USKONTOKASVATUS MONIKULTTUURISESSA PÄIVÄKODISSA

USKONTOKASVATUS MONIKULTTUURISESSA PÄIVÄKODISSA Johanna Muranen Taija Pyykkönen Opinnäytetyö Syksy 2003 Diakonia-ammattikorkeakoulu

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 2. MITÄ USKONTOKASVATUS ON?...7 2.1 Käsitteiden määrittelyä...7 2.2 Uskontokasvatus - osa varhaiskasvatuksen historiaa...9 2.3 Uskontokasvatuksen asema ja tavoitteet...14 2.4 Uskonto suomalaisessa päivähoidossa...18 2.5 Uskonto lapsen elämässä...22 3. MONIKULTTUURISUUS USKONTOKASVATUKSEN HAASTEENA...27 3.1 Uskontokasvatuksen uudet haasteet...27 3.2 Menetelmiä uskontokasvatuksen toteuttamiseen...30 3.2.1 Sadut ja kertomukset...31 3.2.2 Draama...34 3.2.3 Musiikki...35 3.2.4 Kuvallinen ilmaisu...36 3.3 Yhteistyö uskontokasvatuksessa...37 3.3.1 Seurakunnan ja päivähoidon välinen yhteistyö...37 3.3.2 Kodin ja päivähoidon välinen yhteistyö...38 4. TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN...39 4.1 Tutkimustehtävät...40 4.2 Tutkimusmenetelmät...41 4.3 Tutkimuksen luotettavuus ja pätevyys...42 5. TUTKIMUKSEN TULOKSET...44 5.1 Vanhempien käsityksiä päiväkodin uskontokasvatuksesta...44 5.2 Henkilökunnan käsityksiä päiväkodin uskontokasvatuksesta...50

6. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA...61 LÄHTEET LIITTEET Liite 1: Saatekirje vanhemmille Liite 2: Vanhempien kyselylomake Liite 3: Kyselylomake vanhemmille Liite 4: Henkilökunnan kyselylomake Liite 5: Taulukot

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ Johanna Muranen,Taija Pyykkönen Uskontokasvatus monikulttuurisessa päiväkodissa Järvenpää, Syksy 2003 65 sivua, 5 liitettä Diakonia-ammattikorkeakoulu, Järvenpään yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveysja kasvatusalan koulutusohjelma, sosionomi (AMK) Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kartoittaa uskontokasvatuksen tilaa monikulttuurisessa päiväkodissa. Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia vanhempien ja päiväkodin henkilökunnan mielipiteitä ja ajatuksia monikulttuurisessa ympäristössä toteutettavasta uskontokasvatuksesta. Tavoitteena oli tutkimuksen avulla saada monipuolista ja kattavaa tietoa sekä etsiä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 1) Miten uskontokasvatusta toteutetaan päiväkodissa? 2) Millaisia haasteita monikulttuurisuus asettaa uskontokasvatuksen toteuttamiselle? 3) Minkälaista yhteistyö on seurakunnan kanssa? 4) Kuinka uskontokasvatusta voidaan kehittää päiväkodissa? Tutkimuskohteeksi valittiin kaksi Itä-Vantaalla sijaitsevaa kunnallista päiväkotia, jotka ovat eri kaupunginosissa ja eri seurakuntien alueella. Tutkimus toteutettiin suorittamalla sekä päiväkotien henkilökunnalle että lasten vanhemmille omat kyselynsä. Aihetta lähestyttiin kyselylomakkeen avulla, joka sisälsi kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia aineksia. Tutkimuksessa ilmeni, että monikulttuurisuus asettaa päivähoidon henkilöstön monenlaisten haasteiden eteen. Henkilökunta kokee uskontokasvatuksen toteuttamisen monikulttuurisessa ympäristössä haasteellisena. Tutkimus osoitti myös, että vanhemmat näkevät uskontokasvatuksen tärkeänä ja kokevat monikulttuurisuuden rikastuttavana ja myönteisenä. Asiasanat: uskontokasvatus, päivähoito, monikulttuurisuus Säilytyspaikka: DIAK/Järvenpään yksikön kirjasto

ABSTRACT Johanna Muranen, Taija Pyykkönen Religious education in a multicultural kindergarten Järvenpää, Autumn 2003 65 pages, 5 appendices Diaconia Polytechnic, Järvenpää Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education The aim of our study was to explore the situation of religious education in a multicultural kindergarten. The study investigated the opinions and thoughts of parents and kindergarten s personnel about religious education in a multicultural environment. The aim of this study was to find out as versatile and comprehensive information as possible and also search answers for the following questions: 1) How is religious education practised in a multicultural kindergarten? 2) What kind of challenges does multiculturalism bring for practising religious education? 3) What kind of co-operation is there with the parish? 4) How can religious education be improved? As the target of this study two municipal kindergartens in East Vantaa were selected. The kindergartens are located in two different districts of the city and also in the area of two different parishes. The study was carried out by sending a separate questionnaire to the staff of the kindergarten and to the children s parents. The questionnaire included both quantitative and qualitative elements. The results show that multiculturalism brings many challenges for day care personnel. The personnel experience that practising religious education in a multicultural environment is challenging. The study proved also that the parents think that religious education is important and they feel that multiculturalism is positive. Keywords: religious education, day care, multiculturalism Stored at: Diaconia Polytechnic/ The Library of Järvenpää Unit

1. JOHDANTO Kansainvälisyyden ja maahanmuuttajaväestön lisääntyessä puhutaan usein yhteiskuntamme monikulttuuristumisesta. Suomikin on siis matkalla kohti monikulttuurisempaa yhteiskuntaa. Oma kiinnostuksemme monikulttuurisessa päiväkodissa toteutettavaa uskontokasvatusta kohtaan heräsi eräässä lehdessä olleen artikkelin pohjalta. Olemme toimineet sekä ennen opintojemme aloittamista että niiden aikana monenlaisissa tehtävissä päivähoidon saralla ja saaneet tutustua päiväkotimaailman erilaisiin käytäntöihin. Erityisesti opintojen ensimmäinen työharjoittelu nosti mieleemme kysymyksen uskontokasvatuksen toteuttamisesta. Onko uskontokasvatuksen toteuttamiselle päiväkodeissa yhtenäistä käytäntöä? Tavoitteenamme on opinnäytetyömme kautta selvittää monikulttuurisuuden mukanaan tuomia haasteita päivähoidon uskontokasvatuksen näkökulmasta. Millaisia haasteita se asettaa uskontokasvatuksen toteutukselle sekä käytännön työskentelylle päiväkodissa? Opinnäytetyöllämme haluamme lisätä omaa tietoamme päivähoidon uskontokasvatuksen toteuttamismetodeista, erityisesti monikulttuurisessa ympäristössä, sekä tuoda tietoa myös muiden saataville. Toivomme, että tutkimuksemme auttaa myös päivähoidon työntekijöitä havaitsemaan uskontokasvatuksen merkityks en päivähoidon varhaiskasvatuksessa. Toivomme, että tutkimuksesta on hyötyä tulevassa työssämme sosionomeina. Toinen tutkimuksen tekijöistä valmistuu lisäksi kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Mielestämme opinnäytetyömme aihevalinta on ajankohtainen, sillä Suomi monikulttuuristuu kiihtyvällä vauhdilla. Päivähoidossakin on entistä enemmän kielija kulttuuritaustaltaan erilaisia lapsia. Monikulttuurisuus alkaa näkyä myös

7 seurakunnan lapsityössä. Kirkon ja yhteiskunnan välinen yhteistyö on lisääntymässä. Päivähoitohenkilöstö ja seurakunnan lapsityöntekijät ovat yhä enemmän tekemisissä toistensa kanssa. 2. MITÄ USKONTOKASVATUS ON? 2.1 Käsitteiden määrittelyä Uskontokasvatus Päivähoidon varhaiskasvatuksen rakennuspalikoihin kuuluvat 1) fyysinen kasvatus, 2) sosiaalinen kasvatus, 3) emotionaalinen kasvatus, 4) esteettinen kasvatus, 5) älyllinen kasvatus, 6) eettinen ja 7) uskonnollinen kasvatus. Uskonkasvatuksella, josta tässä tutkimuksessa käytetään synonyymisesti käsitettä uskonnollinen kasvatus, tarkoitetaan lasten perehdyttämistä kristilliseen perinteeseen, kirkollisiin toimituksiin ja juhlapäivien tapahtumiin. Uskontokasvatuksessa on kysymys kristinuskon keskeisen sanoman välittämistä pienille lapsille. (Ahteenmäki Pelkonen, 1993; 14, Salminen, 2001, 2.) Uskontokasvatuksen tärkeä osa on uskonnollisen kulttuuriperinteen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Uskontokasvatuksessa ei ole pelkästään kyse ihmisen kasvattamisesta uskontoon, vaan se on myös kasvattamista uskonnon avulla. Näin ollen puhutaan kokonaisvaltaisesta kasvattamisesta, jonka avulla ihminen oppii tuntemaan ja tietämään elämää monipuolisemmin ja soveltamaan oppimaansa eri tilanteisiin. (Tamminen & Vermasvuori & Niemi & Kontula. 1987, 10-11.)

