Sellasta sisaruutta Paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyys ja kansainvälisyys Suomessa

Sellasta sisaruutta Paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyys ja kansainvälisyys Suomessa Sini Marika Ylimartimo Etnologian pro gradu- tutkielma Syyslukukausi 2016 Historian ja etnologian laitos Jyväskylän yliopisto

JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO Tiedekunta Faculty Humanistinen tiedekunta Laitos Department Historian ja etnologian laitos Tekijä Author Sini Marika Ylimartimo Työn nimi Title Sellasta sisaruutta Paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyys ja kansainvälisyys Suomessa Oppiaine Subject Työn laji Level Etnologia Pro gradu-tutkielma Aika Month and year Lokakuu 2016 Tiivistelmä Abstract Sivumäärä Number of pages 65 Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyyttä ja kansainvälisyyttä Suomessa. Tutkimukseen on valikoitu mukaan paikallisia naisjärjestöjä kahdesta eri kaupungista, Jyväskylästä ja Helsingistä. Useimmat mukana olevista naisjärjestöistä toimivat aktiivisesti erilaisten teemojen, kuten naisten oikeuksien, tasa-arvon ja johtajuuden parissa. Tämä tutkimus ei keskity tarkastelemaan ainoastaan kahden kaupungin naisjärjestöjä. Sen tuottama tieto voidaan yhdistää kaikkiin paikallisiin naisjärjestöihin Suomessa. Tarkoitus on tuoda esiin paikallisten naisjärjestöjen rooli kansalaisyhteiskunnallisessa toiminnassa. Paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyyden tarkastelun apuna käytetään sosiaalisia sekä kulttuurisia toimijoita. Kansainvälisyyden tarkastelussa taas keskitytään sen ymmärtämiseen monikulttuurisen toiminnan kautta. Pääasiallisimpana aineistona ovat vuosien 2013-2016 aikana kerätyt haastattelut. Haastatteluita on yhteensä kuusi kappaletta, joista puolet on tehty kasvokkain informanttien kanssa ja loput sähköpostitse kyselylomakkeen avulla. Kirjallisuus ja internet- artikkelit ovat myös iso osa tutkimuksen aineistoa.tutkimuksen tuottama tieto antaa kattavan kuvan siitä mitä paikallinen naisjärjestötoiminta pitää sisällään 2000-luvulla. Se auttaa ymmärtämään suomalaisten naisjärjestöjen toimintatapoja sekä keinoja kehittää tasa-arvoisuutta sukupuolten välillä. Etenkin sitä, miten paikalliset naisjärjestöt vahvistavat naisten yhteisöllisyyttä sekä edistävät toiminnallaan kansainvälisten suhteiden kehittymistä järjestökentällä. Asiasanat Keywords Naisjärjestöt, paikallisuus, tasa-arvo, yhteisöllisyys, kansainvälisyys, monikulttuurisuus Säilytyspaikka Depository Historian ja etnologian laitos Muita tietoja Additional information 1

Sisällysluettelo 1. JOHDANTO....4 2. ETNOLOGINEN NÄKÖKULMA TUTKIMUKSEEN...5 2.1 Tutkimuksen luonne ja käsitteet...5 2.2 Menetelmät ja aineisto...7 3. PAIKALLISET NAISJÄRJESTÖT JA TOIMIJAT....11 3.1 Naisjärjestötoiminnan synty Suomessa...11 3.2 Toimijat ja identiteetti......15 3.3 Tasa-arvo ja valinnanvapaus...19 3.4 Jyväskylän ja Helsingin paikalliset naisjärjestöt...22 4. SISARTEN KOHTAAMINEN...29 4.1 Yhteisöllisyyden merkitys...29 4.2 Kansainvälisyys...38 4.3 Mahdollisuus tiiviimpään yhteistyöhön?...46 5. YHTEENVETO...48 6. LÄHDELUETTELO.....50 6.1 Kirjallisuus ja elektroniset lähteet...50 7. LIITTEET...60 7.1 Haastattelukysymykset...60 7.2. Haastattelulomake...61 2

8. ESITTEET JA LEHTILEIKKEET...62 8.1 Liite...62 8.2 Liite...64 8.3 Liite...64 8.4 Liite...65 3

1.JOHDANTO Sukupuolten välinen tasa-arvo yhteiskunnissa ja naisten aseman tukeminen ovat olleet jo kymmenien vuosien ajan polttavia puheenaiheita maailmanlaajuisissa medioissa. Monissa valtioissa naisten pääsy johtopaikoille politiikkaan tai kansainvälisiin yrityksiin on ollut monen vuoden työn tulosta. Etenkin maailmanlaajuisesti toimivat kansainväliset naisjärjestöt ovat ottaneet tehtäväkseen edesauttaa naisten oikeuksien toteutumista kaikkialla maailmassa. Suomalaisetkin naisjärjestöt ovat pyrkineet edistämään yhteistyötä Afrikassa sijaitsevien naisjärjestöjen kesken menneinä vuosina (Ulkoasiainministeriö 2003.) Naisten oikeuksia ajavien järjestöjen päätehtävänä on nimenomaan tukea naisten hyvinvointia ja edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa alati muuttuvassa maailmanpolitiikkamme päätöksissä. Naisjärjestöt ovat yhä etenevissä määrin kasvattaneet merkitystään naistenoikeuksien puolestapuhujina sekä naisille tarkoitetun yhteisöllisen toiminnan ja tuen edistäjinä (Ronkainen & Törnroos 2013.) Tasa-arvo on ollut Suomessa aina vahva yhteiskuntapoliittinen tavoite ja olemme päässeet kehityksen edelläkävijäksi tasa-arvon saralla. Myös kansainvälisissä sopimuksissa on huomioitu tasa-arvon merkitys. Esimerkiksi EU:n Amsterdamin huippukokouksessa v.1997 sukupuolten tasa-arvo kirjattiin pysyvästi perusoikeudeksi ihmisoikeuksien perussopimukseen. Myös United Nations Development Program:in (UNDP) mukaan Suomi on 2. paras valtio naisten asemasta mitattuna elinolotilastoissa. Nykyisin maastamme on löydettävissä useita erilaisten teemojen hyväksi toimivia naisjärjestöjä. Yhä useammin paikalliset naisjärjestöt painivat kansainvälisten teemojen parissa sekä samalla ottaen vaikutteita omaan toimintaansa kansainvälisistä naisjärjestöistä. Vuoden 2016 naistenpäivän teemaksi nousi tasa-arvon saavuttaminen kaikkialla maailmassa vuoteen 2030 mennessä sekä naisiin kohdistuvan väkivallan kitkeminen. Useammat suomalaisista naisjärjestöistä ovat mukana tukemassa tavoitetta muun muuassa UN Women-naisjärjestön kehitystavoitteiden puitteissa (Hirvonen 2016). Tutkimukseni keskittyy naisjärjestöjen paikallisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kansainvälisen yhteistyön lisäämiseen. Rajasin aiheeni keskittymään nimenomaan paikallisiin 4

