T. Vaaskivi ja kulttuurikritiikin ajankohtaisuus

Veli-Matti Pynttäri Näkökulmia T. Vaaskiveen seminaari 21.9.2012 T. Vaaskivi ja kulttuurikritiikin ajankohtaisuus Hyvät kuulijat, Tänä vuonna on tullut kuluneeksi 100 vuotta Tatu Vaaskiven syntymästä vuonna 1912 ja tänään on kulunut tasan 70 vuotta hänen kuolemastaan vuonna 1942. Näiden vuosilukujen väliin jäävien kolmen vuosikymmenen aikana Helsingissä syntyneestä, mutta lapsuutensa ja nuoruutensa Oulussa eläneestä Tatu Georg Adolf Vahlstenista kehkeytyi Tatu Vaaskivi yksi sotienvälisen Suomen näkyvimmistä ja arvostetuimmista kriitikoista ja ehkä yksi tärkeimmistä historiallisen romaanin uudistajista Suomessa. Haluankin kiittää Suomen arvostelijain liittoa ja Suomalaisen kirjallisuuden seuraa ensinnäkin tämän juhlaseminaarin järjestämisestä ja ennen kaikkea mahdollisuudesta olla omalta osaltani muistamassa ja kunnioittamassa Vaaskiveä täällä tänään. Tatu Vaaskiven nimittäminen ihmelapseksi ei ehkä osu kauas maalista. Varsin varhaisesta lapsuudesta lähtien Tatu oli innokas ja intohimoinen lukija, haaveilija, jonka tunne-elämässä alati kehkeytyvät kuvitelmat saattoivat korvata todellisuuden. Hänen pakonomaisesta lukuinnostaan ja ehkä jopa omistavasta suhtautumisesta kirjoihin kertoo yksi hänen arkistoistaan löytynyt paperi, jossa Vaaskivi listaa kaikki ne kirjat, jotka hän on anastanut eri kirjastoista Oulusta ja Helsingistä. Tämä syntilista, kuten hän sitä itse nimitti, on pitkä: kymmeniä klassikkoromaaneja, runokokoelmia ja tietokirjoja eri aloilta. Olin heinäkuussa puhumassa Oulun kaupunkirjastossa järjestetyssä vastaavassa Vaaskiven 100-vuotisjuhlaseminaarissa ja siellä kirjaston aulaan oli järjestetty varsin hieno näyttely, jossa oli esillä Vaaskiven teoksia, kuvia ja muuta arkistomateriaalia. Joukossa oli tietenkin myös tämä mainittu syntilista. Seminaarin jälkeen sitten kuulin, että kirjastoammattilaisten keskuudessa oli keskusteltu runsaasti siitä, leikillään tietysti, että oliko tällaisen listan esillepano ja samalla kannustaminen rikokseen vieläpä kirjastossa ollenkaan sopivaa. Mutta siellä se oli, näyttämässä esimerkkiä lainaajien tulevalla sukupolvelle. 1

Vaaskiven kohdalla tämä intohimoinen suhtautuminen lukemiseen ja eloisan mielikuvituksen avaamat huikaisevat näköalat kanavoituvat jo nuorella iällä käsittämättömään kirjoitustahtiin, jota voi pitää Vaaskiven kirjailijan uraa ja koko elämääkin leimaa-antavana piirteenä. Tuntuu siltä, että nuoruusvuosinaan Vaaskivellä oli jatkuvasti romaanikäsikirjoitus, ellei kaksi työn alla ja niitä kertyikin pöytälaatikkoon tai kustanjan arkistoihin suuri määrä. Vaikka 17-vuotias Tatu katsoikin, varsin itsevarmasti, kirjeessä tädilleen Lyyli Niskaselle olevansa kirjailijana jo valmis, niin kustantajien ovet eivät kuitenkaan vielä auenneet moneen vuoteen. Kun kustantajien ovet vuosien jälkeen viimein aukenivat, niin tapahtui se hieman toisella tavalla. Vaaskiven kirjallisuusarvosteluja oli julkaistu 1930-luvun alusta lähtien säännöllisesti Kalevassa. Ensimmäisistä arvosteluista lähtien Vaaskiven teksteissä oli näkyvissä poikkeuksellisen mittava lukeneisuus ja