Syrjinnänvastaisen sosiaalityön näkökulma väkivaltaiseen ekstremismiin

Syrjinnänvastaisen sosiaalityön näkökulma väkivaltaiseen ekstremismiin Reeta Sivonen 0293040 Kandidaatintutkielma Kevät 2015 Sosiaalityö Lapin yliopisto Liisa Hokkanen rsivonen@ulapland.fi

Sisällys 1 Johdanto... 1 2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö... 3 2.1 Syrjintä... 3 2.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö teoriana... 6 2.3 Syrjinnänvastainen sosiaalityö käytännössä... 7 3 Väkivaltainen ekstremismi... 9 3.1 Väkivaltainen ekstremismi Suomessa... 9 3.2 Väkivaltainen radikalisoituminen... 10 3.3 Terrorismin vastaiset keinot... 13 4 Sosiaalityön poliittinen konteksti... 16 4.1 Sosiaalityön yhteiskunnallinen asema... 16 4.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö poliittisen konfliktin aikana... 18 5 Pohdinta... 20 Lähteet... 23

1 1 Johdanto Väkivaltainen ekstremismi, radikalismi ja terrorismi ovat nousseet keskeisiksi huolenaiheiksi Euroopan unionin ja Suomen turvallisuudesta vastaavien viranomaisten toiminnassa. Väkivaltainen radikalisoituminen vaikuttaa kuitenkin kaikkiin yhteiskunnan toimintasektoreihin, minkä vuoksi sitä ei pidä ymmärtää vain turvallisuussektoriin liittyvänä kysymyksenä. Kansainvälisessä politiikassa ymmärretään terrorismiin johtava radikalisoituminen myös yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan siis myös sosiaalityön ongelmana. Ilmiön laaja-alainen ymmärtäminen tarkoittaa käytännön tasolla poikkihallinnollisuutta ja moniammatillista yhteistyötä. Väkivaltaisen ekstremismin vastustamisessa on viime vuosina suuntauduttu ennalta ehkäisevään työhön. Tavoitteena on rakentaa yhteiskuntaa, jossa yksilöt ja ryhmät kokisivat itsensä täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Keskeistä on pyrkiä työskentelemään demokratian edistämisen, uskonnollisen vastakkainasettelun vähentämisen sekä vähemmistöjen aseman parantamisen puolesta. Toisin sanoen tavoitteena ennaltaehkäisevässä työssä on sosiaalisen koheesion vahvistaminen. (Laitinen & Lumo 2009, 11 12; Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012; Malkki 2012; Tikkanen ym. 2011, 25.) Käytän tässä tutkielmassa Sisäministeriön ja YK:n määritelmää, jonka mukaan väkivaltainen ekstremismi on jonkin radikaalin ideologian, opin tai ääriajattelun motivoimaa väkivaltaa ja muuta laitonta toimintaa, joka äärimmillään voi johtaa terrorismiin. Väkivalta voi kohdistua esimerkiksi etnisiin, seksuaalisiin tai uskonnollisiin vähemmistöihin, jotka edustavat ekstremismin ajatusmaailmassa väärinajattelijaa, jopa vihollista. Ekstremismin lievempiä muotoja ovat vandalismi, uhkailu ja pelottelu. Terrorismilla tarkoitetaan yleensä vakavia väkivallan tekoja, joilla pyritään demokratian horjuttamiseen ja muihin poliittisiin tavoitteisiin. (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 9; YK 2006; Guru 2010, 286; Precht 2007, 17; Kullberg 2011, 17.) 2000-luvun terroriteot World Trade Centeristä alkaen ovat herättäneet ympäri maailmaa paljon vastakkainasetteluja ja poliittista dialogia terrorismin aiheuttamasta turvallisuusuhasta väestöä, kansakuntia ja kulttuureita kohtaan (Guru 2010, 272; Briggs ym. 2006, 12; Precht 2007, 71; Beresford 2003). Surinder Gurun (2010, 272) mukaan sosiaalityö sivuutti pitkään sen, millaisia vaikutuksia terrorismin vastaisen työn diskursseilla ja linjauksilla on sen asiakkaisiin ja ammatillisiin käytäntöihin, ja aihetta onkin alettu tutkia

2 vasta viime vuosina. Väkivaltaista ekstremismiä voidaan perustellusti kutsua terrorismin esiasteeksi, mutta terrorismin uhka ei kuitenkaan välttämättä realisoidu. Valitsin tutkimuskohteeksi terrorismin sijaan väkivaltaisen ekstremismin, koska miellän sen ilmiöksi, johon sosiaalityöllä on vielä mahdollisuus vaikuttaa. Myös Leena Malkki (2012) on erotellut väkivaltaisen ekstremismin torjumisen keinoiksi muun muassa sosiaalityön, nuorisotyön ja muut hyvinvointipalvelut, kun taas terrorismin torjunnassa keskeisiä toimijoita ovat turvallisuusviranomaiset eli puolustussektori. Terrorismin torjunnan keinot ovat pääasiassa salassa pidettäviä tietoja. Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä tarkoitan tässä tutkielmassa ihmisten oikeudenmukaiseen kohteluun perustuvaa teoriaa ja työskentelyotetta. Selvitän, miten syrjinnänvastainen sosiaalityö paikantuu väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisyssä. Tarkastelen molempia ilmiöitä syrjinnänvastaista sosiaalityötä ja väkivaltaista ekstremismiä sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmista. Tällöin ne ymmärretään yhtäältä yksilön toimintaa kuvaavina, toisaalta laajempina yhteiskunnallisina ilmiöinä (ks. Linderborg ym. 2014, 9). Kahdensuuntainen lähestymistapa on perusteltu, koska suomalaiselle sosiaalityölle on alusta lähtien ollut ominaista yhteiskunnallisen ja asiakastasoisen toiminnan yhdistäminen (Raunio 2009, 6; Kananoja ym. 2011, 24). Yksittäisillä teorioilla ei voida tyhjentävästi selittää väkivaltaista radikalisoitumista, mutta niiden avulla mahdollistetaan ilmiön yhä syvempi ymmärtäminen (Laitinen & Lumo 2009, 65). Aiheen tutkimattomuudesta johtuen hyödynnän tutkimustietoa sosiaalityöstä poliittisen konfliktin ja niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan aikana, koska ekstremismillä pyritään usein demokratian ja yhteiskuntarauhan horjuttamiseen (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 9). Tutkielmani on siis muodoltaan synteesi näistä kaikista, minkä vuoksi käytän termejä ekstremismi, radikalismi ja terrorismi osin ikään kuin toistensa synonyymeina. Kannatan kuitenkin Sisäministeriön (2012) näkemystä siitä, että radikalismi voi olla myös myönteinen, yhteiskuntaa eteenpäin ajava voima, vaikka tässä tutkielmassa se näyttäytyy negatiivisena ilmiönä.

3 2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö 2.1 Syrjintä Syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytäntöjä kehittänyt Neil Thompson (2006) määrittelee syrjinnän olevan oikeudellisesti, moraalisesti ja poliittisesti epäoikeudenmukaista kohtelua. Yksilö tai ryhmä kärsii haitasta, koska heidät identifioidaan erilaisiksi esimerkiksi sukupuoleltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan. Ihmisten välisiä eroja ei tällöin nähdä positiivisena asiana, vaan niiden pohjalta oikeutetaan ihmisten epäoikeudenmukainen kohteleminen. Thompson huomauttaa, että syrjintä ei ole vain yksilöiden kokemia ennakkoluuloja, koska syrjinnässä on aina mukana valta-asetelma. Syrjinnästä, jota harjoittavat yhteiskunnan valtaa pitävät ryhmät, muotoutuu sosiaalisissa käytännöissä ennen pitkää kaavoja, kuten rasismi, ikärasismi ja seksismi. (Thompson 2006, 13.) Myös Malcolm Payne (2005, 272) hyödyntää edellä mainittua määrittelyä, ja keskittyy syrjinnän muodoista ennen kaikkea rasismiin, johon valta-aspekti liittyy historiallisista syistä erittäin merkittävällä tavalla. Phil Clements ja Tony Spinks (2010) määrittelevät syrjinnän toiminnaksi, jossa ryhmää kohdellaan epäoikeudenmukaisesti heihin kohdistuneiden ennakkoluulojen ja negatiivisten oletusten takia. Toyin Okitikpi ja Cathy Aymer (2010) kuitenkin kritisoivat edellä mainittuja syrjinnän määrittelyjä. He kiinnittävät huomion syrjinnän uhriin ja hänen kokemukseensa. Thompsonin määritelmä on heidän mukaansa liian kapea eikä tuo esille sitä, että syrjintä aiheuttaa psykologisia, fyysisiä ja henkisiä vaikutuksia niin sen kohteelle kuin harjoittajallekin. Syrjinnän tutkimuksessa fokusoidutaan heidän mielestään liikaa siihen, kuka sanoi mitä, milloin, millä tavalla ja missä kontekstissa. Vaihtoehtoisesti saatetaan kiinnittää huomio siihen, mitä joku teki ja kenelle, milloin ja missä. Tällöin tutkitaan vain itse tapahtumaa ja siinä käytettyä kieltä, ei tapahtuman vaikutusta sen kohteena olleeseen yksilöön tai yhteisöön. Huomion kiinnittäminen tapahtumaan ja syyllisiin tarjoaa konkreettisen tutkimusalueen, mutta yhdyn Okitikpin ja Aymerin kantaan siitä, että on yhtä tärkeää kuulla ja arvioida syrjinnän kohteeksi joutune(id)en kokemusta. (Mt., 10.) Syrjintä jättää syviä jälkiä ihmisen fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen tilaan. Se aiheuttaa epäluottamusta, heikentää hyvinvointia, tuhoaa itseluottamusta sekä vaikuttaa

