LUONTONÄYTTELYN SISÄLTÖTIIVISTELMÄ JA AINEISTOT

GeoVuoksi LUONTONÄYTTELYN SISÄLTÖTIIVISTELMÄ JA AINEISTOT Yleiskuvaus Etelä-Karjalan luonnosta sisältäen Venäjänpuoleisen Vuoksen luontoaiheet Vitikainen Tiina, Jantunen Juha, Saarinen Kimmo Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti 2014 1

Luontonäyttelyn sisältötiivistelmä 2014 Etelä-Karjalan merkittävimmät luontoelementit niin lajistohistorian kuin nykyisen eliöstön kannalta voidaan ryhmittää kolmeen pääosioon: - Salpausselät ja muut jääkauden jäljet idän ja lännen rajamailla - Saimaan vesistöallas - Vuoksenlaakso Suomesta Venäjälle Kansainvälisestikin poikkeuksellisen kirjavana säilyneitä jääkauden ilmenemismuotoja ovat reunamuodostumat, harjualueet, reittivesistö, kalliopaljastumat, maankohoamisen nopeus ja laajuus sekä soistuminen. Maisemassa huomattavimmat jääkauden merkit ovat Salpausselät, Saimaa ja Vuoksi. Luonnon pienemmät erityispiirteet liittyvät usein näihin kolmeen tekijään. Etelä-Karjalan maantieteellinen sijainti idän ja lännen rajapinnassa on ollut myös merkittävä luonnon ja ympäristön muovaaja. Alkuun elämä levittäytyi ja palasi idästä jääkauden jälkeen Karjalan kannasta pitkin. Myöhemmin valtakunnan ja kulttuuripiirien raja on leimannut monin tavoin ympäristön kehitystä, vaikka merkittävät luonnonpiirteet ovat rajan eri puolilla pitkälti samoja eivätkä siksi ansaitse erillistä käsittelyä. Erilainen maankäyttö on kuitenkin jättänyt jälkensä luontoon ja jopa avaruuteen asti näkyvä maisemaero satelliittikuvissa rikastuttaa lajistoa myös Suomen puolella. Näyttelyssä kannattaa korostaa näitä erityispiirteitä, jotka Etelä-Karjalassa näyttäytyvät yleensä tavallisena ja vaatimattomana. Tavoitteena on lisätä ymmärrystä ja arvostusta, miten lajit ympäristössään toimivat ja miten luonnolliset ja ihmisen aiheuttamat muutokset vaikuttavat. Näyttelyssä tullaan jääkaudesta tähän päivään ja tulevaan: luonto on ollut ja on edelleen alati jatkuvassa muutoksessa. Varsinkin ne lajit, jotka tekstissä on mainittu tieteelliseltä nimeltä, ovat hyvinkin yksityiskohtaisemman esittelyn arvoisia. 2

OSIO I Jääkausi, eliöhistoria ja maantiede Etelä-Karjalan luonnossa jopa maailman mittakaavassa ainutlaatuisia piirteitä ovat jääkauden merkit, reunamuodostumat ja maankohoaminen sekä kalliopaljastumien runsaus ja ikä. Jääkausi ja maiseman suuret piirteet Salpausselät. Voimakkaan jäätikkötoiminnan alueilla kuten Salpausselkävyöhykkeessä maiseman muodot ovat peräisin viimeisestä mannerjäätikön sulamisvaiheesta. Jäätikön vetäytyminen ei ollut jatkuvaa, vaan pysähdyskohtiin jäätikön reunaan kasautui jään työntämää moreenia sekä sulamisvesien kuljettamaa soraa ja hiekkaa. Näistä irtomaalajeista muodostuivat Lounais-Suomesta Pohjois-Karjalaan ulottuvat Salpausselät, noin 600 km pitkä ja 50-70 km leveä vyöhyke, joka paikoin kohoaa ympäristöään 60-70 m ylemmäs. Ensimmäinen Salpausselkä rajaa Järvi-Suomen etelässä ja kaakossa kulkien muun muassa Lappeenrannan ja Imatran kaupunkien läpi. Toinen Salpausselkä kulkee Saimaan poikki ja Taipalsaaren Kyläniemi rajaa Suur-Saimaan suuret selkävedet. Saimaa. Jäätikkö kuori rapautuneet kiviainekset peruskallion päältä jättäen virtauksestaan muistoksi Saimaan saarten silokallioiden pintaan erilaisia uurteita. Jäätikön kuluttamat ja Ensimmäisen Salpausselän patoamat altaat täyttyivät sadevedestä. Erilaisten meri- ja järvivaiheiden vuorottelun sekä maankohoamisen myötä Saimaasta lopulta muodostui Suomen suurin ja Euroopan neljänneksi suurin järvi. Laaja vesialue on ainutlaatuinen yhdistelmä sokkeloisia reittivesiä ja suuria selkiä, jolta löytyy myös Suomessa harvinaisia yhtenäisiä syvänteitä. Toisen Salpausselän molemmin puolin sijaitsevalle Suur-Saimaalle on tyypillisiä suuret ja syvät selkävedet. Suurimmat selät ovat Kyläniemen pohjoispuolella Petranselällä (72 m) ja Hietaselällä (60 m), eteläpuolella suurin syvyys (65 m) löytyy Ilkonselältä. Idässä Suur-Saimaata rajaavat Härskiän- ja Mietinsaaret sekä Tiurun kapeikko. Lounaassa Pien-Saimaa on matalampi ja sokkeloisen saariston täplittämä vesialue. Lappeenrannasta alkava kanava yhdistää Saimaan meriliikenteelle. Vuoksi. Vuoksi syntyi, kun jääkauden jälkeen maankohoaminen kallisti Saimaan allasta kaakkoon. Tulviva Saimaa puhkaisi Ensimmäisen Salpausselän Imatran kohdalla kaivaen reunamuodostuman soran alta esiin louhikkoisen Tainionkosken ja syövyttäen Imatrankoskella kallioon muutaman kymmenen metrin levyisen uoman. Vuoksi kuljettaa Suomen suurimman vesistöalueen vedet Laatokkaan. Vuoksi kiemurtelee 150 km matkallaan vaihdellen jokimaisena ja paikoin järvimäisinä leventyminä Karjalankannaksen Vuoksenlaakson läpi ja lopulta laskee Taipaleen kohdalta Laatokkaan. Putouskorkeutta Saimaalta Laatokkaan kertyy noin 76 m. sisältökortti 1 3

Kalliot Jääkauden merkitys kalliopaljastumien runsauteen - Kalliopaljastumien ja rapakiven kansainvälinen merkitys. Rapakiveä esiintyy myös Venäjän rapakivigraniittialueilla sekä Etelä-Ruotsissa. Avoimia silokallioita on Suomen lisäksi runsaasti ainoastaan Ruotsissa, Venäjällä ja Norjassa. Etelä-Karjalan ja Järvi-Suomen lähes kaksi miljardia vuotta vanha kallioperä kuuluu maapallon vanhimpiin. Usein kalliot ovat karuja, vähäravinteisia, paahteisia ja kuivia elinympäristöjä. Niiden vaativiin oloihin ovat sopeutuneet erityisesti jäkälät ja sammalet, jotka litofyytteinä pystyvät kiinnittymään suoraan kallion pintaan. Avokallioiden kasvillisuus voi niukimmillaan muodostua vain muutamista jäkälistä, mutta yleensä jäkälien ja sammalien joukko on monilajinen. Putkilokasvit sen sijaan tarvitsevat maata, jota voi löytyä riittävästi vähäisestäkin kallionraosta. Avoimilla ja lämpimillä kalliokedoilla viihtyvät monenlaiset kasvit ja niiden seuralaisina hyönteiset. Kallioketojen isomaksaruoholla elävät esimerkiksi uhanalainen kalliosinisiipi (Scolitantides orion) ja nyt jo Saimaalta kadonnut isoapollo (Parnassius apollo). Kallioketoja esiintyy myös rapakivikallioilla. Rapakivigraniitti on suhteellisen harvinainen kivilaji, jonka erikoisuutena on moroutuminen eli soramaiseksi rikkoutuminen. Kalliojyrkänteiden alustat, erilaiset luolat, halkeamat ja varjoisat, valuvesien vaikutuksen alaisina olevat kaltevat pinnat ovat kosteampia ja ravinteikkaampia kallioympäristöjä. Varjokallioilta ja tyvionkaloista voi löytää harvinaisia ja uhanalaiseksi luokiteltuja sammalia. Runsasravinteisilla kalkkikallioilla lajisto on rikkaimmillaan mutta kallioiden niukkuudesta johtuen myös uhanalaisimmillaan. Kallioita useammin kalkki esiintyy maaperässä, ja kalkkijuonteesta vihjaavat esimerkiksi paikalla kasvavat kämmekät. Vuoksen muinaisuoman länsirinteen kalliokedolla kasvaa monimuotoista lajistoa kuten erittäin uhanalainen idänkurho (Carlina biebersteinii) sekä esimerkiksi maarianverijuuri ja lehtoneidonvaippa. Saimaan saarissa rannat ovat tyypillisesti silokallioita ja myös kalliojyrkänteitä esiintyy. Varjokallioita löytyy paljon esimerkiksi Puumalan seudulta kuten Loketononkalo. Lappeenrannan Tyysterniemestä löytyy rapakivigraniittia ja Ihantalassa kasvaa kämmeköitä maaperän kalkkijuonteiden alueella. Venäjän puolella Johanneksen - Äyräpään - Käkisalmen linjalla on peruskallioaluetta, jossa rapakiveä näkyy pintakalliona monin paikoin. Antreassa jokivarren kallioita on louhittu rakennuskiveksi. sisältökortti 2 Vanhempi eliöhistoria Jääkausien takia elämä Etelä-Karjalassa on nuorta. Vanhimmillaan se on kaakossa. Luonnossa on säilynyt lajeja, jotka kertovat jääkauden jälkeisten luonnonolojen historiaa. 4

