Kielivähemmistöt rajoilla

Kielivähemmistöt rajoilla Saamen- ja karjalankielisten rajat ylittävä yhteistyö Alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan näkökulmasta Janne Saarikivi ja Pekka Suutari eurooppatiedotus.fi europainformationen.fi ulkoasiainministeriö utrikesministeriet

SISÄLLYSLUETTELO ESIPUHE Valtionrajat yhdistäkööt vähemmistökieltemme puhujat 3 5 Sakari Linden Kirjoittaja on Suomalaisuuden Liiton toiminnanjohtaja. Esipuhe: Valtionrajat yhdistäkööt vähemmistökieltemme puhujat Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö 21 37 Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Yhteiset suositukset saamelaisten ja karjalan puhujien rajat ylittävään yhteistyöhön Kansainvälisen järjestelmän perusyksikkö on valtio. Valtiot eivät kuitenkaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole etnisesti, kulttuurillisesti ja kielellisesti yhtenäisiä. Useissa maissa on useampi kuin yksi virallinen kieli. Vielä useammassa maassa puhutaan maan eri osissa kieliä, joilla voi olla alueellisesti tunnustettu tai tunnustamaton asema. Lisämausteena vähemmistökielipolitiikassamme on, että kahdella kieliryhmällä, alkuperäiskansa saamelaisilla ja kotoperäistä kieltä puhuvilla karjalankielisillä, on valtakunnan rajat ylittävä luonne. Aihe on sekä saamelaisten että karjalaisten kannalta tärkeä. Saamelaisia asuu neljän valtion, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, alueella. Karjalaa taas puhutaan Suomen lisäksi Venäjällä. Kirjoittajat: Janne Saarikivi ja Pekka Suutari... Hankevastaava: Sakari Linden... Hankkeen tuottaja: Suomalaisuuden Liitto ry Visuaalinen ilme Henri Häkkinen www.henrihakkinen.com... Hanke saa ulkoasiainministeriöltä valtionavustusta kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedottamiseen vuonna 2016. Maailman monimuotoisuuden säilyttämiseksi tarvitaan vähemmistökielipolitiikkaa. Vähemmistökielipolitiikka on tärkeää juuri niille kielille, joilla ei virallista valtiollista asemaa. Suomenkaan alue ei ole kielellisesti yhtenäinen. Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Ne ovat yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettäviä, asemaltaan vahvoja kieliä. Kansalliskielten lisäksi Suomessa on vähemmistökieliä, joita Suomen laki erikseen määrittele. Tästä huolimatta Suomessa on suomen ja ruotsin lisäksi muitakin kieliä, joiden puhujien kielellisistä oikeuksista säädetään eri laeissa. Tällaisia kieliä ovat saamen kielet (koltan-, inarin- ja pohjoissaame), Suomen romanikieli, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli sekä karjalan kieli. Valtioiden rajat erottavat, mutta myös yhdistävät. Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen lähtökohtana on ollut korostaa rajojen yhdistävää puolta. Saamelaisilla ja karjalaisilla on rajat ylittävässä yhteistyössä paljon voitettavaa. Voitettavaa on pelkästään siinä, että valtionrajojen menneisyydessä aiheuttamia hankaluuksia korjataan. Saamelaisten asuinalueella valtakunnan rajoilla ei vuosisatoihin ollut merkitystä. Tämän jälkeen alueelle kuitenkin muodostettiin rajoja sellaisten valtioiden tarpeisiin, joiden ydinalueet ovat saamelaisnäkökulmasta kaukaisia. Suomen ja Venäjän karjalankielisillä puolestaan oli vuosisatoja läheiset suhteet, jotka Neuvostoliiton synty ja myöhemmin kylmä sota katkaisivat. 2 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 3

ESIPUHE Valtioiden rajat erottavat, mutta myös yhdistävät. Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen lähtökohtana on ollut korostaa rajojen yhdistävää puolta. Miten madaltaa vähemmistökielten puhujien kynnystä rajat ylittävään yhteistyöhön? Miten tehdä yhteistyöstä mahdollisimman tehokasta? Nämä kysymykset ovat lähtökohtana Janne Saarikiven ja Pekka Suutarin kirjoittamalle selvitykselle. Koko Suomalaisuuden Liiton tuottaman hankkeen ja sen tuloksena syntyneen loppuselvityksen tarkoituksena on ollut selvittää, mikä on saamelaisten tämänhetkisen valtakunnan rajat ylittävän yhteistyön tilanne ja laajuus, ja erityisesti, miten rajat ylittävää yhteistyötä voidaan kehittää. Erityisen suurena mahdollisuutena on Alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva eurooppalainen peruskirja ja sen käyttäminen viitoittamaan saamelaisten rajat ylittävää yhteistyötä. Euroopan unionilla ja Euroopan neuvostolla on merkittäviä mahdollisuuksia kielivähemmistöjen aseman tukemiseen ja kohentamiseen sekä unionin jäsenmaiden alueilla, että unionin lähialueilla. Peruskirjaa on mahdollista käyttää viitoittamaan vähemmistökielien oikeuksien kehittämistä liittyen koulutukseen, oikeusviranomaisiin, hallintoviranomaisiin ja julkisiin palveluihin, joukkoviestimiin, kulttuuritoimintaan ja -palveluihin sekä talous- ja yhteiskuntaelämään. Suomalaisuuden Liiton tuottama hanke rajasi aiheen tarkastelunäkökulmaksi vähemmistökieliryhmiemme kansainvälisten yhteyksien kannalta erityisen tärkeän peruskirjan 14 artiklan: Yhteydet valtakunnan rajojen yli. 14 artiklassa sopimuspuolet sitoutuvat: a) soveltamaan voimassaolevia kahden- ja monenvälisiä sopimuksia, jotka ovat niitä sitovia sellaisiin muihin valtioihin nähden, joissa käytetään samaa tai samankaltaista kieltä, tai tarvittaessa pyrkiä tekemään mainitunlaisia sopimuksia siten, että asianomaisten valtioiden samaa kieltä käyttävän väestön yhteyksiä kulttuurin, koulutuksen, tiedotustoiminnan, ammattikoulutuksen ja jatkuvan koulutuksen alalla edistetään; b) helpottamaan ja/tai edistämään alueellisten kielten tai vähemmistökielten eduksi yhteistyötä valtakunnan rajojen yli erityisesti niiden alueellisten tai paikallisten viranomaisten välillä, joiden alueella käytetään samaa tai samankaltaista kieltä. Peruskirjan 14 artikla mahdollistaa siis rajat ylittävän yhteistyön kielivähemmistön välillä, mitä on mahdollista soveltaa Pohjois-Euroopan alueella erityisesti saamelaisten ja Suomen ja Venäjän karjalaisten väliseen yhteistyöhön erityisesti koulutuksessa, joukkoviestimissä, kulttuuritoiminnassa ja -palveluissa sekä yhteiskuntaelämässä. Tulevaisuudessa samaa selvitysmallia on mahdollista soveltaa Suomen lähialueilla erityisesti Ruotsin meänmaalaisten, Norjan kveenien ja suomen peräpohjalaisten murteiden puhujien väliseen yhteistyöhön. Janne Saarikiven ja Pekka Suutarin kirjoitukseen loppuselvityksen on vahvasti huomioitu vähemmistökielten puhujien ja heitä edustavien järjestöjen näkemykset. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa Suomalaisuuden Liitto määritti tutkijoiden kanssa yhteistyössä selvityksen tavoitteet ja tutkijat valmistelivat tämän pohjalta esiselvityksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Suomalaisuuden Liitto järjesti Joensuussa ja Inarissa kuulemistilaisuudet, joissa karjalankielisillä ja saamelaisilla oli mahdollisuus antaa palautetta ja siten vaikuttaa loppuselvityksen sisältöön. Loppuselvityksen julkaiseminen on hankkeen päättävä kolmas vaihe. Suomalaisuuden Liito hankkeen tuottajana on vakuuttunut, että tutkijoiden kirjoittama loppuselvitys tuo uusia näkökulmia ja myös konkreettisia ehdotuksia saamelaisten ja karjalankielisten valtakunnan rajat ylittävään yhteistyöhön. Samalla Suomalaisuuden Liitto toivoo, että ulkoasiainministeriö ja muut suomalaiset merkittävät julkishallinnon toimijat voivat olla tulevaisuudessa mukana toimeenpanemassa tästä selvityksestä esille nousevia suunnitelmia. Saamelaiset Suomen alkuperäiskansana ja karjalan puhujat Suomen kotoperäistä kieltä puhuvana väestöryhmänä ansaitsevat sen. Tässä selvityksessä esille nousevat hankeideat ovat vapaasti heidän hyödynnettävänään. EU:n alueella puhutaan yli 60 alueellista tai vähemmistökieltä. Tämän loppuselvityksen arvo EU:n vähemmistökielipolitiikalle on antaa Suomen vähemmistökielten näkökulmasta parhaita käytäntöjä kaikille niille EUalueen alueellisille ja vähemmistökielille, joilla on valtakunnan rajat ylittävä luonne. Euroopan komissio avointa vuoropuhelua jäsenmaiden kanssa käyvänä instituutiona on oikea toimija välittämään näitä käytäntöjä. Toivottavasti EU:n uuden erasmus+-ohjelman ja muiden EU:n rahoitusvälineiden avulla syntyy tulevaisuudessa monta vähemmistökielten rajat ylittävää yhteistyötä edistävää hanketta. Suomalaisuuden Liitto kiittää Suomen ulkoasiainministeriötä mahdollisuudesta toteuttaa tämä hanke. Sen toteuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman kansalaisjärjestöjen Eurooppa-tiedottamiseen saatavaa avustusta. Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö 4 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 5

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Tavoitteet Tämän selvityksen tavoitteena on kartoittaa Suomen ja muiden maiden saamenkielisen väestön kulttuurisen yhteistyön tilannetta ja mahdollisuuksia kielen näkökulmasta. Selvityksen lähtökohtana on Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalainen peruskirja ja erityisesti sen 14. artikla, joka koskee vähemmistöjen rajat ylittävää yhteistyötä. Selvityksessä esitellään saamelaisten rajat ylittävän yhteistyön historiaa, muotoja, ongelmia ja mahdollisuuksia. Erikseen tarkastellaan paikallisyhteisöjen, valtioiden, kuntien ja autonomiainstituutioiden yhteistoimintaa koulutuksen, median, sote-palvelujen ja kielenelvytyksen näkökulmista. Lopuksi esitetään muutamia ehdotuksia saamenkielisen väestön rajat ylittävän yhteistyön parantamiseksi ja helpottamiseksi. Tarkoituksena on erityisesti selvittää: - Miten rajat vaikuttavat saamelaiskielten kehitysnäkymiin? Janne Saarikivi Helsingin yliopisto, tutkijakollegium, PL 4 00014 HY (Fabianink. 26) janne.saarikivi@helsinki.fi 041-5323754 - Mitä kokemuksia rajat ylittävästä yhteistyöstä on saamelaisalueella ja mikä vaikutus niillä on saamen kielten tilanteeseen? - Miten rajat ylittävää yhteistyötä olisi tarkoituksenmukaista kehittää saamelaiskielten säilymisen ja revitalisaation näkökulmasta? - Miten Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalaisen peruskirjan 14. artikla voi edistää vähemmistökielten säilyttämistä? Selvitys on laadittu Suomalaisuuden liiton tilauksesta Ulkoministeriön myöntämällä rahoituksella. Tilaaja ja rahoittaja eivät ole vaikuttaneet selvityksen sisältöön. Selvityksen tekijä on kollegiumtutkija (HCAS 2014-2017) ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa. Hän on toiminut suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa v. 2009-2014 ja julkaissut saamelaisia ja muista uralilaisia kansoja ja kieliä koskevaa tutkimusta mm. etnohistorian, kieli- historian ja kielisosiologian aloilta. Kirjoittaja ei ole saamelainen eikä pyri sellaiseksi. Hän on poliittisesti sitoutumaton eikä hänelle ole merkittäviä saamelaispoliittisia tai valtakunnanpoliittisia kytköksiä. Selvitys perustuu julkaisuihin lähteisiin, joihin on viitattu tekstissä sekä suullisiin tiedonantoihin ja kuulemisiin. Selvityksen alustavaa versiota on kriittisesti kommentoitu kuulemistilaisuudessa Inarissa 30.9. Kuulemistilaisuudessa kommentteja lukivat edustajat Pekka Sammallahti ja Maria Sofia Aikio Suomen saamelaisten keskusjärjestöstä, kolme Saamelaiskäräjien edustajaa (Anu Avaskari, Neeta Jääskö, Magreta Sara), edustaja Suoma Sámi nuorat ja City Sámit-järjestöstä (Petra Laiti) sekä Sámi soster-järjestöstä (Pia Ruotsala) ja Kati Eriksen (Saamelaiskulttuurikeskus Sajos). Jääskö ja Sammallahti jättivät kirjallisia kommentteja edustamiensa instituutioiden puolesta. Lisäksi pidettiin 18.10 palaveri Utsjoella, jossa läsnä olivat kunnanjohtaja Vuokko Tieva-Niittyvuopio, kunnanlääkäri Heidi Eriksen sekä kunnan muut työntekijät ja luottamushenkilöt Eeva-Maarit Aikio, Eeva-Liisa Rasmus, Päivi Rautio, Marjatta Krogerus, Marja Länsman, Pirkko Länsman ja Markku Porsanger. Tiedonantoja ovat antaneet myös mm. Aile Aikio (Saamelaismuseo Siidan amanuenssi), Pigga Keskitalo (Saamelaiskorkeakoulun professori, Suomen saamelaiskäräjien jäsen), Mikko Kärnä (kansanedustaja [kesk.], aiemmin Enontekiön kunnanjohtaja), Petra Laiti (Suoma Sámi Nuorat, City-Sámit), Michael Riessler (tutkija Freiburgin yliopistossa) ja Annika Pasanen (Helsingin yliopiston tutkija). Kokonaisuus on tekijän vastuulla ja saattaa olla ristiriidassa selvitystä varten haastateltujen henkilöiden näkemysten kanssa. EN:n vähemmistökielten peruskirja ja saamelaiset Euroopan Neuvoston alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskeva Eurooppalainen peruskirja on vuonna 1992 laadittu kansainvälinen sopimus, joka astui voimaan 1998. Saamelaisten kotimaista Suomi ja Norja ovat ratifioineet sopimuksen vuonna 1998 ja Ruotsi vuonna 2000. Venäjä on allekirjoittanut sopimuksen vuonna 2001, mutta ei ole ratifioinut sitä. Sittemmin ratifiointiaikeesta on ilmeisesti kokonaan luovuttu, eikä dokumentilla siten ole lainvoimaa Venäjällä. Toisaalta Venäjä osallistuu allekirjoittaneena sopimuspuolena vähemmistökielten peruskirjan mukaiseen dialogiin EN:n kanssa ja on toimittanut Euroopan neuvostoon säännöllisiä raportteja kielivähemmistöjensä kohtelusta. Zamjatin (2014) toteaa, on näiden raporttien taso jatkuvasti laskenut. Euroopan neuvoston peruskirja toimii siten, että kukin maa asettaa tavoitteet suojella kielivähemmistöjä tietyllä tasolla. Sen jälkeen se toteuttaa peruskirjassa mainittuja toimenpiteitä, eri määrän riippuen siitä, millä tasolla kutakin kieltä suojellaan. Kaikki pohjoismaat ovat ilmoittaneet, että saamelaiskielet kuuluvat niihin kieliin, joita ne suojelevat. Peruskirjan mukaan kukin maa raportoi kolmen vuoden välein toimenpiteistä, joita vähemmistökielten suojelun alalla on tehty. Lisäksi kansalaisjärjestöt voivat toimittaa omia varjoraporttejaan maiden jättämiin raportteihin liittyen. Raportoinnin jälkeen EN tekee omia suosituksiaan sopimuksen ratifioinneille maille niiden perusteella. Sopimuksen edellinen raportointikierros oli vuonna 2014, mutta syystä tai toisesta Suomi ei ole jättänyt omaa raporttiaan. Tämä laiminlyönti heikentää merkittävästi sopimuksen sovellettavuutta ja voimaa vähemmistöjen suojelemisessa. Myöskään kriittisillä äänillä ei ole mahdollisuutta jättää varjoraporttia varsinaisen raportin puuttuessa. EN:n alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan peruskirjan 14. artikla kuuluu seuraavasti: Sopimuspuolet sitoutuvat a) soveltamaan voimassaolevia kahden- ja monenvälisiä sopimuksia, jotka ovat niitä sitovia sellaisiin muihin valtioihin nähden, joissa käytetään samaa tai samankaltaista kieltä, tai tarvittaessa pyrkiä tekemään mainitunlaisia sopimuksia siten, että asianomaisten valtioiden samaa kieltä käyttävän väestön yhteyksiä kulttuurin, koulutuksen, tiedotustoiminnan, ammattikoulutuksen ja jatkuvan koulutuksen alalla edistetään; b) helpottamaan ja/tai edistämään alueellisten kielten tai vähemmistökielten eduksi yhteistyötä valtakunnan rajojen yli erityisesti niiden alueellisten tai paikallisten viranomaisten välillä, joiden alueella käytetään samaa tai samankaltaista kieltä. Peruskirjan 14. artikla kuuluu sopimuksen III osaan, jonka luonne ei ole siinä mielessä juridisesti sitova, että se asettaisi minimitason, jolla vähemmistökielten oikeudet on toteutettava. Kyse on ns. menu-sopimuksesta eli toimenpiteiden luettelosta, joista 6 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 7