8 Päivähoito Tutkimuksessamme käytetään käsitettä päivähoito, lasten päivähoitolain mukaan. (Laki 36/1973). Laki määrittää päivähoidon tarkoittavan lapsen hoidon järjestämistä päiväkotihoitona, perhepäivähoitona, leikkitoimintana tai muuna päivähoitotoimintana. Päivähoitoa voidaan järjestää joko päiväkodeissa, yksityiskodeissa tai perhepäiväkodeissa. Leikki- tai muuta päivähoitotoimintaa voidaan järjestää niille erityisesti suunnitelluissa paikoissa, esimerkiksi leikkikentillä. Tässä tutkimuksessa olemme keskittyneet päiväkodissa annettavaan kasvatukseen, joten päivähoidolla tarkoitamme päiväkodissa tapahtuvaa päivähoitoa. Monikulttuurisuus Monikulttuurisuus - käsitettä voidaan käyttää eri merkityksissä. Käsitteellä voidaan viitata yleensä erilaisten ihmisten olemassaoloon. Monikulttuurisuus tulisi kuitenkin nähdä myös poliittisena ohjelmana, yhteiskunnan rakenteiden muutoksena. Poliittisena toimintana monikulttuurisuus merkitsee sitä, että yhteiskunnan palveluja kehitetään siitä lähtökohdasta, että palveluiden asiakaskunta on monikulttuurista. Monikulttuurinen yhteiskunta on yhteiskunta, jossa niin eri kulttuurien edustajat kuin eri kulttuurikin pyrkivät elämään tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Eri kulttuurien edustajat ja kulttuurit ovat vuorovaikutuksessa keskenään siten, että ne muodostavat toimivan ja kaikkien yhteiskunnan jäsenien oikeuksia kunnioittavan kokonaisuuden. (Räty. 2002, 46-48.) Tässä tutkimuksessa monikulttuurisuutta tarkastellaan päivähoidon uskontokasvatuksen näkökulmasta. Monikulttuurisen varhaiskasvatuksen

9 lähtökohtana on jokaisen lapsen subjektiivinen oikeus eläviin siteisiin omaan kieleen ja kulttuuriin päivittäisessä toiminnassa. Laadukkaan varhaiskasvatuksen tulee huomioida eri etniset ryhmät nimenomaan osana päivähoidon arkea. Monikulttuurisuus toteutuu silloin, kun kulttuurit voivat elää rinnakkain menettämättä keskeisiä ominaispiirteitään. (STM :n monisteita: 1995:13, 13-14.) 2.2 Uskontokasvatus - osa varhaiskasvatuksen historiaa Uskontokasvatuksen fröbeliläinen perintö Suomalaisen päivähoitojärjestelmän juuret ankkuroituvat 1800-luvun loppupuolelle, jolloin alan työntekijät hakivat oppinsa Saksasta. Friedrich Fröbelin ajatukset loivat tuolloin suuntaviivat nykyiselle varhaiskasvatusajattelulle. Fröbelin (1782 1852) kasvatusperiaatteiden perustan muodostavat eettiset ja uskonnolliset arvot. Fröbelin ajan lastentarhoissa uskontokasvatusta ei nähty erillisenä osa-alueena, vaan kasvatus oli kauttaaltaan uskonnollista. Lastentarhojen tuli toiminnallaan tukea kodin antamaa kasvatusta. Oppiminen ja työ muodostivat leikin lisäksi kasvatuksen peruspilarit. (Salminen. 2001, 6-8.) Uno Cygnaeus kansakoulun isä ja koululaitoksen uranuurtaja on tehnyt merkittävän työn myös lastentarha-aatteen esitaistelijana maassamme. 1800-luvun puolivälissä Uno Cygnaeus (1810 1888) tutustui Saksassa lastentarhatoimintaan, ja toi fröbeliläisen lastentarha-aatteen ensimmäisenä Suomeen. Hänen toivomuksestaan ryhdyttiin rakentamaan lastentarhatoimintaa Suomeenkin. (Hänninen. & Valli. 1986; Salminen. 2001.)

10 Ensimmäisen kansanlastentarhan Helsingin Fröbel laitoksen perusti vuonna 1888 Hanna Rothman. Myöhemmin Rothmanin (1856 1920) työtoveriksi tuli Elisabeth Alander (1859-1940), jota pidetään Hanna Rothmanin ohella Suomen lastentarhatyön uranuurtajana. (Salminen. & Salminen. 1986.) Helsingin Fröbel - laitos oli tarkoitettu köyhien kotien lapsille. Fröbelin ajatukset vaikuttivat suuresti lastentarhan toiminnan tavoitteisiin ja menetelmiin. (Salminen. 2001, 8; Kallioniemi. 2000, 14.) Rothmanin ja Alanderin elämässä näkyi vahva kristillinen vakaumus, joten myös heidän lastentarhansa aatepohjana oli kristillinen etiikka. Kristinusko näkyi merkittävästi kasvatustyössä. Lapset tutustutettiin kristillisiin juhliin ja tapoihin. Lapsille kerrottiin Raamatun kertomuksia ja heidän kanssaan laulettiin hengellisiä lauluja ja rukoiltiin. Rothman ja Alander aloittivat tulevien lastentarhanopettajien koulutuksen 1882. Koulutuksen oppiaineisiin kuuluivat myös uskonto ja etiikka. (Kallioniemi. 2000, 14.) Vuonna 1936 annettiin lastensuojelulaki, jonka tavoitteena oli lasten päivähoidon edistäminen: Kunnat velvoitettiin ylläpitämään päiväkoteja. Päivähoidon järjestämistä perusteltiin jo tuolloin kahdesta eri näkökulmasta: Päivähoito oli toisaalta sosiaalista toimintaa, jolla pyrittiin ratkaisemaan naisten ansiotyöhön menemisestä aiheutuneita kotien ongelmatilanteita. Toisaalta taas vedottiin pedagogisiin perusteisiin: Päivähoitojärjestelmä nähtiin oivana keinona sosiaalistaa lapsi yhteiskuntaan ja kasvattaa hänet yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi. (Salminen. 2001, 13.) Varhaiskasvatuksessa noudatettiin 1950 - luvulla edelleenkin Rothmanin ja Alanderin viitoittamaa tietä. Uskontokasvatuksen tavoitteissa korostettiin vuosisadan alusta lähtien aina 1950 - luvulle saakka lapsen minäkuvan

