Kielivähemmistöt rajoilla Saamen- ja karjalankielisten rajat ylittävä yhteistyö Alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan näkökulmasta Janne Saarikivi ja Pekka Suutari eurooppatiedotus.fi europainformationen.fi ulkoasiainministeriö utrikesministeriet
SISÄLLYSLUETTELO ESIPUHE Valtionrajat yhdistäkööt vähemmistökieltemme puhujat 3 5 Sakari Linden Kirjoittaja on Suomalaisuuden Liiton toiminnanjohtaja. Esipuhe: Valtionrajat yhdistäkööt vähemmistökieltemme puhujat Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö 21 37 Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Yhteiset suositukset saamelaisten ja karjalan puhujien rajat ylittävään yhteistyöhön Kansainvälisen järjestelmän perusyksikkö on valtio. Valtiot eivät kuitenkaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole etnisesti, kulttuurillisesti ja kielellisesti yhtenäisiä. Useissa maissa on useampi kuin yksi virallinen kieli. Vielä useammassa maassa puhutaan maan eri osissa kieliä, joilla voi olla alueellisesti tunnustettu tai tunnustamaton asema. Lisämausteena vähemmistökielipolitiikassamme on, että kahdella kieliryhmällä, alkuperäiskansa saamelaisilla ja kotoperäistä kieltä puhuvilla karjalankielisillä, on valtakunnan rajat ylittävä luonne. Aihe on sekä saamelaisten että karjalaisten kannalta tärkeä. Saamelaisia asuu neljän valtion, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, alueella. Karjalaa taas puhutaan Suomen lisäksi Venäjällä. Kirjoittajat: Janne Saarikivi ja Pekka Suutari... Hankevastaava: Sakari Linden... Hankkeen tuottaja: Suomalaisuuden Liitto ry Visuaalinen ilme Henri Häkkinen www.henrihakkinen.com... Hanke saa ulkoasiainministeriöltä valtionavustusta kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedottamiseen vuonna 2016. Maailman monimuotoisuuden säilyttämiseksi tarvitaan vähemmistökielipolitiikkaa. Vähemmistökielipolitiikka on tärkeää juuri niille kielille, joilla ei virallista valtiollista asemaa. Suomenkaan alue ei ole kielellisesti yhtenäinen. Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Ne ovat yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettäviä, asemaltaan vahvoja kieliä. Kansalliskielten lisäksi Suomessa on vähemmistökieliä, joita Suomen laki erikseen määrittele. Tästä huolimatta Suomessa on suomen ja ruotsin lisäksi muitakin kieliä, joiden puhujien kielellisistä oikeuksista säädetään eri laeissa. Tällaisia kieliä ovat saamen kielet (koltan-, inarin- ja pohjoissaame), Suomen romanikieli, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli sekä karjalan kieli. Valtioiden rajat erottavat, mutta myös yhdistävät. Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen lähtökohtana on ollut korostaa rajojen yhdistävää puolta. Saamelaisilla ja karjalaisilla on rajat ylittävässä yhteistyössä paljon voitettavaa. Voitettavaa on pelkästään siinä, että valtionrajojen menneisyydessä aiheuttamia hankaluuksia korjataan. Saamelaisten asuinalueella valtakunnan rajoilla ei vuosisatoihin ollut merkitystä. Tämän jälkeen alueelle kuitenkin muodostettiin rajoja sellaisten valtioiden tarpeisiin, joiden ydinalueet ovat saamelaisnäkökulmasta kaukaisia. Suomen ja Venäjän karjalankielisillä puolestaan oli vuosisatoja läheiset suhteet, jotka Neuvostoliiton synty ja myöhemmin kylmä sota katkaisivat. 2 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 3
ESIPUHE Valtioiden rajat erottavat, mutta myös yhdistävät. Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen lähtökohtana on ollut korostaa rajojen yhdistävää puolta. Miten madaltaa vähemmistökielten puhujien kynnystä rajat ylittävään yhteistyöhön? Miten tehdä yhteistyöstä mahdollisimman tehokasta? Nämä kysymykset ovat lähtökohtana Janne Saarikiven ja Pekka Suutarin kirjoittamalle selvitykselle. Koko Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen ja sen tuloksena syntyneen loppuselvityksen tarkoituksena on ollut selvittää, mikä on saamelaisten tämänhetkisen valtakunnan rajat ylittävän yhteistyön tilanne ja laajuus, ja erityisesti, miten rajat ylittävää yhteistyötä voidaan kehittää. Erityisen suurena mahdollisuutena on Alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja ja sen käyttäminen viitoittamaan saamelaisten rajat ylittävää yhteistyötä. Euroopan unionilla ja Euroopan neuvostolla on merkittäviä mahdollisuuksia kielivähemmistöjen aseman tukemiseen ja kohentamiseen sekä unionin jäsenmaiden alueilla, että unionin lähialueilla. Peruskirjaa on mahdollista käyttää viitoittamaan vähemmistökielien oikeuksien kehittämistä liittyen koulutukseen, oikeusviranomaisiin, hallintoviranomaisiin ja julkisiin palveluihin, joukkoviestimiin, kulttuuritoimintaan ja -palveluihin sekä talous- ja yhteiskuntaelämään. Suomalaisuuden Liiton tuottama hanke rajasi aiheen tarkastelunäkökulmaksi vähemmistökieliryhmiemme kansainvälisten yhteyksien kannalta erityisen tärkeän peruskirjan 14 artiklan: Yhteydet valtakunnan rajojen yli. 14 artiklassa sopimuspuolet sitoutuvat: a) soveltamaan voimassaolevia kahden- ja monenvälisiä sopimuksia, jotka ovat niitä sitovia sellaisiin muihin valtioihin nähden, joissa käytetään samaa tai samankaltaista kieltä, tai tarvittaessa pyrkiä tekemään mainitunlaisia sopimuksia siten, että asianomaisten valtioiden samaa kieltä käyttävän väestön yhteyksiä kulttuurin, koulutuksen, tiedotustoiminnan, ammattikoulutuksen ja jatkuvan koulutuksen alalla edistetään; b) helpottamaan ja/tai edistämään alueellisten kielten tai vähemmistökielten eduksi yhteistyötä valtakunnan rajojen yli erityisesti niiden alueellisten tai paikallisten viranomaisten välillä, joiden alueella käytetään samaa tai samankaltaista kieltä. Peruskirjan 14 artikla mahdollistaa siis rajat ylittävän yhteistyön kielivähemmistön välillä, mitä on mahdollista soveltaa Pohjois-Euroopan alueella erityisesti saamelaisten ja Suomen ja Venäjän karjalaisten väliseen yhteistyöhön erityisesti koulutuksessa, joukkoviestimissä, kulttuuritoiminnassa ja -palveluissa sekä yhteiskuntaelämässä. Tulevaisuudessa samaa selvitysmallia on mahdollista soveltaa Suomen lähialueilla erityisesti Ruotsin meänmaalaisten, Norjan kveenien ja suomen peräpohjalaisten murteiden puhujien väliseen yhteistyöhön. Janne Saarikiven ja Pekka Suutarin kirjoitukseen loppuselvityksen on vahvasti huomioitu vähemmistökielten puhujien ja heitä edustavien järjestöjen näkemykset. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa Suomalaisuuden Liitto määritti tutkijoiden kanssa yhteistyössä selvityksen tavoitteet ja tutkijat valmistelivat tämän pohjalta esiselvityksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Suomalaisuuden Liitto järjesti Joensuussa ja Inarissa kuulemistilaisuudet, joissa karjalankielisillä ja saamelaisilla oli mahdollisuus antaa palautetta ja siten vaikuttaa loppuselvityksen sisältöön. Loppuselvityksen julkaiseminen on hankkeen päättävä kolmas vaihe. Suomalaisuuden Liito hankkeen tuottajana on vakuuttunut, että tutkijoiden kirjoittama loppuselvitys tuo uusia näkökulmia ja myös konkreettisia ehdotuksia saamelaisten ja karjalankielisten valtakunnan rajat ylittävään yhteistyöhön. Samalla Suomalaisuuden Liitto toivoo, että ulkoasiainministeriö ja muut suomalaiset merkittävät julkishallinnon toimijat voivat olla tulevaisuudessa mukana toimeenpanemassa tästä selvityksestä esille nousevia suunnitelmia. Saamelaiset Suomen alkuperäiskansana ja karjalan puhujat Suomen kotoperäistä kieltä puhuvana väestöryhmänä ansaitsevat sen. Tässä selvityksessä esille nousevat hankeideat ovat vapaasti heidän hyödynnettävänään. EU:n alueella puhutaan yli 60 alueellista tai vähemmistökieltä. Tämän loppuselvityksen arvo EU:n vähemmistökielipolitiikalle on antaa Suomen vähemmistökielten näkökulmasta parhaita käytäntöjä kaikille niille EUalueen alueellisille ja vähemmistökielille, joilla on valtakunnan rajat ylittävä luonne. Euroopan komissio avointa vuoropuhelua jäsenmaiden kanssa käyvänä instituutiona on oikea toimija välittämään näitä käytäntöjä. Toivottavasti EU:n uuden erasmus+-ohjelman ja muiden EU:n rahoitusvälineiden avulla syntyy tulevaisuudessa monta vähemmistökielten rajat ylittävää yhteistyötä edistävää hanketta. Suomalaisuuden Liitto kiittää Suomen ulkoasiainministeriötä mahdollisuudesta toteuttaa tämä hanke. Sen toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedottamiseen saatavaa avustusta. Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö 4 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 5
Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Tavoitteet Tämän selvityksen tavoitteena on kartoittaa Suomen ja muiden maiden saamenkielisen väestön kulttuurisen yhteistyön tilannetta ja mahdollisuuksia kielen näkökulmasta. Selvityksen lähtökohtana on Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalainen peruskirja ja erityisesti sen 14. artikla, joka koskee vähemmistöjen rajat ylittävää yhteistyötä. Selvityksessä esitellään saamelaisten rajat ylittävän yhteistyön historiaa, muotoja, ongelmia ja mahdollisuuksia. Erikseen tarkastellaan paikallisyhteisöjen, valtioiden, kuntien ja autonomiainstituutioiden yhteistoimintaa koulutuksen, median, sote-palvelujen ja kielenelvytyksen näkökulmista. Lopuksi esitetään muutamia ehdotuksia saamenkielisen väestön rajat ylittävän yhteistyön parantamiseksi ja helpottamiseksi. Tarkoituksena on erityisesti selvittää: - Miten rajat vaikuttavat saamelaiskielten kehitysnäkymiin? Janne Saarikivi Helsingin yliopisto, tutkijakollegium, PL 4 00014 HY (Fabianink. 26) janne.saarikivi@helsinki.fi 041-5323754 - Mitä kokemuksia rajat ylittävästä yhteistyöstä on saamelaisalueella ja mikä vaikutus niillä on saamen kielten tilanteeseen? - Miten rajat ylittävää yhteistyötä olisi tarkoituksenmukaista kehittää saamelaiskielten säilymisen ja revitalisaation näkökulmasta? - Miten Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalaisen peruskirjan 14. artikla voi edistää vähemmistökielten säilyttämistä? Selvitys on laadittu Suomalaisuuden liiton tilauksesta Ulkoministeriön myöntämällä rahoituksella. Tilaaja ja rahoittaja eivät ole vaikuttaneet selvityksen sisältöön. Selvityksen tekijä on kollegiumtutkija (HCAS 2014-2017) ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa. Hän on toiminut suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa v. 2009-2014 ja julkaissut saamelaisia ja muista uralilaisia kansoja ja kieliä koskevaa tutkimusta mm. etnohistorian, kieli- historian ja kielisosiologian aloilta. Kirjoittaja ei ole saamelainen eikä pyri sellaiseksi. Hän on poliittisesti sitoutumaton eikä hänelle ole merkittäviä saamelaispoliittisia tai valtakunnanpoliittisia kytköksiä. Selvitys perustuu julkaisuihin lähteisiin, joihin on viitattu tekstissä sekä suullisiin tiedonantoihin ja kuulemisiin. Selvityksen alustavaa versiota on kriittisesti kommentoitu kuulemistilaisuudessa Inarissa 30.9. Kuulemistilaisuudessa kommentteja lukivat edustajat Pekka Sammallahti ja Maria Sofia Aikio Suomen saamelaisten keskusjärjestöstä, kolme Saamelaiskäräjien edustajaa (Anu Avaskari, Neeta Jääskö, Magreta Sara), edustaja Suoma Sámi nuorat ja City Sámit-järjestöstä (Petra Laiti) sekä Sámi soster-järjestöstä (Pia Ruotsala) ja Kati Eriksen (Saamelaiskulttuurikeskus Sajos). Jääskö ja Sammallahti jättivät kirjallisia kommentteja edustamiensa instituutioiden puolesta. Lisäksi pidettiin 18.10 palaveri Utsjoella, jossa läsnä olivat kunnanjohtaja Vuokko Tieva-Niittyvuopio, kunnanlääkäri Heidi Eriksen sekä kunnan muut työntekijät ja luottamushenkilöt Eeva-Maarit Aikio, Eeva-Liisa Rasmus, Päivi Rautio, Marjatta Krogerus, Marja Länsman, Pirkko Länsman ja Markku Porsanger. Tiedonantoja ovat antaneet myös mm. Aile Aikio (Saamelaismuseo Siidan amanuenssi), Pigga Keskitalo (Saamelaiskorkeakoulun professori, Suomen saamelaiskäräjien jäsen), Mikko Kärnä (kansanedustaja [kesk.], aiemmin Enontekiön kunnanjohtaja), Petra Laiti (Suoma Sámi Nuorat, City-Sámit), Michael Riessler (tutkija Freiburgin yliopistossa) ja Annika Pasanen (Helsingin yliopiston tutkija). Kokonaisuus on tekijän vastuulla ja saattaa olla ristiriidassa selvitystä varten haastateltujen henkilöiden näkemysten kanssa. EN:n vähemmistökielten peruskirja ja saamelaiset Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalainen peruskirja on vuonna 1992 laadittu kansainvälinen sopimus, joka astui voimaan 1998. Saamelaisten kotimaista Suomi ja Norja ovat ratifioineet sopimuksen vuonna 1998 ja Ruotsi vuonna 2000. Venäjä on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2001, mutta ei ole ratifioinut sitä. Sittemmin ratifiointiaikeesta on ilmeisesti kokonaan luovuttu, eikä dokumentilla siten ole lainvoimaa Venäjällä. Toisaalta Venäjä osallistuu allekirjoittaneena sopimuspuolena vähemmistökielten peruskirjan mukaiseen dialogiin EN:n kanssa ja on toimittanut Euroopan neuvostoon säännöllisiä raportteja kielivähemmistöjensä kohtelusta. Zamjatin (2014) toteaa, on näiden raporttien taso jatkuvasti laskenut. Euroopan neuvoston peruskirja toimii siten, että kukin maa asettaa tavoitteet suojella kielivähemmistöjä tietyllä tasolla. Sen jälkeen se toteuttaa peruskirjassa mainittuja toimenpiteitä, eri määrän riippuen siitä, millä tasolla kutakin kieltä suojellaan. Kaikki