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö sopimuksen allekirjoittaneet ja ratifioineet valtiot valitsevat toimia sen mukaan, millä tasolla ne suojelevat vähemmistökieltä. Toisin sanoen, 14. artiklan määrittämät toimet ovat vapaaehtoisia tai vaihtoehtoisia. Koska artikla on muotoilultaan väljä, on sopimusosapuolten periaatteessa helppo ilmoittaa noudattavansa sitä. Mikä hyvänsä rajat ylittävä kielivähemmistöjen yhteistyön esittäminen voidaan esittää artiklan toteuttamisena silloinkin, kun rajat ylittävä yhteistyö ei mainittavasti vahvista kysymyksessä olevaa vähemmistöä. Tämä on kielivähemmistöjen kannalta ongelma. Siksi on pyrittävä selvittämään, mitä todellisia toimenpiteitä valtiot ovat tehneet saattaakseen vähemmistökielten puiteyleissopimuksen voimaan. EN:n peruskirja velvoittaa Suomen valtion helpottamaan saamelaisten rajat ylittävää yhteistyötä, mutta ei anna siihen konkreettisia ohjeita. Periaatteessa vähäisetkin toimet voidaan katsoa sopimusvelvoitteen täyttämiseksi, mutta vähemmistökielten säilymisen näkökulmasta on syytä pyrkiä mahdollisimman vaikuttaviin toimiin. Saamen kielet Eläviä saamen kieliä ovat etelästä pohjoiseen ja lännestä itään lukien eteläsaame, uumajansaame, piitimensaame, luulajansaame, pohjoissaame, inarinsaame, koltansaame, kildininsaame ja turjansaame. Vuonna 2003 kuoli Venäjällä puhutun akkalansaamen viimeinen puhuja. Ilmeisesti vasta 1900-luvulla ovat lopullisesti sammuneet keminsaame ja kuolajärvensaame, joita on puhuttu Sodankylän ja Sallan alueilla. Useita saamelaiskieliä on historiallisesti puhuttu monien eri valtioiden alueella, mm. koltansaamea Suomessa, Norjassa ja Venäjällä, pohjoissaamea kaikissa pohjoismaissa, jossain määrin myös Venäjällä, luulajan- ja eteläsaamea Ruotsissa ja Norjassa jne. Monissa tapauksissa kieliyhteisö on historiallisesti asunut raja-alueella siten, että se on vaihtanut valtiota vuoden kierron kuluessa. Elävistä saamelaiskielistä uumajansaamella, piitimensaamella ja turjansaamella on korkeintaan muutamia kymmeniä puhujia. Eteläsaamella, luulajansaamella, inarinsaamella, koltansaamella ja kildininsaamella on satoja puhujia, mukaan lukien ainakin jonkin verran myös nuorimpien ikäluokkien edustajia. Pohjoissaamella on noin 20 000 puhujaa, jotka edustavat kaikkia ikäluokkia. Ainoana saamen kielenä pohjoissaamen kieli ei ole akuutisti uhanalainen, mutta sekin kuuluu UNESCOn luokittelun mukaan uhanalaisiin kieliin ja monet sen murteet ja variantit ovat vakavasti vaarantuneita, mm. Ruijan rannikon ns. merisaame. Muut saamen kielet ovat vakavammin uhanalaisia. Erityisesti inarinsaame on nyttemmin saanut paljon uusia puhujia (vrt. Pasanen 2015: 375, Kivelä et. al. 2013) ja se on ilmeisesti vähemmän uhanalainen kuin nyt kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Suomessa puhutaan pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Väestönlaskennassa saamen ilmoittaa äidinkielekseen 1957 henkeä, mutta todellinen puhujien määrä Suomessa on suurempi. Johtuen väestönlaskennan äidinkielen ilmoittamisen käytänteistä koltansaamen ilmoittaa äidinkielekseen vain 14 ja inarinsaamen 16 henkilöä (Pasanen 2016: 12). Saamelaiskäräjävaalien yhteydessä kootun epävirallisen tilaston mukaan Suomessa olisi 2382 henkeä, joiden ensikieli olisi saame. Näistä pohjoissaame olisi 1807, inarinsaame 254 ja koltansaame 321 henkilön ensikieli. Nämäkään luvut eivät kattane aivan kaikkia puhujia. Inarin- ja koltansaamen historiallinen puhuma-alue on Inarin kunnassa, Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa sekä Sodankylän kunnan pohjoisosissa puhutaan pohjoissaamea. Suomen lisäksi pohjoissaamen puhujia asuu sekä Norjassa että Ruotsissa. Kolttia asuu Suomen lisäksi Norjassa ja Venäjällä. Norjan koltat ovat kuitenkin kielellisesti norjalaistuneita ja Venäjällä on jäljellä vain yksittäisiä koltan puhujia. Venäjän ja Norjan kolttiin Suomen kolttia yhdistää sukusiteiden lisäksi ortodoksinen usko. Inarinsaamelaisia asuu käytännössä vain Suomessa. Kaikkia saamen kieliä puhutaan myös saamelaisalueen ulkopuolella, erityisesti suurissa kaupungeissa. Nykyisin suurin osa etnisistä saamelaisista puhuu äidinkielenään omien maidensa valtakieliä norjaa, ruotsia, suomea ja venäjää. Saamelaisten assimilaatio valtakielten puhujiin on ilmiönä vanha. On esimerkiksi selvä, että suurin osa Suomen alueesta on ollut vielä historiallisena aikana erilaisten saamelaisryhmien asuttamaa (vrt. Frog & Saarikivi 2015, Aikio 2012). Saamelaisten katoamisen päämekanismi lienee ollut kielenvaihto itämerensuomalaiseen kielimuotoon, josta sittemmin kehittyi suomen kielen murteita. Assimilaatio alkoi Lapissakin jo 1700-luvulla Ruotsin kuninkaiden vauhditettua alueen talonpoikaisasutuksen muodostumista verohelpotuksin. Nykyisellä saamelaisalueellakin Utsjokea lukuunottamatta se alkoi viimeistään jo 1800-luvulla seka-avioliittojen myötä. Saamelaisten assimilaatiokehitys on nopeutunut modernissa yhteiskunnassa enemmistökielisen koulutuksen ja aikaisempaa laajempiin verkostoihin liittyvän kulttuurisen integraation takia. Toisaalta saamelaisyhteisön rajat ylittävä luonne on auttanut säilyttämään saamen kieliä, sillä niitä on voinut käyttää useiden valtioiden alueella. 1900-luvun aikana internaattikoulujen nopeuttama kaksikielistyminen ja enemmistökulttuuri-identiteetin levittäminen johtivat saamelaisten kielelliseen assimilaatioon, kun internaateissa opiskelleet saamelaiset puhuivat lapsilleen maidensa valtakieliä suomea, ruotsia ja norjaa. Kehitykseen liittyy oleellisesti myös enemmistökielinen ammattikoulutus, saamelaisten urbanisaatio ja seka-avioliitot suomalaisten kanssa sekä muutto pois saamelaisalueelta valtaosaltaan enemmistökielisille kaupunkiseuduille. Saamelaiskäräjien mukaan 1960-luvun alkupuolella Suomen saamelaisista 75 % puhui saamea ja vuonna 2007 vastaava luku oli vain 26 % (Saamelaiskäräjät 2013). Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kulttuurisen käyttäytymisen roolimallit ovat laajalti ylipaikallisia ja ne opitaan mm. sähköisen median kautta enemmistökielten ja globaalin englannin kielen välityksellä. Vaikka tällainen kehitys ei välttämättä ole uhka vähemmistökielten käytölle paikallistasolla, laskee se kynnystä kielenvaihtoon erityisesti yhdessä fyysisen ja sosiaalisen liikkuvuuden kanssa. Suomessa on kolme saamelaiskieltä. Saamen puhujamäärä ei ole tiedossa, mutta se on enemmän kuin väestötilastojen ilmoittama vajaa 2000. Saamelaiskielten puhujat kuuluvat paikallisiin yhteisöihin, jotka ovat eri tavoin monikielisiä ja rajat ylittäviä. Yhteisön rajat ylittävä luonne on pitkään ollut kielen säilymistä tukevaa. Saamelaiskieliä voi luontevasti kehittää Pohjoiskalotin yhteisenä kommunikaatiovälineenä. Saamelaisten määritteleminen ja määrä eri maissa Saamelaisyhteisön rajat ylittävästä luonteesta saa kuvan esimerkiksi siitä, että saamelaisten laskeminen on sidoksissa saamelaisten kotimaiden poliittisiin konteksteihin. Esimerkiksi ei ole tavatonta lukea käsikirjoista, että Suomessa elää 10 000 saamelaista, mutta Norjassa jopa 50 000-100 000. Wikipedian (s.v. Saami people) mukaan Suomessa on 9350 saamelaista, mutta Norjassa 38 000 60 000 ja Ruotsissa 14,600 36,000. Kuten edellä käy ilmi, myös äidinkieleen liittyvä statistiikka on ongelmallista, kun lähes koko kieliyhteisö on kaksikielinen. Käytännössä äidinkieltä rekisteröitäessä mitataan väestönosaa, joka haluaa identifioitua saamenkieliseen yhteisöön. Todellinen saamenpuhujien määrä on kuitenkin tätä ainakin jonkin verran suurempi. Saamelaisten määrää koskevien lukujen suuri huojunta osoittaa, että saamelaisten laskemisessa on kyse pitkälti siitä, kuinka assimiloituneita saamelaisia katsotaan voitavan pitää saamelaisina. Norjan ja Ruotsin lukuihin on laskettu saamelaisia osin väljemmin kriteerein kuin Suomen lukuihin. Suomen, Norjan ja Ruotsin laeissa käytetty saamelaismääritelmä muistuttaa toisiaan. Kaikissa kolmessa maassa ihmisen tulee itse identifioitua saamelaiseksi ja olla itse saamenkielinen tai polveutua saamenkielisestä perheestä 3. polvessa (Suomi ja Ruotsi) tai 4. polvessa (Norja). Suomen tilanteen erottaa Ruotsista ja Norjasta, että Suomen laki tuntee myös ns. lappalaiskriteerin, jonka mukaan saamelainen voi olla myös verokirjaan lappalaisena merkityn henkilön jälkeläinen. Käytännössä tätä kriteeriä ei ole pidetty yksin riittävänä, vaan kriteeri on oikeudellisen tulkinnan jälkeen tavallisimmin rajattu vuoden 1875 jälkeisiin lappalaismerkintöihin ja sitä on sovellettu yhdessä kielikriteerin kanssa. Suomen tilanne eroaa muista pohjoismaista siinä, että suuri joukko ihmisiä on pyrkinyt saamelaiskäräjien äänestyslukuun, mutta saamelaiskäräjien vaalilautakunta ei ole hyväksynyt heitä saamelaisiksi. Eri arvioiden mukaan yli 1000 henkeä on vuonna 1992 tapahtuneen saamelaiskäräjälain säätämisen jälkeen pyrkinyt saamelaiskäräjävaalien äänestäjäksi mutta tullut hylätyksi. Määrää voidaan pitää melko huomattavana, sillä koko listalla on vain 5795 henkeä (Yle Sápmi 3.3 2015). Mm. 2015 vaalien alla jätetyistä hakemuksista Saamelaiskäräjät hylkäsi lähes puolet (ibid.). Myöhemmin n. 100 henkeä hylätyksi tulleista on päässyt äänestyslukuun Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä. Venäjällä, jossa ei ole pohjoismaiden saamelaiskäräjiä vastaavia instituutioita, saamelaiseksi määrittäminen perustuu yksinomaan ilmoitukseen väestönlaskennassa, samoin äidinkieltä koskevat tiedot. Saamelaiset Venäjällä kuuluvat ns. pohjoisten vähälukuisten kansojen ryhmään (korennye maločislennye narody severa), johon kuuluu yhteensä 44 kansaa. Ryhmään kuuluvilla kansoilla on nykyisen lainsäädännön vallitessa tiettyjä etuja mm. kalastus- ja 8 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 9

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö metsästysoikeuksiin sekä opiskelupaikkoihin, mikä on lisännyt kansoihin identifioitumista monilla alueilla viime vuosikymmeninä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt saamelaisten tapauksessa. Venäjän väestönlaskennassa v. 2010 oli 1771 saamelaista, joista 1599 asui Murmanskin alueella. Aikaisemmissa Venäjän väestönlaskennoissa saamelaisten määrä on ollut hieman suurempi, mm. v. 2002 1991 saamelaista. Samaan aikaan on kuitenkin saamen äidinkielekseen ilmoittaneen väestön määrä on Venäjällä tippunut nopeasti. Vuoden 2010 väestönlaskennassa kildininsaamen ilmoitti äidinkielekseen 353 henkeä, kolttasaamen 20 henkeä ja 2 henkeä turjansaamen. Kuolan niemimaalla kielitilannetta dokumentoineen Michael Riesslerin (suullinen tiedonanto) mukaan turjansaamella on todellisuudessa joitain kymmeniä puhujia, mutta koltansaamella alle 10 puhujaa. Saamelaisten määrää ja saamelaiskielten puhujien määrää koskevaan tilastotietoon voi suhtautua kriittisesti. Saamelaiseksi identifioituminen tapahtuu eri maissa jossain määrin toisistaan poikkeavasti. Kieliresurssien suunnittelussa tulisi lähteä siitä, että tuetaan kaikkia niitä, jotka haluavat käyttää saamelaiskieliä siitä riippumatta, ovatko he tilastojen valossa saamenkielisiä tai saamelaisia. Saamelaiset kansallisena ja rajat ylittävänä vähemmistönä Saamelainen identiteetti on osin valtionrajat ylittävä, mutta saamelaiset jakautuvat moniin ryhmiin, jotka ovat luonteeltaan paikallisia tai yhden kielen ylläpitämiä. Kaikilla Suomen pohjoissaamelaisilla ryhmillä on perinteisiä sukusiteitä Suomen rajojen ulkopuolille Norjaan ja Ruotsiin. Koltilla on vastaavia siteitä Venäjälle ja Norjaan. Inarinsaamelaisten sukusiteet taas ovat lähinnä Suomen alueella, ja jossain määrin Norjassakin. Niihin kuuluu runsaasti sekä pohjoissaamelaisia ja kolttia että suomalaistuneita saamelaisia, joiden saamelaisstatus on kiistanalainen. Verrattuna moniin muihin vähemmistökieliin, saamelaiskielten suojelu ja elvyttäminen on suhteellisen monipuolista (elvytyskäytänteistä Aikio-Puoskari 2016). Pohjoismaissa on kohtuullisen hyvä ihmisoikeustilanne verrattuna maailman valtioiden enemmistöön, oikeuslaitos on melko hyvin toimiva ja saamelaisväestöä voi pitää useimpiin maailman kielivähemmistöihin verrattuna hyvin koulutettuna ja poliittisesti melko mobilisoituneena. Tämäkään ei silti riitä monien ongelmien ratkaisemiseen, sillä saamelaisvähemmistö on kaikissa kotimaissaan suhteellisen pieni kielivähemmistö. On myös huomattava, että Venäjän saamelaisvähemmistön tilanne on oikeusvaltioperiaatteiden ja mobilisaatiomahdollisuuksien näkökulmasta heikompi kuin pohjoismaiden. 1900-luvulla eri alueiden kielellisesti ja kulttuurisesti varioiva saamelaisuus on muotoutunut moderniksi rajat ylittäväksi kansaksi, jonka tunnuksia ovat lippu, kansallislaulu ja Saamen puvut. Varhaisvaiheessaan 1900-luvun alussa saamelaista nationalismia voi luonnehtia lähinnä yleiseurooppalaiseksi kielinationalismiksi, mutta 1960-luvulta alkaen liike sai entistä enemmän alkuperäiskansaliikkeen muodon (vrt. Seurujärvi-Kari 2012). Tätä kehitystä vahvistivat monet maankäyttöön liittyvät kiistat, jossa saamelaisalueen resursseja käytettiin kansallisvaltioiden hyödyksi, mm. Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen ja erityisesti ns. Altan patohanke. Saamelaisia yhdistää moniin Amerikoiden ja Australian alkuperäiskansoihin se, että he saivat pitkään säilyttää vanhat yhteisömuotonsa ympäröivistä valtakunnista huolimatta (selvittämättä on, oliko lapinkylien synty kytköksissä keskiajan verotuskäytäntöihin. Arkeologisen aineiston valossa näyttää siltä, että talvikylään tuketuva saamelaisyhteisö on aikaisintaan varhaiskeskiaikainen innovaatio ((Saarikivi & Lavento 2012)). Kaikissa historiallisissa kotimaissaan ovat saamelaiset kohdanneet samankaltaisia vaikeuksia, kuten pakkoassimilaatiota pääväestöön, omakielisen koulutuksen puutteen tai kehittymättömyyden sekä maankäyttöön liittyvät ristiriidat saamelaisten perinteisten elinkeinojen ja modernin sentralisoidun yhteiskunnan tarpeiden, mm. metsätalouden ja kaivosten välillä. Tämä modernien yhteiskuntien toiseuttaminen ja suoranainen sorto on modernin rajat ylittävän saamelaisidentiteetin keskeisiä elementtejä. On silti huomattava, että saamelaisten ja Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen tilanteen erot ovat merkittäviä. Saamelainen kulttuuri on muodostunut eurooppalaisten vaihdantaverkkojen puitteissa vuosisatojen ja jopa -tuhansien ajan eikä Saamenmaata ole äkillisesti kolonisoitu kuten Amerikkoja tai Australiaa. Voi sanoa, että siinä, missä kolonialismin vaikutus Amerikan, Australian ja Siperian alkuperäiskansoihin on ollut lähinnä maan valloittamista, on se saamelaisalueella ollut rajojen muodostamista sellaisten valtioiden tarpeisiin, joiden ydinalueet ovat saamelaisnäkökulmasta kaukaisia. Toisaalta Pohjoiskalotin rajat ovat mahdollistaneet monenlaisen kulttuurisen ja taloudellisen vaihdon. Tänäkin päivänä pohjoiskalotin saamelaisalue on kansainvälisempi ja kulttuurisilta verkostoiltaan monipuolisempi kuin monet eteläisemmän Suomen alueet. Osa väestöstä on aina ollut monikielistä ja myös menestynyt taloudellisesti rajat ylittävien kontaktien ansiosta. Saamenmaan alueella valtakuntien rajoilla ei pitkään aikaan ollut suurta merkitystä paikallisväestöjen kanssakäymiseen, mutta kylläkin niiden verkostojen muotoutumiseen. Eräät lapinkylät maksoivat veroa kahteen tai kolmeen valtakuntaan. Vaikka tällainen veronmaksu oli rasitus, se mahdollisti verkostoitumisen moniin eri suuntiin ja jopa rikastumisen kaupalla eri alueiden välillä (Hansen 2012). Saamelaisten yhteisöjen tilanne Lapissa huononi oleellisesti 1700-luvulla Ruotsin kruunun vauhditettua ns. erämaiden talonpoikaisasutusta. Pitääkseen oikeutensa vanhoihin kala- ja metsästysmaihinsa saamelaiset perustivat itse uudistaloja, jolloin he siirtyivät verotuksessa lappalaisrekisteristä talonpoikaisrekisteriin (Enbuske 2008). Monet näistä saamelaisista assimiloituivat aikaa myöten suomalaisiin kielellisesti. Ruotsin ja Venäjän rajan sulkeminen 1852 lopetti rajan ylittävän liikkuvan poronhoidon. Tapahtumat johtivat väestön vaihtumiseen rajan yli. Metsäpeura katosi sen sekaantuessa porokarjoihin. Vanha metsälappalainen elämänmuoto kävi näin mahdottomaksi Inarissa ja Inarin eteläpuolella. Nykyisin kussakin saamelaisten kotimaassa on omat saamelaisia edustavat instituutionsa ja erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa valtiolliseen politiikkaan saamelaisia koskevissa kysymyksissä. Kunkin maan saamelaispoliitikot ovat integroituneet oman maansa poliittiseen järjestelmään ja eri valtioiden saamelaisia yhdistävää poliittista julkista tilaa ei ole kovin paljoa. Kulttuurin verkostot sen sijaan ovat helpommin rajoja läpäiseviä. Saamelaiskulttuurin toimijat, esimerkiksi muusikot ja elokuvantekijät, esiintyvät ja ovat suosittuja useissa eri maissa. Saamelaiset kulttuuritapahtumat kuten Riddu riđđu-festivaali Kaivuonossa, Sámi Grand Prix-laulukilpailu tai Skábmagovat-elokuvatapahtuma Inarissa keräävät väkeä eri maista. Saamelaiskirjallisuutta luetaan yli rajojen. Vaikka kansainvälistä saamelaista julkista tilaa ei politiikassa ole niin paljon kuin kulttuurissa, antaa eri valtioiden saamelaisten vilkas kanssakäyminen luonnollisen vertailumahdollisuuden kulttuuristen ja kielellisten oikeuksien toteutumiseen kunkin saamelaisen omassa kotimaassa. Tämä luo eräänlaisen luonnollisen kierteen kohti korkeampaa vähemmistönsuojelun standardia. Tässä mielessä voi sanoa saamelaisen vähemmistön rajat ylittävän luonteen vahvistavan sen mahdollisuuksia selvitä 2000-luvun maailmassa, jonka olosuhteet ovat perinteisille etnisille vähemmistöille usein hyvin vaikeat. Saamelaisuus on muodostunut monikansallisten vaihdantaverkkojen puitteissa. Saamelaiset ovat historiassa hyötyneet asemastaan eri valtioiden reuna-alueella, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen rajat ovat muodostuneet ongelmaksi estäessään perinteisiä elinkeinoja. 1900-luvun mittaan kansallisvaltiot ovat pyrkineet assimiloimaan saamelaista väestöä ja eriyttäneet näin eri valtioiden väestöjä toisistaan. Nykyisin saamelaispolitiikka jäsentyy paljolti valtakunnanrajojen mukaan. Tästä huolimatta saamelaisten eläminen usean valtion alueella on myös saamelaisten vahvuus vähemmistönä, ja luo luonnollista painetta kohti korkeampia vähemmistönsuojelun standardeja. Saamelaiset alkuperäiskansana, kielivähemmistönä ja pohjoismaisena vähemmistönä Juridisessa mielessä saamelaiset ovat sekä alkuperäiskansa että kielivähemmistö. Vaikka alkuperäiskansojen oikeudet ovat kielten näkökulmastakin tärkeitä, sillä perinteiset elinkeinot ja maankäyttö voivat tukea kieliyhteisöä, ei kielten elvyttämiseen alkuperäiskansojen keskuudessa ole luotu samanlaisia kansainvälisiä sopimusmekanismeja kuin alueellisten vähemmistökielten elvyttämiseen EN:n puitteissa. Monissa maissa kuten Yhdysvalloissa alkuperäiskansoihin kuuluva väestö ei käytännössä enää hallitse kieliään, eikä kielikysymys näissä maissa ole kovin keskeinen osa alkuperäiskansapolitiikkaa. Eräissä toisissa maissa kuten Etelä-Amerikassa taas pohditaan pikemminkin, miten opettaa alkuperäiskansoille riittävästi enemmistökieltä, jotta he voisivat integroitua kotimaansa valtaväestöön. Alkuperäiskansastatuksesta johtuen saamelaisten poliittiset verkostot ulottuivat nyt toisille mantereille ja tuovat saamelaisille kansainvälistä näkyvyyttä erityisesti englanninkielisessä maailmassa. Toisaalta yhteydet alueellisia vähemmistökieliä puhuviin väestöihin Euroopassa ovat saamelaisyhteisössä kehittyneet heikommin. Samaa voidaan todeta myös suomalais-ugrilaisesta liikkeestä, jossa saamelaisten aktiivisuus ei ole ollut kovin suurta, siitäkään huolimatta, että saamelaisten onnistumiset kielensä ja kulttuurinsa revitalisoimisessa nostetaan usein esiin positiivisena esimerkkinä suomalais-ugrilaisessa kontekstissa. Periaatteessa saamelaisille etnologisessa 10 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 11