kokemuksen kautta aloitteleva kriitikko sai myös varmuutta omaan ilmaisuunsa. Muutettuaan Helsinkiin vuosikymmenen puolivälin tienoilla Vaaskivi solahti nopeasti osaksi pääkaupungin kulttuurielämää ja julkaisi arvosteluja Valvoja- Ajassa, Helsingin Sanomissa ja myöhemmin esimerkiksi Suomalaisessa Suomessa ja Uudessa Suomessa. Varsin nopeasti Vaaskivi kiilasi itsensä valtakunnan kirjallisuuskriitikoiden eturiviin, jossa hänen lennokas ja joustava tyylinsä saavutti erityistä huomiota. Nimitettiinpä häntä 30-luvulla suomalaisen kirjallisuuden tähdenlennoksi, joka on tietenkin monellakin tapaa osuva ilmaus Vaaskiven lyhyelle ja intensiiviselle uralle. Vuonna 1935 Valvoja-Ajassa julkaistu essee Uuno Kailaasta ja samoihin aikoihin Helsingin Sanomissa julkaistu kirjoitus F. E. Sillanpään psykologisesta kertomataiteesta olivat ensimmäisiä osoituksia Vaaskiven suuntautumisesta psykologiaan ja psykologista käsitteistöä hyödyntävään kirjallisuusarvosteluun. Tämä näkökulma osoittautui onnistuneeksi, sillä varsin nopeasti Kailasta ja Sillanpäätä koskevien arvostelujen jälkeen Otava tilasi Vaaskiveltä elämäkerran F. E. Sillanpäästä, joka juuri tuolloin oli maineensa kukkuloilla suomalaisessa kulttuurielämässä. Vuosien työn, monien käsikirjoitusten ja lukuisten kirjallisuusarvostelujen jälkeen Vaaskivestä tuli viimein kirjailija kun F. E. Sillanpää. Elämä ja teokset julkaistiin vuonna 1937. Sillanpää elämäkerta käynnisti Vaaskiven uran kiihkeän luomiskauden. Vain viiden vuoden aikana Vaaskivi kirjoitti edellä mainitun Sillanpää elämäkerran lisäksi psykoanalyysia 2

suomalaiselle lukijakunnalle esittelevän teosparin Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo, Näiden teosten kulttuurikriittinen teema jatkui vielä vuonna 1940 julkaistussa matkakirjassa Rooman tie. Samaan aikaan 30-luvun viimeisinä vuosina Gummerus julkaisi Vaaskiven Kustaa Mauri Armfeltia käsittelevän historiallisen romaanin Loistava Armfelt. Romaanitaiteen saralla Vaaskivi kuitenkin saavutti suurimman voittonsa vuosina -41 ja -42 julkaistulla kaksiosaisella Yksinvaltiaalla, jonka maalaama kuva keisari Tiberiuksesta on samaa aikaa sekä synkkä, mahtipontinen että hyvin inhimillinen. 70 vuotta sitten, Yksinvaltiaan toisen osan ilmestymisen jälkeen syksyllä 1942 Vaaskivi oli vielä kuumeisesti valmistelemassa Kristusromaania Pyhä kevät, joka ei kuitenkaan ehtinyt nähdä päivänvaloa ennen Vaaskiven kuolemaa. Keskeneräiseksi jäänyt Pyhä kevät julkaistiin postuumisti seuraavana vuonna. Tällainen tuotanto vain reilun viiden vuoden aikana olisi kenelle tahansa poikkeuksellinen saavutus. Elina Vaara-Vaaskiven mukaan Vaaskivi katsoi varsinaisen kirjailijanuransa alkaneen vasta Yksinvaltiaan myötä. Vasta Yksinvaltiaassa ja sitä seuranneessa Pyhässä keväässä Vaaskivi pääsi lähelle omia tavoitteitaan kirjailijana. Kaikkia julkaisemattomia ja julkaistujakin teoksiaan Vaaskivi piti Vaaran mukaan varsinaisen kirjailijanuransa esivalmistustöinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että Vaaskivi olisi kirjoittanut aikaisemmat teoksensa vailla intoa ja innostusta. Jokainen työ, oli sitten kyse