11 rakentumista, suhdetta toisiin ihmisiin ja turvallisuuden kokemista Jumalan lapsena. (Salminen. 2001, 13-14.) Varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksen historiallis-yhteiskunnallinen viitekehys 1950 - ja 60 luku oli uskontokasvatuksen tutkimuksen voimistumisen aikaa. Tunnetuimpia 50- ja 60 luvun taitteen lasten uskonnollisen kehityksen tutkijoita oli Ronald Goldman, joka tutki kuusivuotiaiden uskonnollista ajattelua käyttäen apunaan haastattelua ja uskonnollisiin tilanteisiin liittyviä piirroskuvia sekä joidenkin Raamatun kertomusten tulkintaa. (Salminen. 2001,15.) 1970-luvulla paineet päivähoidon tarjoamisen lisäämiseksi kasvoivat erityisesti työvoimapoliittisista syistä eli naisten työssäkäynnin mahdollistumisen myötä. 1970 luvulla laadullisen päivähoidon kehittäminen pääsi lopulta vauhtiin. Jokaiseen päiväkotiin laadittiin oma toimintasuunnitelma, jossa lähtökohtana olivat toiminnan tavoitteet ja toimintamuodot. (Brotherus. 2002, 17; Salminen. 2001, 21.) Vuonna 1973 astui laki lasten päivähoidosta voimaan. Tuolloin määriteltiin virallisesti päiväkoti, perhepäivähoito ja ulkona ja sisällä tapahtuva lasten leikintoiminnan ohjaus ja valvonta päivähoitomuodoiksi. Lastentarha institutionaalisen varhaiskasvatuksen nimikkeenä jäi historiaan: Lastentarha - nimike korvattiin päiväkoti termillä. (Salminen. 2001, 20 21.) Päivähoitolaki (36/1973) ja sitä täydentävä asetus (279/1973) määrittelivät kehittämistyön puitteet. Aikaisemmin lastentarhain toimintaa sääteli vain laki vain lastentarhain valtionavusta (296/1927), mutta se ei sisältänyt mitään säännöksiä toiminnan kasvatustavoitteista. Vuoden 1973 laissa joka oli luonteeltaan ns.

12 puitelaki ei vielä suoranaisesti puututtu päivähoidon kasvatustavoitteisiin ja - sisältöihin. (Salminen. 2001, 21; Kallioniemi. 2000,15.) 1980-luvulla päivähoitosuunnitelmaa ryhdyttiin kokonaisvaltaistamaan. Tuolloin laadittiin omat suunnitelmat alle 3-vuotialle ja 3-5 -vuotiaille lapsille sekä kuusivuotiaiden lasten esiopetukselle. Suunnitelmissa korostettiin vanhempien kanssa tehtävän yhteistyön merkitystä. Ne antoivat myös mahdollisuuden rinnakkaisohjelman järjestämiseen uskontokasvatuksen ajaksi, jos vanhemmat eivät halunneet lapsensa siihen osallistuvan. Kehittämistyön tuloksena syntyi 1980 Päivähoidon kasvatuskomitean mietintö, joka on edelleen yleisohjeena varhaiskasvatuksen tavoitteille. (Kallioniemi. 2000,19.) Vuonna 1983 astui voimaan lasten päivähoitolain lakimuutos (304/83), jolloin päivähoidon kasvatukselliset tavoitteet lisättiin lakiin. Tavoitteiden mukaan päivähoidon tulee tukea perheitä heidän kasvatustehtävässään ja edistää lapsen persoonallisuuden tasapainoista kehitystä. Laki määritteli myös lapsen uskonnollisen kasvatuksen osaksi päivähoidon kokonaisuutta. Tällöin säädettiin päivähoidon tehtäväksi muun muassa tukea lapsen eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien ja holhoojan vakaumusta (Ks. luku 1.3). (Saarinen. 2002, 11; STM:n monisteita 1995:13, 5.) 1980-luvulla laatukeskusteluissa korostettiin lasten, perheiden ja päivähoidon erilaisuutta. Nousukauden jälkeen 1990-luvun lama yllätti myös päivähoidon. Laatukeskusteluissa ja tutkimuksissa alettiin resurssien ja reunaehtojen ohella kiinnittää huomiota kasvatusprosessin sisältöön. (Brotherus & Hytönen & Krokfors. 2002,18.) 1990 luvulla esiopetus sekä sen kehittäminen on noussut haasteeksi varhaiskasvatukselle ja alkuopetukselle. Vuoden 1996 alussa voimaan tullut

13 päivähoitolaki velvoittaa kuntia tarjoamaan kaikille 6-vuotiaille lapsille esiopetusta. Vuoden 1996 alusta alkaen kaikilla alle kouluikäisillä lapsilla on lasten päivähoidosta annetun lain mukaan oikeus kunnalliseen päivähoitopaikkaan. (Brotherus ym. 2002, 18.) Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (1996) esiopetus liittyy kiinteästi sekä varhaiskasvatukseen että alkuopetukseen. Opetussuunnitelman perusteissa korostetaan esiopetuksen olevan osa elinikäistä oppimista. Perusopetuslaissa (1998) mainitaan esiopetus osana varhaiskasvatusta ja esiopetuksen tavoitteiksi esitetään lasten oppimisedellytysten parantaminen. (Brotherus ym. 2002, 18.) Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet vahvistettiin joulukuussa 2000 ja niiden pohjalta laaditut uudet esiopetussuunnitelmat on otettu käyttöön viimeistään syksyllä 2002. Perusteiden mukaan yhtenä esiopetuksen sisältöalueina ovat etiikka ja katsomuskasvatus. Perustuslain 6 säännösten puitteissa esiopetukseen sisältyy uskontokasvatusta ja sille vaihtoehtoista elämänkatsomustietokasvatusta. (Saarinen. 2002, 11.) Esiopetus osana varhaiskasvatusta on vuotta ennen oppivelvollisuuden alkamista tarjottavaa suunnitelmallista opetus- ja kasvatustyötä. Esiopetuksen tehtävänä on edistää lapsen suotuisia kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytyksiä. Varhaiskasvatus ja siihen kuuluva esiopetus sekä perusopetus muodostavat lapsen kehityksen kannalta johdonmukaisesti etenevän kokonaisuuden. Esiopetuksen järjestämisessä tulee siten ottaa huomioon toisaalta muun varhaiskasvatuksen ja toisaalta perusopetuksen tavoitteet ja sisällöt. Riippumatta siitä, toteutuuko esiopetus erillisryhmässä tai yhdistettynä muiden ikäryhmien kanssa, sen tavoitteet ja omaleimaisuus on kuitenkin aina otettava huomioon. (www.stakes.fi/varttua. Suomalaisen varhaiskasvatuksen järjestelmä. Es iopetus)

14 Lain ja tavoitteiden tasolla uskontokasvatus on siis ollut osa varhaiskasvatuksen kokonaisuutta. Arkikäytännöt ovat vaihdelleet. Uskontokasvatus on erittäin tärkeää monikulttuurisessa ympäristössä. Usein sitä kuitenkin pidetään vaativana ja vaikeana, joten se saatetaan jättää lähes kokonaan varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Kuitenkin uskontokasvatus avaa lapselle maamme kulttuurisia juuria ja kokemuksen liittymisestä ja jatkuvuudesta. Kulttuuri - identiteetin syvenemiseen uskontokasvatus antaa rakennusaineita. (Saarinen. 2002,11.) 2.3 Uskontokasvatuksen asema ja tavoitteet Päivähoidon perustana oleva laki lasten päivähoidosta määrittelee kasvatusalueet seuraavasti: Lapsen iän ja yksilöllisten tarpeiden mukaisesti päivähoidon tulee yleinen kulttuuriperinne huomioon ottaen edistää lapsen fyysistä, sosiaalista, ja tunne-elämän kehitystä sekä tukea lapsen esteettistä, älyllistä, eettistä ja uskonnollista kasvatusta. Uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa on kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta. Edistäessään lapsen kehitystä päivähoidon tulee tukea lapsen kasvua yhteisvastuuseen ja rauhaan sekä elinympäristön vaalimiseen. (So 203 1luku 2a 25.3 1883/304.) Vuonna 1976 Kirkon kasvatusasiain keskus valmisteli muistion Päivähoidon uskontokasvatuksen tavoitteet. Uskontokasvatuksen tavoitteiden määrittelyssä lähtökohdan muodostaa lapsen uskonnollinen kehitys. Uskontokasvatuksen tavoitteita suunniteltaessa katsottiin lisäksi tärkeäksi ottaa huomioon YK:n ihmisoikeuksien ja lastenoikeuksien julistukset sekä suomalainen lastentarhaperinne.