naisjärjestöihin, koska tasa-arvoasiat sekä sukupuoliroolit yhteiskuntajärjestyksessä ovat alkaneet kiinnostaa minua yhä enemmän. Tarkoitukseni tässä tutkielmassani on selvittää Jyväskylän ja Helsingin paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyyttä sekä kansainvälistä toimintaa. Tutkimukseni tulee tuottamaan tärkeää tietoa paikallisten naisjärjestöjen toiminnasta nykyaikana ja etenkin yleistasolla. Paikallisuus pysyisi siellä missä järjestön toiminta alunperin alkoi, mutta olisi myös mahdollista, että paikallisjärjestöt samastuisivat toistensa toimintaan yhteistyön avulla.yksi kantavista teemoista tutkimuksessani on yhteisöllisyyden käsite. Pyrin yhteisöllisyyden avulla hakemaan etnologista näkökulmaa tutkimukseeni sekä nivomaan paikallisuuden ja kansainvälisen vaikuttamisen yhteen. Keskityn tutkimuksessani tarkemmin naisten yhteisöllisyyteen ja siihen miten järjestötoiminta edistää naisten välistä sisaruutta sekä kumppanuutta yhteisen hyvän vuoksi. Kansainvälisyys taas nivoutuu siihen, miten paikalliset naisjärjestöt pystyvät muun muassa yhteisöllisyyden avulla luomaan uusia kontakteja sekä ylläpitämään hyviä suhteita eri maiden naisjärjestöihin pienissäkin kaupungeissa. 2.ETNOLOGINEN NÄKÖKULMA TUTKIMUKSEEN 2.1 Tutkimuksen luonne ja käsitteet Olennaisin tehtävä tutkielmassani on selvittää paikallisten naisjärjestöjen kansainvälisyyttä sekä yhteisöllisyyttä Jyväskylässä ja Helsingissä. Tutkimukseni tieto antaa osviittaa muistakin Suomen paikallisista naisjärjestöistä. Tieto jota tutkimuksestani saadaan voidaan yhdistää myös muihin paikallisiin naisjärjestöihin ilman, että rajaisimme alueen tarkasti. Toisin sanoen en käsittele tutkimuksessani naisjärjestöjen toimialoja tarkasti vaan pikemminkin keskityn toimijoiden ajatuksiin yhteisöllisyydestä sekä kansainvälisyydestä. Yhteisöllisyyden pohtiminen naisjärjestöjen sisällä toimii tutkimukseni avainteemana. Jyväskyläläisillä naisjärjestöillä on todennäköisesti samanlaisia tavoitteita ja pyrkimyksiä toiminnalleen kuin Helsingissä sijaitsevilla naisjärjestöillä. Tutkimusotteeni tulee olemaan sekä etnografinen että hermeneuttinen. Etnografinen tutkimusote nimenomaan käsitteellistää tutkittavaa ilmiötä ja sitä kautta analysoi monipuolisesti kulttuurisia prosesseja sekä toimijoita niiden sisällä (Lappalainen & Hynninen & Kankkunen & Lahelma & Tolonen 2007.) Hermeneuttinen tutkimusote puolestaan 5

hahmottaa asioiden ja niiden kontekstien välisiä yhteyksiä sekä tarkastellen ilmiön suhdetta toisiin ilmiöihin (Wright 1994, 3.) Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan yhteisöjä eli naisten yhteenliittymiä järjestöissä haastatellen, havainnoiden ja syventyen tutkittavan kohteen ajatusmaailmaan. Tutkimukseni käsittelee paikallisten naisjärjestöjen yhteistyötä julkisten tahojen kanssa ja sitä miten julkiset tahot vaikuttavat esimerkiksi paikallisen järjestötoiminnan jatkuvuuteen. Säilytän tutkimukseni kulussa olennaisesti etnologisen näkökulman ja yhdistän sen antropologiseen näkökulmaan. Tässä tapauksessa antropologinen näkökulma pyrkii tarkastelemaan miten organisaatiot ja järjestöt ovat ottaneet asemansa yhteiskunnassa (Wright 1994, 3.) Jo kautta aikojen on tiedetty, että ihmisten sosiaaliselle kanssakäymiselle olennaista on päämäärähakuisuus, tarkoituksellisuus ja valikoivuus (Salonen 1970.) Ihmiset etsivät jotain sosiaalisten suhteiden avulla ja niiden tarjoamaa tietoa hyödynnetään kaikissa arkipäivän tilanteissa. Ihmisten toimimisella ryhmässä tulee olla normit, jotka säätelevät toimintaa ja sisältävät yhteisön jäsenten odotukset toisistaan. Yhteisölliselle tavalle toimia on myös olemassa omat perustansa, jonka varaan se on rakennettu. Alueellinen läheisyys luo edellytykset yhteisön jäsenten henkilökohtaiselle vuorovaikutukselle sekä kielen ja muun yhteisen symbolijärjestelmän kehittymiselle yhteisön sisällä (Salonen 1970, 13-14, 22). Järjestötoiminnalla pyritään nimenomaan yhdistämään kansalaisia ryhtymään yhteistyöhön edistämään jotain asiaa tai projektia, jonka taustalla on jokin aate tai suuntaus. Useimmiten järjestö syntyy samanhenkisten ihmisten yhteenliittymästä, joilla on samanlaisia ajatuksia sekä päämääriä elämässään. Liittymällä yhteen he saavat aikaan muutoksia paikallistason toimijoina eikä tekojen useimmiten tarvitse olla suuria vaikuttaakseen jo merkittävästi pienemmän kunnan tai kaupungin toimintaan. Kuten aiemmin mainitsinkin niin yhteisöllisyys on myös yksi keskeisimmistä termeistä tutkimuksessani, koska mielestäni se vaikuttaa järjestötoiminnan taustalla. Hyypän (2002) mukaan yhteisöllisyys nähdään itsessään sosiaalisena pääomana, joka on lähtöisin vapaaehtoisesta ja horisontaalisesti verkottuneesta kansalaistoiminnasta (Hyyppä 2002, 48, 52). Toisin sanoen yhteisöllisyys on voimavara, joka ajaa samahenkisiä ihmisiä yhteen toimimaan jonkin asian hyväksi. Käsittelen enemmän yhteisöllisyyden merkitystä tutkimukseni luvussa 4.1 Yhteisöllisyyden merkitys. Käsite suomalainen yhteiskunta limittyy 6

tutkimuksessani paikallisten naisjärjestöjen identiteettiin ja sen vahvistamiseen. Tässä tutkimuksessa suomalainen yhteiskunta merkitsee suomalaisen kulttuurin ja Suomen valtion yhdistelmää (Jokinen & Saaristo 2002, 27.) Mielestäni valtioiden toiminnan takana on aina jokin pysyvämpi rakenne eli yhteiskunta.yhteiskuntien rakenteiden ja järjestelmien tarkastelun aloitan nimenomaan historiallisten taustojen pohjalta, koska ilman niitä emme voi käsitellä tämän hetken yhteiskunnallisia arvoja tai normeja. Sen vuoksi painotan tutkimuksessani historian syvyyttä ja merkitystä tämän päivän tapahtumiin. Voimme aina löytää jonkin selityksen sille miksi jotkin ilmiöt ovat niin kuin ne ovat tänä päivänä. 2.2 Menetelmät ja aineistot Seuraavaksi selvennän etnologiaa käsitteenä. Etnologia on selitettävissä kulttuuristen ilmiöiden erojen ja samankaltaisuuksien kuvaajana. Kansantieteen dimension valossa etnologia tutkii ajan, paikan ja sosiaalisen sidonnaisuuden suhdetta tutkittavassa kulttuurissa. Etnologiassa kulttuuriset ilmiöt tulee asettaa laajempiin yhteyksiin, toisin sanoen heijastaa kulttuurisen ilmiön suhdetta muun muassa yhteiskuntaoloihin. Etnologiassa myös kulttuuri selitetään kokoavana nimikkeenä kansanryhmän elämänmuodolle tai-tavalle (Olsson & Willman 2007, 7, 23, 31-32.) Tuon esiin tutkimuksessani suomalaisen etnologian käytännöt ja menetelmät soveltaen niitä käytännössä siihen mitä olen oppinut tehdessäni tutkimusta. Useimmiten antropologinen tutkimus yhdistettynä sosiologiaan tutkii yhteisöjä joissa kulttuurin käsite toimii ylimpänä käsitteenä. Kulttuuri on kuitenkin etnologiassa ymmärrettävissä laaja-alaisena käsitteenä, joka kiteyttää sisäänsä kulttuurisen tietämyksen, käsitteet ja rakenteet. Etnologisen tutkimuksen alkuaikoina etnografinen tutkimustapa liitettiin osaksi kosmologiaa tai maantiedettä sen kuvauksellisen kerronnan kautta. Etnologinen tutkimus kuitenkin sisältää useimmiten keskustelevan otteen (Fabian 1990, 753-764.) Tutkimusotteeni on vahvasti etnometodologinen, joka limittyy olennaisesti käsitteenä etnologiaan. Etnometodologisesti painottuva tutkimus on yksinkertaisesti tutkimus, jossa huomio ei ole käyttöyhteyksistä irrotetuissa kulttuurisissa normeissa tai kategorioissa. Tarkasteltaessa kulttuurin käsitettä on siitä myös omanlainen selitys etnometodologiassa. Kulttuuri ymmärretään etnometodologiassa jatkuvasti uusiutuvaksi tietovarannoksi, joka on läsnä kaikissa arkisissa rutiineissa, ihmisten tavoissa ja puheissa toimia. Toisin sanoen 7