sanomalehtiartikkelista, kirjallisuusarvostelusta tai esseestä, Sillanpää-elämäkerrasta tai kulttuurikriittisestä teosparista, tuli hänen eteensä kuin tehtävä, joka tuli ratkaista. Näihin tehtäviinsä Vaaskivi heittäytyi yhä uudestaan päättäväisesti, innolla, uteliaana ja nautinnolla. Ja uskaltaisin väittää, että tämä asenne välittyy näiden tekstien lukijoille edelleenkin. Mutta samalla kaikki nämä työt jättivät jälkeensä syvän tyytymättömyyden. Esseistinä Vaaskivi ei tuntenut toteuttavansa syvintä itseään. Siirtyminen kaunokirjallisuuteen Armfeltin elämäkertaromaanin myötä oli askel oikeaan suuntaan, mutta Vaaran mukaan sekin jätti kirjailijan alakulon valtaan. Yksinvaltias muutti tämän. Vasta siinä Vaaskivi tunsi päässeensä lähelle oman taiteilijasielunsa geniuksen vapauttamista. Vasta Yksinvaltiaan kumean mahtava kauneus oli hänen ominta itseään, kuten Elina Vaara romaanin merkityksen ilmaisee. Yksinvaltias oli raskaiden paasien louhimista syvällä monien maakerrosten alla piilevästä musta- ja verenpunajuovaisesta kalliosta. Mitä painavammat kivenjärkäleet siirtyivät kirjailijan käsissä, sitä suuremmaksi kasvoi kirjailijan nautinto. Elina Vaaran sanoin: Jokaiselta voitetulta 3

paasikuormalta hänen sielunsa tunsi huojennusta, sillä sieluaan juuri hän vapautti kylmän, kaamean taakan alta, otsansa helmeillessä inspiration helteen hiestä. Yksinvaltiaan yhteydessä voidaan puhua täyttymyksestä, sillä Vaaskivi itse kirjoitti teoksesta, ettei sellaisen romaanin jälkeen enää kirjoiteta mitään muuta. Pyhän kevään keskeneräiseksi jäänyttä alkua lukuunottamatta hän oli tietenkin oikeassa. Sellaisen romaanin jälkeen kuollaan. ** On tietenkin turhaa asettaa Vaaskiven tuotannon eri alueita vastakkain ja keskustella jälkikäteen siitä, onko Vaaskiven kaunokirjallinen tuotanto nykyään tunnetumpaa kuin hänen kriittinen tuotantonsa. Vaikka kirjallisuuden ja erityisesti historiallisten romaanien ystäville Vaaskivi saattaa olla tuttu nuoren Mika Waltarin aikalaisena, niin hänen kriittinen tuotantonsa on säilyttänyt näkyvyyttä yhtä lailla. Osansa tässä kriitikko-vaaskiven näkyvyydessä on tietenkin Arvostelijain liiton jakamalla Vaaskivi-plaketilla, joka jaetaan neljän vuoden välein, seuraavan kerran kahden vuoden päästä. Joka tapauksessa näppituntumalta sanoisin, että Vaaskiven romaaneja ihaillaan ja hänen kriittisestä tuotannostaan keskustellaan. Yksi osoitus tästä on tietenkin se, että tänäänkin puheenvuoroissa keskitytään arvatenkin enemmän hänen kriittisiin tai niin sanottuihin dokumentaarisiin teoksiinsa ja jätetään romaanit vähemmälle huomiolle. Saattaahan olla tietenkin niinkin, että parhaiten aikaa on kestänyt Vaaskiven hahmo, jonka erityislaatuisuus polyhistorina ja autodidaktina nousee selvästi esiin vertaistensa ja aikalaistensa keskuudesta. Onko tämä huomion painottuminen hyvä vai huono asia, siihen en ota kantaa, mutta Vaaskiven yhteydessä on aina hyvä muistaa huojuminen kauno- ja tietokirjallisuuden välillä. Oma näkökulmani on tietenkin hieman en sano vääristynyt vaan värittynyt, sillä omassa tutkimuksessani juuri Vaaskiven kriittinen ja erityisesti niin sanottu