Työelämän murrokset ja tilastojen sanoma Satu Ojala, 30.3.2016 Epätyypillisissä palkkatyösuhteissa oli vuonna 2000 21 % työllisistä, vuonna 2013 22 % Sanomalehtien työelämäjutuissa ja tutkimuksessakin puhutaan usein silpputöiden ja pätkätöiden jne yleistymisestä. On käsittämätöntä, ettei tunneta Tilastokeskuksen työvoimatutkimusta eikä työolotutkimusta (ks. Teittinen 2016). Näiden tutkimusten tulokset ovat Tilastokeskuksen sivuilta kenen tahansa luettavissa: työllisestä työvoimasta 65 % on jatkuvassa, kokoaikaisessa palkkatyössä, 10 % määräaikaisessa, kokoaikaisessa palkkatyössä, 9 % jatkuvassa osa-aikaisessa palkkatyössä, 4 % määräaikaisessa, osa-aikaisessa palkkatyössä; työnantajayrittäjiä on kaikista työllisistä 4 %, yksinyrittäjiksi, ammatinharjoittajiksi, freelancereiksi tai apurahansaajiksi luokittuu 7 %, ja maa- ja metsätalousyrittäjien osuu on enää 2 % työllisistä. (Suomen virallinen tilasto, Työllisyys ja työttömyys 2014). Näissä numeroissa jatkuvuus on ilmiselvempää kuin muutos. Dramaattisin, mutta jo useamman vuosikymmenen jatkunut muutos on maa- ja metsätalousyrittäjien osuuden pieneneminen. Itsensä työllistäminen ja osa-aikatyö yleistyvät hitaasti Kaksi signaalia uudemmasta muutoksesta koskee itsensä työllistävien (yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat, freelancerit, apurahansaajat, yht. 7 % v. 2013) osuuden kasvua samoin kuin osa-aikatyön hidasta yleistymistä. Itsensä työllistäviä oli vuonna 2000 noin 20.000, kun heitä oli vuonna 2013 40.300: osuus työllisistä on kohonnut 0.8 prosenttiyksikköä 0.9 prosentista 1.7 prosenttiin. (Pärnänen & Sutela 2014, s. 8 9.) Tässä ryhmässä suuri osa on tilanteeseensa hyvin tyytyväisiä; vastentahtoisia ns. pakkoyrittäjiä löytyi Itsensätyöllistäjät 2013 -tutkimuksessa ennakoitua vähemmän. Kuitenkin ryhmässä hyvin suuri osa on pienituloisia. Yrittäminen on kivaa, mutta taloudellisesti se voi olla hyvinkin kovaa. Osa-aikatyö on yleistynyt palkansaajilla vuosien 2004 ja 2014 välillä 13 prosentista 15 prosenttiin. Määräaikatyön osuus on pysynyt samana koko 2000-luvun (noin 16 %). Osa- ja määräaikatyöstä on valmistunut vastikään laaja tutkimusraportti (Ojala et al. 2015). Yhteensä osa- ja määräaikatyössä on neljännes palkansaajista, mutta viidennes työllisistä. Naisten osuus on sekä osa- että määräaikaisissa työsuhteissa huomattavasti miehiä suurempi. Vuokratyöntekijöiden osuus palkansaajista on prosentti. Heidän asemansa joustaa taloussuhdanteiden mukaan, eikä ole ilmeisesti nyt taloussuhdanteen alamaiden vuoksi kohonnut. Tilastokeskus on lisäksi tehnyt uuden tutkimuksen nollatuntisopimuksella työskentelevistä, mikä kertoo tilastoviranomaisen nopeasta herkkyydestä reagoida työmarkkinoiden uusiin kysymyksiin (ks. Pärnänen 2015). Nollasopimuksella työskentelevistä kaksi kolmesta sijoittuu yllä kuvattuihin osa-aikatyöllisiin. Osa-aika-, vuokra- ja nollatuntisopimuksella työskentelevistä palkansaajista merkittävä osa on opiskelijoita. Läheskään kaikki osa- ja määräaikaiset eivät muutoinkaan ole pätkätyösuhteessa vastentahtoisesti. Etenkin osaaikatyötä tehdään myös yhdistäen lastenhoitoa tai eläkkeen lähestyessä. Paljonko on paljon? kysyy Pertti Töttö teoksessaan (2012). Jokainen voi vapaasti tulkita näitä numeroita. Voisiko ajatella niin, että muutokset koko työllisten ryhmän näkökulmasta ovat hitaita, eivät dramaattisia. Palkansaajia on yli 2 miljoonaa, ja heistä yli 1.3 miljoonaa jatkuvassa, kokoaikaisessa työsuhteessa. Palkkatyö ei ole katoamassa, eikä sitä myöskään pidä pyrkiä kadottamaan millään poliittisilla toimilla.