pohjoismaat ovat ilmoittaneet, että saamelaiskielet kuuluvat niihin kieliin, joita ne suojelevat. Peruskirjan mukaan kukin maa raportoi kolmen vuoden välein toimenpiteistä, joita vähemmistökielten suojelun alalla on tehty. Lisäksi kansalaisjärjestöt voivat toimittaa omia varjoraporttejaan maiden jättämiin raportteihin liittyen. Raportoinnin jälkeen EN tekee omia suosituksiaan sopimuksen ratifioinneille maille niiden perusteella. Sopimuksen edellinen raportointikierros oli vuonna 2014, mutta syystä tai toisesta Suomi ei ole jättänyt omaa raporttiaan. Tämä laiminlyönti heikentää merkittävästi sopimuksen sovellettavuutta ja voimaa vähemmistöjen suojelemisessa. Myöskään kriittisillä äänillä ei ole mahdollisuutta jättää varjoraporttia varsinaisen raportin puuttuessa. EN:n alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan peruskirjan 14. artikla kuuluu seuraavasti: Sopimuspuolet sitoutuvat a) soveltamaan voimassaolevia kahden- ja monenvälisiä sopimuksia, jotka ovat niitä sitovia sellaisiin muihin valtioihin nähden, joissa käytetään samaa tai samankaltaista kieltä, tai tarvittaessa pyrkiä tekemään mainitunlaisia sopimuksia siten, että asianomaisten valtioiden samaa kieltä käyttävän väestön yhteyksiä kulttuurin, koulutuksen, tiedotustoiminnan, ammattikoulutuksen ja jatkuvan koulutuksen alalla edistetään; b) helpottamaan ja/tai edistämään alueellisten kielten tai vähemmistökielten eduksi yhteistyötä valtakunnan rajojen yli erityisesti niiden alueellisten tai paikallisten viranomaisten välillä, joiden alueella käytetään samaa tai samankaltaista kieltä. Peruskirjan 14. artikla kuuluu sopimuksen III osaan, jonka luonne ei ole siinä mielessä juridisesti sitova, että se asettaisi minimitason, jolla vähemmistökielten oikeudet on toteutettava. Kyse on ns. menu-sopimuksesta eli toimenpiteiden luettelosta, joista 6 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 7
Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö sopimuksen allekirjoittaneet ja ratifioineet valtiot valitsevat toimia sen mukaan, millä tasolla ne suojelevat vähemmistökieltä. Toisin sanoen, 14. artiklan määrittämät toimet ovat vapaaehtoisia tai vaihtoehtoisia. Koska artikla on muotoilultaan väljä, on sopimusosapuolten periaatteessa helppo ilmoittaa noudattavansa sitä. Mikä hyvänsä rajat ylittävä kielivähemmistöjen yhteistyön esittäminen voidaan esittää artiklan toteuttamisena silloinkin, kun rajat ylittävä yhteistyö ei mainittavasti vahvista kysymyksessä olevaa vähemmistöä. Tämä on kielivähemmistöjen kannalta ongelma. Siksi on pyrittävä selvittämään, mitä todellisia toimenpiteitä valtiot ovat tehneet saattaakseen vähemmistökielten puiteyleissopimuksen voimaan. EN:n peruskirja velvoittaa Suomen valtion helpottamaan saamelaisten rajat ylittävää yhteistyötä, mutta ei anna siihen konkreettisia ohjeita. Periaatteessa vähäisetkin toimet voidaan katsoa sopimusvelvoitteen täyttämiseksi, mutta vähemmistökielten säilymisen näkökulmasta on syytä pyrkiä mahdollisimman vaikuttaviin toimiin. Saamen kielet Eläviä saamen kieliä ovat etelästä pohjoiseen ja lännestä itään lukien eteläsaame, uumajansaame, piitimensaame, luulajansaame, pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame, kildininsaame ja turjansaame. Vuonna 2003 kuoli Venäjällä puhutun akkalansaamen viimeinen puhuja. Ilmeisesti vasta 1900-luvulla ovat lopullisesti sammuneet keminsaame ja kuolajärvensaame, joita on puhuttu Sodankylän ja Sallan alueilla. Useita saamelaiskieliä on historiallisesti puhuttu monien eri valtioiden alueella, mm. koltansaamea Suomessa, Norjassa ja Venäjällä, pohjoissaamea kaikissa pohjoismaissa, jossain määrin myös Venäjällä, luulajan- ja eteläsaamea Ruotsissa ja Norjassa jne. Monissa tapauksissa kieliyhteisö on historiallisesti asunut raja-alueella siten, että se on vaihtanut valtiota vuoden kierron kuluessa. Elävistä saamelaiskielistä uumajansaamella, piitimensaamella ja turjansaamella on korkeintaan muutamia kymmeniä puhujia. Eteläsaamella, luulajansaamella, inarinsaamella, koltansaamella ja kildininsaamella on satoja puhujia, mukaan lukien ainakin jonkin verran myös nuorimpien ikäluokkien edustajia. Pohjoissaamella on noin 20 000 puhujaa, jotka edustavat kaikkia ikäluokkia. Ainoana saamen kielenä pohjoissaamen kieli ei ole akuutisti uhanalainen, mutta sekin kuuluu UNESCOn luokittelun mukaan uhanalaisiin kieliin ja monet sen murteet ja variantit ovat vakavasti vaarantuneita, mm. Ruijan rannikon ns. merisaame. Muut saamen kielet ovat vakavammin uhanalaisia. Erityisesti inarinsaame on nyttemmin saanut paljon uusia puhujia (vrt. Pasanen 2015: 375, Kivelä et. al. 2013) ja se on ilmeisesti vähemmän uhanalainen kuin nyt kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Suomessa puhutaan pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Väestönlaskennassa saamen ilmoittaa äidinkielekseen 1957 henkeä, mutta todellinen puhujien määrä Suomessa on suurempi. Johtuen väestönlaskennan äidinkielen ilmoittamisen käytänteistä koltansaamen ilmoittaa äidinkielekseen vain 14 ja inarinsaamen 16 henkilöä (Pasanen 2016: 12). Saamelaiskäräjävaalien yhteydessä kootun epävirallisen tilaston mukaan Suomessa olisi 2382 henkeä, joiden ensikieli olisi saame. Näistä pohjoissaame olisi 1807, inarinsaame 254 ja koltansaame 321 henkilön ensikieli. Nämäkään luvut eivät kattane aivan kaikkia puhujia. Inarin- ja koltansaamen historiallinen puhuma-alue on Inarin kunnassa, Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa sekä Sodankylän kunnan pohjoisosissa puhutaan pohjoissaamea. Suomen lisäksi pohjoissaamen puhujia asuu sekä Norjassa että Ruotsissa. Kolttia asuu Suomen lisäksi Norjassa ja Venäjällä. Norjan koltat ovat kuitenkin kielellisesti norjalaistuneita ja Venäjällä on jäljellä vain yksittäisiä koltan puhujia. Venäjän ja Norjan kolttiin Suomen kolttia yhdistää sukusiteiden lisäksi ortodoksinen usko. Inarinsaamelaisia asuu käytännössä vain Suomessa. Kaikkia saamen kieliä puhutaan myös saamelaisalueen ulkopuolella, erityisesti suurissa kaupungeissa. Nykyisin suurin osa etnisistä saamelaisista puhuu äidinkielenään omien maidensa valtakieliä norjaa, ruotsia, suomea ja venäjää. Saamelaisten assimilaatio valtakielten puhujiin on ilmiönä vanha. On esimerkiksi selvä, että suurin osa Suomen alueesta on ollut vielä historiallisena aikana erilaisten saamelaisryhmien asuttamaa (vrt. Frog & Saarikivi 2015, Aikio 2012). Saamelaisten katoamisen päämekanismi lienee ollut kielenvaihto itämerensuomalaiseen kielimuotoon, josta sittemmin kehittyi suomen kielen murteita. Assimilaatio alkoi Lapissakin jo 1700-luvulla Ruotsin kuninkaiden vauhditettua alueen talonpoikaisasutuksen muodostumista verohelpotuksin. Nykyisellä saamelaisalueellakin Utsjokea lukuunottamatta se alkoi viimeistään jo 1800-luvulla seka-avioliittojen myötä. Saamelaisten assimilaatiokehitys on nopeutunut modernissa yhteiskunnassa enemmistökielisen koulutuksen ja aikaisempaa laajempiin verkostoihin liittyvän kulttuurisen integraation takia. Toisaalta saamelaisyhteisön rajat ylittävä luonne on auttanut säilyttämään saamen kieliä, sillä niitä on voinut käyttää useiden valtioiden alueella. 