kulttuurikriittinen tuotanto on vallannut suurimman huomion esimerkiksi historiallisten romaanien kustannuksella. Käytännössä tämä on tarkoittanut Vaistojen kapinan ja Huomispäivän varjon muodostaman teosparin lukemista Vaaskiven ensisijaisena kulttuurikriittisenä kannanottona. Mitenkään välttämätöntä tällainen rajaus ei tietenkään ole: kulttuurikriittisiä elementtejä tai intentioita on mahdollista löytää myös vaikka historiallisista romaaneista. Historiaan etäännytetty oman kulttuurin ja yhteiskunnan kriittinen tarkastelu on olennainen osa 4

lajityyppiin liittyvää lukutapaa: kun Vaaskivi kuvaa keisari Tiberiusta, ei hänen omana aikanaan esiin noussut caesarismi ole koskaan kaukana. Näihin yhteyksiin Vaaskivi tarttuu myös Rooman tiessä, jonka sivuilla Mussolinin Italia, Hitlerin Saksa ja keisarien Rooma limittyvät toistuvasti. Sulkemalla kaunokirjallisuuteen sisältyvät kulttuurikriittiset viittaukset tarkastelun ulkopuolelle, olen halunnut ja haluan edelleen korostaa sitä, että kulttuurikritiikkiä tulisi tarkastella myös omana ilmaisumuotonaan. Kulttuurikritiikissä on yhtä paljon kyse tietynlaisen ilmaisumuodon omaksumisesta kuin jollain yleisellä tai partikulaarilla tasolla kriittisestä asennoitumisesta johonkin usein epämääräiseksi jäävään kulttuuriin, yhteiskuntaan tai sivilisaatioon. Kuinka tätä kulttuurikritiikin ilmaisumuotoa tai kulttuurikritiikin lajia tulisi sitten lähestyä on kysymys, johon palaan esitykseni loppupuolella. On tietenkin mielenkiintoista hieman tarkastella sitä, minkälaisen näkemyksen 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisesta kulttuurista Vaaskivi esitti reilut 70 vuotta sitten. Kuten jo aikaisemmin totesin, Vaaskiven tavoitteena näissä kahdessa teoksessa, ja ehkä erityisesti Vaistojen kapinassa, on esitellä psykoanalyysia ensimmäistä kertaa laajemmalle suomalaiselle lukijakunnalle. Vaistojen kapinan ja Huomispäivän varjon merkitykseen kulttuurikritiikkinä vaikutti suuresti se, että Vaaskivi suhtautui psykoanalyysiin eräänlaisena maailmankatsomuksena tai ehkä paremminkin maailmanselityksenä. Vaistojen kapinan alkulauseessa Vaaskivi asettaakin tehtävänsä tähän kokonaisvaltaiseen käsitykseen niin psykoanalyysista kuin kulttuurikritiikin tehtävästä. Hän kirjoittaa: Monipuolisen näytelmän juonena on näyttää, miten Sigmund Freudin alkunäky, tajuttoman myytti, sisällyttää itseensä koko inhimillisen elämän. Tämän myytin esittäminen on, jos niin halutaan, teokseni ainoa tarkoitus. Mutta vain toistaiseksi. Lopullisena ja tärkeimpänä päämääränä on osoittaa psykoanalyysin asema eurooppalaisen hengenelämän kartalla, valaista niitä monia, usein näkymättömiä väyliä, joita pitkin se virtaa länsimaiseen ajatteluun, laajentaa valopiiriä vielä etäämmäs keskipisteestä, viljellä kritiikkiä, joka koskee modernia ihmistä kokonaisuudessaan ja jossa hänen elämänsä syvin polariteetti, tunteen ja älyn, hengen ja sielun, vaiston ja järjen, sydämen ja aivojen syvä vastakohta paljastuu. (VK 7.) Tätä vastakohtaa modernin subjektin ja eurooppalaisen kulttuurin tasolla ryhtyy sitten selvittämään teosparin lähes tuhannella sivulla. Aikakaudelle ja erityisesti 20-luvun lopulle 5

