinnittyneestä työnteosta. Arendt huomauttaa, että tämä toive vapautuksesta, joka on ollut olemassa tallennetun historian alusta asti on käsillä vain ilmiasuna. Kun moderni aika on keskittynyt työn ylentämiseen on se päätynyt koko yhteiskunnan muuttumiseen työntekijöiden yhteiskunnaksi. Tämä tarkoittaa Arendtille sitä, että se ihmistoiminnan muoto, joka ilmenee työn jokapäiväiseen elämään kiinnittymisessä, on laajentunut käsittämään kaikkea ihmistoiminnallisuutta. Näin työntäen sivuun toiminnallisuutta, joka pyrkii valmistamaan ja tuomaan esiin jotain ihmiselämän välttämättömyyden ylittävää ja siten ei vain tuotettavaa ja kulutettavaa. Arendt kysyy, miten työ on saanut niin keskeisen ja korostetun roolin yhteiskunnassa nimenomaan sen syklisessä, välttämättömässä (elintoimintojen ja elämän ylläpitämiseen keskittyneessä), muodossaan? Hän toteaa että kaikki inhimillinen toiminta on alistettu eräänlaisen kotitalous-ajattelun alle, jossa koko ihmiskunta pyörittää vain oman elämänsä edellytyksiin liittyvää, toimeentuloon kiinnittyvää, toiminnallisuutta. Arendt esittää, että modernin ajan muutos liittyi nimenomaan ihmisen haluun luottaa tietoon. Kun ainoa luotettava tiedon lähde oli ihminen itse, moderni aika ikään kuin kääntyi sisäänpäin. Ihmisestä tuli oman toimintansa kautta tietävä yksilö. Descartesiin viitaten Arendt perustelee, että epäilyn tuominen olemisen kiinnikkeeksi nousi esiin Galileon tieteellisestä löydöksestä, jossa todentamisesta (aistien epäily, jonka kaukoputki sitten toimitti luotettavan tiedon muotoon) tuli tärkeä osa tietämistä. Jumala asettui Descartesille ihmiseen kykyyn epäillä. Tämä tiedon tuottamisen premissi toimii nykysinkin eräänlaisena uskonpuhdistuksena. Vain testattuun tietoon voidaan luottaa, sillä sillä on sopivaa uskottavuutta. Moderni matriisi on: ihminen tuottaa tietoa itsestään itselleen. Ja tässä tuottamisessa välineellisyydellä on paikkansa. Arendtin esittämää tämän matriisin kuvausta seuraten: Mikään ei ole niin varmaa kuin matemaattinen tieto, jonka muoto soveltuu niin pieniin kuin suuriinkin skaaloihin todentaen siten paikkansa pitävyyttä niin atomeissa kuin planeetoissa. Samoin perustein näyttää, että me on yhtä kuin monta samanlaista. Yhteistoiminta on siis esiintynyt eräänlaisen tasa-arvoisuuden kautta, jossa ihminen on (biologinen) olento, joka jakaa tämän saman kaikkien muiden ihmisten (olentojen) kanssa, ja tämä siis on se perusta, joka ihmisellä on ilmeisenä.

7 Kun Arendtin ajattelun mukaan moderni tilanne käsittää koko yhteiskunnan kotitaloutena, jossa irroittautuminen elämän välttämättömyyksistä ei saa tilaa, se ei siten tarjoa myöskään paikkaa poliittiselle yhteiselle, jossa mahdollisuus toteuttaa erinomaisuutta tapahtuisi. Tämä alue, joka Arendtin mukaan antiikin ajattelussa (polis, res publica) merkitsi ensisijaista vapaan ihmisen mahdollisuutta ajatteluun erimielisyyteen perustuvana yhteisönä, oli poliittisuuden areena, jossa vain tuon erimielisyyksien positioiden kautta voidaan tarkastella asioita sekä sanoa ja tehdä vapaina kiinnittymättöminä välttämättömyyteen. 2. TAIDETEOS EI KULU KÄYTÖSSÄ Arendtin jaottelussa työ (labor), teko (work), toiminta (action) taiteen tekeminen väistää välttämätöntä ja perustuu nimenomaan sille, että taideteoksen rooli on irrallaan hyödyllisyydestä ja käytettävyydestä, ja siten myös välttämättömyyksiin sidotusta tuottamisesta. Taideteos näyttäytyy Arendtille kenties pysyvimpänä ihmisen tekemisen muotoina, jossa jotain kuolematonta tulee käsin kosketeltavaksi kuolevien käsien toimesta; nähtäväksi, luettavaksi ja kuultavaksi. Taiteen välitön lähde on Arendtille ihmisen kyky ajatella, mutta se ei estä taideteoksia, ja taiteen tuloksia, olemasta asioita. 8 Tämä objektiluonteisuus tuo taideteoksiin ja tekoihin pysyvyyden niiden ollessa ilman hyötykäyttöä. Arendtille taiteilijan yksityinen (tunne, kokemus, ajatus) saa ilmiasunsa vain asettumalla ulos ja irroittumalla asettuen muiden tarkasteltavaksi ja näin ajallisesti jatkaen läsnäoloaan. Elävän hengen tulee selvitytyä aina kuolleen kirjaimen kautta. 9 Taideteos on siten aineellistunutta ajattelua, jolla on oma itsenäisyytensä. Kun Arendt kritisoi koko yhteiskuntaa, jossa kaikki alistetaan elannon ansaitsemisen päämäärän alle, hän tulee maininneeksi, että kenties taiteilija on ainut jäljelläoleva valmistaja yhteiskunnassa. 10 Koska taiteilija ei valmista jotain vain henkensä pitimiksi hän erottuu siten toisista valmistajista, joiden käyttö-objektien luomiseen keskittyminen tekee heistä enenevissä määrin tuotannollisen prosessin alle asettuvia. Taideteos ei ole luotu käyttöä varten vaan kuolemattomaksi ihmiselle. Yksin itsekseen ajattelija työntyy yleisen alueelle ei vain valmistamiensa esineiden vaan myös puheen ja teon kautta. Se, mikä näyttäytyy muille näyttäytyy myös hänelle itselleen. Jos taidetta tarkastelee vapaan ajattelun areenana, se vaikuttaa olevan aina sidoksissa oman välineellisyytensä, 8 Arednt, works of art are thought things but this does not prevent them being things, s.169, 1958. 9 Arednt, It is always the Dead letter that the living spirit must survive. s.169, 1958. 10 Arednt, s.127, 1958.

8 merkityksensä, muodostumisensa ja ymmärtämättömyytensä välittömään esiintuomiseen toiminnassa (esiintulossa) itsessään. Terry Smith aloittaa nykytaiteen olemuksen tarkastelun kirjassaan What is Contemporary Art (2009) 11 toteamalla seuraavasti: Mikään idea nykytaiteesta ei ole niin laajasti hyväksytty kuin ajatus, että ei voi olla saatikka pidä olla ajatusta siitä. Hän jatkaa tarkkailuaan selittäen nykytaiteen aluetta pidemmälle, mutta kuten hän johdannossa yksinkertaisesti tuo esille; kyse on nykyaikaisuudesta (contemporaneous) johon on kirjautunut sisään tarpeettomuus määrittää nykytaide minään muuna kuin moninaisuutena, joka ilmaisee itsensä ajallisen nykyhetkisyytensä kautta: nimetessään itsensä nykytaiteeksi. Samaa ajattelua seuraten on vaikea määrittää mitä on taiteen parissa tehtävän työn muoto ja luonne. Miten nykytaidetyö ilmenee ellei se paljastu samalla kun taidetta tehdään? Siis sisäänrakennetusti siis kiinnittyneenä käsityksiin paitsi taiteesta, myös siihen liittyvän toiminnan (esilläolon sekä työstämisen) muodosta? Mitä taide on työnä? 3. TYÖN JA TAITEEN ALUE Saadakseni käsityksen taiteen ja työn välisestä maastosta tutustuin kolmeen viime vuosina julkaistuun kirjaan (vuodesta 2011 vuoteen 2013). Work work work a reader on art and labour, (2011), Living Labor (2013) ja E-Flux journal: Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, (2011). 12 Julkaisujen teksteissä minulla on tarkasteltavanani kokoelma erilaisia rinnakkaisia perspektiivejä ja ajatuksia. Tämä rinnakkaisuus tarjoaa minulle mahdollisuuden havainnoida julkaisujen yhteyksiä sekä yhteneväisyyksiä, mutta ennenkaikkea sitä miten ne määrittävät taiteen suhteen työhön. Käytän hyväkseni sitä, että tekstit ovat valikoima nykytaiteen parissa toimivien taiteilijoiden, kuraattorien, tutkijoiden sekä aktivistien ajattelua. Tämä kirjoittajien ammatillinen kirjo paikantaa näkökulman toimijoiden tasolle, siihen ymmärrykseen, joka kulkee mukana monien nykytaiteen parissa työskentelevien ihmisten tulkinnoissa kirjojen lähestymästä tilanteesta ja aiheesta. Ne toimivat materiaalina tarkastellessani sitä mitä tuodaan esiin taiteen ja työn otsikon alla, kuinka taiteelliset praktiikat ja työ nähdään teksteissä ja minkälaisella asenteella tekstit käsittelevät tätä asetelmaa. Vaikka tekstit käsittelevät myös laajempaa globaalia tilannetta niiden suorittama aihepiirin tarkastelu tapahtuu länsimaisen yhteiskunnan tilanteesta ja näkökulmasta. Julkaisut ovat 11 Smith, Terry, What is Contemporary Art, 2009, The University of Chicago Press. Ajatus ilmaistaan esipuheessa sivulla1. 12 Ensimmäinen julkaisu on koottu IASPIS-residenssikeskuksessa järjestetyn seminaarisarjan jälkeen (Work, work, work a reader on art and labour 2011), toinen liittyen Oslossa Norjassa olleeseen Arbeitstid näyttelyyn Henie Onstad taidekeskuksessa (Living Labor 2013) ja kolmas on tunnetun verkkojulkaisu alustan osa (E-Flux journal Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, 2011).

9 kokoelmia, joiden sisältö on muodostunut eri ajattelu- sekä käsittelytavoista joiden risteyskohdat tuovat esiin kysymyksiä julkaisujen jaetusta agendasta. Mikäli jaettu tarkastelupositio tai agenda ilmenee se ei olisi mitenkään piilotettua. Paitsi omaten saman kustantajan (Sternberg Press), julkaisuissa on myös osittain samoja kirjoittajia. Ne jakavat samoja lähteitä ja tekevät viitattauksia toisiinsa. 13 Itse käsittelyyn ottamani Hannah Arendt ja Jacques Rancière olivat niissä myös hyvin edustettuina. 14 Gilles Deleuzeen ja Félix Guattariin kohdistui lukuisia viittauksia. Heidän kapitalismin kuvauksensa on toiminut lähteenä monille julkaisujen teksteissä ilmeneville näkemyksille. Mutta erityisen paljon teksteissä viitataan postfordistisen ja aineettoman työn teoreetikkoihin, erityisesti Paolo Virnoon, Michael Hardtiin, Antonio Negriin ja Maurizio Lazzaratoon. 15 Ryhmän ajattelun kohteena on työ nimenomaan aineettomassa muodossaan (immaterial labor) ja postfordistisessa tilanteessa, jossa yksilön henkinen, kognitiivinen ja tiedollinen kapasiteetti on valjastettu työntekoon. Tarkoittaen että kommunikaatiosta, unista, toiveista, ajatuksista, tiedosta ja sosiaalisista suhteista tulee tuotannollisia. Tämän voi nähdä liittyvän niin kognitiivisen kapitalismiin, kuin myös kokemustalouteen 16. Keti Chukrov tekstissään 17 nostaa esiin postfordistisen työn tilanteen Paolo Virnon ajattelun pohjalta: Kun työ muuttuu aineettomaksi ja työn tehtävien jakautuminen teollisessa tuotannossa katoaa pääoma ei vain ota käyttöönsä meidän työskentelyaikaamme, jolloin tuotamme tuotteita tai tavaroita (sekä lisäarvoa), se ottaa kaiken työntekijän ajan, hänen olemassaolonsa, ajatuksensa ja luovat halunsa. Tuotteita tai tavaroita ei tuoteta kulutettavaksi, nielaistavaksi kokonaan vaan uusina kommunikaation, tiedon, kielien ja jopa maailmojen muotoina. Työ samaistuu virtuoosin esiintyjän luoviin toimiin, ja on kytkeytynyt aktiivisen muistin sekä tiedon yhteyteen. Aineettoman teollisuuden kohteena on subjektiviteettien ja maailmojen tuotanto. Sen kulutus nostaa esiin kuluttajan, joka ei vain nauti tuotteista vaan kommunikoi ja on "luovasti" aktivoitu. Tällä tavalla tuotanto aktivoi ja ottaa haltuunsa elämän, sosiaalisen ja yhteiskunnallisen tilan, älyn, ja "sielun". 13 Listaus eri kirjojen lähteissä ja viittauksissa toistuvista nimistä näyttää myöskin perustuvan joihinkin jaettuihin painotuksiin. (Toistuvia nimiä kirjoissa olivat esimerkiksi Chipello ja Boltanski, Foucault, Baudrillard, Agamben, mutta myös nimet Marcel Duchamp, Richard Florida, Barbara Ehrenreich, Gibson-Graham, Adorno ja oleellisesti myös Marx, jotka esiintyivät useasti lähdeluetteloissa ja viitteissä). 14 Kirjoittajat Catharina Gabriellson, Marion Von Osten, Irit Rogoff, Raqs Media Collective, Michele Masucci, Hito Steyerl viittavat heihin. 15 Jo kirjojen nimet tuovat tämän esiin, E-flux journalin otsikossa ilmaistaan sen käsittelevän postfordismia ja Living Labour-käsite tulee Virnolta, joka käyttäen Marxia pohjanaan, kuvaa postfordistisia työn olosuhteita muun muassa tekstissä Grammar of The Multitude, 2001. 16 Lars Bang Larsen kuvailee tekstissään Zombies of Immaterial Labor: The Modern Monster and the Death of Death B. Joseph Pinen ja James H. Gillmoren termin experience economy niin, että kokemustaloudessa kokemus on uusi tuoton lähde, joka saavutetaan ikimuistettavan lavastamisella. Muistettavista kokemuksista tulee kulutettavia tuotteita. Toisin sanoen henkilön omasta subjektiviteetistä tulee se tuote, jota hän kuluttaa. Tämä sama tilanne paikantuu kulttuurillisten instituutioiden tasolla, joissa yleisölle tuodaan mahdollisuus tuottaa itsensä kulttuurillisten kokemusten kuluttajina. Lars Bang Larsen viittaa Diedrich Diederichsenin termiin Eigenblutdoping oman veren douppaus, jossa yksilö kokemuksillaan tuottaa itsensä kokemusten kuluttajana. "[ ] just as cyclists dope themselves using their own blood, cultural consumers seek to augment their self- identity by consuming the products of their own subjectivity", s. 87 / E-flux journal. 17 Tekstissä Towards the space of the general: On labor beyond materiality and immateriality Chukrov kritisoi Virnoa ja aineettoman työhön keskittynyttä ajattelua siitä, että se painottaa liikaa älyllistä ja aineetonta tuotantoa aineellisen tuotannon sekä henkisen rekisterin kustannuksella. Hän tuo esiin myös post-opreaistisen ajattelun painottumisen läntiseen ensimmäisen tai toisen maailman työn kenttään. s. 94-111 / E-flux journal.

10 Italialaisen filosofin Paolo Virnon esiintuomien ajatusten kautta voidaan tarkastella sitä miten taiteellisen työn tekemisen muoto kiinnittyy työn tekemisen laaja-alaiseen murrokseen. Virno väittää Väen kielioppi 18 -tekstissään, että nykyajan työn alue on se missä olemme läsnä toistemme kanssa, tuoden esiin niitä lahjakkuuksia ja kyvykkyyksiä jotka aiemmin oli esillä poliittisessa toiminnassa. 19 Ja viitaten Marxin yleiseen älyyn 20 esittää, että nykyisin (pikemmin kuin vaihtoarvoisen tuotannon kaatumiseen) yleisen älyn toiminta on tuotannollista sinänsä; ajatukset ja diskurssit toimivat koneina nykytyönteossa. Yhteisesti jaettava (kuten kieli ja kommunikaatio, sekä ajattelun ilmaiseminen) on pistetty töihin. 21 Virno toteaa, että yleinen äly konstituoi yleisen moninaisten ja mittaamattomien toiminnallisuuksien mahdollisuuden. Todellisten abstraktiot vastakohtaisuuksien vaihdon sijaan luovat pohjan nykyaikaiselle kyynisuudelle, jossa vertauskohtien puuttuminen ja erilaisten elämä-maailmojen tuottamisen mahdollistuminen edistää turhautumista. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että ymmärrämme yhteisen tiedon ja tosiasioiden olevan tuotettuja, sopimuksenvaraisia ja siten perustattomia. Joka Virnon mukaan tuo esiin niin kyynisyyttä kuin opportunismiakin. 22 OSA 2: 1.TURHAUTUMINEN Tarkastelemani tekstikokoelmat tuntuvat syntyvän kaiken kaikkiaan turhautumisesta; siitä tunteesta, että kaikki ei ole kohdallaan ja tarpeesta tarkastella miksi näin on. Mikä on se tilanne, jossa taiteilija työskentelee? E-Flux journalin toimittajat Julieta Aranda, Brian Kuan Wood ja Anton Vidokle tuovat esipuheessaan ilmi erittäin selkeästi pettymyksensä taiteen parissa harjoitetttya työtä kohtaan. "Tehdään yksi asia selväksi: on raivostuttavaa että kaikkein kiinnostavimmat taiteilijat ovat erittäin 18 Virno, Paolo. Väen kielioppi, 2001, suom. Inkeri Koskinen, Tutkijaliitto, 2006. 19 Virno pohjaa ajatteluaan Hannah Arendtiin päätyen päinvastaiseen tulkintaan poliittisuudesta ja työstä: "Politics, according to Arendt, has taken to imitating labor. The politics of the twentieth century, in her judgment, has become a sort of fabrication of new objects: the State, the political party, history, etc. So then, I maintain that things have gone in the opposite direction from what Arendt seems to believe: it is not that politics has conformed to labor; it is rather that labor has acquired the traditional features of political action. Lainaus: http://www.generation-online.org/c/fcmultitude3.htm. Luettu 17.11.2014. 20 General intellect: yhteisesti jaettujen kykyjen/ajattelemisen/tiedon taso tuotannollisena voimana. 21 The effect of putting intellect and language, i.e. what is common, to work, renders the impersonal technical division of labour spurious, but also induces a viscid personalisation of subjectification. Ote on Virnon General Intellect - tekstin (2001) englanninkielisestä käännöksestä. Teksti luettavissa osoitteessa www.generationonline.org/p/fpvirno10.htm. Luettu 17.11.2014. 22 Virno, 2001.