Työsuhteiden kestot eivät myöskään ole lyhentyneet, vaikka huomioitaisiin työvoiman ikääntyminen, pikemminkin päinvastoin. Työsuhteiden piteneminen kertoo tietysti samalla siitä, että talous ei välttämättä vedä; ei ole mahdollisuuksia vaihtaa työpaikkaa. Muutosta on aina: sekä sisällöllistä muutosta että rakenteiden muutosta Sisällöllistä muutosta työelämässä on koko ajan. Sitä on siis ollut aina, myös 1980-luvulla, joka usein on myyttisen normaalibiografian ja vakituisen 8 16-työllisyyden kiinnepiste. Juha Siltalan mielipide Helsingin Sanomissa 29.3. on oiva katsaus sisällöllisiin muutoksiin. Tarinaa voi lukea myös Hanna Sutelan ja Anna-Maija Lehdon (2014) teoksesta Työolojen muutokset 1977 2013. Tilastokeskuksen mainioon katsaus- ja julkistustoimintaan monilla eri saroilla kannattaa perehtyä huolella. Omat tutkimukseni perustuvat Tilastokeskuksen työolotutkimukseen, ajankäyttöaineistoon ja työvoimatutkimukseen, joiden avulla pääsee 1970-luvulle saakka. Asioita voi suhteellistaa katsomalla tilastoja taakse (mikä ei tarkoita, etteikö samalla voisi pohtia tulevaisuutta). Oma tutkimuksemme (Pyöriä & Ojala 2016) on yksi katse epävarmuuteen ja sen muutokseen palkansaajilla. Tarkastelu koski vuosia 1984, 1990, 1997, 2003, 2008 ja 2013. 1980-luvulla oli epävarmuutta, vaikka sitä ei niin nyt aina muisteta. Etenkin duunari on aina ollut suhdanteiden armoilla. Sata vuotta sitten jonotettiin päivätyövuoroja tehtaan portilla. Tilastokeskuksen työoloaineisto on palkansaaja-aineisto mutta samalla ainoa, jolla päästään yli ajan 1980-luvulle saakka tarkastelemaan yhtäaikaisten subjektiivisten ja objektiivisten epävarmuustekijöiden esiintymistä työelämässä. Aineistossa on mukana myös edustava otos epävakaassa työmarkkina-asemassa erilaisissa pätkäsuhteissa olevia, joilla on edes lyhyt työpätkä tutkimusajankohtana. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että palkansaajan mikronäkökulmasta työelämä ei olekaan mullistunut vaan siinä on edelleen sekä epävarmuutta että jatkuvuutta. Rakennemuutosten osalta on mahdoton ehkä kenenkään sanoa, mikä muutos on niin dramaattinen, että se on enemmän kuin muutos aiemmin. Vastausta ei ole, mutta itse kunkin sanomalehtien päätoimituksia myöten sopii asiaa pohtia. Onko teollinen internet suurempi muutos kuin teollisuuden työpaikkojen jo aikaa sitten alkanut ja yhä jatkuva siirtymä länsimaista halvempien työvoimakustannusten maihin? Onko pankkisektorin 1990-l. totaalinen murros pienempi murros kuin tulevaisuuden digitalisaatio, joka on myös jatkunut jo vuosikymmeniä? Rakenteellisia murroksia on pohdittu esimerkiksi Anu Järvensivun ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa. Tämä yksi tutkimus itsessään (Pyöriä & Ojala 2016) ei koske esimerkiksi työn tekemisen tapoja tai digitalisaatiota (eikä monia muitakaan