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö mielessä kaikkein läheisimmät kansat löytyvät Venäjältä, ja ovat Pohjois-Euraasian metsästäjä-kalastaja ja poronhoitajayhteisöjä kuten nenetsejä, manseja ja hanteja. Modernit saamelaisyhteisöt ovat elinkeinorakenteeltaan monipuolisia ja kaikki saamelaiset eivät tarvitse laajoja maaoikeuksia voidakseen kehittää kulttuuriaan. Monissa tapauksissa kielelliset oikeudet olisivat tärkeämpiä kulttuurisen identiteetin säilyttämisen kannalta, erityisesti puhuttaessa valtaväestöön kulttuurisesti ja koulutuksellisesti syvästi integroituneesta saamelaisväestön osasta kaupungeissa. Kuitenkin esim. EN:n peruskirjan mahdollistamista toimenpiteistä keskustellaan saamelaiskontekstissa vain vähän verrattuna ILO:n alkuperäiskansasopimukseen, jonka ratifioinnin viivästyminen Suomessa on noussut maamme saamelaispolitiikan pääkysymykseksi. Alkuperäiskansayhteistyö on periaatteessa globaalia, EN:n vähemmistökielisopimus taas Euroopan laajuista. Kolmas tärkeä taso saamelaisten oikeuksien toteuttamiseksi on pohjoismainen taso, jolla on pitkään ollut valmisteilla pohjoismainen saamelaissopimus. Koska saamea puhutaan kolmessa eri pohjoismaassa, jotka muistuttavat toisiaan yhteiskuntarakenteeltaan huomattavasti, on monia saamelaiskieliä koskevia asioita luontevinta edistää pohjoismaiden saamelaisten ja pohjoismaiden viranomaisten yhteistyöllä. Pohjoismaissa on tällä hetkellä yhteispohjoismainen saamen kielilautakunta (vuodesta 1971), joka on luonut pohjoissaamenkielen ortografian ja normittaa yleiskieltä. Kielilautakunnan toimintaan liittyy yhteispohjoismainen Giellagáldu-hanke, joka sisältää mm. terminologian kehittämistä ja kielineuvontaa. Saamelaisten itsehallinto on kolmessa pohjoismaissa järjestetty saman mallin mukaan. Kaikissa maissa toimivat saamelaiskäräjät, joiden välistä yhteistyötä koordinoi parlamentaarinen neuvosto. Lisäksi on olemassa kansalaisjärjestöpohjainen Pohjoismainen saamelaisneuvosto (Sámiráđđi), joka on vanhimpia saamelaisten kansainvälisiä elimiä. Valmisteilla oleva pohjoismainen saamelaissopimus korostaa saamelaiskäräjien roolia eliminä, jotka kaikissa maissa edustavat saamelaisia heidän kotiseutuaan koskevissa asioissa (Pohjoismainen saamelaissopimus). Sopimus johtaisi hyväksytyksi tullessaan mahdollisesti saamelaisten itsehallinnon samankaltaiseen kehitykseen kaikissa pohjoismaissa. Venäjän saamelaiset jäisivät tästä kehityksestä kokonaan sivuun. Saamelaissopimukseen on haluttu sisällyttää myös yhteispohjoismainen saamelaismääritelmä, joka poistaisi sen epäkohdan, että eri maiden saamelaiskäräjävaalikelpoinen väestönosa on lainsäädäntöjen samankaltaisuudesta huolimatta osin eri tavoin valikoitunut. Saamelaiset ovat sekä kielivähemmistö että alkuperäiskansa. Alkuperäiskansan asema on välillisesti tärkeä myös saamelaiskielten tulevaisuudelle, sillä perinteiset elinkeinot ja maankäyttö tukevat vähemmistökieltä. Kielivähemmistönä saamelaisten asemaa voi silti parantaa myös eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa kehyksessä riippumatta esimerkiksi kiistanalaisesta ILO169-sopimuksesta. Pohjoismainen saamelaissopimussopimus yhdentäisi vähemmistösuojelun standardeja, mutta Venäjän saamelaiset jäävät sen ulkopuolelle. Saamelaisalue ja sen muutokset Suomen laissa määritellään neljän kunnan alueelle ulottuva saamelaisalue, jonka laajuus on noin 35 000 km 2. Vastaavaa laissa määriteltyä saamelaisaluetta ei muissa maissa ole. Saamelaisalueen saamenkielisten palvelujen toteutumista on hiljattain selvitetty saamen kielibarometrissa (Pasanen 2016), josta käy ilmi, että saamenkielisten palvelujen tarjonnassa on merkittäviä puutteita. Saamelaisalueen kunnissa asuu vain 3000-4000 saamelaista (määritelmästä riippuen), mutta saamelaisten kokonaismääräksi Suomessa arvioidaan vähintään 9350. Suurin osa saamelaisista asuukin kaikissa saamelaisten kotimaissa nykyisin perinteisten yhteisöjensä ulkopuolella, lähinnä suurissa kaupungeissa (mm. Oslossa, Tromssassa, Tukholmassa, Uumajassa, Helsingissä, Oulussa ja Murmanskissa). Kaupunkikeskusten väestöstä saamelaiset muodostavat hyvin pienen osan, mutta käytännössä esimerkiksi Suomen saamelaislapsista jopa 60-70 % syntyy saamelaisalueen ulkopuolelle. Voikin sanoa, että saamelaiskielet ovat muuttumassa alueellisista vähemmistökielistä ei-alueellisten vähemmistökielten suuntaan. Kaupungeissa saamelaiskielten ja -kulttuurien säilyttäminen on monista eri syistä vielä vaikeampaa kuin saamelaisten historiallisella asuinalueella. Saamenkielisiä koululuokkia ei ole, saamenkielisiin lastentarharyhmiin voi olla pitkä matka tai niitä ei ole lainkaan järjestetty, naapureiden kanssa ja työelämässä ei käytetä saamea. Kielitaito voi kehittyä lähinnä kotona ja eräissä tapauksissa lisäksi päiväkotiryhmässä. Kielitaitoon liittyvät alueellisen vähemmistökielen piirteet kuten paikallinen tieto, mm. kalastukseen, porotalouteen tai luontoon liittyvä sanasto ja paikannimet jäävät helposti oppimatta. Kysymys saamelaiskielten alueen muutoksesta liittyy kysymykseen rajojen merkityksestä. Urbanisaation pääsuunnat ovat kansallisvaltioiden sisäiset. Vaikka rajat ylittävä alueellinen yhteistyö valtakunnanrajojen halkaisemalla saamelaisalueella toimisikin hyvin, ei suuri osa saamelaisista saa siitä hyötyä, koska he asuvat kaukana raja-alueesta. Ilmeistä on toisaalta, että koulutetut ja usein kansainväliset kaupunkikeskusten saamelaiset ovat alkuperäiskansaliikkeeseen integroituvan saamelaisuuden kannalta tärkeitä henkilöitä. Saamelaisyhteisön kannalta oleellinen kysymys onkin, miten ratkaista modernisaation ja perinteisen yhteisön ylläpitämisen välinen jännite urbanisaation ja suuren väestöllisen liikkuvuuden oloissa. Kaupunkisaamelaisten yhteisöt ovat toistaiseksi melko huonosti keskenään verkottuneita. Vaikka kaikissa pohjoismaisissa suurkaupungeissa saamelaisella kielivähemmistöllä on samankaltaisia haasteita, näitä ei ole tutkimuksessa selvitetty tai vertailtu kovinkaan paljon, eikä eri kaupunkeja yhdistäviä monenkeskisiä hankkeita luotu. Kaupunkisaamelaisia edustavat saamelaisten yleisten kulttuuriautonomiaelinten lisäksi erilaiset kansalaisjärjestöt (esim. Helsingissä City-Sámit ry.) ja niiden rahoitus on riippuvainen pääosin projektitoiminnasta. Pohjoismaiden pääkaupunkien kaupunkisaamelaisten yhteistyöllä ei ole vakiintuneita muotoja. Saamelaiskielten elvyttämisen painopiste on yhä perinteisellä saamelaisalueella, eikä välttämättä vastaa kovin hyvin saamelaisten maantieteellistä sijoittumista tulevaisuudessa. Saamelaiskielet ovat muuttumassa alueellisesta kielivähemmistöstä ei-alueellisen kielivähemmistön suuntaan. Saamen kielten säilyttämisen kannalta suurimman haasteen muodostaa kaupunkien saamelaisväestö, jolla ei useinkaan ole tukea kielenkäytölle kodin ulkopuolella. Kaupunkisaamelaiset yhteisöt ovat vielä melko heikosti verkottuneita, eikä kansainvälisiä kaupunkien kieliyhteisöjä tukevia hankkeita ole kehitetty. Rajat ylittävät yhteistyön muodot ja alueet Saamelaisten rajat ylittävän yhteistyön voi katsoa jakautuvan institutionaaliseen ja paikalliseen yhteistyöhön. Paikallinen yhteistyö on paikallisyhteisöjen, mm. yksilöiden, perheiden ja sukujen oma-aloitteista toimintaa tai kansalaisjärjestötoimintaa. Institutionaalinen yhteistyö taas toteutuu sekä valtion ja kuntien hallinnon rakenteissa, että saamelaisten kulttuurisissa itsehallintoelimissä. Jälkimmäisiin kuuluvat eri maiden saamelaiskäräjät, koulutusinstituutiot ja media. Keskeiset alat, jolla yhteistyötä harjoitetaan, ovat koulutus, sosiaali- ja terveysala, media ja käytännön kielensuunnittelutyö. Niitä tarkastellaan kutakin erikseen jäljempänä. Suomen saamelaisalue koostuu useista erilaisista kie- lellisesti ja kulttuurisesti toisistaan melko paljon poikkeavista yhteisöistä, joiden tarpeet ja mahdollisuudet rajat ylittävään yhteistyöhön eroavat toisistaan merkittävästi. Utsjoen, Karasjoen ja Taanan kunnat muodostavatmaantieteellisen ja toiminnallisen kokonaisuuden Te- nojokilaaksossa. Yhteistyön perusta on saamelaisten asuminen molemmin puolin rajaa. Alueella on kokemus, että raja on yhtäältä kaiken yhteisöllisen toiminnan perusta, mutta myös haaste tai ongelma, koska sitä hallinnoidaan paikallisyhteisöjen ulkopuolelta valtioiden tarpeisiin. Tätä osoittaa monien mielestä esim. parhaillaan (11/2016) eduskunnassa käsiteltävänä oleva Tenojoki-sopimus, jossa Suomen ja Norjan valtiot loivat paikallisen väestön vanhoja oikeuksia, saamelaiskulttuuriin kuuluvia kalastusperinteitä ja tätä kautta koko yhteisöä heikentävän uuden kalastussäännön. Hieman Tenojokilaaksoa vastaavia toiminnallisia kokonaisuuksia on myös Hetan / Enontekiön kk:n ja Kautokeinon sekä Suomen ja Ruotsin Kaaresuvannon välillä. Näillä alueilla saamenkielisen väestön määrä on kuitenkin Suomen puolella Utsjokea vähäisempi. Kolttien asuma-alueella Näätämössä on rajakauppaa Norjan suuntaan ja Nellimissä Venäjän suuntaan. Tätä selvitystä varten ei ole ollut mahdollista selvittää, miten kolttien rajat ylittävä yhteistyö toimii, mutta on ilmeistä, että Norjan raja on helpommin ylitettävissä kuin Venäjän raja. Olisikin selvitettävä, voisiko koltille järjestää Viron setujen tapaan helpotuksia rajan ylittämisessä esim. sukulaisten tapaamista varten. Pohjoismaiden väliltä on poistettu rajatarkastukset jo vuosikymmeniä sitten, mikä mahdollistaa saamelaisalueen asukkaiden arkisen yhteiselämän. Usein todetaan, että rajoilla on Pohjoiskalotissa vain vähän merkitystä ihmisten liikkumisen kannalta. Kuitenkin esimerkiksi palkkatasosta johtuen rajat ylittävä työs- 12 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 13