Kasvireliktit ovat jäänteitä ilmaston vaihteluista. Nykyiset eliölajit ovat evolutiivisessa mielessä saapuneet Etelä-Karjalaan aivan äskettäin. Noin 20 000 18 000 vuotta sitten mannerjäätikkö oli laajimmillaan ja metsät olivat kadonneet Euroopasta lähes kokonaan. Mänty ja koivut esiintyivät laajemmalla alueella Etelä-Euroopassa kuin kuusi, jota tavattiin vain Balkanilla ja siitä itään. Noin 13 000 vuotta sitten lämpötila alkoi nopeasti nousta ja 11 600 vuotta sitten jäänreuna oli vetäytynyt Salpausselkien pohjoispuolelle. Baltian jääjärven laskiessa maata tuli näkyviin Karjalan kannaksella ja Salpausselillä - näitä harjuja sekä vesien välisiä kannaksia pitkin alkoi lajien paluumuutto. Heti jääkauden jälkeen ilmasto oli kuiva sekä kylmä ja paljas maa vaihtelevasti soraa sekä moreenia. Ensimmäisten pioneerien joukossa olivat useat nykyisin harjujen paahderinteiltä löytyvät arokauden jäänne- eli reliktikasvit. Koivut, haapa, paju ja lepät palasivat puista nopeimmin perässään mänty. Lämpökaudella noin 8 000-5 000 vuotta sitten olot suosivat jaloja lehtipuita, joiden levinneisyys ulottui nykyistä pohjoisemmaksi. Metsälehmusta (Tilia cordata) kasvaa Saimaalla edelleen muistona lämpökaudesta ja saman ajan relikti on harvinaisena kaakkoisessa luonnossa esiintyvä pähkinäpensas (Corylus avellana). Kun ilmasto viileni, alkoi kuusi yleistyä. Kuusen vallatessa alaa maaperän happamuus lisääntyi ja lehtipuut väistyivät. Vähitellen luonto sai nykyiset havupuuvaltaisen kasvillisuusvyöhykkeen piirteensä. Eläimistössäkin näkyy itäinen vaikutus. Etelä-Karjalan eläimistössä on alkuperältään eteläisiäkin lajeja, mutta suurin osa maanisäkkäistä on levittäytynyt pitkin kaakkoisia ja itäisiä maakannaksia. Ensin saapuivat nuorissa lehtimetsissä viihtyneet lajit kuten hirvi, majava, metsäjänis ja kettu, havumetsien yleistyessä palasivat esimerkiksi karhu ja orava. Siperialaisen lajiston edustajia voidaan pitää taigaspesialisteina eli pohjoisiin havumetsiin erikoistuneina lajeina, joiden levinneisyys ulottuu Suomen metsiin muttei lännemmäksi. Yksi näistä on uhanalainen liito-orava (Pteromys volans). Linnuista ensimmäisinä saapuivat kiislat, kajavat, lunnit ja pulmuset. Nykyisin alueella esiintyvistä linnuista kenties vanhimpaa perua on laulujoutsen (Cygnus cygnus). Antreasta on löytynyt 10 000 vuotta vanhoja joutsenen luita. Vanhoja löytöjä on myös vesilinnuista esimerkiksi kuikasta, sinisorsasta ja tavista, maalinnuista puolestaan teerestä ja metsosta. Metsälinnustossa näkyy selvä itäinen taigavaikutus, sillä lajimäärä on Itä-Suomessa suurempi kuin lännempänä. Sisävesien reliktilajit heijastavat Itämeren vaiheiden ja maankohoamisen merkitystä lajistolle. Keskeistä sisävesien kalaston kehittymiselle on ollut Itämeren altaan meri- ja järvivaiheiden vuorottelu, niihin liittyvät veden suolapitoisuuden vaihtelut sekä vesistöjen välisten yhteyksien kehitys ja muutokset mm. maanpinnan kohoamisen ja kallistumisen seurauksena. Ilmaston lämmetessä ja jäätikön supistuessa järvet seurasivat peräytyvää jäänreunaa ja toivat mereisiä eliöitä mukanaan Itämeren alueelle. Kun Saimaa kuroutui merestä sisäjärveksi, jäi kylmään meriveteen sopeutuneita eläimiä erityisesti sen syvänteisiin. Makean veden olosuhteisiin sopeutuivat vähitellen mm. saimaanlohi, nieriä, härkäsimppu, monet äyriäiset sekä alueen tunnetuin jäännelaji saimaannorppa (Pusa hispida saimensis). Suolaisista merioloista suolattomiin vesistöihin sopeutuneista lajeista on lukuisia esimerkkejä myös Karjalassa: järvilohi ja taimen, monet muut kalalajit sekä äyriäiset ja laatokannorppa (Pusa hispida ladogensis). Härkäsimppu (Myoxocephalus quadricornis) piilottelee syvissä järvissä, jotka ovat aikoinaan olleet yhteydessä mereen. Viime jääkauden loppuvaiheessa 5

Äänisjoen laaksossa oli Vienanmereen laskeva laaja jääjärvi, minne härkäsimppuja mahdollisesti siirtyi Jäämerestä ja myöhemmin edelleen myös Itämeren altaaseen. sisältökortti 3 Saimaannorppa Saimaannorppia ei ole missään muualla maailmassa. Saimaannorpan kantamuotona on itämerennorppa, jonka noin 11 000 vuotta sitten muodostunut Baltian jääjärvi erotti Jäämeren kannasta. Kun Saimaan yhteys Itämereen noin 8 000 vuotta sitten katkesi, jäi saimaannorppa eristyksiin ja alkoi sopeutua makean veden hylkeeksi. Saimaannorppa on norpan alalaji, sillä omaksi lajiksi eristyksissä vietetyt vuosituhannet eivät vielä riitä. Saimaannorppia on arvioitu olleen enimmillään tuhansia ja niitä eli joka puolella Saimaata. Nyt saimaannorppia on jäljellä vain 310 yksilöä ja vuosittain syntyy noin 60 kuuttia. Norppakanta on vahvin Etelä-Savossa Keski-Saimaalla, mutta myös Etelä-Saimaan kanta on viime vuosina elpynyt. Kalaverkot välttävä kuutti voi elää runsaat 20 vuotta, siitä suurimman osan eli 60-80 % veden alla. Pääasiassa pientä parvikalaa kuten ahventa, särkeä, muikkua ja kuoretta syövä norppa pystyy aistimaan kalaparvien liikkeet viiksillään. Myös ruumiinpainoon nähden suuret aivot kertovat sopeutumisesta Saimaan sokkeloisiin ja vaativiin vesiin. sisältökortti 4 Nuorempi eliöhistoria Ihmisen ja kaakkoisen sijainnin vaikutus nykyiseen lajistoon on ollut huomattava. Lääke-, mausteja ravintokasveina käytetyt kulttuuritulokkaat jaotellaan muinais- ja uustulokkaisiin; rajana pidetään 1600-luvun alkupuolta. Ihmisen mukana vuosisatoja sitten kulkeutuneita muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä ovat mm. monet nykyisin tavalliset niittykasvit. Arkeofyyteillä on myös usein yhteys esihistorialliseen tai keskiaikaiseen asutukseen tai viikinkiajan idänliikenteeseen. Rautakauden tulokkaita ovat esimerkiksi sikoangervo, nurmilaukka, hoikkaängelmä, tummatulikukka (Verbascum nigrum), pölkkyruoho, hullukaali (Hyoscyamus niger) ja rusojuuri. Arkeofyyttejä ovat myös ukontulikukka, keltamo, maahumala ja monet poimulehdet. Uudistulokkaista venäläisen sotaväen hevosrehun ja kaupankäynnin mukana ovat tulleet kaakosta harmio (Berteroa incana) ja ukonpalko (Bunias orientalis), mali eli koiruoho (Artemisia absinthium) ja monen uhanalaisen hyönteisen kannalta tärkeä ravintokasvi ketomaruna. Satamiin, rauta- ja maanteiden varsille sekä joutomaille ovat puolestaan kulkeutuneet Euroopasta valko- ja rohtomesikkä. Viljely- ja koristekasveista esimerkiksi terttuselja, musta- ja punaherukka, ukkomansikka sekä kurtturuusu ovat levinneet yleisesti myös luonnonympäristöihin. Lappeenrannan ja Savitaipaleen Kärnäkosken linnoituksissa sekä Luumäen linnoitusrakenteissa kasvaa edelleen monia sotatulokkaita eli polemokoreja. Lajien levittäytyminen Salpausselkiä pitkin jatkuu yhä. Viimeisten 150 vuoden aikana kaakosta ovat luontaisesti levittäytyneet esimerkiksi rusakko, peltohiiri (Apodemus agrarius) ja villisika (Sus scro- 6

