T&K, TUOTTAVUUS JA TALOUDELLINEN KASVU

VATT-TUTKIMUKSIA 121 VATT RESEARCH REPORTS Elina Berghäll Teuvo Junka Jaakko Kiander T&K, TUOTTAVUUS JA TALOUDELLINEN KASVU Tekes Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Government Institute for Economic Research Helsinki 2006

ISBN 951 561 625 5 (nid.) ISBN 951 561 626 3 (PDF) ISSN 0788 5008 (nid.) ISSN 1795 3340 (PDF) Tekes PL 69 (Kyllikinportti 2) 00101 Helsinki, Finland Email: etunimi.sukunimi@tekes.fi Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Government Institute for Economic Research Arkadiankatu 7, 00100 Helsinki, Finland Email: etunimi.sukunimi@vatt.fi Oy Nord Print Ab Helsinki, toukokuu 2006

BERGHÄLL, ELINA JUNKA, TEUVO KIANDER, JAAKKO: T&K, TUOTTAVUUS JA TALOUDELLINEN KASVU. Helsinki, VATT, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Government Institute for Economic Research, 2006, (B, ISSN 0788 5008 (nid.), ISSN 1795 3340 (PDF), No 121). ISBN 951 561 625 5 (nid.), 951 561 626 3 (PDF). Tiivistelmä: Tässä raportissa pyritään arvioimaan T&K-toiminnan kansantaloudellisia hyötyjä. Kyseessä on kokoava tutkimus, jossa kartoitetaan jo olemassa olevaa tutkimustietoa T&K-rahoituksen vaikuttavuudesta projekti- ja yritystasolla ja jossa laajennetaan vaikuttavuusarviota toimiala- ja kansantalouden tasoille. Tutkimuksessa kartoitetaan paitsi suomalaisia myös ulkomaisia ekonometrisia evaluaatiotutkimuksia ja niiden tuottamia tuloksia. T&K-sijoitusten kokonaisvaikutusten arvioimiseksi avainasemassa on toimialoitteinen tarkastelu. Eri toimialat poikkeavat suuresti toisistaan teknologia- ja T&K-intensiivisyytensä suhteen. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella toimialoja erikseen ja huomioida niiden erilainen tilanne ja kehitysdynamiikka. Tutkimushankkeessa arvioidaan tuottavuuskehityksen erilaisten taustatekijöiden vaikutusta. Asiasanat: T&K, tuottavuus, vaikuttavuus, kasvu BERGHÄLL, ELINA JUNKA, TEUVO KIANDER, JAAKKO: T&K, TUOTTAVUUS JA TALOUDELLINEN KASVU. Helsinki, VATT, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Government Institute for Economic Research, 2006, (B, ISSN 0788 5008 (nid.), ISSN 1795 3340 (PDF), No 121). ISBN 951 561 625 5 (nid.), 951 561 626 3 (PDF). Abstract: This report is a study of the economic benefits of research and development. Finland is one of the countries which invest most in R&D. Yet the economic benefits of these investments are not understood very well. This report reviews the process of economic growth and convergence, and the role of different productivity improving factors in that process. In addition to R&D also economies of scale and cathing up the global technology frontier are discussed. The study proceeds to review the different regimes of Finnish growth policies and productivity developments in main industries. The main conclusion is that in spite of relatively high R&D spending levels, most industries in Finland are still characterized by low productivity and low R&D intensity. It follows that the average productivity could be improved by faster catching up processes in industries and regions with productivity levels below average. Key words: R&D, productivity, economic growth, Finland

Esipuhe Tämä julkaisu on Tekesin tilaaman T&K-hankkeiden vaikuttavuutta kartoittaneen tutkimusraportin loppuraportti. Hankkeen tavoitteena oli kuvata vaikuttavuuden portaita eli sitä, miten yksittäiset T&K-hankkeet saavat aikaan taloudellista kasvua. Projektin alkuvaiheessa muodostui näkemys siitä, että T&K:n kansantaloudellista vaikuttavuutta voidaan parhaiten kuvata toisaalta kasvuteorian ja kasvutilinpidon avulla sekä toisaalta tukeutumalla niihin lukuisiin empiirisiin tutkimuksiin, joita T&K-investointien vaikuttavuudesta on tehty. VATT:ssa tutkimushankkeeseen osallistuivat Elina Berghäll, Teuvo Junka ja Jaakko Kiander. Lisäksi heitä avusti tutkimussihteeri Sari Virtanen. Tekesin puolella tutkimushanketta ovat aktiivisesti seuranneet ja tukeneet Eija Ahola ja Jari Hyvärinen. Heidän lisäkseen hankkeen seurantaryhmässä ovat olleet mukana Juha Kilponen (Suomen Pankki) ja Mika Maliranta (ETLA) sekä Markus Koskenlinna (Tekes). Esitän parhaat kiitokseni heille kaikille. Helsingissä 20.3.2006 Reino Hjerppe Ylijohtaja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus

Yhteenveto Tässä raportissa arvioidaan T&K-toiminnan kansantaloudellisia hyötyjä. Raportissa kartoitetaan jo olemassa olevaa tutkimustietoa T&K-rahoituksen vaikuttavuudesta projekti- ja yritystasolla ja laajennetaan vaikuttavuusarviota toimiala- ja kansantalouden tasoille. Teknologisen kehityksen avulla saadaan aikaan tuottavuutta parantavia innovaatioita. Tuottavuuden kasvu on taas pitkällä aikavälillä kaikkein tärkein taloudellisen kasvun taustatekijä. Tuottavuuden kasvu muodostuu teknologisesta kehityksestä sekä tehokkuutta ja skaalaetuja lisäävistä organisatorisista, hallinnollisista, rakenteellisista, johtamistapojen ja teknisten muutoksista aiheutuvista vaikutuksista Kasvua tapahtuu, kun otetaan käyttöön parempaa tekniikkaa tai kun työ organisoidaan entistä tehokkaammalla tavalla. Usein teknologinen kehitys on asteittaista ja se perustuu jo olemassa olevan teknologian hyödyntämiseen. Pitkällä aikavälillä tärkein teknologisen kehityksen lähde ovat kuitenkin innovaatiot eli uudet tuotteet ja tuotantotavat. Teknologian eturintamaa ei kuitenkaan määritä uusin vaan kaikkein tuottavin teknologia. Teknologiapolitiikalla tähdätään viime kädessä taloudelliseen kasvuun. Kasvuteoria selittää taloudellista kasvua kolmen tuotannontekijän avulla. Näitä ovat pääomakanta, koulutettu työvoima ja teknologia. Teknologinen kehitys ja sen edellytyksenä olevat uuden teknologian omaksuminen ja teknologian välittyminen maasta toiseen ovat tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvun kannalta keskeisiä tekijöitä. Teknologian siirtyminen tai käyttöönotto ei ole helppoa tai itsestään selvää. Se edellyttää suotuisia olosuhteita. Sellaisia ovat talouden avoimuus kansainväliselle kaupalle ja ulkomaisille investoinneille, riittävä poliittinen vakaus ja toimiva infrastruktuuri sekä ennen kaikkea työvoiman ja organisaatioiden riittävä osaaminen ja omaksumiskyky. Taloudellinen kasvu edellyttää myös sellaista talouspolitiikkaa ja sellaisia instituutioita, jotka tukevat investointeja fyysiseen pääomaan ja koulutukseen ja jotka mahdollistavat käytettävissä olevien resurssien tehokkaan hyödyntämisen. Julkisella sektorilla ja talouspolitiikalla on tärkeä tehtävä näiden edellytysten luomisessa. T&K-sijoitusten kokonaisvaikutusten arvioimiseksi avainasemassa on toimialoitteinen tarkastelu. Eri toimialat poikkeavat suuresti toisistaan teknologia- ja T&K-intensiivisyytensä suhteen. Tämän vuoksi on tärkeää tarkastella toimialoja erikseen ja huomioida niiden erilainen tilanne ja kehitysdynamiikka. Tutkimushankkeessa arvioidaan tuottavuuskehityksen erilaisten taustatekijöiden vaikutusta. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Suomen taloudellinen kehitys oli valtiojohtoista ja investointeja painottavaa. Julkinen sektori kanavoi eri tavoin kansantalouden resursseja teollisiin investointeihin. Valtiovetoisen kasvupolitii-