1900-luvun aikana internaattikoulujen nopeuttama kaksikielistyminen ja enemmistökulttuuri-identiteetin levittäminen johtivat saamelaisten kielelliseen assimilaatioon, kun internaateissa opiskelleet saamelaiset puhuivat lapsilleen maidensa valtakieliä suomea, ruotsia ja norjaa. Kehitykseen liittyy oleellisesti myös enemmistökielinen ammattikoulutus, saamelaisten urbanisaatio ja seka-avioliitot suomalaisten kanssa sekä muutto pois saamelaisalueelta valtaosaltaan enemmistökielisille kaupunkiseuduille. Saamelaiskäräjien mukaan 1960-luvun alkupuolella Suomen saamelaisista 75 % puhui saamea ja vuonna 2007 vastaava luku oli vain 26 % (Saamelaiskäräjät 2013). Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kulttuurisen käyttäytymisen roolimallit ovat laajalti ylipaikallisia ja ne opitaan mm. sähköisen median kautta enemmistökielten ja globaalin englannin kielen välityksellä. Vaikka tällainen kehitys ei välttämättä ole uhka vähemmistökielten käytölle paikallistasolla, laskee se kynnystä kielenvaihtoon erityisesti yhdessä fyysisen ja sosiaalisen liikkuvuuden kanssa. Suomessa on kolme saamelaiskieltä. Saamen puhujamäärä ei ole tiedossa, mutta se on enemmän kuin väestötilastojen ilmoittama vajaa 2000. Saamelaiskielten puhujat kuuluvat paikallisiin yhteisöihin, jotka ovat eri tavoin monikielisiä ja rajat ylittäviä. Yhteisön rajat ylittävä luonne on pitkään ollut kielen säilymistä tukevaa. Saamelaiskieliä voi luontevasti kehittää Pohjoiskalotin yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Saamelaisten määritteleminen ja määrä eri maissa Saamelaisyhteisön rajat ylittävästä luonteesta saa kuvan esimerkiksi siitä, että saamelaisten laskeminen on sidoksissa saamelaisten kotimaiden poliittisiin konteksteihin. Esimerkiksi ei ole tavatonta lukea käsikirjoista, että Suomessa elää 10 000 saamelaista, mutta Norjassa jopa 50 000-100 000. Wikipedian (s.v. Saami people) mukaan Suomessa on 9350 saamelaista, mutta Norjassa 38 000 60 000 ja Ruotsissa 14,600 36,000. Kuten edellä käy ilmi, myös äidinkieleen liittyvä statistiikka on ongelmallista, kun lähes koko kieliyhteisö on kaksikielinen. Käytännössä äidinkieltä rekisteröitäessä mitataan väestönosaa, joka haluaa identifioitua saamenkieliseen yhteisöön. Todellinen saamenpuhujien määrä on kuitenkin tätä ainakin jonkin verran suurempi. Saamelaisten määrää koskevien lukujen suuri huojunta osoittaa, että saamelaisten laskemisessa on kyse pitkälti siitä, kuinka assimiloituneita saamelaisia katsotaan voitavan pitää saamelaisina. Norjan ja Ruotsin lukuihin on laskettu saamelaisia osin väljemmin kriteerein kuin Suomen lukuihin. Suomen, Norjan ja Ruotsin laeissa käytetty saamelaismääritelmä muistuttaa toisiaan. Kaikissa kolmessa maassa ihmisen tulee itse identifioitua saamelaiseksi ja olla itse saamenkielinen tai polveutua saamenkielisestä perheestä 3. polvessa (Suomi ja Ruotsi) tai 4. polvessa (Norja). Suomen tilanteen erottaa Ruotsista ja Norjasta, että Suomen laki tuntee myös ns. lappalaiskriteerin, jonka mukaan saamelainen voi olla myös verokirjaan lappalaisena merkityn henkilön jälkeläinen. Käytännössä tätä kriteeriä ei ole pidetty yksin riittävänä, vaan kriteeri on oikeudellisen tulkinnan jälkeen tavallisimmin rajattu vuoden 1875 jälkeisiin lappalaismerkintöihin ja sitä on sovellettu yhdessä kielikriteerin kanssa. Suomen tilanne eroaa muista pohjoismaista siinä, että suuri joukko ihmisiä on pyrkinyt saamelaiskäräjien äänestyslukuun, mutta saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ole hyväksynyt heitä saamelaisiksi. Eri arvioiden mukaan yli 1000 henkeä on vuonna 1992 tapahtuneen saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen pyrkinyt saamelaiskäräjävaalien äänestäjäksi mutta tullut hylätyksi. Määrää voidaan pitää melko huomattavana, sillä koko listalla on vain 5795 henkeä (Yle Sápmi 3.3 2015). Mm. 2015 vaalien alla jätetyistä hakemuksista Saamelaiskäräjät hylkäsi lähes puolet (ibid.). Myöhemmin n. 100 henkeä hylätyksi tulleista on päässyt äänestyslukuun Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä. Venäjällä, jossa ei ole pohjoismaiden saamelaiskäräjiä vastaavia instituutioita, saamelaiseksi määrittäminen perustuu yksinomaan ilmoitukseen väestönlaskennassa, samoin äidinkieltä koskevat tiedot. Saamelaiset Venäjällä kuuluvat ns. pohjoisten vähälukuisten kansojen ryhmään (korennye maločislennye narody severa), johon kuuluu yhteensä 44 kansaa. Ryhmään kuuluvilla kansoilla on nykyisen lainsäädännön vallitessa tiettyjä etuja mm. kalastus- ja 8 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 9
Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö metsästysoikeuksiin sekä opiskelupaikkoihin, mikä on lisännyt kansoihin identifioitumista monilla alueilla viime vuosikymmeninä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt saamelaisten tapauksessa. Venäjän väestönlaskennassa v. 2010 oli 1771 saamelaista, joista 1599 asui Murmanskin alueella. Aikaisemmissa Venäjän väestönlaskennoissa saamelaisten määrä on ollut hieman suurempi, mm. v. 2002 1991 saamelaista. Samaan aikaan on kuitenkin saamen äidinkielekseen ilmoittaneen väestön määrä on Venäjällä tippunut nopeasti. Vuoden 2010 väestönlaskennassa kildininsaamen ilmoitti äidinkielekseen 353 henkeä, kolttasaamen 20 henkeä ja 2 henkeä turjansaamen. Kuolan niemimaalla kielitilannetta dokumentoineen Michael Riesslerin (suullinen tiedonanto) mukaan turjansaamella on todellisuudessa joitain kymmeniä puhujia, mutta koltansaamella alle 10 puhujaa. Saamelaisten määrää ja saamelaiskielten puhujien määrää koskevaan tilastotietoon voi suhtautua kriittisesti. Saamelaiseksi identifioituminen tapahtuu eri maissa jossain määrin toisistaan poikkeavasti. Kieliresurssien suunnittelussa tulisi lähteä siitä, että tuetaan kaikkia niitä, jotka haluavat käyttää saamelaiskieliä siitä riippumatta, ovatko he tilastojen valossa saamenkielisiä tai saamelaisia. Saamelaiset kansallisena ja rajat ylittävänä vähemmistönä Saamelainen identiteetti on osin valtionrajat ylittävä, mutta saamelaiset