Päätoimittajien pohdintaa PETRI KAHILA Helsingin yliopisto Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus Seinäjoki Kolmen entisen päätoimittajan keskustelu on jaettu neljään kokonaisuuteen. Maaseutupolitiikkaan, globalisaatioon, kaupungin ja maaseudun vuorovaikutukseen sekä Maaseudun uuteen aikaan. Kommentit eivät ole suoraan kytkettävissä toisiinsa, mutta etenevät saman asiakokonaisuuden sisällä. Aineisto tätä kirjoitusta varten kerättiin syksyllä 2001 sähköpostiviestejä kierrättämällä. Maaseutupolitiikka Torsti Hyyryläinen (TH): Mielestäni kysymys maaseudun kehittämisen oikeutuksesta tai harjoitettavan maaseutupolitiikan perusteluista on tärkeä lähtökohta. Maaseutukysymys on lopulta pragmaattinen osa yhteiskuntapolitiikkaa. Maaseutua on kehitetty tai oikeammin maaseutuun on investoitu silloin, kun se on nähty käytännön syistä tarpeelliseksi. Maaseudun kehittämisessä ei siis oikeastaan ole ollut visionääristä ulottuvuutta, vaan se on ollut eräänlaista tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Tämä harkinta voitiin vuosikymmeniä toteuttaa maatalouspolitiikan kautta, kun maaseutupolitiikkaa ei ollut. Maaseudun kehittäminen tulisi sisällyttää Suomen kansallisiin toimintastrategioihin. Maaseutupolitiikka on nuori diskurssi ja käytäntö. Se on raivannut tietään 1980-luvulta lähtien päästäkseen muiden politiikkojen rinnalle. Vieläkin se on Suomessa huutolaispoika, jota esimerkiksi mikään ministeriö ei kiistatta pidä suojissaan. Tällä on ollut hyvänä puolena se, että tuo maalaispoika on saanut vapaasti ottaa vaikutteita myös muualta ja sen myötä kansainvälistyä. Kuten Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka -kirjassa perustellusti esitetään (Vastapaino 2001), suomalaisen maaseutupolitiikan identiteetti on jäsentynyt vasta eurooppalaistumisen kautta. On hieman lohdutonta, joskin perusteltua todeta, että ilman EU-jäsenyyttä Suomessa ei olisi maaseutupolitiikkaa vielä tänäkään päivänä. Pertti Rannikko (PR): Olen Torstin kanssa samaa mieltä siitä, että maaseutupolitiikan keskeinen ongelma on siinä, että se ei näytä millään synnyttävän yhteiskunnallista keskustelua ja poliittisia intohimoja. Olen viime kuukausina ihmetellyt sitä, miten tarkkaan tiedotusvälineet ovat seuranneet aluekeskusohjelman valmistelua ja aluekeskusten valintoja. Myös poliitikot ovat kommentoineet asiaa ja puolueilla näyttää olevan asioista erilaisia kantoja. Ei olisi ihme, vaikka aluekeskukset nousevat seuraavissa eduskuntavaaleissa ja hallitusohjelmaneuvotteluissa tärkeäksi teemaksi. Miten maaseudun kehittäminen saadaan pienen porukan puuhastelusta todelliseksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi ja samalla myös laajemmin vaikuttavaksi voimaksi? Minusta Torstin ehdotus, että maaseutu pitäisi saada Suomen kansallisiin toimintastrategioihin mukaan ei ole riittävä; maaseutu pitäisi saada positiivisena vaihtoehtona mukaan laajoihin kansalaiskeskusteluihin, jota parhaillaan käydään esimerkiksi globalisaatiosta, kasvihuoneilmiöstä tai kansalaisyhteiskunnasta. Se saadaanko maaseudun vahvat puolet esiin näissä keskusteluissa riippuu paljolti maalaisista ja maaseudun puolestapuhujista. Me emme