kulttuurissahan on kyse ihmisten uusintamasta ja käyttämästä arkisesta tiedosta. Etnometodologisina lähtökohtina tutkimuksessa voidaan pitää sitä miten ihmiset tavatessaan tuottavat käytäntöjä, jotka perustuvat selontekoon ja ilmentävät arkielämän toimintojen sosiaalista järjestystä. Se miten ihmiset itse saavat luotua arkielämän metodit ja käytännöllisen järkeilyn näkyväksi (Jokinen, Juhlia & Suoninen 2012, 255, 46, 20-21). Metodi on taas menettelytapa, jolla todellisuus voidaan selittää. Tieteellinen metodiikka on taas metodijärjestelmä käsittäen teorioita joita käytetään teorioiden selittämiseen sekä tekniikoita joilla empiiristä aineistoa voidaan kerätä. Tässä tutkimuksessani on myös häivähdys sosiaalista struktuuria, joka selittää yhteisöön kuuluvien ihmisten tai heidän statuksiensa välisiä suhteita. Tarkemmin sanoen sosiaalinen struktuuri käsittää ihmisten keskinäiset oikeus- ja velvollisuussuhteiden verkostot (Daun 1980, 1-2, 5, 44.) Nykyaikana etnologinen tai antropologinen tutkimus vaatii tutkijan näkökulman lisäyksen siihen mitä on jo havainnoitu aiheesta jota tutkitaan. Tutkijan tietoinen rooli tutkimuksessa on tärkeä, kun tutkittava aihe liittyy yhteisöön tai ryhmittymään, jossa tutkija on ulkopuolisen asemassa. Vakiintuneet käsitteet luovat tasapainon etnologisen tutkimuksen teolle ja auttavat monipuolistamaan tutkimuksen sisältöä. Etenkin antropologinen tutkimussuuntaus on kohdannut arvosteluja liittyen siihen, että antropologinen tutkimus voisi olla enemmän teoreettinen ja kirjallisuuteen perustuva. Antropologisessa tutkimuksessa voitaisiin pohtia enemmän tutkittavaa aihetta tekstien kautta kuin tutkittavien käytännön elämän kannalta (Said W. 1989, 207-213). Olennaista on kuitenkin, että etnologinen ja antropologinen tutkimus linkittyvät toiseuden sekä eroavaisuuksien etsintään. Mielestäni kyseinen ajatus antropologisesta tutkimuksesta teoriapainoitteisena on ristiriitainen, koska antropologiset ja etnologiset tutkimukset nimenomaan kiteytetään olevan käytännönläheisiä tutkimusaloja. Tutkimusmenetelmistä oleellisimmat tutkimuksessani ovat haastattelut ja niiden analysointi. Tutkimukseni sisältää useita otteita Jyväskylän ja Helsingin paikallisten naisjärjestöjen haastatteluista. Otteet haastatteluista tutkimukseeni on merkitty kursivoidulla kirjoituksella, joka korostaa niiden merkitystä tutkimuksessani. Tässä yhteydessä mainitsen termin etnologinen kenttätyö jolla viittaan nimenomaan haastatteluiden tekemiseen kasvotusten sekä sähköpostitse tapahtuneiden haastatteluiden analysointiin. Olen pyrkinyt myös hyödyntämään monipuolisesti Internet-aineistoja ja etnologista että yhteiskunnallista kirjallisuutta. 8

Useimmiten myös kokonaiset tutkimuskentät tai kenttätyöt ovat siirtyneet internetin virtuaalimaailmaan jolloin toissijaiseksi jäävät live-kontaktit informanttien eli haastateltavien kanssa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että etnologisessa kenttätyössä tieto hankitaan elävää elämää tutkimalla, jossa pääosaa näyttelevät erilaiset metodit. Etnologiassa pyrkimys on tutkijana päästä mahdollisimman lähelle tutkittavaa ja nykyaikana se on useiden eri menetelmien yhdistelyä kokonaisuudeksi. Kenttätyössä korostuvat sekä vuorovaikutus tutkittavan kanssa että yksilölliset kokemukset tutkijan näkökulmasta katsottuna. Toisin sanoen nykypäivän kenttätyössä tutkijan suhde kenttään syventyy läheisemmän vuorovaikutuksen myötä tutkittavan kanssa (Korkiakangas, Olsson & Ruotsala 2005, 45-47.) Tiedonkeruu etnologisessa tutkimuksessa voidaan yhdistää kvalitatiiviseen tutkimustapaan jossa pyritään tuomaan esiin tutkimuksen laatu sekä sen todenmukaisuus kentältä kerätyn aineiston avulla (Rautiainen 2007.) Kvalitatiivinen tutkimus yksinkertaisuudessaan tarkoittaa laadullista tutkimusta jossa keskitytään yksilön toiminnan tarkasteluun. Tarkemmin pohtien, tarkastelun kohteeksi rajautuu yksilön tuottamien merkitysten ja ilmauksien tulkinta suhteuttaen niitä muun muassa yksilön elinympäristöön (Tuomivaara 2005, 28-35.) Kvantitiivinen tutkimus on määrällistä tutkimusta, jossa pyritään selvittämään tutkittavan ilmiön kvantitiivinen mittaaminen tilastojen sekä numeroiden avulla (Tuomivaara 2005, 28-35.) On myös pohdittava validiteetin ja reliabiliteettin suhdetta kvalitatitiivisessa tutkimuksessa, jota tämä tutkimukseni edustaa. Yksinkertaisuudessaan validiteetti merkitsee sitä miten hyvin tutkimusmenetelmät joita käytetään tuottavat tietoa tutkittavasta ilmiöstä. Valitun tutkimusotteen tulisi tehdä oikeutta tutkittavalle ilmiölle (Hiltunen 2009.) Reliabiliteetti vastakohtaisesti merkitsee sitä miten luotettavasti valittu tutkimusmenetelmä ilmaisee tutkittavan ilmiön merkitystä. Reliabiliteetin avulla tarkastellaan tutkittavan ilmiön tarkkuutta, yhdenmukaisuutta ja jatkuvuutta suhteutettuna tutkimusmenetelmiin (Hiltunen 2009.) Tein osan haastatteluista perinteisesti nauhuria käyttäen ja kasvokkain haastateltavieni kanssa, pääosin Jyväskylässä syksyn 2013 aikana. Helsingin naisjärjestöiltä keräämät haastatteluaineistot suoritin kyselomakkeen avulla sähköpostitse syksyllä 2015 sekä keväällä 2016. Myös sähköpostilla toiminut haastattelu onnistui hyvin ja sain kattavasti tietoa tutkimustani varten. Jyväskylästä sain haastateltavikseni kolme paikallista naisjärjestöä: 9