asioita, vaan epävarmuuden kasautumista). Tietenkin työnteon tavat ja moni muu asia uudistuvat; yhdeksän kymmenestä palkansaajasta käyttää työssään tietoteknologiaa. Tietenkin nyt on käynnissä erilainen muutos kuin aikaisemmin, ja nykymuutoksella on omat erityispiirteensä. Mutta joku muutos on aina ollut käynnissä. Talouden ja yritysten rakenteet uudistuvat, mutta muutos ei tarkoita, etteikö palkansaajan asemassa olisi paljon vakautta. Eikö numeroilla voi tunnistaa laadullisia asioita? Jotkut väittävät, ettemme ymmärrä mitä prekarisaatio on, kun rajaamme analyysin palkansaajiin (Pyöriä & Ojala 2016). Tämä kritiikki tarkoittaa, ettemme saisi käyttää tilastoja tutkiaksemme prekaarisuutta. Muuta yli ajan aineistoa työelämästä kuin työoloaineisto ei ole. Suomalaiset aineistot ovat jopa kansainvälisesti harvinaislaatuisia. Kriteereissäme on kuitenkin sekä subjektiivista että objektiivista epävarmuutta mittaavia asioita. Prekarisaatiokeskustelun ydin on eri asteisessa epävarmuudessa. Tietenkin prekarisaatio on myös laadullista muutosta. Otamme tutkimuksessa kantaa siihen, miltä osin tuloksemme ovat rajoittuneita. Näillä tilastoilla ei piiloteta mitään ilmiötä pinnan alle. Niillä muistutetaan asioiden suhteellisuudesta ja myös siitä, että jokunen vuosikymmen sitten on myös ollut epävarmuutta. Sata vuotta sitten osa työvuoroista jaettiin aamuisin tehtaan portilla.
Numeroiden takana on oikeita ihmisiä. Työolotutkimuksen vastaaja osaa kertoa, kokeeko hän työssään irtisanomisen uhkaa. Työolotutkimuksen tilasto kertoo ison kuvan epävarmuuden tasosta. Lisäksi tarvitaan rinnalle paljon laadullista tutkimusta, joka vastaa erityisryhmien tilanteeseen. Esimerkiksi maahanmuuttajien (ks. Könönen 2015) tai alueellistuneiden työmarkkinoidemme laitamilla asuvien tilanteesta on tehty hienoja analyyseja (Jokinen et al. 2011). Tarkastelimme myös epävarmaan tilanteeseen liittyviä työoloja (Pyöriä & Ojala 2016). Epävarmassa asemassa olevalla myös työ on sisällöllisesti kehnompaa, monella mittarilla, mikä kertoo kasautuvasta huono-osaisuudesta. Tutkimuksemme taustatekijätarkastelussa kasautuva epävarmuus yhdistyy useimmin makrotason rakennetekijöihin kuten toimialaan, ajankohtaan ja asuinalueeseen Suomessa. Yksilötekijöistä tärkein on ikä: epävarmuus on yleisintä uran alkaessa, mutta vähenee nopeasti, kun jalansija työmarkkinoilta on saavutettu. Myös korkeampi koulutustaso on tuonut suhteellisen edun ennen ja nyt. Sukupuolen suhteen emme löydä tarkastelussa tilastollista eroa epävarmuustekijöissä. Tarkastellulla ajanjaksolla naisten työmarkkina-asema on ollut vakaa julkisella sektorilla työskentelemisen vuoksi. Teollisuuden ja rakentamisen aloilla on sysätty epävarmaan asemaan useammin miehiä. Epävarmuus on erittäin tyypillistä, mutta siihen liittyy uusia signaaleja Mikäli arvioidaan, kuinka