4 identiteettiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Syrjintä saa aikaan ainakin ajoittaista voimattomuuden tunnetta, joka pakottaa yksilön tai ryhmän arvioimaan uudelleen omaa paikkaansa maailmassa. Syrjintä turruttaa aistit ja aiheuttaa fyysistä, psyykkistä ja henkistä toimintakyvyttömyyttä. Se paljastaa ihmisen sisimmän olemuksen haavoittuvuuden ja korostaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tärkeyttä. (Okitikpi & Aymer 2010, 10 11.) Syrjintää käytetään kattavana terminä kuvaamaan erilaisia syrjiviä käytäntöjä. Okitikpi ja Aymer (2010) luokittelevat syrjinnän neljään ulottuvuuteen: avoimeen ja piilotettuun sekä yksilö- ja organisaatiotasoiseen syrjintään. Avoin syrjintä on helposti tunnistettavissa, koska sitä harjoitetaan julkisesti. Esimerkiksi etnisten vähemmistöryhmien korkeat työttömyysluvut kertovat julkisesta etnisten vähemmistöjen kokemasta syrjinnästä työnhaussa. Piilosyrjintä on hienovaraisemmin toteutettua ja siksi vaikeammin tunnistettavissa ja todistettavissa. Piilosyrjintää peitellään tekosyillä ja kiertoilmauksilla. Joskus piilosyrjintä on niin syvällä organisaatiossa, että se on muuttunut rakenteelliseksi syrjinnäksi. (Mt., 14 15.) Piilosyrjintään puuttuminen on erityisen vaikeaa, jos tekijä ei itse tiedosta toimintaansa syrjiväksi. Asiakassuhteen vuorovaikutustilanteessa eli yksilötasoinen syrjintä voi ilmetä verbaalisena ja non-verbaalisena sekä tapahtua tarkoituksellisesti tai tarkoituksetta tärkeää on kiinnittää huomio vastaanottavan puolen kokemukseen tilanteesta. Non-verbaalisella kommunikaatiolla tarkoitetaan kehonkieltä, katseita, eleitä sekä olemusta. Kielenkäytöllä on niin ikään tärkeä merkitys, koska useilla sanoilla ja ilmauksilla on halventava tai loukkaava sävy. Korrektien sanojen käyttämistä vaikeuttaa kielen nopeasti muuttuva luonne sana, jota eilen kannustettiin käyttämään, voidaan kokea loukkaavaksi tänään. (Okitikpi & Aymer 2010, 15 16.) Ratkaisu ei ole lista kielletyistä sanoista, joita työntekijä ei käytä ymmärtämättä syytä, vaan sensitiivinen tietoisuus kielenkäytön potentiaalisesti syrjivästä luonteesta. Thompsonin (2006, 38) mielestä tiedostamisen tulisi olla keskeisessä roolissa syrjinnänvastaisessa sosiaalityössä, sillä kielenkäytön yliyksinkertaistaminen estää näkemästä kielen ja vallan välisen yhteyden. Okitikpi ja Aymer (2010, 16) tulkitsevat Thompsonin tekstin kehotuksena suhtautua empaattisesti ihmisiin, jotka loukkaantuvat työntekijän kielenkäytöstä. Asiakkaan kohtelu vaikuttaa siihen, millainen tunne hänelle jää kohtaamisesta. Jos työntekijällä on negatiivisia näkemyksiä joitain ihmisryhmiä kohtaan, näkemykset vaikuttavat vuorovaikutussuhteisiin. Ihmisen ajatukset, asenteet ja uskomukset vaikuttavat hä-

5 nen toimintaansa. Syrjintää paljon kokevat ihmiset kehittyvät taitaviksi vaistoamaan toisten ihmisten asenteita. (Okitikpi & Aymer 2010, 16.) Sosiaalityö rakentuu vuorovaikutuksessa. Sen kohtaamisissa ovat läsnä instituutioiden toimintapolitiikat, kulttuuriset diskurssit, asiakas ja työntekijä sekä molempien osapuolten henkilökohtaiset tiedot, arvot ja asenteet. Työntekijän reflektiivisyys helpottaa työn tekemistä tilanteissa, joissa eettiset periaatteet näyttävät vaarantuneen. (Juhila 2012, 249; Clements & Spinks 2010, 6.) Organisaatiotason syrjinnällä tarkoitetaan organisaation syrjintää kohtaan osoittamaa tukea, hyväksyntää tai rohkaisua. Syrjintä voi sisältyä organisaation toimeksiantoihin ja laiminlyönteihin sen järjestelmien, kulttuureiden ja prosesseiden kautta. Organisaatiotason syrjintä on usein kirjoittamattomia sääntöjä, joita jokaisen työntekijän odotetaan seuraavan. Vastakkaisen työkulttuurin kannattajia hyljeksitään ja suljetaan ulkopuolelle, mikä tuo ongelmaan mukaan työpaikkojen sisäisen valtataistelun. (Okitikpi & Aymer 2010, 17 18.) Eettisiä ristiriitoja syntyy sosiaalityössä yleensä silloin, kun työntekijä joutuu tilanteeseen, jossa hänen edustamansa organisaation ja asiakkaan edut ovat vastakkaisia. Sosiaalialan eettiset toimintaperiaatteet eivät anna erilaisiin ristiriitatilanteisiin suoria toimintaohjeita, mutta niiden keskeisenä periaatteena voidaan katsoa olevan asiakkaan edun asettaminen ensisijaiseksi. (Raunio 2009, 111.) Syrjiviin käytäntöihin puuttuminen on vaihdellut vuosien varrella. Nykyään voidaan sanoa, että sosiaalityössä on siirrytty asenteisiin vaikuttamisesta enemmän lainsäädäntöön vaikuttamiseen ja ihmisoikeuksien korostamiseen (Okitikpi & Aymer 2010, 26), kohti rakenteellisempaa sosiaalityötä. Kulttuuri sulautuu rakenteisiin, jolloin syrjintä tulee näkyväksi sosiaalipolitiikassa, lainsäädännössä, sosiaalisissa instituutioissa sekä yleisesti hyväksytyssä epätasa-arvossa. (Thompson 2006, 26 30, ks. myös Hagström 2013, 12.) Ihmiset eivät ole koskaan vapaita sosiaalisista rakenteista, vaan rakenteet rajoittavat ihmisten päätöksiä. Kaikkia ihmisiä koskevaa vapauden rajoittamista ei kuitenkaan voida pitää syrjintänä. Syrjintä perustuu siihen, että sen kohteena oleva yksilö on osa syrjinnän kohteena olevaa ryhmää. Siksi sen määrittelyssä voidaan erottaa syrjivä ryhmä (kuten Suomessa kristityt) ja syrjitty ryhmä (kuten muslimit). (Mullaly 2007, 253.) Yksilöä ei rakenteellisen syrjinnän tasolla enää nähdä yksilönä, vaan jonkin asiantilan tai ominaisuuden ilmentymänä. Yk-