kan tukena oli erilaisia talouden säätelyjärjestelmiä, joilla rajoitettiin yritysten ja kotitalouksien valintamahdollisuuksia. Järjestelmä toimi pitkään odotetulla tavalla. Se tuotti erittäin korkean investointiasteen, mikä vuorostaan johti nopeaan talouskasvuun ja tuotannon pääomaintensiivisyyden nousuun. Suomen talouden kriisi ja sitä seurannut murros 1990-luvun aikana merkitsivät Suomen talouden siirtymistä uuteen vaiheeseen. Valtion vaikutusmahdollisuudet vähenivät selvästi ja vanha valtiojohtoinen kasvupolitiikka päättyi. Suomen voi katsoa 21. vuosisadan alussa siirtyneen monilta osin uuteen talouden toiminta- ja hallintamalliin. Se merkitsee sitä, että julkisen sektorin perinteinen rooli taloudellisen kasvun edistäjänä on muuttunut olennaisesti aiempiin vuosikymmeniin verrattuna, jolloin valtio oli aktiivinen kasvun vauhdittaja ja investointien ohjaaja. Kasvun kannalta tärkeät investointipäätökset tehdään nyt lähes kokonaan yritysten ja niiden omistajien ehdoilla. Julkinen talous voi edistää investointeja vain parantamalla yritysten toimintaympäristöä, huolehtimalla talouden vakaudesta ja turvaamalla riittävän osaamispohjan. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi sijoittuu hyvin T&K-sijoituksissa, teknologiaosaamisessa, koulutuksessa, infrastruktuurissa ja julkisen hallinnon toimivuudessa. Suomalaisen tuotannon korkeasta teknologisesta tasosta huolimatta työn tuottavuus on maailman huippuluokkaa vain muutamilla joskin keskeisillä vientiteollisuuden toimialoilla. Kansantalouden keskimääräistä työn tuottavuutta alentaa se, että suurin osa työvoimasta ja yrityksistä sijoittuu matalan tuottavuuden toimialoille. Suomessa teollisuuden korkea keskimääräinen T&K-intensiteetti on käytännössä yhden toimialan varassa. Elektroniikkateollisuus tuottaa yksinään yli 55 % kaikesta yrityssektorin T&K-toiminnasta. Summa on 1,4 % bruttokansantuotteesta. Ilman elektroniikkateollisuuden vahvaa panosta Suomi ei olisi korkean teknologian talous eikä kansainvälisten T&K-vertailujen kärkimaa. Ilman Nokiaklusterin korkeaa T&K-panostusta Suomen yrityssektorin T&K-menot olisivat vain noin yksi prosentti bruttokansantuotteesta ja yhteenlasketut T&K-menot noin kaksi prosenttia. Ilman Nokia-klusteria Suomi olisi varsin keskinkertainen eurooppalainen maa ja kaukana Lissabonin ohjelman tavoitteista. Ilman elektroniikkateollisuuden vahvaa T&K-panosta Suomi olisi myös korkean teknologian teollisuuden suhteellisessa osuudessa eurooppalaisen keskiarvon alapuolella. Kansantalouden keskimääräisessä tuottavuuden tasossa ja henkeä kohti lasketussa bruttokansantuotteessa Suomi on myös lähellä EU-maiden ja eurooppalaisten OECD-maiden keskiarvoja. Suomen tulotaso on hieman keskiarvon yläpuolella mutta keskimääräinen työn tuottavuus taas selvästi keskiarvon alapuolella. Suurin osa matalan tuottavuuden aloista on palvelutoimialoja ja useat niistä ovat aiemmin toimineet kansainväliseltä kilpailulta suojattuina. Toiminta pienillä ja suojatuilla kotimarkkinoilla on rajoittanut markkinoiden kilpailullisuutta ja samalla myös estänyt mittakaavaetujen tehokkaan hyödyntämisen. Kansantalouden

keskimääräisen tuottavuuden parantaminen edellyttää matalan tuottavuuden alojen tuottavuuden tason selvää parantumista. Tällöin teollisuuspolitiikassa ei voida keskittyä pelkästään huippuihin vaan on myös yritettävä tukea koko yrityssektorin laajaa teknologista kiinniotto- eli catching up -prosessia. Erityisen tärkeää tämä on palvelualoilla. Markkinoiden avoimuus ja säätelyn purkaminen ovat keinoja parantaa sekä työn että pääoman tuottavuutta näillä matalan tuottavuuden toimialoilla. Toisaalta myös osaamispääoman kasvattaminen ja nykyistä laajempi tuotekehitys voisivat parantaa tuottavuutta. Uuden teknologian käyttöönoton ja innovaatioiden synnyn kannalta tärkeää ei ole vain tutkimus ja kehitys vaan myös talouden kyky omaksua uutta muualla kehitettyä teknologiaa. Talouden kasvuedellytysten parantamiseksi on siksi tärkeää pitää huolta riittävästä adaptaatiokyvystä. T&K-toiminnan lisäksi koulutus ja työvoimapolitiikka ovat tällöin avainasemassa. Osaava työvoima ja joustavat työmarkkinat ovat avainasemassa silloin, kun yritykset tekevät tuotannontekijäetuja hakevia sijoittumispäätöksiä. Investoinnit inhimilliseen pääomaan sekä tutkimus- ja kehitystoimintaan voivat johtaa pysyvästi nopeampaan talouden kasvuvauhtiin. Siten investoinnit ja osaamisen karttuminen sekä niihin vaikuttavat tekijät ovat talouskasvun kannalta keskeisiä tekijöitä. Inhimilliseen pääomaan tehtävien investointien yhteiskunnallinen tuotto on todennäköisesti suurempi kuin niiden yksilöllinen tuotto. Tästä seuraa, että yhteiskunnan kannattaa tukea osaamispääoman kasvua. Tuottavuuden tasossa ja kasvuvauhdissa on suuria eroja eri kansantalouksien, alueiden, toimialojen ja yritysten välillä. Esimerkiksi Suomessa on suuria eroja eri toimialojen tuottavuudessa. Parhaat toimialat kuten paperiteollisuus ja elektroniikkateollisuus ovat Suomessa tuottavuudeltaan lähellä maailman huippua. Toiset taas kuten vähittäiskauppa ja maatalous ovat 20 30 prosenttia globaalin tuottavuusrintaman alapuolella. Lisäksi toimialojen sisällä on suuria yritysten välisiä tuottavuuseroja. Näihin eroihin on useita eri syitä. Tässä raportissa tarkastellaan eri tekijöiden vaikutusta toimialojen tuottavuuden tasoon. Lähtökohtana on ajatus, että on olemassa erilaisia rakenteellisia tekijöitä, joiden vuoksi jokin tietty toimiala tai yritys ei ole onnistunut saavuttamaan oman alansa globaalia tuottavuuden eturintamaa. Tuottavuus voi kasvaa esimerkiksi sen vuoksi, että kohoavat kustannukset ja toimialan heikko tuotannon kasvu pakottavat taantuvan toimialan supistamaan ja rationalisoimaan tuotantoaan. Tällöin ei ole kyse teknologisen kehityksen aikaansaamasta harppauksesta eteenpäin vaan sopeutumisesta heikentyviin olosuhteisiin. Maatalouden sopeutuminen Suomen EU-jäsenyyteen on esimerkki tästä. Lopputuloksena on ollut toimialan erittäin nopea tuottavuuden kasvu, vaikka kyseessä ei olekaan korkeaa teknologiaa hyödyntävä kasvuala.

