Hgin työväenopisto 23.9.2008 FM Jussi Tuovinen
Mitä ovat ajattelu ja tietoisuus? Mikä niiden suhde on? Kenellä on tietoisuus/tietoisuutta? Mistä tietoisuus alkaa? Voiko tietoisuutta tehdä? Voiko tietoisuutta mitata? Mikä on tietoisuuden merkitys? Onko tietoisuus ihmisyyden mitta? Mikä on etiikan ja tietoisuuden suhde?
Ajattelu on henkinen prosessi, jonka avulla olio voi hahmottaa todellisuutta ja pyrkiä tehokkaammin tavoitteisiinsa. Se on informaation käsittelemistä, jossa aineksina käytetään havaintoja ja muistia. Sen avulla muodostamme käsitteitä, ratkomme ongelmia, päättelemme asioita ja teemme päätöksiä. Ihmisen kehittynyt ajattelu erottaa ihmisen selvimmin muista eläimistä.
Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään. Tietoisuuteen kuuluu sellaisia ominaisuuksia kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistivuus, äly sekä kyky hahmottaa itsen ja ympäristön välisiä suhteita.
Voiko ajattelua olla ilman tietoisuutta? Entä tietoisuutta ilman ajattelua? Määritelmäkysymys Ajattelu on prosessuaalista toimintaa, tietoisuus lokalisoitunut (?) kokonaisuus TÄSSÄ tarkastelussa ajattelu on tietoista tiedonkäsittelyä ja edellyttää siten tietoisuutta. Tiedonkäsittely ilman tietoisuutta ei tarkastelussani ole ajattelua.
Tieteessä tietoisuutta tutkitaan muun muassa psykologian ( mielitutkimuksen ), kognitiotieteen ( tietoisuustutkimuksen ) ja neurotieteiden ( aivotutkimuksen ) aloilla. Kysymystä tietoisuudesta on käsitelty myös fysiikassa ja filosofiassa, jossa se liittyy mielenfilosofiaan. Arkikielessä tietoisuus viittaa usein tajuntaan: siihen, että yksilö on hereillä ja reagoi aistiärsykkeisiin. Tällöin se erottuu esimerkiksi unitilasta ja koomasta.
Ymmärrys tietoisuudesta voi mahdollistaa erilaisten eettisten kysymysten käsittelyn. Tällaisia kysymyksiä ovat mm.: Kuinka vakavasti sairaiden tai vammautuneiden ihmisten tietoisuuteen tulisi suhtautua? Missä määrin muut eläimet kuin ihmiset ovat tietoisia? Missä vaiheessa sikiönkehitystä tietoisuus saa alkunsa? Voivatko koneet saavuttaa tietoisuutta? Nämä kysymykset liittyvät toisten olentojen eettiseen kohteluun, olivat kyseessä sitten eläimet (kysymys eläinten oikeuksista), sikiöt (kysymys abortista) tai koneet.
Ihmisellä Apinalla Oravalla Harakalla Sammakolla Kärpäsellä Kuusella Tietokoneella Robotilla
Sidottu tietoisuuteen? Tietoisuus itsestä? Fysikaalisiin aistimuksiin, esim. kipu? Fyysinen/henkinen kärsimys? Kommunikaatiokuilu Onko ratkaisevaa? Voimmeko ulottaa muihin lajeihin tai olentoihin omia eettisiä normejamme? Mitä muuta voimme?
Yläluokka Vapaat Valkoiset Varakkaat Miehet Naiset, lapset Muun väriset ihmiset Ihmisen kaltaiset eläimet Söpöt pörröiset eläimet Muut eläimet..? Kasvit?? Elämä sinänsä..?? Koneet???
Tietoisuuden synty ja kehitys Mistä alkaa? Miten mitataan? Kehittyykö tasaisesti vai hyppäyksittäin? Mihin raja vedetään? Pitäisikö vetää? Voidaanko tuottaa keinotekoisesti? Luojan vastuu
Sana tekoäly tarkoittaa sellaisia tietokoneen toimintoja, jotka jäljittelevät ihmiselle tyypillisiä älykkyyttä vaativia toimintoja. Tekoälystä puhutaan keinotekoisen olennon osoittamana älynä. Yleensä sen oletetaan olevan tietokoneohjelma, joka pyrkii suorittamaan ihmismäistä ajattelua (laskennallinen lähestymistapa). Tekoälyn määritelmä on varsin kiistelty, koska älykkyyttä itsessään on vaikea määritellä.
