Sairauskertomus: Itämeri

Katsaus Seppo Knuuttila Sairauskertomus: Itämeri Itämerta rasittavat pahiten mereen aiemmin päässeet ja edelleen pääsevät valtavat ravinnekuormat ja niistä aiheutuva rehevöityminen sekä lukemattomat haitalliset aineet, jotka kertyvät ja rikastuvat meren ekosysteemeissä. Viime vuosina voimistunut kesäaikainen rehevöityminen johtuu ensisijaisesti hapettomien pohja-alueiden laajentumisesta. Hapettomissa olosuhteissa pohjasedimenttiin sitoutunut fosfori vapautuu uudelleen kiertoon. Tämä johtaa itseään ruokkivaan tapahtumaketjuun, ns. sisäiseen kuormitukseen, jonka seurauksena rehevöityminen etenee kiihtyvällä vauhdilla. Veden hitaan vaihtumisen vuoksi kaikki mereen päätyvät aineet (ravinteet, raskasmetallit, orgaaniset myrkyt) jäävät Itämereen pitkiksi ajoiksi. Pysyvät vaaralliset aineet voivat aiheuttaa Itämeren muutenkin herkälle lajistolle ongelmia. Itämeren lyhyissä ravintoketjuissa haitalliset aineet kertyvät herkemmin ravintoketjujen huipulla oleviin lajeihin. Lisäksi kylmyys ja jääpeite hidastavat vahingollisten aineiden fysikaalisia, kemiallisia ja biologisia hajoamisprosesseja. I tämeri on maailman toiseksi suurin murtovesiallas. Sen suolapitoisuus on keskimäärin vain noin viidesosa valtamerien suolaisuudesta. Jokisuistoissa vesi on lähes makeaa. Itämeri on matala. Keskisyvyys on noin 55 metriä ja suurin syvyys 459 metriä. Esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on 1 430 m. Itämeren vesi vaihtuu kerran noin 30 vuodessa, sillä kapeat ja matalat Tanskan salmet ovat Itämeren ainoa yhteys Pohjanmereen ja Atlanttiin. Itämeren vesi on kerrostunut veden suolapitoisuuden mukaan. Pohjanmereltä tuleva suolainen vesi painuu raskaampana pohjalle ja valuu syvänteisiin. Lähellä pintaa on puolestaan sade ja valumavesien laimentamaa vähemmän suolaista vettä. Suolaisemman ja vähemmän suolaisen veden väliin muodostuu harppauskerros eli halokliini, jossa suolaisuus muuttuu lyhyellä matkalla nopeasti. Noin 80 metrin syvyydessä oleva harppauskerros erottaa suolaisuudeltaan erilaiset vesimassat toisistaan ja estää veden tehokkaan pystysuuntaisen sekoittumisen. Pohjanläheinen vesi voi vaihtua vain silloin, kun Itämereen virtaa Pohjanmerestä suolaista Duodecim 2007;123:1409 15 vettä, joka raskaampana valuu Itämeren syvänteisiin. Näitä episodeja kutsutaan suolapulsseiksi. Pulsseja tulee epäsäännöllisin välein, eikä niitä voida ennustaa. Suolapulssit ovat olleet 1970-luvun jälkeen harvalukuisia. Niiden esiintymisen arvellaan liittyvän Pohjois-Atlantin ilmastovaihteluun (NAO), jolla on peilikuva El Niño eteläisellä pallonpuoliskolla (Hurrell 1995). Rehevöityminen Rehevöitymistä pidetään Itämeren pahimpana ongelmana. Typen ja fosforin saatavuus ovat tärkeimmät Itämeren rehevyyteen vaikuttavat tekijät. Näiden aineiden lisääminen veteen johtaa meren perustuottajien (kasviplankton, makrolevät, vesikasvillisuus) määrän kasvuun. Itämerelle tyypilliset sinileväkukinnat (kuva 1) eivät kuitenkaan ole aivan uusi ilmiö: tieteellisessä kirjallisuudessa on kuvauksia laajoista kukinnoista jo 1800-luvun lopulta (Kononen 1992). Sedimenttihavaintojen mukaan sinilevät ovat kukkineet Itämeressä jo esihistoriallisina aikoina (Poutanen ja Nikkilä 2001). Itämeren re 1409