Toimialat, jotka ovat esim. vähäisen kilpailun tai aiempien tullimuurien vuoksi kaukana globaalista tuottavuusrintamasta, voivat kasvattaa suhteellisen helposti tuottavuuttaan kopioimalla olemassa olevia teknologioita ja toimintatapoja. Esimerkkeinä tällaisesta toimialasta voidaan mainita elintarviketeollisuus ja vähittäiskauppa. Muutokset yritysten organisaatiossa ja toimintatavoissa voivat myös kasvattaa kokonaistuottavuutta ilman T&K-panostuksia. Usein tällaisia etuja saadaan kilpailun lisääntymisen tai ulkomaisen omistuksen seurauksena. Toinen potentiaalisesti merkittävä kokonaistuottavuutta kasvattava tekijä on skaalaetujen entistä parempi hyödyntäminen. Tällöin avainasemassa voivat olla alueellinen keskittyminen ja toimialarationalisoinnit. Globalisaation tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntäminen tarjoaa houkuttelevan vaihtoehdon yritysten omalle T&K-toiminnalle. Tuottavuuden ja kannattavuuden kasvua voi olla saavutettavissa toiminnan siirroilla halvemman kustannustason maihin. Tämä voi olla yrityksille edullisempi ja riskittömämpi vaihtoehto kuin entistä kehittyneemmän tuotantoteknologian kehittäminen. Tällöin yritysten omien T&K-investointien suhteellinen kannattavuus voi heikentyä. Tilanne oli vanhoissa läntisissä teollisuusmaissa aiemmin toinen, kun mahdollisuuksia tuotannon siirtämiseen kehittyville markkinoille ei kovin laajasti ollut pääomaliikkeiden säätelyn ja kehittyvien talouksien vähäisemmän määrän vuoksi. Silloin ainoa tapa turvata tuotannon kannattavuus oli tuottavuuden kasvattaminen korkeamman pääomaintensiteetin ja teknologisen tason avulla. Tämä piti yllä nopeaa tuottavuuskehitystä myös Suomessa. Jos yritysten halukkuus sijoittaa T&K-toimintaan on vähentynyt tai jos näiden sijoitusten tuottovaatimus on kasvanut, on julkisen T&K-tuen tarve entistä suurempi. Yritysten oman T&K-panostuksen tuottoa voidaan kasvattaa lisäämällä julkisen tuen osuutta. Globalisaation myötä hintakilpailukykyään menettäneiden vanhojen teollisuusmaiden kannalta tämä voi olla järkevää, jos T&K tuottaa positiivisia ulkoisvaikutuksia ja verotuloja ja jos se vaikuttaa tietointensiivisten toimintojen sijoittumiseen ja pysymiseen. Samalla julkisen tuen motivointi on kuitenkin entistä vaikeampaa poliitikkojen ei ole helppo selittää äänestäjille miksi täytyy maksaa T&K-tukea hyvin kannattaville yrityksille, jotka jakavat omistajilleen osinkoina T&K-panostuksiin verrattuna moninkertaisia summia tai siirtävät tuotantonsa myöhemmin ulkomaille. T&K-toiminnan vaikuttavuutta ja innovaatiotoimintaa ymmärretään edelleen verraten heikosti alan kasvaneesta tutkimuksesta huolimatta. Vaikutukset vaihtelevat paljon tutkimuksesta ja aineistosta toiseen ja tulokset ovat joskus ristiriitaisia. Toisaalta T&K-politiikkaan kohdistetaan yhä enemmän odotuksia. T&Kpolitiikan vaikuttavuustutkimusta tulisi suunnata T&K-hankkeiden yrityskohtaisen vaikuttavuuden lisäksi laajempiin teemoihin. Tavoitteena tulisi olla entistä

paremmat ekonometriset tutkimukset laajoilla ja kehittyvillä innovaatioaineistoilla. Tutkimuksen tulisi analysoida esim. perustutkimuksen ja tutkimusinfrastruktuurin vaikutusta yrityksiin ja innovaatiojärjestelmän eri toimijoiden välistä teknologiayhteistyötä. Tutkimuksen pitäisi pystyä vastaamaan siihen, millainen on hyvä yritysympäristö ja miten innovaatiojärjestelmä ja muut tekijät siihen vaikuttavat. Millä politiikkatoimenpiteillä pystytään tehokkaimmin säilyttämään ja kasvattamaan korkean lisäarvon tuotantoa Suomessa. Suomen T&K-toiminta, teknologian korkea taso ja korkea tuottavuus ovat edelleen varsin kapealla pohjalla. T&K-toiminta keskittyy pitkälti elektroniikkateollisuuteen ja korkea tuottavuus rajoittuu vientiteollisuuteen. Tämä antaa toisaalta aihetta huoleen, mutta toisaalta se myös kertoo hyödyntämättömästä potentiaalista. Jos ne suuret toimialat, jotka tällä hetkellä ovat kaukana globaalista tuottavuusrintamasta, onnistuisivat saavuttamaan kiinni edistyneimpien maiden etumatkaa tuottavuudessa, voisi koko kansantalouden tuottavuus kasvaa edelleen verrattain nopeasti. Tämä edellyttää todennäköisesti paitsi lisääntyvää kilpailua ja markkinoiden avautumista edelleen, myös kasvavaa T&K-panostusta teknologian ja liiketoimintamallien kehittämiseen. Alueiden väliset tuottavuuserot ovat Suomessa myös huomattavan suuria. Niiden kaventaminen voi puolestaan edellyttää paitsi aluerakenteen muutosta ja asutuksen keskittymistä (nämä muutokset ovat käynnissä jatkuvasti) myös investointeja liikenneinfrastruktuuriin, joiden avulla työssäkäynti- ja talousalueita voidaan laajentaa ja kasvukeskusten vaikutusta levittää kauemmas.

Sisällys 1 Johdanto tutkimuksen taustaa 1 2 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 4 2.1 Taloudellinen kasvu tavoitteena 4 2.2 Kasvuteoria ja teknologinen kehitys 5 2.3 Kokemuksia talouskasvusta 17 3 T&K kasvutekijänä 27 3.1 T&K, teknologinen kehitys ja kokonaistuottavuus 27 3.2 Vaikutusten arviointi mikrotasolta makrotasolle 28 3.3 Tutkimustuloksia T&K:n vaikuttavuudesta Suomessa 36 3.4 Julkinen T&K-tuki 38 4 Toimialoittaisen tuottavuuskehityksen mallittaminen 42 4.1 Epäyhtenäinen tuottavuuskehitys ja sen selittäminen 42 4.2 Pääomaintensiivisyyden kasvu 43 4.3 Tuotantokapasiteetin optimaalinen hyödyntäminen 43 4.4 Pääomakantaan sitoutunut teknologia ja tuottavuus 47 4.5 Teknologisen kehityksen taso ja tuottavuus 49 4.6 Kilpailun merkitys 52 4.7 Yhteenveto 54 5 Tuottavuus ja tuotannon kasvu Suomessa toimialoittain vuosina 1976 2003 57 5.1 Työn tuottavuus 57 5.2 Tuotannon kasvu 62 5.3 Tuottavuuden ja tuotannon kasvu toimialatasolla 64 5.4 Työllisyyden kehitys ja Baumolin tauti: kohti jälkiteollista yhteiskuntaa 68 5.5 Toimialojen kilpailullisuus 69 5.6 Yritysten tutkimus- ja kehittämistoiminnan menot toimialoittain 73 5.7 Toimialat teknologiatason mukaan 76

6 Kansantalouden tuottavuuskehitys, T&K ja teknologiapolitiikka 85 6.1 Suomen kansantalouden pitkä kehityslinja 85 6.2 Uusi teknologia, T&K ja globalisaatio 91 7 Johtopäätöksiä 94 Lähteet 99 Liitetaulukot 113