saa mokata samalla tavalla kuin tähän saakka olemme tehneet kestävää kehitystä ja ympäristöä koskevissa keskusteluissa. Niissä maaseudun puolestapuhujat jäivät juoksuhautoihin jäynäämään itse asian vierestä (maanomistajien oikeuksista, talonpoikien itsemääräämisoikeudesta ym.) ja täten osaltaan olivat mukana leimamassa maalaiset luonnon kohtelusta piittaamattomiksi. Hannu Katajamäki (HK): Maaseutu on menneisyytensä vanki. Vuosikymmenet maalaisliitto/keskusta ja MTK huolehtivat maaseudun edunvalvonnasta. Vanhan punamultayhteistyön aikana demarien ja keskustan vuoroveto takasi myös
maaseudun menestyksen. Maaseudun etu oli tuolloin sama kuin maatalouden etu. Vahva poliittinen ja ammatillinen edunvalvonta viestittävät muulle yhteiskunnalle: pysykää poissa, me tiedämme maaseudun tarpeet. Maaseutu oli tuolloin vahva ja itsellinen. Tilanne on nyt toinen. Maaseudun poliittinen ja yhteiskunnallinen voima on ehtynyt. Vanhat luulot ovat kuitenkin voimissaan: kaupungeissa kuvitellaan, että maaseudun asioista huolehtivat edelleen keskusta ja MTK. Tämä käsitys on tehokkaasti salvannut laajan maaseutupolitiikan vahvistumista. Myös maaseudulla näkökulmat ovat kapeita: maaseudun ylivertaisuutta tuodaan esiin tavalla, joka ärsyttää kaupunkilaisia. Esimerkiksi haastatteluissa jaksetaan aina muistuttaa, kuinka paljon terveempi lasten kasvuympäristö maaseutu on kaupunkiin verrattuna. Tällainen puhe luonnollisesti loukkaa kaupunkilaisia. Ylimalkaan maaseudun perinteisten edunvalvojien sinänsä vilpittömät puheenvuorot kääntyvät helposti itseään vastaan: se mikä toimii tupailloissa, ei välttämättä toimi, kun maaseudun ulkopuoliset on vakuutettava maaseudun olemassaolon oikeutuksesta. Kiusallista on myös maaseudun jättäminen EU:n armoille. EU:n merkitys korostuu kohtuuttomasti maaseutupolitiikassa. Maaseutupolitiikka on alkanut profiloitua EU:n kautta. Tämä on ongelma, sillä hallintokoneistomme tyytyy panemaan toimeen EU:n kautta tulevia ohjeistuksia ja valvomaan sääntöjen noudattamista. Kansallinen taakkamme, alamaisuuden perinne on piinallisen pinnalla suhteessamme EU:n hallintoon. Ministeriöiden aika hupenee EU:n tavoiteohjelmien hallinnointikiistoihin. Maaseudun ihmisten etu ei paljoa paina ministeriöiden ottaessa mittaa toisistaan. Työvoima- ja elinkeinokeskusten maaseutuosastoilla ei ole kuin harvoja henkilöitä, jotka pohtivat maaseutupolitiikan sisällöllisiä kysymyksiä, tarkastajia sitäkin enemmän. Aluehallintoviranomaisten yhteistyö maaseudun kehittämisessä ontuu. Maakuntien päättäjät ovat unohtamassa IT-hurmassaan omien alueidensa ja maaseudun kohtalonyhteyden. Käytännön maaseutuhankkeiden sisältö ei läheskään aina perustu maaseudun tarpeisiin, vaan hallinnon määrittelemiin reunaehtoihin: hankkeita käynnistettäessä ei pohdita, mikä on maaseudun kannalta tähdellistä, vaan mihin voi saada rahoitusta. PR: Tarkennuksena Hannun mainintaan, että maaseudun edunvalvonta on jätetty yksin keskustan ja MTK:n reviiriksi. Tämä tilanne vakiintui oikeastaan vasta 1980-luvun aikana, sillä aikaisemmin myös muut puolueet olivat kiinnostuneita maaseudusta. Vasemmistopuolueilla oli maaseudulla vahvoja tukialueita esimerkiksi