Kuva 1. Sinileväkukintaa Itämerellä heinäkuussa 2005. Suomen ympäristökeskuksessa (SYKE) tuotettu Terra Modis satelliittien (NASA) kuviin perustuva leväkartta. Mitä punaisempi alue, sitä enemmän sinilevää esiintyy. hevöityminen alkoi kuitenkin toden teolla vasta viime vuosisadalla kaupungistumisen ja teollistumisen sekä maatalouden kemiallisten lannoitteiden laajan käytön myötä. Ihmisen toiminnan seurauksena Itämeren typpikuormituksen onkin arveltu kasvaneen 1900-luvulla nelinkertaiseksi ja fosforikuormituksen kahdeksankertaiseksi (Larsson ym. 1985). Itämeren valuma-alueella asuu tätä nykyä noin 85 miljoonaa ihmistä. Mataluus ja rikkonaisuus tekevät Suomen rannikkovesistä erityisen herkkiä ravinnekuormituksen aiheuttamalle rehevöitymiselle. Näillä alueilla rehevöitymisessä on 1970-luvulta lähtien tapahtunut kahdensuuntaista kehitystä: eräiden alueiden (esim. Helsingin ja Espoon sisälahdet) tila on parantunut, kun jätevesien puhdistus on tehostunut. Rehevöityneiden rannikkoalueiden kokonaispinta-ala kuitenkin lisääntyi 1980 ja 1990-luvuilla Suomenlahdella. Havaittua muutosta selittää paljolti avoimen Itämeren tilan heikentyminen (Pitkänen 2004). Ulkomeren tilan heikkeneminen johtuu ensisijaisesti Itämeren syvänteiden hapettomien alueiden laajentumisesta. Hapen nopea kuluminen johtuu Itämeren sietokykyyn nähden liian suuresta perustuotannosta, jonka seurauksena yhä suurempi määrä kuollutta eloperäistä ainesta vajoaa pohjalle ja siellä hajotessaan kuluttaa hapen loppuun. Hapettomissa olosuhteissa pohjasedimenttiin sitoutunut fosfori vapautuu uudelleen kiertoon ja leville käyttökelpoiseen muotoon. Tämä johtaa itseään ruokkivaan tapahtumaketjuun, ns. sisäiseen kuormitukseen, jonka seurauksena rehevöityminen etenee kiihtyvällä vauhdilla. Esimerkiksi Suomenlahden rehevöityminen 1990-luvulla johtuu suurelta osin merialueen sisäisen ravinnekuormituksen kiihtymisestä (Pitkänen ym. 2001). Rehevöittävän fosfaattifosforin pitoisuus on kasvanut Suomenlahdella lähes kaksinkertaiseksi viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana, vaikka samaan aikaan Suomenlahteen tulevan ulkoisen (asutus, teollisuus, maatalous, ym.) fosfori ja typpikuormituksen määrä on vähentynyt lähes 40 %. Suomenlahden sisäinen vuosittainen fosforikuormitus voi olla suurimmillaan moninkertainen koko merialueen ulkoiseen kuormaan verrattuna. Sisäisen kuormituksen merkityksestä kertoo se, että jo yksi neliökilometri hapetonta merenpohjaa aiheuttaa yhtä suuren fosforikuorman kuin 5 000 ihmisen puhdistamattomat jätevedet (Lehtoranta 2003). Leväkukinnat Itämeren runsain vuotuinen leväkukinta, pii ja panssarisiimalevien kevätkukinta huhti-toukokuussa, on huomattavasti kesäistä sinileväkukintaa runsaampi. Kevätkukinta