6 silöön liitetään perusteettomasti negatiivisena nähty asiantila tai ominaisuus, mikä lisää yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja yksilön kokemusta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Uusi rakenteellinen sosiaalityö perustuu ajatukseen, että sosiaaliset ongelmat ovat yhteiskunnan rakenteissa, kuten sosiaalisissa instituutioissa ja sosiaalisissa suhteissa. Huomion kiinnittäminen yksilöön on uhrin syyllistämistä. Jotta sosiaalisiin ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan, täytyy muuttaa sosiaalisia rakenteita. Yhteiskunta toimii tavoilla, jotka syrjivät ihmisiä esimerkiksi sukupuolen tai etnisyyden vuoksi. Valtion instituutiot, kuten oikeus- ja koulutusjärjestelmät, toimivat syrjinnän välineinä hyödyttäen etuoikeutettuja ryhmiä. Perinteinen yksilön ja yhteiskunnan välinen dikotomia täytyy haastaa, koska yksilöiden ongelmia ei voi ymmärtää irrotettuina sosiaalisesta kontekstistaan. Sosiaaliset rakenteet, ideologiat ja henkilökohtaiset ajatukset ovat yhteydessä toisiinsa. (Mullaly 2007, 204 251.) 2.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö teoriana Sosiaalityö on ammattina tehnyt paljon työtä vähentääkseen käytäntöihinsä levinneitä syrjintää, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoisuutta. Se ryhtyi tähän työhön 1960- luvulla, ja lopulta rasismin, etnisten ja globaalien konfliktien sekä sosiaalisten liikkeiden aiheuttamasta huolesta kehittyi syrjinnänvastaisen sosiaalityön teoria. (Okitikpi & Aymer 2010, 23; Payne 2005, 269.) Syrjinnänvastainen sosiaalityö (anti-discriminatory practice) perustuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja uskomukseen, että ihmisiä on mahdollista kohdella reilusti ilman negatiivisia ennakko-oletuksia. Teoria pohjautuu 1700-luvun valistuksen ajalla syntyneisiin käsityksiin ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja tiedon paremmuudesta suhteessa uskomuksiin. Teoria on muuttanut muotoaan ajan saatossa. Syrjinnänvastainen sosiaalityö joutuu edelleen perustelemaan olemassaoloaan. Se on koko olemassaolonsa ajan joutunut puolustautumaan kilpailevia poliittisia ideologioita, kuten kapitalismia ja konservatismia, vastaan. (Okitikpi & Aymer 2010, 26 27.) Syrjinnänvastainen sosiaalityö sijoittuu Malcolm Paynen (2005) sosiaalisen konstruktion areenoilla sosiaaliseen muutokseen tai emansipaatioon tähtäävään sosialistiskollektiiviseen kehykseen. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön tavoitteena on vastustaa yh-

7 teiskunnassa tapahtuvaa rakenteellista syrjintää, joka edustaa ja ajaa yhteiskunnan valtaasemissa olevien ryhmien intressejä. (Payne 2005, 10 18; 269 270.) Thompson (2006) painottaa luokka-aseman, sukupuolen sekä rodun ja etnisyyden aiheuttamien sosiaalisten jakautumien tärkeyttä, kun tarkastellaan sosiaalisia rakenteita, joissa ihmiset kokevat syrjintää. Hän sisällyttää syrjinnän perusteisiin myös ikääntymisen, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon, kielen, kansallisuuden, alueellisuuden sekä mielenterveysongelmat. Syrjinnän muotoja ei aseteta hierarkiaan, jossa yksi syrjinnän muoto olisi tärkeämpi kuin toinen. Kaikki syrjinnän muodot nähdään yhtä tärkeinä ja merkityksellisinä. (Thompson 2006, 21 26; Mullaly 2007, 249; Okitikpi & Aymer 2010, 34 35.) Syrjinnänvastaisen sosiaalityön teoriasta käytetään myös termiä sorronvastainen sosiaalityö (anti-oppressive practice) (esim. Dominelli 2009). Suomessa on käytetty suomentamatonta termiä anti-diskriminatiivinen sosiaalityö (esim. Hagström 2013). Tässä tutkielmassa käytän syrjinnänvastaisen sosiaalityön käsitettä, koska jaan Neil Thompsonin (2006) näkemyksen, jonka mukaan syrjinnänvastainen sosiaalityö on laaja näkemys sosiologisista, poliittisista ja taloudellisista ongelmista. Syrjintä nähdään tällöin prosessina, joka johtaa sortoon. Se voi olla näennäisesti laillista, minkä vuoksi on tärkeää tarkastella ilmiön laajempaa sosiaalipoliittista kontekstia. (Mt., xii.) 2.3 Syrjinnänvastainen sosiaalityö käytännössä Syrjinnänvastaisesta teoriasta on olemassa useita erilaisia käytäntöjä. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön voi ajatella työskentelytapana, joka ei perustu ennakkoluuloihin, epäoikeudenmukaisuuteen tai epäreiluun kohteluun. Se on lähestymistapa, joka vaatii kohtelemaan asiakkaita arvokkaasti ja reilusti riippumatta yksilön tai ryhmän ominaisuuksista, kuten iästä tai uskonnosta. Työntekijän tulee työstää asenteitaan, uskomuksiaan ja ennakkoluulojaan, sillä tiedostamattomina ne vaikuttavat asiakastyöskentelyyn ja asiakassuhteeseen. (Okitikpi & Aymer 2010, 25 26.) Tasa-arvolle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle perustuvan sosiaalityön juurruttamista osaksi käytäntöä vaikeuttaa syrjinnän monet muodot sekä niiden yhteen kietoutuminen. Syrjinnänvastainen sosiaalityö on pit-

8 käjänteinen prosessi, mutta se vaatii myös välittömiä toimintakäytäntöjen muutoksia. (Thompson 2006, 173.) Koska syrjintää esiintyy yksilö-, organisaatio- ja rakenteellisella tasolla, täytyy myös ongelmaan puuttua kaikilla tasoilla. Syrjinnänvastaista sosiaalityötä ei pidä ymmärtää yksittäisenä työmuotona tai erillisenä käytäntönä. Syrjinnänvastainen työ on keskeinen osa sosiaalityötä, koska se tarjoaa tehtäville interventioille niin arvopohjan kuin eettisen ja sosiaalipoliittisen perustan. Se kannustaa sosiaalityöntekijöitä tiedostamaan asiakkaiden välisiä eroja ja näiden elämässä vaikuttavia tekijöitä, kuten sosiaalisia suhteita tai niiden puutetta sekä iän ja sukupuolen merkitystä asiakkaan ongelmissa. Asiakas täytyy nähdä kokonaisuutena, ei vain palvelun käyttäjänä. Syrjinnänvastainen työ kannustaa reflektiivisyyteen ja kriittisyyteen käytännön työssä. Reflektiivisyys vaatii työntekijää astumaan askelen taaksepäin ja tarkastelemaan omien asenteidensa vaikutusta asiakkaisiinsa ja työskentelyynsä. Kriittisyydellä tarkoitetaan sitä, että työntekijä ymmärtää esimerkiksi organisaationsa ja asiakkaidensa välisen suhteen ristiriitaisen luonteen ja siihen liittyvän vallan epätasaisen jakautumisen. (Okitikpi & Aymer 2010, 112, 159.) Syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytännön toteutus on saanut osakseen kritiikkiä. Beth Humphries (2004, 94) väittää, että syrjinnänvastainen sosiaalityö on juuri se alue, jolla valtionpolitiikan retoriikka ja sosiaalityön tavoittelemat arvot yhtyvät; syrjinnänvastaisella retoriikalla uskotellaan työntekijöille, että heidän tekemänsä työ johtaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Kuitenkin samaan aikaan valtio ajaa uusliberalistista talousjärjestelmää ja syrjiviä linjauksia, jotka järjestelmällisesti ajavat alas julkisia palveluja ja rankaisevat epäonnistujia. Sosiaalityöntekijät muiden julkisen sektorin työntekijöiden joukossa joutuvat taipumaan tällaisen järjestelmän vaatimiin seurantamenetelmiin. Linjaukset on kyllästetty individualistisilla ja epäpolitisoiduilla syrjinnän-, sorron- ja rasisminvastaisten teorioiden arvoilla, minkä vuoksi niitä toteuttavien sosiaalityöntekijöiden on helppo tuudittautua uskomaan, että todella harjoittavat syrjinnänvastaista sosiaalityötä. (Mt., 94 95; Guru 2014, 277.) Syrjinnänvastainen sosiaalityö ei tarkoita vain tietoisuuden lisäämistä. Se vaatii työntekijältä erilaisia taitoja ja erityistä näkökulmaa sosiaalityön roolista. Syrjinnän ja ennakkoluulojen voittaminen vaatii työntekijältä monenlaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Tärkeimpinä voidaan pitää empatiaa, ymmärrystä, tietoisuutta, sensitiivisyyttä, seurausten harkitsemista ja halua olla reilu. Myös muiden kulttuurien näkeminen rikkautena, lain

