Yhteenveto Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän 1.10.2010 pidetyn työelämäverkoston seminaarin alustuksista. Tekstin on alustajien diaesitysten pohjalta kirjoittanut Ritva Pitkänen/ V2 13.3.2011 Liitteenä on määritelmiä joukosta alustuksissa esiintyviä käsitteitä. Määritellyt käsitteet on tekstissä kursivoitu käsitteen esiintyessä ensimmäisen kerran. Olli Savela, yliaktuaari, Tilastokeskus Miksi rikkaassa maassa on nälkäisiä ja hyvinvointivaltion rakenteita puretaan? Tulonjaossa tapahtuneet muutokset Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on tasoittanut kansalaisten välisiä tuloeroja. Tässä keinoina on ollut progressiivinen tuloverotus ja sosiaaliset tulonsiirrot. Kotitalouksien väliset tuloerot laskivat vuodesta 1966 alkaen, erityisen voimakkaasti ajanjaksolla 1966 1976. 1990-luvun alun laman jälkeen tapahtui käänne ja tuloerot ovat kasvaneet. Diassa 2 esitetään tuloerojen kehitys gini-kertoimella mitattuna vuodesta 1966 alkaen. Tuloerot olivat vuonna 2007 jo lähes vuoden 1966 tasolla.
Tuloerojen kasvu on johtanut siihen, että pienimmän tulokymmenyksen osuus kaikkien kotitalouksien käytettävissä olevista tuloista on laskenut ja suurituloisimman osuus noussut. Kaikkein suurituloisimman kansanosan (1%) reaaliset tulot ovat kasvaneet noin kuusinkertaisesti enemmän kuin pienituloisimman kymmenyksen.
Suomi jää tuloeroilla mitaten jälkeen muista pohjoismaista. Miksi tuloerot ovat kasvaneet? Tuloerojen kasvuun vaikuttaa voimakkaimmin pääomatulojen kasvu. Rikkaimmat kotitaloudet saavat paljon pääomatuloja. Pääomatulojen kasvuun taas vaikuttaa useampi tekijä.
Taustalla on kansantulon jakautumisen muuttuminen 1990-luvun alun laman jälkeen niin, että yritysten voittojen osuus kansantulosta on noussut ja palkkojen osuus pienentynyt.
Kasvaneista voitoista maksetaan enemmän pääomatuloihin kuuluvia osinkoja kuin aikaisemmin. Osinkoja maksetaan enemmän kuin aikaisemmin sekä euromääräisesti että suhteessa voittoihin voitoista suurempi osa maksetaan omistajille osinkoina kuin aikaisemmin. Vuoden 1993 verouudistus myös kannusti yrityksiä ja niiden omistajia muuttamaan palkkatuloja pääomatuloiksi (muuntamiseen on mahdollisuuksia muissa kuin pörssiyhtiöissä eli ns. perheyhtiöissä ja yhden miehen yhtiöissä). Verouudistus kannusti myös maksamaan osinkoja niiden edullisen verokohtelun vuoksi. Vuonna 1993 säädettiin pääomatuloille tasavero aikaisemman progressiivisen verotuksen tilalle. Myös muut veromuutokset ovat suosineet suurituloisia. Tuloverojen alennukset ovat lieventäneet progressiota ja alentaneet veroja enemmän suurituloisilla kuin pienituloisilla. Sosiaaliturvan varassa elävien tulojen kehitys on jäänyt jälkeen ansiotulojen kehityksestä. Kun lasketaan yhteen sekä välittömät että välilliset verot (kuten tuotteiden ja palveluiden hinnassa maksettava arvonlisävero), maksoi pienituloisin kymmenys vuonna 2006 veroja yhteensä 27 prosenttia tuloistaan ja suurituloisin kymmenys 39 prosenttia, joten verotuksemme ei kokonaisuutena ole enää kovinkaan progressiivinen. Vielä vuonna 1990 vastaavat veroasteet olivat 26 ja 43 prosenttia. Kolmen pienituloisimman kymmenyksen verorasitus on kasvanut ja muiden keventynyt, eniten suurituloisimpien. Suomi on siirtymässä tasaveron suuntaan (seminaarin jälkeen päivitetty tieto). Avokätinen osinkojen maksu on myös nostanut yhtiöiden pörssikursseja. Tämän tuloksena suurituloisten saamat osakekursseihin sidotut optiotulot ja osakkeiden myyntivoitot ovat kasvaneet.
