OPISKELIJOIDEN HYVINVOINTI DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN LAHDEN YKSIKÖSSÄ Hannele Orjala Sanna Pekkarinen Opinnäytetyö, syksy 2006 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Lahden yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Terveydenhoitaja (AMK)
TIIVISTELMÄ Hannele Orjala & Sanna Pekkarinen. Opiskelijoiden hyvinvointi Diakoniaammattikorkeakoulun Lahden yksikössä. Lahti, syksy 2006, 119 s., 5 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulun Lahden yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, terveydenhoitaja (AMK). Ammattikorkeakouluissa opiskelevan terveydestä ja siihen liittyvistä erityispiirteistä tiedetään melko vähän. Itsensä hyvinvoivaksi kokeva opiskelija oireilee kuitenkin satunnaisesti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Opiskeluun ajoittuvat elämisen tyylin valinnat liittyvät usein terveyteen, kuten liikunnan harrastus, alkoholin käyttö, stressinhallintakeinot ja sosiaalinen osallistuminen. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin opiskelijan omaa kokemusta hyvinvoinnistaan sekä mielipidettä opiskeluterveydenhuollon palvelujen nykytilasta ja saatavuudesta. Tarkoituksena oli tuottaa valtakunnallisesti vertailukelpoista tietoa. Tutkimusaineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella, joka sisälsi 52 kysymystä ja kaksi avointa kysymystä. Taustamuuttujat kartoitettiin kahdeksalla kysymyksellä. Kyselyyn vastasivat Diakonia-ammattikorkeakoulun (DIAK) Lahden yksikön opiskelijat. Syksyllä 2005 ilmoittautui läsnä olevaksi 226 opiskelijaa. Kyselyhetkellä tavoitettiin 187 opiskelijaa ja vastausprosentiksi saatiin 83 %. Tulosten analysoinnissa käytettiin suoria jakaumia sekä yhteyksien tarkastelussa ristiintaulukointia. Tulokset osoittivat, että suurin osa opiskelijoista koki voivansa hyvin, kuitenkin erilaisia fyysisiä oireita ilmeni viikoittain 16 %:lla. Opiskelijoiden alkoholinkäyttö painottui kuukausittaiseen käyttöön siten, että 18 % ei käyttänyt alkoholia lainkaan ja yli neljäsosa joi itsensä humalaan kuukausittain. Kuntoliikuntaa harrastettiin 2 3 kertaa viikossa ja suosituimmat kuntoilumuodot olivat kävely ja lenkkeily. Keskimäärin viikossa liikuttiin neljä tuntia. Ruokaostoksia tehdessään ravinnon terveellisyyden otti huomioon kolme neljäsosaa opiskelijoista. Opiskeluterveydenhuollon palveluita käytettiin vähän, mutta käyttämiinsä palveluihin opiskelijat olivat tyytyväisiä. Eniten käytettiin terveydenhoitajan palveluita. Kehittämistoiveita opiskelijoilla oli eniten hammashuollon ja yleislääkärin palveluista. Opiskelijoista puolet olisi valmis maksamaan heille suunnatuista terveyspalveluista. Opiskelua ja opiskeluoloja tarkasteltaessa melkein kaikki ilmoittivat valinneensa oikean opiskelu-alan. Kuitenkin ajoittainen motivaation puute aiheutti 32 %:lle poissaoloja. Opiskelijoista hieman alle puolet kävi töissä opintojen ohessa taatakseen toimentulonsa. Yli puolet ilmoitti saavansa taloudellista apua vanhemmiltaan. Tutkimuksesta saatua tietoa voidaan käyttää suunniteltaessa ammattikorkeakouluopiskelijoiden ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Oppilaitos saa tärkeää tietoa opiskelijoiden hyvinvoinnista sekä siitä, vastaavatko oppilaitoksen tarjoamat palvelut opiskelijoiden toiveita. Tuloksien avulla voidaan kehittää opiskelijoiden oloja hyvinvointia tukevaksi. Asiasanat: hyvinvointi, ammattikorkeakoulut, opiskelijat, terveydenhuolto
ABSTRACT Hannele Orjala & Sanna Pekkarinen. The wellbeing of students at the Diaconia University of Applied Sciences, Lahti Unit. Autumn 2006, 119 p., 5 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Lahti Unit, Degree Programme in Diaconal Social Welfare, Health Care and Education, Option in Health Care. The wellbeing of the students of the universities of applied sciences are not well known or even studied. Students in general feel rather well, but they have symptomatic reactions both physically and psychologically. The choices of lifestyle at the time of studying are often health related, such as active sports, use of alcohol and the means of stress control as well as the students` social participation. This study surveyed the feeling of wellbeing of the students. The study also evaluated their opinion of the current state and availability of the student health care services. The research material was gathered with a structured questionnaire that contained 52 questions. The background variables were qualified by eight questions. The questionnaire was given to the students of Diaconia University of Applied Sciences, Lahti Unit. In the autumn of 2005, 226 students were enrolled. 187 questionnaires were returned; hence the reply rate was 83%. For the analysis of the findings standard deviation and cross tabulation were used. The results showed that majority of the students are feeling well. However, some physical symptoms were experienced weekly by 16% of the sample. The use of alcohol was mainly on monthly usage as follows: 18% of the respondents used no alcohol at all and over a quarter of the respondents got drunk on monthly basis. Sports activities took place 2-3 times per week and the most popular sports among students were walking and jogging. Three quarters of the students were concerned about nutritional health issues while doing the average food shopping. Public health services for students were used rather seldom, but students were pleased with the level of services they had used. The most common services used were those of the Public Health Nurse. The most common requirements and needs for improvement were for the dental health care and for the services of the General Practitioners. Half of the respondents were ready to pay for their health services. While considering the conditions of studying, almost all of the students replied they had chosen the right form of studying. However, contemporary lack of motivation caused absence for 32% of the respondents. Slightly less than half of the students are working, in order to secure income. More than half of the respondents claimed additional financial support from their parents and family. The information received from this research can be used for planning preconceived health care for the students of the university of applied sciences. The university of applied sciences receives important information on the wellbeing of the students and of the fact whether the health care services of the university are up to the expectations of the students. The results will also play a role in developing the conditions in such a way as to better support welfare and wellbeing of the students. Key words: wellbeing, university of applied sciences, students, health care
SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 6 2 DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN KOULUTUSOHJELMA JA OPISKELIJAT... 8 3 HYVINVOINTI JA TERVEYS... 9 3.1 Terveys osana hyvinvointia... 9 3.2 Hyvinvoinnin keskeinen sisältö... 13 4 AMMATTIKORKEAKOULUOPISKELIJOIDEN HYVINVOINNIN OSA-ALUEET... 14 4.1 Fyysinen hyvinvointi... 14 4.2 Psyykkinen hyvinvointi... 16 4.3 Sosiaalinen hyvinvointi... 17 4.4 Hengellinen hyvinvointi... 19 5 AMMATTIKORKEAKOULUOPISKELIJOIDEN HYVINVOINTI JA TERVEYSPALVELUT... 21 5.1 Opiskelijoiden terveyspalvelut... 21 5.2 Opiskelijoiden terveyskäyttäytyminen... 24 5.3 Opiskelu ja opiskeluolot... 27 6 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT... 30 7 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 31 7.1 Tutkimuksen menetelmälliset lähtökohdat... 31 7.2 Tutkimusaineiston hankinta ja analysointi... 32
8 TULOKSET... 33 8.1 Taustatiedot... 33 8.2 Hyvinvointi ja terveyskäyttäytyminen... 35 8.3 Opiskelijoiden terveyspalvelut... 38 8.4 Opiskelu ja opiskeluolot... 42 9 POHDINTA... 47 9.1 Tutkimuksen luotettavuus... 47 9.2 Tutkimuksen eettisyys... 50 9.3 Yhteenveto tuloksista... 52 9.4 Jatkotutkimushaasteet... 55 LÄHTEET... 57 LIITTEET... 65 LIITE 1: Kyselykaavake... 65 LIITE 2: Kyselyn saatekirje... 80 LIITE 3: Tutkimuslupa... 81 LIITE 4: Suorat jakaumat prosentteina... 82 LIITE 5: Ristiintaulukoinnit... 104
1 JOHDANTO Suomalainen korkeakoulujärjestelmä on jo kymmenen vuoden ajan tarjonnut työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin sekä tutkimukseen ja taiteellisiin lähtökohtiin perustuvaa korkeakouluopetusta ammattikorkeakouluissa. Kuitenkin ammattikorkeakouluissa opiskelevan hyvinvoinnista ja siihen liittyvistä erityispiirteistä tiedetään melko vähän. Ensimmäisen valtakunnallisen ammattikorkeakouluopiskelijoiden hyvinvointitutkimuksen teki Hanna Erola vuonna 2004 Suomen Ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten Liiton SAMOK ry:n tilauksesta (Erola 2004). Kansanterveyslaki säätelee ammattikorkeakoulujen opiskelijoiden terveydenhuoltoa, jonka toimeenpanijoita ovat oppilaitosten sijaintikunnat (Kansanterveyslaki 1972). Käytännössä tätä lakia toteuttavat kuntien terveyskeskukset. Vuoden 2003 marraskuussa sosiaali- ja terveysministeriö asetti työryhmän selvittämään opiskeluterveydenhuollon sisältöä ja tavoitteita. Työryhmän muistio luovutettiin peruspalveluministerille toukokuussa 2005. Työryhmä antoi opiskeluterveydenhuollosta kaikkiaan 25 suositusta, joissa painotetaan ennaltaehkäisevän terveydenhuollon merkitystä. Opiskeluterveydenhuoltoa selvittänyt työryhmä korosti, että kuntien terveyskeskusten olisi ymmärrettävä, että opiskeluterveydenhuolto sisältää enemmän kuin pelkästään opiskelijoille annettavan hoidon terveyskeskuksissa. Myös opiskeluterveydenhuollon sisällön määrittely ja toiminnan ohjeistus vaatisi selkeyttämistä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005a.) Opiskeluterveydenhuollon piiriin katsotaan kuuluvaksi henkilö, joka harjoittaa päätoimisesti opintojaan vähintään neljän kuukauden ajan kalenteri- ja lukuvuodessa (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005b, 20). SAMOKin puheenjohtaja Nystén toteaa lehdistötiedotteessa (Suomen Ammattikorkeakouluopiskelijayhdistysten liitto SAMOK ry 2005): Tällä hetkellä joissakin kunnissa ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuolto on järjestetty mallikelpoisesti. Valitettavasti monissa kunnissa opiskelijaterveydenhuollossa on suuria puutteita. SAMO- Kin mielestä erillinen laki opiskelijaterveydenhuollosta tulisi laatia pikaisesti. Eduskunnan kyselytunnilla 4.5.2006 kansanedustaja Urpilainen oli puheessaan samoilla linjoilla SAMOKin puheenjohtaja Nysténin kanssa. Urpilaisen mukaan kansanterveyslakia rikotaan laajasti. Peruspalveluministeri Hyssälä myönsi, että opiskelijoiden asiat ovat jää-
7 neet koko Suomen terveydenhuoltoa käsittelevän lainsäädäntöpaketin jalkoihin eikä lain etenemistä ole ehditty edistää. Hän myönsi asian ajankohtaisuuden ja piti oikeutettuna, että lakiesitystä kiirehdittäisiin. Hyssälä korosti, että terveyskeskusten vastuuta opiskelijoiden terveydenhuollon järjestämisestä on teroitettu ja siten pyritty tasaamaan tiedossa olevaa opiskelijoiden eriarvoisuutta. (Yleisradio TV 1, 2006.) Tämän tutkimuksen käynnisti aito huoli opiskelijatovereiden hyvinvoinnin tilasta. Nuoruusikään ajoittuvat elämisen tyylin valinnat liittyvät usein terveyteen, kuten liikunnan harrastaminen, alkoholinkäyttö, stressinhallinnan keinot ja sosiaalinen osallistuminen. Siksi nuorten opiskelijoiden fyysiset oireilut jo opiskelujen alussa jäivät mietityttämään. Uteliaisuus siitä, minkälaisia hoitajia Suomi tulevaisuudessa saa ja miten tulevan hoitajan hyvinvointia voisi tukea, innosti tähän työhön. Aiheen ajankohtaisuus lisäsi perusteluja työn tärkeydelle. Yhteisöllinen tavoite oli innostaa opiskelijoita miettimään keinoja ja ratkaisumalleja, joilla voitaisiin tukea toinen toistaan ja edistää koko yhteisön hyvinvointia. Tässä työssä mielenkiinto kohdistuu ammattikorkeakouluopiskelijan hyvinvointiin fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja hengellisen hyvinvoinnin näkökulmasta, mikä on tällä hetkellä hoitotieteissä vallitseva paradigma. Paradigma ohjaa tieteellistä toimintaa osoittaen kunkin tieteenalan ajassa liikkuvat, kiinnostavat tutkimuksen kohteet sekä sen millaisin menetelmin niitä on mielekästä tutkia (Eriksson & da Silva 1994, 25). Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millainen on Diakonia-ammattikorkeakoulun Lahden yksikön opiskelijoiden hyvinvointi, kartoittaa opiskeluterveydenhuollon saatavuutta sekä tutkia iän, opiskelujen ajankohdan ja perhemuodon vaikutusta opiskelijoiden hyvinvointiin.