9 noudattaminen, ihmisten kohtelu yksilöinä, avoimuus sekä korrekti kielenkäyttö auttavat syrjinnänvastaisten käytäntöjen sisäistämisessä. Sosiaalityöntekijän täytyy suhtautua sosiaalisiin ongelmiin sekä yksilötason että rakenteellisen tason ongelmina. Hänen täytyy ymmärtää, että syrjinnänvastainen työ on poliittista toimintaa, jonka juuret ovat liberaaleissa vapausliikkeissä ja tavoite tasa-arvoisuudessa. Yhteiskunnallisen näkökulman ymmärtäminen on oleellista, jotta työ onnistuu käytännön tasolla. (Clements & Spinks 2010, 18 19; Okitikpi & Aymer 2010, 99.) Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä on poliittinen, eettinen ja filosofinen perusta huolimatta sen monista haasteista. Sen juuret ovat sosiaalisissa ja poliittisissa kamppailuissa humanismi ydinarvonaan. Syrjinnänvastainen sosiaalityö yhdistelee poliittista teoriaa, filosofiaa, taloustiedettä, antropologiaa, sosiologiaa ja psykologiaa. Se tasapainottelee näiden teorioiden diskurssien ja periaatteiden keskellä. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön ongelma käytännössä on, miten pysyä uskollisena sen ydinarvoille, kuten avoimuudelle, sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle ja tasa-arvolle, ja samaan aikaan tunnistaa ja kunnioittaa ihmisten erilaisuutta. (Okitikpi & Aymer 2010, 33, 36.) 3 Väkivaltainen ekstremismi 3.1 Väkivaltainen ekstremismi Suomessa Sisäministeriön (2014) näkemyksen mukaan väkivaltaisen ekstremismin uhan nähdään Suomessa muotoutuvan kolmesta lähteestä: äärioikeistosta, väkivaltaisista islamisteista sekä koulusurmaajien tapaisista yksinäisistä toimijoista. Väkivaltaiseen ekstremismiin liittyviä tekoja tehdään vuosittain kymmeniä, mutta Suojelupoliisi pitää laajamittaisen väkivallan, kuten terrori-iskun, riskiä pienenä. Syyrian konflikti on kuitenkin nostanut väkivallantekojen uhkaa Suomessa. Erityistä huolta herättävät konfliktialueelta palaavat henkilöt. Todennäköisimmän laajamittaisen väkivallan uhan muodostavat niin sanotut lone wolf -ekstremistit, joita ovat muun muassa koulusurmaajat ja muut yksittäiset ihmiset. Ekstremismille on tyypillistä dikotominen maailmankuva, jossa ihmiset jakautuvat oikein ja väärin ajatteleviin. (Väkivaltainen ekstremismi Suomessa 2014, 1, 13; Ta-

10 voitteena eheä yhteiskunta, 2012, 10.) Kuten rakenteellisessa syrjinnässä, myös ekstremismissä yksittäinen ihminen nähdään suuremman ryhmän tai ominaisuuden edustajana. Sisäministeriön kansallisessa toimenpideohjelmassa väkivaltaisen ekstremismin ennalta ehkäisemiseksi todetaan, että vastuu sen toteutumisesta käytännössä on koko yhteiskunnalla ja kaikilla viranomaisilla, jotka työssään voivat tunnistaa piirteitä väkivaltaisesta ekstremismistä. Ennalta ehkäisevän työn edellytyksenä on toimiva yhteistyö viranomaisten välillä. Opettajat, sosiaalityöntekijät, terveydenhuollon henkilöstö ja nuorisotyöntekijät ovat avainasemassa varhaisten merkkien tunnistamisessa. (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 11; Briggs 2012, 20; Precht 2007, 86.) Ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä voivat olla muun muassa kouluyhteisön ilmapiirin parantaminen, väkivaltaista käyttäytymistä ennaltaehkäisevät ohjelmat ja kouluväkivaltaan varautuminen (Punamäki ym. 2011, 50). Turvallisuusviranomaisten tehtävä on hoitaa operatiiviset tehtävät, muut yhteiskuntasektorit huolehtivat siitä, ettei väkivaltaiselle radikalisoitumiselle syntyisi edellytyksiä (Tarvainen 2011, 350). Oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja toisten ihmisten kunnioittaminen vähentävät väkivaltaa ja luovat yhteiskunnallista turvallisuutta (Pentti 2003, 59). 3.2 Väkivaltainen radikalisoituminen Radikalisoitumista on kuvattu prosessina, joka alkaa yksilön turhautumisesta omaan elämäänsä, ympäröivään yhteiskuntaan tai valtion harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Ensin yksilö vieraantuu ja marginalisoituu yhteiskunnasta, sitten alkaa etsiä vaihtoehtoisia keinoja muuttaa syrjäytynyttä asemaansa. Tällöin hän on altis radikaaleille ajatuksille, joita lukee esimerkiksi internetistä. Vihan, turhautumisen ja ulkopuolisuuden tunteet tekevät ihmisestä alttiin ekstremistisille viesteille. Sosiaalisella tuella ja ryhmädynamiikalla on usein merkittävä rooli radikalisoitumisprosessissa. (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 10; Laitinen & Lumo 2009, 35; Precht 2007, 5.) Yksilö identifioituu samanhenkiseen ryhmään ja tämä vaihe on niin tärkeä, että Leena Malkki (2012) on ehdottanut radikalisoitumista korvattavaksi termillä sosialisaatio.

11 Ääri-islamistista eli uskonnollista väkivaltaista ekstremismiä tutkinut Tomas Precht (2007) näkee radikalisoitumisen prosessina, joka muodostuu neljästä eri vaiheesta. Prosessin vaiheita ovat radikalisoitumista edeltävä vaihe, identiteetin uudelleenmäärittely, indoktrinaatio eli uskon iskostaminen mieleen ja lopulta terroriteot tai niiden suunnittelu. Prosessin kesto vaihtelee ja vain harvat päätyvät lopulta käyttämään väkivaltaa. Yleensä radikalisoituminen pysähtyy kolmanteen vaiheeseen. Yksikin väkivaltaiseksi radikalisoituva voi kuitenkin aiheuttaa vakavan uhan yhteiskunnalle. (Precht 2007, 5; Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 10.) Näen syrjinnänvastaisen sosiaalityön mahdollisen roolin sijoittuvan prosessin kahteen ensimmäiseen vaiheeseen. Turhautumisen ja vihan tunteet sekä yhteiskunnasta vieraantuminen ovat yksilön kokemuksina samankaltaisia riippumatta siitä, mitä niiden taustalla on. Tulkintani mukaan radikalisoitumisen motiivilla ei ole suurta merkitystä ennen prosessin toista vaihetta, identiteetin uudelleenmäärittelyä. Toisen vaiheen tarkoitus on tehdä ero muihin, väärin ajatteleviin. Uskonnollisessa radikalisoitumisessa henkilö identifioituu osaksi uskonnollista ryhmää. Jos radikalisoituminen kumpuaa syrjinnän kokemuksista, identifioituu henkilö osaksi syrjittyä ryhmää. Identifioituminen voi tapahtua nopeasti ja anonyymisti esimerkiksi internetin välityksellä (Precht 2007, 5). Identifioituminen voi tapahtua huomaamatta, sillä esimerkiksi koulusurmaajien tapaiset yksinäiset toimijat eivät yleensä ole ääriryhmien jäseniä. Yksinäisten toimijoiden (lone wolf) kohdalla merkittävää onkin, etteivät he ole osa mitään sosiaalista ryhmää. Väkivaltaisen radikalisoitumisen tunnistaminen on vaikeaa, koska lopullinen muutos tapahtuu aina ihmisen sisäisessä ajatusmaailmassa. (Tavoitteena eheä yhteiskunta 2012, 10; Bakker & de Graaf 2010, 5.) Radikalisoitumista edeltävä vaihe kuvaa ihmisten elämässä melko yleisiä tekijöitä, jotka joissain tilanteissa voivat altistaa ihmisen ekstremismille. Precht (2007) jaottelee vaikuttavat tekijät taustalla oleviin, laukaiseviin ja mahdollistaviin tekijöihin. Radikalisoitumisen taustalla oleviin tekijöihin hän lukee kuuluvaksi rasismin, syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemukset, yhteiskunnasta vieraantumisen, identiteettikriisit, elinympäristön ja henkilökohtaiset traumat. Laukaisevia tekijöitä ovat militantti ideologia, ulkopolitiikka, ääriryhmään identifioituminen sekä hengellinen johtaja. Mahdollistavilla tekijöillä tarkoitetaan samanhenkisten kohtaamispaikkoja, kuten internet, moskeija, koulu ja vankila. Väkivaltaista ekstremismiä voidaan pitää siis laajasti katsottuna sosiologisena ilmiönä, jonka tärkeitä elementtejä ovat johonkin kuuluminen, identiteetti,