Dia 10 kertoo, kuinka paljon osinkotulot ja myyntivoitot vaikuttavat tuloerojen kasvuun. Kun tuloeroja mittaava gini-kerroin sai arvon 28,4 vuonna 2004, niin 4,5 yksikköä eli noin 16 % tästä johtui brutto-osingoista (osingot joista ei ole vähennetty niistä maksettuja veroja). Lisälukemistossa Riihelä-Sullström-Suoniemen artikkeli ja Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaistilaston julkaisu käsittelevät tätä asiaa enemmän. Hallitus kehuskelee nyt tuloerojen supistumisella. Suurituloisimpien tulo-osuuden lasku vuonna 2009 selittyy rikkaimman prosentin pääomatulojen pienentymisestä laman oloissa, ei hallituksen toimenpiteistä (seminaarin jälkeen päivitetty tieto).
Julkisen sektorin rahapula ja verotus Hyvinvointivaltio ei enää jaa tuloja samalla tavalla uudelleen kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Julkisen sektorin maksamat eläkkeet ja muut sosiaalietuudet eivät ole kasvaneet palkkatulojen ja pääomatulojen tahdissa. Syyksi sille, että sosiaalietuuksia ja muita julkisen sektorin menoja leikataan, esitetään ns. kestävyysvajetta (dia 11). Nyt on säästettävä, jotta varat tulevaisuudessa riittäisivät kasvavien eläkkeiden ja hoivamenojen maksuun. Vaikka Suomi kansantulolla mitaten oli vuonna 2008 rikkaampi kuin koskaan, eivät rahat tahdo riittää köyhille. Leipäjonoja on ihmetelty ulkomaita myöten. Leikkauspuheiden ohessa valitellaan julkisen sektorin velkaantumista. Dioissa 12-14 on esitetty julkisen sektorin nettovelkaantumista. Nettovelkaantuminen saadaan, kun veloista vähennetään rahoitussaamiset (osakkeet, arvopaperit ja rahavarat). Koko julkisen sektorin rahoitussaamiset ovat yli kaksinkertaiset verrattuna julkisen sektorin velkoihin. (dia 12).
Tämä johtuu pääasiassa työeläkelaitosten sijoitusvarallisuudesta. Valtiolla on enemmän velkaa kuin rahoitussaatavia (dia 13), mutta valtion nettovelka on vähäinen. Tosin valtion rahoitusvarat ovat pääasiassa valtion omistusosuuksia yhtiöissä (dia 14). Nämä rahoitusvarat voitaisiin muuttaa käteiseksi myymällä valtion omistusosuudet yhtiöissä, mutta se ei muista syistä ole järkevä ratkaisu.
Valtion talous on ollut voimakkaasti alijäämäinen vuosina, jolloin julkisia varoja on tarvittu poikkeuksellisen paljon (dia 15, 1990-luvun alkuvuodet, työttömyysmenot) ja verotulot ovat laman takia supistuneet. Sosiaaliturvarahastot eli työeläkelaitokset ovat olleet ylijäämäisiä, tästä Pertti Honkasen alustuksessa lisää. Koko julkisen sektorin yhteenlaskettu alijäämä on ollut vähäinen. Diassa 16 esitetään Hetemäen verouudistusta pohtineen komitean väliraportissa esitettyjä ehdotuksia. Ehdotuksissa on positiivista osinkoverotuksen kiristäminen. Muuten ehdotukset lisäävät pienituloisten verokuormaa nostamalla välillisiä veroja (arvonlisävero). Yhteisöverokannan alentamisehdotus jatkaa sitä politiikkaa, jolla nykyiseen tilanteeseen on tultu.
Kansalaisten etuja ajavia veromuutoksia esitetään dioissa 17 ja 18.
Veroehdotusten merkitystä havainnollistetaan diassa 19. Siinä on laskettu, paljonko kunnat saisivat verotuloja lisää, jos pääomatuloille säädettäisiin kunnallisvero. Kuntien tästä saamat verotulot kattaisivat kuntien alijäämät (ks. dia 15.)
Pertti Honkanen, johtava tutkija, Kela Aineistoa keskusteluun finanssipolitiikasta: tuloverotus ja eläkkeet diat Aluksi Honkanen esitteli käyttämiään termejä, ks. diat 2 ja 5.
Tuloverohelpotukset ovat olleet valtion budjettipolitiikan keskeinen osa vuosina 1995-2010 (diat3 ja 4).
Näinä vuosina on tehty hallituksen virallisten perustelujen mukaan ( hallituksen esitykset eduskunnalle) yhteensä 12,4 miljardin euron veronkevennykset ansiotulojen (palkkatulot ja eläkkeet) verotukseen (dia 6).
Puolet näistä on tehty sosiaalidemokraattien (Lipponen) johtaessa hallitusta ja puolet keskustan pääministerikausilla (Vanhanen). Tänä aikana verotilastoista laskettava ansiotulojen veroaste on laskenut viisi prosenttiyksikköä ja verotulojen menetys olisi n. 5 mrd.. (diat 7 ja 8).