1 Johdanto tutkimuksen taustaa Tutkimus ja kehitystyö eli T&K on viimeisen 20 vuoden aikana noussut entistä tärkeämpään asemaan taloudellisen kasvun tekijänä ja talouspolitiikan välineenä. T&K-toimintaan ja sen tuloksiin kohdistetaan entistä enemmän odotuksia; sen toivotaan edistävän tuottavuutta, innovaatioita, kestävää talouskasvua ja kilpailukykyä. Hyvän esimerkin tällaisesta ajattelusta tarjoaa Euroopan unioni, joka vuonna 2000 päätetyssä Lissabonin strategiassaan asetti tavoitteekseen Euroopan kilpailukyvyn olennaisen parantamisen vuoteen 2010 mennessä; tavoite on määrä saavuttaa kasvattamalla EU-maiden T&K-menoja vähitellen kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta. T&K-panostuksen toivotaan luovan tietointensiivistä kasvua ja vauhdittavan innovaatioiden syntyä. T&K:n merkitys on viime vuosina korostunut myös selvästi OECD:n dokumenteissa ja tutkimuksissa. Muuttuneen ajattelun taustalla vaikuttavat teknologinen murros, Euroopan talouden integraatio ja globalisaatio. Nopea teknologinen kehitys ja varsinkin 1990-luvun lopun informaatioteknogian siivittämä nopea kasvu ovat kasvattaneet teknologiaan kohdistettuja odotuksia. Samalla kun teknologian ja innovaatioiden tarjoamat kasvumahdollisuudet näyttävät parantuneen, ovat perinteiset kansallisen kasvupolitiikan keinot rapautuneet. Innovaatioiden, osaamisen ja alueellisen kilpailukyvyn merkitys kansallisessa talouspolitiikassa on Euroopan integraation myötä korostunut. Yhteinen raha ja talouspolitiikan koordinaatio yhdessä sisämarkkinoiden kanssa on merkinnyt sitä, että perinteinen makrotalouspolitiikka (raha-, valuuttakurssi- ja finanssipolitiikka) samoin kuin kansallinen teollisuuspolitiikka (investointien ohjailu, yritystuet ja protektionismi) ovat pitkälti menettäneet merkityksensä kansallisen kasvupolitiikan välineinä. Jäljelle on jäänyt houkuttelevien toimintaympäristöjen luominen ja osaamispohjan vahvistaminen. Samalla T&K:n strateginen merkitys on kasvanut. Globalisaatiolla on ollut samanlainen vaikutus. Perinteisen teollisen tuotannon siirtyminen yhä laajemmin matalan kustannustason maihin on luonut vanhoihin teollisuusmaihin voimakkaan paineen tukea omaa kilpailukykyä ja työllisyyttä teknologista tasoa kohottamalla. Toisaalta myös monet uudet teollisuusmaat kuten Kiina ja Korea pyrkivät samaan. Tätä taustaa vasten ei olekaan yllättävää, että T&K-toimintaa tuetaan julkisista varoista verraten avokätisesti kaikissa teollisuusmaissa. Tukea pidetään tärkeänä ja hyväksyttävänä, koska T&K-sijoitusten uskotaan johtavan tuottavuutta kasvattaviin innovaatioihin ja teknologiseen kehitykseen. Teknologiapolitiikan ja siihen liittyvien T&K-sijoitusten kasvutavoitteiden ongelma on se, että useimmiten erilaisissa vertailuissa keskitytään vain mittaamaan T&K-panoksia, ei tuotoksia. Tämä johtuu tietysti siitä, että panosten mittaaminen on paljon helpompaa kuin tuotosten. Koska tuotoksia ei pystytä luotettavasti mit-

2 Johdanto tutkimuksen taustaa taamaan, on mahdollista, että suuret T&K-panostukset johtavat huomattaviin hyvinvointitappioihin. Tämä ongelma ei ole kovin merkittävä yrityssektorin omien T&K-sijoitusten kohdalla. Huomattava osa (25 50 %) teollisuusmaiden T&K-sijoituksista rahoitetaan kuitenkin julkisilla varoilla. Globaalissa markkinataloudessa T&K-hyötyjen paikallistaminen ei ole helppoa. Viime kädessä uudet tuotteet ja tuottavuuden kasvu hyödyttävät kuluttajia. Avoimessa taloudessa nämä hyödyt leviävät nopeasti ympäri maailman. Teknologian diffuusion ja kilpailun vuoksi varsinkaan pienen kansantalouden ei ole helppoa pitää omien T&K-panostusten hyötyjä itsellään. Kuvio 1.1. T&K:n vaikuttavuuden portaat T&k:n vaikuttavuuden portaat Uusi yrityslogiikka Joustava tuotannonjako Uudet teknologiat Mikä on t&k:n vaikutus yritysten suorituskykyyn? Mikä on Tekesrahoituksen vaikutus Yritystaso yrityksen toimintaan? Projektitaso Megatrendit Talousjärjestelmien uudistuminen Verkostotalous Luottamustalous Mikä on t&k:n vaikutus toimialan tuottavuuden paranemiseen? Mikä on tuottavuuden kautta tuleva t&k:n vaikutus BKT:hen? Toimialataso Kansantalouden taso T&K:n vaikuttavuus Uusi markkinakäyttäytyminen Yksilöllinen kulutus Mikä on t&k:n vaikutus tuotteiden markkinaosuuteen kansainvälisillä markkinoilla? Globaalitaso DM 113059 JHY/10-2004 Copyright Tekes Tässä raportissa arvioidaan suomalaisten yritysten ja Suomen julkisen sektorin T&K-rahoituksen kansantaloudellisia hyötyjä. Kyseessä on politiikka-arvioinnin peruskysymys: kuinka suuria taloudellisia hyötyjä toteutetut teknologiapanostukset ovat saaneet aikaan tuottavuuden kasvun kautta? Onnistuneen T&K-toiminnan pitäisi johtaa innovaatioihin, jotka parantavat tuottavuutta. Kuvion 1.1 mukaisesti tuloksellisen T&K-hankkeiden tuottamien innovaatioiden tulisi johtaa yritystason kannattavuuden parantumiseen ja uuden teknologian levitessä myös toimialojen keskimääräisen tuottavuuden kasvuun.

Johdanto tutkimuksen taustaa 3 Tämä raportti on luonteeltaan kokoava tutkimus, jossa kartoitetaan jo olemassa olevaa tutkimustietoa T&K-rahoituksen vaikuttavuudesta projekti- ja yritystasolla ja jossa laajennetaan vaikuttavuusarviota toimiala- ja kansantalouden tasoille. Tutkimuksessa raportoidaan aiemmin aiheesta tehtyjen empiiristen tutkimusten tuloksia. Tutkimusraportissa tarkastellaan T&K:n vaikutuksia eri tasoilla. Raportissa kuvataan niitä prosesseja ja tekijöitä, jotka johtavat toimialojen ja siten myös kansantalouden teknologisen kehityksen tason ja tuottavuuden kohoamiseen. Keskeinen kysymys on T&K:n roolin selkiyttäminen tuottavuuden kasvussa. Suomessa T&K-toiminta on keskittynyt muutamille toimialoille, varsinkin elektroniikkateollisuuteen. Muilla toimialoilla tapahtunutta tuottavuuskehitystä on selitettävä myös muilla tekijöillä. Lisäksi suurin osa työvoimasta Suomessa työskentelee aloilla, jotka ovat verraten kaukana globaalista tuottavuusrintamasta. Seuraavassa luvussa tarkastellaan taloudellista kasvua ja siihen vaikuttavia tekijöitä sekä kuvataan Suomen talouden perinteistä kasvumallia ja sen muuttumista kohti teknologiaintensiivisempää kasvua. Luvussa 3 kartoitetaan tutkimuskirjallisuuden tuloksia T&K-toiminnan vaikuttavuudesta. Luvussa 4 keskustellaan toimialojen tuottavuuteen vaikuttavista tekijöistä. Teknologinen taso ja T&K ovat niiden joukossa. Ne eivät kuitenkaan yleensä ole tärkeimpiä. Luvussa 5 kuvataan Suomen kansantalouden päätoimialojen tuottavuuskehitystä viimeisen 30 vuoden aikana. Luvussa 6 arvioidaan tätä kehitystä. Raportin viimeinen luku sisältää johtopäätöksiä ja ehdotuksia jatkotutkimuksesta.