15 Suunnittelussa otettiin lisäksi huomioon vuoden 1971 koulutuskomitean mietintö, opetussuunnitelmakomitean mietintö, esikoulukomitean mietintö, peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö 1 ja 2, laki lasten päivähoidosta ja varhaiskasvatuksen henkilökunnan koulutuskomitean mietintö sekä päivähoidon kasvatustavoitteita koskeva alustava muistio. (Kasvatustavoitekomitean mietintö. 1980, 15-16.) Kirkon kasvatusasiain keskuksen muistiossa (1976) hahmottuu yleisperiaate, jonka tavoitteena on tukea kodin uskonnollista ja eettistä kasvatusta. Lapselle tulee antaa valmiuksia kohdata ympäristönsä uskonnollisen elämän ilmiöitä. Kasvuympäristön tulee myös tarjota virikkeitä lapsen oman uskonnollisuuden ja eettisyyden kehittymiselle sekä elämänkatsomuksen muodostumiselle. ( Kasvatustavoitekomitean mietintö. 1980,16.) YK:n ihmisoikeuksien julistuksen pohjalta syntyivät päivähoidon uskontokasvatukseen seuraavat periaatteet: 1) Päivähoidon uskontokasvatuksessa tulee ottaa huomioon uskonnonvapauden periaate 2) Lapsen vanhemmilla on oikeus valita lapsensa uskonnollisen kasvatuksen laatu. (Salminen. 2001, 21 22.) Kasvatustoiminnassa tavoitellaan aina lapsen parasta. Kasvatustavoitteiden taustalla ovat Päivähoidon kasvatustavoitekomitean mukaan kulttuuri, yhteiskunta ja ihmiskäsitys. Suomalaisen kulttuurin perustana ovat kristillinen usko, talonpoikaiskulttuuri ja työväenkulttuuri. (Ahteenmäki - Pelkonen.1993,13.) Päivähoidon kasvatustavoitekomitea on mietinnössään tarkastellut kasvatusalueita kolmesta näkökulmasta ja asettanut tavoitteet uskontokasvatukselle seuraavasti: 1. Hoito- ja kasvatusympäristölle asetettava tavoite:

16 Lapsi pääsee osalliseksi juhlapyhien perinteestä ja hän saa tietoa kristinuskon keskeisestä sisällöstä ja kulttuuriperinnöstä. 2. Hoidolle ja kasvatukselle asetettava tavoite: Lasta ohjataan suhtautumaan kunnioittavasti uskonnolliseen vakaumukseen ja erilaisiin katsomustapoihin. 3. Lapsen toiminnalle ja kasvatukselle asetettava tavoite: Lapsi saa vastauksia uskonnollisiin kysymyksiinsä ja mahdollisuuden hiljentyä. (Kasvatustavoitekomitean mietintö. 1980,107.) Eettinen kasvatus sisältyy yleensä päivähoidon kasvatustavoitteissa uskontokasvatukseen. Kasvatustavoitekomitea on mietinnössään (1980) erottanut eettisen kasvatuksen uskontokasvatuksesta, koska molemmat ovat tärkeitä asioita lapsen kasvatuksessa. Eettiseen kasvatukseen kuuluu toisten ihmisten kunnioittaminen, joka on yleismaailmallista, eikä pelkästään kristinuskoon liittyvää. Näin voidaan parhaiten ottaa huomioon eettisen kasvatuksen kaikille yhteinen aines ja voidaan kunnioittaa uskonnon vapauden periaatetta uskonnonvapauslain mukaisesti. (Kasvatustavoitekomitean mietintö. 1980, 137.) Eettiselle kasvatukselle on määritelty seuraavat tavoitteet: 1. Hoito- ja kasvatusympäristölle asetettava tavoite: Lapsessa kehitetään rakkautta ja vastuuta lähiympäristöä, kotiseutua, kotimaata ja sen ihmisiä, kulttuuria ja luontoa kohtaan ja häntä opetetaan suhtautumaan kielteisesti väkivallan käyttöön ristiriitojen ratkaisussa niin ihmisten kuin kansojen välisissä suhteissa. 2. Hoidolle ja kasvatukselle asetettava tavoite: Lasta ohjataan ymmärtämään käyttäytymisen syitä ja seurauksia sekä anteeksipyytämisen ja antamisen merkitys ihmisten välisissä suhteissa. 3. Lapsen toiminnalle ja kasvatukselle asetettava tavoite: Lapsi saa kokemuksia, jotka ohjaavat häntä inhimillisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä opettavat häntä auttamaan muita ja

17 ymmärtämään, mikä on hyvää, oikeaa ja rehellistä yksilön ja yhteisön kannalta. (Kasvatustavoitekomitean mietintö. 1980, 107.) Päivähoidon uskonnollinen kasvatus on luonteeltaan yleiskristillistä ja ekumeenista kasvatusta. Kasvatuksen tarkoituksena ei ole ohjata lapsen uskonnollista vakaumusta, vaan se on vanhempien tehtävä. Uskontokasvatuksen tehtävänä on tiedon ja kokemuksen välittäminen. Kasvatukseen kaikkien lasten tulisi voida osallistua riippumatta vanhempien vakaumuksesta. Kasvatustavoitteet onkin tehty väljiksi sen vuoksi, että kaikilla päivähoidon kasvattajilla olisi mahdollisuus toteuttaa uskonnollista kasvatusta heidän vakaumuksestaan riippumatta. (Kallioniemi. 2000, 17.) Esiopetukselle laadittiin uudet opetussuunnitelman perusteet vuonna 2000. Syksystä 2001 lähtien jokaisella esiopetusikäisellä eli jokaisella kuusivuotiaalla lapsella on oikeus osallistua esiopetukseen. Uskontokasvatus on otettu huomioon myös esiopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa. Esiopetukseen tulee sisältyä eettistä kasvatusta, kulttuurista katsomuskasvatusta ja uskontokasvatusta sekä vaihtoehtoisesti uskontokasvatukselle elämänkatsomustietokasvatusta. Lapsen huoltaja voi valita osallistuuko lapsi järjestettyyn uskontokasvatukseen, elämänkatsomustietokasvatukseen tai muuhun opetukseen. (Opetushallitus. 2000,12.) Esiopetuksessa eettinen kasvatus on mukana kaikessa ryhmän toiminnassa ja se on kaikille lapsille yhteistä. Eettisen kasvatuksen avulla kehitetään lapsen itsetuntoa ja sosiaalisia vuorovaikutustaitoja. Kulttuurinen katsomuskasvatus on myös kaikille lapsille yhteistä, jossa tarkoituksena on kehittää lapsen katsomuksellista ajattelua. Kulttuurisessa katsomuskasvatuksessa tutustutaan sekä oman katsomuksen kulttuuriin ja muihin lapsiryhmässä edustettuina oleviin uskontoihin ja katsomustapoihin. Uskontokasvatuksen kautta lapsilla on

18 puolestaan mahdollisuus tutustua uskontoon kuuluviin asioihin, esimerkiksi uskonnollisiin juhliin. Lapset oppivat tuntemaan miksi ja miten juhlia vietetään. Uskonnollisen kasvatuksen avulla lapset saavat mahdollisuuden tutustua myös oman uskonnon keskeisiin sisältöihin. (Opetushallitus. 2002,12.) Kesäkuussa 2003 voimaan astunut uskonnonvapauslaki (N:o 453/2003) vaikuttaa osaltaan myös päivähoidon uskontokasvatukseen. Uskonnonvapaus on perustuslain 11 turvaama oikeus. Päivähoitoikäisen lapsen kohdalla oikeutta käyttää huoltaja. Uuden lain mukaan vanhemmat voivat yhdessä päättää lapsensa uskonnosta. Aikaisemmin lapsen uskonto määräytyi äidin uskontokunnan mukaan. Päivähoidossa henkilökunnan on kunnioitettava vanhempien toiveita. Uskontokasvatusta toteutetaan päivähoidossa enemmistön uskontokunnan mukaisesti. Siihen voivat osallistua myös muuta uskontokuntaa edustavat lapset vanhempien toivomusten mukaisesti. Lapsille, jotka eivät osallistu kristilliseen uskontokasvatukseen, on järjestettävä omaa uskontokasvatusta oman uskontokunnan mukaisesti, mikäli lapsia on tarpeeksi. Vähimmäismäärä on kolme lasta. (Petäjä. 2001,14.) 2.4 Uskonto suomalaisessa päivähoidossa Uskontokasvatus on tärkeä osa lapsen kasvatusta erityisesti ympäristössä, jossa on monikulttuurisia lapsia. Tosin se usein koetaan vaikeana asiana. Päivähoidon uskontokasvatuksen avulla lapsen tietoisuus kulttuurisesta perinteestämme kasvaa. Uskontokasvatus auttaa myös lasta kohtaamaan erilaisia katsomustapoja. (Saarinen. 2002,11.) Uskonto on kulttuurin peruspilari. Us konnolliset merkitykset ovat niin syvällä ajattelussamme, ettemme useinkaan ole niistä edes tietoisia. Suomalaista