Jyväskylän Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY), Keski-Suomen Vihreät Naiset ry ja Keski-Suomen Demarinaiset. Jokainen haastattelu kesti noin puoli tuntia ja sain monipuolisesti kattavaa tietoa informanteiltani. Haastattelut tapahtuivat tarkemmin sanoen teemahaastattelun mukaisesti, jolloin haastattelun rakenne pohjautui paikallisten naisjärjestöjen toiminnan ytimeen. Teemahaastattelu merkitsee haastattelutapaa, jossa haastateltavalle ei esitetä täysin tarkkoja kysymyksiä aiheeseen liittyen vaan haastattelu etenee vapaamuotoisen keskustelun avulla valitun teeman mukaan (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.) Haastattelussa oli mukana hieman yleisiä kysymyksiä liittyen naisjärjestöjen yhteistyöhön, naisten yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kansainväliseen toimintaan. Haastatteluissa esiin nousseet teemat olivat: Paikallisten naisjärjestöjen näkyvyys kentällä. Paikallisjärjestöjen toiminta ja aktiviteetit. Paikalliset naisjärjestöt yhteisöllisyyden luojina. Kansainväliset suhteet. Pääasiallisin teema haastatteluissa liittyi paikallisten naisjärjestöjen yhteisöllisyyteen ja sosiaalisten sekä kulttuuristen toimijoiden rooliin järjestöjen toiminnassa. Kysyin myös jokaiselta järjestöltä erikseen tarkempia tietoja kyseisen järjestön synnystä, aktiivisten jäsenten määrästä ja tämänhetkisten projektien ajankohtaisuudesta. Muutamat haastatteluni kysymykset herättivät hämmennystä haastateltavissani ja he vaativat hieman täsmennystä kysymysten sisältöön. Etenkin kysymys liittyen naisten sosiaalisen ja kulttuurisen roolin edistämiseen yhteiskunnassamme osoittautui hankalimmaksi (Liite 7.1 Haastattelukysymykset). Analysoin haastatteluita tarkemmin myöhemmissä kappaleissa, en käytä haastatteluja pelkästään tiedon lähteenä vaan liitän analysointiin myös kirjallisuuslähteitä tukemaan tiedon välitystä. Helsingistä löysin haastateltavaksi myös kolme naisjärjestöä. Lähetin sähköpostitse useita haastattelupyyntöjä eri naisjärjestöihin pääkaupunkiseudulla ja sain kolmesta järjestöstä myöntävät vastaukset. Tutkimukseeni pääsivät mukaan Eurooppanaiset ry, BPW Finland (Business and Professional Women Finland, suom. Suomen liike- ja virkanaisten liitto ry) ja Suomen Kristillisdemokraattisen puolueen naisjärjestö (KD Naiset). Suoritin Helsingin 10

haastattelut sähköpostin avulla ja ennen sitä olin hieman supistanut teemahaastattelun kysymyksiä yksinkertaisempaan muotoon. Säilytin kysymyksissä kuitenkin samat teemat kuin Jyväskylään tekemissäni haastatteluissa. Jokainen mukana oleva järjestö Helsingistä antoi minulle tietopainoitteiset vastaukset kysymyksiini. Haastatteluni Jyväskylästä ja Helsingistä ovat molemmat yhtä kattavia sekä hyödyllisiä vaikkakin olen käyttänyt erilaisia keinoja kerätä tutkimusaineistoa. Tutkimukseni sisältö koostuu myös useista ajankohtaisista Internet-artikkeleista koskien suomalaista yhteiskuntaa, naisten oikeuksia ja tasa-arvokysymyksiä. Seurasin sosiaalista mediaa, aikakausi- ja sanomalehtiä aktiivisesti koko tutkimukseni ajan, jotta pystyisin muodostamaan kuvan siitä mitä paikallisessa järjestötyössä toimiminen tarkoittaa käytännössä. Tutkimuksen loppuliitteistä löytyy kokoelma lehtileikkeitä, esitteitä ja logoja tutkimukseeni osallistuneista paikallisista naisjärjestöistä, pääosin Jyväskylästä. Etenkin elektroniset lähteet nähdään helppoina sekä luotettavina tiedonlähteinä, joissa ei nähdä merkittäviä eroja perinteisiin tiedonlähteisiin. Kuten aiemmin mainitsinkin sähköposti toimi tutkimuksessani oivana aineistonkeruu lähteenä. Elektroniset kentät etnologisessa tutkimuksessa tarjoavat kuitenkin uudenlaisia haasteita. Käsiteltäessä montaa tiedonlähdettä yhtä aikaa tulisi samalla säilyttää tutkimuseettisyys eli miten jäsentää löytämäänsä tietoa. Itsessään elektroninen aineisto ja internet tarjoavat tutkijalle haasteita, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmittymään: Internetin sisältävän tiedon säilyvyys vuosienkin kuluttua ja tiedon lähdearvon problematiikka jota jouduin myös itse pohtimaan tehdessäni tätä tutkimusta. Nykyajan virtuaalisessa tietopankissa on vaikea ymmärtää mistä tieto on tosiasiassa peräisin ja riittääkö sen arvo tutkimuksen lähdeaineistoksi (Hänninen 2003). 3. PAIKALLISET NAISJÄRJESTÖT JA TOIMIJAT 3.1 Naisjärjestötoiminnan synty Suomessa Lähtökohtaisesti suomalainen naisjärjestötyö on alun perin lähtöisin sosiaalityöstä, joka on ollut alku kaikelle järjestötoiminnan synnylle. Kolmas sektori on myös tullut lähivuosina vahvasti mukaan sosiaalityöhön. Kolmannella sektorilla viittaan tässä yhteydessä järjestöihin, joissa kansalaiset ovat aktiivisina toimijoina. Järjestöjen sosiaalityön uskotaan olevan yksi nopeimmin kasvavista työllistäjistä vaikkakin luku on vielä pieni verrattuna julkisen sektorin 11

ja kuntien alaisuudessa toimivaan sosiaalityöhön (Raunio 2009, 15-16, 19, 53.) Yleisesti ottaen naisten järjestäytynyt toiminta on ollut hyvin heikkoa eikä naisille ole suotu valtapaikkoja valtakunnallisella tasolla 1800-luvun alussa. Vielä 1800-luvun Suomessa nainen ei ollut niin sanotusti yksilö vaan jonkun toisen omistama, useimmiten aviomiehen tai naisen sukulaiset toimivat holhoojana. 1800-luvun lopulla tapahtui kuitenkin kansallista heräämistä, toisin sanoen kansallisen tietouden herääminen. Sen vuoksi 1800-luvun loppu oli erilaisten yhdistysten perustamisen kulta-aikaa. 1830-40 rouvasväenyhdistykset toimivat suunnannäyttäjinä yhdistystoiminnalle. Kyseiset yhdistykset harjoittivat hyväntekeväisyyttä, joka kohdistui pääosin alempien sosiaaliluokkien hyväksi muun muassa köyhäinkoulujen ja lastenkotien perustamiset. Vuodesta 1907 lähtien Suomalainen Naisliitto otti tehtäväkseen kansalaissivistyksen kehittämisen ja se oli alkusysäys naisjärjestöjen synnylle (Suomalainen Naisliitto Ry 2007, 7, 16-17.) Naisten aseman määrittely yhteiskunnassa aina 1700-luvun alusta oli sidoksissa naisen siviilisäätyyn ja varallisuuteen. Naisten virallisen aseman määrittäminen Suomessa tapahtui vuosien 1864-1930 aikana jolloin naisten vapautuminen tarkoitti tasa-arvoistumista lain edessä (Suomalainen Naisliitto Ry 2007.) Tarkastellessamme naisjärjestöjen muotoutumista sota-ajan Suomesta käsin (1939-1945) voimme huomata miten kyseinen aikakausi vaikutti suomalaisen naiskansalaisuuden määreisiin. Käsitykset hyvinvointivaltiosta uupuivat ja kansalaisyhteiskunnan oli huolehdittava sota-ajan velvoitteiden edellyttämästä naisten koulutuksesta, aineellisista resursseista ja psykososiaalisesta tuesta. Naisjärjestöillä oli siis tuona aikana jo suuri vastuu sekä kyky reagoida ihmisten tarpeisiin että tilanteisiin arjessa. Suomesta haluttiin luoda kuva naisystävällisenä valtiona. Toisin sanoen utopiana joka yhdistäisi naisten ansiotyön, äitiyden ja hoivan joutumatta epätasa-arvoiseen asemaan miesten kanssa sosiaalisella sekä taloudellisella kentällä (Anttonen, Henriksson & Nätkin 1994, 74, 203). Naistoimijoilla on aina ollut selkeästi keskeinen lähestymistapa asioihin suomalaisessa yhteiskunnassa. Naiset ovat omalla aktiivisella toiminnallaan pyrkineet vaikuttamaan sukupuolten välisiin sekä keskinäisiin suhteisiin. He ovat hyödyntäneet sosiaalipolitiikan keinoja muuttaa naisten työ sekä rooli näkyväksi yhteiskunnassamme. Suomen naisjärjestöjen toimija- keskeinen lähestymistapa on siivittänyt suomalaiset naisjärjestöt aktiivisuuden perustalle (Anttonen, Henriksson & Nätkin 1994, 17). 12