metsätyövaltaisilla alueilla ja pienissä teollisuusyhdyskunnissa. Keskustan ja vasemmiston vahva maaseutuintressi vaikutti siihen, että hyvinvointivaltio rakennettiin Suomessa maaseutulähtöisemmin kuin Ruotsissa. Muilta puolueilta on jäänyt tajuamatta se, että myös tällä hetkellä maaseudun kasvavat ammattiryhmät voisivat olla heille otollista äänestäjäkuntaa. Alla neljännes haja-asutusalueiden työllisistä työskentelee maataloudessa. Valtaosalla maaseudun asukkaista ei ole sidoksia keskustaan tai MTK:hon. Se puolue joka tämän tajuaa ja sen mukaisesti toimii voi saada muutaman sadantuhannen maaseudun liikkuvan äänestäjän kannatuksen. Maaseutupolitiikan kannalta olisi eduksi, jos taistelu maaseudun uusien kerrostumien äänistä kiihtyisi. Globalisaatio TH: Uuden talouden ja informaatioyhteiskunnan ajassa mustavalkoinen kaupunki-maaseutu -tulkinta on ajautumassa umpikujaan. Kuten filosofi Pekka Himanen ja sosiologi Manuel Castells uudessa Suomen tietoyhteiskuntamalli -kirjassaan (SITRA & WSOY 2001) painottavat, tietoyhteiskunnan ja verkostotalouden aika haastavat kansallisen aluepolitiikan aivan uudella tavalla. Myös maaseutukysymys on otettava vakavasti poliittiselle asialistalle niin Suomessa kuin muuallakin. Oleellinen pohdinnan aihe liittyy kaupunkimaaseutu -verkostojen muotoutumiseen. Mutta miksi maaseutua pitäisi tarkastella tasavertaisena kumppanina kaupunkikeskusten rinnalla? Maaseutukysymys on korostumassa myös globaalissa yhteydessä. Päinvastoin kuin ehkä optimistit ovat uskoneet, kaupungistuminen ei ole tuonut vaurautta ja hyvinvointia kaikkialle maailmaan. Alueellinen polarisaatio on eräs keskeisimmistä luonnonympäristöön ja ihmisten hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä maailmassa. Pyrkimys kaupunkien ja maaseutujen tasapainoon on kestävän kehityksen käytännön toteutumisen kannalta hyvin tärkeä. Näen tästä syystä selvänä sen, että maaseutua koskevan tietämyksen ja maaseudun kehittämistä koskevan osaamisen kysyntä muodostaa maaseutuasiantuntijoita työllistävän ja nopeasti laajenevan kansainvälisen osaamismarkkinan. Näillä markkinoilla myös suomalaisella osaamisella voi olla kysyntää.
Omassa Suomi-visioni on teknologiayritysten ja huippuosaamisen lisäksi tuttuja hyvinvointiyhteiskunnan ulottuvuuksia, joiden tuottamisessa myös maaseudulla on oma tärkeä roolinsa. Maaseudun merkitys on suuri erityisesti uusiutuvan energian tuotannon, elintarvikkeiden laadun, uusien hyvinvointi ym. palvelujen sekä elämänlaadun osa-alueilla. Maaseudun kylät ja pikkukaupungit kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Suomalaiset ovat visiossani vihdoin löytäneet oman hyvinvointinsa mittakaavan. Maaseudun kehittämistä ei siis nähdäkseni voi, eikä sitä pidä erottaa yhteiskunnan kokonaiskehittämisestä ja politiikasta. Tarkoituksenmukaisuusharkinnan perinteeseen jumiutunut keskustelu maaseudusta pitää saada liikkeelle. Maaseutu on saatava poliittiseen prosessiin, jossa luodaan koko kansakuntaa koskevia visioita ja käytännön ratkaisuja. PR: Globalisaatiokeskusteluun maaseutututkijat ja maaseudun edunvalvojat eivät ole juurikaan osallistuneet, vaikka monet maaseutupolitiikan keskeiset tavoitteet (paikallisten tuotteiden ja palvelujen käyttö, etätyön lisääminen jne.) voisivat olla myös osaratkaisuja globalisaation ongelmiin. Muutenkin uskon, että parhaillaan käynnissä oleva ideologinen muutos (julkisen sektorin vastaisuuden umpikuja, postmoderniin elämysten metsästämiseen kyllästyminen jne.) voi olla maaseutupolitiikalle otollinen. Nuoriso etsii parhaillaan kiihkeämmin kuin vuosikymmeniin maailman ongelmiin sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä ratkaisuja. Maaseutututkijoiden ja maaseudun kehittäjien pitäisi tarjota innokkaasti omia positiivisia visioitaan tähän keskusteluun eikä marginalisoitua omiin porukoihin valittelemaan maailman pahuutta. Toimiminen on paitsi tekemistä myös puhumista ja puhumista myös muiden kuin samanmielisten kanssa. HK: EU:n kautta ohjautuvien määrärahojen merkitystä liioitellaan. Niiden vaikutus on maaseudun kokonaisuuden näkökulmasta marginaalinen. EU:n tavoiteohjelmilla ei kyetä kääntämään maaseudun suurta suuntaa. Tarvitaan syvällinen keskustelu maaseudun roolista ja tehtävistä uuden vuosituhannen Suomessa. Tarvitaan laajan maaseutupolitiikan vahvistamista. Kaikkien puolueiden ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden on kyettävä näkemään maaseutu kansallisena kysymyksenä. Tämä vaatimus on helppo esittää, mutta nöyrästi on tunnustettava: en tiedä, millä tavoin suuri silmien avautuminen tapahtuu. Toivoa on kuitenkin ilmassa. Politiikan lehti on kääntymässä ja minua elähdyttää Pertin lailla, että uusliberalistinen markkinaeetos on todellakin kääntymässä uudeksi solidaarisuudeksi, jossa myös maaseudulla on aivan uusia elämisen ja toivon näkymiä. Kaupungin ja maaseudun vuorovaikutus TH: Maaseudun kehitys ja kehittäminen ovat tiiviisti kytkeytyneet maaseudun ja kaupungin väliseen suhteeseen. Se on valtasuhde ja perinteisesti ajateltuna myös huoltosuhde: maaseutu on yhteiskunnan dynaamisten keskusten varikkoa, eräänlaista huoltoaluetta. Maaseutu on tarjonnut raaka-aineita ja elintarvikkeita, aiemmin myös työvoimaa dynaamisten keskusten hyödyksi. Suomessakin ajatus maaseudusta kulttuurisena itseisarvona tai edes kaupunkien kanssa tasavertaisena kumppanina on edelleen outo. Vastakkainasetteluun perustuva tulkinta juontaa nuoren ja urbanisoituvan yhteiskunnan edistysihanteisiin. Vauraus ja hyvinvointi tuotetaan kaupunkien kautta. Tähän näkemykseen eivät ole mahtuneet maaseudun kylät tai edes pikkukaupungit. Maaseutu on nähty kaupungin vastakohtana. Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun purkamiselle löytyy mielestäni useita vahvoja perusteluja, niin kansallisia kuin kansainvälisiäkin. Eräänlaisena uuden talouden verkottumisen esimerkkinä voi pitää Euroopan integraatiota ja sen luomia uusia järjestelmiä. On ollut kiinnostavaa huomata, miten integraation syveneminen on lähes samassa suhteessa nostanut aluekysymyksen merkitystä. Voidaan pelkistetysti väittää, että integraatio on tehnyt aluepolitiikan, tai täsmällisemmin sanottuna, alueiden politiikan välttämättömäksi. PR: Samaan aikaan aluekeskusohjelman kanssa on julkistettu uusi maaseutuohjelma ja valmisteltu LEADER-ohjelmaa, mutta niistä eivät edes maakuntalehdet ole juurikaan kirjoitelleet, saatikka poliitikot kommentoineet. Muutenkin maaseutupoliitikot ja maaseutututkijat saavat nyhrätä keskenään eivätkä ulkopuoliset ole juuri heidän puuhistaan kiinnostuneita. Niinpä esimerkiksi maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen lisäämisestä ovat kiinnostuneita lähinnä vain maaseutupoliitikot ja maalaiset, mutta eivät kaupunkipoliitikot ja kaupunkilaiset.