jakautuvat moniin ryhmiin, jotka ovat luonteeltaan paikallisia tai yhden kielen ylläpitämiä. Kaikilla Suomen pohjoissaamelaisilla ryhmillä on perinteisiä sukusiteitä Suomen rajojen ulkopuolille Norjaan ja Ruotsiin. Koltilla on vastaavia siteitä Venäjälle ja Norjaan. Inarinsaamelaisten sukusiteet taas ovat lähinnä Suomen alueella, ja jossain määrin Norjassakin. Niihin kuuluu runsaasti sekä pohjoissaamelaisia ja kolttia että suomalaistuneita saamelaisia, joiden saamelaisstatus on kiistanalainen. Verrattuna moniin muihin vähemmistökieliin, saamelaiskielten suojelu ja elvyttäminen on suhteellisen monipuolista (elvytyskäytänteistä Aikio-Puoskari 2016). Pohjoismaissa on kohtuullisen hyvä ihmisoikeustilanne verrattuna maailman valtioiden enemmistöön, oikeuslaitos on melko hyvin toimiva ja saamelaisväestöä voi pitää useimpiin maailman kielivähemmistöihin verrattuna hyvin koulutettuna ja poliittisesti melko mobilisoituneena. Tämäkään ei silti riitä monien ongelmien ratkaisemiseen, sillä saamelaisvähemmistö on kaikissa kotimaissaan suhteellisen pieni kielivähemmistö. On myös huomattava, että Venäjän saamelaisvähemmistön tilanne on oikeusvaltioperiaatteiden ja mobilisaatiomahdollisuuksien näkökulmasta heikompi kuin pohjoismaiden. 1900-luvulla eri alueiden kielellisesti ja kulttuurisesti varioiva saamelaisuus on muotoutunut moderniksi rajat ylittäväksi kansaksi, jonka tunnuksia ovat lippu, kansallislaulu ja Saamen puvut. Varhaisvaiheessaan 1900-luvun alussa saamelaista nationalismia voi luonnehtia lähinnä yleiseurooppalaiseksi kielinationalismiksi, mutta 1960-luvulta alkaen liike sai entistä enemmän alkuperäiskansaliikkeen muodon (vrt. Seurujärvi-Kari 2012). Tätä kehitystä vahvistivat monet maankäyttöön liittyvät kiistat, jossa saamelaisalueen resursseja käytettiin kansallisvaltioiden hyödyksi, mm. Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen ja erityisesti ns. Altan patohanke. Saamelaisia yhdistää moniin Amerikoiden ja Australian alkuperäiskansoihin se, että he saivat pitkään säilyttää vanhat yhteisömuotonsa ympäröivistä valtakunnista huolimatta (selvittämättä on, oliko lapinkylien synty kytköksissä keskiajan verotuskäytäntöihin. Arkeologisen aineiston valossa näyttää siltä, että talvikylään tuketuva saamelaisyhteisö on aikaisintaan varhaiskeskiaikainen innovaatio ((Saarikivi & Lavento 2012)). Kaikissa historiallisissa kotimaissaan ovat saamelaiset kohdanneet samankaltaisia vaikeuksia, kuten pakkoassimilaatiota pääväestöön, omakielisen koulutuksen puutteen tai kehittymättömyyden sekä maankäyttöön liittyvät ristiriidat saamelaisten perinteisten elinkeinojen ja modernin sentralisoidun yhteiskunnan tarpeiden, mm. metsätalouden ja kaivosten välillä. Tämä modernien yhteiskuntien toiseuttaminen ja suoranainen sorto on modernin rajat ylittävän saamelaisidentiteetin keskeisiä elementtejä. On silti huomattava, että saamelaisten ja Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen tilanteen erot ovat merkittäviä. Saamelainen kulttuuri on muodostunut eurooppalaisten vaihdantaverkkojen puitteissa vuosisatojen ja jopa -tuhansien ajan eikä Saamenmaata ole äkillisesti kolonisoitu kuten Amerikkoja tai Australiaa. Voi sanoa, että siinä, missä kolonialismin vaikutus Amerikan, Australian ja Siperian alkuperäiskansoihin on ollut lähinnä maan valloittamista, on se saamelaisalueella ollut rajojen muodostamista sellaisten valtioiden tarpeisiin, joiden ydinalueet ovat saamelaisnäkökulmasta kaukaisia. Toisaalta Pohjoiskalotin rajat ovat mahdollistaneet monenlaisen kulttuurisen ja taloudellisen vaihdon. Tänäkin päivänä pohjoiskalotin saamelaisalue on kansainvälisempi ja kulttuurisilta verkostoiltaan monipuolisempi kuin monet eteläisemmän Suomen alueet. Osa väestöstä on aina ollut monikielistä ja myös menestynyt taloudellisesti rajat ylittävien kontaktien ansiosta. Saamenmaan alueella valtakuntien rajoilla ei pitkään aikaan ollut suurta merkitystä paikallisväestöjen kanssakäymiseen, mutta kylläkin niiden verkostojen muotoutumiseen. Eräät lapinkylät maksoivat veroa kahteen tai kolmeen valtakuntaan. Vaikka tällainen veronmaksu oli rasitus, se mahdollisti verkostoitumisen moniin eri suuntiin ja jopa rikastumisen kaupalla eri alueiden välillä (Hansen 2012). Saamelaisten yhteisöjen tilanne Lapissa huononi oleellisesti 1700-luvulla Ruotsin kruunun vauhditettua ns. erämaiden talonpoikaisasutusta. Pitääkseen oikeutensa vanhoihin kala- ja metsästysmaihinsa saamelaiset perustivat itse uudistaloja, jolloin he siirtyivät verotuksessa lappalaisrekisteristä talonpoikaisrekisteriin (Enbuske 2008). Monet näistä saamelaisista assimiloituivat aikaa myöten suomalaisiin kielellisesti. Ruotsin ja Venäjän rajan sulkeminen 1852 lopetti rajan ylittävän liikkuvan poronhoidon. Tapahtumat johtivat väestön vaihtumiseen rajan yli. Metsäpeura katosi sen sekaantuessa porokarjoihin. Vanha metsälappalainen elämänmuoto kävi näin mahdottomaksi Inarissa ja Inarin eteläpuolella. Nykyisin kussakin saamelaisten kotimaassa on omat saamelaisia edustavat instituutionsa ja erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa valtiolliseen politiikkaan saamelaisia koskevissa kysymyksissä. Kunkin maan saamelaispoliitikot ovat integroituneet oman maansa poliittiseen järjestelmään ja eri valtioiden saamelaisia yhdistävää poliittista julkista tilaa ei ole kovin paljoa. Kulttuurin verkostot sen sijaan ovat helpommin rajoja läpäiseviä. Saamelaiskulttuurin toimijat, esimerkiksi muusikot ja elokuvantekijät, esiintyvät ja ovat suosittuja useissa eri maissa. Saamelaiset kulttuuritapahtumat kuten Riddu riđđu-festivaali Kaivuonossa, Sámi Grand Prix-laulukilpailu tai Skábmagovat-elokuvatapahtuma Inarissa keräävät väkeä eri maista. Saamelaiskirjallisuutta luetaan yli rajojen. Vaikka kansainvälistä saamelaista julkista tilaa ei politiikassa ole niin paljon kuin kulttuurissa, antaa eri valtioiden saamelaisten vilkas kanssakäyminen luonnollisen vertailumahdollisuuden kulttuuristen ja kielellisten oikeuksien toteutumiseen kunkin saamelaisen omassa kotimaassa. Tämä luo eräänlaisen luonnollisen kierteen kohti korkeampaa vähemmistönsuojelun standardia. Tässä mielessä voi sanoa saamelaisen vähemmistön rajat ylittävän luonteen vahvistavan sen mahdollisuuksia selvitä 2000-luvun maailmassa, jonka olosuhteet ovat perinteisille etnisille vähemmistöille usein hyvin vaikeat. Saamelaisuus on muodostunut monikansallisten vaihdantaverkkojen puitteissa. Saamelaiset ovat historiassa hyötyneet asemastaan eri valtioiden reuna-alueella, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen rajat ovat muodostuneet ongelmaksi estäessään perinteisiä elinkeinoja. 