kuluttaa loppuun meren pintakerroksen liukoisen typen. Fosforia on vedessä erityisesti Itämeren pääaltaassa ja Suomenlahdella typpeen verrattuna ylimäärin suhteessa levien tarpeeseen. Tämä ylijäämäfosfori on myöhemmin kesällä sinileväkukintojen muodostumisen kannalta keskeinen käyttövoima. Sinilevät poikkeavat muista meren perustuottajista siinä mielessä, että ne eivät tarvitse kasvuunsa lainkaan liuennutta typpeä (NO 3, NH 4 ), vaan ne pystyvät käyttämään veteen sekoittunutta ilmakehän kaasumaista typpeä (N 2 ). Sinilevillä on myös kyky tuottaa voimakkaita maksa- ja hermomyrkkyjä. Itämeren sinileväkukinnoissa esiintyy sekä myrkyllisiä että myrkyttömiä lajeja. 1410 S. Knuuttila

Kuva 2. Suomenlahden pohjaeläimistön tila oli elokuussa 2006 heikompi kuin kertaakaan aiemmin tutkimusalus Muikun rannikkoseurannan aikana. Yhteisöjen elpyminen edellyttäisi pohjan happitilanteen pysyvää parantumista. Kuvassa oikealla terveen pohjan tyypillistä lajistoa Itämerellä: kilkkejä (Saduria entomon) ja liejusimpukka (Macoma baltica). Itämeren ulapalla kukintojen valtalajina esiintyvä Nodularia spumigena on aina myrkyllinen. Sinileväkukintojen viimeaikaisen runsastumisen syy on Itämeren hapettomilta pohja-alueilta vapautuva fosfori. Viime kesän tilanne ennätysmäisen huono Kesällä 2006 Suomenlahden happitilanne oli heikompi kuin kertaakaan aiemmin niinä 44 vuotena, jolloin Merentutkimuslaitos on seurannut meren tilaa (Merentutkimuslaitos 2006). Ympäristöhallinnon tutkimusalus Muikku on kartoittanut Suomen rannikkovesien pohjan ja pohjaeläimistön tilaa 1990-luvun lopulta lähtien. Viime elokuussa Suomenlahden pohjasedimentin tila oli heikompi kuin kertaakaan aiemmin rannikkoseurannan aikana. Myös pohjaeläimistön osalta saatiin tutkimusjakson heikoin tulos. Runsas ja monilajinen pohjaeläinyhteisö löytyi enää vain neljästä Suomenlahden yhteensä 47 havaintopaikasta. Täysin vailla pohjaeläimistöä oli 37 paikkaa (kuva 2) (SYKE ja MTL 2006). Elokuun lopulla arviolta jopa kolmannes Suomenlahden pohjasta (10 000 km 2 ) oli hapetonta. Onko Itämerellä tapahtunut pysyvä muutos huonompaan? Sairauskertomus: Itämeri On olemassa merkkejä siitä, että Suomenlahden pohjasedimentin fosforinpidätyskyky olisi heikentynyt. Pitkäaikaiset havaintosarjat viittaavat siihen, että fosforin vapautumien käynnistyy nykyisin nopeammin kuin vielä 1980-luvulla, jolloin Suomenlahdella yhtä lailla tehtiin havaintoja suolakerrostuneisuuden aiheuttamasta hapen kulumisesta ja fosforin vapautumisesta (kuva 3). Ruotsin ympäristönhoitoneuvoston helmikuussa 2005 julkaiseman selvityksen mukaan Itämeren ekosysteemi on saattanut siirtyä uuteen tasapainotilaan ja jäädä siihen»takalukkoon» (Miljövårdsberedningen 2005). Kun tietty kynnysarvo on ylittynyt, se johtaa ekosysteemissä uuteen tasopainotilaan, josta paluu sitä edeltäneeseen vai Haapasaari PO 4 -P(µg/l) 180 160 140 120 100 80 60 40 20 0 1982 1984 1986 1988 1990 1992 1994 1996 1998 2000 2002 2004 2006 Kuva 3. Fosfaatti-fosforin pitoisuus pohjanläheisessä vedessä itäisellä Suomenlahdella 1980-luvun alusta vuoteen 2006. Fosforin vapautuminen pohjasedimentistä on lisääntynyt ja käynnistyy nykyisin nopeasti ajoittain paremmasta happitilanteesta huolimatta. 1411