Tässä keskustelussamme minua vaivaa maaseudun ja kaupungin kategorioiden ylivertainen asema. Vaadimme esimerkiksi syvällistä keskustelua maaseudun tehtävistä. Nämä tehtävät eivät ehkä löydy erikseen maaseudulle ja kaupungille vaan yleisemmin paikalliselle tasolle. Tärkeää olisi eritellä globalisaation ja lokalismin suhdetta, jotka eivät välttämättä ole vastakkaisia prosesseja. Ihmiset tarvitsevat entistä monipuolisempia ja rikkaampia paikallisia sidoksia ollakseen jollain tavalla kiinni globalisoituvassa yhteiskunnassa. 1970-luvulla puhuttiin omavaraisista ja vähän liikkumista vaativista paikallisyhdyskunnista, mutta keskustelu oli menneisyyteen suuntautunutta, antimodernia. Nyt paikallisen arjen rikastuttamista voitaisiin suunnitella aivan uusista lähtökohdista käyttäen tietokoneita ja kännyköitä hyväksi ja pyrkien ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden yhdistämiseen. Tässä keskustelussa maaseudun ja kaupungin välinen erottelu ei ole kovin keskeistä, joten maaseutua koskevat esimerkit nousisivat keskeiseen asemaan myös yleisessä keskustelussa. Esimerkiksi maaseudun paikallisia toimintaryhmiä koskevat kokemukset saattaisivat kuulostaa aika radikaaleilta ja nostattaa innostusta kaupunkiaktivistien keskuudessa. HK: Uuden maaseudun mahdollisuutta ei nähdä todellisena sen paremmin kaupungeissa kuin maaseudullakaan. Maaseudun perinteinen edunvalvonta kuittaa uudet toiminnalliset suunnat sivu- tai liitännäiselinkeinoiksi ja kaupunkien markkinaehtoinen eetos tavaksi ruinata tukiaisia. Maaseudun kolmas tie on jatkuvasti vailla poliittista toteuttajaa. Maaseudun tulevaisuuden kannalta tähdellisimmät asiat kiinnostavat äärimmäisen harvoja. Maaseudulta nousee tällä hetkellä kahdenlaisia asioita: toivottomuuden näköaloja, kun väki vähenee sekä uutisia muodikkaista uusyrittäjistä, kuten viinitilallisista, strutsinkasvattajista ja luomuviljelyn aloittaneista julkkiksista. Maaseutu nähdään yhtäältä ehtyvän maatalouden maailmana ja toisaalta postmodernien vaihtoehtoihmisten henkilökohtaisten elämänprojektien toteuttamisen areenana. Julkisuuden näkökulmasta lehmien kanssa tanssiminen on kirkkaasti kiintoisampaa kuin lehmien lypsäminen. Vakavahenkinen pohdiskelu maaseudun uusista ja varteenotettavista toiminnallisuuden suunnista on suuressa julkisuudessa täysin näkymätön teema. Maaseudun uusi aika TH: Maaseudun uusi aika on maaseutuosaamisen kunniakas kantaja. Lehti on kehittynyt maaseutututkijoiden piirissä hyvin tunnetuksi tietolähteeksi. Se on palvellut myös maaseutututkijoiden ja maaseudun kehittäjien itseymmärryksen rakentumista. Edellä kuvaamani tulevaisuus tuo lehdelle uusia isoja haasteita. Lehden merkitys kasvaa. Se tulee olemaan kansallisesti merkittävä foorumi, kun sekä perustutkimusta että