fa). Meillä jo yleinen supikoira (Nyctereutes procyonoides) on alun perin venäläinen tarhakarkulainen, ja sitä seuraava pesukarhu on odotuslistalla. Suurpetokannat saavat jatkuvaa täydennystä itärajan takaa, samoin uhanalainen valkoselkätikka. Itäiset elementit näkyvät myös lintulajistossa. Kaakkoisia lajeja ovat esimerkiksi pikkuvarpunen, punavarpunen ja kaulushaikara (Botaurus stellaris) sekä useat yölaulajat kuten satakieli (Luscinia luscinia), viitakerttunen ja kultasirkku (Emberiza aureola). Hirvikärpänen (Lipoptena cervi) on tullut jäädäkseen, herhiläinen (Vespa crabro) ja koloradokuoriainen (Leptinotarsa decemlineata) ovat vasta vakiintumassa. Mantereinen ilmasto lämpimine kesineen on rikastuttanut huomattavasti mm. alueen perhoslajistoa. Kaakosta 2000-luvun aikana levinneet uudet eteläiset lajit kertovat lämpenevästä ilmastosta. sisältökortti 5 OSIO II Salpausselät ja harjut Salpausselkien alue poikkeaa muusta Suomesta. Tavallista tiheämmässä olevilla harjuilla näkyvät muutkin jääkauden jäljet. Kuivat kangasmetsät ovat harjuluontoa tavallisimmillaan, kun taas paahderinteet sekä harjujen pienvedet ovat ympäristöinä erityisiä ja tavallisia vain täällä. Jääkausi ja maiseman pienemmät piirteet Salpausselillä ja harjumaastossa näkyvät monet jäätikön sulamiseen ja kulutukseen liittyvät jäljet. Harjurinteiltä voi myös löytää merkkejä Saimaan muinaisrannoista. Salpausselän lähettyville syntyi sulamisvesivirtojen muodostamina lyhyitä harjuja, joiden suuntaus luoteesta kaakkoon kertoo jäätikön kulkusuunnasta. Sama suunta on drumliineilla, jäätikön alle moreenista muodostuneilla kumpareilla. Jäätikön virtauksesta ovat syntyneet myös maaston syvät laaksot eli kurut. Kerrostuviin harjuihin ja reunamuodostumaan hautautui suuria jäälohkareita, joiden sulettua syntyi harjukuoppia eli suppia. Maaston suuret siirtolohkareet on jäätikkö raastanut irti kalliosta ja kuljettanut kauaskin lähtöpaikastaan. Salpausselkien itäpuolella, missä jäätikköjoet purkautuivat Baltian jääjärveen, kerrostui jokien kuljettamasta hienosta maa-aineksesta tasapintaisia suistoalueita eli deltoja, jotka nyt näkyvät tasaisina kankaina. Tasapintaiset jäätikköjokisuistot eli deltat kuvastavat Salpausselkien reunamuodostumien sekä harjujen yhteydessä ylimmän rannan korkeutta. Saimaan rantojen paikat ovat vaihdelleet paljon ja erityisesti harjusaarissa se näkyy muinaisrantoina. Baltian jääjärven aikana syntynyt ylin ranta näkyy maastossa helpoimmin harjurinteiden kivivöinä tai terasseina. Imatran Vuoksen lasku-uoman puhjetessa Saimaan vesi laski noin 4 metriä ja muistoksi on rantatörmänä jäänyt muinainen Suur- Saimaan rantavalli. Vanhoja maankohoamis- ja muinaisrantakivikoita on Suomen lisäksi laajalti vain Ruotsissa, jonkin verran myös Venäjällä ja Norjassa. 7

Pinnanmuotojen vaihtelut ja korkeuserot synnyttävät pienelinympäristöjä, joiden lämpö-, kosteussekä valaistusolojen välillä on suuriakin eroja. Harjumetsiä esiintyy mannerjäätikön sulamisvesien lajittelemilla ja kasaamilla hiekka- ja soramuodostelmilla. Tasaisten hiekkakankaiden ja harjujen varjorinteiden kasvillisuus on useimmiten melko samanlaista kuin tuoreiden kangasmetsien kasvillisuus. Suppien kosteilta pohjoisrinteiltä ja kurujen pohjilta voi kuitenkin löytyä rehevän, jopa lehtomaisen kasvillisuuden laikkuja. Lappeenrannan ja Imatran Immolan lentokentät ovat reunatasanteilla. Imatralla esimerkiksi Ukonniemessä ja Lammassaaressa on harjanteiden ja suppien muodostamaa kumpuilevaa kamesmaastoa. Ruokolahdelta löytyy suuri siirtolohkare Kummakivi. Kuiville jääneitä rantatasanteita on monin paikoin nähtävissä harjujen reunoilla ympäri Saimaata kuten Lappeenrannan Ruohosaaressa, Imatran Lammassaaressa, Taipalsaarella Ruuhonsaaressa ja erityisesti Kyläniemen rannoilla, jonka rinteillä näkyy kaksi allekkaista muinaisrantaa törmineen ja terasseineen. Lappeenrannan Ukonhautojen harjualueeseen liittyy syvä uomamuodostuma lampineen, harjuineen ja selänteineen. Karjalankannaksella Antrean pohjoispuolelta alkaa kapea ja pitkä harjujakso, joka jatkuu Paakkolankoskelle, missä Vuoksi on sen katkaissut. Harjuja on myös mm. Vuoksen järvilaajentuman saarina ja Valkjärven Väärämäenselän alue on erikokoisten harjujen, sora- ja hiekkatasanteiden sekä niiden välisten laaksojen ja suppien muodostama kokonaisuus. Äyräpäänjärveltä pohjoiseen ja kaakkoon on mannerjäätikön sulamisvaiheessa veden tasaamiin jokisuistoihin syntynyt laajoja mäntykankaita, joilta voi tavata kaakkoisesta luonnostamme puuttuvat hämeenkylmänkukan (Pulsatilla patens) ja ahokylmänkukan (Pulsatilla pratensis). sisältökortti 6 Kangasmetsien kätköissä Suurin osa metsistä on kuivia puolukkatyypin tai tuoreita mustikkatyypin kankaita, joiden monimuotoisuus kätkeytyy pinnan alle maaperään. Salpausselän karuilla sora- ja hiekkamailla erilaiset kangasmetsät ovat vallitsevia metsätyyppejä. Kuiville kankaille tyypillisiä lajeja ovat mänty, varvut kuten kanerva ja puolukka sekä jäkälät, tuoreelle kankaalle puolestaan kuusi, mustikka, ja sammalet. Vähäinen pohjakerroksen ja pensaskerroksen lajisto kertoo karusta ja vähäravinteisesta ympäristöstä, jossa veden niukkuus ja tärkeimmän kasviravinteen, typen, vähäinen määrä rajoittavat kasvillisuutta. Sammalten monimuotoisuus Suomessa noin 800 lajia on harvoin tiedostettu: esimerkiksi lehtisammalten lajimäärä yksinään ylittää yli kaksinkertaisesti Amazonasin sademetsäalangon tunnetun sammalten lajimäärän. Kun talousmetsät ovat tasaikäisiä yhden puulajin metsiköitä, voi kangasmetsän lajisto vaikuttaa niukalta. Pinnan alla kuitenkin kuhisee. Siinä missä tropiikin lajirunsaus näkyy maan pinnalla, varsinkin puu- ja pensaskerroksessa, karujen kankaiden eliörikkaus on maaperässä, jossa jokaisella neliömetrillä voi olla miljoonia eläimiä. Yhdestä kourallisesta kangasmaata voi löytyä tuhansia erilaisia hajottajamikrobeja ja satoja maaperäeläinlajeja. Maaperäeliöstön toiminta on elintärkeää, sillä karikkeen ravinteet palaavat niiden myötä kiertoon kasvillisuuden käytettäväksi. 8