heeseen on huomattavasti vaikeampaa, eikä se tapahdu lineaarisesti. Tämän takalukkohypoteesin mukaan ravinnepäästöjen vähentäminen esimerkiksi 50 vuoden takaiseen tasoon ei palauta Itämerta tuolloin vallinneeseen tilaan. Muutoksen aikaansaaminen saattaa vaatia ravinnepäästöjen nopeaa pienentämistä ja Itämeren perusominaisuuksiin vaikuttavia keinoja, kuten syväveden keinotekoista happeuttamista. Suomalaisten asiantuntijoiden mukaan ei ole varmaa, että esitetty hypoteesi pitäisi kaikilta osin paikkansa. Palautumisen hitaus sinänsä ei välttämättä ole todiste takalukosta vaan siitä, että useimmat biologiset muuttujat vastaavat ympäristötekijöihin vasta jonkin ajan kuluttua. Itämeri myös palautuu luontaisesti hyvin hitaasti lähes 30 vuoden viipymänsä vuoksi. Haitalliset aineet Itämeressä Haitallisten aineiden kertyminen eliöstöön on rehevöitymisen ohella Itämeren toinen paha ympäristöongelma. Itämeren suuri kuormitus, epäedulliset hajoamisolot ja veden vähäinen vaihtuvuus ovat syynä siihen, että meren eliöstöön ja pohjasedimenttiin kertyy suuria määriä haitallisia aineita valtameriin verrattuna. Käytännössä tarkkaa tietoa on vain muutaman pahimman orgaanisen aineen (PCB, DDT, lindaani, dioksiinit ja polyaromaattiset hiilivedyt eli PAH-yhdisteet) sekä joidenkin raskasmetallien (elohopea, kadmium, lyijy, kupari ja sinkki) pitoisuuksista Itämeressä. Etenkin DDT ja PCB vahingoittivat vakavasti Itämeren ravintopyramidien huipun petoja 1960 ja 1970-luvuilla. Merikotkan ja hylkeiden kannat romahtivat myrkyistä aiheutuneiden lisääntymisongelmien takia. Luontaisen ravinnon myrkkypitoisuuden väheneminen, keinoruokinta ja rauhoitukset ovat kuitenkin lisänneet kyseisten lajien määrää, ja nyt niillä ei ole välitöntä vaaraa, vaikka lisääntymis ja muita terveysongelmia edelleen esiintyy. PCB:n ja DDT:n käytön kieltämisen jälkeen näiden aineiden pitoisuudet ovat vähitellen pienentyneet Itämeren eliöissä 1970-luvun suurista arvoista (kuva 4) (Haahti ja Kangas 2004, HELCOM 2002). Myös raskasmetallimäärät eliöstössä ovat viimeisten 20 vuoden aikana vähentyneet, mutta ne ovat edelleen suurempia kuin esimerkiksi Pohjanmerellä. Silakan DDT, PCB ja dioksiinipitoisuuksia on seurattu erityisen tarkasti, koska silakka on tärkeä osa ravintoa myös monelle Itämeren kala, lintu ja nisäkäslajille. Ison silakan ja lohen dioksiinipitoisuudet ylittävät nykyään EU:ssa asetetun enimmäispitoisuuden 4 pg TEQ/g tp (tuorepainossa ilmaistuna dioksiiniekvivalentteina, ns. WHO-TEQ). Yli 17 cm:n silakkaa tai vaihtoehtoisesti Itämerestä pyydettyä lohta suositellaan syötäväksi vain 1 2 kertaa µg/kg (tuorepainoa) 18 16 14 12 10 8 6 4 2 0 Kuva 4. DDT ja PCB-pitoisuuksien kehitys silakassa Suomenlahdella Kotkan edustalla. PCB DDT 1986 1988 1990 1992 1994 1996 1998 2000 2002 1412 S. Knuuttila