12 ryhmädynamiikka ja arvot. (Mt., 6 7, 34.) Radikalisoitumisprosessin nopeus vaihtelee, eikä yhtä yksittäistä syytä lopulliseen radikalisoitumiseen ole löydetty. On kuitenkin todettu, että väkivaltaiselle radikalisoitumiselle altistavat kokemukset liittyvät usein epäoikeudenmukaisuuden, ulkopuolisuuden ja syrjinnän kokemuksiin. (Tavoitteena eheä yhteiskunta, 2012, 10; Malkki 2012; Laitinen & Lumo 2009, 35; Precht 2007, 5.) Suomalaisessa koulusurmien tutkimuksessa (Punamäki ym. 2011) löydettiin useita mahdollisia yksilö- ja yhteisötason selittäviä tekijöitä koulusurmaajien elämässä. Selittäviä tekijöitä ovat muun muassa mielenterveyden häiriöt, varhaislapsuuden laiminlyönnit, syrjäytyminen, läheisten ystävien puute, perheväkivalta, aggressiivisuus, kunnian kulttuuri, aseharrastus, väkivaltaviihde ja koulukiusaaminen. Riskitekijöitä ovat lisäksi kyvyttömyys käsitellä turhautumista, yksinäisyys, samaistuminen vihaa lietsovaan kulttuuriin, toisten epäinhimillistäminen sekä suvaitsemattomuus. Vahvoja syyseuraussuhteita ei pystytä muodostamaan eikä selittämään myöskään sitä, miksi vain pieni osa selittävistä tekijöistä kärsivä lopulta radikalisoituu väkivaltaisiksi. (Mt., 50 53.) Charlotte Heath-Kelly, Christopher Baker-Beall ja Lee Jarvis (2015) kyseenalaistavat radikalisoitumisprosessin käsitteen. Heidän mukaansa median, tutkijoiden ja valtioiden luoma diskurssi automaattisesti olettaa, että väkivaltaa edeltää aina radikalisoituminen. Vallitsee sosiaalipoliittinen hegemonia, jonka mukaan köyhyys ja epäoikeudenmukainen kohtelu eivät ole väkivallan taustatekijöitä. Väkivallan syiden etsimisessä keskitytään sen sijaan ideologioihin. Niihin keskittyminen kohdistaa epäilyt etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöryhmiin. Politiikan ei tällöin tarvitse tarkastella käytäntöjä tai epäoikeudenmukaisia rakenteita selittääkseen radikalismia. Vieraammilla ideologioilla selitetään väkivaltaa, koska länsimaiden uskotaan olevan vapauden, demokratian ja tasaarvon ydinalueita. (Mt., 1 2.) Tässä tutkielmassa haluan tuoda esille, että syy väkivaltaisiin tekoihin voi juontua myös rakenteisiin integroituneesta syrjinnästä, ja että vapaus, demokratia ja tasa-arvo jakautuvat epätasaisesti. Sosiaalityötä tehdään heikommassa asemassa olevien ihmisten kanssa. Siksi sillä on suuri vastuu toimia syrjinnän vastaisesti sosiaalista muutosta ajaen.

13 3.3 Terrorismin vastaiset keinot Terrorismilla viitataan väkivallan tekoihin, joilla pyritään poliittisiin tavoitteisiin. Väkivallan teot voivat systemaattisia ja harkittuja, kohdistua henkilöitä tai omaisuutta kohtaan ja motiivit nojata uskontoon, politiikkaan tai olla vailla selkeää tavoitetta. (Guru 2010, 286; Kullberg 2011, 17 20.) YK:n vuonna 2006 laatimassa kansainvälisessä terrorismin vastaisessa strategiassa todetaan, että jäsenmaiden tulee pyrkiä terrorismin leviämistä edistävien ja epätasa-arvoisuutta lisäävien olosuhteiden muuttamiseen. Niitä ovat esimerkiksi pitkittyneet ja selvittämättömät konfliktit; terrorismin uhrien epäinhimillistäminen, puutteellinen lainsäädäntö ihmisoikeusloukkauksia koskien; etninen, kansallinen ja uskonnollinen syrjintä; poliittinen poissulkeminen sekä sosiaalitaloudellinen marginalisointi. YK perusti lähes samanaikaisesti myös Terrorismiin johtavan radikalisaation vastaisen työryhmän auttamaan jäsenmaita saavuttamaan strategian tavoitteet. (The United Nations Global Counter-Terrorism Strategy 2006.) Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä voitaisiin vähentää syrjintää, poliittista poissulkemista, sosiaalitaloudellista marginalisoimista sekä pyrkiä vaikuttamaan lainsäädäntöön rakenteellisella vaikuttamistyöllä. Guru (2008, 273) jakaa valtion harjoittamat terrorismin vastaiset keinot koviin ja pehmeisiin keinoihin. Kovia keinoja ovat esimerkiksi epäilyttäviin yksilöihin ja/ tai ryhmiin kohdistuva seuranta sekä tiedonkeruu ja poliittinen sääntely, jotka automaattisesti linkittävät yhteen terrorismin ja väkivallattoman poliittisen tai uskonnollisen radikalismin. Pehmeät keinot, kuten yhteisöllisyyden ja integroitumisen mahdollistaminen puolestaan perustuvat tiedolle, että yksi merkittävimmistä syistä (väkivaltaisen) ekstremismin leviämiselle esimerkiksi muslimiyhteisöissä on muslimien kokema eristäminen ja syrjintä. Niin Britannian kuin Suomen sisäministeriöt painottavat toimintaohjelmissaan puuttumista etnisten vähemmistöjen kokemaan rakenteelliseen ja materiaaliseen köyhyyteen sekä syrjintään. (Guru 2008, 273, Turvallisempi huominen 2012.) Myös YK on terrorismin vastaisessa strategissaan painottanut ei-pakottavien keinojen merkitystä (The United Nations Global Counter-Terrorism Strategy 2006). Sosiaalityö on pehmeiden keinojen ja arvojen ajamista eri elämänalueilla niin henkilökohtaisen elämän tasolla kuin asiakkaiden äänenä meso- ja makrotasoilla.