1900-luvun mittaan kansallisvaltiot ovat pyrkineet assimiloimaan saamelaista väestöä ja eriyttäneet näin eri valtioiden väestöjä toisistaan. Nykyisin saamelaispolitiikka jäsentyy paljolti valtakunnanrajojen mukaan. Tästä huolimatta saamelaisten eläminen usean valtion alueella on myös saamelaisten vahvuus vähemmistönä, ja luo luonnollista painetta kohti korkeampia vähemmistönsuojelun standardeja. Saamelaiset alkuperäiskansana, kielivähemmistönä ja pohjoismaisena vähemmistönä Juridisessa mielessä saamelaiset ovat sekä alkuperäiskansa että kielivähemmistö. Vaikka alkuperäiskansojen oikeudet ovat kielten näkökulmastakin tärkeitä, sillä perinteiset elinkeinot ja maankäyttö voivat tukea kieliyhteisöä, ei kielten elvyttämiseen alkuperäiskansojen keskuudessa ole luotu samanlaisia kansainvälisiä sopimusmekanismeja kuin alueellisten vähemmistökielten elvyttämiseen EN:n puitteissa. Monissa maissa kuten Yhdysvalloissa alkuperäiskansoihin kuuluva väestö ei käytännössä enää hallitse kieliään, eikä kielikysymys näissä maissa ole kovin keskeinen osa alkuperäiskansapolitiikkaa. Eräissä toisissa maissa kuten Etelä-Amerikassa taas pohditaan pikemminkin, miten opettaa alkuperäiskansoille riittävästi enemmistökieltä, jotta he voisivat integroitua kotimaansa valtaväestöön. Alkuperäiskansastatuksesta johtuen saamelaisten poliittiset verkostot ulottuivat nyt toisille mantereille ja tuovat saamelaisille kansainvälistä näkyvyyttä erityisesti englanninkielisessä maailmassa. Toisaalta yhteydet alueellisia vähemmistökieliä puhuviin väestöihin Euroopassa ovat saamelaisyhteisössä kehittyneet heikommin. Samaa voidaan todeta myös suomalais-ugrilaisesta liikkeestä, jossa saamelaisten aktiivisuus ei ole ollut kovin suurta, siitäkään huolimatta, että saamelaisten onnistumiset kielensä ja kulttuurinsa revitalisoimisessa nostetaan usein esiin positiivisena esimerkkinä suomalais-ugrilaisessa kontekstissa. Periaatteessa saamelaisille etnologisessa 10 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 11
Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö mielessä kaikkein läheisimmät kansat löytyvät Venäjältä, ja ovat Pohjois-Euraasian metsästäjä-kalastaja ja poronhoitajayhteisöjä kuten nenetsejä, manseja ja hanteja. Modernit saamelaisyhteisöt ovat elinkeinorakenteeltaan monipuolisia ja kaikki saamelaiset eivät tarvitse laajoja maaoikeuksia voidakseen kehittää kulttuuriaan. Monissa tapauksissa kielelliset oikeudet olisivat tärkeämpiä kulttuurisen identiteetin säilyttämisen kannalta, erityisesti puhuttaessa valtaväestöön kulttuurisesti ja koulutuksellisesti syvästi integroituneesta saamelaisväestön osasta kaupungeissa. Kuitenkin esim. EN:n peruskirjan mahdollistamista toimenpiteistä keskustellaan saamelaiskontekstissa vain vähän verrattuna ILO:n alkuperäiskansasopimukseen, jonka ratifioinnin viivästyminen Suomessa on noussut maamme saamelaispolitiikan pääkysymykseksi. Alkuperäiskansayhteistyö on periaatteessa globaalia, EN:n vähemmistökielisopimus taas Euroopan laajuista. Kolmas tärkeä taso saamelaisten oikeuksien toteuttamiseksi on pohjoismainen taso, jolla on pitkään ollut valmisteilla pohjoismainen saamelaissopimus. Koska saamea puhutaan kolmessa eri pohjoismaassa, jotka muistuttavat toisiaan yhteiskuntarakenteeltaan huomattavasti, on monia saamelaiskieliä koskevia asioita luontevinta edistää pohjoismaiden saamelaisten ja pohjoismaiden viranomaisten yhteistyöllä. Pohjoismaissa on tällä hetkellä yhteispohjoismainen saamen kielilautakunta (vuodesta 1971), joka on luonut pohjoissaamenkielen ortografian ja normittaa yleiskieltä. Kielilautakunnan toimintaan liittyy yhteispohjoismainen Giellagáldu-hanke, joka sisältää mm. terminologian kehittämistä ja kielineuvontaa. Saamelaisten itsehallinto on kolmessa pohjoismaissa järjestetty saman mallin mukaan. Kaikissa maissa toimivat saamelaiskäräjät, joiden välistä yhteistyötä koordinoi parlamentaarinen neuvosto. Lisäksi on olemassa kansalaisjärjestöpohjainen Pohjoismainen saamelaisneuvosto (Sámiráđđi), joka on vanhimpia saamelaisten kansainvälisiä elimiä. Valmisteilla oleva pohjoismainen saamelaissopimus korostaa saamelaiskäräjien roolia eliminä, jotka kaikissa maissa edustavat saamelaisia heidän kotiseutuaan koskevissa asioissa (Pohjoismainen saamelaissopimus). Sopimus johtaisi hyväksytyksi tullessaan mahdollisesti saamelaisten itsehallinnon samankaltaiseen kehitykseen kaikissa pohjoismaissa. Venäjän saamelaiset jäisivät tästä kehityksestä kokonaan sivuun. Saamelaissopimukseen on haluttu sisällyttää myös yhteispohjoismainen saamelaismääritelmä, joka poistaisi sen epäkohdan, että eri maiden saamelaiskäräjävaalikelpoinen väestönosa on lainsäädäntöjen samankaltaisuudesta huolimatta osin eri tavoin valikoitunut. Saamelaiset ovat sekä kielivähemmistö että alkuperäiskansa. Alkuperäiskansan asema on välillisesti tärkeä myös saamelaiskielten tulevaisuudelle, sillä perinteiset elinkeinot ja maankäyttö tukevat vähemmistökieltä. Kielivähemmistönä saamelaisten asemaa voi silti parantaa myös eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa kehyksessä riippumatta esimerkiksi kiistanalaisesta ILO169-sopimuksesta. Pohjoismainen saamelaissopimussopimus yhdentäisi vähemmistösuojelun standardeja, mutta Venäjän saamelaiset jäävät sen ulkopuolelle. Saamelaisalue ja sen muutokset Suomen laissa määritellään neljän kunnan alueelle ulottuva saamelaisalue, jonka laajuus on noin 35 000 km 2. Vastaavaa laissa määriteltyä saamelaisaluetta ei muissa maissa ole. Saamelaisalueen saamenkielisten palvelujen toteutumista on hiljattain selvitetty saamen kielibarometrissa (Pasanen 2016), josta käy ilmi, että saamenkielisten palvelujen tarjonnassa on merkittäviä puutteita. Saamelaisalueen kunnissa asuu vain 3000-4000 saamelaista (määritelmästä riippuen), mutta saamelaisten kokonaismääräksi Suomessa arvioidaan vähintään 9350. Suurin osa saamelaisista asuukin kaikissa saamelaisten kotimaissa nykyisin perinteisten yhteisöjensä ulkopuolella, lähinnä suurissa kaupungeissa (mm. Oslossa, Tromssassa, Tukholmassa, Uumajassa, Helsingissä, Oulussa ja Murmanskissa). Kaupunkikeskusten väestöstä saamelaiset muodostavat hyvin pienen osan, mutta käytännössä esimerkiksi Suomen saamelaislapsista jopa 60-70 % syntyy saamelaisalueen ulkopuolelle. Voikin sanoa, että saamelaiskielet ovat muuttumassa alueellisista vähemmistökielistä ei-alueellisten vähemmistökielten suuntaan. Kaupungeissa saamelaiskielten ja -kulttuurien säilyttäminen on monista eri syistä vielä vaikeampaa kuin saamelaisten historiallisella