Tähän tilastoista seuraan laskettavaan veroasteen laskuun vaikuttaa väestö- ja tulorakenteen muutos, tulojen kasvu ja verolainsäädännön muutokset. Honkanen on selvittänyt nimenomaan verolainsäädännön muutoksen vaikutukset verojen määrään (diat 9-11). Laskelmissa on tulot pidetty ennallaan ja sovellettu näihin tuloihin eri vuosien veroperusteita kuluttajahintaindeksillä korjattuina. Jos veroperusteisiin olisi tehty vain inflaatiotarkistukset, verotulot ansiotuloista olisivat vuonna 2010 11,8 mrd. suuremmat kuin ne ovat (dia 10).
Ansiotasoindeksiä käyttämällä tulot olisivat vastaavasti 7 mrd. euroa suuremmat (dia 11). Johtopäätös tästä on, että verolainsäädännön muutoksilla on pienennetty verotuloja paljon enemmän kuin suoraan verotilastoista voidaan laskea. Molemmilla tavoilla laskettuna verotuksen muutokset ovat kasvattaneet tuloeroja. Alimman tulokymmenyksen verot ovat pienentyneet vähemmän kuin verot keskimäärin ja ylempien tuloluokkien verot ovat keventyneet keskimääräistä enemmän. (dia 12).
Dia 13 kertoo, että verolakien muutokset ovat kasvattaneet tuloeroja. Diassa 14 Honkanen esittelee Hetemäen verotyöryhmän esityksiä.
Yhteenvedossa diassa 15 todetaan, että tuloverohelpotukset ovat olleet merkittäviä. Tuloverohelpotuksilla on ollut tulonjakovaikutuksia, suurin hyöty on tullut ylimmälle tulokymmenykselle (dia 12). Tuloveron alennuksia on perusteltu sillä, että ne parantavat työllisyyttä. Mahdollinen työllisyyden parantuminen ei kuitenkaan ole valtion ja kuntien talouden kannalta korvannut verotulojen alentumista. Veronalennuspolitiikka ja huoli julkisen talouden tasapainosta ovatkin ristiriidassa keskenään. Maan hallitukset ovat harjoittaneet ns. tiukkaa finanssipolitiikkaa, jossa siis julkisten menojen kasvua pyritään leikkaamaan ja huomio kiinnitetään julkisen sektorin tasapainoon (irti alijäämästä). Keskeisenä perusteluna tälle on ollut eläkemenojen kasvu väestön ikärakenteen muuttuessa (dia 16). Alustuksensa toisessa osassa Honkanen käsittelee Suomen eläkejärjestelmiä ja eläkkeiden rahoitusta. Liitteenä olevista dioista esitellään tässä keskeiset.
Suomen eläkejärjestelmä perustuu työsuhteisiin perustuviin eläkkeisiin (työeläkkeet) ja julkisen vallan ylläpitämiin vähimmäiseläkkeisiin (kansaneläke). Näitä täydentää kasvava yksityisten eläkevakuutusten järjestelmä. Yksityisten eläkevakuutusten määrä on vuoden 2000 jälkeen yli kaksinkertaistunut (diat 17-24).
Vaikka Suomea pidetään korkean sosiaaliturvan maana, ei lakisääteisten työeläkkeiden taso suhteessa palkkaan ole Suomessa mitenkään huipputasoa (dia 25).
Diassa 26 esitetään lakisääteinen vähimmäiseläke suhteessa keskipalkkaan. Kuvio esittää lakisääteisen bruttoeläkkeen. Jos verotus otetaan huomioon, Suomen asema vertailussa olisi luultavasti parempi (vähimmäiseläkkeestä ei mene Suomessa veroa). Suomen työeläkejärjestelmä, jonka perusteet luotiin 1950-luvulla kansalaisten liikehdinnän ja painostuksen tuloksena (luettavaa: Uljas ), on ns. osittain rahastoiva järjestelmä. Työeläkemaksuja maksavat työnantajat työsuhteen perusteella ja näitä työeläkemaksuja pidetään palkan osana mm. Suomen kansantalouden virallisessa tilastoinnissa. Vuodesta 1993 alkaen myös palkansaajat ovat maksaneet työeläkemaksua (vuonna 2011 maksetaan 4,7/6,0 % palkasta työntekijän iästä riippuen).