8 2 DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULUN KOULUTUSOHJELMA JA OPISKELIJAT Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on kouluttaa opiskelijoita ammatillisiin asiantuntijatehtäviin. Opetuksen tulisi perustua tutkimukseen ja taiteellisiin lähtökohtiin. (Ammattikorkeakoululaki 2003.) Tutkivan ammattikäytännön omaavia työntekijöitä tarvitaan vastaamaan työelämän haasteisiin (Kuokkanen, Kiviranta, Määttänen & Ockenström 2005,16). Tämän johdosta koulutuksen tulee vastata työelämän haasteisiin ja sen kehittämisen vaatimuksiin. Opiskelun tulisi tukea yksilön ammatillista kasvua. (Ammattikorkeakoululaki 2003.) Suomalaisista ammattikorkeakouluista Diakonia-ammattikorkeakoulu (Diak) eroaa lähtökohdiltaan (Salminen 2002, 33). Ainoana ammattikorkeakouluna sen koulutustehtävään kuuluu diakoniatyö sekä siihen liittyen kristilliselle pohjalle rakentuva sosiaali- ja terveysalan koulutus. Teologiset lähtökohdat ohjaavat diakoniatyötä, mutta työn toimintamuodot ovat arkiset ja yhteiskunnalliset. (Salminen 2002, 33.) Arvopohja nousee Raamatusta sekä kristinuskosta, ja siinä korostetaan lähimmäisyyttä. Kristillisyys ilmenee ennen kaikkea käytännön kristillisyytenä, oppilaitoksen ja sen henkilökunnan voimavarana, hyväksyvänä ilmapiirinä ja mahdollisuutena saada hengellinen ulottuvuus yhä monimutkaistuvassa maailmassa. (Mäkitalo 2001, 19 20.) Diak on valtakunnallinen neljän koulutusohjelman (hoitotyön, sosiaalialan, viittomakielentulkin ja viestinnän koulutusohjelma) ammattikorkeakoulu. Kirkon diakonian tai nuorisotyön tehtäviin valmistuu noin 40 % opiskelijoista. Koulutuksen tehtävänä on tuottaa kirkon, yhteiskunnan ja kolmannen sektorin palvelukseen työntekijöitä. Kristillinen lähimmäisenrakkaus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja avoin vuorovaikutus ovat Diakonia-ammattikorkeakoulun perusarvoja. (Kalmari, Koistinen, Sorjonen, Uusipaikka & Rantanen 2005, 7, 12 13.) Diakin tavoitteena on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Päämääränä on luoda keinoja, joilla voidaan purkaa ihmisyyttä halventavia tai rikkovia rakenteita. Tehtävänä on kehittää toimintoja, jotka tukevat yksilöitä, perheitä ja ryhmiä tunnistamaan terveystarpeitaan sekä ylläpitämään terveyttään. (Kuokkanen, Kivirinta, Määttänen & Ockenström 2005, 24.)
9 Diakissa on kahdeksan koulutusyksikköä: Helsinki, Järvempää, Kauniainen, Lahti, Oulu, Pieksämäki, Pori ja Turku. Hallitus on nimittänyt jokaiseen toimipaikkaan yksikönjohtajan, joka vastaa yksiköidensä pedagogisesta, taloudellisesta ja hallinnollisesta toiminnasta sekä niiden kehittämisestä (Kalmari ym. 2005, 10). Tämä työ on rajattu käsittelemään Diakin Lahden yksikön opiskelijoita. Lahden toimipaikasta valmistuu opiskelijoita hoitotyön, diakonisen hoitotyön sekä terveydenhoitotyön suuntautumisvaihtoehdoista (Kalmari ym. 2005, 10, 12). Diakin Lahden yksikössä ilmoittautui syksyllä 2005 läsnä olevaksi 226 opiskelijaa, joista kokopäiväisesti opiskelevia oli 166 ja iltaopiskelijoita 60 (Tuula Poutiainen, henkilökohtainen tiedonanto 9.12.2005). Tässä tutkimuksessa opiskelijoiden ikä jakautuu 18 49 vuoden välille. Korkea-asteen opiskelijat ovat pääsääntöisesti joko nuoria tai nuoria aikuisia. Nuoruutta seuraa varhaisaikuisuuden elämänvaihe, joka sijoittuu noin 20. ja 35. ikävuoden väliin. (Berger 2000.) 3 HYVINVOINTI JA TERVEYS 3.1 Terveys osana hyvinvointia Terveys on moniulotteinen, laaja-alainen, yksilöllinen ja yhteiskunnallinen sekä subjektiivinen kokonaisuus. Terveyden edistämisessä terveyden käsitteen pohtiminen myös eettisestä näkökulmasta on tärkeä perusta työlle ja toiminnalle. (Vertio 2003, 27.) Ihmisen määrittäminen terveeksi voi olla edullista yhteiskunnalle ja haitaksi yksilölle itselleen tai päinvastoin. Tämän vuoksi terveyden käsite on hyvin epämääräinen. (Litmanen, Pesonen & Ryhänen 1998, 3.) Hyvinvointi tulee esiin myös Opetussuunnitelman perusteet 1994:ssä, jossa todetaan että fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten voimavarojen tasapainoinen kehittyminen edellyttää terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien kysymysten esiin nostamista (Opetushallitus 2004). Käsitteistö ihmisen hyvinvoinnista ja terveydestä on horjuvaa ja monisanaista (Kiikkala 2003, 112). Hyvinvoinnin ja terveyden määrittelyt ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa (Konu 2002, 10). Hyvinvointi pitää sisäl-
10 lään käsitteen terveys, joka on ihmisen hyvinvoinnin kriittinen tekijä (Ryynänen & Myllykangas 2000, 198). Terveys-sanalla on alun perin tarkoitettu ihmisen kokonaisuutta. Terveydellä on ymmärretty yksilön ominaisuutta, toimintakykyä, voimavaraa, tasapainoa tai kykyä sopeutua sekä selviytyä. Eri tieteenalojen näkökulmasta terveyden määrittäminen on hyvin erilaista. Terveyden määritelmiä löytyy runsaasti, ja ne saattavat olla hyvin monimutkaisia. Terveyden sisältämiä ulottuvuuksia on vaikeaa ilmaista täsmällisesti sanojen avulla, ja siksi terveyttä on pyritty selvittämään visuaalisesti. Tavallisin ja yksinkertaisin kuvaus on jana, jonka toisessa päässä on täydellinen terveys ja toisessa kuolema. Sairaudet siirtävät ihmisen asemaa janalla. Jana voidaan jakaa osiin esimerkiksi toimintakyvyn asteikolla. Terveyttä on kuvattu myös laajenevana spiraalina. Elämänkokemus karttuu spiraalin laajetessa, jolloin terveys saa lisää ulottuvuuksia. Spiraalilla voidaan kuvata myös elämänkaaren uudelleen muotoutumista. Vanhenemisen muutoksista huolimatta terveys ja yksilön mahdollisuudet vaikuttaa siihen voivat säilyä. (Vertio 2003, 15.) Vanhenemisen myötä fyysiset toiminnot, kuten lihasvoima, heikkenevät tasaisesti 20. 