asuinalueella. Saamenkielisiä koululuokkia ei ole, saamenkielisiin lastentarharyhmiin voi olla pitkä matka tai niitä ei ole lainkaan järjestetty, naapureiden kanssa ja työelämässä ei käytetä saamea. Kielitaito voi kehittyä lähinnä kotona ja eräissä tapauksissa lisäksi päiväkotiryhmässä. Kielitaitoon liittyvät alueellisen vähemmistökielen piirteet kuten paikallinen tieto, mm. kalastukseen, porotalouteen tai luontoon liittyvä sanasto ja paikannimet jäävät helposti oppimatta. Kysymys saamelaiskielten alueen muutoksesta liittyy kysymykseen rajojen merkityksestä. Urbanisaation pääsuunnat ovat kansallisvaltioiden sisäiset. Vaikka rajat ylittävä alueellinen yhteistyö valtakunnanrajojen halkaisemalla saamelaisalueella toimisikin hyvin, ei suuri osa saamelaisista saa siitä hyötyä, koska he asuvat kaukana raja-alueesta. Ilmeistä on toisaalta, että koulutetut ja usein kansainväliset kaupunkikeskusten saamelaiset ovat alkuperäiskansaliikkeeseen integroituvan saamelaisuuden kannalta tärkeitä henkilöitä. Saamelaisyhteisön kannalta oleellinen kysymys onkin, miten ratkaista modernisaation ja perinteisen yhteisön ylläpitämisen välinen jännite urbanisaation ja suuren väestöllisen liikkuvuuden oloissa. Kaupunkisaamelaisten yhteisöt ovat toistaiseksi melko huonosti keskenään verkottuneita. Vaikka kaikissa pohjoismaisissa suurkaupungeissa saamelaisella kielivähemmistöllä on samankaltaisia haasteita, näitä ei ole tutkimuksessa selvitetty tai vertailtu kovinkaan paljon, eikä eri kaupunkeja yhdistäviä monenkeskisiä hankkeita luotu. Kaupunkisaamelaisia edustavat saamelaisten yleisten kulttuuriautonomiaelinten lisäksi erilaiset kansalaisjärjestöt (esim. Helsingissä City-Sámit ry.) ja niiden rahoitus on riippuvainen pääosin projektitoiminnasta. Pohjoismaiden pääkaupunkien kaupunkisaamelaisten yhteistyöllä ei ole vakiintuneita muotoja. Saamelaiskielten elvyttämisen painopiste on yhä perinteisellä saamelaisalueella, eikä välttämättä vastaa kovin hyvin saamelaisten maantieteellistä sijoittumista tulevaisuudessa. Saamelaiskielet ovat muuttumassa alueellisesta kielivähemmistöstä ei-alueellisen kielivähemmistön suuntaan. Saamen kielten säilyttämisen kannalta suurimman haasteen muodostaa kaupunkien saamelaisväestö, jolla ei useinkaan ole tukea kielenkäytölle kodin ulkopuolella. Kaupunkisaamelaiset yhteisöt ovat vielä melko heikosti verkottuneita, eikä kansainvälisiä kaupunkien kieliyhteisöjä tukevia hankkeita ole kehitetty. Rajat ylittävät yhteistyön muodot ja alueet Saamelaisten rajat ylittävän yhteistyön voi katsoa jakautuvan institutionaaliseen ja paikalliseen yhteistyöhön. Paikallinen yhteistyö on paikallisyhteisöjen, mm. yksilöiden, perheiden ja sukujen oma-aloitteista toimintaa tai kansalaisjärjestötoimintaa. Institutionaalinen yhteistyö taas toteutuu sekä valtion ja kuntien hallinnon rakenteissa, että saamelaisten kulttuurisissa itsehallintoelimissä. Jälkimmäisiin kuuluvat eri maiden saamelaiskäräjät, koulutusinstituutiot ja media. Keskeiset alat, jolla yhteistyötä harjoitetaan, ovat koulutus, sosiaali- ja terveysala, media ja käytännön kielensuunnittelutyö. Niitä tarkastellaan kutakin erikseen jäljempänä. Suomen saamelaisalue koostuu useista erilaisista kie- lellisesti ja kulttuurisesti toisistaan melko paljon poikkeavista yhteisöistä, joiden tarpeet ja mahdollisuudet rajat ylittävään yhteistyöhön eroavat toisistaan merkittävästi. Utsjoen, Karasjoen ja Taanan kunnat muodostavatmaantieteellisen ja toiminnallisen kokonaisuuden Te- nojokilaaksossa. Yhteistyön perusta on saamelaisten asuminen molemmin puolin rajaa. Alueella on kokemus, että raja on yhtäältä kaiken yhteisöllisen toiminnan perusta, mutta myös haaste tai ongelma, koska sitä hallinnoidaan paikallisyhteisöjen ulkopuolelta valtioiden tarpeisiin. Tätä osoittaa monien mielestä esim. parhaillaan (11/2016) eduskunnassa käsiteltävänä oleva Tenojoki-sopimus, jossa Suomen ja Norjan valtiot loivat paikallisen väestön vanhoja oikeuksia, saamelaiskulttuuriin kuuluvia kalastusperinteitä ja tätä kautta koko yhteisöä heikentävän uuden kalastussäännön. Hieman Tenojokilaaksoa vastaavia toiminnallisia kokonaisuuksia on myös Hetan / Enontekiön kk:n ja Kautokeinon sekä Suomen ja Ruotsin Kaaresuvannon välillä. Näillä alueilla saamenkielisen väestön määrä on kuitenkin Suomen puolella Utsjokea vähäisempi. Kolttien asuma-alueella Näätämössä on rajakauppaa Norjan suuntaan ja Nellimissä Venäjän suuntaan. Tätä selvitystä varten ei ole ollut mahdollista selvittää, miten kolttien rajat ylittävä yhteistyö toimii, mutta on ilmeistä, että Norjan raja on helpommin ylitettävissä kuin Venäjän raja. Olisikin selvitettävä, voisiko koltille järjestää Viron setujen tapaan helpotuksia rajan ylittämisessä esim. sukulaisten tapaamista varten. Pohjoismaiden väliltä on poistettu rajatarkastukset jo vuosikymmeniä sitten, mikä mahdollistaa saamelaisalueen asukkaiden arkisen yhteiselämän. Usein todetaan, että rajoilla on Pohjoiskalotissa vain vähän merkitystä ihmisten liikkumisen kannalta. Kuitenkin esimerkiksi palkkatasosta johtuen rajat ylittävä työs- 12 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 13
Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö säkäynti on tavallista vain Suomesta Norjaan päin, ei päinvastoin. Rajoilla on samoin suuri merkitys ihmisten kielitaidon ja koulutuksen näkökulmasta. Tyypillisesti saamelaiset osaavat Pohjoiskalotin alueella omaa kieltänsä ja ympäröivän valtion valtakieltä, joka useinkin on heidän tosiasiallisesti vahvin kielensä. Sen sijaan saamelaiset eivät tyypillisesti osaa naapurimaiden valtakieliä hyvin. Kuten edellä on jo todettu, rajoilla on merkitystä myös sikäli, että ne määrittävät saamelaisten hakeutumista valtakieliseen koulutukseen sekä saamelaisten urbanisaation suuntia. Saamelaisalueella kerätään rajakaupassa melko huomattavia summia rahaa alv:n palautuksina, mutta näitä tuloja ei voida hyödyntää paikallisesti. Vähemmistökielisen paikallisyhteisön vahvistamiseksi voisi pohtia keinoja, joilla osa rajakaupan tuloista saataisiin paikalliseen käyttöön esim. Saamelaiskäräjien rahoituksen osana. Rajat ylittävä yhteistyö on sekä paikallisyhteisöjen että instituutioiden yhteistyötä. Saamelaisen kieliyhteisön elämään vaikuttavat sekä valtion, kuntien että saamelaisten autonomiaelinten (saamelaiskäräjien) yhteistyö. Rajat ylittävää yhteistyötä pohjoiskalottialueella vaikuttaa Venäjän viisumipakko. Norjan korkeampi elintaso muodostaa haasteen, sillä saamenkielentaitoinen työvoima siirtyy helposti Norjaan. Rajakaupan verotuloja ei tällä hetkellä voida käyttää paikallisesti. Norjan