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat olleet 1960-luvulta lähtien naisten poliittista kiinnostusta ja voimaa lisääviä toimijoita: Kollektiivisten sosio-poliittisten identiteettien, poliittisten pyrkimysten ja tavoitteiden sekä poliittisten toimien strategioiden moninaisuudessa kehittyy uusintamiskentän poliittinen dynamiikka, toisin sanoen yhteiskunnallisten liikkeiden poliittinen dynamiikka. Näin syntyy ristiriitojen kyllästämä keskustelu, jolla on ratkaiseva merkitys siihen, millaisiksi yhteiskunnallisten liikkeiden vaihtoehtoiset tulevaisuudenmallit muotoutuvat. Tällä tavoin myös naiset saadaan oivaltamaan yhteiskunnallisten muutosten tarpeellisuus. (Hänninen-Salmelin, Keränen & Saarinen 1987, 116-117.) Naisten liikkeissä ovat syntyneet niin sanotusti erilaiset vastarinnan muodot sekä poliittinen identiteetti, jotka osaltaan asettavat patriarkaalisia yhteiskuntarakenteita kyseenalaisiksi. Voidaan myös pohtia sitä, että määräävätkö opitut sukupuoliroolit naisten toimintaa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tosin naisjärjestöjen tietoisuus ja pyrkimykset ovat kokeneet huimat muutokset jo parissa kymmenessä vuodessa poliittisen potentiaalin kasvun myötä (Hänninen-Salmelin, Keränen & Saarinen 1987, 121-123). Naisten osallistuminen päätöksen tekoon oli edelleen heikkoa vielä 1980-luvun aikana jolloin naiset olivat sidottuja kotiäitiyteen, koska yleisen mielipiteen mukaan arkielämää arvostettiin (Rask 1989, 3.) Nykyajalle siirryttäessä miesten ja naisten väliset työnjaot nähdään edelleen aikalailla erilaisina johtuen sukupuoliroolien vaikutuksesta. Naisille kuitenkin palkkatyö on asia joka tarjoaa muutakin kuin rahallista toimeentuloa; naisille kodinulkopuolinen työ merkitsee henkistä virkistäytymistä, tarkoitusta elämälle ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden naisten kanssa. Tällaisiin ammatteihin voidaan lukea niin sanotut kutsumusammatit, jotka eivät ole vain työpaikka vaan paljon enemmän (Rask 1989, 4-5). Naisten oikeuksista puhuttaessa tulee ottaa huomioon myös käsitteen gender perinpohjainen tarkoitus, joka viittaa biologisten erojen pohjalta tuleviin kulttuurisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin käsitteisiin. Sukupuoli voidaan ymmärtää naisten ja miesten välisenä yhdistelmänä tai vastavuoroisesti erona miesten 13

ja naisten muodostamissa ominaisuuskokonaisuuksissa. Sukupuolten käsitettä ohjaa ajatustapojen erilaisuus ja sosiaalisten yhteyksien muuttuvuus. Tässä yhteydessä käsitys tasaarvon rajaamisesta sukupuolen, etnisen taustan tai yhteiskunnallisen aseman avulla ei ole mahdollista, koska tasa-arvon tulee olla riippumaton käsite (Kailo, Sunnari & Vuori 2004, 38-39, 9-10). Tarkasteltaessa Suomen järjestötoiminnan synnyn historiaa yleisesti niin voimme sijoittaa sen alkamaan jo 1860- luvulta alkaen. Suomessa nimittäin koettiin 1860- luvulta alkaen teollistumisen ja liberalistisen aatteen synty. Samalla kuitenkin syntyi ammattiyhdistysliikkeitä, jotka olivat liberalismin vapausaatetta vastaan. Ammattiyhdistysliikkeet ajoivat nimenomaan yhteiskunnallista järjestystä ja vaativat työntekijöiden järjestäytymistä. Liberalismin toinen tavoite oli yhdistymisvapauden toteutus jolloin kansalaisilla olisi oikeus liittyä vapaaehtoisesti järjestötoimintaan. Sen seurauksen syntyi yhä etenevissä määrin työväenyhdistyksiä ja paikallisia ammattiosastoja vapaaehtoisten toimesta. Vuodesta 1917 alkaen, kun Suomi oli itsenäistynyt, alkoi yhdistymisvapaus toteutumaan toden teolla (Waris 1968, 112-113). Järjestöt alkoivat 1900-luvun alusta alkaen kasvamaan jäsenmääriltään yhä aktiivisemmin. Ensimmäisiä Suomessa jäsenmääriltään suurimpia järjestöjä olivat osuustoimikunta, ammattiyhdistysliike, urheiluliike ja nuorisojärjestöt. Järjestöjen toiminnassa oli mukana myös paljon erinäisiä ristiriitoja, jotka repivät järjestöjen toimintaa erilleen. Yhtenä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää osuustoimiliikkeen jakaantumista kahtia jo v.1916 äänestystapojen ristiriitaisuuden vuoksi (Waris 1968, 113-114, 116). Positiivisesti Suomen järjestötoiminnan kehittymiseen ovat vaikuttaneet demokraattisuuden rooli yhteiskunnassa, järjestötalouden leviäminen sekä kansainvälisyyden lisääntyminen aktiivisesti 1960-luvulta alkaen. Suomeen levinneet järjestöaatteet ovat suurilta osin peräisin ulkomailta josta ne ovat levinneet meille sekä muihin Pohjoismaihin. Merkkejä kansainvälisyyden aktiivisuuden synnystä on siis ollut 1960- luvulta lähtien aina nykypäivään saakka jolloin olemmekin jo osa kansainvälistä järjestöverkostoa monella eri osa-alueella (Waris 1968, 118-120). Sosiaalinen pääoma yhteiskunnassa mahdollistaa sen, että yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin juurtuneet normit ja suhteet mahdollistavat ihmisten oma-aloitteisen koordinoinnin toimintaansa nähden haluttujen tavoitteiden saavuttamiseksi (Harju 2003, 61.) Myös Suomen maine hyvinvointivaltiona on vaikuttanut sosiaalisen pääoman kasvuun. Hyvinvointivaltio käsite pitää sisällään kehittyneen 14