Turingin testi eli Turingin koe on Alan Turingin 1950 esittämä tapa kysymyksen "voivatko koneet ajatella?" ratkaisuun. Koe on tarkoitettu mittaamaan tekoälyn ihmismäisyyttä asettamalla se keskustelemaan kokeen tarkkailijana toimivan ihmisen kanssa. Ajatuksena on, että tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista, eli tarkkailija ei osaa sanoa, onko keskustelukumppani ihminen vai kone. Alan Turing kuvasi tekoälytestin 1950 ilmestyneessä julkaisussaan Computing machinery and intelligence. Testiä alettiin myöhemmin kutsua hänen mukaansa. Siitä on tullut tekoälytutkimuksen klassikko, ja käsite on hyvin tuttu myös suurelle yleisölle.
1. Teologinen 2. Moraalinen 3. Matemaattinen 4. Tietoisuusargumentti 5. Rajoitusargumentti 6. Lady Lovelace vastalause 7. Hermojärjestelmän jatkuvuus 8. Vapaa tahto 9. Yliaistinen havaitseminen
Teologinen vastalause: Tämän mukaan ajattelu liittyy ihmisen kuolemattomaan sieluun, eikä siten ole mahdollista eläimille saati koneille. Vastalause on epätieteellinen, mutta Turing huomauttaa kuitenkin, ettei kaikkivoivalle jumalalle varmastikaan olisi mahdotonta antaa sielua koneellekin, jos tämä niin haluaisi.
"Päät painettuina hiekkaan" -vastalause: "Seuraukset koneiden ajattelukyvystä olisivat kammottavia. Toivokaamme etteivät ne pysty siihen." Kysymyksessä on argumentum ad consequentiam, seurauksiin vetoava argumentaatiovirhe; asian epätoivottavuus ei estä sen olemassaolon mahdollisuutta.
Matemaattinen vastalause: Tämä käyttää matemaattisia teorioita, kuten Gödelin epätäydellisyysteoreemaa, osoittaen rajoitukset sille, millaisiin kysymyksiin looginen tietokonejärjestelmä voi vastata. Turing katsoo ihmistenkin olevan usein väärässä, joten koneen mahdollisuus väärin vastaamiseen ei haittaa.
Tietoisuusargumentti: Tämä professori Geoffrey Jeffersonin 1949 esittämä perustelu väittää, että "vasta kun kone voi kirjoittaa sonetin tai säveltää konsertin tuntemiensa ajatusten ja tunteiden pohjalta, eikä sattuman kautta, voidaan konetta pitää aivojen vertaisena". Turing vastaa, ettei meillä itse asiassa ole varmaa tapaa tietää, tunteeko yksikään olento itseämme lukuun ottamatta tunteita, emmekä siis voi hyväksyä tällaista vastalausetta.
Erinäisten rajoitusten argumentit: Usein esitetään vastalauseita, joiden mukaan kone ei koskaan pystyisi johonkin tiettyyn asiaan, kuten tunteisiin, huumorintajuun, uusien asioiden oppimiseen tms. Turing ei pidä näitä vastalauseita perusteltuina, ja huomauttaa koneiden silminnähtävien rajoitusten olevan seurausta tuonaikaisesta hyvin vähäisestä tallennuskapasiteetista ja konetehosta, eikä jostain ylittämättömästä esteestä.
Lady Lovelace -vastalause: Tämän kuuluisan vastalauseen mukaan koneet eivät kykene omaperäisyyteen. Soveltaen se toteaa, ettei tietokone voi tehdä mitään oikeasti uutta. Toteamuksen alkuperäinen esittäjä on Ada Lovelace, jonka mukaan koneelta puuttuu kyky itsenäiseen oppimiseen. Turing esittää vastineessaan, että Lady Lovelacen oletukseen on vaikuttanut teknisen kehityksen silloinen taso, ja että uudemman tieteellisen tiedon perusteella on ilmeistä, että aivoilla ja tietokoneilla on paljon yhteistä.