4 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 2 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät Teknologiapolitiikalla tähdätään viime kädessä taloudelliseen kasvuun. Teknologisen kehityksen avulla saadaan aikaan tuottavuutta parantavia innovaatioita. Tuottavuuden kasvu on taas pitkällä aikavälillä kaikkein tärkein taloudellisen kasvun taustatekijä. Tässä luvussa tarkastellaan taloudellista kasvua ja sen tekijöitä taloustieteellisen kasvuteorian valossa. Luvussa luodaan myös katsaus Suomen talouden pitkän ajan kasvuun ja kasvupolitiikkaan. 2.1 Taloudellinen kasvu tavoitteena Taloudellisella kasvulla tarkoitetaan markkinoilla tapahtuvan tuotannon kasvua. Taloudellista kasvua voi toki tapahtua myös omavaraistaloudessakin, mutta mitattavissa oleva talouskasvu tapahtuu rahatalouden piirissä. Kasvun mittaaminen perustuu kansantalouden tilinpitoon ja kansantulotilastoihin. Siksi taloudellisella kasvulla yleensä tarkoitetaankin kokonaistuotantoa mittaavan bruttokansantuotteen määrän kasvua. Teollisuusmaissa bruttokansantuote mittaa suhteellisen hyvin todellista kokonaistuotantoa, koska suurin osa taloudellisesta toiminnasta tapahtuu virallisen talouden piirissä markkinoilla. Periaatteessa kansantuotteen määrä voi vaihdella suuntaan ja toiseen vuosittain. Kansantuotteen muutosten sijasta tapana on puhua kuitenkin kasvusta; tämä johtuu siitä, että kokonaistuotanto ja myös henkeä tai työtuntia kohden laskettu tuotannon määrä on kaikissa teollisuusmaissa pääsääntöisesti kasvanut vuodesta toiseen viimeisen vuosisadan ajan. 1900-luvun aikana kokonaistuotannon määrä kymmenkertaistui monessa maassa, myös Suomessa. Vuotuinen kasvuvauhti on keskimäärin ollut kahdesta kolmeen prosenttia. Taloudellinen kasvu asetetaan yleisesti talouspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi. Tämä on sikäli luontevaa, että tuotannon kasvu on aineellisen elintason nousun välttämätön edellytys. Toisaalta jatkuvan taloudellisen kasvun tavoittelu on asetettu kyseenalaiseksi sillä perusteella, että aineellisen elintason kasvu ei välttämättä merkitse hyvinvoinnin kasvua ja siksi, että jatkuvan kasvun ei uskota olevan pitkällä tähtäimellä ekologisesti kestävää. Onkin totta, että bruttokansantuotteen kasvu ei ole sama asia kuin hyvinvoinnin kasvu. On myös selvää, että materiaalisen tuotannon kasvu ei voi jatkua loputtomiin rajallisessa maailmassa. Toisaalta taloudellisen kasvun kritiikki perustuu osin harhakäsityksiin. Erilaiset hyvinvointia mittaavat indikaattorit korreloivat positiivisesti henkeä kohti lasketun tuotannon tason kanssa. Vaikka kasvu tai korkea tuotannon taso ei sinänsä riitä tuottamaan onnea tai hyvinvointia, kohtuullisen hyvinvoinnin tason turvaaminen edellyttää kuitenkin riittävää aineellisen tuotannon tasoa.

Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 5 Tuotannon jatkuva kasvu ei ole looginen mahdottomuus, jos ymmärretään se, ettei tuotannon kasvun tarvitse merkitä jatkuvaa materiaalisen tuotannon lisääntymistä. Tulotason noustessa palvelujen osuus tuotannosta kasvaa. Palvelutuotannon kasvu ei taas välttämättä edellytä vastaavaa aineellisten resurssien käyttöä kuin tavaratuotannon kasvu. Teknologinen kehitys puolestaan mahdollistaa sen, että entinen tuotannon määrä voidaan tuottaa tehokkaammin eli käyttämällä entistä vähemmän resursseja tuotettua yksikköä kohden. Siten aitoon tehokkuuden kasvuun sekä palvelutuotannon suhteellisen osuuden nousuun perustuva taloudellinen kasvu on mahdollista ja kestävää myös pitkällä tähtäimellä. Tuotannon kasvun mittaaminen ei ole ongelmatonta. Markkinatuotannon arvo tiedetään suhteellisen tarkasti. Tuotannon määrän arviointi edellyttää arvioita tuotannon hinnan muutoksesta. Käytännössä tämä edellyttää talouden keskimääräisen hintatason muutoksen mittaamista. Koska hinnat ovat keskimäärin olleet nousussa 1940-luvulta lähtien, on tapana puhua inflaatiosta. On todennäköistä, että inflaatiovauhtia yliarvioidaan. Tämä johtuu muun muassa siitä, että nopean tuotekehityksen ja tuotteiden laadun parantumisen ansioista hintojen nousussa on vaikea erottaa toisistaan toisaalta tuotteiden parantumisesta johtuvaa hinnan nousua ja toisaalta hintatason yleistä nousua. Tuotannon ja tuottavuuden kasvun arviointia vaikeuttaa myös julkisen sektorin tuotannon arviointi. Yrityssektorin tuotanto lasketaan käyttämällä tietoja arvonlisäyksestä ja hintatason muutoksesta. Julkisen sektorin tuotannossa tuotoksia ei kuitenkaan myydä markkinoilla; niiden arvo määritetäänkin tuotantokustannusten mukaan. Toisaalta julkisen tuotannon hintatason muutos on myös sama kuin tuotantokustannusten muutos. Tästä seuraa, että julkisen tuotannon arvo on aina yhtä suuri kuin tuotantokustannukset. Tällöin julkisessa tuotannossa ei voi tapahtua mitattavissa olevaa tuottavuuden kasvua ei ainakaan kansantalouden tilinpidon mukaan. Julkisen sektorin tuotannon tuottavuuskehitystä voidaan kuitenkin arvioida epäsuorasti vertaamalla suoritteiden lukumäärää erilaisiin panosindikaattoreihin, esim. sairaalassa leikkausten määrää päivässä tai kouluissa oppilaiden määrää opettajaa kohden. Vaarana on kuitenkin, että näin arvioitu julkisen tuotannon tehokkuuden kasvu voi samalla merkitä asiakkaiden kannalta julkisten palvelujen laadun heikkenemistä suurempia ryhmäkokoja, niukempaa hoitoa. Julkisen toiminnan tuloksellisuutta onkin parempi arvioida sen vaikuttavuuden kautta. 2.2 Kasvuteoria ja teknologinen kehitys Talouden kasvutekijöitä analysoitaessa hyvän käsitteellisen lähtökohdan tarjoaa 1950-luvulla kehitetty niin kutsuttu neoklassinen kasvumalli. Neoklassiseksi kasvuteoriaksi kutsutaan ajattelumallia, jonka 1950-luvulla Robert Solow kehitti neoklassisen talousteorian pohjalta. Solowin kasvumallin lähtökohtana on koko-

6 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät naistuotannon tason ja sen kasvun selittäminen yksinkertaisen tuotantofunktion avulla. Sen mukaan talouden kasvutekijöitä ovat työpanos, pääoma ja teknologinen kehitys. Neoklassinen malli korostaa perinteisten tuotannontekijöiden eli työn ja pääoman merkitystä. Niitä lisäämällä kasvaa myös tuotanto; ts. työpanosta lisäämällä ja pääomakantaa kasvattavilla investoinneilla saadaan aikaan taloudellista kasvua. Neoklassisen kasvumallin mukaan kasvun tekijöitä ovat viime kädessä väestönkasvu ja säästäminen, koska ne määrittivät reunaehdot työ- ja pääomapanosten kasvulle. Väestönkasvu mahdollistaa jatkuvan työpanoksen kasvattamisen. Säästäminen puolestaan rahoittaa investoinnit, joilla pääomakantaa voidaan kasvattaa. Teknisten keksintöjen ja innovaatioiden vaikutusta kasvuun voitiin neoklassisessa mallissa arvioida vain selittämättä jääneen jäännöksen (nk. Solowin residuaalin) avulla. 1980-luvulla talousteoreettinen kasvuajattelu uudistui tältä osin niin sanotun uuden kasvuteorian myötä. Tuotantofunktio Tuotantofunktiossa tuotannontekijöinä ovat työvoima (L) ja pääoma (inhimillinen (H) ja fyysinen pääoma (K)) sekä teknologian tasoa (tai muutosta) kuvaava parametri (A): (2.1) Y(t) = A(t)F[HL(t),K(t)]; ts. tuotannon määrä hetkellä t (eli Y(t)) riippuu teknologisesta kehityksestä (teknologia-parametri A:n oletetaan kasvavan ajassa) ja on lisäksi kasvava funktio työvoimasta ja pääomasta. Teknologinen kehitys on perinteisessä kasvutilinpidossa se osa toteutuneesta tuotannon kasvusta, jota ei voida selittää työ- ja pääomapanosten kasvulla: jos käytetään yleisen Cobb-Douglas -tuotantofunktion logaritmista versiota, saadaan teknologisen kehityksen lausekkeeksi (2.2) d[loga(t)] = d[logy(t)] bd[loghl(t)]-(1-b)d[logk(t)], eli havaitun tuotannon muutoksen ja tuotanto-osuuksilla painotettujen tuotannontekijöiden muutosten erotus. Alenevien rajatuottojen oletus Neoklassisen kasvumallin samoin kuin taloustieteen klassikkojenkin (mm. David Ricardon ja Alfred Marshallin) lähtökohtana on oletus tuotantopanosten laskevasta rajatuottavuudesta. Työvoiman ja pääoman kasvu johtaa väistämättä näiden tekijöiden aikaansaamien tuotannonlisäysten vähenemiseen. Ajatuksena on, että

Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 7 työtuntien lisääminen tietyn rajan jälkeen alkaa heikentää rajatuottavuutta. Samoin ajatellaan, että pääomakannan lisäyksestä saadut rajatuotot alkavat jossain vaiheessa supistua. Kuvio 2.1. Nousevat ja laskevat rajatuotot (dy) Tuotanto ja rajatuotos 24 18 Y, dy 12 6 45 Y dy 0 0 5 10 15 20 25 L, K Laskevista rajatuotoista seuraa, että pääomakannan kasvattaminen investoimalla sen enempää kuin väestönkasvukaan eivät voi loputtomiin johtaa jatkuvaan bruttokansantuotteen kasvuun. Pääomakannan optimaalinen taso voi toki olla varsin korkea, mutta teoria olettaa, että jossain vaiheessa rajatuotot kuitenkin kääntyvät laskuun. Ilman teknologista kehitystä neoklassinen kasvumalli saavuttaa ennen pitkää stagnaation, eli tilan, jossa tuotantoa ei pystytä enää lisäämään. Pääomakanta kasvaa vähitellen niin suureksi, että poistot saavuttavat bruttoinvestointien tason. Tällöin nettoinvestoinnit vähenevät nollaan ja pääomakannan kasvu pysähtyy. Ainoa tapa jatkaa kasvua on nostaa jatkuvasti investointi- ja säästämisastetta. Tässäkin tulee raja vastaan. Jatkuva kasvu tarvitseekin käyttövoimakseen uusia keksintöjä, jotka tekevät työpanoksen entistä tuottavammaksi. Toisin sanoen jatkuva kasvu edellyttää teknologisen kehityksen aikaansaamaa kokonaistuottavuuden jatkuvaa kasvua. Tällainen kasvu on luonteeltaan myös kestävää, koska se ei edellytä entistä suurempaa resurssien käyttöä. Vaikka neoklassinen kasvumalli myöntääkin teknologisen kehityksen merkityksen, se ei erittele niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat teknologiseen kehitykseen. Koska teknologisen kehityksen lähdettä ei mallissa selitetä, kutsutaan neoklassisen kasvuteorian malleja myös eksogeenisen kasvun malleiksi. Neoklassinen kasvumalli on hyvä kasvutilinpidon väline. Eri maissa toteutuneen erilaisen kas-

8 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät vukehityksen selittäjänä se ei ole kovinkaan hyvä. Se ei tarjoa vastauksia siihen, miksi tuotanto ja tuottavuus ja pääomakanta kasvavat toisissa maissa nopeammin kuin toisissa ja miksi teknologista kehitystä ei pystytä kaikkialla hyödyntämään. Yksi teorian keskeinen heikkous liittyy epäilemättä sen rajoittaviin oletuksiin. Neoklassisen mikrotalousteorian tapaan neoklassinen kasvumalli olettaa, että markkinoiden toiminta on täydellistä ja että kansainväliset pääomaliikkeet ovat vapaat. Todellisuudessa nämä oletukset ovat voimassa vain ajoittain ja vain tietyissä osissa maailmaa. 1 Neoklassisessa kasvumallissa talouden pitkän aikavälin kasvuvauhti on riippumaton useimmista talouspolitiikan keskeisistä muuttujista ja säästämisasteesta. Niiden avulla voidaan vaikuttaa siihen, kuinka tehokkaasti talouden potentiaali saadaan käyttöön, mutta ei siihen, kuinka nopeasti potentiaalinen tuotannon taso kasvaa. Tämän kasvuvauhdin määrää teknologinen kehitys, jota malli taas ei selitä. Yksinkertaisuuden vuoksi voidaan olettaa, että investoinnit rahoitetaan säästämisellä ja että kaikki säästöt investoidaan. Jos säästämisaste on vakio, talouden kasvuvauhti riippuu vain teknologisesta kehityksestä ja väestönkasvusta. Jos työikäinen väestö ei kasva, ainoaksi kasvutekijäksi jää teknologinen kehitys. Säästämisasteen nousu siirtää pääomakannan ja kokonaistuotannon aiempaa korkeammalle tasolle, mutta ei tämän siirtymän toteutumisen jälkeen kiihdytä enää talouskasvua, koska pääoman ja työpanoksen rajatuotos on aleneva. Toisin sanoen muita maita nopeampaa talouskasvua voidaan neoklassisessa kasvumallissa ylläpitää vain jatkuvasti muita maita korkeamman investointiasteen avulla, mikä taas lyhyellä aikavälillä merkitsee tinkimistä kulutuksesta. Lopulta suuret investoinnit johtavat kuitenkin pääoman rajatuotoksen laskuun. Kasvu nopeutuu kuitenkin silloin kun investointiaste nousee, ja pysyy nopeana niin kauan kuin nettoinvestoinnit (eli pääomakannan kasvuvauhti) pysyvät korkeina. Kuviossa 2.2 on esitetty investointiasteen nousun vaikutus tuotannon kasvuun. Pääoman kasautumiseen ja työvoiman tarjontaan ja kysyntään vaikuttavat tekijät määräävät sen, kuinka suuri osa talouden potentiaalista hyödynnetään. Kasvua voidaan kiihdyttää ja tuotannon suhteellista tasoa nostaa myös lisäämällä työvoiman tarjontaa. Talous voi siten työvoiman tarjontaa ja investointeja kasvattamalla kohota aiempaa korkeammalle bruttokansantuotteen tasolle, mutta kun tuo taso on saavutettu, kasvuvauhti palautuu muiden maiden tasolle. On tietysti selvää, että (henkeä kohden laskettua) työpanostakaan ei voida jatkuvasti kasvattaa. Kasvuteoria ei siten jätä sijaa kasvuihmeille (pitkäaikainen muita maita nopeam- 1 Neoklassinen kasvuteoria olettaa talouksien ja yhteiskuntien toimivan markkinatalouden oppien mukaan. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole. Esim. säännöstely, erilaiset kaupan esteet sekä raskas byrokratia, korruptio ja huonosti määritellyt omistusoikeudet muodostuvat monissa kehitysmaissa kasvun esteiksi. Ks. esim. De Soto (2000).

Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 9 pi talouskasvu) eikä liioin kyydistä putoajille (pitkäaikainen muita maita hitaampi kasvuvauhti). Kuvio 2.2. Investointiasteen vaikutus talouden kasvuun Tuotannon kehitys ajassa: erilaisten investointiasteiden vaikutus 60 50 tuotanto per capita 40 30 20 Y(matala investointiaste) Y(nouseva investointiaste) Y(korkea investointiaste) 10 0 0 2 4 6 8 10 12 14 16 18 20 22 24 Konvergenssi Eri maiden erilaista menestystä voidaan yrittää selittää tuotannontekijöiden määrällä, kapasiteetin käyttöasteella ja myös ns. konvergenssilla. Konvergenssilla tarkoitetaan sitä, että aikaa myöten eri maiden tulotasojen pitäisi lähestyä toisiaan, jos ne pystyvät hyödyntämään samaa teknologista tietämystä ja kaventamaan eroja pääomakannan tasossa. Tätä hypoteesia kasvuerojen selittämisessä kutsutaankin konvergenssihypoteesi. Sen mukaan korkeammalla bruttokansantuotteen tasolla olevat kansantaloudet kasvaisivat keskimäärin hitaammin kuin alhaisella bruttokansantuotteen tasolla olevat kansakunnat. 2 Juurensa tällä näkemyksellä on niin sanotun neoklassisen kasvuteorian malleissa. Ajatus konvergenssista on luonteva sen vuoksi, että periaatteessa sama teknologinen tietämys on nykyään kaikkien saatavilla. Neoklassisen talousteorian mukaan alhaisen pääomakannan maissa (kehitysmaissa ja siirtymätalouksissa) pääoman rajatuotto on korkeampi kuin rikkaissa maissa, minkä pitäisi houkutella sijoituksia näihin maihin ja vähitellen johtaa maiden välisten erojen kaventumiseen. Tällä tavoin köy- 2 Katso esimerkiksi Abramovitz 1986.

10 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät hempien maiden pitäisi vähitellen saada rikkaat maat kiinni. Konvergenssihypoteesista seuraa myös se, että rikkaimpien maiden talouskasvun tulisi olla muita hitaampaa, koska ne ovat jo omaksuneet edistyneimmän teknologian ja koska niissä pääomakannan rajatuoton pitäisi olla alhainen. Kokemukset eri maiden taloudellisesta kasvusta eivät kuitenkaan anna kovin selvää tukea konvergenssihypoteesille. Konvergenssia eri maiden välillä on toki tapahtunut: parhaita esimerkkejä tästä ovat useat Itä-Aasian maat (Japani, Korea, Kiina, Taiwan, Malesia), jotka ovat muutamassa vuosikymmenessä kohonneet kehitysmaista teollisuusmaiksi. Toisaalta samaan aikaan maailman rikkaimpien ja köyhimpien maiden väliset tuloerot ovat kasvaneet. Tämä on johtunut siitä, että rikkaiden maiden (ts. verrattain hitaasti kasvaneiden läntisten teollisuusmaiden) talouskasvu on ollut nopeampaa kuin köyhimpien maiden konvergenssia ei ole siis tapahtunut. Kaikkein köyhimmissä maissa henkeä kohti lasketun tulotason kasvu on ollut 1980- ja 1990-luvuilla jopa negatiivista. Joissain tapauksissa on tapahtunut myös käänteistä konvergenssia. Konvergenssihypoteesin mukaan rikkaimpien maiden kasvuvauhdin tulisi olla muita hitaampaa, niin että ero muihin maihin kapenee vähitellen. Joissain tapauksissa näin on käynytkin, mutta kasvuero on säilynyt ennallaan sen jälkeenkin kun muut maat ovat saaneet entisen rikkaimman maan kiinni. Esimerkkejä tällaisesta kehityksestä tarjoavat Iso-Britannia, joka 1800-luvulla oli maailman johtavin teollisuusmaa, Argentiina, Ruotsi ja Japani. Argentiina kuului maailman rikkaimpien maiden joukkoon 1920-luvulla, Ruotsi 1960-luvulla ja Japani 1980-luvulla. Kaikkien näiden maiden suhteellinen asema maailman bkt-tilastossa on kuitenkin sittemmin heikentynyt. Kuvio 2.3 Konvergenssi BKT henkeä kohden eräissä maissa vuosina 1870-2004 40 1000 USD v. 1990 hinnoin 35 30 25 20 15 10 5 0 1870 1880 1890 1900 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2004 Suomi Argentiina USA Britannia Japani Kiina

Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 11 Konvergenssinäkemys on siten riittävän empiirisen evidenssin puutteessa joutunut kritiikin kohteeksi. On esitetty sekä empiiristä näyttöä että teoreettisia malleja sille, miksi konvergenssi tapahtuisikin lähinnä samalla bruttokansantuotteen tasolla olevien maiden kesken. Tällöin puhutaan niin sanotusta klubikonvergenssista. Samalla on perusteltu sitä, miksi rikkaat maat voivat jatkuvasti kasvaa vähintään yhtä nopeasti kuin muut niin että tuloero ei kavennu. Uusi kasvuteoria Neoklassista kasvuteoriaa seurasi 1980-luvulla ns. uusi kasvuteoria tai endogeenisen kasvun teoria. Siinä pyrittiin selittämään aiempaa paremmin teknologista kehitystä ja tiedon ja osaamisen merkitystä kasvutekijöinä. 3 Neoklassisen kasvuteorian keskeiset artikkelit julkaistiin jo 1950-luvulla. Tämän jälkeen kasvuteoria eli pitkään hiljaiseloa. Suunta kuitenkin muuttui 1980-luvulla Paul Romerin ja Robert Lucasin tekemien uusien teoreettisten avausten ansiosta. 4 He olivat tyytymättömiä taloudellisen kasvun selittämiseen eksogeenisten tekijöiden eli mallin ulkopuolelta määrittyvän teknologisen kehityksen perusteella ja alkoivat etsiä tapoja mallittaa teknologisen kehityksen aikaansaama kasvu. Heidän alullepanemansa uusi kasvuteoria perustuu ajatukselle, että innovaatioita syntyy tutkimusinvestointien ja työssä oppimisen kautta, ja että tämä johtaa periaatteessa rajattomaan tiedon kasaantumiseen. Idean tekemällä oppimisesta ( learning by doing ) oli alun perin esittänyt Kenneth Arrow jo vuonna 1962, mutta ajatusta ei oltu aikaisemmin sovellettu kasvuteoriaan. Endogeeninen kasvuteoria hylkää ajatuksen laskevista rajatuotoista. Syynä tähän on se, että innovaatioiden ansioista tietopääoma voi kasvaa rajatta eikä ole mitään syytä, miksi tulevaisuuden innovaatioiden tuotto olisi vähäisempi kuin aiempien innovaatioiden. Tämän johdosta talous voi kasvaa myös ilman työ- ja pääomapanoksen kasvua tai jopa tilanteessa jossa, työ- ja pääomapanokset määrällisesti supistuvat. Työpanoksen käytön tuottavuus lisääntyy sekä teknologian kehittymisen että tiedon kasautumisen johdosta. Seurauksena on taloudellinen kasvu. Endogeenisen kasvun mallissa inhimillisen pääoman kasautumisen vaikutukset heijastuvat koko talouteen. Tieto on hyödyke, jonka käyttäminen ja omaksuminen ei vähennä toisten mahdollisuuksia käyttää samaa tietoa. Siten tietopääoman kasvun kerrannaisvaikutukset voivat olla suuret. Yhden henkilön henkisen pääoman kasvu kasvattaa myös muiden henkilöiden tuottavuutta. Kyseessä on ulkoisvaikutus. Uusi kasvuteoria poikkeaa vanhemmasta, neoklassisesta kasvuteoriasta monessa suhteessa. Tärkein ero on se, että kasvu voi jatkua ainakin periaatteessa rajatta, 3 Uuden kasvuteorian keskeisin kehittäjä on Paul M. Romer; ks. esim. Romer (1986). 4 Romer (1986) ja Lucas (1988).