kuukaudessa (Hallikainen ym. 2006). Monien asiantuntijoiden mukaan kalan hyvien ravintoominaisuuksien takia sen syönnin lopettaminen kokonaan olisi kuitenkin huomattavasti suurempi riski terveydelle kuin dioksiinin kohtuullinen saanti. Aluksi harmittomana pidetty, moneen tarkoitukseen erinomainen tuote voi myöhemmin osoittautua vaaralliseksi ympäristömyrkyksi. Näin on käynyt esimerkiksi laivojen pohjamaaleissa käytetyille orgaanisille tinayhdisteille. Ongelma nousi näkyvästi julkisuuteen pari vuotta sitten Helsingin Vuosaaren sataman ruoppausten yhteydessä. Tributyylitinan (TBT) haitalliset ympäristöominaisuudet havaittiin jo 1970-luvun lopulla. Aine on useimmille vesieliöille erittäin myrkyllistä. Tuoreimmissa laboratoriotutkimuksissa on osoitettu, että TBT voi häiritä myös selkärankaisten hormonitoimintoja (Shimasaki ym. 2002). Orgaanisten tinayhdisteiden tiedetään kuitenkin muuntuvan ja hajoavan ajan myötä hitaasti ympäristön kannalta haitattomampaan muotoon. Nykyään orgaanisten tinayhdisteiden käyttö pohjamaaleissa on kielletty, ja vuoden 2007 loppuun mennessä vanhat TBT-pitoiset maalipinnoitteet tulee joko poistaa tai maalata yli (Ympäristöministeriö 2007). Kohonneita pitoisuuksia havaitaan etenkin satamien, laivaväylien, venesatamien ja telakoiden läheisyydessä sekä ruoppausmassojen läjitysalueilla. Öljykuljetukset Huomattavan riskin Suomenlahden ja koko Itämeren ekosysteemille muodostaa nopeasti kasvava öljynkuljetus. Suomenlahden itäosaan Venäjälle nousee jatkuvasti uusia öljyterminaaleja, ja kuljetettavan määrän on arvioitu lisääntyvän nykyisestä noin 140 miljoonasta tonnista 250 miljoonaan tonniin vuoteen 2015 mennessä. Ison onnettomuuden riski kasvaa sitä mukaa kuin kuljetettava määrä ja muu laivaliikenne merialueella lisääntyvät. Edellinen vakava läheltä piti tilanne sattui kuluvan vuoden tammikuun lopulla Suursaaren länsipuolella, kun 100 000 tonnin raakaöljylastissa ollut kreikkalainen m/s Propontis osui matalikolle. Tilanteesta selvittiin vielä säikähdyksellä, mutta asiantuntijoiden mukaan ison onnettomuuden tapahtuminen on enää ajan kysymys. Jos Propontiksen kokoluokan alus katkeaa keskellä Suomenlahtea, mitkään olemassa olevat rantavaltioiden torjuntakalustot ja alukset eivät riitä estämään katastrofia. Vaikka vahinko tapahtuisi avomerellä, voi öljyä tulla Suomenlahdella rantaan jo vuorokauden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Suurvahingon öljy riittäisi likaamaan eriasteisesti suuren osan Suomenlahden rannikosta. Öljyntorjuntaa vaikeuttavat lisäksi rikkonainen ja saarinen rannikko sekä talviaikaan pimeys, kylmyys ja jää. Erityisen hankalaksi tilanne muodostuu, jos onnettomuus tapahtuu y d i n a s i a t Itämereen ja Suomenlahteen tuleva rehevöittävä ulkoinen fosfori ja typpikuorma on pienentynyt 1980-luvun lopulta lähtien. Rehevöityminen on kuitenkin jatkunut, koska merenpohjan hapettomilta alueilta tuleva sisäinen fosforikuormitus on voimakasta. Itämeren tilan