30. ikävuoden jälkeen. Elimistön rasvamäärä alkaa lisääntymään 25-vuotiaista eteenpäin, kun taas nestemäärä vähenee tasaisesti koko elämän ajan. (Nienstedt, Hänninen, Arstila & Björkqvist 2002, 597.) Kanadalainen Hancock kiinnostui erityisesti terveyden ja ympäristön suhteista kehittäessään terveyden mandalaksi kutsutun kuvion, jossa terveys asetetaan ihmisen kokonaiskontekstiin. Siinä terveys riippuu yksilön ominaisuuksista ja hänen yhteisöstään. Yhteisön elämä on riippuvainen kulttuurisista muutoksista samoin kun ekologinen kehitys on riippuvainen elinympäristössä. (Vertio 2003, 16.) Lääketieteellisesti terveys määritellään yksinkertaisesti siten, että terveys on sairauden puuttumista. Lääketieteessä korostetaan sairauksien hoidon hallintaa, mutta ei täysin sivuuteta terveyden edistämisen aineksia. Kun taas yhteiskunnallinen näkökulma pureutuu tarkastelemaan terveyttä usein tärkeänä hyvinvoinnin, elämänlaadun ja terveyden tasa-arvon toteutumisen mittaajana. Sosiologiassa halutaan nähdä ihminen sosiaalisena toimijana. Sen vuoksi terveyttä määrittää ihmisen kyky selviytyä sosiaalisena toimijana sekä kyky selviytyä sosiaalisissa rooleissa. Humanismin kannalta on olennaista, että
11 ihminen kykenee sopeutumaan myönteisesti elämän mukanaan tuomiin erilaisiin ongelmiin. (Lahtinen, Koskinen-Ollonqvist, Rouvinen-Wilenius, Tuominen 2003, 20.) Hoitotieteellisessä kirjallisuudessa terveys määritellään yhtenä hoitotyön keskeisenä käsitteenä. Terveyttä kuvataan eri malleissa ja teorioissa monin eri tavoin: mm. Roy (1980) selittää terveyttä adaptaationa, King (1981) näkee sen elämänprosessina, Orem (1991) normaalitilana, kasvu- ja kehitysprosessina sen kuvaa Newman (1979) sekä Smith (1983; 1986), joka pyrkii ymmärtämään terveyttä monipuolisesti, yksilön ainutkertaisuuden huomioon ottaen. (Åstedt-Kurki 1992, 9 10.) Terveydenhuollon ammattilainen määrittää terveyden usein Maailman terveysjärjestön määritelmän mukaisesti. Siinä terveydellä tarkoitetaan täydellistä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaa, eikä pelkästään sairauden puuttumista. WHO:n peruskirja on peräisin vuodelta 1947 (World Health Organization 1947), mutta se on säilyttänyt asemansa terveyden määrittelijänä, vaikka saa ajoittaista kritiikkiä. Määritelmää on arvosteltu erityisesti sen pyrkimyksestä määrittää terveys täydellisenä tilana. Sitä moititaan abstraktiksi ja utopistiseksi sekä mahdottomaksi saavuttaa. (Ryynänen & Myllykangas 2000, 44.) Toinen kiitetty ja kritisoitu ominaisuus on terveyden jakaminen kolmeen erilliseen komponenttiin: fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen. Tätä määritelmää kuvataan päällekkäisinä ympyröinä, jolloin nämä kolme kokonaisuutta on helpompi hahmottaa. Fyysinen terveys on usein dominoiva, helposti ymmärrettävä sekä todettava käsite, erityisesti terveysalan ammattilaisten keskuudessa. Psyykkinen terveys korostaa subjektiivisuutta terveyden määrittämisessä ja sen merkitys on vähitellen lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Sosiaalinen terveys on ehkä hankalimmin hahmotettava osa-alue näistä kolmesta ja se on jäänyt sivummalle. Vasta kun terveyden edistäminen alkoi jäsentyä, sosiaalisen terveyden yksilölliset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet ovat tulleet tutummiksi. (Vertio 2003, 27.) Maailman terveysjärjestön (WHO) määritelmät elävät ja seuraavat aikaansa. Peruskirjaan tehtiin kaksi lisäystä, dynaamisuus ja spirituaalisuus. Terveys käsitteenä muuttui täten huomattavasti monimutkaisemmaksi. WHO:n Ottawan asiakirjassa (1986) terveys halutaan nähdä positiivisena käsitteenä, joka korostaa yhteiskunnallisia ja henkilökoh-
12 taisia voimavaroja samoin kuin fyysisiä toimintamahdollisuuksia. Terveys ei ole enää elämän tavoite vaan jokapäiväisen elämän voimavara. (Vertio 2003, 27.) Ihmisen kokemus omasta terveydestään ei myöskään ole muuttumaton käsite. Jo 1980- luvulta lähtien Kansanterveyslaitos on seurannut aikuisväestön terveyskäyttäytymistä tutkimuksella, jolla on selvitetty ihmisten koettua terveyttä. Siitä ilmenee, että miehet ja naiset kokevat terveytensä eri tavoin, samoin eri ikäryhmät. Tutkimus ei ole pitkittäistutkimus, mutta sen avulla on kuitenkin mahdollista arvioida myös koetun terveyden muutoksia väestössä yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Koettu terveys mahdollistaa myös monia muita tekijöitä ennustamaan paremmin tulevaa terveyttä. Lääketieteellisestä näkökulmasta arvioiden terveyden kokemus on ehkä epämääräinen mittari, koska siihen sisältyy myös subjektiivisia ulottuvuuksia. Kuitenkin sitä voidaan pitää monipuolisemmin terveyden ulottuvuuksia mittaavana kuin useimpia muita käytettyjä mittareita. (Helakorpi, Uuttela, Prättälä & Puska 1998.) Leen, Schumacherin ja Twiggin (1994, 435 436) mukaan Parse pitää terveyttä elettynä kokemuksena. Parse kumoaa väitteet siitä, että terveys olisi pelkkää sairauden puuttumista, eikä liioin usko sen olevan hyvinvoinnin tilakaan. Hänestä terveyden kuvaus ihmisen mukautumisena ympäristöön ja siinä selviytymiseen kiistää ihmisen yhtenäisen olemuksen, jota hän pitää tärkeänä. Parse haluaa nähdä ihmisen jakamattomana kokonaisuutena, jonka terveys on arvojen synteesi, elämisen tapa. Ihminen rakentaa terveyttä muodostaessaan merkityksiä eri tilanteissa. Terveys on olemisen ja tulemisen prosessi, moniulotteista tämänhetkisyyden ylittämistä avautuvien mahdollisuuksien avulla. Vertailtua eri määritelmiä, tultiin tässä tutkimuksessa päätökseen, että terveys ymmärretään osana hyvinvointia. Terveyden ja hyvinvoinnin määritelmä on liukuva ja yhtä näkökulmaa on vaikea muodostaa. Määritelmään vaikuttaa mistä näkökulmasta käsitteitä katsotaan. Nykysuomen sanakirjassa hyvinvointi määritellään hyvänä terveydentilana, joka sisältää ruumiillisen ja hengellisen hyvinvoinnin (Nurmi 1998, 230).