universaalin sosiaaliturvan, sosiaalidemokraattisen regiimin ja korporatistiset suhteet. Ymmärrettävästi hyvinvointivaltiossa sukupuolijärjestelmä ja sitä myötä tasa-arvo ovat kehittyneet. Tässä tapauksessa sukupuolijärjestelmä viittaa metodologiseen käsitykseen sukupuolten järjestäytymisestä monitasoisesti ja järjestäen osaltaan maailmaa (Anttonen, Henriksson & Nätkin 1994, 9-10). Yleisesti tarkasteltuna suomalainen kansalaistoiminnan kenttä on itsessään laaja ja koskettaa lähes kaikkia elämän osa-alueita. Siitä huolimatta Suomessa myös julkinen sektori ja sen tarjoamat palvelut ovat kattavat pohjoismaisen hyvinvointimallin mukaisesti eli huolehtien kansalaisesta syntymästä kuolemaan. Kansalaistoiminnan tunnuspiirteenä Suomessa voidaan sanoa olevan järjestöjen suuri määrä suhteutettuna väestön määrään kansainvälisessä vertailussa. Suomessa järjestökentällä vaikuttaa myös vahvasti hierarkkinen taso, jossa ruohonjuuritason järjestöt kuuluvat paikallisyhdistyksiin, yhdistykset piireihin, piirit liittoihin ja liitot ovat sidoksissa keskusjärjestöihin. Palatakseni kansalaistoiminnan kansainväliseen vertailuun niin Suomen kansalaistoiminnan volyymi on eurooppalaista keskitasoa, toisin sanoen aktiivista pääosin vapaaehtoistyöhön pohjautuvaa toimintaa. Yleisesti tarkasteltuna pohjoismaissa valtiot ja kunnat hoitavat sellaiset tehtävät mitkä esimerkiksi joissain etelä- Euroopan maissa hoidetaan kirkon, vapaaehtoistyöjärjestöjen tai jopa perheen voimin. Tällä viitaten muun muuassa sairaanhoitoon, kotiäitiyteen, päivähoito-oikeuteen lapsille tai yleisen toimeentulon turvaamiseen (Harju 2003, 30-31, 33-34). 3.2 Toimijat ja identiteetti Sosiaalisten toimijoiden merkitys on sidoksissa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen merkittävästi ja toimijoiden aktiivisuus edesauttaa kansalaisyhteiskunnan periaatteiden toteutumista. Järjestöjen sosiaalisia toimijoita ovat aktiivijäsenet jotka pyrkivät vaikuttamaan omilla teoillaan sekä sanoillaan järjestönsä viestin viemisessä eteenpäin. Paikallisten naisjärjestöjen sosiaalinen aktiivisuus ja sosiaalisten toimijoiden merkitys järjestötyössä luovat perustan järjestöjen toiminnan jatkuvuudelle. Tässä tapauksessa tutkimukseeni vedoten sosiaalisesta toimijuudesta voidaan pitää hyvänä esimerkkinä suomalaisten naisjärjestöjen aktiivista osallistumista yhteiskunnallisella ruohonjuuritasolla. Järjestötyössä toimijoiden eli järjestöaktiivien sosiaalinen pääoma kasvaa sosiaaliseen toimintaan osallistumisen myötä 15

(Jumppanen & Suutari 2013, 9-10). Aktiivisen toimijan ja kansalaisen mitta kulkee siinä, että on aito halu oppia sekä jakaa tietoaan muille. Aktiivinen toimija tietää myös vastuualueensa, rajansa sekä vapautensa toimiessaan erilaisissa ympäristöissä. Yhteiskunnan roolina voidaan taas pitää sosiaalisten toimijoiden ja kansalaisten rohkaisemista aktiiviseen toimintaan (Saloniemi 2011). Sosiaalisen toimivuuteen voidaan ottaa vaikutteita eri aloilta muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollosta ja uskonnollisilta liikkeiltä. Naisjärjestöjen roolia Suomessa voidaan osaltaan nimittää myös hyvinvointijärjestöiksi. Mielestäni ne edistävät suomalaisten henkistä kasvua yhteiskunnassa ja edesauttavat osaltaan kansalaisten elinlaadun sekä elämänlaadun kehittämistä. Ainakin paikalliset naisjärjestöt Jyväskylässä tarjoavat tukea, neuvontaa ja yhteisöä johon turvautua sekä samaistua. Yhteiskunnallisesti paikalliset naisjärjestöt Suomessa hyödyntävät suhdettaan valtiollisiin tahoihin muun muassa vahvistaen sosiaalisen toiminnan ja hankkeiden roolia. Tällä tavoin paikalliset naisjärjestöt ovat kykeneväisiä vahvistamaan rooliaan itsessään sosiaalisina toimijoina ja hyödyntäen monipuolisesti yhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia (Kemppi & Kittilä 2015.) Paikallisuuden siivittäminä naisjärjestöt pääsevät osaksi hyvinvointikolmiota, joka toimii kansalaisyhteiskunnan toiminnan lähtökohtana. Hyvinvointikolmio pitää sisällään yhteiskunnan toimivat rakenteet, jossa valtio, julkinen hallinto ja kansalaisyhteiskunta toimivat keskenään yhteistyössä (Kemppi & Kittilä 2015.) Lähidemokratia on myös yksi osa paikallisten naisjärjestöjen sosiaalista vaikuttamiskenttää. Lähidemokratia käsittää yksittäisten henkilöiden osallistumisen päätöksentekoon ja vaikuttamiseen, tässä tapauksessa paikalliset järjestöt tukevat yksittäishenkilöiden osallisuutta kutsumalla heitä mukaan toimintaansa. Verkostomainen toiminta on osa modernia lähidemokratiaa. Toimiminen paikallisissa järjestöissä on vapaata ja epämuodollista sekä madaltaa yksittäisten henkilöiden kynnystä tulla osaksi toimintaa. Vaikuttamisen ja lähidemokratian ilmenemismuodot paikallisjärjestöissä ovat kuitenkin muuttuneet yhä enemmän yksilöllisimmiksi muun muassa sosiaalisen median kautta. Tästä huolimatta aktiivinen toimijuus korostuu edelleenkin paikallisjärjestöjen toteuttamassa lähidemokratiassa. Järjestöjen sisäisessä toimintamallissa tulee pohtia jäsenten roolia eli kuka tekee ja miten tekee. Toimijuuden korostuksen jälkeen voidaan siirtyä kohti sisällöllisiä 16

haasteita, kunhan ensin jokaisella jäsenellä on rooli järjestössä (Fields 2014, 5-6, 29). Kuten instituutioiden lisäksi myös järjestöt paneutuvat sosiaalisiin ongelmiin yhteiskunnassa ja ratkovat kansalaislähtöisellä toimintatavallaan sosiaalisia ongelmia yhteiskunnassamme. Sosiaalisella ongelmalla viitataan ilmiöön johon on mahdollista vaikuttaa inhimillisellä toiminnalla ja johon nähdään olevan tarve puuttua yhteisön toimesta (Jokinen, Juhlia & Suoninen 2012, 249.) Kulttuuriset toimijat ovat henkilöitä sekä ryhmittymiä, jotka toimivat kulttuuristen järjestöjen sekä yhdistysten parissa. Kulttuurisiksi toimijoiksi voidaan myös ymmärtää kulttuuriset keinot, joita järjestöt voivat hyödyntää toiminnassaan. Tässä yhteydessä kulttuuristen toimijoiden vaikutuspiiriin voidaan laskea esimerkiksi taide- ja kulttuuritoiminta sekä osittain sosiaali-ja hyvinvointipalvelut, jotka toimivat yhteistyössä kulttuuristen toimijoiden kanssa. Ja sit siihen tämmönen kulttuurinen puoli mukaan. Ja sitten on myös jäsenistön niin kun hyvinvointia lisäävää toimintaa. Tietysti nämä tämmöset kulttuuri-ja taidejutut ovat sitä, niitä järjestetään, mutta sitten on myös tämmösiä että vaikka sanotaan nyt, että on sauvakävelyiltoja ja ja - on luentoja terveydestä ja hyvinvoinnista. Seuraavaksi tutkailen identiteetin syntyä, sisältöä sekä mitkä tekijät vaikuttavat siihen. Mielestäni identiteetti on olennainen osa yksilöä ja kuvastaa sitä mitä me jokainen olemme persoonaltamme. Itsessään identiteetti tarkoittaa minuutta, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Edu.fi) Järjestötyössä identiteetti pääsee oikeuksiin niin yksilön identiteetin kuin järjestön eli ryhmän identiteetin kautta. Tutkimukseni valossa suomalaisen naisen kulttuurinen identiteetti on sidoksissa paikalliseen naisjärjestötoimintaan, jossa keskeisimpänä on vuorovaikutus oman maan kansalaisten kanssa (Ahonen 1999.) Yksi aikamme tunnetuimmista kulttuurintutkijoista ja sosiologeista Stuart Hall (1932-2014) kehitti kolme käsitystä ihmisen identiteetistä ja sen rakenteista: valistuksen subjekti, sosiologisen subjekti ja postmodernin subjekti. Valistuksen subjekti on käsitys ihmisistä niin sanotusti keskuksen omaavina, yhtenäisinä yksilöinä. Ihminen kehittyy yksilönä koko ajan elinympäristömme vaikutuksesta, mutta identiteetin keskus pysyy muuttumattomana. Identiteetin olemus on siis muuttumaton koko elämän ajan. Sosiologisessa subjektissa suhde identiteettiin syntyy suhteessa merkityksellisiin tekijöihin. Toisin sanoen yksilön ja 17