tyypilliseen tapaan Vaaskivi nostaa esille ensimmäisen maailmansodan jälkeisen suurkaupunkikulttuurin, osittain samaan tapaan kuin Olavi Paavolainen teki essee- ja pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä, joka julkaistiin Paavolaisen Pariisin matkan jälkeen vuonna 1929. Vaikka Paavolainenkin huomioi psykoanalyysin merkityksen modernissa kulttuurissa ja ajattelutavassa, niin vasta Vaaskivi tekee edellä kuvatusta vaiston ja järjen polariteetista kaikenkattavan periaatteen, nykyaikaisen myytin. Vaistojen kapinassa ja erityisesti Huomispäivän varjossa Vaaskivi käy lävitse psykoanalyysin myytin ilmenemismuotoja inhimillisen kulttuurin eri aloilla. Niin kuvataiteissa, kirjallisuudessa kuin luonnontieteistäkin Vaaskivi poimii esimerkkejä siitä, kuinka vaistot, vietit ja tiedostamaton nousevat kyseenalaistamaan intellektin ja järjen vuosituhansia kestäneen määräävän aseman ihmis- ja kulttuurikäsityksessä. Vaistojen kapinan lopussa hän tulkitsee psykoanalyysin merkinneen koko kulttuuri tasolla huomion kiinnittämistä ihmisen sisäisyyteen ulkoisen todellisuuden kustannuksella. Sillä psykoanalyysi tietää elämän sisäistymistä. Jumalalliset ja demoniset voimat vedetään siinä takaisin ihmisen omaan minään, kaikki kohtalokkuus tulee sielumme omista syvyyksistä. Pitkien vuosisatojen ajan ihmiskunta eli voimakkaasti ja intensiivisesti ulospäin [--]. Mutta varmaa on, että historian viimeisessä vaiheessa on tapahtunut jyrkkä, ratkaiseva muutos. Eurooppalaisen ajattelun katse kääntyy laajalla rintamalla sisäänpäin, kaikki ajatuksen ja tunteen, jopa koko elämänkin tähtäimet suunnataan tämän mukaan Ulkotodellisuuden alue on äkkiä laajentunut. Kaikki polariteetit, kaikki vastakkaiset voimat, kaikki dualistiset kahtiajaot sisältyvät meihin itseemme, ei enää ulkopuolelle meitä. [--] Onko uusi ihminen syntynyt tai par aikaa syntymässä ihminen, jolle ulkomaailmaa ei ole olemassa -? (VK 385.) Huomispäivän varjon lopussa, eräänlaisessa kulttuurikriittisessä credossa, Vaaskivi sitten kohtaa kaikki ne pelottavat seuraukset, jotka ovat syntyneet sisäisyyden korostamisesta, antiikin kreikkalaisen pakanallisuuden tuomisesta kristinuskon keskelle ja vaistojen vapauttamisesta järjen ikeen alta. Hän maalaa kuvan 1930-luvun lopun Euroopasta, jossa kristinuskon ristin on syrjäyttänyt pakanallinen hakaristi, ihmisen viettien vapauttaminen on johtanut pelkkään animaaliseen sotasaappaiden barbariaan ja individualismin kyseenalaistaminen sokeisiin ja sieluttomiin massoihin. Tämä on tietenkin dystopia, joka 6

muutaman vuoden kuluessa muuttui toisen maailmansodan realiteetiksi, jonka ankaruus vei myös Tatu Vaaskiven hengen. Onko tämänkaltainen kulttuurikritiikki sitten ajankohtaista? Ja millä tavalla? Yksi tapa lähestyä ajankohtaisuutta on tietenkin ajatella sitä historiallisena vastaavuutena. Kulttuurikritiikki tai mikä tahansa teksti on ajankohtaista, jos tunnistamme siinä oman tilanteemme ihmisenä, osana kulttuuria ja yhteiskuntaa. Kun historian pyörä on pyörähtänyt kierroksensa ja olemme jälleen samassa pisteessä ja huomaamme tekevämme samoja virheitä