parantamiseksi tarvitaan toimia kaikissa Itämeren rantavaltioissa, erityisesti Puolassa. Yhdyskuntajätevesien tehokkaalla puhdistuksella saataisiin nopeimmin aikaan tuloksia. Suomenlahden rehevyyden vähentäminen edellyttää Pietarin jätevesihuollon saattamista hyvälle länsimaiselle tasolle. PCB:n, DDT:n ja raskasmetallien pitoisuudet ovat pienentyneet Itämeren eliöissä 1970-luvun suurista arvoista, mutta pitoisuudet ovat edelleen suurempia kuin esimerkiksi Pohjanmerellä. Lisääntyvän laivaliikenteen erityisesti öljynkuljetuksen myötä kasvaa myös ison onnettomuuden riski. Sairauskertomus: Itämeri 1413

vesilintujen kevät tai syysmuuton aikaan Suomenlahdella. Onnettomuuden seuraukset saattaisivat olla monen lajin kannalta kohtalokkaat, koska arktisten vesilintujen päämuuttoreitti kulkee pitkin Suomenlahtea. Ennakkoturvallisuuden kannalta tärkeitä hankkeita, joiden tulisi lopulta kattaa koko Itämeri, ovat liikenteen ohjaus maista, sitä tukeva automaattinen alustentunnistusjärjestelmä, kaksoisrunkoisten säiliöalusten käyttö, suurten säiliöalusten saattohinaus väylillä ja yhtenäiset, riittävät jääliikennerajoitukset. Yksirunkoisista öljysäiliöaluksista päästään kokonaan eroon vasta vuonna 2010. Ilmastonmuutos Tieto ilmastonmuutoksen vaikutuksista Itämereen on vielä ennusteiden varassa. Jääpeitteisen pinta-alan pienenemisellä, jäätalven lyhenemisellä, lisääntyvillä talvisateilla ja korkeammilla kesälämpötiloilla voidaan kuitenkin odottaa olevan vaikutuksia Itämeren fysikaalis-kemiallisiin ominaisuuksiin ja eliöstöön. Itämeren vedenpinnan kokonaisnousu tullee olemaan samansuuruinen kuin valtamerissä. Mallit ennustavat vähäisten päästöjen skenaarion mukaisissa laskelmissa merenpinnan nousevan vuoteen 2100 mennessä 18 38 cm ja suurimpien päästöjen skenaarion mukaisissa 26 59 cm (IPCC 2007). Ilmastomalleihin edelleen liittyvän epävarmuuden vuoksi merenpinta saattaa kuitenkin nousta enemmän kuin nykymallien mukaisten ennusteiden pohjalta voidaan odottaa. Noin 1000 vuoden päästä merenpinta voisi pahimmassa tapauksessa olla jopa yli seitsemän metriä korkeammalla kuin nyt. Rehevöityminen ja sinileväkukinnat saattavat myös voimistua kesien lämpenemisen myötä. Lisääntyvät talvisateet lisäävät arvioiden mukaan ravinteiden huuhtoutumista Itämereen ja voivat siten lisätä rehevöitymistä. Kasvava makean veden valuma saattaa pienentää Itämeren pintakerroksen suolaisuutta ja voimistaa siten merialueen luontaista kerrostuneisuutta, millä vuorostaan on syvänteiden hapettomuutta lisäävä vaikutus. Elinympäristön ja olosuhteiden muutokset uhkaavat myös useita Itämeren laje ja, ja ekosysteemille vieraiden tulokaslajien leviäminen saattaa helpottua. Päästöjen vähennykset eivät vielä näy Itämeren tilassa Itämeren liiallinen ravinnekuormitus on tiedostettu jo vuosikymmenien ajan. Rantavaltioissa toteutetuilla toimenpiteillä ei kuitenkaan ole saavutettu toivottua tulosta, sillä kuormituksen selvästä vähenemisestä huolimatta Itämeren tila ei ole parantunut