19 kulttuuria leimaavat suuresti luterilaisuudesta esiin nousevat perinteet ja tavat. Uskonto koetaan kuitenkin yksityiseksi asiaksi, jonka vuoksi uskontokasvatuksen antaminen voi myös tuntua vaikealta. Uskonnollisuus ilmenee usein elämän merkittävissä käännekohdissa, esimerkiksi läheisen ihmisen kuoleman tai sairastumisen yhteydessä. Lapselle saattaa herätä elämän vaikeissa tilanteissa kysymyksiä, jolloin on tärkeää, että lapsi voi kokea turvallisuutta ja saada vastauksia kysymyksiinsä. (Saarinen. 2002,11.) Uskontokasvatus suomalaisessa päivähoidossa pohjaa luonnollisesti kristilliseen ihmiskäsitykseen. Kristillinen ihmiskäsitys on varsin laaja-alainen, joten sen sisään mahtuu eri uskontokuntien näkemyksiä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ihminen on vastuussa teoistaan Jumalalle. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen ja siksi tulisikin arvostaa ihmisten erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 29.) Lapsen tulee päästä osalliseksi juhlapyhien perinteestä, sillä kristilliset juhlat kuuluvat olennaisena osana suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Juhlat antavat lapsille myös monenlaisia kokemuksia ja elämyksiä. Kullakin juhlalla on oma tyypillinen tunnesävynsä, sävyt vaihtelevat ilosta suruun. Juhlien tunnesävyjen kautta lapset saavat tietoa juhlien merkityksestä. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 52.) Kirkkovuoteen sisältyy kolme suurta juhlapyhää: joulu, pääsiäinen ja helluntai. Juhlapyhät muodostavat laajempia kokonaisuuksia, niihin liittyvine valmistautumisjaksoineen ja juhlanjälkeisine aikoineen. Juhlapyhät myös luontevasti ryhmittävät päivähoidon toiminnan kulkua. (Ahteenmäki - Pelkonen.1993, 52.) Joulu on luterilaisille suuri juhla, jota vietetään Kristuksen syntymän kunniaksi. Se on iloinen ja lämminhenkinen juhla-aika. Päiväkodeissa uskonnollinen kasvatus on

20 erityisesti esillä juuri joulun aikaan. Jouluevankeliumi ja Enkeli taivaan virsi (virsi 21) kuuluvat perinteisesti päiväkotien joulujuhlaan. Joulua edeltävä adventti on valmistautumista jouluun, jolloin lasten kanssa valmistellaan joulua pikkuhiljaa sekä perehdytään joulun sanomaa vähitellen. Joulujuhlaa valmisteltaessa lapsi oppii myös odottamisen taitoa ja pitkäjännitteisyyttä. (Ahteenmäki Pelkonen. 1993, 54.) Pääsiäinen, toinen suurista juhlistamme, on kevään juhla, jota kirkollisena juhlana vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen kunniaksi. Pääsiäisen tapahtumiin liittyy paljon surua, mutta myös suurta iloa. Pääsiäisen sanomaa lasten kanssa käsitellessä ei ole syytä keskittyä liikaa pitkäperjantain kärsimyksiin, mutta tapahtumat on hyvä kuitenkin käydä läpi kokonaisuudessaan siten, että samalla kertaa kerrotaan Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 54 56.) Lapselle on tärkeää, että hän saa kokemuksen ylösnousemuksen ilosanomasta. Kertomusten kautta pääsiäistä käsiteltäessä on muistettava lapsen rajalliset mahdollisuudet ymmärtää kärsimystä. Musiikin värien ja symbolien välityksellä lapsi saa kosketuksen pääsiäisen tunnelmaan ja samalla sen sanomaan. Ilosanoman tulee välittyä lapselle myönteisenä ja turvallisena. Erilaiset pääsiäisyllätykset valmistavat lasta kokemaan ylösnousemuksen riemua. (Saarinen toim. 2002,130) Helluntaita vietetään Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristikunnan syntymisen muistoksi. Se jää kuitenkin uskontokasvatuksessa merkitykseltään vähäiseksi. Uskontokasvatuksen näkökulmasta helluntain viettoon voisi perehtyä tutustumalla kirkkoon ja seurakunnan toimintaan, sillä helluntailla on tärkeä rooli kristikunnan syntymisen juhlana. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 56.)

21 Kirkollisiin toimituksiin tutustuminen on merkittävä osa päivähoidon uskonnollista kasvatusta. Usein toimitukset ovat lapsille tuttuja, koska he saavat lähi ja perheyhteisönsä kautta kosketuksen kirkollisiin toimituksiin. Kirkollisiin toimituksiin kuuluvat vihkiminen, kaste, konfirmaatio ja hautaan siunaaminen. Toimitusten sisällön tunteminen ja niihin liittyvä tapakulttuuri on tärkeää lapselle yleissivistävässä merkityksessä, joten monikulttuurisillekin lapsille on olennaista päästä osalliseksi suomalaisista perinteistä. Lapsi tuo aina mukanaan kokemuksensa omista juhlaperinteistään päiväkodin arkeen, joten monikulttuurisissa päiväkotiryhmissä syntyy luonnostaan antoisia keskusteluja erilaisista kotien juhlaperinteistä ja tavoista. (Saarinen. 2002, 12-13.) Uskonnollisen kasvatuksen tavoitteena on, että lapsi oppii kunnioittamaan erilaisia maailmankatsomuksia. Yhdessä elämisen edellytyksenä on suvaitsevaisuus ja toisten kunnioittaminen. Keskeisenä periaatteena voidaankin pitää kultaista sääntöä: Kaikki minkä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille (Matt 7:12). (Ahteenmäki Pelkonen. 1993, 67.) Päivähoidon uskontokasvatuksessa tulisi antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Nykypäivän kiireisen ja viriketulvan keskellä on erittäin tärkeää, että lapsi saa mahdollisuuden olla joskus hiljaa ja omassa rauhassa. Monikulttuurisessa ympäristössä on kuitenkin syytä olla selvillä mitä hiljaisuus merkitsee eri kulttuureissa. Tällöin vältytään konflikteilta ja väärinkäsityksiltä. (Heinonen. 2002, 28-30.) Lähes kaikkiin uskontoihin liittyy ajatus hiljentymisestä, niinpä sitä onkin syytä käyttää monikulttuurisessa ympäristössä uskontokasvatusta toteuttaessa. Kynttilät, kuvat, kertomukset ja musiikki auttavat lasta hiljentymään. Päivähoidon arkiset tilanteet voivat luonnostaan myös tarjota mahdollisuuden hiljentymiselle. Lepohetki ja aamun rauhalliset tuokiot ovat tästä hyvänä esimerkkinä. (Heinonen. 2002, 34.)