Maaperäeliöiden koko vaihtelee mikrometrin mittaluokan bakteereista usean senttimetrin lieroihin. Suuri osa eliöistä on mikroskooppisen pieniä sukkulamatoja; yleisiä ovat myös alkueläimet, rataseläimet sekä karhukaiset. Kuivissa kangasmetsissä merkittävä ryhmä ovat myös punkit ja hyppyhäntäiset. Varsinainen avainlaji on kaikkialta metsistä löytyvä, mutta erityisesti happamissa humusmaissa runsas kunttamato (Cognettia sphagnetorum). Tämä änkyrimato on tunnistettu maaperän avainlajiksi, jonka toiminta turvaa ravintoverkon; sen puuttuminen heikentää jopa puiden kasvua. sisältökortti 7 Salpausselkien ja harjujen paahderinteet Paahderinteillä elävät kuivan aroilmaston kasvit ovat muistoja jääkauden jälkeisestä ajasta ja tärkeitä monille uhanalaisille hyönteisille. Salpausselkä ja pitkittäisharjut olivat jääkauden jälkeen erinomaisia leviämisreittejä. Huomattava osa nykyisistä harjukasveistamme on kotoisin Itä-Euroopan aroilta ja esimerkiksi idänkeulankärki (Oxytropis campestris) saapui maahamme melko pian jään vetäydyttyä. Muita Salpausselkiä pitkin levinneitä kasveja ovat hietaneilikka (Dianthus deltoides), kangasraunikki (Gypsophila fastigiata), harjumasmalo (Anthyllis vulneraria) ja Etelä-Karjalan maakuntakasvi kangasvuokko (Pulsatilla vernalis). Jääkauden jälkeen vallinneen aroilmaston muuttuessa ja muun kasvillisuuden vallatessa alaa soralla ja hiekalla viihtyvät, avointa ja paahteista ympäristöä vaativat kasvit säilyivät ainoastaan harjurinteillä. Erityisen tärkeitä ovat jyrkät paisterinteet, joilla riittää valoa, lämpöä ja avoimia hiekkalaikkuja. Eniten kuivia paahdeympäristöjä löytyy reunamuodostumien ja suurimpien pitkittäisharjujen etelään ja länteen avautuvien rinteiden yläosista. Rinteen paahteisuudesta kertovat harva ja kitukasvuinen puusto, runsaat jäkäläkasvustot ja muiden harjukasvien seurassa viihtyvät kangasajuruoho ja kissankäpälä. Myös monet harvinaistuneet hyönteiset ovat riippuvaisia avoimista paahderinteistä. Esimerkiksi Taipalsaarella erittäin uhanalainen muurahaissinisiipi (Maculinea arion) on sidoksissa toukan ainoaan ravintokasviin kangasajuruohoon sekä avoimella hiekalla pesivään muurahaislajiin, kiekkosarviviholaiseen (Myrmica sabuleti), jonka pesissä perhoset aikuistuvat. Pikkusinisiipi (Cupido minimus) puolestaan on kotiutunut hylättyihin sorakuoppiin, missä kasvaa sen toukan ravintokasvia idänkeulankärkeä ja harjumasmaloa. Raunikkikoi (Caryocolum petryi) on pieni ja erittäin uhanalainen perhonen, joka elää kuivilla harjualueilla. Sen ravintokasvi, kangasraunikki, on taantunut harjukasvi. Harjukasvien lehdillä ja medellä on päivä- ja yöperhosten lisäksi merkitystä monien harvinaistuneiden mesipistiäisten, muurahaisten ja luteiden esiintymiseen. Suorasiipisistäkin löytyy harvinaisia harjujen hyönteisiä kuten ruususiipisirkka (Bryodemella tuberculata) ja palosirkka (Psophus stridulus). 9

Suomen hyönteislajistosta harjuille erikoistuneet lajit ovat kärsineet ehkä eniten elinympäristöjen muuttumisesta. Syynä on ollut erityisesti avointen ja paahteisten harjunrinteiden umpeenkasvu, paikoin myös soranotto. Aiempien elinympäristöjen kadottua monet harjuhyönteiset esiintyvät enää ihmisen voimakkaasti muokkaamilla alueilla kuten hylätyissä sorakuopissa, armeijan ampuma-alueilla ja tienpenkoilla. Esimerkiksi palosirkka elää Lappeenrannan seudulla kuutostien pientareilla ja junaradan penkereillä. Salpausselkien reunamuodostumista kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan mm. Kyläniemi, Pönniälänkangas ja Päihäniemi. Kyläniemen ja Ruokolahden Utulan paahderinteillä kasvaa muun muassa hietanielikkaa. Keski-Kannaksella ovat yleisiä jäätiköiden sulamisvirtojen synnyttämät pitkät, usein hyvin kapeat harjumuodostumat. Kiviniemenkosken alapuolelta alkaa Suvanto, jota reunustavat sekä pohjois- että eteläpuolelta loivasti korkealle nousevat harjuselänteet. Näiltä Kannaksen harjuilta tavataan useita harjukasveja kuten idänkeulankärkeä ja harjumasmalon alalajia idänmasmaloa (Anthyllis vulneraria ssp. polyphylla), jota äärimmäisen harvinaisena kasvaa myös Salpausselkävyöhykkeellä. sisältökortti 8 Harjujen pienvedet ja lammet ovat harjualueiden keitaita. Salpausselät ja harjut ovat merkittäviä vedenjakajia. Sadevesi läpäisee harjujen sora- ja hiekkamaan ja suotautuu pohjavedeksi, joka varsinkin rinteiden tyvillä voi päästä purkautumaan takaisin pintaan. Vesi voi tulla vain tihkunorona, mutta esimerkiksi varhain kukkiva kevätlinnunsilmä kertoo hetteikkölähteen paikan. Pohjavesi voi myös valua vuolaampana lähdepurona tai muodostaa pienen lähdesilmäkkeen, jonka ympäristössä viihtyvät monet sammalet. Lähteiden läheisyydessä kosteutta riittää kesälläkin ja siksi kasvillisuus on ympäröivää harjualuetta rehevämpää. Joukossa on myös vaateliaita sekä harvinaisia lajeja, sillä pulppuava pohjavesi tuo mineraalipitoisia ravinteita jatkuvasti pintaan. Lähteiköt saattavat olla sulia talvellakin. Pientenkin lähteiden lajistoon kuuluu runsaasti selkärangattomia kuten koskikorentojen, vesiperhosten ja surviaisten toukkia, sukeltajia sekä vesikirppuja. Harvinaisten lähdelampien vesi on niin hapekasta ja kylmää, että niissä viihtyvät jopa jääkauden jäännelajit kuten okakatka (Pallasea quadrispinosa). Lohikalatkin voivat kuulua lajistoon. Kirkkaassa vedessä valoa riittää pohja- ja uposlehtisille kasveille, mutta muuten kasvillisuus on niukkaa. Usein kangasmetsärinteiden ympäröimissä harjulammissa pohjavesivaikutus on vähäisempi ja rantavedessä kasvaa ruovikkoa tai kortteikkoa. Tyypillisiä kaloja ovat ahven, särki ja hauki, mutta vain ruutana (Carassius carassius) saattaa selvitä matalimmissa, talvella jopa pohjaan asti jäätyvissä lammissa. Salpausselkien alueella lähteikköjä on runsaasti esimerkiksi Taipalsaaren Ruotsilansupilla. sisältökortti 9 10

OSIO III Saimaa Saimaalla avokallioiden kirjoma maisema on yleisilmeeltään karu, mutta luonto on elämää ja elämyksiä täynnä. Saimaan selkäsaariston ja reittivesien luonto on ainutlaatuista ja sisältää useita erilaisia luontotyyppejä ja lajeja. Vuoksen virta tuo luontoelämykset keskelle kaupunkia ja on sula ympäri vuoden. Saimaan pienet ja näkymättömät Ilman Saimaan pieneliöitä ei olisi suurempiakaan. Kasviplanktonin yhteyttäminen tuottaa vesieliöyhteisön perusenergian, joka välittyy eläinplanktonin kautta kaloille. Keväällä tapahtuva täyskierto sekoittaa veden kauttaaltaan neliasteiseksi ja samalla nostaa pohjalle varastoituneet ravinteet kiertoon. Piilevät ja kultalevät ovat keväisten, kylmien vesien valtalajeja, joiden yhteyttäminen kuluttaa runsaasti pintaveden ravinteita. Koska kesällä pinnan lämpimän ja pohjan viileän veden väliin syntyy ravinteiden nousun estävä harppauskerros, alkukesällä levien kasvu on hidasta. Kesän valtalajeja ovat siimalliset nielu- ja viherlevät ja loppukesällä lämpimimmän veden aikaan myös sinilevien määrä kasvaa. Kesäkuun loppupuolella lisääntynyt eläinplankton laiduntaa yhä vahvemmin kasviplanktonia. Rehevissä vesissä kasviplanktonyhteisö on usein häiriintynyt niin, että sitä dominoivat muutamat sinilevälajit - oikeastaan pitkiksi rihmoiksi takertuneet syanobakteerit. Kun ravinteita on runsaasti, vesi lämmintä ja sää tyyni, sinilevää saattaa kohota veden pinnalle paksuiksi lautoiksi. Kasviplanktonia laiduntavaan eläinplanktoniin kuuluu Saimaalla parisataa lajia. Keskeiset eläinplanktonryhmät ovat alkueläimet, rataseläimet, vesikirput ja hankajalkaiset. Eläinplankton on vesielämän tärkeä linkki, sillä sen kautta levien tuottama energia siirtyy ravintoketjussa eteenpäin. Eläinplankton on monien kalanpoikasten ruokaa ja aikuisista kaloista esimerkiksi muikku (Coregonus albula) syö lähes yksinomaan eläinplanktonia. Monimuotoinen pohjaeliöstö vaihtelee rantaviivasta Saimaan syvänteiden pohjalle. Eliöryhmiä on runsaasti: lattanat, kotilot, simpukat, harvasukamadot, juotikkaat, vesipunkit ja äyriäiset. Ylivoimaisesti monimuotoisimpana ryhmänä ovat hyönteistoukat, jotka muista pohjaeläimistä poiketen jättävät aikuistuessaan pohjan. Runsaskasvisilla rannoilla 1-3 m syvyydessä eliöstö on tiheimmillään; tyypillisiä ovat vesisiira, kotilot, herne- ja pallosimpukat sekä runsaina esiintyvät vesihyönteiset. Rantojen pohjaeläimet ovat kalanpoikasten tärkeää ravintoa. Syvällä rantavyöhykkeellä ainoa yleinen, kookas vesihyönteinen on päivänkorentoihin kuuluva isosurviainen. Kylmän veden ja jatkuvan pimeyden syvänteissä lajiluku putoaa, mutta siellä elävät mm. suurikokoiset reliktiäyriäiset oka-, valko- ja jättikatka sekä Mysis-äyriäinen eli jäännehalkoisjalkainen. Jäännekatkat viihtyvät puhtaassa sekä hapekkaassa vedessä ja niiden katoaminen on merkki vesien likaantumisesta. Saimaan selkävesien laatu on hyvä, Kyläniemen pohjoispuolella jopa erinomainen, mutta matalat ja sokkeloiset osat alttiimpia rehevöitymiselle. Teollisuuden ja asutuksen kuormitusta on saatu huo- 11