odotetusti. Suomenlahden tila on sisäinen kuormituksen johdosta viime vuosina edelleen heikentynyt. Itämereen päätyy edelleen vuosittain lähes miljoona tonnia typpeä ja noin 34 000 tonnia fosforia (HELCOM 2004). Suurin yksittäinen kuormittaja on Puola, josta on peräisin 46 % fosfori ja 20 % typpikuormasta (antropogeeninen osuus, josta luonnonhuuhtoutuma vähennetty). Suomen osuus on 12 % fosforista ja 9 % typestä (kuva 5). Suomenlahden selvästi suurin yksittäinen ulkoisen fosforin lähde on Pietarin kaupunki. Pietarin jätevedet tuottavat 40 % koko merialueen rehevöittävästä fosforista (Kiirikki ym. 2003). Suomen omiin rannikkovesiin kohdistuvan ihmisen toiminnan aiheuttaman ravinnekuormituksen lähteistä suurin on maatalous, josta on peräisin 60 % fosfori ja 50 % typpikuormituksesta. Koko Itämeren rehevöittävää fosforikuormaa saataisiin nopeimmin ja tehokkaimmin pienennettyä saattamalla kaikissa rantavaltioissa voimaan tiukemmat vaatimukset kaupunkien jätevesien puhdistukselle. Jos 90 % jätevesien fosforista poistettaisiin kaikissa maissa, se vähentäisi Itämeren fosforikuormitusta kolmanneksella (HELCOM 2007). Suomen ympäristökeskuksen mallilaskelmien mukaan Pietarin ja Puolan yhdyskuntajätevesien kuormituksen leikkaus näkyisi kasviplanktonin määrän selvänä vähenemisenä Suomenlahdella jo viiden vuoden kuluttua (Pitkänen ym. 2007). Pietarin Keskisellä puhdistamolla suomalaisen John Nurmisen Säätiön ja Pietarin vesilaitoksen Vodokanalin yhteistyönä parhaillaan toteutettava kemiallinen fosforinpoisto on Itämeren tilan kannalta merkittävin meneillään oleva yksittäinen hanke. Pietarin 1414 S. Knuuttila

Venäjä 11 % Ruotsi 10 % Puola 46 % Fosfori Tanska 5 % Viro 3 % Suomi 12 % Saksa 3 % Latvia 5 % Liettua 5 % Laskeuma 29 % Ruotsi 14 % Venäjä 4 % Typpi Tanska 7 % Viro 3 % Suomi 9 % Puola 20 % Saksa 3 % Latvia 6 % Liettua 5 % Kuva 5. Ihmisen Itämereen aiheuttama fosfori ja typpikuorma maittain vuoden 2000 tietojen (HELCOM 2004) mukaan. Typpilaskeuman suurimmat lähteet ovat liikenne ja energiantuotanto (typen oksidit) sekä maatalous (ammonium-typpi). koko jätevesihuollon saattamisella länsimaiselle tasolle olisi nopein tapa parantaa avoimen Suomenlahden tilaa. Kemiallinen fosforinpoisto Pietarin kolmessa suurimmassa puhdistamossa vähentäisi Suomenlahteen tulevaa leville käyttökelpoista fosforikuormaa lähes 30 %. Itämeren rehevöitymiskehitys on siis katkaistavissa, mutta toimenpiteissä ei ole syytä enää viivytellä. Itämeri reagoi vesiensuojelutoimenpiteisiin viipeellä, ja toipuminen vuosikymmeniä jatkuneen voimakkaan kuormituksen seurauksista voi olla hyvin hidasta. Paikallisia muutoksia saattaa tapahtua nopeastikin, mutta varsinaisen Itämeren ja suurimpien kuormituslähteiden vaikutuspiirissä olevien alueiden korjaantuminen voi kestää kymmeniä vuosia. Kirjallisuutta Haahti H, Kangas P. State of the Gulf of Finland in 2003. MERI Report Series of the Finnish Institute of Marine Research 2004;51. Hallikainen A, Parmanne R, Kiviranta H, Vartiainen