moni palkansaaja kohtaa edes yhden epävarmuustekijän viidestä (huono työllistymisusko, määräaikainen työsuhde, uhka työttömyydestä, aiempi työttömyys, ylikoulutus), niin päästään 69 prosenttiin vastaajista vuonna 2013. Vuonna 1984 osuus oli 64 %. Kaksi viidestä eri tekijästä on kohdannut eri ajankohtina neljännes-kolmannes vastaajista. Epävarmuuden kohtaaminen on ja on ollut - siis yleisesti ottaen yleistä työelämässä ennen ja nyt. Kolme viidestä tekijästä on arviomme palkansaajaväestön prekaarisuudesta (10 12 % 1984 2013). Kuitenkaan juuri kukaan ei koe enää neljää tai viittä epävarmuustekijää yhtä aikaa. Numeroita tai luokitteluita olennaisempaa on huomata, että epävarmuutta koettiin lähes yhtä paljon jo 1980-luvulla: emme vain muista tätä. (Ks. Pyöriä & Ojala 2016.) 2010-luvulla on kuitenkin tyypillistä pelko työsuhteeseen kohdistuvasta uhkasta (lomauttamisen, irtisanomisen tai työttömyyden uhka). Täytyisikin tutkia, missä määrin tämä liittyy siihen, että Suomessa on erittäin paljon rakenteellisia uudistuksia työpaikoilla, isoja hallinnollisia prosesseja joihin liittyy myös yt-neuvotteluja. Samaan aikaan jotkin psykososiaaliset riskitekijät kuten unen häiriintyminen ovat koholla. Länsimaissa myös yleisesti työn intensiteetti on kohonnut. Suomessa tämä vaihtelee suhdanteittain, v. 2013 aineistossa kiire ei ole lisääntynyt. Mutta kiire osuu nyt enemmän erityisesti julkisen sektorin naisiin. Julkisen sektorin leikkaaminen on erittäin typerää, sillä kiireen kautta lisätään sairauspoissaoloja. Julkisen sektorin työntekijälle kannattaa myös mieluummin maksaa työstä kuin työttömyydestä. Korkea koulutus vahvistaa tulevaa työllisyyttä 2010-luvulla - uhkista huolimatta - nyt kuitenkin aiempaa useampi myös uskoo omiin uudelleentyöllistymisen mahdollisuuksiinsa, mikä selittyy osin koulutustason kohoamisella aiempaan nähden. Korkeampi koulutus on edelleen ja tulee olemaan mahdollisuus moniin työpaikkoihin toisin kuin kapea-alaisempi ammattikoulutus. Mitä korkeampi koulutus, sen pienempi työttömyysriski: siitä huolimatta, että korkeasti koulutettujen työttömyys on nyt kohonnut, se on edelleen alhaisempi kuin matalammilla koulutustasoilla. Siksi koulutuksesta ei pidä leikata, eikä koulutustasoja pyrkiä alentamaan: haluammeko todella heikentää väestömme mahdollisuuksia löytää uusia urapolkuja? Kannattaa myös muistaa, että keskustelu ylikoulutuksesta on ikivanha: ainakin Iisakki Laati pohtia koulunkäyneiden liikarunsautta Sosialisessa aikakauskirjassa jo 1930-luvulla. Myös uudelleenkoulutuspolut ovat osoittautuneet erittäin tärkeiksi uudessa Pertti Koistisen työryhmän rekisteriaineistoihin perustuvassa tutkimuksessa (2016). Irtisanotuista yllättävän moni kyllä kokee hetken aikaa työttömyyttä, mutta löytää sitten takaisin vakaan työkiinnittymisen urapolulle.