mattavasti vähennettyä, mutta etenkin maa- ja metsätalouden hajakuormituksen vähentämisessä on vielä paljon tehtävissä. sisältökortti 10 Hiekkarannat Harjujen hiekkarannat ovat Saimaan helmiä. Saarten pirstomalla Saimaalla rantaviivaa riittää lähes 15 000 km edestä. Suurin osa siitä on kivikkoa ja avokalliota, mutta Suur-Saimaan rantaan laskeutuvilta harjuilta voi löytää muualla sisävesillä harvinaisia hiekkarantoja. Tuulelle ja veden liikkeille alttiilla rannoilla kasvien on vaikea juurtua hiekkaan, mutta vesirajasta voi löytyä joitakin vihvilälajeja ja terttualpea. Metsänrajasta voi ylettyä hiekalle keltakukkaista kultapiiskua ja kangasmaitikkaa kuten myös harjukasveista kangasajuruohoa ja kangasvuokkoa. Auringonpaisteessa kuuma ja kuiva hiekka on vaativa ympäristö myös eläimille, mutta hyönteisistä löytyy erityisesti tällaisiin oloihin sopeutuneitakin. Kovakuoriaisiin ja pistiäisiin kuuluvien myyriäisten, myyräkiitäjäisten ja nupiaisten kaivamat saaliskuopat näkyvät pieninä painaumina hiekassa. Myös muita selkärangattomia kuten hämähäkkejä elää rannoilla ravintona esimerkiksi västäräkille. Suur-Saimaan sora- ja kallioalueiden valumavedet ovat niukkaravinteisia ja luonteenomainen karuus näkyy hiekkarantojen veden kirkkautena. Vesikasveista rannan tuntumasta voi löytää esimerkiksi mitättömän kokoisen rantaleinikin, mutta enemmän kasveja löytyy vasta loitommalta, missä hiekkaan on jo aaltojen ulottumattomissa helpompi juurtua. Kirkkaassa vedessä valoa riittää syvemmällekin ja varsinkin runsaasti lehtivihreää sisältävät pohjakasvit kuten lahnanruohot ovat tyypillisiä. Pohjalehtisistä nuottaruoho (Lobelia dortmanna) vaatii puhdasta vettä, samoin uposlehtinen ruskoärviä. Näiden kasvien katoaminen kertoo veden likaantumisen aiheuttamasta samentumisesta. Hiekkarannoilla toisinaan esiintyvät ruovikot tai kortteikot ovat karuilla vesillä harvakasvuisia, mutta jos vesi alkaa rehevöityä, alkavat kasvustot kaventaa myös hiekkarantojen alaa. Suur-Saimaalta löytyy useita harjusaaria, joilla on hiekkarantaa, esimerkkeinä Lappeenrannan Satamosaari, Taipalsaaren Päihänniemi, Ilkonsaaret sekä Ruuhonsaaret. Taipalsaaren Kyläniemen rantahietikoiden yhteydessä on monin paikoin myös hiekkasärkkiä. Ruokolahden Utulan Huuhanrinteeltä löytyy edustava pitkä hiekkaranta. Vuoksenlaaksossa Antrean Kekinniemen kohdalla järvimäiseksi laajenneen Vuoksen selkien alapuolella virran varsia reunustavat harjujen hiekkarannat. Äyräpäänharjulta ja muilta Kannaksen kymmeniltä harjuilta löytyy myös hiekkarantoja karkeiden sora- ja kivikkorantojen välistä. Hiekkarannat ovat suosittuja loma-asutuksen kohteita. sisältökortti 11 Saimaan kalasto Vuoksen vesistön kalasto on sisävesiemme monimuotoisinta ja lajistoltaan omaleimaista. Saimaan kalasto oli lähes nykyisen kaltainen jo 7 000 vuotta sitten. Suuret selät, sokkeloiset reittivedet ja pitkä rantaviiva tarjoavat monenlaisia elinympäristöjä ja kutupaikkoja. Saimaalla esiintyy useampia 12

kalalajeja kuin missään muussa sisävedessämme. Alkuperäisiä kalalajeja on kolmekymmentä ja Saimaan kanavan kautta ovat ilmeisesti kulkeutuneet eteläisellä Saimaalla havaitut mereiset lajit miekkasärki ja kampela. Suur-Saimaan ainutlaatuisia kaloja ovat lohikaloihin kuuluvat lajit. Etelä- Karjalan maakuntakalaa, äärimmäisen uhanalaista järvilohta (Salmo salar m. sebago) elää Suomen viimeisenä makean veden lohikantana Vuoksen vesistössä. Järvilohen selviytyminen on nykyään täysin istutusten varassa. Ainoastaan Vuoksen vesistössä elävät myös eteläisen Suomen ainoat järvikutuiset harjuskannat (Thymallus thymallus). Äärimmäisen uhanalainen Saimaannieriä (Salvelinus alpinus) lisääntyy luontaisesti enää Vuoksen vesistöalueeseen kuuluvan Kuolimon syvissä ja hapekkaissa vesissä. Kuolimolla on tärkeä merkitys myös Saimaalla elävän järvitaimenen (Salmo trutta m. lacustris) lisääntymiselle. Merkittäviä järvitaimenen kutu- ja lisääntymisalueita on aikoinaan ollut sekä Vuoksessa että lukuisissa Saimaaseen laskevien reittien koskissa. Nyt kantojen ylläpito on vahvasti siirtoistutusten varassa. Myös harjuksen ja nieriän kantoja hoidetaan istutuksin. Lohikaloihin kuuluu myös Etelä-Savon maakuntakala muikku (Coregonus albula), joka on luultavasti tullut vesiimme jo noin 10 000 vuotta sitten. Suomi on suurilla selillä ja kirkkaissa vesissä viihtyvän muikun keskeistä esiintymisaluetta. Parvissa liikkuva muikku on tärkeä sekä muiden lohikalojen ravintona että ammatti- ja virkistyskalastajien saaliina. Jopa puolet Suomen muikkusaaliista saadaan Vuoksen vesistöalueelta, iso osa tästä itse Saimaalta. Muita kalastukselle tärkeitä lajeja ovat siika, kuha, hauki ja ahven. sisältökortti 12 Saimaan linnusto Lintuympäristöjä suurista selistä suojaisiin lahtiin. Saimaalla on tavattu 293 lintulajia, joista säännöllisiä pesimälajeja on 155. Suurin osa on muuttolintuja, ympärivuotisia on 43. Läpimuuttajista satunnaisvieraina jäämereltä on tavattu esimerkiksi suula, pikkukajava, amerikanjääkuikka ja eteläisenä kiertolaisena lähes joka vuosi harjalintu. Joinain vuosina pohjoisesta ja idästä vaeltaa esimerkiksi tunturi- ja lapinpöllöjä sekä pähkinänakkeleita. Tyypillisiä vesilintuja ovat kuikka, tukkakoskelo, kalatiira ja selkälokki (Larus fuscus), joka levinneisyytensä perusteella on maailman suomalaisin lintu. Saimaa on myös petolintu kalasääsken (Pandion haliaetus) tärkeää esiintymisaluetta. Erilaiset ympäristöt - erilaiset linnut. Suurten selkävesien karuilla luodoilla ja saarilla pesivät erityisesti harmaalokki, selkälokki sekä kalatiira. Parhailla lintuluodoilla näitä lintuja voi pesiä kymmeniä pareja ja toisinaan joukossa ovat merialueilta tutummat merilokki ja lapintiira. Suojaisilla saaristoalueilla elävät kalalokki, koskelot ja kaislikoissa pesivä härkälintu. Lahtivesiltä löytyy sorsalintuja kuten sinisorsia ja haapanoita, tiheissä ruovikoissa viihtyvät kerttuset. Rantametsissä asuvat yleislintumme pajulintu ja peippo, rehevissä rantalehdoissa voi tavata kuhankeittäjän (Oriolus oriolus) ja karuissa männiköissä leppälinnun. Suurin osa Saimaalla tavatuista harvinaisuuksista on havaittu rehevillä lintulahdilla, jokavuotisesti esimerkiksi harmaahaikara sekä mustatiira ja suurharvinaisuuksina jalohaikara ja ruostesorsa. Saimaalla on aikoinaan ollut myös lintujen suosimia harva- 13