perusopetusta lähivuosina kehitetään. Tulevaisuudessa sitä hyödynnetään yliopistoopinnoissa nykyistä enemmän. Toinen vahvistumisen suunta on kansainväliset osaamismarkkinat. Tästä syystä olisi mielestäni harkinnan arvoista, että yksi kolmesta vuosittain ilmestyvästä numerosta tehtäisiin esimerkiksi englanninkielisenä. Tämä numero voitaisiin myös toimituksellisesti järjestää omaksi kokonaisuudeksi, johon myös haettaisiin rahoitus tahoilta, jotka näkevät kansainvälisen maaseutupoliittisen diskurssin tärkeäksi. PR: Suomalaisen maaseutututkimuksen pääsy mukaan yhteiskuntakeskustelun eturintamaan edellyttää huomattavaa lisäpanostusta teoreettiseen työhön. Tutkimus on viime vuosina latistunut teoreettisesti aneemiseksi empiiriseksi selvittelyksi. Uskallan väittää, että tämä näkyy Maaseudun uusi aika -lehdessäkin. Myönnän olevani siihen yksi pääsyyllinen, sillä lehden ensimmäisenä päätoimittajana välttelin teoreettisten juttujen julkaisemista peläten tilaajien enemmistön karsastavan niitä. Nyt olen kuitenkin sitä mieltä, että lehteen pitäisi saada enemmän sellaisia juttuja kuin Olli Rosenqvistin artikkeli Hegemoninen kamppailu maaseudusta numerossa 3/2000. Teoreettisen keskustelun käyminen on tärkeää myös siksi, että saisimme tulemaan ja jäämään maaseutututkimuksen kentälle lahjakkaita nuoria tutkijoita, joilla on tieteellistä kunnianhimoa. Maaseutututkimus on viime aikoina ollut nuorille maistereille enemmän ponnahduslauta käytännön kehittämistyöhön kuin ammattiura, johon kuuluu väitöskirjan tekeminen ja muu kehittyminen tutkijana. Maaseudun uusi aika -lehteä voitaisiin kehittää sillä strategialla, että joka numerossa pitää olla maaseutupolitiikkaan ja maaseudun kehittämiseen liittyvää tuoretta tietoa ja keskustelua, mutta myös teoreettisia ja tieteellisiä artikkeleita. Tavoitteena olisi siis jokaiselle jotakin eikä kaiken on kelvattava kaikille. HK: Lehdestä on tullut merkittävä maaseudusta kiinnostuneiden tutkijoiden, kehittäjien ja virkamiesten keskustelufoorumi. Tutkijoille lehti on mainio julkaisuväylä etenkin sen jälkeen, kun otettiin käyttöön referee - menettely. Se on myös lehden tieteellisen statuksen kannalta tähdellinen, sillä ennen pitkää Maaseudun uudessa ajassa julkaistut artikkelit ovat osa artikkeliväitöskirjoja.
Silloin tällöin julkaistavat englanninkieliset numerot ovat myös paikallaan, sillä tällä tavoin suomalaisten maaseutututkijoiden yhteisö voi esitellä omia teemojaan omilla ehdoillaan tarvitsematta peesata esimerkiksi englantilaista maaseutututkimusta, mikä on ehtona kansainvälisiin julkaisuihin pääsemiseksi. Lehden tilaajamäärä on selkeästi liian vähäinen. Maaseudun uusi aika on jäänyt sisäpiirin lehdeksi. Tämä on yksi suurimmista huolenaiheistani. Toinen huolenaihe on lehden välillisen vaikutuksen vähäisyys. Lehtemme artikkeleita ei siteerata päivälehdissä. Lehden kautta ei nouse maaseutupuhuntaa valtamedioihin. Lehdestä ei ole tullut maaseudun Kanava -lehteä kuten itse päätoimittajaksi ryhtyessäni korskeasti oman tavoitteeni asetin. Lehden tulevaisuuden kannalta on oleellista, että saamme sille lisää tilaajia ja että lehden merkitys maaseutupuhunnan syvänä kurkkuna vahvistuu.