Järjestelmää kuvataan diassa 32. Työeläkemaksut maksetaan yksityisille työeläkelaitoksille, jotka luetaan osaksi julkista sektoria, vaikka ovatkin yksityisomistuksessa. Vuotuiset eläkkeet maksetaan näistä työeläkemaksuista ja osa työeläkemaksuista rahastoidaan ts. kaikki työeläkemaksut eivät mene eläkkeiden maksuun. Työeläkelaitokset sijoittavat nämä rahastoidut varat. Sijoitustoimintaa säädellään lainsäädännöllä. Sijoitustoimintaa liberalisoitiin rahoitusmarkkinoiden yleisen vapauttamisen yhteydessä 1980-luvun lopulta alkaen. Aikaisemmin suurin osa rahastoiduista eläkevaroista käytettiin lainaamalla varat takaisin työnantajayrityksille. Kun yritykset rahoitusmarkkinoiden vapautuessa alkoivat hoitaa rahoituksensa kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla, työeläkeyhtiöiden sijoitustoiminnan säätelyä muutettiin niin, että työeläkeyhtiöt saattoivat sijoittaa varojaan enenevässä määrin ulkomaisiin osakkeisiin, arvopapereihin ja muihin rahoitustuotteisiin (dia 30).
Kansainvälinen finanssikriisi 2000-luvun lopulla romautti näiden sijoitusten arvot. Työeläkelaitosten vakavaraisuussäännöksiä jouduttiin lieventämään. Finanssikriisi opetti rahastoivan eläkejärjestelmän haavoittuvuuden( dia 36).
Kun työeläkemaksut ovat osa palkkaa, ovat nämä työeläkerahastot viime kädessä työntekijöiden rahoja. Näissä erilaisissa eläkerahastoissa oli vuonna 2009 sijoitettuna 125 mrd.. Tämä on n. 70 % vuotuisesta kansantulosta. Vaikka eläkkeiden taso Suomessa ei ole huippuluokkaa ansiotasoon verrattuna, niin eläkerahastojen koko on huippuluokkaa (dia 28).
Eläkelaitokset saavat tuloina eläkevakuutusmaksuja työnantajilta ja palkansaajilta ja maksavat eläkkeet ja omat liikekulunsa (palkat, hallintomenot jne.). Näiden maksujen erotuksena syntyy vuosittain ylijäämä (dia 29). Tätä ylijäämää on kertynyt vuodesta 1962 alkaen nykyrahassa 26,8 mrd.. Vain yhtenä vuonna (1993) tämä maksujen virta on ollut negatiivinen (dia 29). Tätä ylijäämää vielä kasvattaa eläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoiminnastaan saamat tuotot (ks. Savelan alustuksen dia 15).
Kysymys siitä, miksi työeläkevaroja rahastoidaan, mitä varten rahastot ovat olemassa, on epäselvä (diat 30-35).
Yleisesti rahastojen ajatellaan edustavan tulevaisuudessa maksettavia eläkkeitä. Rahastot ovat kasvaneet 50 vuotta ja jatkavat kasvuaan, ilman että yhtäkään eläkettä on niistä maksettu. Kaikki eläkkeet on siis voitu maksaa vuotuisilla eläkemaksuilla, joita on jäänyt vielä ylijäämääkin. VVM:n mielestä eläkerahastoja ei tulisi osittainkaan purkaa ainakaan ennen vuotta 2060. Honkanen kysyy, ovatko rahastot liian suuret. Jos rahastoinnin tavoitteena on ollut helpottaa suurten ikäluokkien eläkemenojen rahoitusta, niitä pitäisi käyttää siihen juuri nyt (dia 40). Jos rahastoja käytettäisiin suurten ikäluokkien eläkemenojen maksamiseen, ei tarvitsisi kantaa huolta sukupolvien välisestä epätasa-arvosta eläkemenojen maksamisessa.
Pekka Sauramo, erikoistutkija, Palkansaajien tutkimuslaitos ja Ritva Pitkänen, yritystutkija Miten yritykset ovat käyttäneet voittonsa? diat 1-12 Työn ja pääoman välinen tulonjako yritystoiminnassa on muuttunut voimakkaasti pääomaa suosivaksi 1990-luvun alun laman jälkeen. ( dia 2, ks. myös Savelan alustuksen diat 7 ja 8). Vuosi 2009 on poikkeusvuosi. Silloin vaikutti kansainvälinen talouslama ja palkkojen osuus nousi, koska yritysten voitot laskivat enemmän kuin palkat. Tässä diassa esitetään yrityssektorin tuotannossa syntyvän tulon jakautuminen yritysten eli pääoman osuuteen ja toisaalta palkansaajien palkkaan ja sosiaalimaksuihin. Yritysten osuuden kasvuun on vaikuttanut palkkojen nousun jääminen jälkeen työn tuottavuuden kehityksestä. Palkkojen hidas kasvu selittyy pitkälti laman synnyttämällä sitkeällä työttömyysongelmalla: korkean työttömyyden vallitessa ay-liike tinki palkkavaatimuksistaan. Tulonjaon kehitys teollisuuden tärkeimmillä toimialoilla on esitetty diassa 3.