13 3.2 Hyvinvoinnin keskeinen sisältö Toisen maailmansodan jälkeen heräsi halu mitata hyvinvointia elintason näkökulmasta, jonka tärkeimmäksi mittariksi kohosi bruttokansantuote asukasta kohden (BKT per capita). BKT-mittari osoittautui kuitenkin yksipuoliseksi, sillä se ei mittaa todellista toimeentulon jakautumista. Erityisesti pohjoismaissa innostuttiin sosiaali-indikaattorien (tunnuslukujen) kehittämisestä. 1960-luvulla YK listasikin hyvinvointitekijöiksi terveyden, elintarvikkeiden kulutuksen, koulutuksen, työllisyyden ja työolot, asunto-olot, virkistyksen ja vapaa-ajan, sosiaalisen turvallisuuden, vaatetuksen ja ihmisoikeudet. (Tapaninen, Kauppinen, Kivinen, Kotilainen, Kurenniemi & Pajukoski 2002, 78.) Heikkilä ja Kautto (2002, 20) tunnistavat kaksi koulukuntaa, joiden mukaan hyvinvointi voidaan jakaa käsitteellisesti joko subjektiivisiin tai objektiivisiin osatekijöihin. Resursseiksi ymmärretään objektiivisesti määriteltävissä olevat elinolot. Ne määritellään perinteisesti rahana, omaisuutena, tiedollisena pääomana, psyykkisenä ja fyysisenä energiana, sosiaalisina suhteina ja turvallisuutena. Hyvinvoinnin subjektiivisuutta edustava koulukunta painottaa, että hyvinvointi määrittyy viime kädessä yksilöiden kokemuksina ja tulkintoina. Objektiivisten mittareiden käyttö saa kritiikkiä esimerkiksi siitä, että ne eivät kerro, edistävätkö mitattavissa olevat ja normitetut resurssit todella yksilöiden kokemaa hyvinvointia. Suomalainen Erik Allardt julkaisi 1970-luvulla hyvinvoinnin moniulotteisuutta kuvaavan teoriansa Having Loving Being, joka on taustaltaan sosiologinen. Hänen mukaansa hyvinvointi määräytyy historiallisesti ja vaatii uudelleenmäärittelyä elinolojen muuttuessa aivan kuten Marx ja Engels totesivat 70-luvulla. Allardtin suomalaisessa hyvinvointitutkimuksessa yhdistyvät sekä resurssit että yksilön tarpeet. Elinoloilla (having) hän tarkoittaa tuloja, varallisuutta, asumista, työllisyyttä, terveyttä sekä koulutusta. Tärkeimmäksi nousee tarve olla suhteessa muihin ihmisiin (loving). Sosiaaliset suhteet viittaavat ihmisen tarpeeseen liittyä toisiin ihmisiin sekä rakentaa sosiaalisia identiteettejä. Allardt korostaa symmetrisyyden tärkeyttä, jolloin yksilö sekä antaa että saa osakseen rakkautta. Tätä tarvetta yksilö toteuttaa suhteessa perheeseen, sukuun, ystäviin, naapureihin, työpaikan ja asuinalueen yhteisöihin. Kolmanneksi osa-alueeksi Allardt nimeää itsensä toteuttamisen (being), joka sisältää persoonallisen kasvun tärkey-
14 den. Ihmiselle on tärkeää, että hän kykenee muodostamaan jonkinlaista minäkuvaa ja elämään sen mukaisesti. (Allardt 1976.) Hyvinvoinnin keskeisiä sisältöjä ovat Rimpelän (2004) mukaan liikkuminen, kyky ratkaista sosiaaliset ongelmat, arjen rytmin hallinta sekä mielen ja elimistön viestien kuuleminen ja tulkinta. Perttilä (1999, 81) ymmärtää hyvinvoinnin tarkoittavan laajaa yhteisöllistä käsitettä, joka pitää sisällään yksilön fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen, emotionaalisen ja hengellisen hyvinvoinnin. Hän lisää siihen vielä sekä yksilön että rakenteellisen ympäristön vuorovaikutuksen. Näitä ovat perustarpeiden tyydytys, turvallisuus, sosiaaliset suhteet, työn ja vapaa-ajan tasapaino. Tarkastelun kohteeksi nousee vielä yksilön ja fyysisen ympäristön vuorovaikutus, joka sisältää asumisen ja terveellisen ympäristön. Oppiminen ja oppimistulokset ovat yhteydessä hyvinvointiin. Opiskelijoiden kotioloilla ja ympäröivällä yhteisöllä on myös oma merkityksensä. (Konu 2002, 43.) Terveyden kannalta ihmissuhteita pidetään tärkeänä asiana. Tyttöjen mielestä muita terveyteen vaikuttavia tekijöitä ovat liikunta, terveellinen ruokavalio, riittävä uni ja ulkoilu. Pojat nimeävät terveyteen vaikuttaviksi tekijöiksi ruokavalion, pukeutumisen, mielenterveyden, kouluunmenon ja perintötekijät. (Välimaa 2000, 128 129.) Ojasen (2006) tekemän onnellisuusbarometrin mukaan iällä oli vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Toimeentulo- ja rakkausongelmia kokivat eniten 35 55-vuotiaat. Turvallisuuden kokemiseen ei iällä ollut vaikutusta. Parisuhde vaikutti hyvinvointiin positiivisesti. 4 AMMATTIKORKEAKOULUOPISKELIJOIDEN HYVINVOINNIN OSA-ALUEET 4.1 Fyysinen hyvinvointi Laaksosen (2004, 2) tekemän tutkimuksen mukaan hyvinvoinnin osa-alueista fyysinen terveydentila koettiin ammattikorkeakouluopiskelijoiden keskuudessa muita osa-alueita parempana. Tässä työssä fyysinen hyvinvointi nähdään fyysisen kunnon kautta, joka Ojan (1995, 54) mukaan tarkoittaa elimistön fysiologista ja biomekaanista kykyä, toi-