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö säkäynti on tavallista vain Suomesta Norjaan päin, ei päinvastoin. Rajoilla on samoin suuri merkitys ihmisten kielitaidon ja koulutuksen näkökulmasta. Tyypillisesti saamelaiset osaavat Pohjoiskalotin alueella omaa kieltänsä ja ympäröivän valtion valtakieltä, joka useinkin on heidän tosiasiallisesti vahvin kielensä. Sen sijaan saamelaiset eivät tyypillisesti osaa naapurimaiden valtakieliä hyvin. Kuten edellä on jo todettu, rajoilla on merkitystä myös sikäli, että ne määrittävät saamelaisten hakeutumista valtakieliseen koulutukseen sekä saamelaisten urbanisaation suuntia. Saamelaisalueella kerätään rajakaupassa melko huomattavia summia rahaa alv:n palautuksina, mutta näitä tuloja ei voida hyödyntää paikallisesti. Vähemmistökielisen paikallisyhteisön vahvistamiseksi voisi pohtia keinoja, joilla osa rajakaupan tuloista saataisiin paikalliseen käyttöön esim. Saamelaiskäräjien rahoituksen osana. Rajat ylittävä yhteistyö on sekä paikallisyhteisöjen että instituutioiden yhteistyötä. Saamelaisen kieliyhteisön elämään vaikuttavat sekä valtion, kuntien että saamelaisten autonomiaelinten (saamelaiskäräjien) yhteistyö. Rajat ylittävää yhteistyötä pohjoiskalottialueella vaikuttaa Venäjän viisumipakko. Norjan korkeampi elintaso muodostaa haasteen, sillä saamenkielentaitoinen työvoima siirtyy helposti Norjaan. Rajakaupan verotuloja ei tällä hetkellä voida käyttää paikallisesti. Norjan Koutokeinossa sijaitsevan Saamelaisen korkeakoulun opiskelijat ja opettajat tulevat Norjan lisäksi myös Suomesta ja Ruotsista. Käytännössä Saamelaiskorkeakoulu onkin sekä opettaja- ja oppilasaineksen suhteen rajat ylittävä. Korkeakoulun rajat ylittävää luonnetta voisi kehittää siten, että se ottaisi nykyistä suuremman vastuun Suomen ja Ruotsin saamelaisalueen koulutustarpeista ja näistä valtioista maksettaisiin koulun budjettiin erikseen sovittava osa. Koulutusyhteistyö Saamenkielistä koulua on kehitetty pohjoismaissa osin yhteisesti. Mm. saamelaisten parlamentaarinen neuvosto on sisällyttänyt toimintaohjelmiinsa tavoitteita koskien yhteisiä opetussuunnitelmia ja oppimateriaaliyhteistyötä. Monet Suomessa toimivat saamelaiskoulujen opettajat on koulutettu Kautokeinon saamelaiskorkeakoulussa. Eri maiden kouluissa käytetään osin samoja oppimateriaaleja. Käytännössä saamelaisen kouluympäristön kehittäminen on tutkimuksen mukaan kuitenkin paljolti opettajan oman aktiivisuuden varassa (Rahko-Ravanti 2016). Kunnille on Suomessa periaatteessa edullista järjestää saamenkielistä opetusta, sillä tällä hetkellä valtio maksaa 100 % opetuksesta, jos yli puolet siitä on saameksi. Käytännössä saamenkielisen koulutusympäristön rakentaminen on silti vaikeaa; luokanopettajissa on epäpäteviä ja aineenopettajia ei saada rekrytoitua, joten monia aineita opetetaan yläluokilla olosuhteiden pakosta suomeksi. Opetussuunnitelmaa ei pääosin ole käännetty saameksi. Utsjoella rajat ylittävästä yhteistyöstä Norjan puolen Taanan kunnan kanssa on hyviä kokemuksia. Utsjokisuun kirkonkylällä ja Taanan puolen Sirmalla on osittain yhteinen koulu. Käytännössä 0-6 luokkaa käyvät koululaiset viettävät kaksi päivää yhdessä, päivän Sirmassa ja päivän Utsjoella. Kyseessä on ns. Ovttas-hanke, joka on saanut rahoitusta kahteen otteeseen, jälkimmäisellä kerralla mm. EU:n Interreg III-ohjelmasta. Myös Sirman päiväkoti-ikäiset lapset ovat ajoittain olleet päivähoidossa Utsjoella. Ovttas-hanke tukee hyvin lasten kielenoppimista, kun valtakielet eivät ole yhteisiä, mutta saame on. Hankkeesta laaditun selvityksen mukaan kokemukset siitä ovat pääosin myönteisiä (Hirvasvuopio-Laiti & Hirvonen). Hankkeen uhkana on kuitenkin ollut, että Tanan kunta lakkauttaa Sirman koulun, jossa on liian vähän oppilaita. Ratkaisu voisi olla pysyvä yhteinen koulu, jos opetussuunnitelma voidaan rakentaa niin, että molempien maiden koululaiset voivat sitä noudattaa. Kouluyhteistyötä voisi periaatteessa laajentaa myös muualle Tenojokilaaksoon (esim. Karigasniemen ja Nuorgamin seuduille) sekä Suomen ja Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon. Saamen kieltä tukee vahvasti myös Utsjoen Skálluvárrissa erotusaikaan toimiva väliaikainen koulu, joka toimii perinteisessä saamelaisessa kulttuuriympäristössä. Tässä näkyvät käytännössä monenkeskisen oppimisen mahdollisuudet, kun koko kyläyhteisö on lähellä. Saamelaisyhteisön kannalta keskeinen instituutio on Kautokeinossa sijaitseva saamelaiskorkeakoulu. Se on kokonaan Norjan valtion maksama periaatteessa yliopistotasoinen oppilaitos, joka painottuu voimakkaasti saamenkieliseen opettajakoulutukseen. Saamelaiskorkeakoulu on keskeinen instituutio myös saamentutkimuksessa. Suomesta ja ilmeisesti myös Ruotsista hakeutuu vuosittain opiskelijoita Saamelaiskorkeakouluun ja myös laitoksen opettajakunnassa on Suomen saamelaisia. Käytännössä Saamelaiskorkeakoulu onkin sekä opettaja- ja oppilasaineksen suhteen rajat ylittävä. Korkeakoulun rajat ylittävää luonnetta voisi kehittää siten, että se ottaisi nykyistä suuremman vastuun Suomen ja Ruotsin saamelaisalueen koulutustarpeista ja näistä valtioista maksettaisiin koulun budjettiin erikseen sovittava osa. Kaikilla saamelaiskieliä ja saamelaiskulttuuria tutkivilla yliopistoilla on omia vahvuusalueitaan. Mahdollisesti olisi syytä kehittää yliopistojenvälinen kansainvälinen saamentutkimuksen opintokokonaisuus, jonka voisi suorittaa useissa eri yliopistoissa etä- ja vaihto-opiskeluna. Suomessa ja Ruotsissa on molemmissa myös muita yliopistollisia keskuksia, joissa on mahdollista opiskella saamen kieliä ja kulttuuria. Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan yhteydessä toimii erillislaitos Giellagas-instituutti, Lapin yliopistossa on saamentutkimuksen apulaisprofessori ja monenlaista yhteiskunnallista tutkimusta, minkä lisäksi saamea voi opiskella Helsingin ja ajoittain myös Turun yliopistossa. Helsingin yliopistossa on saamelaiskielten yliopistonlehtoraatti. Ruotsissa saamelaiskielten koulutusta on Uumajan yliopistossa sekä osana fennougristiikan oppiainetta Uppsalan yliopistossa. Norjassa on Kautokeinon saamelaiskorkeakoulun saamentutkimusta erityisesti Tromssan yliopistossa, jossa toimii myös saamelaiskielten elektronisten resurssien kehittämiseen keskittynyt Giellatekno-hanke. Giellateknon kanssa ovat tehneet yhteistyötä myös monet suomalaiset tutkijat. Siellä on kehitetty tärkeitä kieliresursseja kuten oikeinkirjoituksen tarkistusohjelmia, saamen itseopiskeluohjelmia nettiin sekä elektronisia sanakirjoja. Kaikilla saamelaiskieliä ja saamelaiskulttuuria tutkivilla yliopistoilla on omia vahvuusalueitaan. Mahdollisesti olisi syytä kehittää yliopistojenvälinen kansainvälinen saamentutkimuksen opintokokonaisuus, jonka voisi suorittaa useissa eri yliopistoissa etä- ja vaihto-opiskeluna. Suomessa on järjestetty saamentutkimuksen Ovttas-konferensseja, joita voisi niin ikään laajentaa kansainväliseen suuntaan. Saamentutkimuksessa olisi hyviä mahdollisuuksia luoda myös eurooppalaisia tutkimuskonsortioita. Saamelaisilla on myös rajat ylittävä monitieteinen humanistinen aikakausjulkaisu Sámi dieđalas áigečála. Kyseessä on mahdollisesti pienin kieliryhmä koko maailmassa, jolle toimitetaan omakielistä referoitua tiedelehteä. Inarissa toimiva saamelaisalueen koulutuskeskus tarjoaa keskiasteen opetusta saamelaiskulttuuriin liittyvissä kysymyksissä. Sen puitteissa on myös järjestetty inarin- ja koltansaamen revitalisaatioon liittyvää täydennyskoulutusta (Kivelä et. al. 2013, Pasanen 2015). Pienten vähemmistökielten revitalisaatiokoulutus olisi luonnollinen rajat ylittävän yhteistyön ala, mutta toistaiseksi laajaa kansainvälistä yhteistyötä ei tällä saralla ole. Tulisi pohtia, olisiko mahdollista luoda yhteispohjoismainen saamelaiskielten revitalisaation koulutusja tutkimusohjelma, jolla olisi aluksi projektiluonteinen rahoitus. Yhteispohjoismaista opettajakoulutusta erityisesti täydennyskoulutuksessa voisi laajentaa, sillä tällä 14 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 15

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö hetkellä saamenkielentaitoisista aineenopettajista on pulaa. Pienissä yhteisöissä toimisi hyvin malli, jossa voitaisiin antaa täydennyskoulutusta kunnassa jo asuville, muodollisesti epäpäteville henkilöille, jotka voitaisiin sitten rekrytoida kasvatussektorille. Myös kotien ja yhteisöstä tulevien kielimestarien roolia kouluopetuksessa voisi vahvistaa. Tällainen käytäntö nousisi suoraan saamelaiskulttuurista ja alkuperäiskansapedagogiikasta, mutta sopisi hyvin myös ilmiöpohjaisen oppimisen korostumiseen nykykoulussa. Varhaiskasvatuksen ja koulujen saamenkielisen oppimisympäristön rakentaminen on kielen säilymisen ja kehittämisen kannalta äärimmäisen tärkeää. Saamenkielisissä kouluissa on pulaa sekä pätevistä opettajista että sopivista oppimateriaaleista. Opettajapulaa voisi paikata osin yhteispohjoismaisen täydennyskoulutuksen avulla. Kahdessa valtiossa toimivia saamelaista kieliympäristöä vahvistavia saamelaiskouluja voi perustaa sopiviin paikkoihin. Saamelainen korkeakoulukenttä on melko laaja ja hajanainen. Sen sidoksia saamelaiseen rajat ylittävään yhteisöön voisi vahvistaa mm. yhteispohjoismaisen saamentutkimuksen opintokokonaisuuden avulla. Saamelaiskielten revitalisaation toteuttamiseen olisi mahdollista luoda kansainvälisiä koulutus- ja tutkimushankkeita. Sote-yhteistyö Saamenkielisten terveys- ja sosiaalipalveluiden järjestäminen on tärkeä potilasturvallisuus-, ihmisoikeus- ja laillisuuskysymys. Esim. Utsjoen kunnassa on muistisairaita, jotka menettävät kykynsä puhua suomea ja noin 20 % pikkulapsista ei osaa valtakieltä suomea. Terveydenhuollon piirissä toimivilla tulisi olla paitsi ammattipätevyys myös tietoja saamelaiskulttuurista ja saamen kielistä. Erikoissairaanhoidon alalla on tehty sopimuksia rajat ylittävästä yhteistyöstä, perusterveyshoidosta ei sopimuksia ole olemassa. Sopimukset tekee juridisesti Lapin sairaanhoitopiiri Finnmarkin vastaavan piirin kanssa (Helse Finnmark). Lähetteet erikoissairaanhoitoon kulkevat Rovaniemen Lapin keskussairaalan kautta ja hoitoa annetaan esim. utsjokelaisille Karasjoella, jossa on lasten ja nuorten psykiatrinen keskus, korvalääkäri ja kardiologi. Lakselvissa on aikuispsykiatrin poliklinikka. Vastaavasti Norjan suomenkielinen väestö voi saada sotepalveluja Suomessa tietyin edellytyksin. Tulisi kartoittaa onko mahdollista täydennyskoulutuksen avulla kouluttaa saamelaisalueella jo toimivista terveydenhuollon ammattilaisista pätevämmin saamenkielisessä ympäristössä toimeentulevia. Rajat ylittävää yhteistyötä haittaa potilasvahinkojärjestelmä. Esimerkiksi norjalainen työntekijä ei voi työskennellä Suomessa. Vuodesta 2011 on voimassa pohjoismainen keskinäinen avunantosopimus, jonka nojalla voi saada esim. ambulanssilennon Norjan puolelta, mutta on ollut tapauksia, jossa Kela ei ole maksanut näiden kustannuksia. Neuvolapalveluiden suhteen ei ilmeisesti ole kokeiltu rajat ylittävää yhteistyötä, vaikka se voisi olla tarpeen. Suomen neuvoloissa ei esim. ole kunnon mahdollisuuksia seurata saamenkielisten lasten kielten kehitystä, kun kielenkehityksen arviointiin ei ole diagnostiikkaa. Neuvolan nelivuotistarkastuksen materiaaleja ei ole saameksi eikä niissä ole huomioitu saamelaiskulttuurin aspekteja. Myöskään muistisairaiden diagnosointiin ei ole saamelaiskontekstiin sopivia materiaaleja. Mielenterveyspalveluiden alalla Suomessa on huomattava vajaus saamenkielisistä palveluista. Koko Suomessa on vain yksi saamenkielinen psykiatrian erikoissairaanhoitaja. Kulttuurisesti mukautettuja mielenterveyspalveluita ei juuri ole saatavissa, ja saamelaisten mielenterveysasioista on vain vähän tutkimustietoa. Terapeuttien ja diagnostikkojen tulisi tuntea saamelaisyhteisön tapoja ilmaista itseään ja yhteisön luonnetta voidakseen toimia menestyksellisesti saamelaisten keskuudessa. Saamelaiskäräjät on yhdessä saamelaisalueen kuntien kanssa vaatinut lisärahaa saamelaisten palvelujen järjestämiseen, mutta asiaa ei toistaiseksi ole ratkaistu. Saamelaiskäräjät ja Sosiaali- ja terveysministeriö myös tulkitsevat saamen kielilakia eri tavoin. STM:n mukaan tulkkaus on riittävä saamenkielinen palvelu sosiaali- ja terveysasioissa, kun taas SaKän mukaan palvelut tulee pääsääntöisesti tuottaa saameksi. Tulisi kartoittaa onko mahdollista täydennyskoulutuksen avulla kouluttaa saamelaisalueella jo toimivista terveydenhuollon ammattilaisista pätevämmin saamenkielisessä ympäristössä toimeen tulevia. Sote-alalla on paljon valtiollisia rakenteita, jotka haittaavat paikallista yhteistyötä. Alan hallinto on monimutkaista, eikä raja-alueen kunnissa välttämättä tunneta naapurimaan järjestelmää yksityiskohdittain. Tulisikin harkita rajat ylittävää sote-yhteistyötä kehittävän konsultin tai selvittäjän määräaikaisen tehtävän perustamista niihin kuntiin, joiden alueella on eniten tarvetta sote-yhteistyölle. Selvitystä varten tehdyistä haastatteluista käy ilmi, että saamelaisalueella koetaan valtion pyrkivän säästämään sote-asioissa rajat ylittävän yhteistyön avulla. Samoin koetaan, että Suomen sote-uudistusta valmisteltaessa on saamelaisasiat unohdettu valmistelusta ilmeisesti lähes kokonaan ja että saamenkielisen palvelutuotannon asiat ovat valmistelun tässä vaiheessa auki. Pohjoismaiden välillä on terveydenhoidon yhteistyötä saamenkielisen palvelun takaamiseksi erityisesti erikoissairaanhoidon alalla. Suomessa pätevän saamenkielisen henkilöstön löytäminen on ongelma. Koska saamenkieliset sote-palvelut ovat tärkeä ihmisoikeus- ja potilasturvallisuuskysymys, tulisi niiden järjestämiseen löytää lisärahaa. Sote-alalla on paljon mahdollisia rajat ylittävän yhteistyön muotoja, mutta kunkin maan terveydenhuollon rakenteet haittaavat yhteistyötä. Media Rajat ylittävän kieliyhteisön ollessa kyseessä on luonnollista, että mediaa on mahdollista seurata yli rajojen. Yksi näkyvimmistä yhteispohjoismaisen saamelaisyhteistyön muodoista ovat päivittäiset saamelaiset tv-uutiset (Ođđasat), jotka lähetetään viitenä päivänä viikossa. Lisäksi kussakin saamelaisten kotimaassa on erityisesti sähköistä mediatuotantoa kansallisten mediayhteisöjen toimesta. Saamelaisilla on yksi rajat ylittävä printtimedia, sanomalehti Ávvir, joka ilmestyy Norjassa viidesti viikossa, mutta jota luetaan jonkin verran muissakin maissa. Ainoa saamelaista journalistikoulutusta antava oppilaitos on Kautokeinon saamelaiskorkeakoulu. Monilla journalisteina toimivilla saamelaisilla ei ole alan koulutusta. Tulisi harkita voisiko saamelaisille radioyhtiöille luoda yhteisen toimituksen jo olemassa olevien kansallisten toimitusten rinnalle. Samoin tulisi selvittää, voisiko saamenkielisen julkisen tilan muodostumista vauhdittaa rajat ylittävin projektein, joilla kannustettaisiin ihmisiä kirjoittamaan yhteiskunnallisista kysymyksistä saameksi. Rajat ylittävän kieliyhteisön tapauksessa naapurimaiden median seuraaminen on helppoa. Saamelaiset radioyhtiöt tekevät yhteistyötä yhteispohjoismaisten tv-uutisten toimittamisessa. Lisäksi on järjestetty pohjoismaiden saamelaisradioiden yhteisiä koulutuspäiviä. Tästä huolimatta kunkin maan saamelaismedia käsittelee lähinnä oman maan asioita. Saamelaista rajat ylittävää journalismia tai yhteissaamelaista julkista tilaa on melko vähän. Sellaisen syntymistä voisi vauhdittaa perustamalla saamelaisten radioyhtiöiden yhteisen toimituksen, jonka rahoitus olisi kansainvälistä. Tämä ei korvaisi kansallisia toimituksia, vaan toimisi niiden rinnalla. Saamelaisen yhteisön sisäistä keskustelua voisi parantaa myös esimerkiksi blogiprojektilla, jossa saameksi kirjoittamista ja yhteiskunnallisista aiheista (laajasti ymmärrettynä) keskustelemista tuettaisiin apurahoin. Saamelaismedia toimii kaikissa maissa, joissa on saamelaisiakin, mutta yhteissaamelainen julkinen tila on vielä pitkälti syntymättä. Tulisi harkita voisiko saamelaisille radioyhtiöille luoda yhteisen toimituksen jo olemassa olevien kansallisten toimitusten rinnalle. Samoin tulisi selvittää, voisiko saamenkielisen julkisen tilan muodostumista vauhdittaa rajat ylittävin projektein, joilla kannustettaisiin ihmisiä kirjoittamaan yhteiskunnallisista kysymyksistä saameksi. Kielenelvytys Saamelaiskielten haasteet ovat samankaltaisia kaikissa maissa, samoin keinot, joilla kielitilanteeseen pyri- 16 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 17