Metsäteollisuudessa palkkojen osuus laski koko teollisuutta voimakkaammin aina 1990-luvun lopulla asti. Sen jälkeen osuus on kääntynyt nousuun on laskenut koko teollisuutta voimakkaammin, samoin sähköteknisessä teollisuudessa. Kuviosta myös nähdään, että palkkojen osuuden lasku oli 1990-luvulla erittäin voimakasta erityisesti sähköteknisessä teollisuudessa. Kun yritysten voittojen osuus kansantulosta on kasvanut näin voimakkaasti, herää väistämättä kysymys, mihin nämä voitot on käytetty. Perinteinen liturgia kulkee niin, että yritysten suuret voitot ja hyvä kustannuskilpailukyky tuottavat investointeja ja työpaikkoja Suomeen. Siksi pitää tyytyä maltillisiin palkankorotuksiin. Yritykset voivat käyttää kasvaneita voittojaan investointeihin ja yrityskauppoihin, osinkojen maksuun omistajille ja rahoitustoimintaan (sijoituksiin ja velkojen maksuun). Diassa 4 nähdään, miten omistajille jaetun voiton eli osinkojen osuus voitoista on kasvanut räjähdysmäisesti (ks. myös Savelan dia 9).
Sen sijaan yritysten investointeihin on käytetty voittoja aikaisempaa vähemmän, ts. investointiaste on laskenut (dia 5).
Teollisuuden investointitoiminta on ollut erityisen laimeata verrattuna muuhun yritystoimintaan (kaupan ja palvelujen toimialat). Eroon vaikuttaa osaltaan rakenteelliset muutokset toimialojen välillä (teollisuus ulkoistaa toimintojaan palvelusektorille ja näihin toimintoihin, erityisesti kiinteistöihin, liittyvät investoinnit siirtyvät myös palvelusektorille). Kokonaan teollisuuden ja palvelusektorin investointiasteen eroa eivät nämä rakenteelliset muutokset kuitenkaan selitä. Syytä investointiasteen eroamiseen palvelutoimialojen ja teollisuuden välillä täytyy etsiä muualta. Diassa 6 on esitetty koko kansantalouden investointiasteet Suomessa ja joukossa muita teollistuneita maita keskimäärin vuosina 1993-2008. Suomen investointiaste on kolmanneksi alhaisin ja paljon alle euroalueen keskimääräisen tason. Suomea alhaisempi investointiaste on vain Sveitsissä ja Saksassa.
Pitkänen ja Sauramo ovat tutkimuksessaan Pääoman lähtö analysoineet yrityssektorin voittojen käyttöä ja sen suhdetta investointeihin vuosina 1995-2003. Dioissa 7 ja 8 on esitetty erikseen teollisuuden ja palvelutoimialojen voittojen käyttö vuosina 1995-2008.
Teollisuudessa investointeihin on käytetty selvästi pienempi osuus käytettävissä olleista varoista kuin palvelutoimialoilla. Investointien sijaan teollisuus on käyttänyt varoistaan yritysten ostoon ulkomailta huomattavan osuuden, lähes neljänneksen. Palvelutoimialoilla, joiden kansainvälistyminen on alkuvaiheessa, osuus on ratkaisevasti pienempi. Teollisuuden ja palvelutoimialojen ero investointiasteissa näyttäisi siis liittyvän sijoituksiin ulkomaille ja nimenomaan ulkomaisten yritysten ostoon. Pekka Sauramo on makrotason tarkastelussaan saanut yksi yhteen riippuvuuden (viite) ulkomaisten suorien sijoitusten ja kotimaisten investointien välille. Toisin sanoen yksi euro sijoitettuna ulkomaiseen yrityskauppaan vähentää investointeja kotimaassa yhdellä eurolla. Pitkänen ja Sauramo ovat tutkineet investointien ja ulkomaisten yritysostojen suhdetta myös yritystason aineistolla tekemällä tapaustutkimuksen 7 merkittävästä suomalaisesta konsernista. (viite). Vuosina 1998-2007 (dia 9 ) tapahtui konsernien toiminnassa voimakas painopisteen siirtyminen ulkomaille. Kotimaassa olevan henkilöstön osuus ja lukumäärä pienentyi kaikilla paitsi Nokialla. Nokian Suomessa olevan henkilöstön määrä on kääntynyt laskuun vuoden 2007 jälkeen.
Konsernien investointiaktiivisuus laski kotimaassa tarkastelujakson jälkimmäisellä puoliskolla alhaisemmaksi kuin Suomen teollisuudessa keskimäärin (dia 10). Poikkeuksen muodostaa Outokumpu, joka on investoinut voimakkaasti Suomeen Tornion ruostumattoman teräksen tuotantoon.