14 YK:n Terrorismiin johtavan radikalisaation ja ekstremismin vastaisen työryhmän raportissa (2008) todetaan, että ehkäisevän työn ja pehmeiden keinojen käytön tavoitteena on estää väkivaltaan turvautuminen ja vähentää kovien keinojen tarvetta. Sotilaallisten ja muiden pakkokeinojen käyttö yksinään on riittämätöntä ja jopa haitallista. Tiina Tarvaisen (2011) mukaan suomalaisen kokonaismaanpuolustuksen perinne on kansainvälisesti katsottuna ainutlaatuinen. Suomalaisilla on vahva maanpuolustustahto, jonka juuret ovat sotakokemuksissa ja niiden jälkeisissä integraatiotoimenpiteissä. Suomalaiset ovat valmiita tekemään yhteistyötä kaikilla sektoreilla turvallisuuden edistämiseksi, jos valtio pystyy tarjoamaan kaikille kansalaisille hyvän elinympäristön. Sen on todettu korreloivan rikollisuuden ja terrorismin ennaltaehkäisyn kanssa. (Mt., 343.) Terrorismin vastaisiin keinoihin sitoutuminen tarkoittaa kotimaisten yhteiskunnallisten ongelmien linkittämistä kansainvälisiin konteksteihin sekä puuttumista syrjinnän kohteena olevien ryhmien kokemaan epäoikeudenmukaiseen kohteluun (Guru 2008, 285; Ferguson & Lavalette 2004, 299). Vuoden 2005 Lontoon metroiskujen tekijät olivat tavallisia, keskiluokkaisia englantilaissyntyisiä miehiä, jotka olivat radikalisoituneet väkivaltaisiksi islamisteiksi. Se teki iskujen ymmärtämisestä ja niihin reagoinnista vaikeampaa. Kyse ei ollut enää tuntemattomien ja kaukaisten toisten tekemistä terroriteoista. (Briggs ym. 2006, 13.) Myös suomalaisia kouluampumisia tutkinut työryhmä (Oksanen ym. 2010) totesi, että yhteisöllä oli vaikeaa reagoida tekoon, koska tekijä oli yhteisön jäsen. Suurin osa tutkimukseen haastatelluista paikallisista sanoi, että teko ei olisi ollut heidän mielestään estettävissä. Tutkijat totesivat aineiston perusteella, että sensitiivinen suhtautuminen kouluampumisiin puuttui juuri niiltä ihmisiltä, joilla olisi mahdollisuus puuttua yhteisön sosiaalisiin ongelmiin. Tutkimuksessa todettiin myös, ettei sosiaalisista ongelmista puhuta Suomessa tarpeeksi. On lisäksi ongelmallista, että yhteiskunta ryhtyy toimiin vasta tapahtumien jälkeen, ja että ehkäisevästä työstä uupuu tarvittavat resurssit erityisesti nuoriso- ja mielenterveystyön alueilta. (Oksanen ym. 2010, 7; Malkki 2011, 209, 219.) New Yorkin terroritekoihin reagoiminen epäonnistui monella tavalla ja sillä on edelleen haitallisia seurauksia terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaiselle työlle. Iskun laajuus yhdistettynä sen voimahahmoon Osama bin Ladeniin peittivät terrorismin sosiaalisen ja poliittisen luonteen, jolla on juuret syvällä yhteisössä. Terrorismi saa voimansa paikallisista, henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja epäkohdista köyhyydestä, syrjinnästä ja sosiaalisesta poissulkemisesta. Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön

15 välitön vastaus terroritekoon, sodan julistaminen terrorismia vastaan ja pikainen hyökkäys muslimivaltioon, tarjosi nuorille kohteen, johon heijastaa omia vihan ja turhautumisen tunteitaan. Reaktio myös lisäsi islamofobiaa ja muslimiyhteisön tuntemaa pelkoa. (Briggs ym. 2006, 13.) Terrorismia ja radikalisoitumista koskeva kieli ja käsitteistö ovat poliittisesti latautuneita. Yhteiskuntatieteissä termien käyttö on ongelmallista, sillä väkivallaton radikalisoituminen on hyväksyttävää. Tällöin tutkimukseen tulee mukaan väkivallan ulottuvuus. (Laitinen & Lumo 2009, 11.) Myös Rachel Briggs, Catherine Fiesch ja Hannah Lownsborough (2006) pitävät ongelmallisena sitä, että väkivaltaisesta terroristista ja radikalistista on tullut synonyymeja valtiollisessa retoriikassa. On luonnollista, että uhriutettu, uhattu tai syrjitty yhteisö purkaa turhautumistaan eri tavoin. Jotkut pyrkivät yhteiskunnan valta-asemiin, joista käsin muuttavat rakenteita; toiset lamaantuvat ja alistuvat; kolmannet protestoivat kaduilla. Joskus osa yhteisöstä turvautuu väkivaltaan mellakoista ja katutappeluista aina terrorismiin ja aseistettuun kapinaan. Leimautuneen yhteisön jäsenen, kuten muslimin, on vaikeaa ilmaista turhautumistaan yhteiskunnassa joutumatta epäilyksen kohteeksi. Radikalistin ja väkivaltaisen ekstremistin välistä eroa ei ole helppoa vetää. Väkivaltainen ekstremisti on aina radikalisti, mutta radikalisti on hyvin harvoin väkivaltainen. (Mt., 16 17.) Rachel Briggs (2012) sekä Edwin Bakker ja Beatrice de Graaf (2010) liittävät radikalismin myös sananvapauteen: ihmisillä pitää olla vapaus esittää radikaalejakin näkemyksiä, mutta ei vapautta turvautua väkivaltaan. Terrorismin liittäminen yhteiskunnallisiin ongelmiin on saanut myös kritiikkiä. Malkki (2011) nostaa esimerkiksi vuoden 2002 Myyrmäen kauppakeskuksen räjähdyksen. Teon jälkimainingeissa eduskunnan varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila yhdisti julkisuudessa teon syyt hallituksen harjoittamaan politiikkaan, jonka näki syventävän kansan kahtiajakoa. Sitä kritisoitiin traagisen tapahtuman poliittiseksi lypsämiseksi. (Mt., 210; ks. myös Miksi nuori surmaa? 2012, 10 12.) Vuosituhannen alkuvuosina ei osattu, kyetty tai haluttu nähdä yhteiskunnallisten ongelmien vaikutusta väkivaltaisiin, ekstremistisiin tekoihin. Vasta Kauhajoen koulusurmat vuonna 2008 (ks. Miksi nuori surmaa? 2012, 10 12) tekivät koulusurmista ja muusta ekstremistisestä väkivallasta vakavan poliittisen kysymyksen. Teot alettiin mieltää yhteiskunnallisen tilanteen aikaansaaneen sairastumisen aiheuttamiksi, ei enää irrallisina ja yksittäisinä tekoina. (Malkki 2011, 219.)

16 4 Sosiaalityön poliittinen konteksti 4.1 Sosiaalityön yhteiskunnallinen asema Suomalaisia kouluampumisia tutkinut työryhmä (Oksanen ym. 2010) esitti raportissaan, että kouluampumiset haastoivat käsityksemme hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkosta ainakin ne toivat esiin sen odottamattoman epävarmuuden. Perinteisesti Pohjoismaissa valtion instituutiot ovat nauttineet kansalaisten syvää luottamusta, mikä on kuitenkin saattanut vähentää ihmisten osallistumista epävirallisiin yhteisöllisiin toimintoihin. Toisin sanoen turvallisuuskysymykset on meillä ollut helppo jättää poliisin ja viranomaisten ratkaistaviksi. (Mt., 25; myös Malkki 2011, 224.) Suomalaiset ovat antaneet paljon vastuuta ja valtaa viranomaisille, ja viranomaiset ovat ottaneet tehtävän vastaan. Turvallisuustehtävät ovat keskittyneet viranomaisille, ja se on muokannut käsitystämme turvallisuudesta. (Arjen turvaajat 2014, 55.) Timo Korander (2000, 207) on käyttänyt tilanteesta käsitettä polisisointi, jolla hän viittaa yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa sosiaaliset ja poliittiset ongelmat on siirretty poliisin vastuulle. Sirpa Virta (2006) kutsuu ilmiötä turvallistamiseksi ja huomauttaa, että kun yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaistetaan turvallisuuskysymyksiksi, suljetaan muut politiikan vaihtoehdot helposti ulos. Poliittisessa päätöksenteossa tulisi kohdella yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia yhteiskunnallisina ja sosiaalisina ongelmina, ei turvallisuusongelmina. (Mt., 206.) Sosiaalipolitiikkaa voidaan pitää merkittävänä rikollisuuden ehkäisemisen keinona, koska sillä pyritään vaikuttamaan ihmisten alttiuteen tehdä rikoksia (esim. Graham & Bennett 1998). Hyvä sosiaalipolitiikka tarkoittaa oikeudenmukaisia palveluita ja syrjinnästä vapaita rakenteita sosiaalityössä siis syrjinnänvastaisia käytäntöjä harjoittavia organisaatioita. Sosiaalityöntekijöiden ei pitäisi passiivisesti hyväksyä valtion harjoittamaa politiikkaa, vaan muistaa ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen perustuvat ammatilliset ydinarvonsa. Sosiaalityön tulisi edistää sosiaalista muutosta ja asemoida itsensä aiempaa vahvemmin poliittisesti orientoituneeseen sosiaalityöhön ja poliittiseen aktivismiin (Humphries 2004, 105; Ferguson & Lavalette 2004). Michael Shamai ja Amnon Boehm (2001, 357) peräänkuuluttavat politiikan huomioimista luonnollisena osana sosiaalityön interventioita erityisesti alueilla, joilla poliittiset linjaukset voivat vaarantaa yksilöiden