T. Voiko silakkaa edelleen syödä? Dioksiinien saanti elintarvikkeista arvioitu uudelleen. Duodecim 2006;122:801 4. Hurrell JW. Decadal trends in the North Atlantic Oscillation: regional temperatures and precipitation. Science 1995;269:676 9. HELCOM. Environment of the Baltic Sea area 1994-1998. Baltic Sea Environ Proc 2002;82B. HELCOM. The Fourth Baltic Sea Pollution. Load Compilation (PLC-4). Baltic Sea Environ Proc 2004;93. HELCOM. Towards a Baltic Sea unaffected by eutrophication. Draft overview 2007. IPCC. Climate Change 2007: Mitigation of climate change. Summary for policymakers. Kiirikki M, Rantanen P, Varjopuro R, ym. Cost effective water protection in the Gulf of Finland. Focus on St Petersburg. The Finnish Environment 2003;6. Kononen K. Dynamics of the toxic cyanobacterial blooms in the Baltic Sea. Finnish Marine research 1992;261:1 36. Larsson U, Elmgren R, Wulff F. Eutrophication of the Baltic Sea - causes and consequences. Ambio 1985;14:9 14. Lehtoranta J. Dynamics of sediment phosphorus in the brackish Gulf of Finland. Monographs of the Boreal Env Res 2003;24. Merentutkimuslaitos. Varsinaisen Itämeren ja Suomenlahden pohjien happitilanne erittäin huono. Merentutkimuslaitoksen tiedote 30.8.2006. Saatavissa: http://www.fimr.fi/fi/aranda/uutiset/241. html Miljövårdsberedningen. Strategi för hav och kust utan övergödning. Miljövårdsberedningens promemoria 2005:1. Pitkänen H, Lehtoranta J, Räike A. Internal nutrient fluxes counteract decreases in external load: The case of the estuarial Gulf of Finland. Ambio 2001;30:195 201. Pitkänen H, toim. Rannikko- ja avomerialueiden tila vuosituhannen vaihteessa. Suomen Itämeren suojeluohjelman taustaselvitykset. Suomen ympäristö 2004;669. Pitkänen H, Kiirikki M, Savchuk O, Räike A, Korpinen P, Wulff F. Medium and long term state forecasts based on the integrated use of 1D and 3D models. Teoksessa: Pitkänen H, Tallberg P, toim. Searching efficient protection strategies for the eutrophied Gulf of Finland: the integrated use of experimental and modelling tools (SEGUE). Final Report 2007. Finnish Environment 15. Poutanen E-L, Nikkilä K. Carotenoid pigments as tracers of cyanobacterial blooms in recent and post-glacial sediments of the Baltic Sea. Ambio 2001;30:179 83. Shimasaki Y, Kitano T, Oshima Y, Inoue S, Imada N, Honjo T. Tributyltin causes masculinization in fish. Environ. Tox Chem 2002;22:141 4. SYKE ja MTL. Suomenlahden happikatoalue poikkeuksellisen laaja, pohjan tila heikompi kuin kertaakaan 2000-luvulla. Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) ja Merentutkimuslaitoksen (MTL) tiedote, elokuu 2006. Saatavissa: http://www.ymparisto.fi/default. asp?contentid=197007&lan=fi Ympäristöministeriö. Orgaaniset tinayhdisteet Suomen vesialueilla. Ympäristöministeriön työryhmän mietintö 2007; Ympäristöministeriön raportteja 11. Seppo Knuuttila, limnologi seppo.knuuttila@ymparisto.fi Suomen ympäristökeskus (SYKE), Itämeren suojelun tutkimusohjelma PL 140, 00251 HELSINKI 1415