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö tään vaikuttamaan. Saamelaiskielet ovat uhanalaistuneet ennen kaikkea enemmistökielisen koulutuksen, perinteisten yhteisöjen heikentymisen ja lisääntyvän väestön liikkuvuuden myötä. Kielenelvytystyö taas pohjaa kielipesiin, saamenkielisten tilojen luomiseen, kielten näkyväksi tekemiseen esim. opasteissa ja kartoissa sekä erilaisiin yhteisöllisiin hankkeisiin, joissa pyritään rohkaisemaan vähemmistökielen käyttöön. Suomessa on Opetus- ja kulttuuriministeriön hyväksymä saamelaiskielten elvytysohjelma, jonka rahoitus ei kuitenkaan ole pysyvä. Huomiota kiinnittää, että saamelaiskielille ei ole luotu vastaavaa kansainvälistä elvytysohjelmaa. Tämä olisi mahdollisesti tehtävissä eri maiden saamelaisten oppilaitosten ja saamelaiskäräjien yhteistyönä. Kielenelvytysasioiden ympärille olisi mahdollista luoda myös ns. toimintatutkimuksen kehykseen liittyviä akateemisia tutkimushankkeita, jotka yhdistävät kielitiedettä, kasvatustieteitä, yhteiskuntatieteitä ja taidekasvatusta, ja sisältävät tiedepohjaisia yhteisöllisiä hankkeita. Askel tähän suuntaan on eri maiden parhaiden käytänteiden kokoaminen kirjaseksi (Aikio-Puoskari 2016). Valitettavasti yhtään kirjassa esitellyistä hankkeista ei ole toteutettu Venäjällä, jossa saamelaiskielten elvytystarve olisi kaikkein suurin. Norjassa ja Ruotsissa toimii 14 saamen kielikeskusta, jotka ovat paikallisia kielensuunnittelutyötä tekeviä organisaatioita, jotka järjestävät yhteisöllistä toimintaa. Kielikeskustoimintaa olisi hyvä laajentaa myös Suomeen. Utsjoen kielisiidaa (Giellasiida) voinee pitää ensimmäisenä Suomessa toimivana saamen kielikeskuksena. Kielikeskusten verkostosta olisi mahdollista rakentaa käytännön kieliresurssien suunnittelutyöhön keskittyvän täydennyskoulutusverkoston pohja. Keskukset voisivat tunnistaa saamenkieliset palvelutarpeet paikallistasoilla ja pyrkiä löytämään ja ohjaamaan sopivia henkilöitä täydennyskoulutukseen saamenkielisen palvelutuotannon parantamiseksi. Kielenelvytystyössä kiinnittää huomiota sen voimakas painottuminen saamelaisten perinteiselle alueelle. Tämä on sinällään ymmärrettävää, mutta ei vastaa enää saamelaiskielten puhujien demografiaa. Nykytilanteessa olisi tärkeää luoda erityisesti kaupunkiympäristöihin soveltuvia kielenelvytyshankkeita. Olisi hyvä luoda myös saamelaisten korkeakoulukeskusten välisiä kielenelvytykseen suuntautuneita yhteisölähtöisiä tutkimushankkeita esim. ns. kansalaistieteen tai toimintatutkimuksen keinoin, so. paikallisyhteisöjä toimijoiksi aktivoimalla. Perinteiseen kielenhuoltoon ja termityöhön keskittyneen Giellagáldun rinnalle olisi hyvä luoda myös kielenelvytykseen ja yhteisöpohjaiseen työhön sopivia rakenteita. Jos Giellagáldun rahoitus voidaan saada pysyvälle pohjalle, ne voitaisiin sijoittaa sen yhteyteen. Kansallisten kielenelvytyshankkeiden rinnalle tarvitaan kansainvälistä koordinointia. Saamelaiskielille voisi rakentaa kansainvälisen elvytysohjelman. Kielenhuollon rinnalle tarvitaan kielenelvytykseen suuntautuvaa kansainvälistä yhteistyötä. Tätä olisi luontevaa tehdä käytännön työn ja tutkimuksen vuorovaikutuksessa. Kielenelvytys- ja säilytystyön tarve on kaikkein suurin kaupunkisaamelaisten keskuudessa ja Venäjällä. Saamelaisten itsehallintoelimet ja niiden yhteistyö Kussakin saamelaisten kotimaassa Venäjää lukuun ottamatta toimii saamelaisparlamentti (saamelaiskäräjät, sámediggi), joka valitaan vaaleilla ja joka johtaa saamelaisten kulttuurista itsehallintoa. Käytännössä käräjien toimivalta on kaikissa kolmessa maassa saman tyyppinen. Se päättää esim. saamelaisten koulujen käyttämistä oppimateriaaleista, kulttuurityöhön käytetyistä avustuksista, kulttuuriperinteen suojelusta ja antaa lausuntoja saamelaisia ja saamelaisaluetta koskevasta muusta lainsäädännöstä. Erityisen tärkeä on saamelaisparlamenttien rooli elimenä, joka voi antaa virallisia lausuntoja saamelaisten näkemyksistä kussakin maassa. Saamelaisparlamenttien legitimiteettiin liittyy oleellisesti kysymys saamelaismääritelmästä eli parlamentin äänioikeudesta, joka on ratkaistu eri maissa periaatteessa läheisin mutta käytännössä eri tavoin. Saamelaisten ryhmä, jota saamelaisten itsehallintoelimet edustavat, on eri maissa hieman eri perustein valikoitunut. Tätä kirjoitettaessa on uutisoitu, että yhteispohjoismaisesta saamelaismääritelmästä käydään neuvotteluja, mutta että Norjan saamelaiskäräjät ei halua kiristää omaa määritelmäänsä. Venäjällä ei ole saamelaiskäräjiä vastaavaa elintä. Venäjän lain mukaan etniset vähemmistöt voivat perustaa kulttuurisia itsehallintoelimiä (ven. kul turnoe samoupravlenie) oman kulttuurinsa vapaata harjoittamista varten. Käytännössä näihin elimiin ei kuitenkaan valita vaaleilla edustajia, ja on jossain määrin epäselvää, kuka voi julistautua kulttuuriseksi itsehallinnoksi. Eri maiden saamelaiskäräjien yhteistyöelimenä toimii saamelaisten parlamentaarinen neuvosto, jossa myös Venäjän saamelaiset ovat edustettuna tarkkailijana. SPN:n tehtävänä on edistää saamelaiskäräjien välistä yhteistyötä sekä käsitellä asioita, jotka koskevat tai voivat koskea saamelaisia useammassa maassa tai saamelaisia kansana. SPN edustaa Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisia pohjoismaisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. Vanhin saamelaisten rajoja ylittävän yhteistyön elin on pohjoismainen saamelaisneuvosto (Sámerađđi). Saamelaisneuvosto koostuu eri kansalaisjärjestöjen edustajista. Suomea edustaa neuvostossa Suomen saamelaisten keskusjärjestö (SSG, Suoma sámiid guovddášsearvi), joka muodostettiin vuonna 1996 ja johon eri saamelaisjärjestöt valitsevat edustajiaan. Muista pohjoismaista saamelaisneuvostoon kuuluu useampia järjestöjä. Saamelaisneuvosto on saanut alkunsa pohjoismaisista saamelaiskonferensseista ja siihen kuuluvat järjestöt sitoutuvat ns. Honningsvågin kongressin julistukseen (v. 2004), jonka keskeinen sisältö on saamelaisten kansallinen yhtenäisyys yli rajojen. Saamelaisneuvoston tavoitteena on edistää saamelaisten oikeuksia kaikissa niissä neljässä maassa, jossa saamelaiset asuvat sekä vahvistaa saamelaisten yhtenäisyyttä kansana yli rajojen. Tämä tapahtuu paitsi edistämällä saamelaisten oikeudellista ja kulttuurista asemaa kussakin maassa, myös edistämällä saamelaisia koskevien valtioiden välisten sopimusten solmimista. Neuvostossa on ihmisoikeusvaliokunta, kulttuurivaliokunta ja hallitus. Saamelaisneuvostolla on edustus Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvostossa alkuperäiskansoja ja ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevissä komiteoissa ja työryhmissä. Se on myös Arktisen neuvoston ja sen työryhmien pysyvä jäsen. Tässä mielessä juuri saamelaisneuvosto on korkeimmalla kansainvälisellä tasolla saamelaisia edustava elin, vaikka sillä ei olekaan suoraan toimivaltaa missään saamelaisten kotimaassa. Saamelaisten autonomiaelimet ovat erilliset kussakin maassa. Niiden toimivalta ja vaalitapa poikkeavat jonkin verran toisistaan. Saamelaisten kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien toteuttamiseksi olisi hyvä kehittää itsehallintoelimiä siten, että niiden toimivalta ja edustavuus (ml. äänioikeuden perusteet) olisivat samankaltaiset kaikissa maissa. Pohdintaa ja suosituksia Saamelaisten rajat ylittävä yhteistyö pohjoismaissa on melko monipuolista. Venäjän rajan ylittävä yhteistyö on huomattavasti vähäisempää. Vähemmistökielten säilyttämisen kannalta oleellinen yhteistyö koskee koulutus- ja media-alaa, sosiaalipalveluja, kuntien ja autonomiaelinten yhteistyötä. Tämän lisäksi on huomioitava kansalaisjärjestö- ja kulttuuriyhteistyö, jota yllä ei ole käsitelty erikseen. Saamelaiskielten puhujayhteisöä olisi mahdollista vahvistaa luomalla useissa maissa toimivia koulutusja mediainstituutioita, joita rahoitettaisiin kaikista pohjoismaista. Esimerkkejä tällaisesta ovat radioasemat, korkeakoulut ja niiden osastot, kielten revitalisaatioon ja tutkimukseen keskittyvät yhdistykset ja hankkeet sekä kulttuuri-instituutiot kuten teatterit ja musiikkioppilaitokset. Saamelaispolitiikka jäsentyy tällä hetkellä erityisesti alkuperäiskansapolitiikkana ja keskittyy mm. saamelaismääritelmään (Suomessa) sekä maankäytön kysymyksiin. Jotta EN:n vähemmistökielten peruskirjan vaikutus saamelaiskontekstissa kasvaisi, olisi hyvä tiedottaa sen antamista mahdollisuuksista erityisesti sen joukon keskuudessa, joka ohjaa tai pyrkii ohjaamaan saamelaispolitiikkaa. Verrattuna Suomen karjalankielisiin ja ylipäätään moniin rajat ylittäviin kielivähemmistöihin, ovat Suomen saamenkielisten rajat ylittävät yhteydet monipuoliset ja toimivat pohjoismaiden välillä. Yhteys Venäjän saamenkielisiin on paljon heikompi, ja tämä näkyy myös siinä, että Venäjän saamenkielisten mahdollisuudet säilyttää kulttuuriaan ovat huomattavasti heikommat kuin pohjoismaiden. Suomen ja muiden pohjoismaiden saamenkielisen väestön suhteiden kehittäminen Venäjän saamelaisiin riippuu paljolti Venäjän sisäisestä kehityksestä eivätkä sen näkymät ole kovin hyvät. Mahdollista on, että saamelaiskielet kuolevat puhuttuina kielinä Venäjällä muutaman vuosikymmenen kuluessa. Tätä kehitystä voidaan estää tai hidastaa esimerkiksi kielipesien avulla, mutta niiden syntymiseksi on kansainvälinen yhteistyö välttämätöntä. 18 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 19

Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Saamenkielisten rajat ylittävä yhteistyö Selvityksen suosituksia ovat seuraavat: 1: Saamelaiskieliä tulee pyrkiä kehittämään pohjoiskalotin yhteisinä kielinä. Niitä tulee opettaa etnisiteetistä riippumatta kaikille halukkaille. Saamelaiskielten puhujien määrää tulee pyrkiä lisäämään kielipesien ja kielikylpykoulutuksen avulla. 3: Saamenkielisiä palveluita voidaan kehittää täydennyskoulutuksen avulla kouluttamalla eri alojen toimijoista paremmin saamen kieliä ja saamelaiskulttuuria taitavia. Tällaista koulutusta varten tulisi rakentaa kansainvälinen stipendijärjestelmä, joka mahdollistaa vapauden työstä opiskelun ajaksi. 6: Rajojen tuottamista tuloista osa tulee palauttaa saamelaisalueelle vahvistamaan kielivähemmistön asemaa. 7: 2: Saamelaiskielille tulee luoda kansainvälinen elvytysohjelma eri maiden saamelaiskorkeakoulujen ja saamelaiskäräjien yhteistyönä. Tällaiselle ohjelmalle voidaan hakea aluksi hankeluonteista rahoitusta esim. EU:n tai pohjoismaisten rakenteiden puitteissa. 4: Kautokeinon saamelaiskorkeakoulua tulee kehittää selkeämmin koko saamelaisalueen korkeakouluna. Norjan lisäksi muut pohjoismaat voisivat osallistua sen rahoitukseen ja korkeakoulu voisi järjestää koko kansainvälisen saamelaisyhteisön tarpeisiin suuntautuvaa ammatti- ja täydennyskoulutusta. 5: Raja-alueen saamelaisiin kuntiin tulisi perustaa määräaikaisia tehtäviä, jotka suunnittelisivat saamenkielisten palvelujen kansainvälistä tuottamista. Saamelaiskielten suojelussa ja elvyttämisessä on erityisesti kiinnitettävä huomiota kaupunkiseutujen ja Venäjän saamelaisiin. Molempien ryhmien tarpeisiin on luotava usean valtion alueella toimivia hankkeita. Venäjän saamelaisten tapauksessa tämä tarkoittaa Pohjoismaiden parhaiden käytäntöjen kokeilua Venäjällä, erityisesti kielipesä- ja kielimestaritoimintaa. Kaupunkisaamelaisten tapauksessa tämä tarkoittaa saamen kielten tilanteen tarkempaa kartoittamista tutkimushankkein ja monikansallisten kaupunkisaamelaisten verkostojen luomista. LÄHTEET: Aikio, Ante 2012: An Essay on Saami ethnolinguistic prehistory. Riho Grünthal & Petri Kallio (eds.): The Prehistoric linguistic map of Northern Europe. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 266. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. 63-117. Aikio-Puoskari, Ulla 2016: Gullos sámegiella! Saamen kielten elvyttämisen parhaita käytäntöjä ja kansallisen politiikan linjauksia Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Sámediggi. Sámegiela doaimmahat = Saamelaiskäräjät. Saamenkielen toimisto. Raportti. Enbuske 2008: Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö historiallisen Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun. Bibliotheca Historica 113. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Frog & Saarikivi, Janne 2015: De situ linguarum fennicarum aetatis ferrae. Retrospective methods newsletter 9. 64-115. Hansen, Lars Ivar 2012: Networks, diversity and mobility among the Northern Sámi in the 16th century. Charlotte Damm & Janne Saarikivi: Networks, interaction and emerging identities in Northern Fennoscandia and beyond. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne. 217-239. Hirvasvuopio-Laiti, Annukka & Hirvonen, Vuokko 2013: Utsjoen ja Taanan kuntien koulu- ja lastentarhayhteistyön nykytila ja haasteet. Utsjoki: Ovttas-hanke. Kivelä et. al. 2013 = Kivelä, Suvi & Olthuis, Marja-Liisa & Skutnabb-Kangas, Tove: Revitalising indigenous languages. How to recreate a lost generation. Multilingual Matters. Pasanen, Annika 2015: Kuávsui ja peeivičuovâ - Sarastus ja päivänvalo. Inarinsaamen kielen revitalisaatio. Uralica Helsingiensia 9. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. Pasanen, Annika 2016: Saamebarometri. Selvitys saamenkielisistä palveluista saamelaisalueella = Sámi giellabaromehter. Čielggadus sámegielat balvalusain sámeguovllus. Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 39/2016. Opetusministeriö 2012: Toimenpideohjelma saamen kielen elvyttämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012: 7. Pohjoismainen saamelaissopimus. Suomalais-norjalais-ruotsalais-saamelaisen asiantuntijaryhmän 27. lokakuuta 2005 luovuttama luonnos. Rahko-Ravantti, Rauna 2016: Saamelaisopetus Suomessa. Tutkimus saaamelaisopettajien opetustyöstä suomalaiskouluissa. Acta Universitatis Lapponiensis 332. Rovaniemi. Saamelaiskäräjät 2013: Saamen kielet Suomessa ja muualla. (http://www.samediggi.fi/index. php?option=com_content&task=blogcategory&id=253&itemid=405) Saarikivi, Janne 2011: Saamelaiskielet - nykypäivää ja historiaa. Irja Seurujärvi-Kari et. al.: Saamelaiskielet tänään. SKS Tietolipas. Saarikivi, Janne 2012 = Saarikivi, Janne & Lavento, Mika: Linguistics and archaeology: A critical view of an interdisciplinary approach with reference to the prehistory of Northern Scandinavia. Charlotte Damm & Janne Saarikivi: Networks, interaction and emerging identities in Northern Fennoscandia and beyond. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 265. 177-217. Seurujärvi-Kari, Irja 2013: Ále jaskkot eatnigiella. Alkuperäiskansaliikkeen ja saamen kielen merkitys saamelaiselle identiteetille. Helsinki: Helsingin yliopisto 2012. Zamjatin, Konstantin 2014: An official status of minority languages. A study of state languages in Russia s Finno-Ugrian republics. PhD Thesis. Helsinki University. 20 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 21

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Pekka Suutari kulttuurintutkimuksen professori, Karjalan tutkimuslaitos, UEF, Joensuu pekka.suutari@uef.fi Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Terveh teile hyvä ristikanzu, terveh koko Karjalan tazavaldu Terveh Ven a, terveh Suomi. Elgiä duumaikua gu minun kieli kuoli! Ondrei 2016 Tehtävänasettelu ja aineisto Tarkoitus on tässä raportissa selvittää karjalan kielen puhujien kulttuurisia käytäntöjä ja kielen puhujayhteisöjen yhteistyön mahdollisuuksia Suomen ja Venäjän rajan yli. Karjalankielisten rajaa ylittävä yhteistoiminta tarjoaa suuria kehittämisen mahdollisuuksia molempien maiden kielitilanteen parantamiseksi. Kylmän sodan aikana sekä Suomessa että Venäjällä karjalan kielen tilanteesta vaiettiin eikä kielen ja karjalankielisen kulttuurin kehittämiselle ollut luonnollisia edellytyksiä. Aiempi välitön vuorovaikutus Suomen ja Venäjän karjalankielisten välillä katkesi tyystin. Nyt molemmissa maissa on suurta tarvetta pelastaa karjalankielinen kulttuuri ja löytää uusia tilanteita, domeeneja, joissa karjalan kieltä voitaisiin luontevasti käyttää. Muuten kieli ja sen mukana maailmanperintöä rikastavat käsitteet ja käsitykset jatkavat katoamistaan. Venäjän Karjalassa karjalan kielen kehittäminen kirjakieleksi alkoi jo neuvostokauden lopulla, ja Suomessa kielen elvytyksen merkittävin saavutus on sen tunnustaminen EU-säädösten mukaiseksi ei-alueelliseksi vähemmistökieleksi vuonna 2009. Käytännössä yhteisen rajaa ylittävän karjalankielen elvytysstrategian sijasta kummassakin maassa kieltä on kehitetty omin voimin ja omiin tarpeisiin. Yhteistyötä kyllä on ollut runsaastikin, mutta erilaisista lähtökohdista johtuen varsinaisesti yhteiset tavoitteet eivät ole olleet päällimmäisinä kielen ja kieliolosuhteiden kehittämisessä. Yhteistyöllä on nyt paradoksaalisesti kansainvälinen (EU:n inspiroima) lähtökohta, vaikka kielen kehittäminen on molempien valtioiden karjalaisten kansallinen tehtävä. 22 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 23