Sosiaaliturva asialliseksi Usein työelämän muutoskeskustelussa näkyy menevän sekaisin se, milloin puhutaan palkansaajista ja milloin työvoimasta (joka sisältää palkansaajat, yrittäjät ja työttömät). Vaikka vakautta työelämässä ja erityisesti palkansaajilla on paljon (enemmän kuin huomataan ajatella), samaan aikaan merkittävä osa (neljännes kolmannes työvoimasta riippuen laskentatavasta, ja mahdollisesti vielä suurempi osa koko työikäisestä väestöstä) on jollakin tapaa epävakaassa asemassa työmarkkinoihin nähden ennen kaikkea kehnojen tulojen puolesta, tai koska jalansijaa töihin ei löydy tai omat arviot työllistymisestä ovat heikot ja työtä ei etsitä (alityöllisyys). Moni osa-aikainen tai nollasopimuksella työskentelevä ei saa tehdä tunteja niin paljon, että työllä voisi realistisesti elää; moni itsensä työllistäjä on pienituloinen. Sosiaaliturvan ja ansiotulojen yhteensovittamista näissä tilanteissa olisi vahvistettava (toisin sanoen sosiaaliturvan leikkautumista vähennettävä ja suojaosia parannettava ja vähitellen mietittävä koko sosiaaliturva uusiksi), jotta työ kannattaisi aina ja rohkeat askeleet yrittäjäksi olisivat realistisesti mahdollisia. Meillä on siis yhtä aikaa hyvin pärjäävä enemmistö, jonka osuus ei osoita vähenemistä vaan pikemminkin päinvastoin, mutta samalla kuten aiemminkin - suuri, joustava työvoimareservi, jonka osuus riippuu suhdanteesta (ennen kaikkea työttömyysasteesta, joka on nyt 9 %). Heikko työmarkkina-asema näkyy nyt liikaa ihan koko elämänkaarella kertyvän sosiaaliturvan heikkouden vuoksi. Työelämässä hyvin pärjännyt enemmistö sen sijaan saa vahvan ansiosidonnaisuuden vuoksi vielä eläkkeelläkin hyvät edut. Luettavaa Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen, Jussi Vähämäki (toim. 2011) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto. Anu Järvensivu, Lauri Kokkinen, Antti Kasvio & Marja Viluksela (2014) Changes at work a challenge and an opportunity for well-being at work, careers and the quality of work life. The Finnish Institute of Occupational Health. Pertti Koistinen et al. (2016) Työurat katkolla. http://tampub.uta.fi/handle/10024/98490 Iisakki Laati (1936) Koulunkäyneiden liikarunsaus ja sen synnyttämät ongelmat. Sosialinen aikakauskirja 2/1936: 65 79. Jukka Könönen (2015) Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Itä-Suomen yliopisto. Satu Ojala, Jouko Nätti & Merja Kauhanen (2015) Työn laatu ja myöhempi työura osa- ja määräaikaisessa työssä. Työsuojelurahaston tutkimushanke 2013-2014. Loppuraportti. http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-9764-3 Anna Pärnänen (2015) Työvoimatutkimus 2014. Palkansaajien nollatuntisopimukset http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2014/13/tyti_2014_13_2015-03-05_fi.pdf Anna Pärnänen & Hanna Sutela (2014) Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013: http://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yits_201400_2014_12305_net.pdf Suomen virallinen tilasto, Työllisyys ja työttömyys 2014: http://www.stat.fi/til/tyti/2014/13/tyti_2014_13_2015-04-28_kat_002_fi.html Hanna Sutela & Anna-Maija Lehto (2014) Työolojen muutokset 1977 2013. Helsinki: Tilastokeskus.
Juha Siltala (2016) Työelämää ovat huonontaneet tekijät, joihin ei voi itse vaikuttaa. Helsingin Sanomat Mielipide 29.3.2016. Paavo Teittinen (2016) Tutkija: Työelämän historiallinen murros on myytti Käsittämätöntä, ettei tunneta tilastoja. Helsingin Sanomat 25.3.2016. Pertti Töttö (2012) Paljonko on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa. Tampere: Vastapaino.