yhä uudestaan. Onneksi Vaaskiven kulttuurikritiikki ei sentään saavuta näin hälyttävää ajankohtaisuuden astetta, vaikka melkein yhtä hälyttävää on, että nykyään voi havaita edes joitain yhtäläisyyksiä niiden ilmiöiden kanssa, joiden keskellä Vaaskivi kirjoitti. Konservatiivisten arvojen nousu ja mitä erilaisimmissa yhteyksissä näkyvä, jopa vihamielinen tarve suojella joitain koskemattomiksi koettuja, usein nationalistisia arvoja. Liberalismin kyseenalaistaminen, kapitalismin vastustaminen kaduilla. Ideologisten vastakkainasettelujen korostuminen, tuloerojen kasvu. Populismin yleistyminen ja niin edelleen, ja niin edelleen. On tietenkin ongelmallista vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä tällaisista, loppujen lopuksi aika satunnaisista vastaavuuksista 1930-luvun ja 2000-luvun välillä sortumatta anakronismeihin, ja siksi sellaisten tekemisestä pitäisikin pääsääntöisesti pidättäytyä. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö joitain yhtäläisyyksiä voisi osoittaa. Osoitteleva esimerkki: Nykyään keskustelemme ja kiistelemme Euroopan ja Suomenkin tulevaisuudesta pääasiassa talouden viitekehyksessä, eikä rahasta puhuminen ollut kaukana 1930-luvullakaan. Esimerkiksi Lauri Viljanen kirjoittaa seuraavalla tavalla Manifestissaan sivistyneistölle, joka toimi johdantona hänen erittäin vaikutusvaltaiselle esseekokoelmalle Taisteleva humanismi: Tunnustamme ilman epäröintiä nykyisen tilanteen taloudellisen luonteen. Olisi harhaluuloa kuvitella, että mikään muu kuin taloudellinen ajattelutapa vaikuttaisi tällä ajankohdalla liikkeellepanevasti maailmantapahtumien tosiasialliseen kulkuun. Kaikki perinnäiset ihanteet, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat vain tämän mentaliteetin päällimmäistä kultausta. Pääoman mahtava leikki ei ole enää missään oikeassa suhteessa sen paremmin yleiseen hyvinvointiin kuin kaikkeen todelliseen inhimilliseen sivistykseen, mitä sillä voitaisiin luoda. (TH 17.) 7

Näin siis Lauri Viljanen ei edes Raoul Palmgren vuonna 1936. Vaikka kuinka tekisi mieli olla Viljasen kanssa samaa mieltä alusta loppuun, tai ehkä juuri siksi, on aina kuitenkin muistettava ne erilaiset tilanteet ja kehityskulut, joiden muodostamaa taustaa vasten näitä sanoja voitaisiin tulkita toisaalta Viljasen ja Vaaskiven ja toisaalta omana aikanamme. Mutta on ehkä kiistatonta todeta, että 1930-lukua ja omaa aikaamme yhdistää yleisellä tasolla tunne kulttuurin, yhteiskunnan tai jopa sivilisaation kriisistä. Siinä missä 70 tai 80 vuotta sitten saatettiin puhua Vaistojen kapinan ja Huomispäivän varjon alaotsikoiden tavalla Länsimaiden tragediasta ja Modernin ihmisen kriisistä, niin nykyään painopisteet ovat erilaiset, joita ehkä emme vielä edes pysty erottamaan. Mutta joka tapauksessa, tavalla tai toisella, voidaan puhua kriisistä. Niin sanotussa konjunktuurianalyysissa kulttuurintutkija Stuart Hall muiden ohella ymmärtää kriisin historiaa periodisoivana käsitteenä, joka toimii konjunktuurista toiseen tapahtuvan muutoksen liikkeellepanevana voimana. Hall esittää omassa analyysissaan, että Britanniassa konjunktuureja on toisen maailmansodan