11 kykeviä työskentelemään vähintään kahden tai kolmen ammatin parissa jotka ovat, toisin kuin taide, arvostettuja yhteiskunnassa korvauksen ja yleisen hyödyllisyyden nimissä." 23 Taiteen ja vastikkeellisuuden suhde on taiteen ja työn välistä suhdetta ilmentävä. Kysymys on siitä, että taidetta nähdään tehtävän pääasiallisesti tekijän intention suuntaamana, ja siten ikään kuin olevan vapaaehtoista työtä. Tästä tuntuu johtavan se vääjäämättömyys että taiteilijan työn korvaus on työn toteutuminen itsessään. Tähän Virno viittaa virtuoositeetin käsiteellään, jossa työ on (postfordistisessa muodossaan) julkisesti organisoidussa tilassa tapahtuvaa performointia, joka ei tuota lopputuloksia vaan on päämäärä itsessään eräänlainen esitys. 2. VASTIKKEELLISUUS Aranda, Wood ja Vidokle kysyvät esipuheessaan miksi monet lahjakkaat taiteilijat vapaaehtoisesti suostuvat työskentelemään alueen parissa, joka tarjoaa niin vähän vastineeksi? He käsittelevät sitä kuinka taiteellisesta työstä maksettava korvaus ei ole suhteessa sen vaatimaan työmäärään ja tarjoavat pohdintoja syistä miksi näin on: Jostain kumman syystä, joko johtuen taiteilijoiden omasta turhamaisuudesta ollen hypnotisoituja jonkinlaisen tekijyyden diiva-käskylauseen toimesta, joka lupaa laaja-alaista tunnustusta tai kulttuurin omista odotuksista lähtien" 24 He jatkavat että taiteilija on vedetty mukaan johonkin outoon pseudo-ammattiin, jossa hän käyttää suunnattomia määriä energiaa työskentelyyn sillä verukkeella että kokee sen olevan joksikin korkeammaksi arvoksi. He toteavat, että taide ei kuitenkaan ole uskontoa, eikä hyväntekeväisyyttä, ja sanovat, että ajatus työskentelyn korkeammasta arvosta on haastettava. He nostavat esiin myös tähän tilanteeseen liittyvän omaehtoisen riiston, kieltäytymisen oman työn samaistamisesta tavanomaisen työn kanssa ja käsityksen taiteesta eräänlaisena loistavana näkymänä jostain muusta. 25 He ilmaisevat myös vastaanoton ongelmallisuuden; sen miksi taiteellinen työ ei tunnu löytävän vastikettaan silloinkaan kun se näyttää olevan hyvin vastaanotettu ei samalla tavoin kuin insinöörin suunnitelma toteutuu niin hyvässä kuin pahassa. 26 Vidokle, Aranda, ja Wood toteavat, että tekijyyden poistaminen ei tarjoa ratkaisua sillä sillloin taiteilija ei vain tule jäämään ilman korvausta vaan myös kunniaa. Heidän nokkela tiivistyksensä on että taide on kuin hyväntekeväisyyden harjoittamista kasville. ( It s like performing an act of charity to a plant. ). Lopuksi he päätyvät toteamaan, että ainoa vaihtoehto voisi olla vain tehdä lisää töitä mutta samalla vaatien taiteilijan 23 Aranda, Wood,Vidokle, Let s be clear about something: it is infuriating that most interesting artists are perfectly capable of functioning in at least two or three professions that are, unlike art respected in society in terms of compensation and general usefullness., s.6, Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precarity, and the Labor of Art, E-flux journal, 2011. 24 Aranda, Wood, Vidokle, For some reason, either due to artists own vanity, to being hypnotized by some sort of authorial diva imperative that promises large scalerecognition, or to the expectations of the culture itself, s.6, 2011. 25 Aranda, Wood,Vidokle, a shining vision of a possibility for something else, s.7, 2011. 26 Aranda, Wood,Vidokle, s.7, 2011.

12 etuoikeutettua kapasiteettia aloilla, joissa määrätietoinen amatööriutesi on tehnyt sinusta toimivan osaajan. 27 Nämä taiteilija-kirjoittajat ehdottavat, että taiteen vastikkeellisuuden kysymys punnitaan juuri tässä tilanteessa. Siis tämän puoleisessa, jossa taidetoimijoiden saama rooli työntekijöinä liittyy kysymykseen huomiosta, vastaanotosta, arvostuksesta ja korvauksesta. Mutta Arandan, Vidoklen ja Woodin esipuhe esittää kuitenkin taiteen parissa työskentelemiseen liittyvän ongelman, eli kaikesta näistä (vastaanoton ja korvattavuuden ongelmista) huolimatta sitä tehdään silti. Jos karkeasti käy määrittelemään raja-aitoja käsitykset taiteen parissa tehtävästä työstä voi jakaa vastikkellisuuden puitteissa. Jaottelu menee niiden välillä jotka näkevät taiteen työn rinnastuvan palkka-työn kanssa tai eräänlaisena yksilön yritteliäisyyden muotona ja kokevat, että joko markkinatalouden mekanismit tai yhteiskunnan tulojaot löytävät aina sen mikä on tarpeellista tai koetaan tarpeelliseksi ja tuottavat sille myöskin vastikkeen (eli asian tärkeäksi näkeminen tuottaa sille korvauksen). Toinen rintama näkee taiteen ominaisen ja oleellisen roolin kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa itseymmärryksessä, kokeilussa, ja sivistyksessä, jonka näkyvyyttä ja toimintaedellytyksiä tulee ylläpitää yhteisesti, ja jonka tulisi myös irrottautua vastikkeellisuuden kysymyksestä kokonaan. Taiteen tekemisen voidaan ajatella asettuvan paljolti rinnakkain prekaarin työläisyyden kanssa paitsi työn tekemisen itseohjautuvan puolen kautta, mutta myös antautuessaan työn tekemisen "uusille muodoille" vastikkeettomana pakko-yrittäjyytenä, jossa yksilö kantaa vastuun omasta toiminnastaan ja toimeentulostaan, vimmaisesti kehittäen ja mukauttaen itseään jatkuvasti muuttuvaan kenttään. 3. KOKOAIKAINEN ELÄMÄN TYÖLÄISYYS Hito Steyerlille termi occupation 28 viittaa ammattiin ja ajanvietteeseen, tilanteeseen, jossa työn tekeminen on muuttunut ajan kuluttamiseksi ja kiireisenä pysymiseksi sinänsä, irrottautuneeksi tulosten tuottamisesta. Tässä tilanteessa vastikkeellisuus on kadonnut ja aktiivisena oleminen on tärkeää sinänsä. Hän toteaa, että enää ei keskitytä jonkin asian ansaitsemiseen vaan ajan ja resurssien kuluttamiseen toiminnassa. 29 Kaikkein merkityksellisintä on toimeliaisuus itsessään. Toiminnallisuus on ajallista jatkuvuutta ilman päätepistettä. Tämä näyttäytyy myös vastarintana 27 Aranda, Wood,Vidokle, but while claiming the privileged capacity of the artist within the fields in which your determined amateurism has made you a functional expert., s.7, 2011. 28 Sana occupation viittaa haltuunottoon sekä ammattiin. Steyerlin teksti Art as Occupation: Claims for an Autonomy of Life / Work, Work, Work - reader on art and labour, 2011. 29 Steyerl, it marks a transition that goes beyond the often described shift from a Fordist to a post-fordist economy; rather that being framed in terms of earning, it is seen as a way of spending time and resources. s.48, 2011.

13 ilmenevän haltuunoton kautta, eräänlaisena läsnäololla valtaamisena. (Kuten Occupy-liike muun muassa ilmentää). Jos taiteen autonomia perinteisesti on edellyttänyt taiteen eristämistä elämästä, Steyerl toteaa että avantgarde halutessaan uudelleen muodostaa taiteen suhteen elämään, jotta sillä olisi sosiaalista merkitystä, tuottikin toisenlaisen tilanteen; taide toiminnan kiinnittymisen jokapäiväisyyteen ja siinä ilmenevään tarkoitushakuisuuteen, käytettävyyteen ja välineelliseen merkitykseen. Steyerlin väite on, että elämä on nykyisin taiteen haltuunottama. 30 Olemme loputtoman meditaation, ikuisen prosessin, päättymättömän neuvottelun ja tilallisten jakojen hämärtymisen tilanteessa, 31 jossa kaikki sisällytetään saman loputtoman prosessin alaisuuteen. Steyerlille tämä muutos näyttäytyy taiteen ominaisimmassa instituutiossa; museossa, joiden toiminnasta on tullut paitsi julkisen tilan nostalgisia säilyttäjiä myös "voittoa tavoittelevia infokapitalismin spektaakkeleja." 32 Nykymuseoilla tuntuukin olevan laaja-alainen toimenkuva pedagogisina, sosiaalisina, (semi-) julkisina instituutioina, jotka paitsi tallentavat ja esittävät, myös ruokkivat, aktivoivat, elävöittävät, työllistävät, tuottavat, viihdyttävät ja lohduttavat. Steyerl tekstissään Is Museum A Factory 33 huomioi, kuinka museot ovat ilmestyneet entisten tehtaiden paikoille länsimaissa, näin ilmentäen myös murrosta tuotannollisessa painotuksessa. Kun tiedosta ja kokemuksesta on tullut tuote, joka kiinnittyessään taustoittavan kontekstin tuottamiseen tuottaa esityksen siitä mitä on mahdollista muistaa, tietää tai esittää ylipäätänsä. Museosta on tullut ymmärrys- ja tietokapitalismin keskeinen instituutio. Museoiden myös edistäen taiteen ilmenemistä kokemus-teollisuutena, jossa kokeilevuus ja uusia muotoja hamuava jatkuvuus tuottaa kulutettavia hetkellisyyksiä. Prosessin omaisuus tuottaa "tekemistä tuotteena 34. Taiteen instituutiot voivat olla tapa ja keino kiinnittää resursseja, tehdä työtä näkyväksi sekä myöskin vakiinnuttaa työn muotoja ja rakenteita. Ne voivat myös tarjota taiteelliselle työlle paikan 30 Steyerl, Life has been occupied by art, because art s initial foray into life and daily practice gradually turned into routine incursions and then into constant occupation, s.51, 2011. 31 Steyerl, s. 49, 2011. 32 Steyerl, s.55 viite 11, 2011. 33 Teksti löytyy mm. Taideyliopiston Kuvataideakatemian julkaisusta Artists as Researchers, (toim.) Hannula, Kaila, Palmer, Sarje, 2013. Joanna Sokolowska ja Cecilia Widenheim viittavat Steyerlin tekstiin omissa teksteissään Work, work,work- julkaisussa, jossa he käsittelevät toimintaansa niin Iaspiksen johtajana (Widenheim) kun kuraattorina (Sokolowska). 34 Kenties englanniksi voisi asian ilmaista osuvammin Making as commodity. Tarkoittaen että jonkin asian tekeminen tuotteistuu. Kuten yhteisöllinen toiminta jonka voi nähdä ilmenevän työpajojen tuotantona.

14 osana yhteiskuntaa sekä myös vastikkeellisuutta. Mutta jotain tuntuu olevan liikkeellä tilanteessa, jossa instituutiot ovat yhä enemmän myös itse vain eräänlaisia kilpailevia tuotantotehtaita. 35 Taiteella työnä on siis paljon tekemistä korvattavuuden ja tuloksen määrittämisen vaikeuden kanssa. Kun taide on jatkuvaa toimintaa, alituista subjektiviteetin esillä oloa, se myös väistää korvauksellisuuden samassa merkityksessä kuin tehdystä asiasta tuotettu tuote. Jos taide ilmenee elämän esityksenä, jossa tekemisemme tuotteistuu, altistummeko osallistumisemme ja näkyvyytemme kautta jonkinlaiselle riistolle? Käsite elämän työläisyydestä keskittää kokemusta taidetyön luonteesta. Mitä tehdä tilanteessa kun kaikki tuntuu lankeavan saman palkattoman ja vastikkeettoman työläisyyden alaiseksi? Jossa osallistumme tuotannollisuuteen kaikella olemisen ajallamme. Jos moderni aika on kiinnittynyt ihmisten väliseen sopimuksenvaraisuuteen yhteisten asioiden hoidossa, suhteessa ihmiselämän ylläpitämiseen ja suojaamiseen, mitä tapahtuu jos vastikkeellisuus on kadonnut - mikä tarjoaa kiinnekohdan työlle (yhteiskunnallisena) toimintana? 36 Tuntuu että työn tekemisen alueen laajeneminen kohti yksilön olemista sinänsä (kognitiota, aikaa) on välttämättömyyksien parissa työskentelemistä. Altistuminen mittaamisen (ekonomian) logiikalle on selkein ilmiasu työn kokoaikaisuudesta. Arendtin mainitsema Kotitalous - ajattelu ilmenee siinä kuinka meidät kaikki valjastetaan toimimaan yhteisen hyväksi tai yhteisessä taloudellisessa keskinäisriippuvaisuudessa, jossa sanojen ja tekojen viimeinen puntari on taloudellinen riippuvuus elinehtona. Meidän tulee tehdä töitä, jotta voimme elättää toisemme ja itsemme. Yhteinen hyvä toteutuu tässä tilanteessa paradoksaalisesti silloin kun osallistumme tavoittelemaan omaa etuamme. Merkityksellistä on, että antaudumme kaikella kapasiteetillämme tuotannolliseen rooliin. (Niin aineellisena tai aineettomana.) Tästä tilanteesta uloskirjoittautuminen näyttäytyy mahdottomuutena, sillä kaikesta voi uuttaa arvonmuodostukselle pohjaa. Vastarinnan ilmaus 35 Lisa Rosenthal pohtii tekstissään Two Years: the Dematerializatin of an art institution voiko taideorganisaatio muuttua vastaamaan taiteilijoiden työskentelyä paremmin, ja kysyy How can move beyond precarity, self-exploitation and the insecurity of endless flexibility without stagnating in the systems of the past? Ongelma vanhojen mallien muuttamisessa on, että uudet mallit eivät välttämättä pura tilannetta vaan saattavat jopa osallistua vielä tehokkaammin eräänlaisen epämääräisyyden tuottamiseen. s. 235 ja s. 237 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011. 36 Yksi kirjoissa ilmenevä elementti on työväenliikkeen historian esiintuonti. Tämä tulee esiin esimerkiksi projektissa Sense of Solidarity, jossa Ingela Johansson ja Nina Svensson tarkastelivat miten tavanomaisilla työpaikoilla, ja työväen yhdistysten toiminnassa, taiteeseen suhtaudutaan. Tai Living Labor- julkaisussa työväenliikkeen arkiston hoitajan pohdinta arkiston mahdollisesta tärkeydestä (Ole Martin Ronning). Työnväenliikkeen tarkasteleminen tuo esiin myös niin sanotun toimivan aktivismin tai vastarinnan historiallisen esimerkin, jota vasten kirjojen kuvaama aineettomien työläisten jollakin tavalla aineeton yhteistyön (ja yhteenliittymisen) puute peilautuu. Kirjoissa on kuvauksia taiteilijoiden aktivismi-toiminnasta (Ana Betancour, Kirsten Forkert/Work, work, work-julkaisu) ja taiteilijan työn tuotannollisuuden sekä elannon saamisen edellytyksiin keskittynyttä tarkkailua eri ryhmittymien toimesta (OTCOP ontheconditionsofproduction, MAL (Making A Living), Precarious Workers Brigade). Tekstit tuovat esiin muotoja, joilla taiteilijat pyrkivät paitsi toimimaan kollektiivisesti, myös olemaan läsnä aktiivisena toimintansa tarkkailijoina ja määrittäjinä yhteiskunnassa. OTCOP ilmaisee kollektiivisuuden kriisin: This sick body has constantly been torn apart by personal demands. Because of this, our body remains vague in its definition and its aims s. 229 / Work work work a reader on art and labor, 2011.

15 kapitalisoidaan uutisotsikoihin ja myydään meille spektaakkelina ja hiljainen ajattelija on kuitenkin keho, joka kuluttaa. 37 Tämä ulospääsyn mahdottomuuteen liittyvä ummehtuneisuus on kuin ilman puuttumista kun kaikki toimijuus asetetaan tuottaja/kuluttaja-akselille. On mahdotonta kuvitella pako tai ulostulo tilanteesta, jossa tuotamme oman subjektiviteettimme, kokemuksemme ja sen murtumat. Emme voi kuin kierrättää mahdollisuutta ajatella toisin, tuottaa rakoja tai aukeamia. (Jos yritämme polttaa tai tuhota, meille jää jäljelle vain tuhkaa, mikään ei katoa tai synny tyhjästä.) Ajattelu on materialisoitu. Jos taiteilija on tässä tilanteessa kognitionsa parissa puuhaileva yhteiseen henkeen puhaltaja, joka välittää aina vaan tarkempaa ja nerokkaampaa sisältöä ympäristöstään, meistä kaikista ja itsestään välineidensä kautta, onko hän silloin uusliberaali työläinen par excellence? 38 4. WHEN ATTITUDES ARE PRODUCTIVE 39 TAITEILIJA ESIMERKILLISENÄ TYÖLÄISENÄ Hito Steyerl toisessa tekstissään 40 ilmaisee, että nykytaide on uusliberaalin tilanteen keskiössä: Nykytaide on tuotemerkki ilman tuotetta, valmiina läimäistäväksi melkein mihin tahansa, nopea kasvojenkohotus joka toitottaa uuden luovuuden imperatiivin ylistystä paikkoihin jotka tarvitsevat äärimmäistä muodonmuutosta, uhkapelien jännitys yhdistettynä yläluokkaiseen sisäoppilaitos koulutuksen kankeisiin nautintoihin, sallittu leikkikenttä maailmalle joka on luhistunut sekä hämillään pyörryttävästä säätelyn purkamisesta" 41 Hän ehdottaa miksi näin saattaa olla: "taiteen tuotanto on peilikuva jälkidemokraattisista hyperkapitalismin muodoista, jotka näyttävät tulevan hallitsevaksi poliittiseksi kylmän sodan jälkeiseksi paradigmaksi." 42 "[taidetta] tuotetaan spektaakkelina postfordistisilla kaikki-minkä-jaksat tehdä liukuhihnoilla" 43 ja taiteilijat ovat global lumpenfreelancers, joiden toimintakentällä kilpailu 37 Nina Powerin teksti Don t Smile, Organize käsittelee kehon tuotannollisuutta ja hallintaa. The terrain of the body, working or not is ultimately the contemporary terrain of politics, and work, whether official or not. Ajatus kehosta ja persoonallisuudesta tuotannollisena ilmenee velvoitteena sen hyötykäyttöön. If your smile is particularly convincing, we could say, why not be rewarded for it? Lopuksi Power kehottaa ottamaan sairaslomaa sen sijaan, että altistuisi taloudellisella säästävyydellä mitoitetulle hallinnon vaatimukselle terveenä pysymisestä. s. 29-40 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011. 38 Kun Lisa Rosenthal analysoi tekstissään Two Years: the Dematerialisation of the Art Institution Baltic Art Centerin pyrkimystä kokeilla uusia toiminnan ja tuotannollisuuden muotoja hän toteaa, että the flexible, non-specialised, always-ready to-react-to-any-unpredictable-situation institution mirrored the precarious subjectivity of the artist as post-fordist-worker par excellance s. 236 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011. Milena Hoegsberg viittaa Kathi Weeksin esittämään ajatukseen esipuheessaan Living Labor- kirjassa: The artist represents the cultural producer par excellance, who has internalized the work ethic as a pillar of artistic purpose, and performs not just the labor of the hand, but the labor of the head and the heart. s. 49 / Living Labor, 2013. 39 Kathi Weeks ilmaisee when attitudes themselves are productive, a strong work ethic guarantees the necessary level of willing commitment and subjective investment käsitellessään nykyajan vaatimuksia sisäsitetystä itseohjaavuudesta ja henkisten kapasiteettien käytöstä. s. 153 / Living Labor, 2013. 40 Steyerl tekstissä Politics of Art: Contemporary Art and the Transition to Postdemocracy s.30-39 / E-flux journal, 2011. 41 Steyerl, Contemporary art is a brand name without a brand, ready to be slapped onto almost anything, a quick face-lift touting the new creative imperative for places in need of an extreme make over, the suspense of gambling combined with the stern pleasures of upper-class boarding school education, a licensed playground for a world confused and collapsed by a dizzying deregulation, s.31, 2011. 42 Steyerl, s.33, 2011. 43 Steyerl, "[art] is produced as spectacle, on post-fordist all-you-can-work conveyer belts", s.34, 2011.