15 mintakelpoisuutta sekä sen kykyä suoriutua tietystä fyysisestä tehtävästä. Yliopistoopiskelijoille tehdyssä tutkimuksessa puolet naisista ja noin 60 % miehistä arvioi oman fyysisen kuntonsa hyväksi. Kaikista opiskelijoista 14 % arvioi kuntonsa huonoksi. (Kunttu & Huttunen 2001, 49.) Savolainen-Mäntyjärven ja Kauppisen (2000, 28) tutkimuksen mukaan koetun terveyden merkittävinä tekijöinä pidetään fyysistä terveyttä, toimintakykyä sekä fyysistä kuntoa. Liikunta vaikuttaa fyysiseen kuntoon ja terveyteen. Liikunta tuottaa elämyksiä ja erilaisia kokemuksia, joiden vaikutus näkyy terveydessä joko välittömästi tai välillisesti. Liikunta voidaankin jakaa kunto-, terveys-, virkistys-, harraste- ja hyötyliikuntaan. Liikunta on usein terveyttä edistävää toimintaa, vaikka sen varsinaisena tavoitteena ei pidettäisikään terveyttä. (Vuori 1995, 10.) Liikunta tarjoaa yksinkertaisen tavan edistää terveyttä. Hyvä fyysinen kunto edistää sydämen ja verenkiertoelimistön, keuhkojen sekä tuki- ja liikuntaelinten toimintakykyä (Takala 2000, 55). Liikunta osana fyysistä aktiivisuutta kattaa käsitteenä kaiken lihasten tahdonalaisen sekä kehon energiankulutusta lisäävän toiminnan. Näin ollen fyysinen aktiivisuus käsitetään vain fyysisinä ja fysiologisina tapahtumina, joka jättää huomiotta toiminnan syyn sekä sen psyykkiset tai sosiaaliset seuraukset. Liikunnan psyykkisten vaikutusten mittaaminen hankaloittaa tieteellisesti todistettavan tutkimustiedon hankkimista, koska siihen vaikuttavat yksilöiden asenteet, vireystila ja ulkoiset olosuhteet, kuten ympäristö, sääolot ja seura. (Vuori 1995, 10 15; Ylén & Ojanen 1999, 13.) Hyvinvoinnin näkökulmasta liikunta edesauttaa fyysisen kunnon ylläpitämistä, mikä mahdollistaa esimerkiksi työn tekemisen. Liikunta vähentää sairastavuutta ja pidentää elinikää. Se tuottaa hyvän olon kokemuksia, lisää itseluottamusta ja antaa tunteen elämänhallinnasta. Itsensä hyvinvoivaksi tunteva ihminen uskaltaa ottaa kontakteja muihin ja saa myönteistä palautetta ulkomuodostaan. (Ylén & Ojanen 1999, 7.) Ihmisen omat tuntemukset fyysisestä hyvästä olosta, mielen tasapainosta ja elämän mielekkyydestä sekä myönteisistä ihmissuhteista yhdistyvät psyykkisessä hyvinvoinnissa (Vilkko- Riihelä & Laine 2004, 41). Hanna Erolan (2004, 43) ammattikorkeakouluopiskelijoille tekemässä tutkimuksessa 83 % vastanneista koki terveydentilansa kyselyhetkellä hyväksi tai melko hyväksi, ja
16 vain noin kolme prosenttia koki terveydentilansa melko huonoksi tai huonoksi. Tutkimuksesta kävi myös ilmi, että sosiaali- ja terveysalan sekä liikunta-alan opiskelijat kokivat terveytensä paremmaksi kuin muiden alojen opiskelijat. Niska- ja hartiakivut olivat yleisin oire, joka heikensi terveydentilaa. Kunttu ja Huttunen (2001, 47) saivat samanlaisia tuloksia kuin edellä mainittu, mutta heidän mukaansa opiskelijat oireilivat silti runsaasti. Viikoittain esiintyviä oireita olivat väsymys, niska-hartiavaivat, nuha tai tukkoisuus ja ilmavaivat tai turvotus. Psyykkisiä oireita unihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia, jännittyneisyyttä tai masentuneisuutta esiintyi viikoittain noin 10 %:lla miehistä ja 14 18 %:lla naisista. Ammattikorkeakouluopiskelijat harrastivat keskimäärin liikuntaa noin neljä tuntia viikossa. Yleisimpänä liikuntamuotona oli liikkua yksin tai kavereiden kanssa ilman ohjattua toimintaa. Naisten suosituimpia lajeja olivat lenkkeily ja aerobic, miehillä taas joukkuelajit, kuten salibandy. Naiset harrastivat miehiä enemmän hyötyliikuntaa. Sosiaalija terveysalan opiskelijat kuuluivat ryhmään, jossa hyötyliikunnan osuus oli muita runsaampi. (Erola 2004, 56 57.) 4.2 Psyykkinen hyvinvointi Psyykkinen hyvinvointi on mielen ja kehon tasapainoa ja hyvinvointia. Hyvä psyykkinen hyvinvointi koostuu monista eri osista. Sitä tukevat muun muassa itsensä arvostaminen, kyky ja halu oppia, kokemus tarpeellisuudesta omassa yhteisössä, hyvät ystävät ja läheiset sekä riittävä aineellinen perusturva. Se ei ole pysyvä olotila, vaan vaihtelee elämän eri vaiheissa aivan kuten fyysinen kuntomme. (Heiskanen & Salonen 1997, 13 14.) Mielenterveys käsitetään tavallisimmin sekä voimavaraksi, että ihmisen ja ympäristön vuorovaikutukseen liittyväksi kehitysprosessiksi. Siihen vaikuttavat niin ympäristötekijät kuin fyysiset ja perinnölliset tekijät (Saarelainen, Stengård, Vuori-Kemilä 2003, 13). Epävarmuus kuuluu elämään. Kaikki maailman tapahtumat eivät voi olla hallinnassamme, ja odottamattomat tilanteet luovat turvattomuutta. Ihminen tavoittelee tunnetta siitä, että hallitsisi edes jossain määrin itseään ja elämäänsä. Psyykkinen terveys on ky-