pensastoisia rantaniittyjä, joissa esimerkiksi levinneisyydeltään itäinen, nykyään äärimmäisen harvinainen kultasirkku (Emberiza aureola) on viihtynyt. Perinteisen maatalouden ja laidunnuksen loppuessa rantaniityt ovat nopeasti umpeutuneet. Vuodenkierrossa lajit vaihtuvat. Talvella Saimaa on jäässä. Vain Rastivirta säilyy sulana kovimpia pakkajaksoja lukuun ottamatta. Vuoksi sen sijaan on sula ympäri vuoden ja siellä talvehtivat lajit pääsevät keväällä ensimmäisinä Saimaan sulapaikkoihin. Ensimmäiset harmaalokit tulevat maaliskuussa; huhtikuussa sulapaikkoihin kertyy jo vesilintuja ja muitakin lokkeja. Vapun jälkeen arktisilla alueilla pesivät läpimuuttajat kuten allit, mustalinnut, pilkkasiivet sekä lapasotkat ovat muuttomatkalla pohjoisen tundran ja taigan järville. Toukokuun puolivälissä Saimaa vapautuu jäästä ja kuun jälkimmäisellä puoliskolla huipentuu arktika: kuikat, sepel- ja valkoposkihanhet, vesilinnut, kihut ja kahlaajat muuttavat massoittain pohjoiseen. Kesällä ruovikoissa kaikuvat pajusirkut ja ruokokerttuset, ja rehevimmissä lahdissa voi kuulla etelästä levittäytyvän kaulushaikaran. Ruskosuohaukka ja kalasääski ovat petolintujen vakiolajistoa. Jo heinäkuussa alkaa monien hyönteissyöjien ja kahlaajien muutto talvehtimisalueille: kuovit, töyhtöhyypät, lirot ja tundralla pesineet sirrit lähtevät ensimmäisinä. Syyskuussa lähtövuorossa ovat sorsat, rannoilla tuhannet peipot ja rastaat, sepelkyyhkyt, tiaisten sekaparvet ja näyttävän äänekkäät kurjet. Arktisten hanhien ja sorsalintujen muutto ajoittuu syys-lokakuun vaihteeseen; joinakin syksyinä pitkään jatkuvien eteläisten ilmavirtausten johdosta päämuutto ajoittuu vasta lokakuun lopulle. Hyvällä tuurilla voi nähdä Jäämeren harvinaisuuksia, kuten kyhmyhaahkan, pikkuruokin tai leveäpyrstökihun. Vesilintujen ja lokkien muutto jatkuu jäiden tuloon. Lumen tultua lähtevät myös viimeiset muuttavat maalinnut. sisältökortti 13 Arktika Keväisin ja syksyisin arktisten lintujen muuttoreitti kulkee Salpausselkien ja Saimaan ohjaamana. Pohjoisen lajiston läpimuuttoon eli arktikaan osallistuu keväisin ja syksyisin jopa 5-7 miljoonaa lintua kymmenissä tuhansissa parvissa, kolmisenkymmentä lajia sorsia, hanhia, joutsenia, kahlaajia ja kihuja. Luoteis-Venäjän Jäämeren rannikon ja tundran pesimälajistoon kuuluu runsaat parikymmentä sellaista vesi- ja rantalintulajia, jotka talvehtivat Euroopan länsiosissa sekä Afrikan luoteisosissa ja muuttavat Itämeren kautta. Arktikan lajeista esimerkiksi sepelhanhia ja tundrahanhia on koko Suomessa mahdollista nähdä vain muuttomatkalla ja alleja löytää muuttoaikojen jälkeen vain Lapista. Kaakkois-Suomessa arktikan näyttävin tapahtuma on hanhien muutto. Muutolla nähdään myös kuikkalintuja, joutsenia ja sukeltajasorsia, lähinnä alleja, mustalintuja ja pilkkasiipiä. Valtaväylä kulkee Itämerelle ja Karjalan kannaksen poikki Laatokalle, Ääniselle ja edelleen Jäämerelle. Suurimmat parvet ja useimmat lajit näkee itäisen Suomenlahden saaristossa ja kaakkoisimman Suomen rajaseuduilla Virolahdelta Kiteelle. Saimaan rannoilla kevätmuuton näkee varmimmin etelän- ja kaakonpuoleisten tuulten suunnatessa lintuauroja lännemmäksi. Kevätmuutolla linnut suuntaavat yleensä Suomen yli nopeasti, sillä parempia ravintoalueita löytyy itärajan takaa. Muut- 14

to noudattelee Salpausselkien rajaa eikä Saimaalle laskeudu suuria joukkoja vesilintuja kuin poikkeuksellisen sään pakottamina. Syksyllä Vienalle sekä Itä-Suomeen syntyvä itätuuli on muuton näkymiselle otollisin. Syksyllä muutto jakaantuu pitemmälle jaksolle ja linnut myös tekevät useammin välilaskun sisävesille ja isoille peltoaukeille. Arktisten hanhien ja sorsalintujen muutto ajoittuu syys-lokakuun vaihteeseen ja joinakin syksyinä pitkään jatkuvien eteläisten ilmavirtausten johdosta päämuutto tapahtuu vasta lokakuun lopulla. Lintukosteikot ovat tärkeitä ruokailu- ja levähdyspaikkoja. Ne ovat usein järviä, joihin on liittynyt vedenlasku tai ne ovat savimaiden luontaisesti ravinteikkaampia vesistöjä. Lappeenrannan Joutsenon Konnunsuo sijaitsee Karjalan kannasta pitkin etenevien muuttolintujen reitillä. Etenkin kevättulvien aikaan pellot keräävät runsaasti vesilintuja ja hanhia sekä kahlaajia ja alue on yksi Euroopan merkittävimpiä tundrahanhien (Anser albifrons) keväisiä levähdysalueita. Myös syksyisin arktiset hanhet, pääasiassa valkoposkihanhet (Branta leucopsis), kerääntyvät pelloille tuhatpäisinä parvina. Joutsenon Tiuruniemen kärki osuu suppilomaisesti kapenevan lintureitin kohdalle. Siellä nähtyjä harvinaisuuksia ovat olleet mm. punakaulahanhi, hippiäisuunilintu, isokihu, merisirri ja jääkuikka. Ruokolahden Kuokkalampi on 1930-luvulla suoritetun järven pinnanlaskun myötä syntynyt kansainvälisestikin arvokas lintujärvi, jolla on nähty muuttolintujen lisäksi myös monia lintuharvinaisuuksia kuten mandariinisorsa ja viirusirkkalintu. Vielä 1980-luvulla Kuokkalampi luokiteltiin Suomen lintujärvien arvoasteikossa yhdennelletoista sijalle, mutta nyt alue on alkanut umpeutua. Venäjällä runsasravinteisia järviä ja jokia on runsaasti sekä Kannaksen pohjois- ja eteläosien savialueilla että Vuoksen ympäristössä. Tunnetuilla lintukosteikoilla Äyräpäänjärvellä ja Kavantjärvellä myös pesii paljon lintuja, joista osa on Suomessa harvinaisia. Äyräpäänjärvi on kasvillisuudeltaan poikkeuksellisen rehevä ja monipuolinen ravinteisen maaperän, järven mataluuden, järven kehitysvaiheen ja osittain myös rantaniittyjen tehokkaan niiton ja laidunnuksen ansiosta. Äyräpäänjärvellä pesii jopa maanosassamme uhanalainen kiljukotka (Aquila clanga). Järvellä viihtyvät myös esimerkiksi kaulushaikarat, ruskosuohaukat sekä mustatiira (Chlidonias niger) ja siellä levähtävät muuttavat joutsenet, hanhet ja sorsat. Kavantjärvi on matala ja reheväkasvuinen pienvesistö, jonka lintuharvinaisuuksia ovat Äyräpäänjärven tapaan Suomessa erittäin harvoin pesivä mustatiira ja muita lajeja esimerkiksi luhtahuitti ja luhtakana. Järveä ympäröivät pajupensaikoissa viihtyvät useat yölaulajat kuten satakieli, kerttuset ja sirkkalinnut. sisältökortti 14 15