ja opportunismi eivät ole poikkeama vaan ovat sisällä työn muodossa sinänsä. 16 Syytös siitä, että taiteilijat muokkautuessaan alati uuden toiminnan kentän vaatimuksiin ja keksiessään itse koko ajan uusia toiminnan muotoja ovat itse asiassa kiinni nykykapitalismille ominaisessa uutuuden ja luovuuden tuottamisen hegemoniassa, on varsin keskeinen kun pohditaan taiteilijan tekemää työtä. Marion Von Osten 44 viittaa Eve Chiapellon ja Luc Boltanskin The New Spirit Of Capitalism- kirjassa 45 esittämiin huomioihin siitä kuinka taiteellisen kritiikin muotojen autonomian, autenttisuuden ja luovuuden vaatimusten esittäminen söi pohjaa elämän politisoitumiselta ja omistussuhteiden kritiikiltä tehden tilaa uusliberalismille kapitalismin osoittaessa mukautumiskykynsä näihin kritiikkeihin. Eli kultturillinen kritiikki sisäänkaappautui kapitalistiseen muokkautumiseen, kun kapina valvontaa ja kuria vastaan luovuuden mahdollisuuksien laajenemiseksi toiminnan järjestäytymisessä muodostui keskeiseksi aineettomissa ja postfordistisessa tuotanto-olosuhteissa. Kun yritämme keksiä tapoja järjestää ja murtaa esiin uusia vastavoimia tuotamme kärjistetysti ilmaistuna vain uusia kulutettavia toiminnan muotoja. Marion Von Ostenin kuvaus yksinhuoltaja-äiti-freelancer-valokuvaaja-poliittinen aktivisti-taiteilijan työstä ja toimeen tulemisesta, jonka hän kirjoitti Helke Sandersin elokuvan Repuders (vuodelta 1978) pohjalta, esittää että kaikki mitä teemme altistuu ja osallistuu myös siihen työhön, josta saamme korvauksen. Olemme sisällä tuotannollisessa matriisissa, johon osallistuvat moninaiset, myös sosiaaliset ja kulttuurilliset elementit, jotka vaikuttavat kyvykkyytemme arviointiin itse työtehtävän ulkopuolella. Von Osten toteaa lainaten Nikolas Rosea 46, että kolme vuosikymmentä Repudersin jälkeen me olemme velvoitettuja olemaan vapaita. 47 Ja viitaten Michel Foucaultiin sanoo että olemme sisäistäneet tuottavuus koodit ja itsen teknologiat. 48 Kurinpito ei enää ohjaa yksilön toimintaa sen sijaan kyseessä on hallinnoivat käytännöt, jotka rohkaisevat ja laittavat liikkeelle, sen sijaan, että ne tarkkailisivat ja rankaisivat. 49 Kurinalaisuuden sisäistänyt tekijä on biopoliittisessa 50 vankilassa toimiva oman subjektiviteettinsä työstäjä, ja tästä näkökulmasta taiteilija on ollut tämän ajattelun esitaistelija haluamattaan. 44 Von Osten tekstissä Irene ist Viele! Or What We Call Productive Forces, s. 56 / E-flux journal, 2011. 45 Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon kirja vuodelta 2005. 46 Brittiläinen sosiologi. 47 Von Osten, "oblidged to be free", s.54, 2011. 48 Von Osten, s.54, 2011. 49 Von Osten, s.54, 2011. 50 Biopolitiikka tarkoittaa lyhesti ilmaistuna elämän (biologisuuden, fyysisyyden, elämisen) hallinnointia politiikan kohteena. Judith Revel tuo myös esiin biopolitiikan käsitellessään Maurice Merleau-Pontya tekstissä Creating, Working, Deforming and Producing in the Biopolitical Factory. Revel käsittelee tekstissään kuinka taiteilijan kyky luoda jotain sisältäkäsin tuottaa subjektiviteetin ilmaisun, joka ei lakkaa tuottamasta itseään jo olemassaolevasta alituisesti uusiutuvana subjektiteettinä, silti omaten tunnistettavuuden eli Merleau-Pontyn sanoin monogram circulates, s. 145 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011.

17 Jos lupaus oman aikansa määrittämisestä ja oman työnsä ehtojen luomisen vapaudesta on korvannut ulkopuolelta tulevan teolliseen työhön kuuluvan valvovan pomon ja yksilön itsevalvonta on sisäistynyt voimmeko me enää päästä vapaaksi? Marion Von Osten kysyy kuinka kapitalismin kritiikki voi sisällyttää itseensä myös työn ja elämän yhteenliittymisen yksilön omalla alueella, sen biopoliittisessa valmiudessa, ilman että se päätyy kuvaamaan vain uuden kehittyneen riiston muodon? 51 Voiko tämä asema aineettoman työn tekijänä olla myös mahdollisesti työn suuntaa muuttava ja siten myös yhteiskunnan muuttamiseen paremmin orientoitunut positio? 52 Eli kaappaako työ kaiken aikamme, koska annamme sen tapahtua, ja jos annamme sen tapahtua niin miksi? Vapaaehtoisesti vaiko pakotettuna hyväksymään uusi kapitalistisen riiston metamorfoosi vapautumisen ja itsemäärittelyn kautta myytynä ehtona? Toimeliaisuuden läpitunkeutuminen ja elämän työläisyys ilmentää työkeskeisyyttä. Kathi Weeks kysyy kirjoituksessaan 53 Living Labor- julkaisussa miksi työtä arvostetaan enemmän kuin muita toimia ja käytäntöjä? Jos palkkatyö on ehdotus yksilön sitomisesta yhteiskuntaan tarjoamalla hänelle rooli, tässä tilanteessa työ ei ole vain välttämätöntä vaan myös yksilölle asettettu kollektiivinen eettinen velvollisuus. Weeks tarkkailee työn keskeisyyttä ja kuvailee nykytilannetta, jossa vahvan työetiikan omaaminen itsessään nähdään työn tekemisen kannalta oleellisena. "Love the job becomes part of the job. 54 Weeks nostaa esiin, että jos protestanttinen etiikka näkee työn kutsumuksena, niin kenties nykytyön sisäistetty itsetarkkailu kiinnittyy siihen kuinka elämästä tehdään ura. Kathi Weeks kritisoi myös feministien esittämää näkymättömän työn kritiikkiä, kuten vaatimuksia kotityön esiinnostamisesta ja tuomisesta vastikkeellisuuden piiriin, joka vain entisestään korostaa työn keskeisyyttä elämässä. Hän kysyy, onko työkeskeskeinen näkökulma tarpeen säilyttää pohtiessamme uusia työn tekemisen muotoja ja työn roolia tulevaisuudessa? Omaan työnsä rakastaminen osana työtä - asenne merkitsee jonkinlaista läsnäoloa rakenteessa, jossa prekaarin ja postfordistisen työn näkökulmasta vastikeellisuus (palkan muodossa) on vain yksi elementti työtä, jossa työ tarjoaa oman toimeliaisuutensa kautta kiinnittymisen yhteiskuntaan, toisiin ihmisiin ja indikoi myös yksilön. Se, että talous(uus)liberalistit näkevät tämän kiinnittyneisyyden muodon, eräänlaisen jatkuvan kehityksen ja kasvun itsestäänselvästi hyvää tuottavana asiana 51 Von Osten, s.57, 2011. 52 Tom Holert viittaa kirjoituksessaan Hidden Labor and the Delight of Otherness: Design and Post-Capitalist Politics Michael Hardtin näkemykseen, että designista on tullut yleistermi postfordistisen ajan tuotannolle tarkoittaen sitä, että kukaan ei ole designin ulkopuolella. Michael Hardtia lainaten Holert ilmaisee, että tämä merkitsee myös suurta potentiaalia aineettoman työntekijälle ja indikoi, että kritiikkiä sekä vastataistelua voi käydä sisältäpäin. s.113 / E-flux journal, 2011. 53 Weeks, The Problem with Work: Feminism, Marxism, Antiwork Politics, and Postwork Imaginaries teksti / Living Labor, 2013. 54 Weeks viittaa Arlie Hohcscildin tutkimukseen palvelusektorin työstä. s.153, 2013.

18 itsessään on kritiittisen tarkastelun alle asettuva näkökulma. 55 Tämä johtunee niin sanotun arkikokemuksen todistusvoimasta, jossa prekaari-työ ja oman toiminnallisuutensa alituinen kehittäminen ja työn päämääränä itsessään pitäminen on usein ahdistavaa epävarmuutta, ja alituista omien oikeuksiensa etsimistä ja kyseenalaistamista. Saanko vaatia palkkaa työstä, kun minun pitäisi olla kiitollinen, että minulla on (palkka-)työtä ylipäätään? Aineettoman työn teoreetikot lähestyvät työtä näkökulmasta, jossa työ on irroittunut materiaalisesta olemuksestaan ja siirtynyt käsittämään meidän yksilöllisen kapasitettimme mahdollisuuden tuotannollisena voimana. Weeksin mukaan autonomiset marxsistit peräänkuuluttavat työstä kieltäytymistä lähtökohtana sen keskeisyyden murtamiselle. Virnon ajatteluun nojaten Weeks tuo esiin, kuinka poistuminen (exit, exodus) on kieltäytymistä minkään jo olemassaolevan vaihtoehdon valitsemisesta. Se on vaihtoehdon hamuamista polkuna, joka osoittaa mahdollisuuksien lukemattomuuden, sen sijaan että se olisi vain vaihtoehto niille joilla ei ole mitään menetettävää. 56 5. PREKAARIA AVANT LA LETTRE Julia Bryan-Wilson viittaa 57 myös Paolo Virnoon ja ajatukseen poliittisen potentiaalisuuden ilmentymisestä virtuoosisuuden kautta. Bryan-Wilson esittää, että Virno näkee tässä mahdollisuuden liikkua kapeiden poliittisen toiminnan, taiteellisen tuotannon ja työn karsinoiden ulkopuolelle."kulttuuriteollisuuden alueella, toiminnallisuudessa ilman lopputulosta, niin sanotusti, kommunikatiivisesta toiminnasta tulee itsessään lopputulos, selvästi keskeinen ja oleellinen elementti. Mutta juuri tästä syystä, kulttuuriteollisuuden sisällä palkka-työ on mennyt päällekäin poliittisen toiminnan kanssa. 58 Virnolle poliittinen toiminta ja virtuoosi performointi samankaltaistuvat siinä, etteivät ne jätä jälkeensä tuotteita ja että ne tarvitsevat toisten läsnäoloa eli yleisön. 59 Virno toteaa: [ ]all wage labor has something to do with the performing artist 60. Jos esiintyminen muodottaa poliittista toimijuutta, Bryan-Wilson kysyy, mitä tarkoittaa kun taiteilijat liikkuvat toiseen suuntaan, eli ottavat performanssinsa keskiöön palkka-työn? 55 OTCOP tiivistää tilanteen: This constant assesment and re-brandingof ourselves has concequences on our bodies, but, once again we are supposed to deal with this damage as singular individuals by paying for yoga lessons, therapy, psychoanalysis, mindfullness classes, personal trainers The dilemma that seems to be forced upon us can be formulated as: Do you think about all relations in your life as part of market economy, or do you not? /s. 224 Work, work, work a reader on art and labour, 2011. 56 Weeks, s. 165, 2013. 57 Tekstissään kirjassa Living Labor s. 99-128, 2013. 58 Virno, Grammar of the Multitude, 2001. 59 Virno, 2001. 60 Virnon lainaus s.102 / Living Labor, 2013. Virno kuvailee virtuoositeetin käsitteen tekstissä Grammar of the Multitude seuraavasti: Accepting, for now, the normal meaning of the word, by virtuosity I mean the special capabilities of a performing artist. A virtuoso, for example, is the pianist who offers us a memorable performance of Schubert; or it is a skilled dancer, or a persuasive orator, or a teacher who is never boring, or a priest who delivers a fascinating sermon. Let us consider carefully what defines the activity of virtuosos, of performing artists. First of all, theirs is an activity which finds its own fulfillment (that is, its own purpose) in itself, without objectifying itself into an end product, without settling into a "finished product," or into an object which would survive the performance. Secondly, it is an activity which requires the presence of others, which exists only in the presence of an audience.

19 Julia Bryan-Wilson käsittelee Occupational Realism- tekstissään taiteilijoita, joiden toiminta omaksuu "perinteisen" palkka-työn muotoja. Taiteilija Ben Kinmont julisti oman kirjavälitys-yrityksensä pyörittämisen taidetyöksi (Sometimes a nicer sculpture is able to provide a living for your family) ja korealainen taiteilija Bohyan Yoon nimesi oman pakollisen armeija-komennuksensa taideperformanssiksi (Two Year Soldier Project). Bryan-Wilson näkee, että nämä taiteilijat ovat eräänlaisia ammatillisia realisteja, jotka toteavat että omalla työllään täytyy myös elättää itsensä. Palkka-työn tekeminen taiteen otsakkeen alla tarjoaa samanaikaisen mahdollisuuden itsensä elättämiseen sekä taiteen tekemiseen. Se voi olla myös tapa tuoda niin sanottuun päivätyöhön itsemääräytymistä ja arvoa. Bryan-Wilson viittaa Pierre-Michel Mengerin raporttiin taiteilijan työllistymisestä ja mainitsee että taidetyön ajallinen mentaliteetti (hetkittäisyys) on pitkään muistuttanut prekaaria tilannetta ja taiteilijoiden on kuvattu olevan prekaarin työläisyyden malleja avant la lettre koska he eivät ansaitse vakituisia tuloja tai omaa vakituista työnantajaa taikka työpaikkaa. Bryan-Wilson kysyy mitä tarkoittaa kun taiteilijat kuten Kinmont muodottavat taiteellisen toimintansa perheen elättämisen välttämättömyydestä käsin? 61 Jos elämästä ja työstä tullut performanssia, miten taiteilijan performanssi eroaa muiden työntekijöiden elämän performanssista? Vastikkeellisuuden ongelma taiteen tekemisessä tuo esiin myös sen faktan, että taiteilijoiden kuten muidenkin ihmisten ja työn tekijöiden tulee tulla toimeen jollain tavalla. Taiteilijoiden hauras positio oman elantonsa suhteen linkittää taiteilijat ja prekaarit työläiset, jotka niin ikään joutuvat tasapainoilemaan erilaisten silppu-korvauksien varassa nojaten alituisesti oman toimintansa jäsentämiseen ja joustavuuteen saadakseen toiminnalleen vastinetta. Taiteilijan näkeminen eräänlaisena esimerkillisenä mallina nykytyöläisyydelle on taiteen ja työn tekemisen rajoja esiintuovaa aikana, jolloin luovuudesta on tullut kehityksen lippulaiva 62 ja kun kulttuurillinen pääoma laitetaan tuottamaan. Taide on silloin vain työtä, jonka ominaisuus on tuottaa kulttuurissa ilmeneviä muotoja ja sisältöjä kulutettavaksi. Tavanomaiseen työhön palaaminen voi olla tuon position vastustamista. 6. KIELTÄYTYMINEN Kysymys kuuluu; miksi tehdä taidetta, jos se on vain työtä? Jos se altistuu vain eräänlaisen yleisen kulttuurin tuottajan rooliin, jossa taiteen tuote on samaan aikaan luovan tuottajuuden esitys. Onko taiteen autonomisuus vain eräänlaista sosiaalista taiteelle asetettua potentiaalista kyvykkyyttä, jonka 61 Bryan-Wilson, s.101, 2013. 62 Sarat Maharaj kuvaa tekstissään The Jobless State: Work, Global Assembly Line, Indolence ruotsalaista autoteollisuutta esimerkkinään käyttäen kuinka teolliseen tuotantoon on uinut sisään käsitykset työnteon mielellistämisestä (mindfullness) ja kuinka eräänlainen luovuus-puhe on tullut osaksi myös tehdas-työläisyyttä. s.127-140 / Work, work work a reader on art and labour, 2011.

20 mahdottumuus oikeasti olla autonominen kyseenalaistetaan koko ajan kun taide osallistuu niihin mekanismeihin, joilla kulttuurillinen (taiteellinen) työ tuottaa pääomaa. Taiteilija siis osallistuu tavoittelemalla uutta ei avantgarden logiikan mukaiseen sisällön ja muodon vallankumoukseen vaan vain uuden kulutettavan tuotteen asettamiseen markkinoille. Tämä tilanne voi ilmetä niin aineettomana kuin aineellisenakin, mutta sitä voidaan tarkastella vain tarkastelemalla sitä mitä taide on ja tekee (myös pyrkimyksenä irtisanoutua tai muuttaa tilannetta itsessään). Työn keskeisyyden kyseenlaistaminen 63 toimii alustana muunmuassa laiskuuden ja passiivisuuden esiintuomiselle, eräänlaisen toiminnasta kieltäytymisenä ja uloskirjoittautumisena. Se voi ilmetä haluna pysähtyä ja poistua näkyvyyden areenalta. Käsitellessään Mladen Stilinovicia 64 Jonathan Habib Engqvist kysyy, miksi Stilinovicin passiiviisuutta ilmentävät työt kuten Artist At Work, joka on 70-luvulla tehty sarja kuvia, jossa taiteilija ei näytä tekevän mitään ovat viime aikoina olleet kiinnostuksen kohteina. Hän vastaa kysymykseensä itse: Jakuvan huomion häiriintymisen aikakautena, Artist at Work- sarjan kierrättämisen voidaan nähdä olevan oire halusta jonkinlaiseen joutilaisuuteen, laiskuuteen tai vapaa-aikaan jota meillä ei enää ole. 65 Ja taiteilija Hélio Oiticican Creleisure 66 -konseptiin viitaten sanoo, että loma työn sijaan normatiivisena konseptina on taiteilijan ensisijainen provokaatio hänen indikoidessaan mahdottomuutensa vapaapäivään. 67 Mladen Stilinovic voi hänen mielestään tuoda ymmärrystä sille mitä nykytaide on tuoden esiin ajatuksen laiskuudesta tai filosofisesti aktiivisesta passiivisuudesta. Monella tapaa nykytaide yksinkertaisesti yhdistyy erilaiseen systeemiin, vegetatiiviseen elämään, passiiviseen kehoon, joka ei kykene toimimaan silti tuottaen impulsseja ja spontaaneja eleitä, joita ei voi kutsua teoiksi. Kehot, jotka tärisevät nääntymyksestä tai unen puutteesta eivät toimi ne vain ovat. 68 I would Prefer Not To- näyttely, joka oli esillä 18.4. 8.5.2014 SMBA:ssa (Stedelijk Museum Bureau, Amsterdam) on esimerkki laiskuuteen kiinnittyvästä huomiosta nykytaiteessa nostaen esiin myös Mladen Stilinovicin. Näyttelyn yhteyteen kirjoitetussa SMBA- uutiskirjeessä 69 näyttelyn kuraattorit Stephanie Noach ja Stephanie Humbert aloittavat Kazimir Malevichin lainauksella, joka kyseenlaistaa työn keskeisyyttä ja kirjoittavat tekstissään, että työn tekemättömyyden nähdään 63 Esimerkiksi Peter Fleming kyseenalaistaa työkeskeisyyttä ja tuo esiin työstä kieltäytymisen tekstissään After work: What does Refusal Mean Today s.191-200/ Living Labor, 2013. 64 Just as money is paper, so a gallery is a room teksti. / Work, work, work a reader on art and labour, 2011. Mladen Stilinovic oli IASPIS residenssikeskuksen residenssitaiteilijana samaan aikaan kun Work, Work, Work- seminaari pidettiin Tukholmassa. 65 Habib Engqvist, In the age of perpetual distraction, the circulation of the Artist at Work series may be regarded as a symptom of a desire for a kind of leisure, laziness, or spare time we no longer have, s. 121-122 / Work, work, work a reader on art and labour, 2011. 66 Creleisure on yksinkertaisesti ilmaistuna eräänlaista joutilaisuuden luovuutta. 67 Habib Engqvist, In both, we become aware of vacation, rather that labour, as the normative concept, alluding to the artist s primary provocation being his/hers inability to take the day off. s.123, 2011. 68 Habib Engqvist, s.123, 2011. 69 Newsletter Nro 136, 2014.