Tutkitussa yritysjoukossa oli myös yhteys kotimaisen investointiaktiivisuuden ja ulkomaisiin yrityskauppoihin käytettyjen varojen välillä. Mitä suuremman osuuden konserni käytti rahavirroistaan ulkomaisten yritysten ostoon, sitä vähäisempää oli sen investointiaktiivisuus kotimaassa (dia 11).
Alustajien yhteenveto (dia 12) Yritysten voitot ovat kasvaneet palkkoja nopeammin (talouskriisi kuitenkin vähensi vuonna 2009 voittoja oleellisesti) Yritysten voitoista aiempaa selvästi suurempi osuus on jaettu osinkoina omistajille (kriisistä huolimatta osinkojen jako on ollut avokätistä) Teollisuusyritysten investointitoiminta Suomessa on ollut laimeata; yritykset ovat käyttäneet varojaan (erit. Suomessa syntyneitä voittoja) liiketoiminnan laajentamiseen ulkomailla Suomen osuus keskeisten monikansallisten yritysten liiketoiminnasta on laskenut selvästi Mitä enemmän yritykset ovat käyttäneet varojaan ulkomaisiin yritysostoihin, sitä vähäisempiä niiden investoinnit ovat olleet kotimaassa
Ritva Pitkänen Summa Summarum Miten palkat, työnantajien maksamat sosiaalimaksut ja investoinnit ovat muuttuneet voitoiksi, osingoiksi ja sijoituksiksi ulkomaille Seminaarin mottona oli Uusliberalisimin tavoite jakaa tuloja uudelleen ja nostaa yläluokan asemaa on onnistunut. Käynnissä on ollut kaiken aikaa mitä hienostuneimmin muodoin käyty luokkataistelu, jossa edistyksellisetkin tutkijat ovat puhuneet luokkataistelun lakkaamisesta ( Harvey 2006). Voimme todeta, että tämä Harveyn toteamus pitää täydelleen paikkansa myös Suomessa. Menossa on ja on ollut kansantulon suurkaappaus kansalaisilta suuryrityksille ja hyvätuloiselle eliitille parlamentin valvovan silmän alla. Kansantulon jaossa voittojen osuus on kasvanut. Voitot on käytetty osinkojen maksuun kotimaiselle eliitille ja ulkomaille ja ulkomaisiin yrityskauppoihin. Mitä enemmän varoja on käytetty näihin tarkoituksiin, sitä vähemmän on investoitu kotimaahan. Kasvaneet osingot ja muut pääomatulot ovat johtaneet kansalaisten välisen eriarvoisuuden kasvuun. Samaan aikaan on tiukalla finanssipolitiikalla ja verojen alennuksilla on heikennetty julkisen sektorin mahdollisuutta tasoittaa tuloeroja. Kaikkein pienituloisimpien saamien sosiaalietuuksien arvo on jäänyt jälkeen muiden tulojen kehityksestä. Pienituloisimpien verotus on kiristynyt kun se suurituloisimmilla ja yrityssektorilla on lieventynyt. Aikaisemmin yritysten maksamia palkan osia (työeläkemaksu ) on siirretty kansalaisten itsensä maksettavaksi. Hyvinvointivaltio ei enää tasaa tuloja ja hyvinvointia kansalaisten kesken niin kuin aikaisemmin.