yhteiskunnan suhteen vaikutus identiteettiin, jossa se muokkautuu kulttuuristen maailmojen ja niiden tarjoamien identiteettien kanssa. Postmodernin subjekti taas selittää identiteetin muodostumisen käsityksellä, jossa identiteetti ei ole kiinteä tai olemuksellinen subjekti. Identiteetti muokkautuu suhteessa tapoihin joilla meitä representoidaan, postmodernin subjekti identiteetissä on historiallisesti määrittynyt ja se muokkautuu eletyn elämämme mukaan (Hall 2002, 21-23). Olemme kaikki tasavertaisia yksilöitä joilla on omanlainen tapansa tarkastella ja järjestellä kokemuksiaan maailmasta. Haastavamman kokemuksistamme tekee se mitä tapahtuu, kun olemme vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Ollessamme vuorovaikutuksessa toisten kanssa sisällämme tapahtuu intrapersoonallinen prosessi, joka merkitsee omakohtaisia kokemuksiamme maailmasta. Vuorovaikutus itsessään syntyy ihmisten kokemuksista toisiinsa ja ryhmän jäsenten käytöksen vaikutuksesta toiseen ryhmään. On muistettava, että ryhmien välisen yhteistyön ja kontaktien ylläpidon kannalta olennaista on yhteinen tavoite, yhteistyö ja samaistuminen samaan tavoitteeseen. Yleisesti tarkasteltuna ryhmien välisten kontaktitilanteiden olisi oltava toistuvia jolloin se lieventäisi ryhmäkonflikteja ja helpottaisi tutustumista. Asiaa vaikeuttava tekijä on ennakkoluuloisuus, joka on ihmisen arvoihin ja kannanottoihin sidottu (Liebkind 1988, 13, 126, 131, 136). Yksilön toimien huomioon ottaminen käytännön tilanteissa on olennaista sen kannalta minkälaisen merkityksen henkilö välittää omasta kulttuuristaan. On sanottu, että ihmiset jotka jakavat samanlaisen sosiaalisen identiteetin ja saman sosiaalisen aseman niin he jakavat myös saman kulttuurisen tietämyksen yhteiskunnasta (Jolanda ja Postems 2006, 140.) Tämän tiedon varjolla voidaan kyseenalaistaa sosiaalisen identiteetin todellinen suhde kulttuuriin: jos useampi ihminen monesta eri kulttuurista jakaa saman aseman, mutta elävät täysin erilaisissa ympäristöissä niin voidaanko olettaa sosiaalisten identiteettien olevan samankaltaisia (Jolanda and Postems 2006, 140). Yksilön evaluaatioprosessi osaksi ryhmää edesauttaa sosiaalisen identiteetin muotoutumista ja itsetietoisuuden parantamista. Tässä yhteydessä evaluaatio-prosessi tarkoittaa sitä miten yksilö identiteetti kehittyy vaihe vaiheelta, kun yksilö omaksuu ryhmään soluttautumisen. Erilaisten ryhmien sosiaalinen status riippuu siitä miten ryhmän sisäinen ideologia on määritelty. Toisaalta taas yksilön sosiaalisen identiteetin toimiminen on riippumaton siitä mihin ryhmään yksilö kuuluu. Yksilön tulee siis määritellä se mihin hän kuuluu sosiaalisessa kentässään ja miten hän kategorisoi itsensä (Brown and Capozza 2006, 4-5, 7-8, 33, 44). 18

Mielestäni järjestökentällä tai missä tahansa yhteisöllisessä ympäristössä identiteetti ratkaisee sen miten yksilö otetaan vastaan ryhmittymään. Kuten aiemmin mainitsin, että kulttuurilla ja yhteiskunnalla on merkittävät vaikutukset yksilön identiteetin muotoutumiseen. Naisjärjestöissä jokainen järjestön jäsen omaa identiteetin ja he voivat omalta osaltaan tuoda ripauksen erilaisuutta yhteisöön. Tämä ei ole laisinkaan huono asia, mutta tietysti konfliktien vaara on aina olemassa kuten missä tahansa kanssakäymisessä ihmisten välillä. Mielestäni järjestöissä yksilö kuitenkin pääse paremmin toteutttamaan identiteettiään ja tuomaan esiin ajatuksiaan sekä saamaan paremmin vastakaikua mielipiteilleen kuin laajemman tason instituutioissa. Huomasin tehdessäni haastatteluita, että etenkin naisjärjestöissä korostetaan sekä halutaan rohkaista naisia tuomaan identiteettinsä esiin ja olemaan vahvoja.... tuoda esiin naisten osaamista sekä rohkaista tyttöjä ja naisia käyttämään kykyjään elämän eri osa-alueilla. Mielestäni meidän tulisi ymmärtää myös kansallisen identiteetin vaikutus yksilön identiteettiin. Suomalaisen identiteetin ja suomalaisuuden vahvistaminen ovat nykyään suuria meriittejä joilla Suomea yritetään markkinoida eteenpäin kansainvälisillä vesillä (Aamulehti 2009.) Tällaisessa toiminnassa suomalaista identiteettiä ikään kuin peilataan toisiin kulttuureihin ja kansainväliseen käsitykseen identiteetistä. On myös tärkeää ottaa huomioon kulttuuripolitiikan tehtävä kansallisen identiteetin vahvistajana, joka samalla edistää kulttuurien välisiä yhteyksiä sekä yhteistoimintamuotoja. Mielestäni kulttuuriset toimijat vahvistavat identiteettimme tuntemusta, kulttuurista tasa-arvoa, toiminnan tehokkuutta ja osallistuvuutta. 3.3 Tasa-arvo ja valinnanvapaus Sivusin tasa-arvon merkitystä jo Suomen naisjärjestöjen historiaan liittyneessä kappaleessa, mutta nyt tarkastelen aihetta syvemmin. Suomessa tasa-arvo linkittyy vahvasti yhteiskunnan perusarvoihin ja olemme yksi maailman tasa-arvoisimmista valtioista sukupuolten kohdalla. Seuraavaksi pohdin hieman syvemmin tasa-arvon historiaa sekä feminismin että sukupuolellisten arvojen suhdetta suomalaisessa yhteiskunnassa ja naisjärjestöissä. Filosofi 19

Thomas Hobbesin (1588-1679) mukaan naisten vapaus perustuu heidän kompensointiin korvata fyysisen voimakkuuden puute verrattuna miehiin. Tarkemmin sanoen, naiset kompensoivat niin sanotusti fyysisen heikkoutensa verrattuna miehiin käyttämällä ei-fyysisiä kykyjään. Hänen mukaansa naiselle vapaus myös merkitsee esteetöntä kykyjen käyttämistä oman elämän turvaamiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Filosofi John Locke (1632-1704) teoriat yhteiskunnan rakenteista rakentuivat samaan kaavaan yhdessä Thomas Hobbesin teorioiden kanssa. Locken ajatus liberalismista lähti siitä, että ihmisten tulisi luonnostaan olla vapaita, itsenäisiä ja tasavertaisia yhteiskunnassa. Hän myös painotti perusoikeuksien yhtäläisyyttä molempien sukupuolten välillä. Filosofi John Stuart Mill (1806-1873) puolestaan kiisti, että naisille kuuluisivat tietyt luonteenpiirteet, koska ne ovat pikemminkin seurausta olosuhteista ja kasvatuksesta. Toisaalta miehen suurempi fyysinen voima on mahdollistanut miesten roolin alistajana suhteessa naissukupuoleen (Alanen, Haaparanta & Lumme 1985, 186-187, 192-193, 219). Feminismi ilmenee myös etnografisessa tutkimuksessa, jossa se nimenomaisesti painottuu naisyhteisöjen tutkimiseen. Etnologin tulee kuitenkin ottaa huomioon feminismin ilmeneminen oman kulttuurinsa ulkopuolella. Toisin sanoen feminismi naisyhteisöissä nähdään hyvin erilailla riippuen kulttuurisesta kontekstista (Bridgman, Cole & Howard- Bobiwash 1999). Feminismi ja tasa-arvo ovat kuin yhteen kietoutuneet suhteet, jotka kulkevat rinnakkain tukien toistensa merkityksiä. Feminismi vaikuttaa nykyaikana hyvin vahvasti yhteiskunnassamme etenkin sukupuoli- ja tasa-arvokysymysten ollessa kuumana puheenaiheena valtion päättävissä elimissä. Voidaan kuitenkin ymmärtää ettei feminismi sana itsessään tarkoita samaa kuin feminiininen eli naisellinen. Feminismi tavoittelee yksinkertaisesti androgyynistä yhteiskuntaa jossa molemmat sukupuolet ovat tasavertaisia (Alajoki 2005, 198-201). En kuitenkaan tutkijana ole pyrkinyt tietoisesti hakemaan tutkimukseeni feminististä näkökulmaa vaan tarkastelen aihetta pintapuolisesti ja etsien samalla pieniä merkityksiä tutkimusaiheeseeni. Mielestäni etenkin suomalaisissa naisjärjestöissä piilee feminismiin viittava henki, joka rohkaisee naisia olemaan näkyviä ja niin sanotusti vastustamaan yhteiskunnallisia epäkohtia. Vuosien ajan feminismin aatteen puolestapuhujat ovat pyrkineet riisumaan vastakkaisen sukupuolen eli miehet vallastaan ja alentamaan heidän maskuliinista voimaansa. Feminismit eivät alkuaikoina kunnioittaneet vastakkaista sukupuolta vaan pikemminkin pyrkivät matkimaan heitä ja omaksumaan 20