21 usein tarkoittavan sitä ettei ota osaa nyky-yhteiskunnan elämänmuotoon. 70 He toteavat, että nykyisin tuntuu olevan alituinen tarve suorittaa ja jatkavat kysymällä miksi näin on. He ilmaisevat, että kyseinen näyttely kumpuaa yleisestä halusta paeta kokoaikaista tuottavuuden vaadetta erityisesti taidemaailmassa ja paikantavat näyttelyn taiteilijoiden viittavaan erilaisiin eityöskentelyn muotoihin, tehden tässä viitekehyksessä laiskuudesta ja työstä kieltäytymisesta vastarinnan ja protestin muodon pohjaten uudelleen orientoimista ja uudelleen aloittamista. Oleellinen kysymys heidän mielestään onkin miksi on tärkeää poistua työn parista ammatissa, joka on valittu nimenomaan muista syistä kuin käytännönläheisistä tai taloudellisista syistä usein perustuen henkiseen tarpeeseen ilmaista, tutkia ja kommentoida. He vastaavat asettamaansa kysymykseen pohjaten tilanteeseen, jossa taide on viime vuosikymmenien aikana sisäänkirjoittautunut yhä enemmän markkinasuuntautuneisuuteen ja taloudelliseen totalitarismiin, niin kuin muutkin toimialat. He kysyvät millä tavalla taiteilijoiden työ on muuttunut sen jälkeen kun yritysmaailman mentaliteetti on hiljalleen lipunut sisään taidemaailmaan, ja toteavat, että kenties puhe taiteen tuotannosta on jo indikaatio siitä, että taiteet ovat enenevässä määrin muuttuneet spektaakkeliteollisuudeksi. He toteavat, että taiteilijat ovat silti aina olleet itse-ilmaisun ja luovan vapauden idoleita ilmaisten halua olla tekemättä töitä. Taiteellisen työn tekemisen näkökulmasta he päätyvät kysymään tarkoittaako vähemmän työtä vähemmän taidetta? Se, mihin näyttelyn teokset itse asiassa päätyvät viittaamaan, vaikkakin perinteisen näyttelyn muodossa, on poiskirjoittamiseen tai ei-minkään tuottamiseen. Näyttely koostuu videoteoksista, maalauksista, veistoksista, ja installaatioista, jotka ilmentävät taiteilijan työn tekemiseen liittyvää vaikeutta; on mahdoton esittää ei-mitään, tai esittää ei-minkään tekemistä ilman että se muuttuu joksikin. 71 Tähän näyttelyn kuraattorit viittaavatkin sanoessaan, että ei-työskentelemistä ajatellaan eri perspektiiveistä, mutta jos tämän työskentelemättömyyden laittaa käytäntöön, työstä kieltäytyminen objektifoituu. Bryan-Wilson tarkkaillessaan taiteilijoita joiden taiteellisen työn tekeminen työnä samankaltaistuu muun työn kanssa toteaa että vain tietoisuuden toiminnasta taiteena tuo siihen elementin taiteena. Taide on ikään kuin kiinnittynyt siihen tarkkailumahdollisuuteen, jonka saamme katsoessamme jotain toimintaa taiteena, joka purkaa taiteen sulautumista yhteen muun ammatinharjoittamisen muodon kanssa. Taideteko esiintyessään taiteena muodostaa huomioon asettumisessaan erilaisen olemuksen toiminnalle, vaikka toiminta ei pitäisikään sisällään mitään erityistä ja ilmeisen erotettavaa. 70 Noach & Humbert, "not to work is often taken as synonymous with not taking part in contemporary civic life". 71 Näyttelyssä oli esillä teokset taiteilijoilta Céline Berger, Dora Garcia, Jos de Guyter & Harald Thys, Stefan Müller, Mladen Stilinovic, sekä taiteilija-ryhmiltä Etcetera ja Goldex Poldex.

22 Se, että taiteilijat toimivat kuten muut työntekijät (paistavat purilasia ja myyvät kirjoja) samalla nimeten toimintansa taiteeksi, kohdistaa huomion toimintaan itsessään. Taiteilija tekee toimistaan erityistä. Taiteilijan esille asettautuminen tekee taiteilijan toimeliaisuudesta näkyvää. Taiteilijuudessa on ollut aina kyse eräänlaisesta irrottautumisesta. Joko materiaalisen maailman muokkaamisesta ja siihen jonkin muodon tai näkökulman tuomisesta esiin, tai sitten vaan performatiivisesta rinnakkaisuudesta, joka tekee toiminnasta muodon ja merkin itsessään. Tästä taiteen ilmaisevasta esityksellisyydestä on mahdoton irtautua ilman että tekee tyhjäksi taiteen taiteena. Enemmän kuin autonomisuutta tai kiinnittyneisyyttä elämään taide on näkyvyyden hahmottamista. Esiintuomista itsessään. Taiteilijan työ työn näkökulmasta tarkkailtuna on myös työn näkyvyyden muoto. Siksi taiteilijoiden saama vastike (tai sen puuttuminen) tuo mukanaan myös kysymyksen yleisesti vastikkeellisuudesta. Taiteilija siis manaa esiin hahmotuksia esilläolevasta. 7. TARKASTELUN ALLE ASETTUMINEN Boris Groys kuvaa kirjoituksessaan Taide ja Raha 72 sitä kuinka installaatio paljastaa maailmaamme kuuluvien asioiden aineellisuuden ja rakenteen. Clement Greenbergin pohdintoihin avantgardesta ja kitchistä viitaten Groys ilmaisee kuinka avantgarde-taiteilija paljasti tekemisessään ne keinot, joilla hän aihetta käsitteli, jotka ovat keskeisempiä kuin tekemisensä aihe. "Edelläkävijätaide haluaa osoittaa, kuinka taidetta tehdään sen tuotannollisen puolen ja poetiikan, konstit ja käytännöt, joiden avulla se synnytetään." 73 Taide on Groysin sanoin siis lätkäisty keskelle tuotantoa ja työtä. Tämä näyttäytyy siinä, että väestö pystyy muokkaamaan ympäristöään, itseään ja toimintaansa kuten puuhastellen taide-esineiden tai installaatioiden parissa. (Tämä asenne heijastelee samaa mitä Steyerl kuvaili taiteen elämän haltuunottamisena.) Esteettinen asennoituminen ei tarvitse taideteosta kohteena. Groys mainitsee, että tämä tarkoittaa sitä, että taiteilija työskentelee ensisijaisesti taiteen tuottajien ei kuluttajien keskuudessa. Nykytaiteilija ilmaisee oman tuotantonsa rakenteen ja samalla määrittää ja ilmentää maailman asioiden aineellisuutta tarjoten sille näkyvyyttä itsessään. Groys mainitsee esimerkkinään installaation paljastavasta voimasta tietokoneen, joka sijoittuessaan näyttelytilaan ikään kuin ilmiantaa oman aineellisuutensa, jonka se on piilottanut kun sitä käytetään "kommunikaation mediumiin uppoutuessa" 74. 72 Teksti on alun perin julkaistu E-flux Journalin numerossa 24/2011, itse käytän lähteenäni Issuex-lehdessä toukokuussa 2014 ilmestynyttä Kaisa Siveniuksen suomennosta. 73 Groys, s.33, Taide ja Raha. Issuex 24 /2011 74 Groys, s.37 / Issuex

23 Aineettomana tai aineellisena nykytaide tuo esiin oman rakentuneisuutensa luonteen. Taiteellisen toiminnan vaikeus olla näkymättä jonain on taiteelliseen työskentelyyn sisäänkirjoitettu. Tämä paljastuksellisuus, joka periytyy taiteen käytännöissä esimerkiksi taideteoksen muodon ilmaisemisen implisiittisyydessä teoksessa/teossa itsessään, ja joka yhdistyy valkoisen kuution rakentuneisuuden ilmentämiseeen, on taiteen toiminnallista näkyvyyttä. Taiteessa toiminta samanaikaisesti rakentuu ja asettuu esille. Ikään kuin ilmiantaa itsensä. Taiteilijan tuotannollista kapasiteettia ja muotoa ei voida määrittää a priori. Taloudellisen vastikkellisuuden, kuten myös yhteiskunnallisen arvostuksen tai esteettisen merkityksen tarkasteleminen, sivuuttaa taiteen olemusta, mutta ei tyhjennä kokonaisvaltaisesti taiteen tarkastelualuetta, johon liittyy alati uudelleen esille asettautumisen mahdollistava arvioiden jatkuvuus. Koska taiteen ei tarvitse todistaa teesejään kuin läsnäolollaan, sen muodostamaa tulkintaa ja tietoa ei tarvitse kiistää. Se paikantaa aikansa näkemyksiä, ja uudelleen kuvittelee niin mennyttä kuin tulevaakin. Työntekijänä taiteilija on oman roolinsa tuottaja. Sitä, että taide on toiminnallisuutta itsessään, joka ei altistu vastikkeellisuudelle (tai löydä vastiketta), ei tulisi nähdä uhkana tehden kaikesta työläisyydestä prekaaria. Eli sitä kun taiteilija suostuu tekemään työtänsä ja harjoittamaan toimintaansa ilman mitään ennaltamääriteltyä suhdetta korvaukseen tai toiminnan lopputulokseen ei tulisi nähdä työn tekemistä rampauttavana. Pikemminkin taiteen toiminnallisuuden kautta tulisi nähdä toiminnallisuuden muotoja sinänsä ja merkityksiä sille mitä toiminnalllisuuden kenttä merkitsee yhteisessä osallisuudessamme. Liam Gillick esittää tekstissään Good Of Work kuinka taiteilijoiden toimintaa kohtaan on asettettu syytös siitä, että taiteilijat ovat äärimmäisiä freelancer tietotyöläisiä, neuroottisia ihmisiä, joiden toimet istuvat varsin sopivasti uusliberaaliin, vaanivaan, kokoajan muuntautuvaan kaikenaikaiseen kapitalismiin. 75 Torpatakseen syytöksen siitä, että taiteilija nähdään vain tietotyöläisenä Liam Gillick huomioi, että taiteilijalle perustavanlaatuinen kysymys, johon kaikki toiminta pohjaa on kysymys miksi tehdä työtä ylipäätänsä. Taiteilijat tuottavat monia oleellisia ymmärtämisen ja vastarinnan järjestelmiä, jotka perustuvat jatkuvalle arviolle siitä miksi tuottaa ylipäätään mitään. Gillickin mukaan se, että taiteilijoiden toiminnan ja tietotyöläisyyden välillä on vaikea havainnoida eroja johtuu siitä, että taiteilija toimii läheisessä rinnakkaisuudessa niiden rakenteiden kanssa, joita hän kritisoi. 75 Gillick, s. 61 / E-flux journal, 2011.

24 Taide saavuttaa siis oman erityisyytensä ja eroavaisuutensa muusta samankaltaisesta toiminnasta tuodessaan tarkastelun alle tuon toiminnan itsessään ja sen suhteen (samankaltaisuuden, eroavaisuuden) kaiken muun toiminnan kanssa. Tämä on oleellista. Taiteellinen praktiikka hahmottaa kyllä oman muotonsa suhteessa vallitsevaan ja olemassaolevaan tai niin sanottuun ulkopuoliseen mutta taiteellinen toiminta kiinnittyy aina samanaikaisesti myös omaan ainutkertaisuuteensa. Aika ja ilmaisullisuuden variaatiot tarjoavat tälle mahdollisuuden. Toisto tapahtuu aina ajallisesti eri paikassa. Vaikka sama ele toistetaan heti, se on silti eri samankaltaisuus ei ole identtisyyttä. Tämä on perustavanlaatuisesti kiinnittynyt näkyvässä olevan mahdollisuuksiin. Muuttujia on lukemattomia, joten samankaltaisuuden näkeminen on rajaamista. Kun Lars Bang Larsen argumentoi sekä taiteen näkemisen sekä työnä että ei-työnä puolesta hän viittaa kristallin valoa heijastavaan ominaisuuteen. 76 Taide, kuten kristalli, tuottaa erilaisia heijastumia, intensiteettejä ja ominaisuuksia. Moniin suuntiin liikkuva tarkastelu mahdollistaa huomioiden esittämisen yhteenkasvaneisuuden muodoista, kuten taiteen ja työn, valtion ja talouden, oikean ja vasemman, politiikan ja median, taiteilijan ja yrittäjän, kansalaisen ja kuluttajan, tunteen ja tuotteen. 77 Hän kieltäytyy ongelman ratkaisemista jonkinlaisen hybridin tai dekonstruoidun jälki-muodon kautta. 78 Se onko taide työtä vai ei voi jäädä avoimeksi, mutta oleellista on, että taidetta tarkastellaan lomittuneessa suhteessa siihen miten ymmärrämme työn ja vastaavasti mitä tarkoitamme taiteella. Ajatus, että taide on kiinnittynyt oman muotonsa kautta eräänlaiseen huomioonasettumisen antamaan kädenmittaan tuo esiin eräänlaista uudelleen tulkinnan mahdollisuutta. 79 Taiteen eriytyminen praktiikkana ja toimintana perustuu sen kykyyn kysyä tekemisensä syytä osana tekemistä itseään. Tämä näkökulma tuntuu keskittävän taiteen ja työn erot ja yhteneväisyydet. 76 Lars Bang Larsen, The Paradox of Art an Work: An Irritating Note / Work, Work, Work a reader on art and labour, 2011. 77 Bang Larsen, s. 26, 2011. 78 Bang Larsen, s. 20, 2011. 79 Catharina Gabrielsson kuvaa taiteilijan saamaa positiota samanaikaisesti rikkaaksi ja avuttomaksi. Obliquely, Inconceivably and Out of Our Hands: Reflections on the Conditions for Artistic Work in Bringing About Change teksti s. 186 / Work, Work, Work a reader on art and labor, 2011. Rikkaaksi mahdollisuuksista, joiden lopputulosta ei voi ennustaa, ja avuttomaksi koska on vain rajattu määrä tekijöitä, jotka voimme hallita ja jotka voimme kyllästää energialla. Itse määritän tilanteen: rikkaaksi koska meillä on oman toimintamme muotojen määrittämisen valta ja avuttomaksi, koska se valta on suhteellista ja rajattua.

25 OSA 3: 1. TAITEILIJAN PRAKTIIKKA JA TYÖ Taiteilijan tapaa toimia voidaan kutsua praktiikaksi, joka terminä viittaa kokonaisuuteen, jossa ajattelu, näkyvien objektien, tekstien ja niiden kokonaisuuksien työstö kuin myös prosessien aloittaminen perustuu taiteilijan käyttöön ottamiin asenteisiin. Praktiikka siis kuvastaa paitsi käytännönläheistä toimintaa myös toimintojen, tekojen ja eleiden ymmärrykseen liittyviä valintoja, näkökulmia ja rooleja ajattelun ja toiminnan näyttäytymistä ikäänkuin samanaikaisena. Praktiikka on käsittelyssäni eri asia kuin työ. Työn voi nähdä tarkoittavan toimintaa liittyen työskentelyn lopputulokseen sekä ammattikuvaukseen ja sen saamaan muotoon yhteiskunnallisena toimintana. Tuotannolliseen prosessiin ryhtyminen voi olla työskentelemistä, mutta praktiikalla viittaan niihin moninaisiin keinoihin ja asenteisiin, jolla työskenteleminen tulee ilmi taiteen käytäntönä. Tämä käytäntö on aina sekä yksilöllinen että jaettu, tunnistettava risteytymä niitä ominaisuuksia ja toimintatapoja, joita jaetaan, luodaan ja testataan aina uudelleen muodostuvissa yhteyksissä. Siten taiteilijan toimiminen tutkijana tai esiintyjänä saman praktiikan alla on yhtä mahdollista kuin yksilöllistäkin, ja perustuu ajatukseen siitä, että yhteisen nimittäjän määrittyminen taidekäytännöissä on aina jatkuvan muodostumisen ja keskustelun alue. Pyrkimys uuden luomiseen ei määritä taidepraktiikan sisältöä, vaan tämän tekee pikemminkin ymmärrys sen perustumisesta eräänlaiseen rajaamiseen; valintoihin jotka ovat joko omaehtoisia tai määrittyneitä myös niinsanottujen ulkopuolisten rakenteiden kautta. Sisäinen ohjautuvuus taidepraktiikassa on oleellista, mutta on myös huomionarvoista kyseenalaistaa tuon sisäisyyden luonne. Eli kysymys on siitä millä tavalla olemme kytkeytyneet ulkopuolisen ja sisäisen välisen näkemiseen ja luomiseen. Työ on siis terminä hyödyllistä eriyttää praktiikasta ja tehdä näiden kahden käsitteen välille eräänlainen tarkastelun mahdollistava kuilu jotta voimme miettiä taiteen ja työn kohtaamista taiteilijan praktiikassa. Jos taide ilmenee taiteilijan praktiikan ja työn kautta, se voi ilmetä niin teoksina kuin tekemisenä itsessään, toimintana, keskusteluna, määrittelynä ja niiden purkautumina. Enemmän kuin taideteoreettiseen pohdiskeluun taiteen sisällöstä lähtien haluan tarkastella taiteilijan praktiikkaa työn käsitteen kautta. Kyseessä ei ole taiteellisen työn merkitys tuotantona, vaan taiteen merkitys työn alueena itsessään. Työn alue on yhteisen alue niin keskustelun kautta kuin omaten materiaalisen ulottuvuuden jatkuvuuden ja hetkittäisyyden akseleiden yhdistämänä. Toisin sanoen haluan ehdottaa taiteen alueen näkemistä poliittisen, sosiaalisen, esteettisen ja materiaalisen merkityksen muodostamisen

26 ulottuvuutena, jossa työn kautta määritetään suhdetta ihmisten välisyyteen sekä elämän ylläpitämiseen sinänsä. Taiteessa on mahdollisuus muiden kuin taloudellisten, tiedollisten, sosiaalisten ja henkisten arvojen relevanttiuteen. Taiteessa työnä on keskeistä nimenomaan relevanssin kysyminen; Miksi jotain tehdään? Tämä pohjaa ajattelua, toimintaa ja myös vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista ja purkamista. Tähän liittyy taiteen määrittämisen vaikeus, jossa taiteilijan työ nähdään moninaisesti ja muodostuen aina uudelleen suhteessa siihen mikä tunnistetaan taiteeksi. (Niin sanotut tieto-työläiset, kokemus-objektien tuottajat, muistamisen arkistoijat, yhteiskunnan sokeat pisteet, itsemäärittyneet työttömät tuotannon maailmassa). 2. HANNAH ARENDT JA TAITEEN MAHDOLLISUUS TYÖNÄ? Hannah Arendt erottelee tarkastelussaan kolme ihmisen (aktiivisen/toiminnallisen/osallistuvan) elämän tapaa. (Tämä siis erotuksena pohdiskelevasta elämästä). Tämä Vita activa (toimeliaisuuden elämä) käsittää seuraavat osa-alueet: TYÖ välttämättömyytenä, eräänlaisena uurastuksena ruumiintoimintojen ja elämän ylläpitämiseen liittyvän työn (labor) parissa, jota antiikissa pidettiin osana yksityisen aluetta ja kotitalouden piiriin kuuluvana. Ihminen työskennellessään tällä alueella asettuu lajina muiden lajien joukkoon toimiessaan elämän ylläpidon puitteissa. TEKO maailmallisen tekemisen alueena (work), jossa ihminen osallistuu tuottamalla jotain, joka suuntautuu hänen oman elämän rajautuneen syklisyyden ulkopuolelle./ihminen, joka aineellisen muokkaamisen kautta pyrkii elämän syklisyyden ylittävään pysyvyyteen teossa. Sekä TOIMINTA toiminnallisuutena itsessään (action) aloituksena suuntautuen ulos kohti mahdollisuuksia. Liikkeelle laittamisen voima, joka perustuu uuden synnyttämisen mahdollisuuteen. Arendtin työn alueen käsittelyn voi myös kertoa toisella tavalla: ihmisen toiminnan syklisen metabolismin luonne/taso, muokkaamisen ja muodottamisen kautta pysyvyyteen pyrkivä luonne/taso, sekä aloittamisen luonne/taso, joka purkautuu ihmisen välillä suuntautuen ilman lopputulosta.