Honkasen alustuksessa esitettiin lukuja toteutettujen veronalennusten suuruudesta. M Viimeisten viidentoista vuoden aikana on myös tehty useita päätöksiä, joilla yritysten maksamia veroja ja niiden osallistumista yhteiskunnan menojen maksuun on vähennetty. Arvonlisäverouudistus vuonna 1993 siirsi välillisiä veroja yrityssektorilta kuluttajien maksettavaksi, ja samana vuonna palkansaajilta alettiin periä työeläkemaksua. Yhtiöiden verokanta laskettiin vuonna 2005 26 %:iin. Työnantajien kansaneläkemaksu poistettiin vuoden 2010 alusta. Hyötyä yrityksille näistä muutoksista on tullut nykyrahassa mitaten lähes 10 miljardia euroa vuodessa. Kansalaiset voivatkin perustellusti kysyä, olisiko lainkaan tarvetta julkisten menojen leikkaamiseen, jos näitä lahjoituksia ja veronalennuksia ei olisi toteutettu. Verotus ja tulonsiirrot yrityssektorin ja kansalaisten (kotitaloussektorin) välillä eivät ole korjanneet kansantulon jakautumisessa yritysten hyväksi tapahtunutta muutosta. Muutokset kansantulon jaossa ja kansalaisten välinen tuloerojen kasvu on tapahtunut tehtyjen poliittisten päätösten seurauksena ei minkään näkymättömän markkinoita ohjaavan käden toimesta. Tämän kaiken toteuttajina ovat olleet niin sosiaalidemokraattijohtoiset kuin keskustajohtoisetkin hallitukset. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Vasemmistoliitto oli mukana hallituksessa vuosina 1995-2003. Nyt ns. vihreä vasemmisto keskustelee talouskasvun lakkauttamisesta (degrowth). Keskustelussa lähdetään siitä, että läntisissä teollisuusmaissa on saavutettu elintaso, jossa talouden ja tulojen kasvu ei enää lisää kansalaisten hyvinvointia vaan päinvastoin pienentää sitä. Riippumatta siitä, millaiseen kasvuun tai antikasvuun yhteiskunnassa pyritään, on selvää, että kansantulon jakoon ja kansalaisten väliseen tulonjakoon on puututtava. Kansalaiset ovat tinkineet omasta elintasostaan ja kulutuksestaan sitä enemmän, mitä köyhemmistä kansanryhmistä on kysymys. Tinkiminen suuryritysten ja eliitin hyväksi ei ole johtanut mihinkään hyvään. Muutosta voitaisiin saada aikaan esim. vaatimalla työajan yleistä lyhentämistä ja työn jakamista tasaisesti kansalaisten välillä ja verottamalla suuria ansiotuloja, pääomatuloja ja suuria yritystuloja nykyistä selvästi ankarammin. Talouden demokratisoinnin yksi suuri askel voisi olla työeläkerahastojen saaminen demokraattiseen ohjaukseen. Varat voitaisiin sijoittaa myös kansalaisten ja yhteiskunnan kannalta kestävällä tavalla eikä käyttää niitä pörssi- ja finanssitalouden pönkittämiseen. Käsitteitä: Ansiotasoindeksi kuvaa ansiotason muutosta, vrt. kuluttajahintaindeksi Ansiotulot ovat verotuksen käsite. Ansiotuloja ovat palkka- ja eläketulot. Vrt. pääomatulot Finanssipolitiikka on valtion harjoittamaa talouspolitiikkaa, jossa julkisten menojen ja julkisen talouden tasapainon (verotulot) kautta pyritään vaikuttamaan kansantalouden toimintaan. Gini-kerroin on yleisesti käytetty tuloerojen mittari. Se voi saada arvoja 0 ja ykkösen välillä. Mitä korkeampi arvo kertoimella on, sitä suuremmat ovat tuloerot. Investointiasteella mitataan sitä, kuinka suuren osan tuloistaan yritykset käyttävät investointeihin. Investointiaktiivisuutta kuvataan tässä investointien ja pääoman kulumisen ja vanhenemisen eli poistojen suhteella. Jos suhde on alle 100%, investoinnit eivät korvaa edes pääoman kulumista.
Julkinen sektori tarkoittaa valtiota, kuntia ja ns. sosiaaliturvarahastoja. Sosiaaliturvarahastoja ovat Kela, työeläkelaitokset, työttömyyskassat ja työttömyysturvarahasto Kansantulo on kansantaloudessa yksityisellä ja julkisella sektorilla tuotettujen tavaroiden ja palveluiden arvo Kansantulon jakautuminen. Kansantulo syntyy kansalaisten työstä. Kansantulo jakaantuu työn tekijöiden eli palkansaajien osuuteen ja pääomalle( yrityksille) jäävään osuuteen. Työn tekijöiden osuuteen kuuluu myös työnantajan maksamat lakisääteiset sosiaalikustannukset (työeläkemaksut, sosiaaliturvamaksu, työttömyys-, työtapaturma- ja ryhmähenkivakuutusmaksut). Palkkojen ja pääoman välistä jakoa kutsutaan myös funktionaaliseksi tulonjaoksi. Funktionaalisen tulonjaon jälkeen tuloja jaetaan