22 Hiljaisuus voidaan kokea myös negatiivisena asiana. Hiljaisuudessa lapsi voi kohdata olemassaoloonsa liittyvää ahdistusta ja levottomuutta. Lapsen kyky käsitellä ahdistusta on kuitenkin rajallinen. Aikuisen tulisikin luoda turvallinen ympäristö, jossa lapsi voi purkaa ja työstää erilaisia tunteita ja kokemuksia. Yhteinen hiljentymisen kautta sekä aikuinen että lapsi voivat kokea itsensä turvattomaksi ja riippuvaiseksi ja samalla kokea yhteisöllisyyttä sekä tulleensa suojelluksi ja kaivatuksi. Hiljentyminen ja siihen liittyvät kuvat ja symbolit auttavat lasta työstämään ja integroimaan omat olemassaolonsa kokemukset uskonnollisiin kertomuksiin ja riitteihin. Lapsi saa toivoa, lohdutusta ja suunnan sille, kuinka käsittää elämää ja ihmisiä. (Heinonen. 2002, 31-34.) 2.5 Uskonto lapsen elämässä Lapsen uskonnollinen kehitys on osa lapsen koko persoonallisuuden kehitystä ja näin ollen yhteydessä ajattelun kehitykseen, emotionaaliseen, sosiaaliseen ja eettiseen kehitykseen. Uskonnollisen ajattelun kehitystä voidaan kuvata Jean Piaget n kehitysteorian mukaan. Kehitysjärjestys on kaikilla ihmisillä sama, mutta ikärajat voivat vaihdella yksilöllisesti. Piaget`n ajattelun kehityksen kaudet ovat: 1) Sensomotorinen kausi (0-2 v): Painopiste on aistihavaintojen ja motoriikan kehittymisessä ja yhdistämisessä. 2) Esioperationaalinen kausi (2-6/7 v): Sisältää esikäsitteellisen ja intuitiivisen vaiheen; lapsi ei pysty loogiseen ajatteluun. 3) Konkreettisten operaatioiden vaihe (6/7-11/12 v): Lapsi pystyy ajattelemaan loogisesti konkreettisia ilmiöitä ja tapahtumia. 4) Formaalisten operaatioiden vaihe (11/12 v alkaen): Lapsi osaa ajatella ilman suoraa liittymää konkreettiseen maailmaan; hän voi esim. testata eri

23 vaihtoehtoja ajatuksen tasolla, viemättä niitä käytäntöön. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 41 42.) Englantilainen Roland Goldman on soveltanut Piaget`n teoriaa uskonnolliseen ajatteluun. Hän jakaa uskonnollisen ajattelun kolmeen vaiheeseen: 1. Esioperationaalinen eli intuitiivinen uskonnollinen ajattelu 0-7/8 vuoden älykkyysikä 2. Konkreetti uskonnollinen ajattelu (7/8-13/14 v) 3. Abstrakti eli varsinainen uskonnollinen ajattelu (13/14 vuoden älykkyysiästä alkaen). Päivähoitoikäiset lapset sijoittuvat esioperationaalisen uskonnollisen ajattelun vaiheeseen. Lapsen ajattelu on minäkeskeistä ja epäjohdonmukaista. Päättely etenee katkelmallisesti yksityiskohdasta toiseen. Lapsi ei osaa erottaa pääasioita sivuseikoista. Lapsi pystyy käsittelemään vain yhtä ongelmaa kerrallaan ja sekin tapahtuu voimakkaasti yksinkertaistaen. (Ahteenmäki - Pelkonen. 1993, 42.) Käsitys Jumalasta etenee Goldmanin mukaan em. vaiheille ominaisella tavalla. Esioperationaalisessa vaiheessa jumalakuva on antropomorfinen eli Jumalalle annetaan ihmisen piirteitä ja ominaisuuksia. Konkreettisessa vaiheessa lapsi antaa Jumalalle sekä inhimillisiä että yli-inhimillisiä piirteitä. Abstraktissa vaiheessa Jumalasta puolestaan käytetään inhimillisiä ilmaisuja tietoisesti vertauskuvina. (Ahteenmäki - Pelkonen.1993, 43.) Jumalakuva alkaa kehittyä lapsella jo hyvin varhaisessa elämän vaiheessa. Vanhemmilta ja muilta lapselle tärkeiltä ihmisiltä saadut kokemukset vaikuttavat jumalakuvan muodostumiseen. Noin viisivuotiaana varhaiset muistot ja tunteet alkavat muuttua sisäisiksi käsityksiksi. Ana-Maria Rizuto on esittänyt, että lapsi yleensä ajattelee Jumalassa olevan samoja piirteitä kuin vanhemmissaan. Käsitys

24 muuttuu kuitenkin kaiken aikaa lapsen kasvaessa. Lapsi säilyttää ja hyväksyy osan vanhemmilta peräisin olevista näkemyksistä, mutta toiset näkemykset lapsi taas hylkää. Myöhemmin jumalakuvaan tulee lisäksi hengellisiä piirteitä. (Tamm.1988, 12-13.) Sadut ja kertomukset toimivat suurena virikkeiden antajana jumalakuvan synnyssä. Kuusivuotiaana lapsi ottaa vaikutteita jumalakäsitykseensä kahdesta eri ympäristöstä. Toisen ympäristön muodostaa koti ja perhe, johon kuuluvat myös muut lähimmät sukulaiset. Toisena ympäristönä toimii seurakunta ja seurakunnan työntekijöiden antama opetus. Nämä kaksi ympäristöä, koti ja seurakunta, eroavat kasvatuksellisesti toisistaan suuresti. Seurakunnan antama opetus on teologisempaa kuin kodin opetus: Lapsi pääsee myös osaksi uskontoon liittyvistä rituaaleista ja merkityksistä. Kodin antama opetus puolestaan liittyy lähinnä käytännön elämään. (Tamm.1988, 34 36.) Moraalin kehittyminen Etiikka ja moraali liittyvät kiinteästi uskontoon. Eettiset ja moraaliset arvot, kuten anteeksiantaminen ja oikeudenmukaisuus, ovat kuitenkin asioita, jotka eivät ole riippuvaisia uskonnosta ja ihmisen uskosta Jumalaan. Uskonnolla katsotaan kuitenkin olevan moraalia vahvistavia tekijöitä. Ihminen, jolle uskonto on tärkeä osa elämää, kokee moraaliset arvot myös tärkeäksi. (Tamm.1988, 88.) Lapsen moraalin kehittymiseen vaikuttaa suuresti lapsen kasvuympäristö. Ensin lapsi omaksuu vanhempiensa edustamia arvoja. Myöhemmässä vaiheessa lapsen moraaliin voivat vaikuttaa, ystävät, opettajat ja yhteiskunta. Hyvin kehittynyt itsetunto edesauttaa lapsen moraalin kehittymistä. (Tamm. 1988, 90.)

25 Piaget`n mukaan laps i tajuaa jo hyvin varhain mikä on oikein ja väärin, hyvää ja pahaa sekä mikä on sallittua ja kiellettyä. Kaksivuotiaalla lapsella on jo jonkinlainen käsitys siitä, mikä on hänen omaansa ja mikä on jonkun toisen omaa. Tietyt rutiinit koetaan tärkeäksi ja ne luovat turvallisuutta. Lapsi ymmärtää jo 4 7 -vuotiaana sääntöjä ja on niiden noudattamisessa hyvin absoluuttinen. 7 10 -vuotiaana lapsi alkaa vähitellen ymmärtää, että säännöt ovat sopimuksia ja käytöstapoja, jotka ohjaavat ihmisten kanssakäymistä. Lapsi on 10 12 -vuotiaana selvillä siitä, että säännöt ovat molemminpuolisia sopimuksia ja siten sääntöjä on mahdollista muuttaa. Lapsi kuitenkin haluaa noudattaa etenkin sääntöjä, joita on ollut itse luomassa. (Tamm.1988, 99-101.) Lawrence Kohlberg on luonut teorian moraalin kehittymisestä Piaget n teorian pohjalta. Moraali kehittyy lapsella Kohlbergin mukaan kuuden toisiaan seuraavan vaiheen kautta. Vaiheet koskevat kaikkia ihmisiä, mutta yksilöllisiä eroja on siinä kuinka nopeasti lapsi siirtyy vaiheesta toiseen. (Tamm. 1988, 108.) Ensimmäisessä vaiheessa moraali on riippuvainen tottelemisesta ja rangaistuksesta. Totteleminen on hyvää ja tottelemattomuus rangaistavaa. Säännöt ovat ehdottomia ja niiden rikkomisesta on rangaistava. Sääntöjen varsinainen merkitys ei ole vielä selvillä, vaan sääntöjä noudatetaan, että välttyisi rangaistukselta. (Tamm. 1988,108.) Ihminen pyrkii toisen vaiheen aikana tyydyttämään omat tarpeensa. Moraali on silmä silmästä, - hammas hampaasta moraalia. Vaikka oma minä on yhä keskipiste, toiset tiedostetaan. Lapset alkavat vähitellen kasvaa ulos minäkeskeisyydestä. (Tamm. 1988, 109.) Kolmannessa vaiheessa toiminnan takana olevat pyrkimykset tulevat tärkeäksi. On tärkeää täyttää ympäristön asettamat odotukset. Ihminen näkee itsensä suhteessa