jälkeen ollut kaksi, joista ensimmäinen oli 1980-luvun alkuun ulottuva hyvinvointia ja sosiaalidemokratisia periaatteita korostava konjunktuuri ja toinen, Thatcherin uusliberaalin politiikan myötä syntynyt markkinavoimien konjunktuuri. Kuten esimerkki Viljaselta antaa ymmärtää, kriisi ymmärretään luonteeltaan usein yksinomaan taloudellisena, mutta analyysin tehtävänä on osoittaa sen filosofiset, kulttuuriset ja poliittiset merkitysyhteydet. Kriisiä ei kuitenkaan tule ymmärtää äkillisenä muutoksena, vaan mahdollisesti pitkittyvänä, dynaamisena ja poleemisena taisteluna seuraavan konjunktuurin hegemonisesta luonteesta. Kriisiin sisältyy näin ollen aina muutoksen mahdollisuus, mutta sen lopputulosta ei ole koskaan ennalta määrätty. Vaaskiven ja hänen aikalaistensa kulttuurikritiikkiä voidaan ajatella nykyään historiallisesti ajankohtaisena, sen edustaessa yhtä sellaista hetkeä kansakuntamme historiassa, jolloin kokonaisvaltaiseksi koettu kriisi pakotti kirjoittamaan ja pohtimaan sitä, mistä tähän oli tultu ja kuinka tästä eteenpäin. Ehkä Vaaskiven ajankohtaisuutta voisi ajatella myös irrallaan historiallisesta vastaavuudesta ja enemmän sen kautta, millä tavoin hänen kulttuurikriittiset teoksensa ja tekstinsä puhuttelevat meitä lukijoina. Kuinka niissä puetaan tunne kriisistä sanoiksi. Historiallista 8

vastaavuutta ei varmaan kokonaan voida hylätä, mutta kulttuurikritiikin ilmaisumuotoa ajatellen ei ehkä ole sattumaa, että Vaaskiven ja monen hänen aikalaisensa kirjoittama kulttuurikritiikki muistuttaa lajityypiltään esseetä, jonka nousua olemme todistaneet myös viimeisten vuosien aikana. Essee on tunnetusti hankalasti määriteltävä lajityyppi, mutta se on usein nähty kirjallisuudenlajina, joka on tyypillinen aikakausille, joita määrittelee paradigmojen vaihtuminen, maailmankatsomusten muuttuminen ja muiden vakiintuneiden käsitysten murtuminen. Esseetä on muun muassa pidetty kirjallisena reaktiona ongelmalliseksi muuttuneeseen maailmaan ja se on nähty inhimillisyyden ankkurina suurten muutosten keskellä. Syitä tälle esseen erityislaatuiselle asemalle kriisiaikojen kirjallisuutena on esitetty lukuisia, kaikki nähdäkseni yhtä hyviä. On todettu, että essee mahdollistaa muun muassa moninaisen arvomaailman, sillä sen tyypillisenä asenteena on epäily kaikkia lopullisina pidettyjä totuuksia kohtaan. Se sekoittaa partikulaaria ja universaalia tavalla, joka avaa uusia näkökulmia inhimilliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen ja niiden risteymiin. Näiden ohella Vaaskiven kulttuurikriittisen esseistiikan kohdalla silmiinpistävää on kuitenkin teoksista välittyvä näkökulma, joka on aina syvästi inhimillinen ja humaani. Vaikka Vaistojen kapinassa ja Huomispäivän varjossa näkökulmat ja abstraktiotasot muuttuvat, vaikka teoksissa ruodittaisiinkin subjektia sen syvimpiä perukoita myöten, niin koskaan niissä ei luovuta inhimillisestä näkökulmasta, siitä että kulttuurikritiikki tapahtuu aina ihmisen silmien kautta. Yhdysvaltalainen esseisti Scott Russell Sanders on korostanut sitä, että esseen luonteenomainen piirre erotuksena esimerkiksi novellista on