27 Arendt painottaa, että moderni aika ja kielenkäyttö on nähnyt kahden ensimmäisen toiminnallisuuden samankaltaisuuden erottamattomana ja jättänyt huomioimatta niihin liittyvän eron, joka tulee Arendtin mukaan esiin niihin liittyvien sanojen kautta eurooppalaisissa kielissä. 80 Suomen kielessä olemme tilanteessa, jossa sana työ kuvastaa sekä raadantaa että työtä jossa muokkaamme aineellista ympäristöämme ja pystytämme siihen meidän elinaikamme ylittäviä asioita, valmistamme työkaluja ja taideteoksia. Käsittellessämme Arendtin käsitteitä suomen kielellä joudumme siis tarjoamaan työ-sanalle erityisyyttä ja eroavaisuutta enemmän kuin se pitää sisällään. Suomen kielen sanan työ monikäyttöisyys ja merkityksellisyys rajoittuu kun sen sijoittaa suoraan labor sanan tilalle, ja samalla work sanalle on vaikea etsiä sopivaa vastaparia. Riitta Oittisen ja työryhmän suomennoksesta poiketen käytän sanalle work heidän käyttämänsä valmistamisen sijaan sanaa teko, tuoden täten esiin toiminnan intentio-luonnetta ja samalla jäädyttäen työstämisen jo tehdyksi ja osin irroitetuksi tapahtumisesta (eli jo tapahtuneeksi). Aktiivisesti yhteisessä tilanteessa tapahtuvaa aloitteellisuutta (agency) kutsun sanalla toiminta. Arendtin käsittelyssä on kiintoisaa ihmistoiminnan rakenteellinen purku ja jaottelu, jossa eritapaisille toimijuuksille löytyy erilaiset muodot. Minusta taiteellisen työn eräänlainen hybridimäisyys näyttäytyy mielenkiintoisesti Arendtin jaottelua vasten. 3. AJATUKSIA RADIKAALISTA ALOITTAMISESTA Taiteellinen työ on mielestäni radikaalin aloittamisen alue, jossa työn luonteeseen on kiinnittynyt pysyvyyden ja muokkautumisen taso. Taiteellinen työ ei ole tavoitteellista suhteessa hyötyyn (tai keinojen suhteessa päämäärään), jossa taiteellisen työn tulos olisi suhteessa sen aloittavaan intentioon, vaan taiteellisen työn tavoitteena on aina paljon avoimempi niin maailmaan kuin maailmankaikkeuteen avautuva pyrkimys tuoda esiin. Se mikä taiteessa näyttäytyy on uniikkiuden ele. Se on ainutlaatuisuuden esiintyminen ja näkyminen kohti muita, kohti yhteistä. Taidetyö on toiminnallista ja sillä on maailmallista 81 muokkaava luonne, jossa taidetoiminta suhtautuu kohti jotain joka jää jäljelle biologisen elämän syklisyyden yli tai jälkeen. Tämä jäljelle jäävä ei ole pelkästään avoin lopputulos, niin kuin aktiivisuuteen heittäytyminen jossa sanoilla ja teoilla on lanseeraava voima, vaan sillä on tavoiteltu muoto taideteos/teko/työ/taide. 82 80 Labor ja Work, Travailler ja Ouvrere, Werken ja Arbeiten. Arendt, s. 80 81, Human Condition, 1958. 81 Arendtin sanan Worldy mukaan. 82 Tähän kohtaan englannin kielen ilmaisu work soveltuu paremmin yhdistäessään sekä työn (teon) että teoksen.

28 Lopputulos on myös ensisijainen vaikka se on samaanaikaan mitä tahansa. Tai toisin sanottuna, lopputulos on ensisijainen vaikka avoin (englannin kielellä ilmaistuna samalla open-ended with an end imbedded, jossa tuo end on se, että se on taidetta). Taideteoksen päätymisen suunta on mahdoton arvottaa, se päätyy uudelleen tulkintojenketjuun ja jalkautuu kohti pysyvyyttä. Tämä johtuen siitä, että taideteosta ei voi testata. Taidetoiminnan kiinnittyminen yhteistoiminnallisuuteen on taidetoiminnan tunnistettavuuteen liittyvää poliittisuutta. Se, mitä sanotaan tai tehdään taiteena tulee voida tunnistaa taiteena ollakseen taidetta. Tuo tunnistaminen tapahtuu vain ja ainoistaan siinä muodossa kun se voidaan tuoda ja tuodaan yhteiseen keskusteluun, tulkitsemiseen, puheen, katseen ja ajattelun areenalle yhteisesti jaettavana. Taideteko/teos siis ampaisee kohti tulemistaan taiteeksi, ja luetuksi taiteena, mutta koska se heittäytyy myös vapaasti kohti tulkintaa se pyrkii tavoittamaan vain oman läsnäolonsa näkyvyyden. Tämä näkyvyys on myös ainutkertaisuuden näkyvyyttä, sen näkyvyyttä, että teoilla ja eleillä ei ole samanlaisuutta kaikkien eleiden kanssa, ja kaikkien toiminnallisuuksien kanssa. Taidetoiminta ei palaudu funktioon. Se ei sano, että miksi se on. Taide-eleen/teoksen paljas mykkyys ei tyhjene siitä että siitä tehdään tulkintoja tai että siitä käydään vaihtokauppaa että siihen ladataan merkityksiä ja niitä puretaan. Tämä ainutkertaisuuden ele toimintana asettuu taiteen tekemisenä samalle alueelle syklisen metabolismin kanssa. Taide on ja on ja on, ja uudelleen on vaikka tietoa siitä miksi se on ei voida tyhjentävästi löytää. Tässä muodossaan taide-toiminnalla on elämän mysteerinomaisuutta, sitä että vaikka tietäisimmekin miten maa kiertää aurinkoa emme voi tietää miksi. Tämän uniikin säilyttämisen tarpeen taide välittää parhaiten syklisyydessään. Vaikka elämän säilyttämisen tarve vallitseekin, niin elämän unikkiuden indikaationa taide on ainutkertaista toiminnallisuutta. Se, että osaamme liiankin hyvin tehdä meidän hetken kestävän elämämme ylittäviä teoksia, jotka voivat näyttäytyä niin avaruusromuna, koko maapallon yhdistävänä tietoverkkona, tai hyperobjekteinakin 83, jotka omaavat meidän toimintamme ja alkuunpanemisemme jälkeisen hallitsemattomuuden, kertoo aloitekyvykkyytemme hallitsemattomuuden oleellisesta kiinnittymisestä toiminnallisuuteen. Meihin kirjoittetun ajan rajallisuus saa meidät hamuamaan jatkuvuutta, joka ylittäisi oman elämämme mittakaavan. Jos tuo jatkuvuus on sidottu vain elämän edellytysten tuottamiseen ei se itseasiassa tuota mitään. Kaiken tuotannon näkeminen elämää ylläpitävänä tuotantona (sisältäen 83 Tässä viittaan filosofi Timothy Mortoniin. Hyperobjekti on esimerkiksi öljy.

29 halun poistua raadannasta ja kurjuudesta) uusia työkaluja, mahdollisuuksia ja tietoa tuottavana katkaisee syklisyydeltä sen parhaimman avun, rauhallisuuden. Jos ihmisen ei tarvitse tehdä omaa elämäänsä, vaan voisi antaa oman kirjoitetun aikansa vaan kulua, ihminen voisi vapautua käsittelemään muita asioita (Kai Marxin emansipaatio jotenkin kaipasi tämänsuuntaista työn ja tuotannon jakautumista ja yleiselle älyllisyydelle antautumista). Nykyisin tuntuu, että olemme kovin kiinnittyneitä siihen, että elämän syklisyys vapauttaisi meidät mutta vaarallisesti samaistamme talouden liikkeen luonnolliseen metabolistiseen liikkeeseen. Se että maapallo pyörii ei tarkoita sitä että kaiken tarvitsee olla (taloudellisten tai ei) vastaavuuksien alaista liikettä. Arendtin ajattelussa on mielenkiintoista hänen modernin ajan määrittämistä kuvaava ihmisen sisäänpäin kääntyminen (joka eroaa kontemplaatiosta, jossa ajattelu ei koske itseä). Vain omien työkalujen ja mittaamisen kautta tuotettu tieto tekee ihmisestä itsestään kiinnostuneen ja vain itseään koskettelevan olion, joka siis ikään kuin sulkeutuu vapaaehtoisesti omaan itseensä tavoitellessaan varmuutta, jonka moderni ihminen menetti luopuessaan aistiensa välittämästä tiedosta ja sen varmuudesta, sekä jumalan välittämästä todellisuuden varmuudesta. Vain ihmisen oma ajattelu oli varmaa. Tieteen kyky tehdä varmoja (mitattavia) tuloksia, muokata luonnollisia prosesseja ja saada niitä esiin, teki toiminnallisuudesta prosessiluonteista. Arendtin mukaan tämä prosessiluonteisuus teki pyrkimyksestä tehdä pysyviä ja stabiileja asioita mahdotonta. Kaikki on vain kulutettavaa ja tuotettavaa. Ainaisen prosessin alaista. Ihmisestä tulikin elämän eteen työskentelijä (ihmislajin jatkuvuus mielessä). Loputtoman uurastuksen tuntu yhdistää toiminnan ja elämän; miksi mikään ei tunnu riittävän, työtä on aina vaan tehtävä? Koska mikään ei riitä niin kauan kun on kyse elämän ylläpidosta, sillä se on vain elettävä. Voisiko jonkin pysyvämmän tavoitteleminen tuottaa jotain mielekkyyttä tähän olemiseen joka meille on annettu? Emme ole täällä itseksemme, meillä on toisemme (halusimme tai emme). Yhteistoimijuutemme on se alue, joka on kriisissä. Sanominen ei kuulu sille joka sen sanoo, vaan kaikille jotka kuulevat. Arendt käsittelee aloittamista (eräänlaista esiintuomista, yhteisen alueelle sanan ja teon kautta asettumista) erityisesti ihmisten välisenä alueena ja liittää sen yhteyteen kaksi asiaa, jotka hän kokee tarpeellisiksi: anteeksiannon ja lupauksen. Ilman näitä kahta alkuunpaneminen on mahdotonta. Tai sietämätöntä. Yhteisen alueelle sanojen ja tekojen kautta asettautuminen tarvitsee anteeksiannon tuomaa hyväksyntää; emme voi tietää tai kontrolloida aloittamamme prosessin lopputulosta. Lupaus kytkee

30 meidät tulevaisuuteen, se ankkuroi toimemme jotain kohti. Mutta jotta toimillamme ja teoillamme voi olla yhteisesti merkitystä niiden tulee näyttäytyä yhteisellä poliittisen alueella. Hannah Arendt nostaa esiin ajatuksen siitä, että moderni yhteiskunta on kaventanut (ellei jopa menettänyt) yhteisen alueen, joka toimisi poliittisen alueena, jossa sanoilla ja teoilla, inhimillisen olemisen oleellisilla muodoilla olisi merkitys. Hän esittää, että yhteiskunta muuttuessaan ensisijaisesti sosiaaliseksi modernilla ajalla kadotti sen poliittisen alueen, jossa sanominen ja yhteiskunnallinen toimijuus merkityksellistyy. Kun modernissa ajassa kiinnityttiin elämän ylläpitämiseen ensisijaisena arvona, julkinen tila muodostui sosiaaliseksi tuoden sinänsä ilmenevän keskinäisriippuvuuden toisistamme elintoimintojemme ylläpitämisessä julkisen ja yhteisen keskeiseksi asiaksi. Sen sijaan, että julkinen tila olisi perustunut poliittiselle (jossa yksittäinen saa ilmiasunsa ja ihminen toteuttaa mahdollisuuttaan tuoda esiin puheen ja teon kautta), sosiaalisessa tilassaan työn tekeminen on keskeinen julkinen toiminta. Arendt kritisoi sekä Adam Smithin että Marxin keskittymistä tuotannollisuuteen työn teossa ja siten ei tehden eroa työn (labor) ja teon (work) välille. Tuotannollisuuteen kiinnittynyt ihmisen työvoimakeskeisyys päätyy vain tuottamaan elämää itseään. Tuotantokeskeiseen ajatteluun liittyvä loputtoman kasvun ajatus on pyrkimys ylijäämäisyyteen. Loputon kasvu voi olla kuin perunapelto, jolta odotetaan aina parempaa ja parempaa satoa, joka nyt maailman reunaehtojen hiljaisessa piirtymisessä näkyviin ja eräänlaisen ilmastonmuutos-epäuskon lamaannuksessa joutuu edelleen yrittämään kasvaa, koska mistään ei voi luopua. Tähän liittyy aineettoman areenan esiin nousu ja kasvu; perunapelto voi olla aivan rauhassa kulutusyhteiskunnan tietoa, taitoja ja kokemuksia hamuavaa kasvua. Kykymme kuvitella uutta on uhattuna, koska tuotamme uutta pakonomaisesti. Unohdamme samalla, että uusi on repäisy, jossa joudumme kohtaamaan jotain sananmukaisesti ennennäkemätöntä, jotain joka asettaa luulomme omasta paikastamme kyseenalaiseksi tai irralleen. Me olemme unohtaneet, että näitä kokemuksia meidän (kenenkään) ei tarvitse tuottaa, mutta niiden näkemiseen me tarvitsemme tilaa. Elintoimintojen näkökulmasta kaikki on kenties turhankin selkeää, ja samalla kun haluaa tuudittautua ajattelemaan että jokapäiväisen leipänsä saaminen riittää unohtaa kysyä vertauskuvalta miksi me tarvitsemme sitä.

31 Mutta miksi olemassaolevan ainutkertaisuuden ajattelusta on tullut poliittisen toiminnallisuuden mahdottomuus? Miksi mittaamisen ja niputtamisen luokitukset tuottavat rakenteita, jotka nähdään yleisen alueen tuottamisena? Poliittisen toimijuuden murrokset nähdään poikkeamina, ja kriittisen pisteen saavuttaminen kun jokin asia muuttaa yhteistoimijuutta tarpeeksi, jotta jokin toinen toimintamalli saa tilaa tai pääsee valloilleen perustuu vakiintuneen toiminnan ensisijaisuuteen ilman kyvykkyyttä määrittää mihin tuo ensisijaisuus kiinnittyy. Luovummeko liiankin herkästi hullusta poikkeamasta yleisen hyödyn nimissä, ja miksi nämä kaksi asiaa tulisi nähdä toisensa poissulkevina? Meidän elintoimintojemme ylläpitämiseen, ja siihen liittyvän työn tehostamisen näkökulmasta olemme sairastuneita objektintekemis-maniaan, jossa itsestä ja kaikesta ympärillä olevasta tulee tehdä tuote tai tuotantoa. Me olemme ikäänkuin unohtaneet, ettei mittaaminen ole pakollista. Ruumimme surkastuvat ja sen tarkkaileminen kuinka kauan ja millä tavalla se tapahtuu ei ole kenties mielekkäin tapa kuluttaa aikaa (eikä myöskään kiinnittyminen tuon prosessin hidastamiseen). On hyvä muistuttaa, että toimiva poliittisuus ei kurkista vain välttämättömyyksien kautta. Oleellista on havainnoida se, että taidetta voi tehdä yksin, kiinnittyneenä uniikkiuteen ja itseilmailullisuuteen (asia, jota romantiikka erityisesti ilmensi, tuoden taiteilijan sisäisen maailman esille, kokien sen edustavan yksilön mahdollisuutta) mutta että samalla taide muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sisältäen arvostelmia, jotka ovat ristiriitaisia ja samanaikaisia. Taide on moninaisuutta, jossa esiinpyrkivä saa ilmaisunsa. 4. SIIVOAMINEN JA JÄRJESTELEMINEN Taidetyö voi siis toimia toiminnallisuuden uudelleenkytkentänä, jossa tekeminen on enemmän siivoamista ja järjestelemistä, kuin tuottamista. Meidän olemassaoloamme ei tarvitse tehdä, läsnäolevaa voi muokata loputtomiin muunnelmiin ja paljastaa vastaavuuksien ja vuorovaikutusten loputtomia ketjuja, mutta meihin kirjoitettu toiminnallisuuden aika on yhteistoiminnallisuuteen avautuvaa, jossa voimme vastata vain omasta osastamme. Maailmassa olevan tutkiminen ei anna meille vastuksia siihen, miten meidän tulisi järjestellä ja siivota asioita esiin (tai pistää piiloon) 84. 84 Miksi ajatellaan, että asiat ovat hyvä olla esillä ja näkyväksi tekemisen tulkitaan olevan ensisijainen liike ei toisinpäin. Asioiden tekeminen näkyväksi on kuin uuden tuottamista ja asioiden piilottaminen tai hävittäminen rikollista tai mahdotonta. Ehkä vaikeus liittyy lukuihin; kuinka poistaa lukuja maailmasta, joka on kyllästetty luvuilla. Mitä tarkoittaa kun lukuja ei voi kokonaan poistaa vain vähentää tai lisätä?

32 Taidetyö on menettänyt voimaansa, kun kaikesta on tehty näkyväksi tulemista ja eräänlaista edustamista ja edistämistä, jossa aina esitetään jotain/itsensä näkyvänä. Tämä on syönyt näkyvyydeltä voimaa, koska sitä stimuloidaan niin kiivaasti (ihan kuin näkisimme jotain enemmän 3D:nä) mutta tällä promootion omaisuudella on myös toinen kääntöpuoli. Koska kaikesta tehdään edustuksellisuutta, ei minkään edustaminen näyttäydy minään. Kapasiteetti sanoa on demokraattista, ja siten uhkaamme vain antaa asioiden olla sanottavana. Vain uusia ajatuksia ei uutta ajattelua, kaikesta tulee ainostaan virtaavaa syklisyyttä (tuottamisen ja kuluttamisen kiertoa) tai elämän edellystysten parissa työskentelemistä. Mutta jos kyse on monen erilaisen näkyvyydestä, eikä moninaisen näkyvyydestä, tarvitaan toisenlaista vastikkeellisuutta ja vastuuta. Voiko taiteellinen praktiikka radikaalisti osallistua jonkin uuden tulemiseen tehokkaammin/paremmin kuin työn tekeminen sinänsä? 5. RANCIÈRE JA AISTITTAVAN JÄRKEENKÄYMINEN Aistittavan tehdas 85 hypoteesiin liittyen Rancièrelle esitettiin kysymys taiteellisten praktiikoiden ja sen ilmeisen ulkopuolen eli työn välisestä yhteydestä, eli voidaanko taiteelliset praktiikat nähdä poikkeuksina vai sisältyen ihmistoimintaan sinänsä? Rancière huomauttaa, että aistittavan osa (hänen teoriansa keskeinen termi) on jotain muuta kuin yhteisen aistittavan maailman muoto, joka kasaa ja punoo yhteen inhimillisen toiminnan. Yhteinen maailma ei ole koskaan vain tämä ethos (yksilöiden ja yhteisön olemisen tapaa sinänsä), se on aina poleeminen olemisen tapojen ja toiminnallisuuksien jako mahdollisuuksien laajentumassa. Siitä käsin voidaan esittää kysymys työn tavallisuudesta ja taiteellisen poikkeuksellisuuden välisestä suhteesta. Idea on aina vain uusi kompositio näkyvän maisemasta uudelleen järjestynyt tekemisen, valmistamisen, olemisen, näkemisen ja sanomisen suhde. Taidepraktiikat eivät ole poikkeuksia muista praktiikoista. Ne esittävät ja uudelleenmuodottavat noiden toimintojen jakoa. 86 Kyseessä on alati uudelleen hahmotettava aistittavan kartta. Suomentaja Janne Kurki on kääntänyt Rancièren termin la partage du sensible ilmaisulla aistittavan osa. Ilmaisua sinänsä on aika tahmea kääntää, joka on asia, jonka suomentaja Janne Kurki itsekin 85 Aistittavan osa kirja on jatkumo Rancièrelle esitettyyn pyyntöön vastata kysymyksiin osana Alice- lehden osastoa, joka kulkee nimellä Aistittavan tehdas ja käsitellen esteettisiä tekoja kokemuksen konfiguraatioina, jotka saavat aikaan aistimisen ja poliittisen subjektiviteetin uusia muotoja. Rancière, Aistittavan osa, 2000. 86 Rancière, s.45 ja s.46, 2000.