Hermojärjestelmän jatkuvuus (tiedonkäsittely) -vastalause: Kone käsittelee tietoa merkki kerrallaan, ihminen holistisesti. On esitetty, ettei erillisten tilojen pohjalta toimiva kone voi jäljitellä hermojärjestelmää; matkimispelissä tämä ei kuitenkaan aiheuta ongelmaa. (Viimeaikainen kehitys rinnakkaislaskennan ja sumean logiikan tukimuksessa on lähentänyt tällaisen koneen toimintaa ihmisen hermojärjestelmään tapaan.)
Vapaamuotoinen käyttäytyminen (vapaa tahto): Vastalauseessa esitetään, että määrättyjen sääntöjen mukaan toimiva järjestelmä on ennustettavissa eikä siten aidosti älykäs. Turing vastaa, ettei jokaista tilannetta varten erikseen määriteltyjä sääntöjä tulisi sekoittaa ohjeluontoisiin yleisiin toimintatapoihin, ja että sääntöjen ollessa riittävän löyhästi määriteltyjä (vrt. ihminen) olisi koneen käytöksen ennustaminen hyvin vaikeaa.
Yliaistinen havaitseminen: Tässä kohdassa Turing vaikuttaa väittävän, että olisi olemassa todisteita (näennäistieteellisestä) "yliaistillisesta havaitsemisesta". Esittelemänsä testin suhteen hän kuitenkin toteaa, ettei tällainen "telepatia" pääsisi vaikuttamaan tuloksiin, mikäli testiolosuhteet järjestetään oikein.
Usein esitetty kritiikki Turingin testiä kohtaan toteaa, että se, vaikkakin mielenkiintoinen, ei ole käyttökelpoinen määrittelemään koneen älykkyyttä tai ajattelua, sillä testin läpäisevä kone voi kyllä matkia ihmisen keskustelukäyttäytymistä, mutta olla silti vailla älykkyyttä, seuraten vain nokkelasti määriteltyjä sääntöjä. Tekoälytutkimuksessa tähän vastataan joskus, ettemme voi tietää, seuraavatko ihmisetkin tällaisia sääntöjä.
Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär (10. joulukuuta 1815 27. marraskuuta 1852) tunnetaan henkilönä, joka kirjoitti kuvauksen Charles Babbagen varhaisesta mekaanisesta yleistietokoneesta eli analyyttisestä koneesta. Ada Lovelacea pidetään yleisesti kaikkien aikojen ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana. Hän oli runoilija lordi Byronin tytär. Analyyttinen kone ei pysty tekemään mitään omaperäistä. Se voi tehdä vain mitä me käskemme sen tehdä.
Lovelacen testi on tietojenkäsittelytieteilijä Selmer Bringsjordin kehittämä testi, joka liittyy keinotekoisten agenttien omaperäisen luovuuden määrittämiseen. Testin mukaan keinotekoinen agentti on omaperäisesti luova, jos agentin tekijä ei pysty selittämään, kuinka agentti tuotti tulosteensa. Bringsjordin mukaan Lovelacen testi on tekoälytutkimuksessa perinteisesti käytettyä Turingin testiä parempi, koska Turingin testi houkuttelee kehittämään järjestelmiä, jotka ainoastaan vaikuttavat älykkäiltä.
Kiinalaisia merkkejä sisään ja ulos, sisällä kiinaa osaamaton henkilö sääntökirjan kanssa. Ulkopuolelta vaikuttaa, että huoneessa on kiinaa ymmärtävä henkilö tai että huone ymmärtää kiinaa. Sisällä oleva henkilö ei kuitenkaan ymmärrä kiinaa. Ongelmia: Kuka on laatinut sääntökirjan? Ymmärtääkö sääntökirja tai sen tekijä kiinaa??
Laajemmassa muodossaan argumentti väittää, että syntaksista ei voisi johtaa semantiikkaa. Searlen mukaan semantiikka (symbolien merkitykset) on riippumaton syntaksista (symbolien mekaanisista käsittelysäännöistä). Tietokone kykenee Searlen mukaan ainoastaan syntaksiin eikä lainkaan semantiikkaan, mitä kiinalainen huone kansantajuisesti pyrkii havainnollistamaan. Searle on kehittänyt biologiseksi naturalismiksi kutsumansa ajatusrakennelman, jonka mukaan merkityksiä voisi syntyä vain neurobiologisissa prosesseissa.