kirjoittajan suhtautuminen todellisuuteen. Sanders haluaa tällä korostaa esseen ei-fiktiivistä luonnetta, mutta yhtä lailla hän tulee korostaneeksi sitä, että esseessä on aina näkyvissä tekijä, joka on suhteessa todellisuuteen. Ehkä tämä inhimillinen läsnäolo puhuttelee meitä Vaaskiven kulttuurikritiikissä, etenkin kun Vaaskivi kykeni pukemaan monipolviset lauseensa niin värikylläiseen kieleen. Ihmisen, tietynlaisen humaanisuuden korostaminen näkyy Vaaskiven kulttuurikritiikissä myös siinä, kuinka hän toistuvasti korosti, ettei muutoksen keskiössä ole koskaan kulttuuri vaan ihminen. Kulttuurikritiikin polttavin kysymys ei toisin sanoeno ole kulttuurin vaan ihmisen muutos. Rooman tien johdannossa Vaaskivi toteaa, tarkastellessaan Italiassa 9

kirjoittamiaan tekstejä, että ei niin, että maailma ympärillämme olisi muuttunut: vain me itse muutumme. Sama ajatus on esille Vaistojen kapinan alkusanoissa kun hän kuvailee modernissa ihmisessä tapahtunutta muutosta: Kahdennenkymmenennen vuosisadan ihminen ei enää ole sama kuin eilispäivän ihminen. Puhutaan täydellä syyllä sodanjälkeisestä sukupolvesta, uudesta sukupolvesta. Koko elämänkäytäntömme on muuttunut, henkinen ja aineellinen ulkonäkömme on tullut uudeksi, ja tämä erilaisuus koskee yhtä hyvin tieteellistä ja taiteellista ajatteluamme kuin niitä muotoja, joihin yleisinhimillinen meissä pukeutuu. Puheemme, ajattelumme, tunteemme ovat uudistuneet. Työmme ja huvittelumme, estetiikkamme, etiikkamme ja erotiikkamme ovat toista kuin vielä äsken. Me suhtaudumme asioihin ja ihmisiin muuttuneella tavalla. Me vihaamme toisin kuin isämme ja äitimme. Me rakastamme toisin. (VK 8.) On väärin sanoa, että maailma muuttuu kun tosiasiassa ihminen, jollemme me itse, niin muut muuttuvat ja tekevät maailman omaksi kuvakseen. Siinä määrin ajankohtaisena tätäkin näkemystä voi pitää, että vertailukohdaksi voi ottaa viime maanantaina esitetyn Pekka Lehdon ohjaaman dokumentin Komissaari, jossa Olli Rehnin henkilökuvan kautta pyrittiin kuvaamaan Euroopan velkakriisiä ja sen monimuotoisuutta. Dokumentissa rakennetaan kuvaa komissaari Rehnistä tavallisena jalkapalloilevana perheenisänä, eräänlaisena jatkuvuuden takeena, ja sitä rytmittävät talouden asiantuntijoiden puheenvuorot, joista muistettavimpaan osaan nousee filosofi Slavoj Zizek. Tyypilliseen hengästyneeseen tapaansa Zizek toteaa kameralle, että muutoksen aikaansaaamiseksi meidän pitäisi muokata toiveitamme ja pelkojamme. Nykyiset toiveet ja pelot ovat osa ongelmaa. Ne ovat vääriä toiveita, vääriä pelkoja. Ehkä Vaaskiven kulttuurikritiikki on osaltaan nykyäänkin osoittamassa niitä kohtia, joissa kultturikritiikin kärjen voi kääntää takaisin omaan itseensä. Oli miten oli, on aina muistettava, ettei Vaaskiven kulttuurikritiikin ajankohtaisuutta ole koskaan olemassa sinällään. Jotta Vaaskivi voisi koskaan olla meille ajankohtainen, on meidän hänen tekstejään myös luettava. Vanhojen kirjojen kohdalla lukeminen on kuitenkin usein helpommin sanottu kuin tehty, mutta onneksi vuodenvaihteen jälkeen tämäkin ongelma poistuu ainakin osittain kun Vaistojen kapinan digitoidun laitos julkaistaan. 10