maskuliinisia piirteitä toimintatapoihinsa. Tasa-arvosta on taas tullut poliittinen päämäärä, jota emme voi kyseenalaistaa ja nykyään voidaan nähdä, että tasa-arvo myönnetään vaan poliittisesti korrekteille henkilöille. Naisten tulisi määrittää tasa-arvon asettamat vaatimukset omilla teoillaan (Alajoki 2005, 198-201). Toisin sanoen naisten tulisi pyrkiä yhteiskunnallisesti tärkeisiin johtoasemiin ja osallistua työelämään kodin ulkopuolella eikä alistua kotiäidin rooliin (Alajoki 2005, 198-201.) Tutkijana olen samoilla linjoilla Alajoen (2005) kanssa naisten tasa-arvon kehityksestä. Suomessa naiset ovat mielestäni saaneet huomiota julkisissa hallinnoissa. Mielestäni myös naisjärjestöt ovat saaneet feminismin että tasa-arvon näkyviksi elementeiksi toiminnoissan, kun havainnoin tutkimushaastatteluitani Jyväskylästä ja Helsingistä....haluamme herättää keskustelua tasa-arvokysymyksistä laajemminkin... Feminismillä ja tasa-arvon kehityksellä on ollut aina tietty suhde nimenomaan Pohjoismaissa. Naisten vahva johtajuus yhteiskunnassa on osaltaan luonut muutoksen naisellisuuden ja maskuliinisuuden välille sekä muuttanut sukupuolten valtasuhdetta toisiinsa. Yleisesti feminismin nousu on muuttanut sukupuolirooleja kaikkialla Pohjoismaissa ja etenkin Suomessa hyvinvointivaltion luomien edellytysten sekä sukupuoliroolien sekoittumisen myötä (Jonasdottir, Rosenbeck& von der Fehr 1998, 160-161). Sukupuolten luokittelu toimii sosiaalisen todellisuuden ilmauksena ja määrittäjänä, sillä meillä on tietyt oletukset kohdatessamme ja kommunikoidessamme naisten tai miesten kanssa. Yleisesti ottaen voidaan ajatella, että naisen sukupuolellinen (gender) rooli määritetään elättäjyyden kautta ja sen määrittelyyn vaikuttaa niin kodin ulkopuolisten kuin sisäisten alueiden erovaisuudet. Miesten sukupuolellinen rooli määritellään helpommin kodin ulkopuolisten työtoimien kautta. Miessukupuolta ei sisäistetä niin sanotusti kodinhoidolliseen työhön toisin kuin naissukupuoli. Naisten sanotaan omaavan jo syntyessään tietynlaisen hoivallisen tavan pitää huolta kodinympäristöstä sekä jälkeläisistään. Naisten sosioekonomisen aseman muuttuminen yhteiskunnassa on vaikuttanut molempien sukupuolten asemaan sekä siihen miten naiset nähdään yhä etenevissä määrin arvostettavina johtajina työelämässä (Kinnunen 2001.) Kuitenkin naisten ja miesten välillä on huomattavissa edelleenkin hierarkkinen eroavaisuus kuvatessa niin yhteistä elättäjyyttä kuin yksilöitä työmarkkinoilla. Molemmat sukupuolet ovat 21

riippuvaisia toisistaan vaikka yhteiskunnassa tapahtuisi rakennemuutoksia, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen (Kinnunen 2001, 12, 155, 168-170.) 2000- luvulla voimme puhua laadullisesta tasa-arvosta, jossa molempien sukupuolten taidot, tiedot, kokemukset ja arvostukset saavat yhtä suuren painoarvon suomalaisessa yhteiskunnassa. Kenellä vain on mahdollisuus osallistua toimintaan omilla ehdoilla ja tasavertaisuus jokaisella yhteiskunnan osa-alueella on esteetöntä. Hyvä esimerkki tasa-arvosta on, että suomalaiset naiset saivat ääni-ja vaalikelpoisuuden jo vuonna 1906. Suomalaisilla naisilla voidaankin sanoa olevan pitkä perinne poliittisessa vaikuttamisessa ja tasa-arvon edistämisessä. Itse asiassa 2000-luvulla naiset eivät ole vähemmistö vaan väestön enemmistö Suomessa. Uusi, nuorten naisten sukupolvi katsoo ja kokee tasa-arvon toteutuneen (Petäjäniemi & Tarkki 1998, 8, 16-17, 20). Naisten urakehitystä Suomessa ovat vuosien aikana auttaneet varsinkin ympäristölliset tekijät ja modernit, rakenteeltaan kansainväliset organisaatiot sekä tasavertainen valtionhallinto. Suomen valttikortteja kansainvälisillä vesillä ovat naisten korkeakoulutus, oppimis-ja uusiutumiskyky sekä luovuus murtaa vanhoja perinteitä että ennakkoluuloja sukupuolirooleista (Halinoja, Malmberg & Salo-Lee 1996, 111). Mielestäni kulttuurisesta representaatiosta käsin ajatellen mies-ja naiskuvien eroavaisuus on edelleen haaste tasapainoiselle tutkimukselle. Täytyy ottaa huomioon miten esimerkiksi media jatkuvasti tuottaa sisältöä sukupuolten sisäisestä yhtenäisyydestä vaikka tutkimuksellisesti sukupuolet erotetaan toisistaan kahteen eri ryhmään. Mielestäni sukupuolten välinen yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ovat edelleen asioita, jotka eivät ole täysin yhdenvertaisia Suomessakaan vaikkakin työtä naisten aseman parantamiseksi on tehty vuosien ajan. 3.4 Jyväskylän ja Helsingin paikalliset naisjärjestöt Suoritin Jyväskylässä syksyn 2013 aikana kolme haastattelua paikallisissa naisjärjestöissä. Kaksi järjestöistä toimi poliittisesta näkökulmasta katsottuna ja kolmas järjestö oli kristillisellä arvopohjalla työskentelevä. Sain aikaan haastattelukysymysteni varjossa mielenkiintoisia keskusteluja eri järjestöistä haastatteluun saapuneiden kanssa. Haastattelutilanteet etenivät välillä keskustelun tavoin, mutta ilmaisin roolini kuuntelijana selvästi. Yksi haastateltavistani oli Keski-Suomen Demarinaiset vuoden 2013 puheenjohtaja Tarja Viikari. Haastattelun aikana Viikari selvensi Keski-Suomen Demarinaisten historiaa, 22