Koutokeinossa sijaitsevan Saamelaisen korkeakoulun opiskelijat ja opettajat tulevat Norjan lisäksi myös Suomesta ja Ruotsista. Käytännössä Saamelaiskorkeakoulu onkin sekä opettaja- ja oppilasaineksen suhteen rajat ylittävä. Korkeakoulun rajat ylittävää luonnetta voisi kehittää siten, että se ottaisi nykyistä suuremman vastuun Suomen ja Ruotsin saamelaisalueen koulutustarpeista ja näistä valtioista maksettaisiin koulun budjettiin erikseen sovittava osa. Koulutusyhteistyö Saamenkielistä koulua on kehitetty pohjoismaissa osin yhteisesti. Mm. saamelaisten parlamentaarinen neuvosto on sisällyttänyt toimintaohjelmiinsa tavoitteita koskien yhteisiä opetussuunnitelmia ja oppimateriaaliyhteistyötä. Monet Suomessa toimivat saamelaiskoulujen opettajat on koulutettu Kautokeinon saamelaiskorkeakoulussa. Eri maiden kouluissa käytetään osin samoja oppimateriaaleja. Käytännössä saamelaisen kouluympäristön kehittäminen on tutkimuksen mukaan kuitenkin paljolti opettajan oman aktiivisuuden varassa (Rahko-Ravanti 2016). Kunnille on Suomessa periaatteessa edullista järjestää saamenkielistä opetusta, sillä tällä hetkellä valtio maksaa 100 % opetuksesta, jos yli puolet siitä on saameksi. Käytännössä saamenkielisen koulutusympäristön rakentaminen on silti vaikeaa; luokanopettajissa on epäpäteviä ja aineenopettajia ei saada rekrytoitua, joten monia aineita opetetaan yläluokilla olosuhteiden pakosta suomeksi. Opetussuunnitelmaa ei pääosin ole käännetty saameksi. Utsjoella rajat ylittävästä yhteistyöstä Norjan puolen Taanan kunnan kanssa on hyviä kokemuksia. Utsjokisuun kirkonkylällä ja Taanan puolen Sirmalla on osittain yhteinen koulu. Käytännössä 0-6 luokkaa käyvät koululaiset viettävät kaksi päivää yhdessä, päivän Sirmassa ja päivän Utsjoella. Kyseessä on ns. Ovttas-hanke, joka on saanut rahoitusta kahteen otteeseen, jälkimmäisellä kerralla mm. EU:n Interreg III-ohjelmasta. Myös Sirman päiväkoti-ikäiset lapset ovat ajoittain olleet päivähoidossa Utsjoella. Ovttas-hanke tukee hyvin lasten kielenoppimista, kun valtakielet eivät ole yhteisiä, mutta saame on. Hankkeesta laaditun selvityksen mukaan kokemukset siitä ovat pääosin myönteisiä (Hirvasvuopio-Laiti & Hirvonen). Hankkeen uhkana on kuitenkin ollut, että Tanan kunta lakkauttaa Sirman koulun, jossa on liian vähän oppilaita. Ratkaisu voisi olla pysyvä yhteinen koulu, jos opetussuunnitelma voidaan rakentaa niin, että molempien maiden koululaiset voivat sitä noudattaa. Kouluyhteistyötä voisi periaatteessa laajentaa myös muualle Tenojokilaaksoon (esim. Karigasniemen ja Nuorgamin seuduille) sekä Suomen ja Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon. Saamen kieltä tukee vahvasti myös Utsjoen Skálluvárrissa erotusaikaan toimiva väliaikainen koulu, joka toimii perinteisessä saamelaisessa kulttuuriympäristössä. Tässä näkyvät käytännössä monenkeskisen oppimisen mahdollisuudet, kun koko kyläyhteisö on lähellä. Saamelaisyhteisön kannalta keskeinen instituutio on Kautokeinossa sijaitseva saamelaiskorkeakoulu. Se on kokonaan Norjan valtion maksama periaatteessa yliopistotasoinen oppilaitos, joka painottuu voimakkaasti saamenkieliseen opettajakoulutukseen. Saamelaiskorkeakoulu on keskeinen instituutio myös saamentutkimuksessa. Suomesta ja ilmeisesti myös Ruotsista hakeutuu vuosittain opiskelijoita Saamelaiskorkeakouluun ja myös laitoksen opettajakunnassa on Suomen saamelaisia. Käytännössä Saamelaiskorkeakoulu onkin sekä opettaja- ja oppilasaineksen suhteen rajat ylittävä. Korkeakoulun rajat ylittävää luonnetta voisi kehittää siten, että se ottaisi nykyistä suuremman vastuun Suomen ja Ruotsin saamelaisalueen koulutustarpeista ja näistä valtioista maksettaisiin koulun budjettiin erikseen sovittava osa. Kaikilla saamelaiskieliä ja saamelaiskulttuuria tutkivilla yliopistoilla on omia vahvuusalueitaan. Mahdollisesti olisi syytä kehittää yliopistojenvälinen kansainvälinen saamentutkimuksen opintokokonaisuus, jonka voisi suorittaa useissa eri yliopistoissa etä- ja vaihto-opiskeluna. Suomessa ja Ruotsissa on molemmissa myös muita yliopistollisia keskuksia, joissa on mahdollista opiskella saamen kieliä ja kulttuuria. Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan yhteydessä toimii erillislaitos Giellagas-instituutti, Lapin yliopistossa on saamentutkimuksen apulaisprofessori ja monenlaista yhteiskunnallista tutkimusta, minkä lisäksi saamea voi opiskella Helsingin ja ajoittain myös Turun yliopistossa. Helsingin yliopistossa on saamelaiskielten yliopistonlehtoraatti. Ruotsissa saamelaiskielten koulutusta on Uumajan yliopistossa sekä osana fennougristiikan oppiainetta Uppsalan yliopistossa. Norjassa on Kautokeinon saamelaiskorkeakoulun saamentutkimusta erityisesti Tromssan yliopistossa, jossa toimii myös saamelaiskielten elektronisten resurssien kehittämiseen keskittynyt Giellatekno-hanke. Giellateknon kanssa ovat tehneet yhteistyötä myös monet suomalaiset tutkijat. Siellä on kehitetty tärkeitä kieliresursseja kuten oikeinkirjoituksen tarkistusohjelmia, saamen itseopiskeluohjelmia nettiin sekä elektronisia sanakirjoja. Kaikilla saamelaiskieliä ja saamelaiskulttuuria tutkivilla yliopistoilla on omia vahvuusalueitaan. Mahdollisesti olisi syytä kehittää yliopistojenvälinen kansainvälinen saamentutkimuksen opintokokonaisuus, jonka voisi suorittaa useissa eri yliopistoissa etä- ja vaihto-opiskeluna. Suomessa on järjestetty saamentutkimuksen Ovttas-konferensseja, joita voisi niin ikään laajentaa kansainväliseen suuntaan. Saamentutkimuksessa olisi hyviä mahdollisuuksia luoda myös eurooppalaisia tutkimuskonsortioita. Saamelaisilla on myös rajat ylittävä monitieteinen humanistinen aikakausjulkaisu Sámi dieđalas áigečála. Kyseessä on mahdollisesti pienin kieliryhmä koko maailmassa, jolle toimitetaan omakielistä referoitua tiedelehteä. Inarissa toimiva saamelaisalueen koulutuskeskus tarjoaa keskiasteen opetusta saamelaiskulttuuriin liittyvissä kysymyksissä. Sen puitteissa on myös järjestetty inarin- ja koltansaamen revitalisaatioon liittyvää täydennyskoulutusta (Kivelä et. al. 2013, Pasanen 2015). Pienten vähemmistökielten revitalisaatiokoulutus olisi luonnollinen rajat ylittävän yhteistyön ala, mutta toistaiseksi laajaa kansainvälistä yhteistyötä ei tällä saralla ole. Tulisi pohtia, olisiko mahdollista luoda yhteispohjoismainen saamelaiskielten revitalisaation koulutusja tutkimusohjelma, jolla olisi aluksi projektiluonteinen rahoitus. Yhteispohjoismaista opettajakoulutusta erityisesti täydennyskoulutuksessa voisi laajentaa, sillä tällä 14 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 15