17 kyä selvitä niistä vaatimuksista, joita kohtaamme, ei niinkään psyykkisten ongelmien tai häiriöiden puuttumista. (Vilkko-Riihelä & Laine 2004, 42 45). Mielenterveyttä lisääviä tekijöitä ovat luottamuksen tunne, haasteen kokeminen, pätemisen tunne, huumorintaju sekä saavutukset. Luottamusta ihminen tarvitsee itseensä, ihmissuhteisiinsa ja ympäristöönsä. Haasteet herättävät uteliaisuutta ja motivaatiota. Päteminen tarkoittaa, että ihminen kokee omat voimansa ja arvioi kykyään hallita maailmaansa. Saavutusten pohjalta rakentuu minäkuva. (Roti & Ihanus 1997, 11.) Terveet ja hyväkuntoiset ihmiset kokevat psyykkisen terveytensä keskimääräistä paremmaksi. Kohtuullinen liikunta edistää myös nukahtamista ja parantaa unen laatua. (Ojanen 1998, 35 36.) Liikunnan on todettu olevan aikuisille yksi tehokkaimmista keinoista vähentää stressiä (Ojanen 1998, 35; Takala 2000, 55). Takalan (2000, 55) mukaan kuntoilu lisää itseluottamusta, ehkäisee ja helpottaa masennusta sekä antaa pohjan hyvälle henkiselle suorituskyvylle. Laaksosen (2004, 2) tekemän tutkimuksen mukaan ammattikorkeakouluopiskelijoiden suurimpina ongelmina hyvinvoinnissa olivat erilaiset psyykkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden sekä sosiaalisten suhteiden ongelmat. Ylä-Soininmäki (2005) arvioi, että ammattikorkeakoulujen opiskelijoista noin 20 30 % tarvitsee opiskelunsa aikana mielenterveyspalveluja ja noin 5 10 % hakeutuu mielenterveyspalveluiden piiriin. Psyykkiseen hyvinvointiin liittyviä ongelmia oli Laaksosen (2004, 3) mukaan: stressioireilu, väsymys ja uupumus sekä ahdistuneisuus ja masennus. Stressin aiheet liittyvät yleisimmin opiskeluun (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005b, 19). Opiskelustressiä aiheuttavat omat odotukset, tentit ja arvioinnit, käytettävissä oleva aika asioiden oppimiseen ja asioiden paljous sekä palautteen riittämättömyys Kurtun (2004, 2915) tutkimuksen mukaan. 4.3 Sosiaalinen hyvinvointi Sosiaalisella hyvinvoinnilla tarkoitetaan yksilön käytettävissä olevia sosiaalisia resursseja, joita ovat sosiaalinen tuki ja sosiaaliset verkostot. Sosiaalisella tuki on toisilta ihmisiltä saatua tukea. Sen merkitys kasvaa elämän erilaisissa muutostilanteissa. Mitä
18 laajempi sosiaalinen verkosto on, sekä siihen kuuluva sosiaalinen vuorovaikutus, sitä enemmän se tukee ihmisen hyvinvointia. Myös sosiaalisen tuen saatavuuden helppous tukee sosiaalista hyvinvointia. (Salo & Tuunainen 1996, 230 231.) Ihminen toimii monen sosiaalisen verkoston jäsenenä. Tällaisia verkostoja ovat perheet, suvut, harrastepiirit, ammatilliset yhteisöt ja erilaiset maailmanlaajuiset järjestöt. Verkostot muodostuvat yksilöistä ja ryhmistä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Kontaktien laatu ja määrä vaihtelevat sen mukaan, mikä on kyseisen ryhmän motiivi toimia. Jos yksilön turvaverkosto toimii, hänellä on riittävästi läheisiä, joiden puoleen kääntyä erilaisissa ongelmissa. (Vilkko-Riihelä & Laine 2004, 122.) Nuorille on tärkeää vanhempien tuki, mutta sen rinnalle nousee myös vertaisryhmä mielipiteineen ja käyttäytymismalleineen (Berger 2000). Opiskelu tuo mukanaan elämäntilanteeseen useita muutoksia, kuten uuden opiskeluyhteisön. Tukea antavan vuorovaikutuksen puute on monelle opiskelijalle arkipäivää (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005b, 18 19). Laaksosen (2004, 3) mukaan sosiaaliseen hyvinvointiin liittyviä ongelmia olivat yksinäisyys ja ryhmään kuulumattomuus sekä tukiverkoston puuttuminen. Lähipiirin koko oli yli 20 henkilöä viidenneksellä opiskelijoista. Noin puolella lähitukiverkostoon kuului 2 4 henkilöä. Ystävien kanssa yhdessä olo oli yleensä vilkasta nuorimmilla opiskelijoilla, joista kaksi kolmasosaa kertoi olevansa ystävien kanssa ainakin kahdesti viikossa. Yksinäiseksi olonsa koki neljä prosenttia vastanneista. Suurimmalla osalla naisista ja miehistä oli aina tai usein keskustelumahdollisuus toisen henkilön kanssa. (Kunttu & Huttunen 2001, 49 50.) Koulussa sosiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä ovat sosiaaliset suhteet ja niiden toimivuus sekä opiskelijan ja opettajan että opiskelijan ja opiskelijan väliset vuorovaikutustilanteet. Opiskelijoiden hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että opettajat tulevat keskenään toimeen, pitävät työstään ja he ovat sitoutuneet opiskelijoihin sekä opiskelijoiden hyvinvointiinsa. Opintojen aikana yhtenä työmuotona ovat ryhmätyöt, joiden onnistuminen edellyttää kavereiden kanssa toimeentulemista. Koulukiusaaminen ilmaisee sosiaalisien suhteiden toimimattomuutta. (Konu 2002, 39, 45.) Korkeakouluopiskelun yksi tunnuspiirre on opiskelijoiden itsenäisen työskentelyn korostaminen. Tällöin vuorovaikutussuhteet nousevat keskeiseen asemaan. (Lehtonen 1999, 15.)
