Perhehoitotyö akuuttipsykiatrisella osastolla hoitotyöntekijöiden kuvaamana

Perhehoitotyö akuuttipsykiatrisella osastolla hoitotyöntekijöiden kuvaamana Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2008 Tampereen yliopisto Hoitotieteen laitos Anne Kivimäki

TIIVISTELMÄ Tampereen yliopisto Hoitotieteen laitos Anne Kivimäki: Perhehoitotyö akuuttipsykiatrisella osastolla hoitotyöntekijöiden kuvaamana Pro gradu tutkielma, 74 sivua, 4 liitettä Ohjaajat: Päivi Åstedt-Kurki, professori, THT Meeri Koivula, lehtori, TtT Hoitotiede Huhtikuu 2008 Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata hoitajien kokemuksia perhehoitotyöstä akuuttipsykiatrian osastolla. Tarkoituksena oli kuvata perhehoitotyön käsitettä ja sen sisältöä sekä siihen liittyviä käsityksiä hoitajien kokemusten perusteella. Tavoitteena oli tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää psykiatrisen hoitotyön suunnittelussa ja kehittämisessä. Tutkimus oli menetelmältään kvalitatiivinen. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla marraskuussa 2006 tietyllä akuuttipsykiatrisella osastolla työskenteleviä hoitotyöntekijöitä. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina, haastateltavia oli kahdeksan (n=8). Tutkimusaineiston analyysimenetelmänä käytettiin induktiivista sisällön analyysiä. Perhehoitotyö nähtiin tärkeänä osana potilaan kokonaisvaltaista, hyvää hoitoa. Perhehoitotyö koostuu sekä suunnitelmallisesta yhteistyöstä perheiden kanssa että arkisemmasta perheiden huomioon ottamisesta jokapäiväisissä tilanteissa. Perhehoitotyön merkittävimmiksi tavoitteiksi kuvattiin perheen tiedon lisääminen, perheen tukeminen sekä tarpeenmukaisen avohoidon piiriin ohjaaminen. Hoitajat korostivat perhehoitotyön olevan moniammatillista yhteistyötä, joka toteutuu tapauskohtaisesti, kunkin potilaan ja perheen yksilöllisyys huomioon ottaen. Perhehoitotyöhön kannustavina seikkoina hoitotyöntekijät toivat esiin riittävät tiedot ja taidot, hoitajan oman motivaation, riittävän käytettävissä olevan ajan sekä perhehoitotyöhön ulkopuolelta saatavan tuen ja arvostuksen. Perhehoitotyötä estävinä tekijöinä sitä vastoin nähtiin potilaan tai perheen kieltäytyminen yhteistyöstä, hoitojaksojen lyhytkestoisuus sekä riittämätön tieto erilaisista avohoidon mahdollisuuksista, joihin perheitä voisi ohjata. Perhehoitotyön kehittäminen nähdään tärkeänä, mutta haasteellisena tehtävänä. Perhehoitotyötä arvostetaan ja korostetaan hoitotyön toimintayksiköissä, mutta käytännössä yhteinen toimintatapa tai -malli on vielä useimmiten kehittämättä. Aiheeseen liittyvää koulutusta on saatavilla ja se nähdään tarpeellisena. Tässä tutkimuksessa korostui kuitenkin se, että hoitajat eivät vielä koe saavansa tekemälleen perhehoitotyölle mielestään riittävää tukea ja yleistä arvostusta. Avainsanat: akuuttipsykiatrinen hoitotyö, perhehoitotyö

ABSTRACT University of Tampere Department of Nursing Science Kivimäki Anne: Family Nursing on an Acute Psychiatric Ward as Described by Nurses Master s thesis, 74 pages, 4 appendices Supervisors: Päivi Åstedt-Kurki, PhD., RN, Professor Meeri Koivula, PhD., RN, Senior Lecturer Nursing Science April 2008 The purpose of this study was to describe nurses experiences of family nursing on an acute psychiatric ward. The purpose was also to describe the concept of family nursing and its content in nurses experiences. The aim of the study was to produce information that can be utilized in planning and development of psychiatric nursing. Data was collected by interviewing nurses who were working on an acute psychiatric ward. In total eight (n=8) interviews were conducted. The material was analyzed by the inductive content analysis method. Family nursing was seen as an important part of the holistic, good care of a patient. Family nursing was seen to consist of both systematic cooperation with families and taking account of families in everyday situations. The most important aims of family nursing were to increase the knowledge of the family, support the family and to guide the family forward with outpatient care. The nurses reported that family nursing is multiprofessional work and pays regard to the individuality of every patient and family. Sufficient knowledge and skills, nurses` own motivation, enough time and support from outside were things that nurses regarded as factors that conducive to family nursing. Factors inhibiting family nursing were non-compliance of the family or patient, short hospital stay and insufficient knowledge of different outpatient options for families. The enrichment of family nursing is seen to be important but challenging. Family nursing is already valued and enhanced in many care units but some kind of common practice is still missing. There is appropriate education available and it is considered necessary. In this study it was emphasized that nurses feel they lack support and appreciation for the family nursing they are providing. Key words: Acute psychiatric nursing, family nursing