12 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät koska rajatuotos ei ole laskeva. Tästä seuraa myös se, että eri maiden välillä ei välttämättä tapahdu lainkaan konvergenssia; onhan mahdollista, että rikkaat maat rikastuvat ja kasvattavat etumatkaansa muihin maihin, jos ne pystyvät paremmin hyödyntämään osaamista ja uusia innovaatioita. Uusi kasvuteoria opettaa myös, että talouden kasvuedellytyksiin voidaan vaikuttaa edistämällä innovaatioita, tutkimusta, inhimillisen pääoman kasvua ja tiedon kasautumista. Uuden kasvuteorian malleissa T&K-toiminta voi teknologista kehitystä kiihdyttäessään johtaa pysyvästi nopeampaan talouden kasvuvauhtiin. Erot teknologisessa kehityksessä ja tiedon kumuloitumisessa voivat myös johtaa jatkuvasti kasvaviin maiden välisiin tuloeroihin seikka, jota vanhempi kasvuteoria ei kyennyt tyydyttävästi selittämään. Endogeenisen kasvun teoriassa investoinnit sekä fyysiseen että inhimilliseen pääomaan (eli koulutukseen ja osaamiseen) saattavat vaikuttaa pysyvästi kasvuvauhtiin. Vaikka yksilön kannalta näilläkin investoinneilla voi olla laskevat rajatuotot, koko yhteiskunnan kannalta tietotason ja osaamisen kasvulla samoin kuin liikenneyhteyksien parantamisella voi kuitenkin olla positiivisten ulkoisvaikutusten takia jopa kasvavat rajatuotot. Perinteisen kasvuteorian mukaan näin ei voi olla, koska pääomakannan rajatuotos on vähenevä. Endogeenisen kasvun teoriat korostavat inhimillisen pääoman merkitystä talouskasvulle. Empiiriset tutkimukset myös vahvistavat tätä 5. Koulutus onkin ehkä julkisen sektorin tehtävistä vähiten kiistanalainen. Empiirisissä tutkimuksissa julkisen koulutuspanoksen merkitys kasvulle onkin yleensä selvästi positiivinen 6. Julkisten investointien ja infrastruktuurin lisäksi julkinen sektori voi rahoittaa käynnistyvää yritystoimintaa sekä osallistua tutkimus- ja kehitystoimintaan suoralla tuella ja julkisesti rahoitetulla tutkimustoiminnalla. Näillä panostuksilla on usein havaittu olevan positiivisia vaikutuksia talouskasvuun. 7 Tähän kysymykseen palataan luvussa 3. Kasvu, tuottavuus ja innovaatiot Hyvinvointitavoitteiden kannalta tärkein tavoite on henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen kasvattaminen mahdollisimman suureksi kuitenkin niin, että kasvun edellyttämät uhraukset (säästäminen ja menetetty vapaa-aika) eivät muodostu kohtuuttomiksi. Henkeä kohti laskettu bruttokansantuotteen arvo kertoo kuinka paljon kansakunnalla on käytettävissään resursseja kansalaistensa hyvinvoinnin ylläpitoon ja edistämiseen, vaikka se ei kerrokaan mitään tulojen jakautumisesta. Kasvutilinpito osoittaa, että pitkällä aikavälillä kaikkein keskeisin kasvutekijä on työn tuottavuuden kasvu. Henkeä kohden lasketut työtunnit eivät 5 Katso esimerkiksi Mankiw et al. (1992) sekä Barro (1991 ja 1999). 6 Katso esimerkiksi Hansson & Henrekson (1994). 7 Katso esimerkiksi Cashin (1994).

Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät 13 ole lisääntyneet. Taloudelliseen kasvuun on 1900-luvun aikana monissa maissa myös Suomessa liittynyt työpanoksen kasvua kohonneen työhönosallistumisasteen vuoksi. Käytännössä tämä on johtunut siitä, että työvoimaa on siirtynyt omavaraistaloudesta ja kotityöstä avoimille markkinoille. Suurin muutos on ollut naisten työhönosallistumisen voimakas kasvu kaikissa länsimaissa 1960-luvulta lähtien. Toisaalta keskimääräiset vuosityöajat lyhentyivät teollisuusmaissa jatkuvasti aina 1980-luvulle asti lyhyempien työviikkojen ja pidentyneiden vuosilomien vuoksi. Kuvio 2.4. Tuottavuus ja tuotannon kasvu Suomessa prosenttia 10 8 6 4 2 0-2 -4-6 -8 1975 1976 Tuotannon ja työn tuottavuuden kasvu 1977 1978 1979 1980 1981 1982 1983 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 kasvu tuottavuus Kuvio 2.4 osoittaa, että vaihtelut sekä tuotannon että tuottavuuden kasvuvauhdissa ovat olleet suuria. Merkittävin epäjatkuvuus taloudellisessa kehityksessä oli 1990-luvun alun syvä lama, jolloin kokonaistuotanto supistui kolmena peräkkäisenä vuotena. Lama ei kuitenkaan johtanut pysyvään taloudellisen kasvun hidastumiseen. Sen sijaan näyttää siltä, että lama toimii taloushistoriallisena vedenjakajana tuottavuuskehityksessä. Työn tuottavuus kasvoi Suomessa nopeasti lähes koko 1900-luvun ajan aina 1990-luvun lamavuosiin asti. Vuoteen 1994 asti eripituisille ajanjaksoille mitatut keskimääräiset tuottavuuden kasvuvauhdit olivat vähintään kolme prosenttia vuodessa. Vuosien 1995 2005 aikana tuottavuuden kasvu on sen sijaan ollut vain kaksi prosenttia vuodessa. Pitkällä aikavälillä taloudellinen kasvu on Suomessa samoin kuin muissakin maissa perustunut lähes yksinomaan tuottavuuden kasvuun. Tästä havainnosta

14 Taloudellinen kasvu ja kasvutekijät voidaan helposti tehdä se johtopäätös, että tuottavuuden kasvattaminen on ainoa mielekäs talouspolitiikan tavoite. Näin ei kuitenkaan ole silloin, jos samaan aikaan on merkittävää vajaatyöllisyyttä. Laskevien rajatuottojen vallitessa työn tuottavuutta voidaan aina lisätä vähentämällä työpanoksen määrää. Korkein mahdollinen hyvinvoinnin taso saavutetaan kuitenkin todennäköisesti korkean työllisyysasteen avulla, vaikka tämä hiukan alentaisikin keskimääräistä tuottavuutta. Henkeä kohden laskettu tuotannon määrä on yhtä kuin keskimääräinen tuottavuus (q) kerrottuna työllisyysasteella (e): (2.3) Y/POP = (Y/L) * (L/POP) = qe. Jos työllisyysaste on alhainen ja jos myös pääomakanta on vajaakäytössä, kasvua saadaan nopeimmin aikaan työllisyysastetta kasvattamalla. Jos taas työllisyysaste on korkealla tasolla, ainoa tapa saada aikaan kestävää kasvua on pyrkiä tuottavuuden kasvuun. Mikä sitten saa aikaan tuottavuuden kasvua? Kasvumalli tuottaa alustavan vastauksen tähän kysymykseen. Työn tuottavuus eli työntekijää (tai työtuntia) kohden laskettu tuotannon määrä riippuu pääomakannasta, teknologisesta kehityksestä ja inhimillisen pääoman tasosta: (2.4) q = Y/L = G[K/L, A, H]. Tuottavuutta voidaan siten kasvattaa investoimalla sekä fyysiseen että inhimilliseen pääomaan. Nopein tapa tuottavuuden kasvattamiseen onkin korkean säästämisasteen ylläpitäminen ja säästöjen kanavoiminen kotimaisiin investointeihin. Niin kauan kuin valtiot säätelivät pääomaliikkeitä, niiden oli mahdollista vaikuttaa suoraan investointeihin. Nykyisin kun kansainvälisiä pääomaliikkeitä ei enää juurikaan rajoiteta, tärkeämpi keino investointien kannustamiseksi on ulkomaisten suorien sijoitusten houkuttelu. Investoinnit saavat aikaan työntekijää kohden lasketun pääomakannan ja pääomaintensiteetin kasvun, mikä nostaa työn tuottavuutta. Pääomakannan kasvu mahdollistaa yksinkertaisten työtehtävien korvaamisen automaatiolla. Nopea pääomakannan kasvattaminen voi kuitenkin johtaa tehottomuuksiin ja potentiaalia heikompaan kokonaistuottavuuskehitykseen (ks. esim. Pohjola, 1996). Kansantalouden tasolla tällaiset vääristymät tarkoittavat resurssien allokatiivista tehottomuutta. Merkittävä osa kiinteistä investoinneista on vanhan teknologian korvaamista uudemmalla tuottavammalla teknologialla, jolloin korvausinvestoineihin sisältyy teknologista kehitystä. Koneisiin ja laitteisiin sitoutuneen teknologian merkittä-