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Kielen tunnettuutta, arvostusta ja asiantuntemusta on mahdollista nostaa kansainvälisen yhteistyön avulla. Venäjän Karjalassa hyödyllisenä pidetään sitä, että kanssakäymisessä Suomen karjalaisten kanssa puhekieli ei vaihdu automaattisesti venäjäksi; ja Suomen karjalaisten parissa taas arvostetaan Venäjällä annettua koulutusta ja kielen osaamisen ja tutkimuksen korkeaa tasoa. Useat keskeiset karjalankieliset viranomaistehtävät (kuten karjalan kielen professuuri ja YLEn karjalankieliset uutiset) on ollut mahdollista toteuttaa Venäjältä Suomeen muuttaneiden karjalaisten avulla. Tässä selvityksessä käsitellään karjalankielisen yhteistyön mahdollisuuksia, viiteryhmiä ja merkitystä. Lähtökohtana on EU:n Alueellisia tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen asiakirjan artikla 14, joka velvoittaa ylläpitämään valtioiden rajat ylittäviä kielivähemmistön suhteita. Taustalla selvityksen kirjoittajalla on kolmentoista vuoden mittainen kulttuuritutkimuksen alan tutkimustyö Venäjän Karjalassa ja yhteistyössä venäjänkarjalaisten kanssa. Karjalan tutkimuslaitoksen professorina olen vetänyt kolme monitieteistä Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta, joissa on käsitelty Karjalan tasavallan kansallista kulttuuria ja sen muutosta 1920-luvulta 2010-luvulle. Selvityksen kirjoittajalla itsellään on myös karjalan kieltä kotonaan käyttävä ylirajainen karjalainen perhe. Tätä selvitystä varten toteutin myös lyhyen kyselyn, joka lähetin kymmenelle toimijalle Suomessa ja Venäjän Karjalassa. Vastauksia sain määräajassa kuudelta taholta, ja myöhemmin vielä kahdelta lisää, joten kyselyn vastaamisaktiivisuus nousi suhteellisen hyväksi. Sisällöllisesti vastaukset olivat rikkaita ja antavat käyttäjälähtöistä tietoa karjalankieltä edistävien yhdistysten toiminnan merkityksestä, motiiveista ja koetuista ongelmista. Osittain täydensin tietoja vielä järjestöjen omilta verkkosivuilta. Karjalankielisten määrä Karjalan kieltä ja muinaiskarjalaa on puhuttu Suomen ja Venäjän alueilla tuhannen vuoden ajan. Se on autoktoninen vähemmistökieli, eli sitä on puhuttu alueella yhtä kauan kuin nykyisiä valtakieliäkin. Karjalan kieli ja suomen itämurteet perustuvat yhteiseen alkuperään ja suomen kirjakielen kehittyminen on vienyt Itä-Suomessa käytettyä suomen kieltä eroon karjalan kielen murteista, varsinkin Venäjän Karjalassa puhutuista karjalan murteista. Karjalan kielen kehittyminen kirjakieleksi on tapahtunut vasta hiljattain. 1 Petroskoissa 1989 pidetyssä Karjalaiset: kansa, kieli, kulttuuri, talous -konferenssissa karjalan kirjakieltä päätettiin alkaa kehittää kahden päämurteen, livvinkarjalan ja varsinaiskarjalan pohjalta. Varsinaiskarjalaa alettiin käytännöllisistä syistä normittaa vienalaismurteiden pohjalta. Näitä murteita puhutaan myös Suomessa. Nyttemmin 2010-luvulla myös Raja-Karjalassa puhutun varsinaiskarjalan etelämurteen normittamishanke on käynnissä Suomessa. Karjalankieliset levittäytyivät Laatokan Karjalasta 1600-luvulla suurin joukoin myös Sisä-Venäjän alueelle ja Tverin Karjalassa vielä 1920-luvulla asui enemmän karjalankielisiä kuin Suomessa ja Venäjän Karjalassa yhteensä. Vuoden 1926 väestölaskennan mukaan karjalaisia asui Karjalan tasavallassa (KASSR:ssä) 100 781 ja Tverin oblastissa 140 567 henkeä. (Eldia 2013.) Lähes kaikki pitivät tuolloin karjalan kieltä äidinkielenään. Karjalan kielen osaajien osuus pieneni tämän jälkeen nopeasti ja erityisen radikaalisti 1970 80-luvuilla. Vielä vuonna 1970 Karjalan tasavallan karjaisista 72 % piti karjalaa äidinkielenään, mutta lukema oli pudonnut Jevgeni Klementjevin (2012) mukaan kriittiseen 50 % rajaan vuoden 1989 väestölaskentaan mennessä. Karjalankielisten nopea assimiloituminen venäläisiin onkin ongelma, johon on paneuduttu Neuvostoliiton viime vuosista, eli perestroikan ajoista lähtien. Ongelmaa ei kuitenkaan ole voitettu vaan päinvastoin monista elvytystoimista huolimatta assimiloituminen on jatkunut ja jopa kiihtynyt etenkin Tverin alueella mutta myös Karjalan tasavallassa. Kieltä opetetaan ja sillä julkaistaan materiaalia, mutta käytännössä kielen käyttö on hyvin vähäistä paitsi käytännön elämässä myös valtiollisissa konteksteissa. Vuoden 2010 väestölaskennan mukaan karjalaisia oli Karjalan tasavallassa 45 570 henkeä, mutta heistä vain 27,1 % (eli 12 369 henkeä) osasi väestölaskennan kyselyn perusteella puhua karjalaa. Tverissä karjalaisia oli enää 7 394 henkeä ja heistä karjalankielisiä 2 750. (Eldia 2013, 24.) Suomessa karjalankielisten määrää ei ole vastaavalla tavalla tilastoitu, mutta Eldian raportti (2012) olettaa, että kielen puhujien määrä olisi noin 5 000 henkeä ja tätäkin laajempi joukko ymmärtää karjalaa ainakin jossain määrin. Tapio Hämysen (2013) mukaan rajakarjalan ortodoksinen väestö muodosti suurimman osan Suomen karjalankielisistä ja vuonna 1939 heitä oli 36 170 henkeä. Lisäksi Suomessa asui joitakin tuhansia vienalaistaustaisia karjalaisia. 1. 1930-luvulla Neuvostoliitossa kehitettiin Dmitri Bubrihin johdolla eri versioita karjalan kirjakieleksi, mutta näistä yrityksistä luovuttiin melko nopeasti (Anttikoski 1998). Kartta: Karjalan kieli, lyydi ja suomen kielen karjalaismurteet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2010. 24 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 25

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Evakkouden ja suomen kansallista yhtenäisyyttä korostavan politiikan takia karjalan kieli vaihtui suomen kieleen useimmissa perheissä heti sodan jälkeisten kahden vuosikymmenen aikana. Karjalan kielen tutkimus ja määrittely Suomalaiset tutkijat ovat tutkineet karjalan kieltä 1800-luvulta lähtien ja kielen eri varieteettien perustutkimus (kuten sanakirjojen tekeminen) on ajankohtaista edelleen. Vielä toisen maailman sodan aikana osa tutkijoista piti karjalan kieltä suomen murteena (Palander, Zaikov, Uusitupa 2013, 361) eikä tavallisten kansalaisten parista tämä käsitys ole kadonnut kokonaan vieläkään. Julkisuudessa karjalan kielestä puhutaan yksikössä, mutta joidenkin tutkijoiden (Jeskanen 2005; Salminen 2016) mielestä kieliä on useita, koska livvinkarjalaa ja varsinaiskarjalaa tulisi pitää eri kielinä. Vallitseva käsitys Suomessa nojaa kuitenkin Kotimaisten kielten keskuksen (Kotuksen) murrejaotteluun, jossa karjalan kieli jakautuu kahteen päämurteeseen. Varsinaiskarjala jakautuu edelleen pohjois- ja etelämurteisiin, joista viimeksi mainittuun kuuluvat myös Tverin Karjalan murteet. (ks. karttaa) Myös Karjalan kielen sanakirja (1968-2005) sisältää näytteitä kaikista näistä murteista. Murrekartta alleviivaa historiallisia eroja ja viimeaikainen tutkimus onkin tuonut esiin, miten esimerkiksi rajakarjalassa puhuttiin enemmänkin siirtymämurteita, joissa yhdistyivät eri murteiden piirteet (Koivisto 2016). Venäjällä murrejaottelu tehdään toisin, sillä siellä lyydiä pidetään kolmantena karjalan kielen päämurteena. Karjalankielisten asema ja kieltä tukevien instituutioiden toiminta Karjalan kielellä ei ole virallisen vähemmistökielen asemaa kummassakaan maassa. Karjalan tasavalta hyväksyi vuonna 2004 lain karjalan, vepsän ja suomen kielelle Karjalan tasavallassa annattavasta valtion tuesta, jonka tarkoituksena on karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten elämäntavan, kulttuurin ja kielen säilyttäminen ja kehittäminen, ja näin ollen laki on laajempi kuin sen nimi antaa ymmärtää (Knuuttila 2016). Ludmila Markianovan (2005) mukaan laki on paljolti mahdollistava ja siksi sen ongelma on velvoittavien sanamuotojen puute. Tämä on tunnettu ongelma Venäjällä. Esimerkiksi Lahdessa kesällä 2016 pidetyssä Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa todettiin, että Venäjällä vähemmistöjä suojeleva lainsäädäntö on kunnossa, mutta ongelma on siinä, ettei lakeja noudateta. Suomessa karjalankielisten asemaa ei tunnusteta laeissa eikä virallista tukea karjalan kielelle viranomaisten puolesta juuri anneta. Suurin saavutus tässä suhteessa on se, Ilja Moshnikov (2016) on todennut, että virtuaalisen kielimaiseman kehitykselle olisi tärkeää, että myös viranomaiset osallistuisivat kielen kehittämiseen digitaaliympäristöissä ja alkaisivat julkaista osia verkkosivuistaan karjalan kielellä. että vuonna 2009 Suomi lisäsi ratifioimaansa alueellisia kieliä käsittelevään eurooppalaiseen peruskirjaan maininnan karjalasta ja romanikielestä ei-alueellisina vähemmistökielinä. Karjalan tasavalta on siksi edelläkävijä karjalan kielen säilyttämistä koskevien instituutioiden toiminnassa. Karjalan tasavallan kouluissa karjalan kieltä on oppiaineena opetettu lukuvuodesta 1989 1990 lähtien. Enimmillään karjalan kieltä opettavien koulujen määrä oli 1990-luvun puolivälissä, jolloin karjalan kieltä opiskelevien oppilaiden määrä oli peräti 2522. Vuoteen 2014 mennessä koulujen määrä oli laskenut 24:än, mutta niissä karjalan kieltä opiskeli yhä 2470 lasta. Eniten karjalan kieltä opetettiin Aunuksen, Prääsän ja Kalevalan piireissä sekä Petroskoin ja Kostamuksen kaupungeissa. (Nagurnaja 2016.) Käytännössä kuitenkaan oppilaiden saavuttama kielitaito ei ole kovin korkea. Petroskoin yliopistossa karjalan kielen opetus käynnistyi kokeilumielessä vuonna 1980 ja kymmenen vuotta myöhemmin perustettiin karjalan ja vepsän kielen laitos (Palander, Zaikov & Uusitupa 2013, 367 368). Tästä tuli erittäin merkittävä kansallisen liikkeen moottori, jossa innostuneella tavalla on koulutettu kymmeniä tai satoja karjalan kielen toimijoita. Käytännöllisesti katsoen kaikki tämän päivän karjalan kielen aktivistit on koulutettu tässä laitoksessa. Yliopiston omien uudistusten myötä karjalan kielen asema oppiaineena on kuitenkin viime vuosina heikentynyt. Oma laitos on lakkautettu ja viimeinen vuosikurssi, jolla karjalaa saattoi opiskella yliopiston ylempään loppututkintoon saakka, on valmistunut keväällä 2016. Karjalasta voi kuitenkin tehdä edelleen alemman korkeakoulututkinnon (BA) ja opiskelemaan pyrkivien määrä on ollut kasvussa. Karjalan kielen kehitykselle erittäin merkittävää on kirjoitetun kielen kehitys. Sanomalehti Oma mua perustettiin kansallisen nousun kynnyksellä vuonna 1990, ja ensimmäinen Vladimir Brendojevin runoteos Anusrandaine ilmestyi jo vuonna 1980 (Mironova 2010, 163). Tässä suhteessa karjalan kieli on nyt osittain perinyt suomen kielen virallisen aseman, joka sillä oli Neuvosto-Karjalassa. Joissakin lehdissä, kuten lastenlehti Kipinässä, on sisältöjä ja teemanumeroja eri kansallisilla kielillä. Kustannusyhtiö Periodika julkaisee lehtiä ja kirjoja karjalaksi, suomeksi ja vepsäksi. Karjalan radio ja tv esittävät ohjelmia kansallisilla kielillä. Suomenkielinen toimitus on ollut radiossa jo sen perustamisesta 1926 lähtien, mutta karjalankieliset toimittajat radioon nimitettiin vasta vuonna 1989 ja televisioon 1999 (Ogneva 2016). Karjalan kansallinen teatteri, Karjalan tasavallan laulu- ja tanssiyhtye Kantele sekä Karjalan tasavallan kansallisten kulttuurien keskus toimivat Petroskoissa Karjalan tasavallan kulttuuriministeriön rahoituksella ja vastaavat kukin karjalankielisen taiteen esittämisestä aloillaan. Kansallisten kulttuurien keskus tukee paitsi kuorojen ja tanssiryhmien toimintaa, myös tarjoaa suojan lukuisille järjestöille, kuten Karjalan rahvahan liitolle ja Vepsän kulttuuriseuralle. Ne puolestaan järjestävät monenlaista toimintaa, josta mainittakoon Karjalainen paginaklubi, kielen opettaminen ja nukketeatteri Čičiliusku. Kaikella tällä on luonnollisesti suuri positiivinen merkitys karjalan kielen tilanteelle Karjalan tasavallassa. Tästä hyvänä vertailukohtana voidaan pitää Tverin Karjalaa, jossa useimmat näistä nyky-yhteiskunnan kannalta olennaisista toimintamuodoista puuttuvat ja karjalan kielen katoaminen on ollut paljon voimakkaampaa ja nopeampaa. Suomessa karjalan kielen elvyttämisen muodot ovat vielä vasta idullaan. Kansalaisopistojen kursseja järjestetään lähes kaikkialla Suomessa. Joensuun yliopistossa käynnistyi karjalan kielen ja kulttuurin oppituolin toiminta vuonna 2009 ja vähitellen karjalan kielen osaajia on saatu ja akateemista työtä tukevia tutkimushankkeita on käynnistynyt Joensuussa. Tätä nykyä ainoa karjalan kielen professuuri maailmassa on Itä-Suomen yliopistossa. Hankkeita ovat muun muassa Kiännä!, Kontu sekä Verdailii karjalan kielioppi -projektu. Kansainvälisesti merkittävä on vuonna 2013 päättynyt Euroopan kielivähemmistöjä vertaileva Eldia-puitohjelmaprojekti, jossa tarkasteltiin myös karjalankielisiä Suomessa ja Venäjällä. Karjalan kielen seura on tahollaan julkaissut lukuisan määrä livvinkarjalaisia kirjoja sekä vuodesta 2011 verkkolehteä Karjal žurnualu (ks. karjal.fi). Useilla muilla lehdillä, kuten sanomalehti Karjalaisella, on karjalankieliä palstoja. Merkittävä kuultava panos on ollut Yle Joensuun vuonna 2015 käynnistyneillä karjalankielisillä uutisilla (yle.fi/uutiset/joensuu/karjalakse), joita voi tosin seurata myös kirjoitetussa muodossa Ylen nettisivuilla. Muutoin karjalankielistä opetusta lapsille Suomessa ei juuri ole. Ainut kielipesäryhmä toimi Nurmeksessa joitakin vuosia 2000-luvulla. Karjalan kielimaisema Näkemykseni mukaan suurin ongelma karjalan kielen elinvoiman kannalta on fyysisen kieliympäristön puute. Vaikka karjalan kieltä puhutaan hyvin laajalla alueella Karjalan tasavallassa, Suomessa ja Tverin oblastissa, missään ei enää ole elinvoimaista ja uudistuvaa paikallista kieliyhteisöä, joka takaisi karjalan kielen tulevaisuuden ja mahdollistaisi kielen oppimisen luonnollisessa ympäristössä. Lukemattomat vielä sata vuotta sitten yksikieliset karjalaiset kylät ovat kokonaan kadonneet, ja Karjalan tasavallassa ja Tverin alueella jäljellä olevissa kylissä kieli on joko vaihtunut tai vaihtumassa venäjäksi. Suomessa taas väestön siirto uusille asuinsijoille aiheutti nopean katkoksen puhutun kieliperinnön säilyttämisessä. Lähialueyhteistyön puitteissa onkin tartuttu ongelmiin karjalaisten kylien elinvoiman ja palvelujen parantamiseksi. Muun muassa Juminkeko säätiö on luonut ensin useita ministeriöiden rahoittamia lähialueyhteistyöhankkeita ja sitten EU:n rajayhteistyöhankkeita, joissa on elvytetty Vienan Karjalan kylien elinkeinoelämää ja muun muassa rakennettu koko Karjalan tasavallan laajuinen etnokulttuurikeskusten verkosto. Myös museotyö, kulttuurimatkailun kehittäminen ja järjestäminen sekä kyläjuhlien elvyttäminen ovat olleet tärkeitä keinoja tässä työssä. Niiden periaatteina on, että paikallista väestöä pyritään aktivoimaan toiminaan itse karjalan kielen hyväksi. Uhtua-seura on puolestaan rakennuttanut mm. kirkon, lastenneuvolan ja synnytyssairaalan yhteistyössä Karjalan tasavallan viranomaisten ja ortodoksikirkon kanssa. Mainituista merkittävistä elvytystoimista huolimatta kielen käyttö kuitenkin vähenee edelleen. Tämän vuoksi tärkeää olisi luoda aiempien ympäristöjen rinnalle uusia käyttöaloja karjalan kielelle erityisesti kaupunkeihin ja tämän rinnalla myös virtuaalimaailmaan, jotta kieli otettaisiin käyttöön siellä missä nuoret ja työikäiset karjalaiset liikkuvat. Kaupungeissa karjalan kielen käyttöä voidaan innostaa sitä varten kokoontuvien asialle omistautuneiden yhteisöjen parissa, aivan kuten Nuori Karjala on tehnyt Petroskoissa. Houkutteleva vapaa-ajantoiminta etnoillačuissa, muusikoiden luova työ ja antaumuksellinen nukketeatteritoiminta lisäävät karjalan kielen käyttöä ja luovat sille luontevaa jokapäiväistä arvostusta ja tarvetta. Virtuaalimaailmassa (sosiaalinen media, keskustelupalstat, verkkosivut ja wikipedia) karjalan kieltä uskaltavat 26 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 27