Miten symbolit tai merkit ylipäätään voivat viitata johonkin ulkopuoliseen? Mistä merkitykset syntyvät? Ymmärtämisen kriteerit Merkkien tulkinta Kieli ja kommunikaatio Voiko olla mieltä ilman kieltä? Entä kieltä ilman mieltä? => semiotiikka
Semiotiikka (kreik. sēmeiōtikē [tekhnē'], merkitsemistaito) eli merkkioppi on filosofinen suuntaus, joka tutkii merkkien, kuten sanojen semantiikkaa eli merkkien merkitystä. Tieteenala, joka analysoi merkkejä ja tutkii merkkijärjestelmien toimintaa. Inspiroitunut kielitieteestä, mutta sitä laajempi, jaetaan joskus syntaktiikkaan (vrt. syntaksi), semantiikkaan ja pragmatiikkaan (Charles Morris)
Merkki on periaatteessa mikä tahansa, mikä edustaa tai tuo mieleen jotain muuta itsensä lisäksi (lat. aliquid stat pro aliquo, joku jonkin puolesta). Mikä tahansa asia tai olio voi olla merkki, mutta sen ei tarvitse olla (potentiaalisuus aktuaalisuus). Merkkejä ovat mm. ajatukset, eleet, ilmeet, kielelliset ilmaukset, sosiaaliset viestit, kulttuurisiset artifaktit jne.
Koska ajatukset, kielelliset ilmaukset jne. luonnostaan kohdistuvat johonkin itsensä ulkopuolelle, ne ovat automaattisesti merkkejä. Siten ei-semioottinen ajattelu, kieli, viestintä ym. ei edes määritelmällisesti ole mahdollista => "semioottinen imperialismi". Kritiikki: "Kaiken selittäjä ei selitä mitään". Sikäli väärin, että semiotiikka selittää juuri mainittujen suhteiden toiminnan merkkirelaatioiden kautta.
Historiallinen jako: 1. "Mannermainen semiotiikka" Ferdinand de Saussure (1857-1913) - kielitiede, strukturalismi, 2-osainen merkki (merkitsijä/merkitty) 2. "Amerikkalainen semiotiikka" Charles Sanders Peirce (1839-1914) - filosofia, pragmatismi, 3-osainen merkki (merkki objekti interpretantti)
Toiminnallinen hierarkia; Thomas A. Sebeok (1920-2001): Yleinen semiotiikka Biosemiotiikka (Kognitiivinen semiotiikka) Eläin (zoo-) semiotiikka Antroposemiotiikka (ihminen) Psykosemiotiikka Sosiosemiotiikka Kieli-, kulttuuri-, viestintä- ym. semiotiikka
Yleisen semiotiikan osa, joka kognitiotieteen, semiotiikan ja eräiden muiden lähitieteiden (esim. neurotiede, filosofia, kielitiede, psykologia ja sosiologia) käsitteistöjen avulla tutkii ihmisten ja muiden eläinten (koneiden?) kognitiivisia toimintoja ja pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi ne toimivat siten kuin toimivat.
Semiotiikan ala, jossa otetaan huomioon evoluutioprosessin kaikki tasot; semioosin tasot, tasojen muodostuminen ja suhteet toisiinsa, eliölajien kehitys, yksilökehitys, sosiaalisen, kielellisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen kehitys sekä myös metasemioottinen teorianmuodostus. Olennaista muutos ja muutoksen prosessuaalisuus.
Lähtökohtana olemisen kolme kategoriaa: ensiys (firstness), toiseus (secondeness) ja kolmannuus (thirdness). 1. Ensiys = oleminen sellaisenaan ilman suhdetta mihinkään muuhun. 2. Toiseus = kahden elementin suhde toisiinsa. 3. Kolmannuus = kahden elementin suhde toisiinsa suhteessa johonkin kolmanteen.
Merkkinä oleminen eli merkkiys ei ole niinkään yksittäinen entiteetti vaan dynaaminen ja välittävä suhde kolmen position välillä. Merkki koostuu aina kolmesta osasta: merkki itse eli representamen, objekti (kohde) ja interpretantti (tulkitsin). Semiotiikka on universaalia eli mikä tahansa voi toimia merkkinä.
Samankaltaisuus jonkin tekijän suhteen, ei välttämättä visuaalinen yhteys Liittyy kognitiivisessa kielitieteessä suosituksi tulleeseen metaforisuuteen eli näkemykseen että kieli ja ajattelu kehittyvät samankaltaisuuden avulla yhdeltä alueelta toiselle, yleensä noudattaen bottom-up suuntaa eli konkreettisesta kohti abstraktia, yksinkertaisesta kohti kompleksista ja ihmisen kokoisesta kohti suurempaa tai pienempää (Protagoras: Homo Mensura)
Metafora (muinaiskreikaksi μεταφορά, kuljettaa yli ) on kielikuva eli trooppi, jossa kahta toisiinsa liittymättöntä sanaa verrataan ilman kuin-sanaa. Metaforassa tapahtuu merkityssiirtymä, jonka johdosta se eroaa kirjaimellisesta kielestä. Metaforia ja muita kielenkäytön muotoja tutkivat ja pyrkivät selittämään kielitiede, retoriikka ja kielifilosofia. Myös neuropsykologiassa on tutkittu, kuinka metaforien ymmärtäminen eroaa aivotasolla kirjaimellisen kielen ymmärtämisestä.
Kielitieteilijä George Lakoff on tutkinut metaforien merkitystä käsitemaailmallemme. Yhdessä Mark Johnsonin kanssa Lakoff julkaisi vuonna 1980 kirjan Metaphors We Live By. Lakoffin mukaan koko kielemme rakentuu monien metaforien varaan. Esimerkiksi suunnat liittyvät käsitemaailmassamme myös mielialaan sekä hyvään. Elämä koetaan käsitteellisesti matkana; siksi kieli tulvii ilmaisuja, joissa "olemme päässeet pitkälle" tai "tuntui, että halusin pysähtyä ja miettiä elämäni suuntaa". Koko ajattelu on siis organisoitunut joidenkin tärkeiden ja perustavien metaforien kautta.
Metafora on luomisen työkalu, jonka Jumala unohti maan päälle Metafora ei ole konkreettinen ilmaisu: metaforaa ei voi lukea kirjaimellisesti, vaan kuvitteellisella tasolla. Se mahdollistaa äärettömästi uutta luovan ilmaisun, mutta on helposti myös vaikeatajuista. Metafora voi verrata seikkoja hillitysti ja kahden asian väliltä kaltaisuutta löytäen. Metafora voi toisaalta mielivaltaisesti yhdistää mitä etäisempiä seikkoja, ja lukijan tehtäväksi jää kuvitella niiden välinen yhteys.
Yhteys, joka muodostuu jonkin konkreettisen yhteenkuuluvuuden tai suhteen kautta (indeksi osoitin, vrt. engl. index finger = etusormi) Liittyy retoriikasta lainattuihin metonyymisyyden ja synekdokeen käsitteisiin
Sanan korvaaminen toisella, joka kuvaa jotain läheisesti siihen liittyvää tai sen osaa. esim. Valkoinen talo = Yhdysvaltain hallitus Metonymia on merkitysten vaihtoa ilman muodonmuutosta, kuten tapahtuu metaforassa.
Metonymia on konkreettinen ja helppotajuinen ilmaisu. Voidaan lukea kirjaimellisesti ja samalla huomata, että ilmaisu tarkoittaa enemmän kuin mitä se kirjaimellisesti sanoo. Metonyminen periaate on laajempi kuin yksittäisten metonymisten kuvien käyttö. Lähes kaikki konkreettinen kuvaus perustuu metonymiseen periaatteeseen, jossa yksityiskohdista voi tunnistaa laajemman kokonaisuuden.
Osaa tarkoittavalla sanalla viitataan suurempaan kokonaisuuteen Kokonaisuutta tarkoittavalla sanalla viitataan sen osaan Yleisemmällä käsitteellä viitataan erityisempään Erityisemmällä käsitteellä viitataan yleisempään Ainetta tarkoittavalla sanalla viitataan siitä tehtyyn esineeseen
On metonymian alalaji eli kuva, jossa osasta voi aavistaa kokonaisuuden (Teletopelius) Metonymian ja synekdokeen käsitteet siis jossain määrin sekavia ja osin päällekkäisiä, molemmille kuitenkin yhteistä indeksisyys eli merkityksenmuodostuksesta riippumaton (eiarbitraarinen) yhteys
Symboli on asia, joka edustaa jotakin toista asiaa siten, että niiden välillä on vain sopimuksenvarainen yhteys. Esimerkiksi lippu voi edustaa tiettyä valtiota. Sana tulee kreikan kielen sanasta symbolon (sopimus, tunnus; sanaosat syn adverbi: yhteen ja ballein verbi: heittää, liittää) ja tarkoittaa merkkiä, tunnusmerkkiä, tunnuskuvaa tai vertauskuvaa.
Käsitetään usein merkin synonyymiksi, mutta semiotiikan näkökulmasta siis vain yksi merkkien objektisuhteen kolmesta perustyypistä ikonin ja indeksin ohella. Muita merkkityyppejä mm. merkki itsessään (qualisign, sinsign, legisign), merkin ja tulkinnan välistä suhdetta kuvaavat reema, Lause ja argumentti sekä merkin, objektin ja interpretantin merkkirelaation sisäiset ja ulkoiset aspektit.
Retoriikan puolella ei suoraa vastinetta. Ironiaa joskus ehdotettu, sillä siihen liittyy merkityksen kääntö sopimuksella, jonka perusteet ovat ironisen ilmauksen ulkopuolella. Toisin sanoen ironiaa ei voi ymmärtää pelkän ilmauksen perusteella. Toisaalta ironia on vain eräs tapa muuttaa merkitystä, muita esim. liioittelu (hyperbola), vähättely, antiteesi, eufemismi jne. Yhtenäistä sopimuksenvaraista merkityksen muutostrooppia eli kielikuvaa ei ole kehitetty.
1. Välitön (immediate) objekti: Objekti tietyn merkkirelaation sisällä tietyn merkin ja tulkinnan välittämänä (esim. em. koira, jonka näen tai josta keskustelen). 2. Dynaaminen (dynamical) objekti: Objekti sellaisena kun se on merkkirelaation ulkopuolella (esim. tietty koira olemassaolevana eläimenä). Välitön objekti tuo esiin osan dynaamisesta ja se on aina olemassa kun merkkirelaatiokin on, mutta ei välttämättä dynaamista objektia (esim. fiktiiviset objektit ensimmäisen kerran mainittuina. Toisaalta fiktiivisille objekteillekin kehittyy dynaaminen aspekti kun niihin viitataan toistamiseen).
Peircen omaperäisin ja moniulotteisin käsite, samalla hänen semiotiikkansa "ydin". Yhdistää tulkinnan, tulkitsijan ja yleisemmän tulkintahorisontin. Jakautuu moniin aspekteihin: A. Aspektit merkin näkökulmasta: 1. Välitön: Tulkkiutuvuus eli potentiaalisuus tulla tulkituksi (ensiys). 2. Dynaaminen: Merkin aktuaalinen vaikutus tulkitsijaan (toiseus). 3. Lopullinen (final): Tulkintatulos, jota kohti dynaamiset interpretantit haketuvat tai vaikutus, jonka merkki tuottaisi jos voisi vaikuttaa "täydellisesti".
B. Aspektit tulkitsijan näkökulmasta: 1. Emotionaalinen: Merkin synnyttämät reflektoimattomat tunnevaikutelmat, tulkitsijan osuus passiivinen (ensiys). 2. Energeettinen: Vaikutus tai toiminta, joika syntyy merkin vaikutuksesta (toiseus). 3. Looginen: Tietoinen tai älyllinen tulkinta, joka aiheuttaa muutoksen tietoon tai toimintaan (kolmannuus). C. Aspektit sekä merkkkien että tulkitsijan näkökulmasta: 1. Lopullinen looginen (final logical): Yhdistelmä A.3. & B.3., tietoisen ja loogisen päättelyn ohjaama "lopullinen" tulkinta eli tulkkiuma, joka tosin voi muuttua uuden tiedon myötä (esim. tieteelliset teoriat ja "totuudet").
Merkit eivät ole irrallaan toisistaan, vaan kytkeytyvät toisiinsa ketjuiksi ja verkoiksi. Interpretantti on aina samalla myös potentiaalinen merkki valmiina uusille tulkinnoille, toisaalta objektikin voi toimia merkkinä toiselle merkkisuhteelle, joten tuloksena on periaatteessa päättymätön semioottinen verkko, jossa tosin jotkut merkityssuhteet ja tulkinnat saavat enemmän painoarvoa kuin toiset ja muodostavat enemmän tai vähemmän pysyviä tulkkiumia, eräänlaisia paksunnoksia verkossa.
Peircen systeemi universaali, toisaalta tulkitsijan rooli jää suhteellisen vähälle huomiolle. Kaikki tulkinnat periaatteessa mahdollisia; miksi jotkut kuitenkin yleisempiä kuin toiset? Monessa tapauksessa ympäristötekijät sekä merkin luonne sinänsä ohjaavat tulkintoja, mutta silti erittäin merkittävää on tulkintojen kasautuminen ja aiemmista tulkinnoista oppiminen. Peircen pragmatismin idealistinen komponentti johtaa erityisesti lopullisten ja loogisten interpretanttien tapauksessa (vrt. ed.) tiettyyn determinismiin, joka ei ole täysin yhteensopiva myöhempien kognitiivisten ja evolutiivisten päätelmien kanssa.
Jos tulkitsin eli interpretantti jaetaan kahteen pooliin eli itse tulkintaan ja tulkitsijaan kuten Peirce itse asiassa aspektiryhmittelyssään tekee (vrt. ed.), voidaan hänen semioottinen kolmionsa täydentää nelikärkiseksi tetraedriksi (eli lyhyesti tetraksi), jonka neljättä kärkeä voidaan kutsua esim. subjektiksi, joka toisaalta asettuu perinteisessä kielenkäytössä binäärisuhteeseen objektin kanssa, toisaalta korostaa suhteen tietoisuutta ja "minuutta" konstituoivaa merkitystä. Semioottisen tetra on heuristinen apuneuvo, jonka jakamisessa komponentteihinsa voidaan korostaa merkkirelaation eri elementtejä.
Semioottisen tetran osat (pohjautuu osin Jörgen Dines Johansenin teoksessaan Dialogical Semiosis (1993) esittämään semioottisen pyramidin malliin ja John Deelyn teoksessaan The Human Use of Signs (1994) siitä esittämään tulkintaan): Neljä kärkeä: Merkki (M) Objekti (O) Interpretantti (I) Subjekti (S)
Kuusi särmää: 1. Merkitsevä särmä (miten merkki esittää tai edustaa kohdetta) 2. Määrittävä särmä (miten merkin tulkinta määräytyy) 3. Intentionaalinen särmä (mikä suhde merkillä on tulkitsijalle) 4. Informatiivinen särmä (mitä tulkinta kertoo kohteesta) 5. Kokemuksellinen särmä (miten tulkitsija kokee kohteen) 6. Tulkinnallinen särmä (miten tulkitsija tulkitsee)
Neljä tasoa: 1. MOI: Proposition taso (merkin merkitys sinänsä) 2. MIS: Konvention taso (tulkitsijan tulkintahorisontti) 3. MOS: Representaation taso (mitä merkki edustaa tulkitsijalle) 4. OIS: Informaation taso (mitä merkki kertoo tulkitsijalle)
Kokonaisuutena mallin tavoitteena on kuvata merkityksen muodostumisprosessia subjektiivista tietoisuutta konstituoivana ja uusintavana prosessina. Tietoisuus ei synny ilman merkityksiä ja tulkintoja, mutta toisaalta ne eivät muodostu neutraalissa tilassa vaan suhteessa subjektin tulkintahorisonttiin, jota ne samalla kuitenkin jatkuvasti muokkaavat.
Kognitiivisen semioosin merkkirelaatio muodostuu kunkin subjektin tietoisuuden sisällä, toisaalta jokaisen kärkensä kautta se on yhteydessä tietoisuuden ulkopuolisiin entiteetteihin: 1. Merkki siihen konkreettiseen tai konventionaaliseen olioon, joka merkkiä kantaa. 2. Objektin merkkirelaation sisäinen välitön aspekti ulkopuoliseen dynaamiseen. 3. Interpretantin välitön aspekti sosiaalisesti muotoutuneeseen tulkintahorisonttiin. 4. Tietoinen subjekti itse ympäröivään maailmaansa.
Yritys muodostaa malli, jolla lähestyä tietoisuuden perusongelmaa eli mitä mentaaliset ilmiöt ovat ja mikä niiden suhde fysikaaliseen maailmaan on. Tietoisuus muodostuu tulkituista ja koetuista merkityksistä. Jatkossa tavoitteena testata miten mallia voi soveltaa ihmisen yksilöllisen ja yhteisöllisen toiminnan kuvaamiseen ja analysointiin.