33 tuo esille huomautuksissaan. 87 Mutta itse koen käännöksen aistimilliseen ongelmalliseksi. Mielestäni sanan sensible korvaaminen aistittavalla katkaisee siltä sen aistimisen mieleen/mielekkyyteen itsessään kiinnittyvän luonteen. Tapahtumisen (aikojen, paikkojen ja toiminnan muotojen) yhteisen jako on jakamiseen osallistumista, joka samalla sisäänkirjoitetusti tuo esiin osallistumisen suhteessa siihen mikä on mahdollista eli aistitaan mahdolliseksi. Vaikka aistittava kenties pystyy hyvinkin viittamaan johonkin yhteiseen osallistumiseen paremmin kuin vaikka mielekkyys, joka kaventaisi aistimista eräänlaiseksi mieltymykseksi, on silti mielestäni tärkeää myös tuoda esiin tasaarvoisuuden periaate, joka perustaa Rancièren poliittista esteettistä ajattelua. Tasa-arvoisuus mielestäni kiinnittyy mahdollisuuteen samanaikaisesti sekä aistia että käydä järkeen, jota sana sensible ilmentää. Vaikka käytän Rancièren ajattelua esiintuodessani Janne Kurjen termiä, pidän hyödyllisenä huomauttaa siihen liittyvästä ongelmallisuudesta. Otan itse käyttööni termin ilmeneminen kun jatkotyöstän Rancièren pohjalta omaa ajatteluani. Sen ei ole tarkoitus tulla aistittavan tilalle sinänsä vaan tuoda esiin eräänlainen ilmeisyys : jotta voimme tarkastella jotain, tarvitsee tarkasteltavan ilmetä. Tämä eroaa Rancièren aistittavan osasta sen suhteen, että se tuo joustavuutta käsittelyyni. Aistittavan osa on osallisuutta ilmeisen näkemisessä. Aistittavan osa ilmaisee kuka voi jakaa sen mikä on yhteistä yhteiselle perustuen siihen mitä hän tekee, tekemiseen tarvittavan ajan sekä tilan mukaan. Tietyn toimen omaaminen määrittää kyvykkyyden tai kyvyttömättömyyden osallisuuteen siihen mikä on yhteistä yhteisölle, näkyvissä olemisen yhteisessä tilassa, kielessä jne. Tietynlainen estetiikka on poliitikan keskellä. 88 Rancièrelle aistittavan osa tarkoittaa havainnoimisen/aistimisen itsestäänselvyyksien systeemiä, joka samanaikaisesti muodottaa sisäänsä yhteisen kuin rajautumat, jotka muodostavat omat osansa ja asemansa siinä. Aistittavan osa määrittelee näkyvänä ja ei-näkyvänä olemisen tosiasian yhteisessä tilassa. Rancière etsii ajattelussaan mahdollisuuden ehtoja, sallien useiden eri järjestelmien yhtäaikaisuuden ja sekoittumisen. Muodon näkyvyys taiteellisen ilmaisun muotona riippuu historiallisesti rakentuneesta havainnon järjestelmästä ja sen ymmärrettävyydestä. Tämä ei tarkoita, että edellinen muoto muuttuu näkymättömäksi uuden alueen noustessa esiin. Rancière pyrkii siis samaan aikaan paikantaa-tiedollistaa eli historisoida transendentaalin ja ei-historiallisoida mahdollisuuden ehtojen systeemejä. 89 Rancièren ajattelulle on oleellista murtaa tai kyseenalaistaa teleologisuus, joka on vaivannut muun muassa moderniteettiä itsestäänselvyytenä, ja joka on aiheuttanut myös hänen mielestään turhaa ja 87 s.44 kohta 4. Aistittavan osa, suomenkielinen painos, Apeiron, 2006. 88 Rancière, s.8, 2000. 89 Rancière englanninkielisen painoksen The Politics of Aesthetics haastattelu-osiossa. s.50, continuum, 2004.

34 mahdotonta taiteen kuoliaaksi julistamista. 90 Aistittavan jakamiseen osallistuminen ei ole katkeaman ja uudelleenaloittamisen teko, se on historiallisen läsnäolon ja aistittavan jakoon liittyvää uudelleen näyttämölle asettumista, jossa ei kaiveta sitä mikä on piilossa vaan se on pikemmin sen katsomista mitä esillä on. Rancièrelle nimenomaan taiteen esteettisen järjestelmän 91 ominaisuuteen jonka alle asettuu muun muassa postmodernille ominainen risteytymäsirkus kuuluu aiheiden ja muotojen seikkailu. Kyse on siitä kuinka asiat tulevat aistittavaksi ja ymmärrettävyyden piiriin. Toiseus asettuu aistittavuuden piiriin toiseutena, koostuen oman ulkopuolisuutensa artikulaatiotavasta ja sen suhteista. Taiteellisen ilmaisun näkyvyyden muoto riippuu historiallisesti muodostetusta havainnon ja ymmärryksen alueesta/järjestelmästä. Mahdollisuuksien aistiminen aistittavana edellyttää osallisuutta yhteisessä. Tärkeää on, ettei tuota osallisuutta koeta otettuna tai annettuna vaan aistittavan jakoon osallistuminen muotoutuu olemassa olevan aistimisesta samanaikaisesti se osallistuu olemassa olevan muotojen aistimiseen sinänsä. Rancièren ajattelussa ilmaisun muotojen välinpitämättömyys (eivät välitä mitään itsessään) on samassa aiheen tasa-arvoisuutta. On estetiikan politiikkaa 92 yhteisön muotojen asettelu juuri sen identifikaation toimesta, jolla me ymmärrämme/havaitsemme. On vain valintoja, ei kriteerejä, ei formulaa sopivalle suhteella ja vastaavuudelle. Tämä sama asetelma pohjaa taiteen näkyvyyttä taiteena. Työn käsitteen käsitteleminen tästä näkökulmasta avaa mielestäni mielenkiintoisen ristivalotuksen toiminnan muodostumisen tarkastelemiseen ja taiteellisen praktiikan tarkastelemiseen. Rancière toteaa, että Juuri työnä taide voi saada yksinomaisen toiminnan luonteen. 93 Tässä tarjoutuu leikkaus taiteellisen praktiikan ja työn aistittavana ymmärrettävänä olemisien tarkastelemiseen. Rancièren tarkoituksena omassa ajattelussaan on Artforum-lehdessä olleen haastattelun 94 mukaan ristivalottaa niin sanottu historiallinen välttämättömyys mahdollisuuksien muodostumisien topografian kanssa, moninaisten muokkautumisten ja paikaltaan siirtymisen 90 Moderniteetillä on viitattu Rancièren ilmaisun mukaan ristiriitaisesti taiteen singulaarisuuden vahvistamiseen, sekä kaikkien singulaarisuuden kriteereiden hävittämiseen, perustaen samanaikaisesti sekä taiteen autonomian että sen muotojen identtisyyden niiden muotojen kanssa, joilla elämä muodostaa itseään. Tämän voi nähdä ilmenevän siinä pyrkimyksessä, että kuva/pinta/sana yrittää selvittää aina vain oman rakentumisensa (sen mikä on sille ominaista esiin uuttaminen), ja jos moderniteetti on rinnastanut tämän yhteisön ja ihmisen itsemuodostuksen pyrkimyksenä, sekoittaa se esteettiseen järjestelmään kuuluvan samanaikaisuuden heterogeenisten ajallisuuksien yhteisen läsnäolon ajallisuutta. Taiteen modernistinen sekoitus on siis yhden ainoan merkityksen mahdottomuutta ( tulla itsekseen on tulla ei-miksikään ), vaikkei siis tuon halun mahdottomuutta, tai sen ilmaisemisen muotojen mahdottomuutta. 91 Rancière käsittelyssään paikantaa kolme taiteen länsimaista identifiointi järjestelmää; kuvien eettisen järjestelmän, taiteiden representatiivisen järjestelmän sekä esteettisen järjestelmän. 92 Rancière itse ilmaisee työstävänsä sitä mitä termillä estetiikka viitataan. Hän käsittelee estetiikkaa paitsi taiteiden identifikaation ja ajattelun spesifinä järjestelmänä, joka ilmenee/on artikulaatiotapana tekemisentapojen, näiden tekemisentapojen näkyvyydenmuotojen ja edellisten välisten suhteiden ajateltavuuden tapojen välissä, johon sisältyy tietty käsitys ajattelun vaikuttavuudesta myös hänen ilmaisemaansa alkuestetiikkaa, kantilaisen termin estetiikka mukaan ymmärrettynä vastaavuutta a priori muotojen systeeminä, joka määrää sitä mikä antautuu koettavaksi. Rancièren esipuhe, s.6, Aistittavan osa, 2000. 93 Englanninkielinen käännös: Art can show signs of being an exclusive activity insofar as it is work. Taiteen ja työn suhdetta käsittelevässä osuudessa. Englanninkielisen version ja suomenkielisen version ero viittaa mielestäni eri toiminnallisuuden luonteeseen. Sana yksinomaan ei mielestäni vastaa samaa kuin sana exclusive poissulkeva sekä erityinen. s. 45, Rancière, The Politics of Aesthetics, (2000), 2004. 94 Art of the possible: Fulvia Carnevale ja John Kelsey in conversation with Jacques Rancière, Artforum, March, 2007.

35 näkemisen, jotka tuottavat poliittisen subjektivikaation muotoja ja taiteellista keksimistä. Mutta enemmän kuin politiikka tai taide, häntä kiinnostaa kuinka joidenkin praktiikoiden määrittelyjen rajat, joko taiteellisina tai poliittisina, muodostetaan ja uudelleenmuodostetaan. Rancière sanoo samaisessa haastattelussa, että taiteilijan väliintulo voi olla poliittista muokkaamalla sitä mikä on näkyvää, niitä tapoja joilla se aistitaan/havaitaan ja ilmaistaan, sitä miten hyväksyttävänä tai epähyväksyttävänä se koetaan. Tämän muokkaamisen vaikutus on riippuvainen sen artikulaatiosta muiden muokkausten kanssa aistittavan kudelmassa. Nyt meidän tulee tarkastella nimenomaan aistittavan aluetta, jolla taiteelliset eleet ravistelevat näkyvyyden muotoja ja jolla poliittiset eleet uudelleen määrittävät meidän mahdollisuuksiamme toimia. En ole taide historioitsija tai politiikan filosofi, mutta työstän kysymystä: Minkä maiseman voi kuvata kohtaamispaikaksi taiteellisen ja poliittisen praktiikan välille? Poliittinen taide ei voi toimia merkityksellisen spektaakkelin muodossa joka johtaisi tietoisuuteen maailman tilasta. Rancièrelle sopiva poliittinen taide tuottaa kaksoisvaikutuksen: yhdistää poliittisen merkityksen luettavuuden sekä aistimillisen outouden aiheuttaman shokin sen toimesta joka vastustaa tuota luettavuutta. 95 Todellisuuden muodottamisen ja näkyvän, sanottavan ja ajateltavan suhteiden purkaminen vapauttaa poliittisia mahdollisuuksia. Rancière ajattelee, että teoreettinen diskurssi on aina samaan aikaan esteettinen muoto, aistittava (ja järkeenkäypä) uudelleen muodostelma väittämistään faktoista. Hänelle tämä minkä tahansa teoreettisen väittämän saama runollinen luonto on omiaan rikkomaan diskurssin tasojen rajat ja hierarkiat. Eli kyse on poliittisen vapauden mahdollisuudesta purkaumien aiheuttamisena totuttuun. Rancièren tapa ajatella aistimillisen osaa lainaa tähän oman tuntunsa: tärkeää on näkyvän penkominen eräänlaisen näkyväksi tarjoutuneen kautta. Viittaussuhteiden a priori merkityksettömyys ei estä esitetyn punnitsemista tärkeää on mahdollisuus tulkita toisin. Ja myös toimia toisin, mikään välttämätön ei edellytä toimintaa. Rancièrelle perustava kysymys on tutkia mahdollisuutta ylläpitää pelin tiloja. Kuinka tuottaa muotoja objektien esittämiselle, muotoja tilojen organisoinnille, ja kumota odotukset (joka ei ole sama kuin ylittää ne). Rancièrelle taiteellisen ja poliittisen luovuuden vihollinen on konsensus eli annettuihin rooleihin, mahdollisuuksiin ja kompetensseihin sisäänkirjoittautuminen. 95 Rancière, s.63 Englanninkielisen painoksen haastatteluliite, 2004.

36 6. MONIMUOTOISUUS JA VALIDITEETTI On mielenkiintoista pohtia taiteellisen toiminnan mahdollisuuksia asemoida itseään esiin. Monimuotoisuuden ja validiteetin käsitteet tuntuvat minusta sopivilta yrittäessäni pohtia sitä mitä Rancièren ajatukset aistittavan jakamisesta tarjoavat taiteilijan toiminnan ajattelulleni. Kyse on siitä mitä voimme tarjota aistimilliselle. Näkymättömän piirtymisessä esiin, jota itse kutsun sanalla ilmeneminen, voimme haastaa muodon validiteetin ei suhteessa aiheen sisältöön vaan suhteessa tekijän ja tekemisen intention validiteettiin, eli kysymykseen siitä mikä nähdään taiteena, tarkastellen sitä mitä esitetään taiteena ja tehdään taiteena/taiteeksi. Tämä tilanne on mielestäni äärimmäisen oleellinen nykytaiteen käytännöissä. Validiteetti on sana, jolla kuvaan ilmentyvän punnitsemista, sopivuutta ja näkymistä sekä pyrin etsimään analyysin keinoja tarkastella taiteellisen praktiikan nykytilannetta. Eli punnitsen sitä miten monimuotoisuus antautuu jonkin validille ilmenemiselle taiteena. Aiheiden välinpitämättömän tasa-arvoisuuden tilanteessa taiteen ilmenemisen mahdollisuuden ehtojen tarkasteleminen on muotojen ja tapojen tarkastelemista, ja näiden kytkeytymistä toisiinsa, sekä jo olleen areenaan ja siihen mikä ei ole validia. Monimuotoisuus on lähtökohta tarkastelulle. Mikä tahansa muoto ja tapa voi olla validi taiteen tapa ja muoto. Asettuuko työ siis alueeksi, jonka kautta esilläolemisen muotoja voi tarkastella? Onko työ (vieläkin) se rakenne, jonka kautta ilmennetään yhteisön ideaa näkyvänä, ja siten se muodostaa perustan yhteiskunnalle ja poliittiselle toimijuudelle, jossa näkyvyys ilmenee työn toiminnallisuuden kautta? Näen työn osallistumisena (yhteisen) toiminnallisuuden järjestelmään, joka mallintaa toiminnallisuuden muodostamista sinänsä. Se toimii osittain yhteisöllisyyden toteuttamisen materiaalisena toimintana ja ulottuu myös työn ulkopuolella olemisen näkemiseen ei-toimintana. Työttömyys ei ole poliittista näkymättömyyttä, vaan se on aktiivinen osallistuja, eräänlaisena huolena toimijuudesta (aktiivisena ei-passiivisuuden tilana). Siinä missä koko yhteiskunnan osallistujien työllistyminen saattaa olla eräänlainen yhteiskunnallisen toiminnan eetos sinänsä ilmentäen halua nivoa kaikki toimijuus työn yhteyteen niin sen katsomisella miten työn toiminnallisuuden rajaaminen taiteellisen toiminnan sisälle tai ulkopuolelle osallistuu työn alueen

37 rajaamiseen voidaan paikantaa toiminnallisia mahdollisuuksia sinänsä. (Tässä kohtaa voidaan nostaa taas esiin aineettoman työn, työ-keskeisyyden ja työn tuotannollisuuden näkemykset). Taiteen praktiikka ja poliittinen praktiikka leikkaavat mielestäni nimenomaan työn toiminnallisuuden alueella. Mutta tässä tulee eritellä tämän toiminnallisuuden luonne pyrkimyksestä nähdä toiminnallisuus poliittisena sinänsä. Työ ilmentää aktiivisuutta. Väitän, että nykyhetkessä työn näkyvyyden muotojen poliittinen peli pelataan taiteen aktiivisuuden/toiminnallisuuden näkyvyyden saralla. Kaikkien aiheiden ja tekemisentapojen mahdollinen validiteetti ei ole pelkästään pyrkimystä poisjätetyn näkyväksi tulemisen esittämiseen vaan myös rikkinäisen ylistämistä. Se on aiheiden kaaokseen liittyvän uudelleenjäsentämisen manifestoimista ilman halukkuutta tai tarvetta jäsentää mitään toimivaa kokonaisuutta. Tämä resistanssi eräänlaiselle toiminnalliselle kokonaisuudelle, tai sen mahdottomuuden ilmentäminen, eroaa pelkästään palasien uudelleen järjestelemiseen osallistumisesta. Tarkastelemme taidetta, politiikkaa ja toimintaa tilanteessa, jota voi kuvailla näkyvyyksinä ilman päämäärää. Lamaantumiseen imeytynyt tekemättömyys ei ilmennä muuta kuin halua passiivisuuteen ja sen kautta nähtyyn paon tai emansipaation ajatukseen, jossa tekemättömyys on kuin sanatonta antautumista olevalle ja sen kapasiteetin ilmentämistä, että voi olla tekemättä mitään. Voidaan kuitenkin kysyä ilmeneekö tekemättömyyttä sinänsä missään? Eli voiko absoluuttista passiivisuutta ilmetä? Tässä viittaan ja perustan kysymyksen ajatteluun näkyvyydestä sinänsä. Näkyminen on aktiivista. Jos passiivisuus nähdään, se on siten aktiivista. Renesanssimiesmäisyydestä eli monialaisesta virtuoosista toimeliaisuudesta tuli ongelmallista kun näkyvyydestä tuli uutuuden tuottamista. 7. HENGITTÄMINEN 96 Kysymys on mielestäni siitä voidaanko uutta ilmaa puhaltaa esiin? Siinä missä taiteen pintarakenteen spektaakkelin ilmentäjät pyörivät taso-avaruudessa kierrättäen jo sakkautunutta 96 Rancière viittaa Artforum-lehden haastattelussa pariin otteeseen pyrkimyksestään hengitystilan luomiseen. I have tried to create a little breathing room with respect to the established divisions between modernity, the end of modernity, postmodernity, and so on., The problem, first of all, is to create some breathing room, to loosen the bonds that enclose spectacles within a form of visibility, bodies within an estimation of their capacity, and possibility within the machine that makes the state of things seem evident, unquestionable. Artforum, 2007. Minua inspiroi se kuinka hengittäminen tuotiin esiin työn ja taiteen tekemisen yhteydessä. Se tulee ilmi myös Sarat Maharajin ja Hiro Steyerilin teksteissä Work, work, work- julkaisussa. Maharaj kuvaa nykytuotannollista luovuus-koleraa: innovation without respite ja Steyerl ilmaisee halunsa saada hieman tilaa hengittää mustassa laatikossa.