Vuoksi virtavetenä Vuoksi tuo monimuotoisen luonnon keskelle kaupunkia. Kalastossa ja linnustossa on myös erityistä lajistoa. Vuoksen alkuperäiseen kalalajistoon on kuulunut sekä vaellus- että paikalliskalalajeja. Nyt virkistyskalastajat voivat saada saalikseen harjusta, siikaa, kirjolohta, haukea, ahventa ja lahnaa. Veden laatu on kohentunut niin, että Vuokseen ovat palanneet muikkuparvet ja niiden perässä liikkuu ajoittain myös Saimaan järvilohi. Vuoksen luontaisen taimenkannan lisääntymistä pyritään tukemaan uusilla kutusoraikoilla ja kaupunkipurolla. Taimenta myös istutetaan Vuokseen, samoin kirjolohta, järvilohta ja viime vuosina myös pienehkö erä Kuolimon emokaloista peräisin olevaa nieriää. Mellonlahdelle istutetaan myös kuhaa ja peili- sekä suomukarppia. Mellonlahden arvoa nostaa lahden voimakas rapukanta: siellä esiintyy sekä kotimaista jokirapua (Astacus astacus) että istutettua täplärapua (Pacifastacus leniusculus). Mellonlahden matalikko on myös taimenen luontaista lisääntymisaluetta. Imatran Vuoksenvarren linnustoselvityksessä on 13 kohteella havaittu 71 pesivää tai mahdollisesti pesivää lintulajia. Lajistossa näkyy kaakkoinen vaikutus: joukossa on vaateliaita lehtolajeja, joista useimmat myös pesivät Vuoksen varrella. Näihin kuuluvat esimerkiksi sirittäjä, mustapääkerttu, peukaloinen, kultarinta, pyrstötiainen ja valkoselkätikka (Dendrocopos leucotos). Pensaikkojen yölaulajia ovat satakieli, viitakerttunen ja luhtakerttunen. Suomessa harvalukuinen idänuunilintukin (Phylloscopus trochiloides) on havaittu ja muita huomionarvoisia lajeja ovat harmaapäätikka ja pohjantikka. Kun Vuoksi on sula ympäri vuoden, tavallisia talvehtijoita ovat mm. sinisorsat, isokoskelot, telkät ja merimetsot (Phalacrocorax carbo). Alajuoksun koskista voi tavata myös koskikaran (Cinclus cinclus). Vuoksen lintuharvinaisuuksista voidaan mainita allihaahka, pikku-uikku, amerikanjääkuikka ja kuningaskalastaja. sisältökortti 15 16

OSIO IV Vehreä Vuoksenlaakso Vuoksen jokilaaksosta löytää Salpausselkien ja Saimaan muuten varsin karusta luonnosta poikkeavaa rehevyyttä. Nämä elinympäristöt ovat kuitenkin vähentyneet ja niiden suojelu on tärkeää rikkaan lajiston säilyttämiseksi. Monin tavoin toisistaan poikkeava maa- ja metsätalous Suomessa ja Venäjällä on jättänyt jälkensä myös luontoon. Venäjän ei-niin-intensiivisen luonnonvarojen hyödyntämisen myötä maiden välinen raja erottuu jopa avaruuteen asti ja Karjalan luonnontilaisemmat elinympäristöt rikastuttavat metsä- ja maatalousympäristöjen lajistoa myös Suomen puolella. Perinneympäristöt: kedot ja niityt Kedot ja niityt ovat kasvistoltaan ja eläimistöltään Suomen ja Venäjän rajaseudun lajirikkaimpia elinympäristöjä. Perinneympäristöjen lajisto on alkujaan ollut riippuvaista tulen, veden liikkeiden, tuulenkaatojen, luontaisten laiduneläinten ja majavan tuottamista luonnon häiriöistä. Samankaltaisia avoimia ja vähäravinteisia elinympäristöjä syntyi perinteiseen maatalouteen olennaisesti kuuluneiden laidunnuksen ja niiton myötä. Kedot ovat hiekkamaiden kuivia niittyjä, joiden tunnusomaiseen lajistoon kuuluvat nurmirölli ja jäkki, kissankello, ahdekaunokki, mäkitervakko ja ketoneilikka. Ketokasveista puolestaan ovat riippuvaisia lukuisat perhoset, pistiäiset ja kovakuoriaiset. Runsaan sienilajiston, mm. helo- ja niittyvahakkaiden, rusokkaiden sekä maakielten joukossa on lajeja, joita esiintyy vain kedoilla. Viljavammille ja kosteutta paremmin pidättäville maille syntyi niittyjä, joiden kasvillisuus on ketoja rehevämpää. Tuoreilla niityillä voi kasvaa jopa 30-40 kasvilajia neliömetrillä, näiden joukossa useimmiten lampaannata, nurmilauha, poimulehdet, puna- ja valkoapila sekä päivänkakkara ja siankärsämö. Tuoreet niityt olivat perinteisen maatalouden parhaita heinämaita. Myös jokirantoihin luonnostaan syntyneitä niittyjä raivattiin laajemmiksi aloiksi, joille niiton jälkeen tuotiin karja laiduntamaan. Perinteinen käyttö piti rantaniityt avoimina ja lisäsi rantojen kasvillisuuden monimuotoisuutta. Joenrantaniityille tyypillistä on vyöhykkeisyys vesirajan saraikkovyöstä kastikkatai ruokohelpikasvustoihin ja edelleen mesiangervo- tai nurmilauhavaltaisiin niittyihin. Rantaniittyjen yläosissa saattoi olla monilajisempia pienruohoniittyjä. Perinteiseen maatalouteen on liittynyt myös kaskeaminen. Karjalan alueelta kaskiviljelyn merkkejä löytyy jo ensimmäisen vuosituhannen puolivälin tienoilta. Samoihin aikoihin rukiinviljely alkoi myös Saimaan seudulla. Savossa ja Karjalassa 50-75 % metsistä on jossain vaiheessa kaskettu ja sitä jatkettiin aina 1900-luvun alkuun. Kaskeaminen ja laidunnus muuttivat metsien puulajisuhteita ja kaakkoisessa Suomessa kaskeamisen vaikutukset näkyvät paikoin edelleen kuusikoiden tilalle varttuneiden koivikoiden ja lepikoiden laikkuina. Kaskeamisen ja laidunnuksen jäljiltä metsiin syn- 17

tyneissä avoimissa laikuissa alkoi kangasmetsälajiston lisäksi levittäytyä niittykasvillisuuteen kuuluvia heiniä sekä ruohoja. Suomen puolella perinneympäristöjä on säilynyt vähän niitä arvioidaan olevan jäljellä enää alle 1 % viime vuosisadan alkutilanteesta. Joitakin kohteita sentään on, esimerkiksi Puumalan Liehtalanniemi ja Etelä-Karjalan muutamat edelleen hoidetut kedot, niityt ja metsälaitumet. Uusia ympäristöjä ketokasveille on löytynyt esimerkiksi tienpientareilta ja pienlentokentiltä. Venäjän Karjalassa maatalous on peltoviljelyä vahvemmin keskittynyt karjatalouteen ja siksi laidunalueiden sekä heinäniittyjen määrä on ollut suuri. Koska karjanlaidunnusta ja kevätkulotusta harjoitetaan yhä, on perinneympäristöjen avoimuus säilynyt paremmin kuin Suomessa. Esimerkiksi ketoja löytyy edelleen runsaasti, joten monen Suomessa taantuneen ketokasvin kuten keltamataran ja hakarasaran kannat ovat säilyneet vahvoina. Runsaslajisia perinneympäristöjä edustavat esimerkiksi Jääsken Oravalan kukkaketo ja Rouhialan laidunniityt. Vuoksen varrella myös Jääsken ja Antrean sekä Kiviniemen ja Käkisalmen välillä löytyy maalaismaisemaa ja edelleen laidunnettuja joenvarsiniittyjä. sisältökortti 16 Lehdot Lehtojen osuus metsäalasta on pieni mutta lehtolajisto on monimuotoista. Lehtojen lajirikkauden ja rehevyyden taustalla on ravinteinen maaperä. Kun peruskalliossa on helposti rapautuvia ravinteisia kivilajeja, lehtoja voi syntyä esimerkiksi jyrkänteiden alle. Myös harjujen ja moreenimäkien rinteiltä sekä juurilta voi löytyä lehtolaikkuja. Siltti- ja savimaat ovat paitsi ravinteikasta myös hyvin kosteutta pidättävää maaperää. Pienialaisia savikoita löytyy metsämailtakin, mutta vesistöjen varsilla ne voivat muodostaa laajoja ja tasaisia alueita. Savikot alkoivat syntyä vetäytyvän mannerjäätikön eteen, kun moreenin hienoin aines kerrostui jääjärven pohjalle. Myöhemmin maankohoaminen nosti lehtometsien muodostumiselle edullisia liejuisia savikoita pinnalle. Hedelmälliset savimaat olivat kaikkein otollisimpia maanviljelyyn ja vanhimmat pellot ja niitä ympäröivä asutus onkin usein löydetty näiden liepeiltä. Esimerkiksi sekä Lappeenrannan Joutsenon tienoon että Keski-Kannaksen jokivarsien lehtoja on jo varhain raivattu pelloiksi, mutta vaikeapääsyisille alueille kuten Saimaan saariin pienialaisia lehtoja on voinut jäädä jäljelle. Lehdon tunnistaa maaperästä, joka karummista kankaista ja lehtimetsiköistä poiketen on multaa, olipa lehdon puusto sitten havu-, lehti- tai jalopuuvaltaista. Rehevän lehtokasvillisuuden helposti hajoavaa kariketta työstävät esimerkiksi sukkulamadot, kotilot ja lierot, joiden toimesta eloperäinen aines sekoittuu maahan kuohkeuttaen sitä entisestään. Sammalia lehdoissa on vähän, sen sijaan erilaiset ruohot ja heinät ovat runsaita. Kosteimmissa lehdoissa viihtyvät suuret saniaisetkin. Lehdoille ominaisia lajeja ovat ennen lehtien puhkeamista kukkivat kasvit kuten sini- ja valkovuokot, imikät ja kevätlinnunherne. Lehtopensasto on tiheää, tyypillisiä ovat esimerkiksi näsiä, lehtokuusama ja paatsama. Lehtohyönteisten joukossa on lukuisia vain tietyllä ravintokasvilla eläviä ravintospesialisteja. Varsinkin jalojen lehtipuiden kuten lehmuksen, saarnen tai tammen esiin- 18