19 4.4 Hengellinen hyvinvointi Hengellisyyden määritelmissä eniten esiintyneitä käsitteitä ovat: henkilökohtainen, elämän periaate sekä Jumala. Hengellisyyden voidaan nähdä liittyvän ihmisen uskonnollisuuteen, tuonpuoleiseen sekä ihmisessä olevaan voimaan. (Kuutamo-Marinov 1996, 11.) Nurmi (1998, 185) määrittelee hengellisyyden uskonnollisuutena ja hurskautena sekä hengellisen uskonnollisella ja kirkollisella. Uskonnollisuus on ihmiselle sitä, että hän uskoo Jumalaan ja kuuluu johonkin kirkkokuntaan tai uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnollisuutta ilmennetään rukoilemalla ja osallistumalla hartaustilaisuuksiin. (Hyyppä, Latva-Mäenpää, Manninen, Myllymäki, Salo & Medina 1997, 68.) Kuutamo- Marinovin (1996, 10) mukaan uskonnollisuudella tarkoitetaan sitä, että ihminen kaipaa jotain tai on riippuvainen jostakin, joka on hänen ulkopuolellaan. Uskonnollisen yhteisön tavoitteet ja toimintatavat sekä luonne määrittävät sen, muodostuuko uskosta terveyttä ylläpitävä voimavara vai uhka (Heino, Lahti & Salonen 1995, 42). Suomalaiset käyvät satunnaisesti uskonnollisissa tilaisuuksissa, mutta uskolla on silti seurakuntalaisille tärkeä merkitys. Vain 14 % käy aktiivisesti uskonnollisissa tilaisuuksissa. Suomalaisista 74 % ilmoittaa uskovansa Jumalaan ja 80 % kertoo rukoilevansa. Vaikka nuoret ovat vähemmän uskonnollisia kuin vanhempi väestö, heillä on siitä huolimatta vahva tarve löytää vastauksia elämänkysymyksiinsä. Uskonnollisuudella on taipumus lisääntyä iän myötä, joten nuorten käyttäytymiseenkin ennustetaan muutosta ajan myötä. (Niemelä 2005.) Nuorten (15 29-vuotiaiden) uskonnollisuus on nuorisobarometrin mukaan kohtuullisen suurta. Nuorista viidennes uskoi Jumalaan niin kuin kirkko opetti. Nuoret kävivät kirkossa vähän, mutta pitivät kirkon toimintamuotoja tarpeellisina. Mielikuva evankelisluterilaisesta kirkosta oli hyvä, ja myönteisesti ajateltiin myös ortodoksisuudesta, itämaisista uskonnoista ja juutalaisuudesta. Uskonnollisuus vaikutti nuorten moraalikäsityksiin ja työasenteisiin. Nuorisobarometrissä ei löytynyt näyttöä sille, että vähemmän uskonnollistenkaan käsitys oikeasta ja väärästä olisi hämärtynyt tai tilannekohtaisesti vaihteleva. (Tulonen 2006.) Hoitoteologia tutkii, miten hengelliset kysymykset uskonnollisessa mielessä vaikuttavat yksilön terveydentilaan. Tyypillisinä uskonnollisina kokemuksina ja ilmiöinä pidetään
20 syntiä, syyllisyyttä, pelastusta ja kadotusta, rukousta, tunnustusta, kielillä puhumista, uskoa, toivoa ja rakkautta. (Eriksson & Barbosa da Silva 1994, 33.) Tamm luettelee hengellisiksi tarpeiksi uskonnolliset, esteettiset ja eettiset tarpeet. Hän uskoo, että jokaisella ihmisellä on tarve luottaa itseään korkeampaan voimaan ja löytää elämälleen syvempi tarkoitus, elää sopusoinnussa itsensä kanssa ja löytää rauha ja tyyneys. (Tamm 2000, 8.) Jokirannan tutkimuksen mukaan voimakas uskonnollinen herätys lisäsi henkilön elämänhallinnantunnetta sekä antoi elämälle tarkoitusta. Myös ahdistuneisuus väheni ja itseluottamus kasvoi. Susanna Kunto selvitti miten uskoon tulleet henkilöt arvioivat psyykkistä hyvinvointiaan. Hänen tutkimustuloksensa ovat samansuuntaisia Jokirannan kanssa, joskaan eivät aivan yhtä selkeät. Tärkeimpänä seikkana pidettiin tietoisuutta elämän tarkoituksen kirkastumisesta. (Ojanen 2001, 299.) Alajoki on vertaillut uskonnollisen kokemisen ja toiminnan yhteyttä koettuun psyykkiseen hyvinvointiin. Hän kiteyttää, että aktiivisella uskon harjoittamisella on merkitystä, sillä sen avulla ihminen pystyy toimimaan johdonmukaisesti ja elämään omien uskonnollisten arvojensa mukaisesti. Ihminen kykenee sopusointuiseen suhteeseen niin Jumalan, toisten ihmisten kuin oman itsensä kanssa. Läheinen suhde Jumalaan ilmenee rukoilemisena ja Raamatun tutkimisena sekä aktiivisena yhteydenpitona muihin ihmisiin seurakunnassa. (Ojanen 2001, 301.) Kirjallisuudessa yksilön henkisyyttä ja hengellisyyttä tarkastellaan ja määritellään filosofisena, psykologisena, kulttuurisena ja uskonnollisena ilmiönä. Henkisten vaikeuksien yhteys ihmisen sairauteen ja terveyteen tunnistetaan moninaisena ilmiönä. Vaikeudet voivat suoranaisesti aiheuttaa sairauden tunnetta, tai sairaus saatetaan kokea Jumalan tahtona sekä rangaistuksena. Ihmisen henkiseksi ulottuvuudeksi voidaan nimittää sitä, että hän on kykenevä tarkastelemaan omaa tajuntaansa, tunteitaan, ajatuksiaan ja aikomuksiaan. Psykologinen tarve ohjaa pyrkimystä saada yksilön maailma ehjäksi, johdonmukaiseksi ja kokonaiseksi. Ihminen pyrkii löytämään paikkansa tässä kokonaisuudessa. Hengellisyys voidaan nähdä yhtenä henkisyyden osana, joka liittyy tarpeisiin joiden katsotaan olevan yhteydessä ihmisen henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen, pyhyyteen ja korkeampiin voimiin, sisäiseen rauhan tunteeseen ja turvallisuuden kokemiseen. Vaikka uskonnollisuutta pidetäänkin hengellisyyden synonyyminä, se voidaan