38 ilmaa, ja uuden ilmeneminen esitetään mahdottomuutena koska se koostuu tästä samasta leikataan samalla pois se taso, jossa tuo uusi on uutta. Uutta on yritetty manata esiin monella tapaa ja teknologinen kehitys tuottaa toiminnallisia uutuuksia, jotka eivät tuota ilmenemisen uusia mahdollisuuksia itsestäänselvästi tietenkään. 97 Nykyaikana kyse on pitkälti uutuuden totalisoivasta eleestä. Siitä, että kapitalistisen uusliberaalin vapautukseen on sisäänkirjoitettu pyrkimys kasvuun, kehitykseen ja siten implikoidaan näennäisesti uusien ratkaisujen ja asioiden esiintuonti ja ilmeneminen sinänsä. Innovaation hegemonia on aiheuttanut kaiken uuden artikuloimiseen eräänlaista sisäsyntyistä kriittistä vastemielisyyttä. Kun osallistumme tuottamiseen sinänsä modifioimme uutta olemaan läsnä taas (vain) uudelleen kulutettavana. Taiteellisen tuotannon tai eleen sitominen tähän toimintaan on aiheuttanut passiivisuutta suhteessa tekemiseen, kieltäytymistä jälleen uuden tuotteen luomisesta niin materiaalisen muokkauksen tasolla (taideteoksena/tekona) kuin myös eräänlaisen subjektin tuottamisen eleenä (toiminnallisuuteen kiinnittyneen subjektiviteetin ilmentämisenä). Se on tullut ilmi niin ei-tuottamisen ja laiskuuden resistanssina esiinnostamisena kuin yhteistoiminnallisuuteen sitoutumisena, eräänlaisena kieltäytymisenä minkään tuottamisesta ja sitoutuen sen sijaan osallistumiseen (participation). Kummatkin asetelmat viittaavat siihen, että tila jossa operoimme, kuvittelemme ja toimimme on jo täynnä joten sinne uuden edes uuden idean tai ajatuskokonaisuuden tuottaminen on liikaa, ja kaiken lisäksi turhaa. Tämä asenne kumpuaa myös halusta irtautua kognitaarisesta kapitalismista tiedon tuottamisesta, jossa ajatuskyvyn, tunteiden, eleiden ja haaveiden alue on kaapattu. Tämä kaappaus tapahtuu uusliberalismin toimesta sijoittaen kaiken talouden alle, jossa vapaus voi ilmetä vain taloudellisten muotojen kautta. 98 Ilman kierrättäminen on nimenomaan mahdollista kun olemassaoleva näyttäytyy ekonomian ja kaiken mahdollisen yhtäläisyytenä. Tämän asianlaidan julkituominen on itsessään jo loppuunkulutettua. 99 Mutta jos palataan väitteeseeni, että taiteellisen työn saralla pelataan työn näkyvyyden muotojen poliittinen peli. Mitä siis tarkoitan tällä? Kysymys on kahdesta asiasta: taiteellisen työn validiteetista työnä ja työn merkityksestä poliittisena, jotka risteävät tavalla joka on omiaan laittamaan esiin nykytilanteeseen liittyviä oletuksia. 97 Rancière nostaa tämän ajatuksen myös esiin kriittisesti tarkastellessaan esimerkiksi Benjaminin ajattelua elokuvasta massojen itseymmärryksen uutena muotona nousten sen teknisistä ominaisuuksista. s.29, Aistittavan osa, 2000. 98 Tätä umpiomaisuutta edustaa myös Mark Fisherin tokaisu siitä, että on helpompi kuvitella maailman loppu kuin kapitalismin loppu. Kirjassa Capitalist realism is there no alternative (2009). 99 Voin yhtyä Rancièreen kun hän Artforum-lehden haastattelussa ilmaisee, että tämän asian julkituominen tyydyttää vain markkinakriitikoiden oman auktoriteetin paikantamista loputtomaan ilmaisemiseen, että ne jotka, eivät kritisoi markkinoita, ovat joko naiiveja tai markkinoista hyötyjiä, lyhyesti sanottuna, nämä kriitikot kapitalisoivat oman voimattomuutensa ilmaisun.

39 Jos näemme tuotannon näkökulmasta kaksi vaihtoehtoa, joko tuottamisen tai ei, niin kavennamme tuottamiseen liittyvää aktiivisuutta ja sen näkemistä. Siksi passiivisuuden reaktio ei ole emansipatorinen reaktio kuten ei ole myöskään hypertuottaminen, eli eräänlainen kiihdytys. Ne kuvaavat vain tekemiseen liittyvää ajallista tempoa, jossa tekemisen asettuu nähtäväksi suhteessa tuotantoon. Tuotanto voi olla jonkin valmistamista, muokkaamista esiin, tai järjestelemistä koko materiaalisen, kognitiivisen, henkisen, hiljaisen tai näkymättömän kuvittelemisen saralla. Tämä tuotantokeskeisyys ei tietenkään tule tyhjästä, vaan omaa työn käsitteeseen liittyvän historiallisuutensa niin työn tekemisen elämää ylläpitävien ehtojen käsitteestä, kuin itseymmärryksen tuottamisen ja yhteisen poliittisen vapautuksen utooppisista ristivalotuksista. Työn tekeminen tuotantona on siis aktiivisuutta, joka muokkaa ja modifioi, asettaa esiin objekteja ja osallistuu itseymmärrykseen tuossa muokkaamisen prosessissa. Tämän ajattelun jatkumo on siis (johon se palaa uudestaan ja uudestaan) että nyt teemme kaikki töitä globaalille kapitaalille. Jossa se, ettei tämän työn tai tuotannon ulkopuolella ole mitään, on emansipaation mahdottomuuden kuvittelemista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ulkopuolta olisi ulkopuoli ilmentää itsensä näkymättömän mahdollisuudessa tulla näkyväksi. Se ei odota missään teknisen kehityksen tai kapitalistisen kiihdytyksen jälkeisessä hurmoksessa, vaan se sisältyy ilmaisullisen mahdollisuuksiin. Tämä osallisuus yhteiseen ei ole vain materiaalisen uudelleen penkomista (se on sitäkin), transendaalisen tilkitsemistä olemassa olevalla, tai vastaavasti poissa olevan ikuiseen aukkoon hapuilevaa ainaista kurottautumista, se on mahdollisuuksien tapojen, muotojen, ilmaisujen ja ilmiasujen näkyvyyden muodostamisen ja näkymättömyyden mahdollisuuksien ajattelemista. Nyt siis on aiheellista kysyä, mikä on taiteellisen työn muoto, joka purkautuu tuotannollisesta ja samalla toimii toiminnallisuuden näkyvyyden muodon poliittisena pelikenttänä? Taiteilijan täytyy ajatella oman ajattelunsa muotoa, oman toimintansa elettä. Toimintansa rauhallisuutta ja rikollisuutta suhteessa muuhun alueeseen, joka on samanaikaisesti harmaata ja kirkasta (puhdasta) valoa, tai mustaa pimeyttä, josta ei erotuta kuin erottamalla. Rikkomalla jonkinlainen tasainen ykseys yksityiskohtiin, joka paljastaa tuon ykseyden mahdottomuuden tai paloittuneisuuden. Se onko taide toimintaa, ajattelua, vai elehtimistä, esittämistä, muokkaamista vai sulautumisia, on aina liikkeessä, taide jotenkin uskoo omaan ilmenemisenkykyynsä ennen kaikkea, siihen morfiseen ristiriitaan, että se samaan aikaan on jotain ja ei ole mitään. Kun se esittää väittämiä ja lausumia, jotka käpertyvät sanomiseen itsessään ja silti ilmaisevat jotain yhteisesti ollaan hengittämisen aktissa.

40 Hengitys linkittää sisäisen ja ulkoisen kokonaisuudeksi, jossa henki on materiaalinen ja sanallinen muodostelma. Se on elämään kuulumisen merkki, hiilidioksidia, ja hiljaisuutta, kiinnittyneisyytemme ilmaisu, ja erotus. Hengitys on se uusi, jonka voimme aistia ja jakaa uutena, sekä se sama, jotta voimme aistia. Kun jokin tapa, tai ajatus hengittää se on elinvoimainen. Siinä on kyse muusta kuin näkymisestä, havainnon rakenteiden muodostumisesta, siinä on kysymys olemisen tunnusta, joka ei operoi heräämisien ja nukkumisien areenalla. Mutta voiko hengittämisestä tulla pakkomielle? Ja missä se uusi hengittää, jos kaikella on historiallisuutensa (vaikkakin ilman suuntaa mihinkään)? Kuinka murtuma heittäytyy esiin, näkyväksi? Taiteen mahdollisuus työnä on uusin katsomiseen kiinnittynyttä toiminnallisuutta. Taide ei ole vain uuden tuottamista, se on uusin elämistä samalla kun se kieltäytyy osallistumasta elämään. Tämän paradoksaalisesti moderniteetti jätti jälkeensä pyrkiessään toteuttamaan oman muotonsa itsessään (tulla itsekseen on tulla ei miksikään). Itseymmärryksen saavuttamisen sijaan kyseessä on lupaus olla koskaan tulematta miksikään, jonka nykytaide perii kaikkien loppujen mahdottomuutena. Se, että itseymmärrys on sidottu itsensä tuottamiseen ja kuluttamiseen on rampauttava taloudellisuuden eetokseen kuuluva side, joka toimii logiikalla, jossa itselleen näkyvänä oleminen on karnevalisoitu tuotteiden ja tavaroiden ja omaksutun tiedon ja ilmaistujen sanojen näkymisen kanssa. Tämän lupauksen nykytaiteen työn käytäntö koskaan valmistumattomasta antaa, jos sen siirtää pois väärinpaikannetusta halusta olla jotain. Elämän merkiksi muuttuminen on tarpeetonta, koska elämän merkkinä oleminen on jotain joka kaikessa on, jota ei tarvitse kiinnittää mihinkään, sillä se ei karkaa. Nykytaiteen työn käytäntö on siis elämän työläisyyttä, jossa ei tehdä elämää omaksi kuvakseen, tai teoksekseen, vaan hengitetään elämää. Se ei ole pyrkimystä päästä jumalten luo tai kiinni elämään itseensä, se ei yksinkertaisesti rajaudu ilmaisun pyrkimykseen. Viittaamattomuus ja aiheiden tasaarvoisuus on samalla sekä sanahelinää, että esillä olevaa. Tämän kiistäminen on viittauksen muodostamista, jonka voi nähdä myös helisevän. Taiteen tekeminen työnä muiluttaa tuotannollista viitekehystä vain jos se lunastaa mahdollisuutensa hengittää. Pyrkimys ratkaista ongelmat liittyen siihen, mitä tulisi tehdä ilmenee nykyisin loputtomana kasvun tahtona. Kasvu on niin henkistä, kuin fyysistä, kuin taloudellista ja uutta kohti kurottavaa. Kun

41 toiminnallisuus ilmenee jo vakiona eli hengitys ei lakkaa, niin kysymys on miten voimme viiltää auki sen umpion, jossa kierrätämme samaa ilmaa. Voiko henkinen kasvu tapahtua hengityskoneessa? 8. AINE KAPINALLINEN ILMAN SYYTÄ Avaruuteen pakoon heittäytyvät seikkailevat pioneerit tulevaisuusfiktioissa kytkevät itsensä mahdollisuuteen saavuttaa aina vain uusia alueita. 100 Samalla ne kytkevät itsensä ihmisen tekemiin koneisiin, joiden avulla hengittäminen mahdollistuu. Maapallosta tulee vain yksi tuotantolaitos (planeettana) muiden joukossa ja avaruuden äärettömyys (ja alati laajeneminen) näyttäytyy vain mahdollisuutena löytää jälleen uusi paikka elää ja kasvaa. Particle Fever- dokumentissä 101 seurataan Sveitissä CERNissä 102 tehtävää fysikaalista koetta. Miljardimittaluokan hankkeessa pyritään saavuttamaan uutta tietoa atomin subpartikkeleista ja dokumentti keskittyy tarkastelemaan Peter Higsin 60-luvulla teoretisoiman hiukkasen etsintää. Dokumentin jännite paikantuu paitsi kokeen onnistumisen seuraamiseen, myös latautuneeseen kysymykseen partikkelin, niin sanotun Higs bosonin (hiukkasen) painosta, jonka perusteella voitaisiin mahdollisesti, joko todentaa tai sulkea kaksi eriävää teoriaa (Multiverse tai Supersymmetria). Kun subpartikkelin paino loppujen lopuksi kyetään mittaamaan, se asettuu arvoon, joka ei asetu kumpaankaan paradigmaan, siten romuttaen joidenkin teorioiden merkityksen, mutta ennen kaikkea jättäen kysymyksen auki. Ihmisen kyky rakentaa koneita tutkiakseen, testatakseen ja tarkkaillekseen näyttäytyy dokumentissa kiehtovana seikkailuna, jossa materiaalinen todellisuutemme, sen mysteerit ja ajattelukykymme, aineellistuu silmien edessä löydettäessä maailman kaikkeuden elementtejä. Alati löytyvät uudet kysymykset ovat toiminnan tärkein anti. Vaikka voimme mitata Higsin subpartikkelin painon, emme tiedä mitä paino tarkoittaa. Tiedon lisääminen ei poista mysteeriä. Silti mahdollisuus saavuttaa on oleellista. Toiminta haaksirikkoutuisi heti, jos sille ei annettaisi kykyä päästä perille. Toiminnan syklisyyteen keskittyminen on sen uhka. Tämä syklisyys kaventaa näkemyksiämme omasta toiminnastamme työn kautta nähtynä uusliberaalistisissa ja kapitalistisissa tuotanto-olosuhteissa. Auringonnousun ja -laskun välistä on tehty mitta, joka kuvastaa vain toistumista. Ainutkertaisuus jonka ilmeneminen poistaa toimimiselta sen tuloksen saaman lisäyksen vain (vain uusi tutkimus, uusi auringonnousu, uusi kokemus muiden joukossa) on uhattuna, sillä se on kiinnitetty mittaamiseen tai kasvuun. Uusia ainutkertaisia kokemuksia hamuava toiminta on paradoksi. Uutta ei voi mitata tai kasvattaa, se on radikaali 100 Kuten elokuvassa Interstellar, jossa yksinhuoltaja-isä lähtee etsimään elinkelpoista planeettaa, maapallon tuhoutumisen uhan alla. Interstellar (2014) Ohjaaja: Cristopher Nolan. 101 Particle Fever (2013) Ohjaaja: Mark Levinson. 102 CERN on Sveitsissä sijaitseva hiukkasfysiikan tutkimuskeskus.

42 ilmenemiseen liittyvä mahdollisuus. Kun keskitymme stimuloimaan uutta esiin, unohdamme uuden jonka läsnäoloa ei tarvitse tehdä. Ainutkertaisuutta on miltei mahdoton käsitellä, se ei antaudu kielelle, ainutkertaisuutta ei voi vaihtaa mihinkään. Kun kaikkialla, fysiikan ymmärryksen mukaan, maailmankaikkeudessa ilmenevä atomin subpartikkelin paino jämähtää kohtaan 125 GeV/c², sen merkitykselle pitää keksiä funktio, jotta sen voi vaihtaa johonkin. Ilmeneminen riittää hyvin ennen sitä. Tuntuu, että halu ilmaista, että kaikkea ei tule vastikkeellistaa on unohtanut, että kaikkea ei voi vastikkeellistaa. Teorioiden valossa työskenteleminen voi indikoida mahdollisuutta ajatella, puskea ja hengittää. Mutta jos koko ajan liitämme tutkimuksen loppuun saattamisen kysymykseen siitä mitä sillä teemme olemme aina vain katsomassa kohti/hienosäätämässä omaa kapseliamme. Hengittäminen on aineellista vain jos haluamme vastikkeellistaa sen johonkin. (Elämän ylläpitöön, ja siten elämän näkemiseen resurssina). Elämää ei voi vaihtaa toiseen elämään. Tässä ei ole kysymys yksilöistä tai planeetoista, ja niiden saamista indentifioitavissa olevista muodoista, joita niiden painon mittaaminenkin ilmentää, kysymyksessä on vaihtamisen mahdottomuus sinänsä. Mittaustulosta ei voi vaihtaa toiseen mittaustulokseen sillä silloin sen koko olemus häviää. Ainutkertaisuus on keskiössä. Hengityksen tarvetta ei voi kasvattaa, mahdollisuutta siihen voi vaan poistaa. Ilmakehän löytyminen avaruudesta on tieteisfantasioiden graalin malja. Se, että se ilmakehän omaavia planeettoja löytyy, ei tarkoita, että meillä olisi käsissämme uusi elinpaikka. 103 Uusien asioiden etsiminen ei ole sama asia kuin niiden löytäminen. Jos löydämme vain oman ymmärryksemme uudestaan paketoituna tiedämme ainakin, että vankilamme tuntuu omalta. Tuntuu, että tieteisfantasioissa pyritään kotouttamaan ihminen osaksi avaruutta. Kun avaruuspuku suojaa ilman puuttumiselta voi näppärästi säätää satelliittien muttereita kuunnellen vaikka rokkia. Laitteet ovat edellytys olemiselle avaruudessa muttei sen erityisemmässä mielessä kuin laiva on meressä. Avaruudessakin voi joutua merihätään (Kuten elokuvan Gravity 104 alkukohtauksessa, jossa Sandra Bullockin hahmo sinkoilee ulos ja sisään eri avaruusasemista), ja myös kestämään eristäytymistä aluksissa ja laitteissa. Maapallo katsottuna avaruudesta on vain yksi loistava aineellinen kokonaisuus, vertautuen eräänlaiseen elämää kannattelevaan alukseen. Pitkille avaruus- 103 Mielenkiintoista on kuinka näitä maapallonkaltaisia planeettoja kohdellaan samaistamalla ne heti. http://www.theguardian.com/science/2015/jan/07/kepler-438bearth-twin-habitable-planets-alien-life 104 Gravity (2013), ohjaaja: Alfonso Cuarón

43 komennuksille joutuneet elokuvien amerikkalaiset keskustelevat näyttöjen kanssa, sekä välittävät viestejä niin tekoälyn kautta kuin kanssa. Avaruuden radikaali toiseus tai uutuus poistetaan sijoittamalla ihminen keskiöön. Ihminen muokkaa ympäristönsä itselleen sopivaksi, tai rakentaa laitteita, jotka tekevät sopimisen siihen mahdolliseksi. Se, mitä ei ymmärretä lukitaan potentiaaliksi ottaa haltuun. 9. KÄYTTÖKELVOTON AIKA Mikään teknologia ei saa meitä (yksikön, yksilön, yhteiskunnan, yhteisen liukuvalla spektrillä) enemmän todeksi itsellemme. Muutoksen tutkimiseen meillä on aina varaa ilman vaaraa, mutta osaammeko kuvitella muuta kuin meitä hallitsemaan rakennettuja koneita ja ideologioita, joiden tulee pelastaa meidät meiltä itseltämme? Meidän aikaamme kiinnittynyt kysymys on: Tuottaako teknologia vain vapauden riiston roboottisia jumalattaria? Pakonomainen kiintyminen ajan hallintaan, josta työn irvokkuus saa alkunsa, ja joka on kiinnittyneenä kehityksen lupaukseen vapautuksesta sekä ajan paremmasta hallinnoinnista, on harha siitä, että meidän tulisi tehdä jotain ajallamme. Aika nähdään resurssina, johon toiminnallisuus kiinnittyy kuin sen arvon indikaatioksi. Aika on vain kiertoa, hengittämistä. Sen lopun ja alun fantasoiminen on rajaukseen liittyvää mukavuudenhalua, ajan mittaaminen on ensimmäinen teknologinen jumalatar. Mittaaminen voi tarjota vain loputtomasti viittauskohteita, mutta se ei anna niille funktioita. Mittaamisen hyödyttömyys on taiteelliseen toiminnallisuuteen sidottu mahdollisuus. Taiteellinen työ ilmentää tätä kun se ei osallistu työmäärän ja lopputuloksen vastaavuuteen tai taloudellisen hyödyn ja ajan vertautuvuuteen. Tähän kiinnittyy taiteellisen työn mahdollisuus poliittisuuden punnuksena. Ilmaisun ilmaisuus. Ei maksa mitään esittää ulos itsestään, yhtä ilmaista kuin hengittäminen. Se pystyykö sillä (hengittämisellä) elämään on toinen asia. Ja siihen kiinnittyy poliittisuuden akseli: Hengittämistä ei tarvitse lunastaa toiminnallisuudella, ja myöskään poliittinen keho ei toimi ilman hengittämistä. Hengittäminen ei ole uuden keksimistä, se on kiertoa, joka ei tarvitse mitään lisää. Kysymys kai on, onko hengittäminen tarpeeksi näkyvää yhteisesti? Ehkä taiteen turhuus pelastaa meidät toiminnallisuuteen kiinnittyvältä pakolta suuntautua johonkin, ja esittää toiminnallisuuden purkautumana paitsi logiikasta kuin myös raadannasta, joka suuntautuu elämän ylläpidon faktaan. (Ehkä se myös saattaa nyrjäyttää tämän lopun kuvitteluun