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta käyttää monet, joille kielen puhuminen kasvotusten ei ole helppoa. Wikipedian, Facebookin ja Vkontakte-sivustojen piirissä on keskusteltu siitä, että olisi hyvä jos karjalaiset voisivat käyttää yhteistä kirjoitusmuotoa. Osittain ongelmaa on väistetty niin, että kirjoittajat käyttävät keskusteluissa joustavasti omiksi kokemiaan murteita ja ilmaisuja. Esimerkiksi VKontakten karjalankielistä versiota luodaan monen variantin yhteiseksi. Yhteisen kirjoitusmuodon puuttuminen on hidastanut karjalankielisen wikipediankin kehitystä: livvinkarjalainen sivusto on julkaistu vuonna 2016, mutta varsinaiskarjalainen ja lyydinkielinen versio ovat vasta tekeillä hautomossa. Ilja Moshnikov (2016) on todennut, että virtuaalisen kielimaiseman kehitykselle olisi tärkeää, että myös viranomaiset osallistuisivat kielen kehittämiseen digitaaliympäristöissä ja alkaisivat julkaista osia verkkosivuistaan karjalan kielellä. Tällä hetkellä esimerkiksi Karjalan tasavallan kolmella kansallisella piirillä, Aunuksen, Prääsän ja Kalevalan piireillä, ei ole karjalankielisiä verkkosivuja eikä niitä ole myöskään Karjalan tasavallalla (vaikka esimerkiksi Komin tasavallalla on kominkieliset sivut). Myöskään Suomessa millään viranomaisella ei ole karjalankielisiä verkkosivuja. On hienoa, että karjalan kieltä voi nähdä kirjoitetun ja voi kuulla puhuttavan Aunuksen Karjalan ja Vienan kylissä, ja on hyvä että kielen opiskelua ja kylien vetovoimaa vahvistetaan. Merkittävää on myös se että karjalan kielen käyttöä on lisätty karjalaisissa juhlissa ja julkaisuissa Suomessa. Fyysinen ympäristö karjalankielisine kyltteineen ja karjalaista kulttuuria henkivine rakennuksineen on tärkeä signaali karjalan kielen merkityksestä ja vahvasta asemasta alueilla. Mutta myös uusissa ympäristöissä, kaupungeissa ja virtuaalimaailmassa tarvitaan karjalan kielen näkyvää ja symbolista asemaa, sillä niissä on eniten mahdollisuuksia lisätä kielen käyttäjien aktiivisuutta ja samalla monipuolistaa sekä nykyaikaistaa karjalan kieltä käsitteellisesti. Virtuaalinen kielimaisema tarjoaa myös mahdollisuuden ylirajaisen kielellisen kehittämisen strategiaan. Kysely järjestöille Touko-kesäkuussa 2016 järjestin kyselyn karjalankielistä kansalaistoimintaa edistäville tahoille Suomessa ja Venäjän Karjalassa. Kysely lähetettiin kahdessa vaiheessa ensin Karjalan kielen seuralle, Karjalan Sivistysseuralle, Karjalan Rahvahan Liitolle, Nuori Karjalalle, Suomi-Venäjä-seuralle sekä Karjalan Liitolle, ja sitten Uhtua-Seuralle, Juminkeolle, Karjalan kielen kodi -yhdistykselle sekä Suojärven pitäjäseuralle. Lisäksi kysely lähetettiin viranomaistahoista myös Pohjois-Karjalan liitolle, mutta sieltä en saanut vastausta. Kysely lähettiin suomen ja karjalan kielillä ja vastauksia sain myös näillä Erään ehdotuksen mukaan tulisi perustaa Karjalan kielen neuvottelukunta, jolla olisi viranomaisen rooli karjalan kielen kehittämisessä Suomessa. Neuvottelukunnalla (kielineuvostolla) tulisi olla etabloitunut yhteistyökumppani Venäjän Karjalassa. kielillä, suomeksi kuudelta ja karjalaksi kahdelta taholta. Kyselyaineiston ulkopuolelta sain vielä yhteydenoton myös Lyydiläiseltä seuralta. Kysymyksiä oli kuusi, ja ne käsittelivät järjestöjen roolia karjalan kielen elvyttämisessä, päätoimintamuotoja, yhteistyötahoja ja sitä, miten toiminta tavoittaa karjalankielistä yhteisöä. Lisäksi kysyin sekä toiveita tulevista hankkeista kielen elvyttämisessä ja rajan yli ulottuvan yhteistyön kehittämisessä että vastuksista ja haasteista tämän työn toteuttamisessa. Kyselyn perusteella voi todeta, että kansalaisjärjestöjen toiminta on keskeistä nyky-yhteiskunnassa tavallisten ihmisten aktivoimiseksi ja karjalan kielen käytön kehittämiseksi ja lisäämiseksi. Kansalaisjärjestöt täydentävät viranomaisten luomaa kielipolitiikkaa luoden aktiivitoimijoiden kentän, mikä mahdollistaa koulutuksen järjestämisen, julkaisujen tuottamisen, tapahtumien ja kulttuuriryhmien toiminnan ja viime kädessä vuoropuhelun ja rauhanomaisia tavoitteita rakentavan yhteisymmärryksen lisäämisen. Suomessa kansalaisjärjestöjä on yhdistysrekisterin mukaan noin 135 000 ja Venäjällä niitä arvioidaan olevan 220 000 300 000 (Lyytikäinen & Salmenniemi 2015, 83). Ne ovat siis olennainen osa toimivaa ja kansalaisia tavoittavaa yhteiskuntaa. Karjalan kieltä tukevien ja kyselyyn osallistuneiden järjestöjen päätoimintamuotoja olivat muun muassa kielikurssien järjestäminen, opettajien kouluttaminen, lehtien, kirjojen ja äänitteiden julkaiseminen, matkojen organisoiminen, monenlaisten juhlien ja tapahtumien järjestäminen sekä monimuotoisen kulttuuritoiminnan ylläpito jumppavideoista ja teatteriryhmistä tutkimusmatkojen ja kieliseminaarien järjestämiseen. Osalla toimintaan kuuluu myös jäsenseurojen ja alaosastojen työskentelyn koordinointi. Lyhyesti sanottuna mainittujen kyselyn vastaanottaneiden järjestöjen toimintakenttä on erittäin laaja ja koskettaa välillisesti kaikkia suomalaisia ja Karjalan tasavallan asukkaita. Esimerkiksi viranomaisten kanssa yhteistyössä huolehditaan kielen elvyttämisen suuntaviivoista, toteutuksesta, koulutuksesta ja elvyttämistä tukevasta julkaisutoiminnasta. Erittäin tärkeää on kuitenkin myös aktivoida karjalaisia itseään toimimaan ja siten nostaa karjalan kielen arvostusta kansan parissa. Kahden eri järjestön vastauksissa todetaankin, että on tärkeää tehdä karjalankielistä kulttuuria eläväksi, jotta se ei näyttäydy museoesineeltä tai pinnalliselta folkloren väriläiskältä. Pinnallinen näkyvyys ei hyödytä niitä karjalaisia, jotka haluavat sisäistää oman kielensä ja kulttuurinsa ja saada ne kuuluviksi osiksi omaa elämäänsä. Esimerkiksi Nuori Karjalan antama tuki karjalan- ja vepsänkielisille muusikoille sekä heidän yksi kaksi kertaa vuodessa järjestämänsä etnoillačut ovat tästä hyvinä esimerkkeinä. Santtu Karhu 2, Noid, räppäri Ondrei ja muut muusikot ovat julkaisseet äänitteitä Nuoren Karjalan tuella, ja Lembi- sekä Ropivo-illačuissa on ensi kertaa Petroskoissa koottu karjalaisten ja itämerensuomalaisten nuorten yleisö yhteisen kielen tukemisen ja nuorisokulttuurin ympärille. Illaččuja on järjestetty vuodesta 2006 ja niiden järjestäminen jatkuu keskeytyksettä huolimatta siitä, että Nuori Karjala lakkautettiin vuoden 2015 lopulla ja uusi järjestö avattiin vuoden 2016 alussa. Nuoren Karjalan lisäksi useimmat muutkin järjestöt organisoivat omia tapahtumiaan, kuten Karjalaisten heimopäiviä, Karjalaisia laulujuhlia, Karjalaisia kesäjuhlia ja niin edelleen, ja nämä tapahtumat ovat erittäin tärkeitä karjalaisen kulttuurin ja identiteetin rakentajia, ryhmänhengen luojia ja yhteenkuuluvuuden vahvistajia. Ylipäätään tavoitteena on syventää sekä tietoa karjalan kielestä (muun muassa tutkimuksen ja julkaisujen avulla) kuin myös vahvistaa kielen tuntemusta niin asiantuntijoiden kuin lasten ja kansalaisten parissa (kielipesien, kielikurssien ja kielimateriaalien avulla). Internet on erittäin merkittävä kanava lähes kaikille vastanneille järjestöille ja useammalla on myös karjalankielisiä osioita sivustoillaan. Internetin käyttö pitää sisällään vuorovaikutteisen tiedontuottamisen (mm. karjalankielistä Wikipediaa kehittämällä) sekä keskustelun ja tiedottamisen (mm. vkontakte.ru-sivustoilla, Facebookissa ja Instagramissa). Kilpailut, palkinnot ja apurahat edelleen syventävät karjalan kieleen liittyvää arvostusta ja osaamista. Kaikki osallistujat olivat yksimielisiä siitä, että kiistely karjalan eri varieteettien välillä on siirrettävä taka-alalle, jotta yhteistyölle saadaan kestävät ja innostavat perusteet. Kun karjalan kielen kehittäjiltä tulee ristiriitaista viestiä viranomaisille, hidastaa tämä merkittävienkin yhteiskunnallisten toimenpiteiden käyttöönottoa. Yhteistyötä järjestöt tekevät hyvin laajasti myös rajojen ylitse, vaikka pääasiallisin vaikutelma onkin, että Suomessa toimivat järjestöt pystyvät vaikuttamaan etupäässä Suomen asioiden parantamiseen ja päinvastoin. Rajan yli tapahtunut muuttoliike on luonnollisesti lisännyt rajan yli tapahtunutta yhteistoimintaa ja tietoa. Esimerkiksi Karjalan Sivistysseuran ovat perustaneet vienankarjalaiset Suomessa vuonna 1906. Neuvostoliiton aikana näitä yhteyksiä ei ollut, minkä takia monen sukupolven ensikäden tieto rajan takana asuvista karjalaisista oli hyvin vähäistä. Edelleen rajayhteistyö on yksi tapa luoda positiivisia näkymiä mahdollisuuksista lisätä karjalan kielen arvostusta ja käyttöä onhan kieli siltana naapurimaan elämäntavan ymmärtämiseen ja kokemiseen. Tavoitteita Kyselyssä nousi esiin lukuisia perusteltuja tavoitteita kieliyhteisön karjalan kielen käytön lisäämiseksi ja kielen statuksen nostamiseksi. Tavoitteita oli lähinnä kolmenlaisia: näitä olivat kielen opetukseen, rahoitukseen ja julkiseen asemaan liittyvät puutteet. Ensinnäkin toivottiin karjalan kielen koulutuksen lisäämistä ja koulutuksen avulla kielivalmiuksien parantamista karjalankielisten parissa. Esimerkiksi toivottiin kesäleirejä, jotka toteutettaisiin Suomen ja Venäjän karjalaisten kanssa yhdessä teemoittain. Leirien teemoja voisivat olla musiikki, keittiöperinne, karjalankieliset perheet sekä journalistinen työ. Useissa vastuksissa toivottiin karjalankielisiä kielipesiä tai viikonloppuisin/kesäisin pidettäviä kielipesiä lapsille sekä myös kielen opetusta tai kielikerho- 2. Rajaa ylittävän yhteistyön antia korostaa erityisesti Santtu Karhu, joka on julkaissut Suomessa jo seitsemän single- tai cd-levyä vuosina 1989 2009. Tämä on merkittävä saavutus, johon ei kukaan muu ole pystynyt Venäjän Karjalassa. 28 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 29

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta ja aikuisille. Eräässä vastauksessa toivottiin pilottihanketta Venäjän Karjalaan, jossa kokeiltaisiin joidenkin oppiaineiden opettamista karjalan kielellä. Useissa vastauksissa todettiin, että kielenopettajia tarvittaisiin enemmän tai että karjalan kielen opettajille tulisi järjestää koulutusta. Erään ehdotuksen mukaan tulisi perustaa Karjalan kielen neuvottelukunta, jolla olisi viranomaisen rooli karjalan kielen kehittämisessä Suomessa. Neuvottelukunnalla (kielineuvostolla) tulisi olla etabloitunut yhteistyökumppani Venäjän Karjalassa. Karjalan kielen epämääräinen asema mainittiin suurena ongelmana varsinkin Suomessa, jossa viranomaisten tai suomalaisen niin sanotun suuren yleisön parissa ei aina tiedosteta karjalan kielen olemassaoloakaan. Suomessahan kansallinen politiikka on jo yli sadan vuoden ajan suoraviivaisesti käsitellyt karjalaisia osana suomalaisuutta ja tämän politiikan seurauksena karjalan kielen käsitteellinen asema on heikko. Kolmessa vastauksessa todettiin suureksi ongelmaksi rahoituksen puute. Apurahahakemuksia on tehtailtava jatkuvasti perustavanlaatuisten kielellisten tarpeiden hoitamiseksi, kun julkinen avustus karjalan kielelle on Suomessa vähäistä. Myös toimitilojen puute tuli esiin yhdessä vastauksessa. Kielen asemaa tulisi parantaa kummassakin maassa. Suomessa karjalan kielen asemaa lainsäädännössä ajaa etenkin Karjalan kielen seura. Venäjän Karjalassa kielen saama asema on parempi, mutta viranomaistyön ennakoimattomuus ja vastukset mainittiin kuitenkin vastauksissa. Venäjän viranomaisten epäluulo ulkomaisiin yhteyksiin ja erityisesti rahaliikenteeseen tuli esiin yhdessä vastauksessa. Venäjän karjalaisten järjestöjen johtajat pelkäävät kansainvälisen yhteistyön voivan aiheuttaa heille ongelmia: No šanon rehellisešti, jotta Venäjällä toimijan järještön piällikkönä mie varajan ottua heiltä rahotušta. Olen varma, jotta mie en ole ainut tämmöni varačču johtaja. Pitäy šanuo, jotta meilä tavallisešti yhteiskunnallisien järjestölöin johtajiksi tullah filologit, opaštajat tahi muut kulttuuripersoonat, ket ei tiijetä kirjanpitoh kuulujua ruatuo eikä omie oikeukšie eikä yhteiskunnallisen järještön oikeukšie. Myö olemma šokiet juridisissa kyšymykšissä, šentäh ni varajamma. Ka toisualta myö kaikin tiijämmä Nuori Karjalan esimerkin, konša järještö šai rahotušta kulttuuritoimintah, no kuitenki oli likvidoitu. Miun mieleštä täššähän on piäongelma, mi jarruttau ta haittuau rajua ylittävyä toimintua, luatiu šitä mahottomakši. Johtajat varatah olla yhteisruavošša ulkomualaisien järještölöin kera yheššä. Vaikka juštih tämä toiminta vois tuuvva uuvvempua virtua karjalan kielen kehittämiseh. Heikosta statuksesta, viranomaistyön ongelmista ja käsitteiden keskeneräisyydestä johtuen karjalan kielen aktivistit käsittävät toimintakenttänsä hyvin monilla eri tavoilla, mistä seuraa luonnollisesti ristiriitoja tavoitteiden asettamisen suhteen. Tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen vaan havaintojeni mukaan vähemmistöt ovat sisäisesti riitaisia kaikissa maissa, missä vähemmistöryhmän kansalliset tavoitteet ovat vasta muotoutumassa tai missä ei ole olemassa yhteistä ymmärrystä siitä, mikä vähemmistöryhmä on ja miten se rajautuu suhteessa muihin ryhmiin. Näitä kysymyksiä olen tutkinut aiemmin Ruotsissa asuvien suomalaisten parissa. Yhdessä kyselyvastauksessa todettiinkin, että karjalankielisten järjestöjen keskinäinen nokittelu luo ikävän ilmapiirin, joka vähentää innostusta ja tahtoa karjalaisten aktiivien keskinäiseen toimintaan. Keskinäisen nokittelun ankeuttava vaikutus aiheuttaa välinpitämättömyyttä ja vähentää kielen aktiivisesta käytöstä saatavaa yhteisöllistä iloa. Keskustelu Joensuussa järjestettiin 23.9.2016 kuulemistilaisuus, jossa nyt käsillä olevan selvityksen ensimmäinen esiselvitysversio esiteltiin ja karjalaisilta järjestöiltä oli pyydetty kommenttipuheenvuoroja siihen. Esiselvityksen yhteiskunnallista analyysiä pidettiin hyvänä, mutta suuri osa keskusteluajasta käytettiin karjalan kielen murteiden erottelun ja nimitysten ongelmiin, joita selvityksessä pyydettiin tarkentamaan. Lopulta todettiin kuitenkin, että kun Kotimaisten kielten keskus on julkaissut omat murrekarttansa, ei virallisemmalla tasolla ole mahdollista ottaa kantaa murrejakoihin, ennen kuin karjalan kielen neuvosto on perustettu ja pystyy käsittelemään määrittelykysymyksiä järjestäytyneesti. Kielentutkijoilla on luonnollisesti samanaikaisesti erilaisia näkemyksiä asiasta. Nuori Karjalaa edustanut Aleksei Tsykarev totesi, että karjalan kielen statuksen nostaminen on kansalaisliikkeiden intresseissä. Karjalan tasavallassa järjestetään 3 4 vuoden välein Karjalan tasavallan Karjalazien kerähmö, johon on osallistunut suomalaisiakin tarkkailijoina. Hänen mukaansa kahden maan karjalaiset selvästi kaipaavat yhteistä foorumia yhteisten asioiden hoitoa varten. Tsykarev totesi niin ikään, että Venäjällä karjalan kielen asemaa tarkastellaan enemmänkin ihmisoikeuskysymyksenä, mikä tarkoittaa vetoamista YK:n sopimuksiin, erityisesti YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen. Tsykarevin mukaan EU:n artikla kielivähemmistöjen oikeuksista ei ole tämän kanssa ristiriidassa, vaan molempia voidaan käyttää perusteena rajayhteistyön parantamiseksi. Hän viittasi myös Maailmanpankin ja Karjalan kulttuuriministeriön yhteistutkimukseen Kalevalan piirin kulttuuriperinnön roolista sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen alalla. Kaikki osallistujat olivat yksimielisiä siitä, että kiistely karjalan eri varieteettien välillä on siirrettävä taka-alalle, jotta yhteistyölle saadaan kestävät ja innostavat perusteet. Kun karjalan kielen kehittäjiltä tulee ristiriitaista viestiä viranomaisille, hidastaa tämä merkittävienkin yhteiskunnallisten toimenpiteiden käyttöönottoa. Esimerkiksi Petroskoissa on jo päätetty ottaa käyttöön karjalankielisiä nimikylttejä, mutta niiden asentaminen on viivästynyt koska osa lyydiläisseuroista ei suostu hyväksymään karjalan murteille luotua yhteistä aakkostoa, tarkemmin sanoen y-kirjainta ü-kirjaimen sijaan. Kielikiista Suomessa on kuulunut Venäjällekin asti, kuten Tsykarev kommentissaan totesi: YK:n asiantuntijan ominaisuudessa vierailin myös Suomen oikeusministeriössä, jossa sain tietää, että virkailijat eivät voi päättää, mihin suuntaan valtiollinen tukiraha annettaisiin, kun itse kentän toimijoilla ei ole sopusointua karjalan kielen määritelmästä. Sama syy esti 1990-luvulla karjalan kielen valtiollisen statuksen hyväksynnän Venäjän Karjalassa. Mahdollisesti Karjalan kielineuvostossa (neuvottelukunnassa) löytyvän yhteisymmärryksen myötä karjalan kieli voisi saada sille tarpeellista tukea. Myönteisinä mahdollisuuksina keskustelussa nähtiin julkaisujen, koulutuksen, internetfoorumien ja kulttuurinmatkailun kehittäminen. Muun muassa Reino Kononen Suojärven pitäjäseurasta totesi, että nyt tarvitaan uuden sukupolven esiin astumista, jotta karjalan kieli säilyisi elävänä. Näin on selvästi tapahtunutkin ja elvytystoimien sekä karjalan kielen koulutuksen lisääntyessä yhä enemmän nuoria osallistuu työhön karjalan kielen hyväksi kummassakin maassa. Keskustelussa tuotiin esiin myös tarve saada Tverin karjalaiset vedettyä mukaan kielen elvystystoimintaan. Rajaa ylittävä yhteistyö ja karjalainen identiteetti Euroopan peruskirja alueellisista ja vähemmistökielistä ja sen Artikla 14 tarjoaa näkymät karjalankielisten yhteistyön positiivisen kehittämisen kannalta (European Charter 2010). Sen mukaan Euroopan valtioiden tulee luoda sopimuksia ja tarjota mahdollisuuksia kehittää niiden kielten olemassaoloa, joita puhutaan kahden valtion rajojen molemmin puolin. Niiden perusteella edistetään kielen puhujien välisiä kontakteja kulttuurin, opetuksen, informaation, ammattikoulutuksen ja muun koulutuksen kentillä. Raja-alueiden viranomaisilla tulisi peruskirjan mukaan olla keskeinen rooli yhteistyössä alueellisen kielen tai vähemmistökielten hyödyksi. Suomessa ja Venäjällä karjalan kielen asema on tukala, mutta valtakielten eroista johtuen erilainen. Molemmissa maissa on ollut voimakas paine kansallistaa alueen asukkaita valtakulttuuriin eikä karjalan kielen säilyttämisen tarpeita aina tunnusteta, vaikka alueellisia vähemmistökieliä on puhuttu raja-alueilla yhtä pitkään kuin valtakieliäkin. Monenlainen yhteistyö kielikurssitoiminnasta ja matkailusta laajempiin infrastruktuurihankkeisiin on luonut ruohonjuuritason yhteyksiä karjalankielisten välille Suomessa ja Venäjällä, ja nämä yhteydet ovat ulottuneet Tverin alueellekin. Käytännön yhteistyö niin arjen haasteiden kuin taloudellisten esteidenkin voittamisessa tarjoaa paljon kehityksen mahdollisuuksia Euroopan peruskirjan hengessä. Viranomaisten toivon vahvistavan karjalan kielen asemaa luomalla karjalan kielen neuvoston (neuvottelukunnan) lakiuudistuksineen sekä antamalla aluetason päätöksiä, joilla kielen näkyvä läsnäolo tunnustetaan ja kulttuuriseen yritystoimintaan kannustetaan. Koulutuksen, median ja hallinnon toimivat roolit ovat välttämättömyyksiä kielen elinkelpoisuuden kannalta. Karjalan kielellä on suuri identiteettiä muodostava merkitys. Karjalaisuus on ollut hyvin liikkuva käsite niin maantieteellisesti kuin kulttuurisestikin. Joskus karjalainen identiteetti on määrittynyt yksinomaan uskonnon perusteella, joskus taas alueellisesti, mutta nyttemmin kieli on tärkein Suomen ja Venäjän karjalaisia yhdistävä tekijä. Karjalaiset identiteetit eivät kuitenkaan löydy menneen maailman ihannoidusta yhtenäisyydestä vaan nykykulttuurin moninaisuudesta ne perustuvat enemmän toiseudelle kuin samuudelle: rakennamme identiteettejä siksi että erotumme muista. Tämä erottuminen on sekä kokemuksellista (toiminnallista) että käsitteellistä (diskursiivista). (Hall 1999.) Toisin sanoen toiminnallisuuden kautta kiinnitymme ryhmiin, joista puhumme totutuin mutta kuitenkin konstruoiduin (sovituin ennemmin kuin myötäsyntyisin) käsittein. Juuri tätä karjalaisen kulttuurin ja kielen ulottuvuutta pitäisi kehittää yhdessä strategisesti ja ylirajaisesti, kuten Olga Kokkoeva kyselyvastauksessaan totesi: Olis hyvä suaha karjalan kielen aktivistoi (vienan, anuksen, tverin, lyydin, suomen da ruocin karjalazet) yhteh da organizuija projektan, kudaman hantuzis aktivistat vastavuttas puaksuh da yhtes duumaittas kui voi kehittiä karjalan kieldy nygyaigazeh tabah, kehitettäs uuzii ruadotaboi da opittas net omis linnois/kylis. Yhteiset ponnistelut ja keskustelut karjalan kielen kehittämisen päämääristä kuuluvat niin kansalaisjärjestöille, yksittäisille toimijoille kuin viranomaistahoille. Karjalan kielen käyttö kahden puolen rajaa kahdessa erilaisessa yhteiskunnassa on suurilta osin vielä käyttämätön voimavara. 30 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 31