26 toisiin ihmisiin ja hänen tekonsa tähtäävät yhteiseen hyvinvointiin. Tälle kehitystasolle päästään yleensä vasta nuoruusvuosina, harvoin lapsuusvuosina. (Tamm.1988, 109.) Aikuinen ihminen yltää moraalin kehittymisen neljänteen vaiheeseen, jolloin hän liittyy laajempaan sosiaaliseen kokonaisuuteen. Hän haluaa pitää yllä sosiaalista järjestystä ympäristössään. Hän haluaa olla lainkuuliainen kansalainen. Hän on valmis alistamaan omat etunsa suuremman ja kattavamman systeemin hyväksi. (Tam m. 1988, 110.) Viidennessä vaiheessa moraalikäsitys yhä laajenee. Tässä vaiheessa on moraalisesti oikein, kun toiminta tähtää mahdollisimman monien yksilöiden mahdollisimman suureen hyötyyn. Ihminen on tietoinen siitä, että moraaliset arvioinnit ovat suhteellisia. Hän ymmärtää, että on olemassa erilalisia näkemyksiä. Lait ja järjestys vallitsevat, mutta niistä voidaan poiketa erityisessä tilanteessa. (Tamm.1988,110.) Lopulta kuudennessa vaiheessa oikea toiminta perustuu yksilön sisäisiin ja vapaaehtoisesti valittuihin eettisiin periaatteisiin, jotka eivät välttämättä ole sidoksissa lakiin. (Tamm. 1988, 110.) Päivähoidon uskontokasvatuksessa tulisi huomioida, että lapsen uskon maailma on paljon laaja-alaisempaa kuin heidän käsityksensä Jumalasta tai Raamatun kertomuksista. Uskontokasvatuksessa on myös tärkeää ottaa huomioon lapsen ajattelun kehitystaso. Oppisisällöt tulee valita tarkoin lapsen kehitystason mukaisesti. Liian vaikeat käsitteet voivat estää lapsen uskonnollista ja spirituaalista kehitystä. (Tirri. 2001, 4.) Lapsen uskonmaailmaan päästään sisään kokonaisvaltaisemmin tutustumalla spirituaaliseen maailmaan. Uskonto, moraali ja spiritualiteetti ovat läheisessä

27 yhteydessä toisiinsa, mutta niillä on kuitenkin selkeitä eroja. Spiritualiteetti voi usein ilmetä uskonnon ja moraalin kautta, mutta se voi saada myös muitakin ilmenemismuotoja. Spiritualiteetti voidaan nähdä inhimillisenä ominaisuutena, jolle on ominaista tietynlainen herkkyys ja tietoisuus. (Tirri. 2001, 4.) Tilanteet, jotka tarjoavat hyvän mahdollisuuden oppia tuntemaan lapsen spiritualiteettia ovat esimerkiksi syntymä, kuolema, suru, rakkaus, juhlat, epäonnistuminen, ja palkinnon saaminen. Lapsen spiritualiteetin tunnistamisessa voivat auttaa tietyt toiminnat, kuten musiikki, piirtäminen ja maalaaminen. Erilaiset symbolit ovat uskonnon kieltä. Herkkyys uskonnollisille symboleille ja riiteille ilmentävät lapsen spiritualiteettia. Jotta ihminen ymmärtäisi uskontoa, hänen tulee osata tulkita erilaisia symboleja. Uskonnon oppiminen voidaan nähdä jatkuvana oppimisprosessina, jossa kodin, kirkon ja yhteiskunnan antama uskontokasvatus ovat tärkeitä. (Tirri. 2003, 102 105.) 3. MONIKULTTUURISUUS USKONTOKASVATUKSEN HAASTEENA 3.1 Uskontokasvatuksen uudet haasteet Monet suomalaisen elämänmuodon mallintajat ovat peräisin luterilaisesta perinteestä. Uskonnolliset ja katsomukselliset kysymykset vaikuttavat jokaisen ihmisen ajattelun taustalla. (Åsvik. I. 2002, 12.) Päivähoidon uskontokasvatus on perinteisesti ollut enemmistön uskontokunnan mukaista, joten päiväkotien lapset ovat olleet kiinni kirkkovuoden perinteissä ja juhlissa. Suomalaisen yhteiskunnan lisääntyvä monikulttuurisuus tuo kuitenkin

28 mukanaan omat haasteensa päivähoidon uskonnollisen kasvatuksen toteuttamiselle. (Åsvik. I. 2002, 12.) Onnistuneen uskontokasvatuksen edellytyksenä on se, että uskonnollisista asioista keskustellaan avoimesti ja myös kirkkoon kuulumattomat voivat osallistua keskusteluun. Päiväkodin lapsiryhmissä voi nykyisin olla moniin eri kulttuureihin sekä uskontokuntiin kuuluvia lapsia, joten uskontokasvatus vaatii eriyttämistä. (Åsvik. II. 2002, 14.) Eritytetty uskontokasvatus saattaa kuulostaa työläältä, mutta hyvällä suunnittelulla se onnistuu ilman ylimääräistä työtä. Päivähoidon henkilöstön täytyy kuitenkin pohtia, mitä korvaava opetus voisi olla, tai haluavatko vanhemmat lapsensa erilaisesta uskonnollisesta taustasta riippumatta osallistuvan enemmistön uskontokasvatukseen. Tosin eriyttämistä tarvitaan vain, jos vähemmistöön kuuluvien lasten vanhemmat eivät halua lastensa osallistuvan valtaväestön uskontokasvatukseen. (Åsvik. I. 2002, 12.) Päiväkodissa uskontokasvatus pitäisi eheyttää osaksi arkea, sillä lasten kysymykset eivät yleensä ajoitu pelkästään opetustuokioille ja kirkkoretkille. Eheytetty opetussuunnitelma tarjoaa mahdollisuuden käsitellä ja elää lasten kanssa uskonnollisia kysymyksiä sekä pohdintoja luonnollisena osana esillä olevaa teemaa. Siten lapsi oppii mieltämään uskonnon luontevaksi osaksi elämää. Uskontokasvatuksen rajaaminen ainoastaan seurakunnan pitämiin pyhäkouluhetkiin ei ole kovin suotavaa. (Åsvik. I. 2002, 14.) Esiopetukseen kuuluva kulttuurinen katsomuskasvatus on tarkoitettu kaikille lapsille ja se sisältää asioita, jotka jokaisen Suomessa asuvan olisi syytä tuntea omasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta taustastaan riippumatta. Kulttuurinen katsomuskasvatus tutustuttaa lapset suomalaiseen kulttuuriperinteeseen, joka perustuu vahvasti luterilaisuuteen. Se on myös enemmistön turva, sillä sen avulla