tyminen näkyy selvästi lehtolajiston rikkautena. Näiden puiden kuori on usein vaihtelevan rosoinen sekä valuvesiltään emäksinen, ja niillä itsessään elää monia jäkälä-, sammal- ja hyönteislajeja. Hyönteissyöjälinnuille ravintoa on paljon tarjolla ja lehdoissa saattaa pesiä jopa tuhat lintuparia neliökilometrillä. Yölaulajat kuten satakieli ja lehtokerttu viihtyvät lehdoissa. Varsinkin vanhoissa lehdoissa on myös runsaasti lahopuuta kolopesijöille. Vanhojen lehtojen lahopuusta ovat riippuvaisia myös monet lehtojen harvinaisimmista lajeista, näiden joukossa esimerkiksi useita suursieniä ja kovakuoriaisia. Joutsenon Mielikonnotkon ja Holmanjoen lehdot kuuluvat lehtojensuojeluohjelmaan. Myös Vuokseen laskevien Hallikkaan- sekä Kapakanjoen rannat ovat pääosin lehtoja. Imatralla Vuoksen varrella on lehtolaikkujen muodostama ketju. Nämä rannat ovat Vuoksen välityksellä yhteydessä Jääsken, Antrean ja Kiviniemen alapuolisen Suvantojärven eli Suvannon seutujen Vuoksen lehtokeskuksena tunnettuun alueeseen, jonka lajeista esimerkiksi mukulaleinikki (Ranunculus ficaria) ja pystykiurunkannus (Corydalis solida) ovat joen vartta pitkin levinneet Suomen puolellekin. Venäjällä Vuoksen ja siihen laskevien sivujokien rehevillä savimailla on monipuolisia lehtoja, joissa kasvaa jaloja lehtipuita kuten Kannaksen jalopuista yleisintä, lehmusta, sekä vaateliaita ja harvinaisia lehtojen ruohovartisia kasveja. Tunnettuja lehtoja ovat myös Sikniemen pähkinäpensaslehto ja Käenniemen lehmusmetsikkö. Vanhan Vuoksen uoman varrella on reheviä puro- ja harjurinnelehtoja ja esimerkiksi Noisniemeä vastapäätä olevan Räihärannan lehto on lajeiltaan runsas. sisältökortti 17 Luonnontilainen metsä Luonnontilaisessa taigametsässä vain muutos on pysyvää ja lajisto on sopeutunut siihen hyvin. Taigametsän luonnontilaan kuuluvat erilaiset häiriöt, joiden seurauksena ympäristö muuttuu. Metsään syntyy vaihtelevampia elinympäristöjä, jotka valtaavat syntyneisiin oloihin parhaiten sopeutuneet lajit. Metsäpalo on ollut merkittävä metsän uudistaja. Ennen tehokasta palontorjuntaa yleensä salamasta ja harvemmin ihmistoimista karannut tuli sytytti kuivat mäntykankaat useamman kerran vuosisadassa. Kosteampien alojen kuusikot paloivat harvemmin noin parinkolmensadan vuoden välein. Noin 30 hyönteislajia elää ainoastaan palaneessa metsässä. Näistä suurin osa on kovakuoriaisia, kuten tummanpuhuvat sysipimikkä (Upis ceramboides) ja kulokauniainen (Melanophila acuminata), jotka haistaessaan hiiltyneen puun levittäytyvät nopeasti metsäpaloaloille. Usean kuoriaisen ravintoa ovat palanutta maata suosivat tai jopa sitä vaativat kotelosienet. Kasveista esimerkiksi huhtakurjenpolven (Geranium bohemicum) siemenet tarvitsevat itääkseen tulen kuumuutta. Tuli myös muutti metsien olosuhteita. Palaneen kunttakerroksen ravinteet vapautuivat kiertoon ja paljastunutta maata alkoivat vallata pioneerikasvit kuten maitohorsma. Puista avoimiin sekä valoisiin aukkoihin alkoivat kasvaa koivu, haapa ja lepät. Usein palosta selvisi myös osa vanhaa puustoa, joten palon jäljiltä metsästä tuli elinympäristöiltään monimuotoisempi kooltaan, iältään sekä lajeiltaan vaihtelevien puiden ansiosta. 19

Varsinkin ikääntyneen ja järeisiin mittoihin varttuneen puun kuollessa syntyneellä lahopuulla on suuri merkitys luonnontilaisen metsän lajirikkaudelle. Erityisesti jäkälien, sammalien, kovakuoriaisten sekä kääväkkäiden joukosta löytyy lajeja, jotka ovat erikoistuneet vain yhteen, useimmiten lehtipuulajiin, lahoamisvaiheeseen, pystylahopuuhun tai maalahoon. Näistä monet ovat huonoja levittäytyjiä ja selviävät vain, jos niiden ympäristöstä löytyy jatkuvasti sopivaa lahopuuta. Lajit ovat myös riippuvaisia toisistaan: esimerkiksi jotkin kääväkkäät pääsevät pesiytymään kuoren alle vasta kovakuoriaisten esityön jälkeen ja toisaalta kovakuoriaiset tai niiden toukat saattavat vaatia ravintonaan juuri tietyn sienen rihmastoa. Lahopuulla elävien hyönteisten toukat ovat hyvää ravintoa tikoille, jotka usein myös kaivavat pesäkolonsa lahopuuhun. Tikkojen jälkeen koloa voivat käyttää niin tiaiset, pöllöt kuin liito-oravakin. Lintujen ravinnon kannalta myös vanhat elävät puut ovat tärkeitä, sillä niiden pinnan jäkälissä viihtyvät monet selkärangattomat, joita esimerkiksi hömötiainen sekä pyrstötiainen syövät. Etelä-Karjalassa on lähes yksinomaan talousmetsiä eikä luonnontilaisia vanhoja metsiä ole juuri säästynyt. Metsiensuojeluohjelmaan kuuluvat kuitenkin Lappeenrannan Nuijamaan Ruunakorpi sekä Ylämaan Kaaliaskorvenvuori; ne ovat kuusivaltaisia, paljon maa- ja lahopuita sekä järeitä vanhoja haapoja sisältäviä metsiä. Venäjällä luonnontilaisempia metsiä on säilynyt enemmän. Kannaksella Äyräpäänjärven rantoja aikanaan kiertänyt rantapeltojen ja niittyjen vyö on metsittynyt monipuoliseksi lehtipuumetsävyöhykkeeksi ja yleensäkin Vuoksen jokilaaksosta löytyy laajoja tervaleppä- ja koivuvaltaisia metsiä. Metsissä pesii suhteellisen vahva valkoselkätikkakanta, josta Suomen kannat saavat täydennystä. Venäjällä metsäpalot saavat edetä vapaammin ja siksi maiden raja-alueella on säilynyt myös palolajistoa, joka suotuisissa oloissa voi levittäytyä myös Suomen puolelle. sisältökortti 18 Suot Pohjoisessa ilmasto ja pinnanmuodot suosivat soistumista. Suot ovat edustavaa varhaista luontoa, tyypillisiä taigalle ja niillä elää omaleimaista lajistoa. Soita alkoi syntyä heti jääkauden päättyessä. Jäätikön peräytyminen sekä maankohoaminen tapahtuivat nopeasti ja soistumiselle alttiita vetisiä kivennäismaan painanteita muodostui laajoille aloille. Ensimmäisen Salpausselän kaakkoispuolelta löytyvät Suomen vanhimmat suot: Lappeenrannan Hanhijärven Suurisuon iäksi on arvioitu 10 520 vuotta. Soiden kehitys kiihtyi ja suokasvillisuus runsastui, kun ilmasto noin 5 000 vuotta sitten viileni. Kuolleet rahkasammalet ja sarat alkoivat kosteissa ja hapettomissa oloissa kerrostua kasvupaikkoihinsa ja maatuessaan muodostivat turvetta. Tyypillisiä suokasveja ovat myös erilaiset varvut kuten suopursu (Ledum palustre) ja marjoista soilla viihtyvät juolukka, karpalo sekä lakka. Soiden vähäinen typen määrä rajoittaa kasvien kasvua, mutta erityiset lihansyöjäkasvit kuten kihokit ja yökönlehdet saavat tärkeän ravinteen pyydystämällä hyönteisiä. 20