44 sitoutuneen toteuttamisen eräänlaisena paniikkipuheena tuhosta, jota harjoitetaan sekä taloudellisen kuin ilmastonmuutokseen ja antroposeeniin kiinnittyvän välttämättömyyden nimissä.) Tärkeää on huomauttaa, että tämä turhuus ei ole passiivista tai kieltäytyvää turhuutta, vaan toiminnallista turhuutta, joka haastaa tekemisen sitoutumaan ei-eteenpäin menevään liikkeeseen. Paikalla pysyminen on hengityksen kiertokulkua. Turhuus on tärkeää. Turhuus ei suuntaudu mihinkään, sen luonne on käyttökelvottomuus. Elämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan turhaa, koska sitä ei voi vaihtaa mihinkään. (Voin antaa elämäni, mutten vaihtaa). Ihmisten ymmärryksen piirin rakentuneisuus mittaamisen hegemonialle, jota viime kädessä kaiken taloudellistuminen indikoi, on elinehtojen rajaamista. Se, että ihminen laskee oman ylläpitonsa resursseja (voi selvitä kolme viikkoa ilman ruokaa, kolme päivää ilman vettä, kolme minuuttia ilman ilmaa) on merkki käyttökelvottomuuden tärkeyden unohtamisesta. Ajalla ei tarvitse tehdä mitään. Kapitalistinen logiikka pyrkii kasvun sijaan rajaamaan, tuottamaan näennäistä puutosta, johon reagointi on sen kapitalisointi mitä tarjolla on, uusliberaalissa tilanteessa vapauden. (Mutta huomautan; vapautta ei tarvitse käyttää mihinkään tai lunastaa millään. Vapaus tai orjuus näyttäytyvät vain suhteessa elämän ylläpitäminen velvoitteeseen, tulee raataa ravinnon eteen, henkensä pitimiksi. Avaruusfantasiat tuovat esiin kuinka hengittämisestä tulee konkretiaa, mutta merkitystä sille miksi pitää hengittää ne eivät voi antaa. Elämän mysteerin ratkaisemisemattomuus on korostanut elämän kunnioittamista (kuten kristillisessä arvoperinteessä). Miksi olemme niin huolissamme elämästämme? Elämän käyttäminen korkeampien arvojen vuoksi näyttäytyy irvokkaana pyrkimyksenä silloin kun emme lunasta vapautta avautumana, vaan vain resurssina.) 10. LIKAINEN YHTEISTOIMIJA Kollektiivinen toiminta on yksi keskeisimmistä ja oleellisimmista kiinnekohdista työn, taiteellisen toiminnan, ja poliittisen ulottuvuuden välisyyden punnitsemiselle. Oman toimintamme luonteen ja siihen liittyvien roolien, sekä toisiin toimijoihin (toisiin ihmisiin, luontoon, yhteiskuntaan) saaman suhteen kautta paljastuu sekä muodostuu yhteistoiminnan alue. Yhteistoiminnallisuutta voi tarkastella joko ihmiskunnan näkökulmasta tai sitten laajemmasta kaikkien toimijuuksien asettumisesta esiin (esimerkiksi elämän saamana liikkeenä), jossa voimme myös antaa oman ymmärryksemme ulkopuoliselle toimijuudelle merkityksen. Se, että taide kysyy oman toimintansa muotoa, on myös kysymys toimijuuteen osallistujista.

45 Taiteen ymmärrys on jatkuvaa esille asettamista, josta voidaan kiittää osittain toimijoita, jotka valitsevat yhä uudestaan toimintansa määrittämisen taiteena. Taiteen alue pysyy siten loputtomasti avoinaisena ajattelun ja ymmärryksen kenttänä. Jos taidetoiminta on joutunut eräänlaisen uhan alaiseksi tuottaen yhä monimuotoisempia kulutettavia tuotteita, hyödykkeitä kokemusteollisuutena, jossa osallistuminen johonkin kohtaamiseen sekä kokemukseen on itsessään vastikkeellistettu subjektiteettinsä/tekijyytensä ilmaisemisena ja asettumisena tulkitsemisen ja vastaanottamisen kehään voidaanko tuon toiminnan tuloksen, sekä toimijan itsensä, riistoa enää missään välttää? Eli olemmeko kaikki saman kierteisen toiminnallisuuden toteuttajia, nyt laajentuneena myös oman itsemme tuottamiseen? Poikkeama voidaan nähdä olevan likaisessa yhteistoiminnallisuudessa, jossa olemme tekemisessä toistemme kanssa ilman ennalta määrättyä tarkoitusta, lopputulosta tai toivetta. Tässä likaisen yhteistoiminnan esiinasettavassa ja heittäytyvässä olemisessa tärkeää on että toiminta on jo jotain itsessään, se ei siten ole ennen tai jälkeen punnittavaa jostain tietystä lähtökohdasta. Myöskään sitä ei voida puhdistaa mukana tulevasta, siksi se siis on positiivisesti likainen. Näytteille asettaminen taiteen tekemisen tai taiteen esittämisen käytäntönä on eräänlaisen tilakeskeisen ajattelun ilmentymä, jossa osallistumme näkyvissä olemisen tuottamiseen sen kautta mitä asetamme esille. Perfomatiivinen käänne, jota esitetään tämän objekteihin ja konkretiaan keskittyneen tuottamisen sijaan korostaen toiminallisuutta yhtyy esittämiini ajatuksiin taiteen ja työn suhteesta toisiinsa ja on eräänlainen uudelleentulkinta niistä ehdoista joiden välityksellä toimimme yhdessä. Performatiivisuus haluaa sivuuttaa kulutusluonteen yksioikoisuuden tuottajan ja tuotannon välisenä suhteena ja asettaa tekemisen aktiivisena (performatiivina) esiin. Tässä on kuitenkin ongelmansa. Taiteilijan praktiikka on muokkautuva suhde toimintaan, ja sen tuloksiin. Mutta korostetusti myös mahdollisuuteen tuottaa tuloksia. Kyse ei siis ole vain katkeamattomasta loputtomasta prosessista, vaan juuri niistä asioista, joita laitetaan esille. Vaikka näyttelyn tekemistä sinänsä on muodotettu erilaisten matriisien kautta (tekstinä, muotona, alustana) on esittämisessä kyse eräänlaista asettamisen eleestä, joka ei voi rajautua kuin rajaamalla itse itsensä. Kun tulkitsemme galleriatilan joko kaupanteon paikkana, visuaalisena tekstinä, teoriakammiona, objekteihin kiinnittyneenä pohdintana, kaleidoskooppina tai kuriositeettikabinettina katsomme eleitä työn tuloksen tuotteina. (Joko materiaalisina tai ei). Se, onko meille tästä katseesta mitään hyötyä tekemisessämme, on oman position värittämä kysymys. Kiinnityminen taloudellisen arvon määrittämiseen on näkökulma, jota meidän ei tarvitse työntää ulos puhuttaessa taiteesta tärkeämpää on pitää yllä validiteetin kysymistä suhteessa siihen kuinka voimme tavoittaa niitä rakenteita ja toimia, joiden kautta

46 ohjaamme omaa toimintaamme sekä elämäämme. Tähän liittyy oleellisesti kysymys yhteisen alueesta. Tässä yhteydessä yhteisen alueen tarkasteleminen liittyy kysymykseen siitä mitä voimme tehdä taiteilijoina. Miten taiteilijuus työnä murtaa esiin ja määrittää työn luonnetta, sisältöä, tulosta ja ennen kaikkea toimeliaisuuden muotoa ja mahdollisuuksia, joka kiinnittyy kaikkeen aktiivisuuteen näkyvänä? Työhön liittyvä raataminen on aiheuttanut paljon pohdintaa suhteessa siihen, millä tavoin oikeutamme tai korjaamme tilanteen jossa työn tekeminen ei ole mielekästä, jossa se on sen on kurjaa raatamista, ja jossa raskaat ja vaikeat työt tehdään etuoikeutettujen näkymättömissä. Markkinavoimien alaisuuteen heittäytynyt globaali pääoma (saa) määrittää tilanteen; työvoiman arvon ja tuotantosuhteet vapaasti, ja näin ollen voimme vapautua pohtimasta koko asiaa sillä kuten koko kenties länsimaisen talousteorian kuuluisin ilmaus: näkymätön käsi pitää huolen että tilanne koituu kaikkien eduksi. Koska vastuu eriarvoisuuden vähentämisestä työn tekijyyden suhteen ja toiminnallisen vapauden mahdollistaminen on jännitteinen kenttä, emme voi leikata siihen mistään suunnasta katsottuna niin kattavaa reikää joka ulottuisi kaikkien toiminnallisuuksien roolien ylitse ja olemme ikään kuin pakotettuina kysymään ja jäsentämään kysymyksemme olemassaolevassa matriisissa. Onko taiteen toiminnallisuus siis vain suhinaa, joka väistää asettumasta mihinkään oikeaan ja aitoon toiminnalliseen pyrkimykseen? Poliittisen taiteen ongelma on sen välineellisyys, jossa taide näyttäytyy eleenä kohti jotain, mutta muuttuu väistämättä ensisijaisesti merkiksi, sillä taiteen esiintuoma välimatka tekee siitä aina ensisijaisesti jotain tarkasteltavaa, tapahtui tuo tarkastelu sitten katsojan kokemuksen kautta, tai teoksen ominaispiirteisiin kytkeytyen. Tuo välimatka on oleellinen leimaten nykyisin kaikkea tarkastelua mutta se ei suoraan anna vastausta kysymykseen mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Koska kysymyksen kiinnittäminen arkipäivän poliittiseen toimintaan on sitä rajoittavaa ja taiteen toiminnallisuutta sinänsä rampauttavaa, pitää kysymys asettaa toiseen muotoon; millaisia tekemisen mahdollisuuksia tässä tilanteessa on? Minulle hyödyttömyys on erittäin oleellinen ja tärkeä näkökulma taiteen esiintuomassa toiminnallisuudessa. Arendtin aloittamisen tärkeyttä korostavaa filosofista muodostelmaa seuraten, aloittaminen on aina vapaata sen hyödyllisyyden arvioinnista, koska sen tulosta mikä aloitetaan ei voi tyhjentävästi koskaan ennakoida.

47 Palaan ajatukseeni likaisesta yhteistoimijuudesta. Likaisuudella haluan korostaa sitä, että missä tahansa yhteenliittymisessä on aina mukana tekijöitä ja asioita, joita emme voi tyhjentävästi poistaa tai eristää niiden vaikutusta. Tekeminen itsessään on aina eräänlaista yhteistoiminnallisuutta, jossa likaisuus tulee esiin siinä, että vaikka ajattelemme itseksemme, ei ajatuksemme ole koskaan puhtaita ilman jotain joka tulee mukana ulkoa, sisältä (tai mistä vain), joka vaikuttaa ja on läsnä ajattelussamme. Likaisuus on jotain joka ei pysy poissa. Se on kanssakäymisessä mukana kulkeutuvaa, joka vaikuttaa toimintaamme halusimme tai emme. Mutta se on myös aarre ja kasvualusta. Puhtaan valkea kuutio taiteen esittämisen alustana on ele siivota pois näkyvistä se mikä ei kuulu asiaan. Tämä siivoamisen tärkeä rooli on merkki esilleasettamisesta, mutta mielestäni oleellista on myös huomioida, että tähän puhtauteen esityksessä liittyy kaikki, joka ei kuulu siihen mitä halutaan rajata esiin eli se mikä on likaista. Likainen ei ole se mikä on poisrajattu ja ylijäämäinen, se on edellytys sille, että voidaan ylipäätänsä rajata jotain esiin. Kun hyödyttömyydestä halutaan tehdä edellytys hyödylle vapaus näyttäytyy prekonditiona riistolle. Olet itse oman toimintasi hallitsija. Mitä tarkoittaa kieltäytyminen tästä vapaudesta? Likainen kanssakäyminen on yhteistoiminnallisuuden muoto, joka hajottaa tarpeen kokonaisvaltaiselle tiedolle siitä mitä teemme. Se on välitilamuotoista toimintaa. Tieteisfantasioissa astronautti-yksilö edustaa lajiaan selviytymisen, nokkeluuden ja pärjäämisen mahdollisuutta. 1% saa toimia, koska 99% on energia-resurssi. 105 Yhteistoimijuuden ongelma tiivistetään kysymykseen: Kuka voi edustaa kaikkia? Edustuksellisuus on rikki. Yhteenliittymien muodostaminen suhteessa päämäärään tai tavoitteen asettaminen joukkona on vaikeaa. Kun meitä kohtaan kohdistuu vaatimus oman vapautemme hyödyntämisestä ja käyttöönottamisesta (oman kapasiteettimme aktivoimisesta) me joudumme salakavalasti punnitsemaan ja arvioimaan sitä miten meidän kannattaa käyttää vapauttamme. On absurdia vaatia hyödyntämään omaa olemistaan. Kun meistä tehdään oman elämämme työläisiä, meistä tulee myös elämän muodon määrittäjiä, ja kirjoittautuneita rakenteeseen ikään kuin siitä vääjämättömästä pakosta, että meillä on elämä (tai että meillä voidaan nähdä olevan elämä.) Tämä rakenne laajenee siihen että meidän tulisi olla huolissamme elämästämme. Edustamme omaa elämäämme, mutta kukaan ei pakota meitä käyttämään elinvoimaamme. Tuntuu että olemme nielaisseet elämän ulkopuolen mahdottomuuden, joka ilmenee siitä, että kaikki toiminta (myös 105 Luvussa 99% on tiettyä magiikkaa, sillä se luo kuvan yksiköstä erottuen muusta. (Maailman varakkain 1 % omistaa jo yli puolet maailman varallisuudesta. http://www.hs.fi/ulkomaat/a1421633981264 / 19.1.2015 hs.fi, sekä Occupy- liikkeen slogan me olemme 99%.)

48 hiljainen ajattelu) kytketään siihen kiinni. Mutta meidän ei tarvitse tehdä elämää. Itsensä, maailman, ulkopuolen, toiminnan tuottaminen ei ole pakollista. Elämän otteesta irtautuminen tapahtuu nojaamalla siihen. Toiminnallisuutta ei voi pysäyttää. Avaruudesta, sen ilmattomasta tilasta, on muodostunut myös tämä hengittämiseen perustuva elämä. Mutta jos palaamme maan päälle ja toiminnallisuuteen sinänsä; se mitä olemme ei ole niin tärkeää kuin mitä teemme. Edustuksellisuus on ollut aina rikki, mutta joskus se ei ole haitannut luomasta yhteyksiä ja muodottamasta uudelleen toiminnan muotoja ja näkyvyyksiä. Taide toiminnallisuuden puskemisena esiin voi olla murros tuotannolliseen rakenteeseen. Taide työnä voi olla työn toiminnallisuutta sen kytköksiä ja siihen liittyviä ideologisia, sosiaalisia ja kulttuurillisia käytäntöjä esiintuovaa. Mutta vain jos se kiinnittyy turhuuteensa. Vielä lopuksi: Mutta mitä tarkoittaa kun pyrkimys jotain kohti on lakannut? Ehkä pyrkimyksen olemuksen tutkiminen itsessään on mielekästä. Uusien toimintamallien ajateltavuus on niiden toiminnallisuutta sinänsä.

49 TUTKIELMAN TAUSTASTA & LOPUKSI Kiinnostukseni taiteellisen toiminnan ja työn tarkastelemiseen nousi oman taustani pohjalta. Kuvataiteilijana työskennellessäni pohdin niitä rakenteita, joiden kautta taiteilijan tekemät teot kohtaavat yhteisesti määrittyneet yhteiskunnassa ilmenevät käsitykset siitä mitä työn tekeminen on. Kun (taide)toiminta väistää ajallisia raameja, problematisoi lopputuloksen ja haastaa tekijyyden, niin voiko taiteen parissa harjoitettua toimintaa kutsua työksi? Ennenkaikkea kiinnostuin siitä, mitä seurauksia sillä on, jos tätä toimintaa tarkastelee työnä? Tästä päädyin aineettoman työn tarkasteluun sekä elinvoiman tuotannollistamisen pariin. Paine siihen, että taiteilija tarkastelee toimintaansa työnä, tulee myös ulkopuolelta. Pyrkiessään saamaan elannon itselleen taiteilija joutuu näkemään vaivaa selittäessään, että se mitä hän tekee on jotain, eli työtä. Tällöin työ toimii keinona kiinnittää taiteilija (tai yksilö) osaksi yhteiskuntaa. Mutta samalla toiminnan muotoja vakiinnutetaan ja tasapäistetään tarpeettomasti. Elannon saaminen ei tarkoita ainoastaan palkkaan ja vastikkeellisuuteen kiinnittyneitä vaatimuksia, mutta se kuinka toimimme yhteisesti tuntuu olevan kovin keskittynyt sekä resurssien jakamiseen että tuottamiseen. Taiteellinen toiminta voi väistää näitä määrityksiä, sekä uudelleen hahmottaa niiden välisiä suhteita, mutta voiko se irroittautua niistä kokonaan? Taiteen parissa tehtävään työhön on kenties kiinnitetty viime aikoina enemmän huomiota kun työn rakenteita on pohdittu laajemminkin yhteiskunnassa. Silloin taiteilijoiden oman työnsä puolustaminen ( ja tarkasteleminen) rinnastuu muihin työn puolesta käytyihin taisteluihin, sekä kysymyksiin työntekijän asemasta yleisesti. Tutkielman pyrkimyksenä on paradoksaalisesti vastustaa kaiken toiminnan näkemistä työnä ja ehdottaa että toimeentulon saaminen ei riitä yhteiseksi tavoitteeksi. Toimintaa ja toimijuuksia on aina kyettävä tarkastelemaan radikaalisti uudelleen. Sen sijaan, että uusi nähdään vain uutena tuotannon tai kulutuksen muotona, on hyödyllistä huomioida sitä kuinka taiteilijana toimiminen, paitsi kiinnittää huomion itse toimintaan, myös puskee esiin toiminnan muotoja, jotka eivät löydä sopivuussuhdetta työn tekemisen kanssa. Tämä voi tarkoittaa työntekijyyden kyseenalaistamista yhteiskunnallisena roolina, yhteistoimintaan osallisuutemme uudelleenmäärittämistä sekä jäsentämistä ja tarjota työn käsitteelle uusia toiminnallisia merkityksiä.

50 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: Aranda, Kuan Wood, Vidokle (toim.), E-Flux journal: Are You Working Too Much? Post-Fordism, Precariaty, and the Labor of Art, e-flux, Inc. & Sternberg Press, 2011. Arendt, Hannah, 1958, Human Condition, The University of Chicago Press, 1998. Hoegsberg & Fisher (toim.), Living labor, Sternberg Press, 2013. Rancière, Jacques, 2000. Aistittavan osa, esteettinen ja poliittinen, (suom. Janne Kurki), Apeiron Kirjat, 2006. Rancière, Jacques, The politics of aesthetics, 2000, (englanninkielinen käännös Gabriel Rockhill), continuum, 2004. Virno, Paolo, Väen kielioppi, 2001, (suomenkielinen käännös Inkeri Koskinen), Tutkijaliitto, 2006. Widenheim, Rosendahl, Masucci, Enqvist, Habib Engqvist (toim.), Work, work, work a reader on art and labour, Iaspis & Sternberg Press, 2011. Art of the possible: Fulvia Carnevale and John Kelsey in conversation with Jacques Rancière Artforum, Maaliskuu, 2007. www.egs.edu/faculty/jacques_ranciere/articles/art-of-the-possible/ 22.11.2014 Paolo Virnon tekstien englanninkieliset käännökset: General Intellect: http://www.generation-online.org/p/fpvirno10.htm /17.11.2014 Grammar Of the Multitude: http://www.generation-online.org/c/fcmultitude3.htm /17.11.2014 * Groys, Boris, Taide ja Raha. Issuex 24 /2011 (suom. Kaisa Sivenius) SMBA - newsletter nro 136. 2014. * Niin & näin- lehti, 1/2012, Työ.