17 hyvinvoinnin. Sosiaalityö on poliittista toimintaa. Sosiaalityöntekijän on ymmärrettävä, että hän toimii aina erilaisten valtasuhteiden kontekstissa ja että valtasuhteilla on vaikutusta asiakassuhteisiin. (Okitikpi & Aymer 2010, 112). On esitetty, että valta on ikään kuin kaikkialla läsnä olevaa; lainsäätäjät ja valtio käyttävät valtaa, sosiaaliset jakaumat luokkajaot, sukupuolijaot sisältävät vallanjakoa. Myös yksilöiden väliset kohtaamiset perustuvat valtasuhteille. (Thompson 2006, 174.) Iain Ferguson ja Michael Lavalette (2010) haastavat perinteisen käsityksen vallasta. He esittävät, että valtaosalla ihmisistä kyse ei ole vallan käytöstä, vaan pikemminkin sen puutteesta, vallattomuudesta. Ihmisiltä puuttuu kokemus oman elämän hallinnasta, mikä köyhyyteen yhdistettynä voi johtaa lopulta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. (Mt., 304 305.) Väkivaltaiseen käyttäytymiseen kietoutuvat ongelmat ovat usein moninaisia, mutta palvelut on rakennettu vastaamaan yhteen ongelmaan. Kokonaisvaltaisen avun saamista pitäisi helpottaa ja ehkäiseviä palveluita lisätä. (Arjen turvaajat 2014, 42.) Sosiaalityö alkaakin usein vasta, kun hyvinvoinnin ongelmat ovat kasautuneet (Raunio 2006, 28). Valta voi muuttaa syrjiviä rakenteita ja käytäntöjä, mutta se voi myös vahvistaa niitä. Vallan ymmärtäminen moniulotteiseksi ja tilanteittain muuttuvaksi auttaa ymmärtämään myös syrjinnän kompleksisuutta ja intersektionaalisuutta. (Keating 2000, 84.) Myös ennakkoluulojen juuret johtavat valtaan. Enemmistöryhmään kuulumisen tuoma valta-asema voi vahvistaa uskoa, että ryhmään kuulumattomat ihmiset uhkaavat ryhmää ja sen jäseniä. Voidaan väittää, että enemmistö on riippuvainen vähemmistöjen olemassaolosta, koska eron tekemisellä vahvistetaan identiteettiä ja ryhmähenkeä. Keskeistä on tiedostaa oma valta-asemansa (suhteessa muihin) sekä aseman tuomat positiiviset ja negatiiviset seuraukset asiakassuhteelle. (Clements & Spinks 2010, 13.) On oltava myös valmis myöntämään, että tarjolla olevat mahdollisuudet ja resurssit riippuvat pitkälti sosiaalisesta asemastamme esimerkiksi sukupuolesta ja luokasta eikä pelkästään ansioistamme. Tietoisuus sosiaalisten rakenteiden syrjivistä käytännöistä ja luonteesta on oleellinen osa rakenteellista sosiaalityötä, kuten myös syrjinnänvastaista sosiaalityötä. (Mullaly 2007, 250.) On esitetty, että suomalaiset luottavat hyvinvointivaltioon jopa liikaa. Esimerkiksi Kauhajoella lähes kolmannes asukkaista uskoi, että kouluampuminen oli yksittäinen tragedia, joka ei olisi ollut millään yhteisön toimilla estettävissä. Pohjoismainen hyvinvointi-

18 valtio pyrkii aktiivisesti ratkomaan sosiaalisia ongelmia, mutta voi joutua tilanteeseen, jossa kansalaiset eivät itse pyri ehkäisemään niiden syntymistä. (Oksanen ym. 2010, 207 208; Arjen turvaajat 2014, 55.) Sisäministeriön pyrkimys asettaa sosiaalityölle ja muille hyvinvointipalveluille enemmän vastuuta (Tikkanen ym. 2011, 10) esimerkiksi väkivaltaisen ekstremismin ehkäisyssä on siis perusteltu. On kuitenkin huomioitava, että vaikka tekisimme yhteiskuntakollektiivina, sosiaalityöntekijöinä ja kansalaisina kaikkemme tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden parantamiseksi, ekstremistisiä väkivallan tekoja voi silti tapahtua. Yksittäinen tapahtuma voi toimia viimeisenä pisarana aiemmin väkivallattomalle radikalistille. Syrjinnän kokemuksista kumpuava tyytymättömyys ja turhautuminen kumuloituvat ajan kuluessa. Ne eivät vaikuta ulkopuolisen silmin katsottuna välttämättä rationaalisilta. (Tarvainen 2011, 348.) Esimerkiksi Helsingin yliopiston kouluiskua suunnitellut nainen halusi kohdistaa väkivaltaisen iskun humanisteihin tai yhteiskuntatieteilijöihin, koska nämä väittävät ymmärtävänsä ihmisluontoa (Malkki 2014). Ei ole kyetty todistamaan, että väkivaltainen ekstremismi loppuisi epäkohtiin puuttumalla. Ei ole todistettu myöskään, että se loppuisi voimakeinojen käytöllä. Viranomaisten toimilla on todettu olevan myönteinen vaikutus ekstremistisen väkivallan loppumiseen vain silloin, kun ajoitus on ollut oikea olivat keinot sitten pehmeitä tai kovia. (Malkki ym. 2007, 81 86.) 4.2 Syrjinnänvastainen sosiaalityö poliittisen konfliktin aikana Syrjinnänvastaisen sosiaalityön ajateltiin jo juurtuneen pysyväksi työskentelytavaksi esimerkiksi Iso-Britanniassa. Sen perusajatukset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista, solidaarisuudesta ja kansalaisuudesta muodostivat sosiaalityön pohjan, jota alettiin kutsua emansipatoriseksi tai valtauttavaksi sosiaalityöksi. Sosiaalityön kansainvälinen järjestö IFSW sisällytti ne mukaan kansainväliseen sosiaalityön määritelmään. 2000-luvun terroriteot World Trade Centeristä Lontoon pommi-iskuihin ovat kuitenkin vaikeuttaneet kansainvälistä poliittista tilannetta. Islamistinen maailma on demonisoitu terrorismin vastaisen sodan myötä. Kiristyneet turvatoimet ja kansalaisten yksityisyydensuojan kaventaminen ovat vaikeuttaneet myös sosiaalityöntekijöiden suhdet-