29 kasvattaja voi ottaa sekä uskontoon että kulttuuriin liittyviä elementtejä mukaan kalenterivuoden kuluessa. (Åsvik. I. 2002, 12 13.) Uskontokasvatuksen tulisi sisällyttää toimintaan niin, että kenellekään ei jää syrjäytymisen tunnetta. Retket ja isot juhlapyhät vaativat aina neuvottelua, kokevatko vanhemmat kirkkovierailun uskonnon harjoittamisena vai tutustumisena kulttuuriin ja tapoihin. Hyvin suunniteltu ja ajoissa hoidettu konsultointi sekä keskustelu vanhempien kanssa, eheytetyn toiminnan juostava suunnittelu ja työtapojen rikkaus turvaavat laadukkaan opetuksen ja kasvatuksen kaikille lapsille. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus ristiriidattomaan ja turvalliseen kasvuun myös päiväkodissa. (Åsvik. I. 2002, 12.) Uskonto luo kulttuurin perustan, joten maahanmuuttajataustaisten lastenkin on tärkeää saada tutustua suomalaiseen kulttuuriperinteeseen. Lakiteksti ja kasvatustavoitteet oikeuttavat ja velvoittavat ammattikasvattajat toteuttamaan uskontokasvatusta, mutta monikulttuurisuus tuo mukanaan omat haasteensa uskontokasvatuksen käytännön toteutukselle. Tavoitteeksi asetetut osallisuus juhlapyhien perinteestä sekä tieto kristinuskon keskeisestä sisällöstä ja kulttuuriperinnöstä sopii uskontokasvatuksen lähtökohdaksi myös monikulttuurisessa ympäristössä: Maahanmuuttaja lapsen tutustuminen elinympäristönsä kulttuuriin ja tapoihin edesauttavat hänen kotoutumistaan uuteen yhteiskuntaan. (Kalliala. 2001, 171.) Oma uskonnollinen traditio antaa ihmiselle mahdollisuuksia pohtia ja analysoida elämäänsä, sillä vain tuntemalla oman taustansa lapsi voi hyväksyä sekä itsensä että toisesta kulttuurista ja uskonnosta tulevan tasavertaisena ystävänä. (Åsvik. I. 2002, 12 13.) Lasten päivähoitolaissa olevaa asetusta (N:o 1336) muutettiin 22.12.1994. Asetuksen mukaan päivähoidossa on huomioitava kulttuurivähemmistöihin

30 kuuluvien lasten oma kieli ja kulttuuri sekä tuettava niitä yhdessä kyseessä olevan kulttuurin edustajien kanssa. (Keres. 1997, 29.) Erityisesti maahanmuuttajataustaisten lasten vanhempien kanssa yhteistyö uskontokasvatuksen tiimoilta on haastavaa, sillä keskustelu vaatii aikaa. Päivähoitoon tulovaiheessa maahanmuuttajaperhe ei ehkä tunne suomalaista kulttuuria. Niinpä työntekijöiden tehtävänä on huolehtia siitä, että uskontokasvatuksen sisällöistä ja toteuttamisperiaatteista keskustellaan mahdollisuuksien mukaan vanhempien kanssa. (Saarinen. 2002, 15.) Maahanmuuttajille uskontokasvatus merkitsee omalta osaltaan mahdollisuutta tutustua tulomaan kulttuuriin. Erityisesti juhlapyhien perinteen avaavat maahanmuuttajataustaiselle lapselle vuoropuhelun oman uskontonsa ja tulomaansa kulttuurin välillä. (Saarinen. 2002, 15.) Päivähoidon uskontokasvatuksen tavoitteena on antaa maahanmuuttaja lapselle hyvät eväät kulttuurien välillä tasapainoilemiseen sekä vahvistaa lapsen omaa kulttuuritietoisuutta. 3.2 Menetelmiä uskontokasvatuksen toteuttamiseen Uskontokasvatusta voidaan toteuttaa päivähoidossa monenlaisten menetelmien avulla. Tässä luvussa ovat tarkastelussa uskonnollisen kasvatuksen eri menetelmät, jotka soveltuvat erinomaisesti monikulttuurisessa ympäristössä toteutettavaan uskontokasvatukseen. Ensin perehdytään satujen ja kertomusten maailmaan sekä draaman ja musiikin merkitykseen päivähoidon uskontokasvatuksessa. Luvun lopussa käsitellään kuvallisen ilmaisun menetelmiä.

31 3.2.1 Sadut ja kertomukset Sadut lapsen uskonnollisen kehityksen tukena Sadut ja tarinat ovat ihmiskunnan aarreaitta, kokoelma elämänviisautta ja kulttuuritapoja (Välivaara, C. 1996, 144). Sadut voivat tukea lapsen myönteistä minäkehitystä sekä ohjata häntä empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Lastenkirjallisuus voi myös auttaa ymmärtämään eri etnisten ryhmien välisiä kulttuurisia yhtäläisyyksiä ja eroja sekä toimia näin sillanrakentajana eri kulttuurien välillä. Kulttuuriperimää sekä sen arvoja ja ihmissuhdemalleja välittäessään sadut ja tarinat voivat myös tukea maahanmuuttajalapsen kulttuuri-identiteetin muodostumista. (Välivaara. 1997, 46 47.) Monikulttuurisuus tuo oman leimansa työskentelyyn päiväkotiryhmässä. Eri kulttuureista tulevat lapset tuovat mukanaan omat tarinansa, joita on alkuvaiheessa vaikea tavoittaa kielivaikeuksien takia. Sadut sisältävät paljon kulttuurisia aineksia. Ne tutustuttavat meitä toisiin kulttuureihin ja niiden tapoihin. Silloin kuin yhteistä kieltä ei vielä ole, on hyvä turvautua nonverbalisiin keinoihin. (Välivaara.1996, 145 146.) Sadut on nähty epähistoriallisena vastakohtana kristillisen uskon kertomuksille ja niiden on arveltu vaarantavan käsitystä raamatunkertomusten totuusarvosta. Satuja ei enää nähdä vastakohtina muille kertomuksille legendoille tai Raamatun kertomuksille. Sen sijaan painotetaan satujen ns. propedeuttista eli valmistavaa merkitystä Raamatun maailman, ajattelutavan ja kertomusten ymmärtämiselle. Saduista löytyy piirteitä, jotka auttavat lasta ymmärtämään raamatunkertomuksia, koska eräät teemat ja arvot ovat yhteisiä molemmille.

32 Saduista löytyy raamatunkertomusten kaltainen perusasenne; rohkaiseva ja optimistinen. Ne sisältävät toivoa ja elämänuskoa avaten tietä elämäntarkoituksen löytämiseen. (Luumi. III. 2002, 49.) Sadut kertovat totuutta ihmisestä. Sadut myös kertovat meille kuvin siitä, kuinka inhimillinen elämä kaikkina aikoina, siis myös meidän aikanamme, voi onnistua, kuinka sen voi hahmottaa tarkoituksen mukaisesti. Saduissa toistuvat yhä uudelleen ihmiselämän eri perustilanteet ja mallit. Sadun sankarin/sankarittaren tulee tositilanteessa terästäytyä ja osoittautua aidoksi sekä kamppailla urheasti oikean asian puolesta. Satu on myös äärimmäisen realistinen. ( Ylönen & Luumi. 2002, 97.) Maahanmuuttajalapset tarvitsevat aikaa prosessoidakseen sadut ja tarinat sekä kotikielellään että suomeksi. Käsiteltäessä tarinoita lapsiryhmän kanssa on yhdelle teemalle hyvä varata riittävästi aikaa, mieluiten useita kuukausia. Koko lapsiryhmä hyötyy saduista enemmän silloin, kun niitä käsitellään projektityyppisesti pitempinä ajanjaksoina. (Välivaara.1997, 46-47.) Satujen kautta lapsi saa mahdollisuuden kokea turvallisesti erilaisia tunteita, kuten turvaa/turvattomuutta, hyvää/pahaa, iloa/surua, yksinäisyyttä/ystävyyttä. Sadussa lapsi voi kohdata pelkonsa vertauskuviin kätkeytyneenä, hän voi kokea onnistumisen ja hyväksynnän kokemuksia, jotka vahvistavat lapsen minuutta ja itsetuntoa. Myönteinen minäkäsitys puolestaan luo hyvän kasvualustan erilaisuuden hyväksymiselle ja suvaitsevaisuudelle. (Välivaara.1997, 47.) Kertominen ja kertomukset Uskontokasvatuksen eräänä pyrkimyksenä on avata lapselle kokemus mielekkäästä elämästä. Yksi merkittävä kokemusten lähde lapsille on kirjallisuus: