Seniorit vapaaehtoisina Suuret ikäluokat mahdollisuutena Vavero-hankkeen loppuseminaari 3.11.2010 Aulikki Kananoja Kuntokallio-säätiön hallituksen puheenjohtaja IKÄÄNTYVÄT IHMISET YHTEISKUNNAN JATKUVUUDEN VAHVISTAJINA Tervetuloa tähän ikääntyneiden vapaaehtoistoimintaa tutkineen ja kehittäneen Vavero-hankkeen loppuseminaariin. Ilahduttavaa, että olemme saaneet tänne sekä vapaaehtoistoiminnan että sen kehittämisen kannalta tärkeän ja suuren osanottajajoukon. Ikäinstituutti on Kuntokallio-säätiön ylläpitämä tutkimus- ja kehittämislaitos, jonka juuret ovat ikääntymiseen liittyvän vireyden ja liikuntaharrastuksen kehittämisessä. Vähin erin siitä on muodostunut ikääntymiskysymyksiin laaja-alaisesti suuntautuva tutkimus-ja kehittämisyksikkö, jonka yhteistyöverkostot ovat monipuoliset ja tiedontuotanto vahvasti käytännön toimintaa palvelevaa. Rahoituksen turvaa pääosin Raha-automaattiyhdistys, mutta mukana on projektikohtaisesti myös valtion, kuntien ja muutakin tukea. Ikääntymisen asiantuntijat tulevat tässä seminaarissa valottamaan päivän teemaa monista näkökulmista. Ikäinstituutin edustajat puolestaan raportoivat erityisesti nyt esillä olevan hankkeen kokemuksia ja kertovat sen tuottamasta tiedosta. Pyrin tässä avauspuheenvuorossa tarkastelemaan kysymystä hieman yleisemmällä tasolla ja vähän henkilökohtaisen kokemuksenkin perusteella. Me ihmiset olemme erilaisia elämänhistorialtamme, elämänkokemukseltamme, mielenkiinnon kohteiltamme sekä voimiltamme ja rajoituksiltamme. Yleinen käsitys on, että ikääntymisen myötä ihmisten persoonalliset piirteet ja niihin kuuluvat positiiviset ja kielteiset ominaisuudet vielä korostuvat. Niinpä myös vapaaehtoisuuteen liittyvät asenteet, tavoitteet ja edellytykset muodostavat ikäihmisten piirissä laajan kirjon aina suuresta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta vähäisempään mielenkiintoon ja yhdentekevään asenteeseen. 1
Kun vapaaehtoistoiminnan keskeinen lähtökohta on vapaaehtoisuus eli toimijan oma intressi ja halu olla mukana, on tärkeätä että vapaaehtoisesta toiminnasta ei muodostu sosiaalisen paineen aiheuttama rasite tai niin vaativa velvollisuus, että toiminta ei anna tekijälleen tyydytystä, iloa ja hyvää mieltä. Usein puhutaan vapaaehtoisesta toiminnasta julkisen toiminnan täydentäjänä. Mielestäni tämä ei ole suotava asetelma. Vapaaehtoinen toiminta tulisi nähdä omana itsenäisenä toimintamuotonaan, joka ei ole jonkin toisen täydentäjä. Se on omasta voimastaan ja intressistään lähtevä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen instituutio. Tosiasiassa vapaaehtoinen auttaminen on juuriltaan vanhempaa perua kuin julkisten organisaatioiden lakisääteinen toiminta. Nykyinen yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia vain vapaaehtoisen auttamishalun varassa. Tänä päivänä näemme, että yhteisin verovaroin toteutuva lakisääteinen hyvinvointipolitiikka on yhteisen vastuun kantamisen kivijalka. Samalla on tärkeä nähdä, että yhteiskunnassa on myös toisenlaista yhteisen vastuun potentiaalia, joka nousee ihmisten omasta tahdosta ja omasta voimasta. Jos lähdemme kahden erilaisen yhteisen vastuun instituution ajatuksesta, on olennaista rakentaa sellaisia yhteiskunnallisia kanavia, joita käyttäen vapaaehtoinen toiminta löytää soveltuvia areenoita omalle energialleen. Monet näistä areenoista ovat joko julkisen palvelun osia taikka sen lähialueita. Näin saadaan erilaiset lähestymistavat toisiaan arvostavaan keskinäiseen vuoropuheluun. Vaikka kaikki ikääntyvät - esimerkiksi eläkkeelle jääneet hyväkuntoiset kansalaiset - eivät osallistu vapaaehtoiseen toimintaan, on yhteiskunnallisesti tärkeätä nostaa näkyviin sitä kansalaisten ryhmää, jonka panos erilaisilla vapaaehtoisen toiminnan areenoilla on mittava. Julkinen keskustelu vanhenemisesta ja vanhuudesta keskittyy tänä päivänä miltei kokonaan ikääntymisestä aiheutuvaan hoivan tarpeen kasvamiseen ja taloudelliseen rasitukseen. Ikääntyminen nähdään mieluummin yhteiskunnallisena uhkana kuin pitkäjänteisen hyvinvointipolitiikan ja tavoitteellisen sosiaali- ja terveystyön tuloksena. Ikääntymisen merkitys kulttuurin jatkuvuutta turvaavana pitkän muistin varmistajana ja yhteiskuntakehityksen historiallisen perspektiivin ylläpitäjänä ei nouse esiin julkisessa keskustelussa. Tällöin myös ikääntymiseen liittyvä sosiaalinen pääoma ja kokemuksen tuoma näkökulma jäävät 2
yhteiskunnassa hyödyntämättä. Tämä voi vaikuttaa myös ikäihmisten omaan kuvaan itsestään. On aika kääntää keskustelun suuntaa Vaikka olemme koolla ikäihmisiä koskevan hankkeen ympärillä, haluan ottaa vauhtia ikähaitarin toisesta päästä. Lapsuutta ja lapsen kehitystä tuntevat asiantuntijat ovat todenneet, että ihminen kurottaa jo ensimmäisistä hetkistään lähtien kohti toista ihmistä. Vauvan ja huoltapitävän aikuisen suhde on ihmisen kasvun ja kehityksen tärkeä kivijalka. Kasvamme ihmisiksi ja toimimme ihmisinä suhteessa toisiin ihmisiin, läheisiin yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Samaa tarkoittanevat filosofit todetessaan, että ihminen on "sosiaalinen eläin". On siis luonnollista ja ihmiselle ominaista, että hän toteuttaa itseään suhteessa muihin ihmisiin ja läheisiin yhteisöihin, monissa asioissa suhteessa koko yhteiskuntaan. Tämä ei sulje pois sitä, että me ihmiset olemme sosiaalisuuden asteeltamme erilaisia. Jotkut viihtyvät yksikseen eivätkä kaikki ikäihmiset suinkaan tule hyvin toimeen toisten ihmisten kanssa. Olennaista on ihmisenä elämisen kytkeytyminen sosiaaliseen ympäristöön ja sen suhteisiin, ei persoonallisuuden sosiaalisuus tai epäsosiaalisuus. Kun ihmiset jäävät eläkkeelle eli siirtyvät pois heille keskeisestä ihmisympäristöstä, ei tarve sosiaalisiin suhteisiin useinkaan katoa tai vähene samalla ratkaisulla. Sen sijaan sosiaalisten suhteiden kartta muuttuu. Joillekin eläkkeelle jääminen on vaikea ja epätoivottu tapahtuma, joka aktivoi välittömästi etsimään uusia sosiaalisia suhteita ja kanavia omalle toimintavoimalleen. Joillekin se on kauan odotettu muutos, joka antaa mahdollisuuden hengähtää pitkän työuran jälkeen ja varmistaa aikaa itselleen. Jossakin vaiheessa saattaa kurkottaminen ihmisyhteisön piiriin kuitenkin palata. Haetaan uusia sosiaalisia ympäristöjä omien tavoitteiden ja tärkeinä pidettyjen asioiden toteuttamiseen taikka haetaan uudenlaisia ihmissuhteita uusissa ympäristöissä. Tiedämme kokemuksesta ja tämänkin hankkeen perusteella, että näin syntyy mittaamattoman suuri inhimillisen energian määrä yhteiseksi hyväksi. Tämän energian kuvaamiseen - puhumattakaan sen mittaamisesta - ei meillä vielä ole toimivia välineitä. Taloudelliset mittausvälineet eivät 3
sovellu sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen energian kuvaamiseen. Tässä on kunnianhimoisille yhteiskuntatieteilijöille haastava työmaa: miten kuvata sellaista energiaa ja yhteisöllistä vaikutusta, joka ei asetu numeroin ja ylipäänsä määrällisin mittarein kuvattavaksi. Toinen ihmiselle ominainen piirre on itsensä toteuttaminen toiminnan avulla: ihminen on toimiva olento. Onkin sanottu, että yksi hyvän toimintakyvyn keskeinen edellytys on tasapaino aktiivisuuden kokemusten ja passiivisuuden kokemusten välillä. Kaipaamme sekä fyysistä että psyykkistä aktiviteettia - kuka enemmän, kuka vähemmän. Kaikki vapaaehtoinen toiminta ei toteudu välittömästi toisten ihmisten kanssa, vaan enemmän suhteessa asioihin. Joku saattaa hyödyntää entistä kokemustaan järjestöjen hallituksissa tai muutoin antaa asiantuntemustaan vapaaehtoisen toiminnan käyttöön. Sekin on kuitenkin toimintaa, jossa kokemus ja energia on aktiivisessa käytössä. Vaikka ansiotyön ja eläkkeellä olon virallinen raja on monissa tapauksissa jyrkkä, yhdessä yössä tapahtuva muutos, eivät suuret muutokset ihmisten mielessä yleensä tapahdu "yhdessä yössä". Ihmisen mieli ei kulje lakipykälien mukaan, vaan tottuu elämänmuutoksiin vähitellen, askel kerrallaan. Psykiatrit toteavat, että ihmisen psyyke on hidas, se kulkee aina tapahtuneiden tosiasioiden perässä. Vapaaehtoisen toiminnan näkökulmasta tämä on suotava asia, koska mielen hitaus luo vähittäisen siirtymävaiheen ikääntyvän ihmisen elämään. Tuossa vaiheessa voi oman tahtinsa ja oman voimansa mukaan toimia vapaaehtoisena, jolloin irrottautuminen edellisestä elämänvaiheesta saa tapahtua toiminnan avulla. Samalla entinen kokemus tai uusi kiinnostus saa aikaa hakea soveltuvaa toteutusmuotoa. On eräs ulottuvuus, josta ikääntymisen yhteydessä keskustellaan niukasti ja jolla voi olla yhteys myös vapaaehtoiseen toimintaan. Se on ikäihmisten tunne-elämä. Kun työn antamat kokemukset jäävät pois, kun lapsenlapsetkin alkavat olla aikuisiässä, kun parisuhde on jo vakiintunut tai puoliso siirtynyt manan majoille, saa tunne-elämä entistä vähemmän ravintoa ja virikkeitä. Seurauksena saattaa olla tunne-elämää virkistävien kokemusten väheneminen ja sen myötä tunne-elämän kapeutuminen. Osalle meistä riittävät television luomat mahdollisuudet eläytymiseen erilaisiin ihmiskohtaloihin, mutta osa varmasti tarvitsee myös todellisen elämän antamia mahdollisuuksia tunneskaalan monenlaisten sävyjen 4
ylläpitämiseen. Tunneulottuvuus on tärkeä sen vuoksi, että tunne-elämä on myös tärkeä energian lähde, joskin myös sen kuluttaja. On hyvä, jos vapaaehtoisen toiminnan kautta ikäihmiset voivat elää myös emotionaalisesti monipuolista elämää. Tältä alueelta tarvitsemme entistä enemmän tietoa ikäihmisten omista kokemuksista. Hyvät osanottajat! On vielä aihetta kiittää Teitä kiinnostuksestanne Vavero-hanketta ja vapaaehtoistoimintaa kohtaan. Toivon, että seminaari antaa teille kiinnostavaa tietoa ja uusia virityksiä vapaaehtoiseen toimintaan. 5