19 ta asiakkaisiin. Sosiaalityöntekijät liitetään enenevissä määrin valtion kontrollijärjestelmiin. Kehitys on muuttanut käsityksiämme sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista. (Dominelli 2009, 49 50.) Väkivaltaiset poliittiset konfliktit vaikuttavat sekä sosiaalityöntekijöihin että asiakkaisiin, edustivat he valtaväestöä tai vähemmistöä. Ne luovat epäilyksen ja pelon kulttuuria yhteisöihin. Poliittiset konfliktit aiheuttavat pelkoa ja lisäävät stressiä, mikä voi vaikuttaa sekä sosiaalityöntekijöiden että asiakkaiden käyttäytymiseen. (Guru 2008, 279; Shamai & Boehm 2001, 343; Ramon ym. 2006, 447.) Perinteisiä sosiaalityön vastatoimia poliittisten konfliktien aiheuttamiin ongelmiin ovat muun muassa yksilö- ja perheterapeuttinen työote, ryhmissä tehtävä työ sekä yhteisötyö. Ne saattavat auttaa asiakkaita selventämään kohtaamiaan ongelmia ja parantamaan itseluottamusta, mutta eivät pureudu konfliktien perimmäisiin syihin, kuten taloudelliseen ja poliittiseen poissulkemiseen. (Guru 2008, 282.) Vaikka yhteisötyö voi parhaimmillaan voimaannuttaa ja valtauttaa ihmisiä, esimerkiksi Britanniassa muslimiyhteisöissä tehty yhteisötyö ei ole huomioinut riittävästi ongelmien poliittista ja kansainvälistä luonnetta, jonka yhteisön jäsenet itse näkevät tärkeänä (Ferguson & Lavalette 2004, 310). Gurun (2008, 282) mukaan tämä voi johtaa siihen, että yhteisöt kokevat olemassa olevat työskentelymuodot merkityksettömiksi, minkä vuoksi sosiaalityön voi olla pakko kehittää uudentyyppisiä, poliittisesti suuntautuneita työmuotoja. Sosiaalityön tulisi ottaa aiempaa näkyvämpi rooli terrorismin vastaisessa keskustelussa, mikä edellyttäisi kriittisen ja radikaalin sosiaalityön vahvistamista. (Guru 2008, 272 273.) Michael Shamai ja Amnon Boehm (2001) väittävät, ettei sosiaalityöntekijöiden yleensä ajatella olevan vastuussa poliittisesta päätöksenteosta. Niinpä sosiaalityön interventioiden ja politiikan välinen suhde voi näyttää epäsuoralta ja vaikeasti hahmotettavalta. Politiikan huomiotta jättäminen vahingoittaa kuitenkin monissa tilanteissa sosiaalityön tekemistä. (Shamai & Boehm 2001, 343.) Syrjittyyn ihmisryhmään kuuluvan ihmisen auttaminen ei joissain tilanteissa ole mahdollista ilman poliittisen ja kulttuurisen ilmapiirin huomioimista. Syrjinnänvastaista sosiaalityötä kohtaan esiintyy paljon vastustusta ja vihamielisyyttä. Sen tulevaisuus riippuu teorian kannattajien aktiivisuudesta edistää tasa-arvoisia käytäntöjä niin yksilö- kuin organisaatiotasolla. Sosiaalityön tutkijat ja työntekijät voivat ja heidän pitää argumentoida syrjinnänvastaisen sosiaalityön puolesta, vaikka yhteiskun-

20 nallinen konteksti ei aina ole sille suotuisa. Jos sosiaalityön ammattilaiset onnistuvat tutkimaan ja kehittämään syrjinnänvastaisen sosiaalityön käytäntöjä ja teoriaa, vahvistuisi sosiaalityön rooli yhteiskuntapolitiikan ja asiakkaiden välisenä neuvottelijana. Se puolestaan parantaisi syrjittyjen ja huono-osaisten ihmisryhmien asemaa. (Dominelli 2009, 62.) Sosiaalityön on perinteisesti nähty toimivan kontrollin ja huolenpidon rajalla. Syrjinnänvastaisen sosiaalityön teoria osoittaa tuolla rajalla tasapainottelemisen merkityksen. Se osoittaa myös toisen kapean eron sosiaalityön käytännöissä; syrjintä ja valtaistuminen (empowerment) ovat hyvin lähellä toisiaan, ja sosiaalityöntekijän toiminta määrittelee, kumpaa lisää asiakkaan elämässä. Yhdyn Thompsonin kantaan siitä, että hyvää sosiaalityötä ei voi tehdä huomioimatta asiakkaan kokemaa syrjintää. Sosiaalityön interventioissa ei ole neutraalia tilaa; tehty interventio joko lisää syrjintää tai vähentää sitä. Siksi vanha poliittinen iskulause jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa on hyvin osuva. (Thompson 2006, 15, 181.) Tällä tutkielmalla olen halunnut osoittaa, mitä seuraukset voivat äärimmillään olla, jos työntekijän toiminta lisää asiakkaan syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemuksia. 5 Pohdinta Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää syrjinnänvastaisen sosiaalityön näkökulma väkivaltaiseen ekstremismiin. Syrjinnänvastainen sosiaalityö on työskentelytapa, joka pyrkii kaikkien ihmisten oikeudenmukaiseen ja ennakkoluulottomaan kohteluun. Sen toteuttaminen vaatii työntekijää reflektoimaan asenteitaan ja odotuksiaan esimerkiksi vähemmistöryhmiä kohtaan. Syrjinnänvastaisella sosiaalityöllä voidaan vähentää yksilöiden ja ryhmien kokemaa syrjintää, sosiaalitaloudellista marginalisointia sekä rakenteellisen sosiaalityön avulla vaikuttaa syrjiviä käytäntöjä ylläpitävään lainsäädäntöön. Syrjinnänvastainen sosiaalityö vahvistaa sosiaalista koheesiota ja kiinnittää ihmiset paremmin osaksi kansalaisyhteiskuntaa, jossa kaikilla on samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet ikään, sukupuoleen tai ihonväriin tai muihin ominaisuuksiin katsomatta. Sen on todettu ehkäisevän väkivaltaista ekstremismiä ja ylläpitävän yhteiskuntarauhaa.

21 Väkivaltainen radikalisoituminen on ilmiönä moninainen ja haastava ymmärtää. Sen vastustamiseen tarvitaan erilaisia keinoja, koska prosessi on vaihteleva. Keskeistä on ymmärtää, hyväksyä ja vaalia erilaisuutta. Luottamukseen ja vuorovaikutukseen perustuvan yhteiskuntapolitiikan luomisen eteen täytyy tehdä paljon töitä, ja vastuu sen syntymisestä on kaikilla yhteiskunnan jäsenillä. Oikeudenmukaisen, väkivallattoman maailman saavuttaminen vaatii ponnisteluja yksilötasolta kansainvälisen politiikan areenoille asti. (Laitinen & Lumo 2009, 111.) Tämä tutkielma osoittaa vain hyvin pienen osan siitä, miten väkivaltaista ekstremismiä ja yksilöiden radikalisoitumista pystytään ehkäisemään. Tärkeintä onkin pohtia vastausta kysymykseen miksi työtä sen eteen tehdään. Silloin pienetkin ponnistelut saavat suuren roolin. Sosiaalityö on ehkäisevässä työssä erityisasemassa, koska sitä tehdään usein marginalisoituneiden ihmisten parissa. Sosiaalityön rooli voi joskus olla epäkiitollinen kontrolloija, toisinaan elintärkeä huolenpitäjä. Asema riippuu yhteiskunnallisista ja poliittisista diskursseista siitä, millainen tehtävä sosiaalityölle kulloinkin annetaan. Väkivaltaisen ekstremismin vastustaminen syrjinnänvastaisen sosiaalityön avulla palvelee nähdäkseni molempia näkökulmia. Syrjiviin käytäntöihin puuttuminen ja niiden poistaminen mahdollistavat ihmisten paremman integroitumisen osaksi yhteiskuntaa, mikä voi johtaa radikalisoitumisen pysähtymiseen ja väkivallan käytöstä luopumiseen. Väkivallan käytöstä luopuminen hyödyttää niin yhteiskuntaa kuin radikalisoitunutta yhteisöä ja yksilöä, jos olennainen syy radikalisoitumiseen on ollut ulkopuolisuuden, syrjinnän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemukset. Se, että ihminen saatetaan onnistuneesti osaksi kansalaisyhteiskuntaa, jossa hän kokee olevansa yhteisön täysivaltainen jäsen, on yksilötasolla merkittävä parannus hyvinvoinnin edistämiseksi. Hyvinvoiva, onnellinen ihminen ei radikalisoidu väkivaltaiseksi. Jos väkivaltaiset, ekstremistiset teot saadaan näin estettyä, hyötyy myös yhteiskunta. Yhteiskuntaan, sosiaalipolitiikkaan ja rakenteisiin tyytyväiset ihmiset eivät vastusta sitä väkivallalla. Tästä seuraa johtopäätös: väkivaltaisen ekstremismin vastustaminen vaatii yhteiskunnalta hyvää ennaltaehkäisevää yhteiskuntapolitiikkaa. Hyvä yhteiskuntapolitiikka voisi sosiaalityössä tarkoittaa tämän tutkielman valossa syrjinnänvastaisen teorian laajaa käyttöönottoa. Vähintä, mitä sosiaalityöntekijältä vaaditaan, on asiakkaiden sosiaalisen ja poliittisen kontekstin tiedostaminen. Tässä tutkielmassa tuotetun tiedon tarkoitus on ollut ajatusten herättäminen siihen tosiasiaan, että elämme keskellä useita sosiaalisia todellisuuksia; yhdelle rauhallisena näyt-