uudelleen mm. osinkojen, verotuksen, korkojen ja erilaisten tulonsiirtojen kautta. Syntyy käytettävissä oleva tulo, jonka jakautumisesta kansalaisten kesken ks. tuloerot. Konserni on useamman yrityksen muodostama kokonaisuus, jossa yksi yritys (emoyritys) käyttää määräysvaltaa muihin nähden (tytäryritykset). Kaikki merkittävät suomalaiset yhtiöt toimivat konsernin muodossa. Niiden emoyritykset sijaitsevat Suomessa ja niillä on tytäryrityksiä sekä Suomessa että ulkomailla. Talousuutisoinnissa puhuttaessa esim. UPM:stä tai Nokiasta tarkoitetaan aina konsernia. Kuluttajahintaindeksi on luku, joka kuvaa kuluttajahintojen kehitystä. Indeksin perusvuotena sen arvo on 100. Indeksiluku 105 kertoo, että kuluttajahinnat ovat nousseet 5 % perusvuodesta. Kuluttajahintaindeksillä voidaan muuttaa eri aikoina syntyviä tuloja ja menoja vertailukelpoisiksi. Käytettävissä olevat tulot. Kotitalouden tai kansalaisen tulot, joihin on lisätty saadut tulonsiirrot (päivärahat, asumistuet,lapsilisät jne) ja vähennetty maksetut verot. Nettovelkaantumisella tarkoitetaan velkoja, joista on vähennetty rahaksi muutettavat eli likvidit varat. Näitä varoja ovat sijoitukset erilaisiin osakkeisiin, arvopapereihin ja muihin rahoitusinstrumentteihin ja pankkitalletukset. Progressiivinen tuloverotus tarkoittaa, että suurista tuloista maksetaan suhteessa enemmän veroja kuin pienemmistä tuloista. Toisin sanoen veroprosentti nousee kun tulot kasvavat. Suomessa valtion tulovero ansiotuloista on progressiivinen. Pääomatuloja ovat osingot, vuokrat, korot ja omaisuuden myyntivoitot, vr.t ansiotulot Rahoitussaamiset: tässä likvidit varat, ks. nettovelkaantuminen Tuloerot: Puhuttaessa tuloeroista ja tulon jaosta tarkoitetaan kansalaisten välisiä tuloeroja ja tulojen jakautumista kansalaisten välillä. Ks. kansantulon jako Tulokymmenys. Kun tulonsaajat jaetaan kymmeneen ryhmään, joissa kussakin on yhtä monta tulonsaajaa, puhutaan tulokymmenyksestä (desiilistä). Tasaisessa tulonjaossa kukuin tulokymmenys saisi kymmenennen osan eli 10 % kaikista tuloista. Työn ja pääoman välinen tulonjako, ks. kansantulon jako
Luettavaa: Harvey, D.: Uusliberalismin lyhyt historia, Vastapaino 2008 Harvey, D. : Neo-liberalism as creative destruction, 2006 http://www.scribd.com/doc/35193955/harvey-d-neo-liberalism-as-creative- Destruction Jäntti, M. : Tulonjaon ja verojen kohtaannon kehityksestä Suomessa 1985-2006, Muistio Valtiovarainministeriön verotyöryhmälle 30.03.2009 http://www.vm.fi/vm/fi/05_hankkeet/012_veroryhma/06_esitysaineisto/tulonjako_jantti-300309- muistio.pdf Lehto, E.. Suomen julkisen sektorin kestävyys, artikkeli teoksessa Hyvinvointivaltion suunta- nousu vai lasku? Toim. Heikki Taimio, TSL 2010 Pitkänen,R. ja Sauramo, P. : Pääoman lähtö suomalaisten yritysten kansainvälistyminen ja tulopolitiikka, Palkansaajien tutkimuslaitos, Tutkimuksia 98, Helsinki 2005 Pitkänen,R ja Sauramo, P. : Suomalaisyritysten kansainvälistymisen vaikutus kotimaan investointeihin: seitsemän yritysesimerkkiä, Palkansaajien tutkimuslaitos, raportteja 19, 2010 Riihelä, M. :Arvonlisäreformien tulonjakovaikutukset, muistio Valtiovarainministeriön verotyöryhmälle 1.2.2010 http://www.vm.fi/vm/fi/05_hankkeet/012_veroryhma/06_esitysaineisto/alvreformien_tulonjakovaikutukset_riihela_01022010_muistio.pdf Riihelä,M., Sullström,R.,Suoniemi,I : Tuloerojen kehitys ja verotus/ artikkeli kirjassa Talouskasvun hedelmät kuka sai ja kuka jäi ilman? Toim. Heikki Taimio, TSL 2007 Riihelä, M., Sullström,R., Tuomala,M. : Väärä välitön verotus miksi ansiotulojen ja pääomatulojen verotuksen välinen kuilu on herättänyt huomiota vasta nyt? Talous&Yhteiskunta 2/2008, Palkansaajien tutkimuslaitos Sauramo, P. :Does outward foreign direct investment reduce domestic investment? Macro-evidence from Finland, Palkansaajien tutkimuslaitos, työpapereita 239, 2008 Tulonjaon kokonaistilasto 2009/Tilastojulkaisu 17.12.2010 http://www.stat.fi/til/tjkt/2009/tjkt_2009_2010-12-17_fi.pdf Uljas, P.: Kun Suomi punastui talonpoikaisesta yhteiskunnasta hyvinvointivaltioksi, KSL 2008 Ulvila, M. ja Pasanen, J.. Vihreä uusjako fossiilikapitalismista vapauteen, Like 2010