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Toimenpide-ehdotus 1: Temaattiset kielikurssit Toimenpide-ehdotus 2: Kielipesät Toimenpide-ehdotus 5: Matkailu Toimenpide-ehdotus 6: Karjalaisten kotiseutualue Järjestetään kesäleirejä ja vastaavia kursseja Suomen ja Venäjän karjalaisten kanssa yhdessä. Karjalan kielen leirit toimivat teemoittain ja vetävät kiinnostuneita osallistujia eri ammattikunnista, perheistä ja harrastuksista. Teemoja voivat olla esimerkiksi musiikki ja laulunkirjoittaminen; journalistinen työ; keittiöperinne; karjalankielinen perhe; nukketeatteri. Luodaan viikonloppuisin ja kesäisin toimivia kielipesiä lapsille. Kielipesän ideana on, että lapsi astuu kielipesässä kokonaan karjalankieliseen ympäristöön ja saa lujan kielellisen pohjan elämälleen. Aiemmin kielipesä on toiminut Uhtualla päiväkodissa, mutta sen toiminta vesittyi koska Venäjän päiväkotien kasvatusohjelma sopii huonosti yhteen kielipesän idean kanssa. Nykyään karjalan kieleen suuntautuneissa päiväkotiryhmissä suurin osa opetuksesta on kuitenkin venäjäksi. Viikonloppuisin pidettävien kielipesien verkosto voisi paikata tätä puutetta Venäjällä ja Suomessa. Luodaan karjalan kielelle toiminta-alueita, joissa eritysesti panostetaan matkailua tukevaan kulttuuri- ja kielitoimintaan. Kielen näkyvyyttä ja houkuttelevuutta lisätään julkisesti asetettavilla nimikylteillä, kulttuurimatkailukohteilla ja esimerkiksi kurssitoiminnalla. Myös karjalaisen rakennus- ja käsityöperinteen elvyttämistä tuetaan näillä alueilla. Suomalais-ugrilainen maailmankongressi ehdotti erityisen suomalais-ugrilaisen matkailun koulutusohjelman perustamista tukemaan kehittyvää yritystoimintaa ja vähemmistökielisiä alueita. Karjalan kielen asemaa parantaisi karjalan julistaminen viralliseksi kieleksi omalla kotiseutualueellaan. Esikuvana tälle olisi saamelaisten kotiseutualue, jossa saamen kielillä on ollut virallinen asema vuodesta 1992 lähtien. Luonnollinen valinta karjalaisten kotiseutualueeksi olisi Pohjois-Karjalan maakunta. Karjalan Kielen Seura ja Pohjois-Karjalan Maakuntaliitto käynnistivät hankkeen karjalaisten kotiseutualueesta jo vuonna 2012. Virallisesti karjalankielinen Pohjois-Karjalan maakunta olisi paremmassa asemassa tekemään yhteistyötä ja luomaan kansainvälisiä sopimuksia Karjalan tasavallan ja sen kansallisten piirien (Aunus, Kalevala, Prääsä) kanssa. Toimenpide-ehdotus 3: Kielineuvosto Toimenpide-ehdotus 4: Lainsäädäntö Karjalan kielen asioita ja oikeuksia ajamaan tulisi perustaa karjalan kielen kielineuvosto (tai neuvottelukunta), jonka tehtävä olisi ylläpitää ja kehittää Suomessa käytettävää karjalan kieltä sekä antaa ohjeita ja suosituksia kielen- ja nimistönhuoltoon ja terminologiaan liittyvissä asioissa. Sen tehtävät määritettäisiin samaan tapaan kuin saamen kielilaissa. Neuvoston tehtävänä olisi osallistua myös kieliyhteistyöhön Karjalan tasavallan kansallispolitiikan ministeriön alaisuudessa toimivan niin sanotun termikomission kanssa. Kielineuvoston luontevin toimintaympäristö olisi joko Kotimaisten kielten keskus tai Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen ja kulttuurin oppiaine. Se olisi ylin viranomainen Suomessa, joka ratkaisisi karjalan kieleen liittyviä käytännön kysymyksiä sanastoista, määritelmistä ja kirjoitusmuodoista. Neuvoston tehtävänä olisi myös luoda karjalan kielen elvyttämisen strategia yhdessä venäläisen kumppanin kanssa. Kielineuvostossa olisi edustajia eri murreryhmistä sekä eri tiedelaitoksista. Luodaan karjalan kielen elvyttämistä mahdollistava lainsäädäntö Suomeen. Karjalan aseman parantamiseksi karjalalle olisi laadittava oma kielilaki, jossa karjalan asema nostetaan kotoperäisenä kielenä erikseen esille. Esikuvana karjalan kielen puhujien kielellisistä oikeuksista säätävälle karjalan kielilaille tulisi olla saamen kielilaki. 32 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 33

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Kirjallisuus Anttikoski, Esa 1998. Neuvostoliiton kielipolitiikkaa: Karjalan kirjakielen suunnittelu 1930-luvulla. Joensuun yliopisto. http://www.oocities.org/ esaanttikoski/lisuri.html Eldia 2012. Legal and Institutional Framework Analysis: Karelian and Estonian in Finland Working Papers (Lisa Grans). Working papers in European Language Diversity 10. Mainz & al: Eldia. https://fedora.phaidra.univie.ac.at/fedora/ get/o:246038/bdef:content/get Eldia 2013. Karelian in Russia. ELDIA case Specific Report. Heini Karjalainen, Ulriikka Puura, Riho Grünthal & Svetlana Kovaleva. Studies in European Language Diversity 26 European Charter 2010. European Charter for Regional or Minority Languages. Regional or Minority Languages, No. 7. Strasbourg: Council of Europe Publishing. Hall, Stuart 1999. Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. Hämynen, Tapio 2013. Rajakarjalaisen kieliyhteisön rapautuminen ja karjalankielisten määrä Suomessa. Karjala-kuvaa rakentamassa (toim. Pekka Suutari). Helsinki: SKS. Jeskanen, Matti 2005. Karjalan kieli ja karjalankieliset Suomessa. Monenlaiset karjalaiset. Suomen karjalaisten kielellinen identiteetti (toim. Marjatta Palander ja Anne-Maria Nupponen). Joensuun yliopisto. Karjalan kielen sanakirja I-VI. Ensimmäinen osa ilmestyi 1968 ja viimeinen 2005. Verkkoversio on Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla www. kotus.fi. Klementev, E. I. 2012. Faktory etnicheskoj identichnosti na primere karelov Karelii // Trudy Karelskogo nauchnogo tsentra RAN / Karelskij nauchnyj tsentr RAN. Vyp. 3 ( 4). Petrozavodsk: Karelskij nauchnyj tsentr RAN. 2012. S. 144 152. Knuuttila, Sanna-Riikka 2016. Karjalan kielen revitalisaatio: ruohonjuuritason elvytystyötä kielipolitiikan raameissa. Artikkelikäsikirjoitus, julkaisu tulossa. Koivisto, Vesa 2016. Raja ja murre Raja-Karjala murrealueena. Luento 27.9.2016 Studia Generalia -sarjassa Näkökulmia Karjalan, karjalan kieleen ja karjalaisuuteen Itä-Suomen yliopistossa, Joensuussa. Litivin, Julia 2016. Petroskoin karjalaisnaisten etnokulttuuriset identiteetit. Artikkeli painossa. Markianova, Ljudmila 2005. Karjalan kieli rajantakaisessa Karjalassa. Sukukansaohjelman arki. Suomalais-ugrilainen perintö ja arkipäivä. Toim. Paula Kokkonen. Helsinki 2005, 59 66. Lyytikäinen, Laura & Salmenkivi, Suvi 2015. Suomalais-ugrilaiset kansalaisjärjestöt osana venäläistä kansalaisyhteiskuntaa. Idäntutkimus 4/2015. Mironova, Valentina 2010. Фольклорные мотивы в карелоязычной литературе (на примере творчества Владимира Брендоева). Karelia Written and Sung (eds. Pekka Suutari & Yury Shikalov. Helsinki: Kikimora Publications. Moshnikov, Ilia 2016. Karjalankieliset verkkosivut virtuaalisena kielimaisemana. Artikkeli tulossa. Nagurnaja, Svetlana 2016. Karjalan kieli Venäjän Karjalassa ja Suomessa. Artikkeli painossa. Ogneva, Olga 2016. Kiändämine karjalan kieles da karjalan kieleh televiidenies. Uuzien pädevien sanoin eččimine da käyttö. Luento Kiännä!-seminaarissa Itä-Suomen yliopistossa 22.4.2016. Ondrei 2016. Karelication. Rap-cd-albumi. Petroskoi: Karjalan tazavallan kanzalaisorganizatsii Kandurahvahien da yhteiskundudiplomaitien tugikeskus Nuori Karjala. Palander, Marjatta; Zaikov, Pekka ja Uusitupa, Milla 2012. Karjalan kielen tutkimusta ja opetusta kahden puolen rajaa. Karjala-kuvaa rakentamassa (toim. Pekka Suutari). Helsinki: SKS. Salminen, Tapani 2016. Lausunto Raja-Karjalan kielioloista ja niiden heijastumisesta nykypäivään. Suojärven pitäjäseuran arkisto Õispuu, Jaan 2012. Painettu sana pitää kansaa koossa. Vertaileva katsaus Aunuksenkarjalan ja Viron kirjallisuuden historiaan. Karjala-kuvaa rakentamassa (toim. Pekka Suutari). Helsinki: SKS. 34 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 35

Karjalankielisten järjestöjen rajaa ylittävä yhteistoiminta Liite: Kysely karjalankielistä toimintaa tekeville järjestöille Hei tarkoitukseni on koostaa työpaperi karjalankielisten järjestöjen toiminnasta Suomessa ja Venäjällä suhtessa valtioiden rajat ylittävään karjalaisuuteen. Erityisesti tarkoitus on kartoittaa, mitä mahdollisuuksia, toiveita ja tarpeita vähemmistökielen yhteistyöhön Suomessa ja Venäjällä mahdollisesti sisältyy. Karjalan kielen uhattu asema on yhtäläinen kummassakin maassa, vaikka kielen lähihistoria on erilainen ja yhteiskunta on tehnyt erilaisia toimia kielen elinvoiman säilyttämiseksi. Nyt tavoitteenani on kuitenkin koostaa tietoa ruohonjuuritasolta järjestöjen toiminnasta ja pyrkimyksistä. 1. Milloin järjestönne on perustettu ja millainen rooli sillä on karjalan kielen (vähemmistökielen) elvyttämisessä. 2. Mitkä ovat järjestönne päätoimintamuodot, jotka tukevat karjalan kielen elvyttämistä ja rajan ylittävää yhteistyötä 3. Miten toimintanne tavoittaa karjalankielistä puhujayhteisöä 4. Millaisia (hankerahoituksella toimivia) hankkeita karjalan kielen elvyttämiseksi ja rajan ylittävän yhteistyön kehittämiseksi suosittelisitte? 5. Tärkeimmät yhteistyötahonne karjalan kielen elvyttämisessä? 6. Onko tunnistettavissa vastuksia tai haasteita toimintanne toteuttamisessa? Yhteiset suositukset saamelaisten ja karjalan puhujien rajat ylittävään yhteistyöhön Terveh! Miula on tarkotuš kerätä tutkimuštietoja karjalankielisien järještöjen toiminnašta Šuomešša ta Venäjällä ajatellen karjalaisuutta, mi ylittäy valtijoijen rajoja. Tärkietä on šuaha tietyä, mimmosie mahtoja, toivehie ta tarpehie liittyy vähemmistökielen Šuomešša ta Venäjällä tapahtujah yhteistyöh. Karjalan kielen uhattu tila on yhenmoini kuššaki muašša, vaikka kielen lähi-istorija on erinmoini ta yhteiskunta on luatin erinmoisie ruatoja mieli šäilyttyä kieli. Nyt tavoittehenani on kuiteski šuaha kerätä yhteh tietoja rahvahan aktivistiloilta heijän järještöjen ruavošta ta tahtoloista. 1. Konša teijän järještö on peruššettu ta mimmoni rooli šillä on karjalan kielen elvyttämiseššä. 2. Mit ollah teijän järještön piätoimintamuuvvot, kumpaset ollah tukena karjalan kielen elvyttämisruavošša ta rajašta piäličči tapahtujašša yhteistyöššä. 3. Mitein teijän toiminta tavottau karjalankielistä pakasijakuntua. 4. Mimmosie (projektirahotukšella toimijie) projektija karjalan kielen elvyttämisekši ta rajašta piäličči tapahtujan yhteistyön kehittämisekši työ tariččisija? 5. Teijän kaikista tärkeimmät yhteistyötahot karjalan kielen elvyttämiseššä? 36 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 37

Yhteiset suositukset saamelaisten ja karjalan puhujien rajat ylittävään yhteistyöhön Yhteiset suositukset saamelaisten ja karjalan puhujien rajat ylittävään yhteistyöhön Janne Saarikivi ja Pekka Suutari Janne Saarikivi ja Pekka Suutari ovat omien selvitystensä pohjalta nostaneet esille kolme saamelaisille ja karjalan puhujille yhteistä suositusta rajat ylittävien hankkeiden suunnittelun pohjaksi: 1. 2. 3. Saamenkielisten ja karjalankielisten kieliresurssit (opetus, tutkimustieto jne.) tulisi jakaa avoimesti kaikille riippumatta siitä, mihin etnisiteettiin henkilö kuuluu. Saamen ja karjalan kieliresursseja tulee jakaa avoimesti myös Suomen ja Venäjän välillä. Vähemmistökielten elvytystä tulee tehostaa nimittämällä saamen elvytysohjelmalle vastaava virkamies ja luomalla karjalalle oma elvytysohjelmansa. Saamen ja karjalan elvytysohjelmien tulee olla luonteeltaan valtakunnan rajat ylittäviä. Saamelle ja karjalalle tulee luoda rajat ylittävät kielensuunnittelukomissiot, joiden tavoitteena on parantaa julkisten palvelujen tasoa ja kehittää vähemmistökielistä mediaa. 38 Kielivähemmistöt rajoilla Kielivähemmistöt rajoilla 39

eurooppatiedotus.fi europainformationen.fi ulkoasiainministeriö utrikesministeriet