Sisällys 1. TUTKIMUKSEN TAUSTA 1 2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 3 2.1 Perhehoitotyö 3 2.2 Psykiatrinen perhehoitotyö 7 2.3 Yhteenveto teoreettisista lähtökohdista 17 3. TUTKIMUKSEN TAVOITTEET JA TUTKIMUSONGELMAT 19 4. EMPIIRISEN TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 20 4.1 Metodologiset lähtökohdat 20 4.2 Tutkimuksen kohdejoukon valitseminen 20 4.3 Tutkimusaineiston keruu 21 4.4 Aineiston analyysi 26 5. TUTKIMUKSEN TULOKSET 28 5.1 Perhehoitotyön lähtökohdat akuuttipsykiatrian osastolla 28 5.1.1 Perheen määrittelyn monimuotoisuus 28 5.1.2 Perhehoitotyön hoitajalle asettamat vaatimukset 29 5.1.3 Perhehoitotyön osastolle asettamat vaatimukset 31 5.1.4 Perhehoitotyön olemassa olevat edellytykset tutkittavalla osastolla 32 5.1.5 Perhehoitotyön moniammatillisuus 33 5.2 Perhehoitotyön tarkoitus hoitajan kokemana 35 5.2.1 Perhe potilaan voimavarana tai toipumista estävänä tekijänä 35 5.2.2 Perheiden ohjaaminen ja tiedon ja tuen saanti 37 5.2.3 Perheiden toiveiden ja odotusten kuuleminen 39 5.3 Potilaan perheen huomioon ottaminen 40 5.4 Hoitaja perhehoitotyön toteuttajana 42 5.4.1 Hoitajan ja perheen kohtaaminen 42 5.4.2 Hoitaja ja potilaan perheen tutuksi tuleminen 46 5.4.3 Luottamus potilaan ja perheen välisessä yhteistyössä 47 5.4.4 Yksilöllisyys perheiden hoitotyössä 49 5.5 Perhehoitotyön haasteet ja vaikeudet hoitajan kokemana 51

5.6 Perhehoitotyön mahdollisuudet tutkittavalla osastolla 52 5.6.1 Perhehoitotyöhön kannustavat tekijät akuuttipsykiatrian Osastolla 52 5.6.2 Perhehoitotyötä rajoittavat tekijät akuuttipsykiatrian Osastolla 54 5.7 Yhteenveto tutkimuksen tuloksista 56 6. POHDINTA 57 6.1 Tutkimuksen eettisyys 57 6.2 Tutkimuksen luotettavuus 58 6.3 Tutkimustulosten tarkastelua 62 6.4 Hoitotyön kehittäminen ja jatkotutkimusaiheet 65 LÄHTEET 67 LIITTEET ( 4 sivua )

1. TUTKIMUKSEN TAUSTA Hoitotyössä on ollut tapana keskittyä ihmiseen yksilönä. Potilasta, eli perheenjäsentä joka sairastaa, on tutkittu ja hoidettu yksilönä, huomioimatta muita ihmisiä hänen ympärillään. Potilas on nähty yksittäisenä perheen osana, jonka kohdalla on tarkoitus hoitotyön avulla saada muutoksia aikaan. (Cutillo-Schmitter 1993) Perheestä on kuitenkin jo 1960-luvulla alettu käytännön hoitotyössä puhua ensin hoitotyön asiakkaan taustatekijänä ja vähitellen myös hoitotyön asiakkaana. (Paunonen & Vehviläinen-Julkunen 1999) Perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa koko perheeseen ja sen hyvinvointiin. Sairastuminen muuttaa koko perheen toimintaa ja perheenjäsenet reagoivat eri tavoin muutoksiin, joita sairastuminen tuo. (Cutillo-Schmitter 1993; Tarkka, Paavilainen, Lehti & Åstedt-Kurki 2003) Perheen merkitys potilaan ja asiakkaan kannalta on suuri. Perhe on heidän kannaltaan arvokas voimavara, jota tulisi hyödyntää. Perheeltä saatu tuki voi lisätä potilaan hyvää oloa ja kohentaa hänen terveydentilaansa. Perheen tukiessa potilasta, voi hänen sairaalassaoloaikansa lyhentyä ja sitä kautta voidaan vaikuttaa suotuisasti jopa kustannuksiin. (Paunonen & Vehviläinen-Julkunen 1999, Paavilainen, Lehti, Åstedt-Kurki & Tarkka 2006) Perhehoitotyön päämäärä on perheen ja sen jäsenten hyvinvoinnin ja terveydentilan edistäminen ja tukeminen. Sen vuoksi tarvitaan tietoa ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista yksilön, perheen ja yhteisön kannalta. Tällä tutkimustiedolla on merkitystä perheen entistä monipuolisemmassa ymmärtämisessä ja perhehoitotyön kehittämisessä terveydenhuollon eri sektoreilla. (Åstedt-Kurki, Paavilainen & Paunonen 1997) Perhekeskeisyyden käsitteellinen tunnistaminen ei kuitenkaan yksin riitä kehittämään hoitotyön käytäntöä. Tärkeää olisi myös tutkia, kuinka perhekeskeisyys todellisuudessa toteutuu ja kuinka erilaiset perheeseen liittyvät lähestymistavat näkyvät hoitotyön käytännössä. (Paunonen & Vehviläinen-Julkunen 1999) Svavarsdottirin (2006) mukaan Skandinavian alueella hoitotyö on jo hyvin paljon suuntautunut perhekeskeisyyteen, perheet otetaan huomioon sekä tieteellisessä hoitotyön tutkimuksessa että käytännön hoitotyössä. Etenkin psykiatrisen hoitotyön alueella perheen huomioiminen on tullut vahvasti osaksi potilaan kokonaisvaltaista hoitoa. Potilaan omaisiin on vähitellen totuttu ottamaan yhteyttä 1

ja myös heidän tilanteensa on otettu huomioon potilasta hoidettaessa. (Välimäki, Holopainen & Jokinen 2000) Potilaan perheen huomioon ottaminen vaatii kuitenkin hoitotyöntekijältä laajaa näkökulmaa potilaan hoitamiseen. Hoitotyöntekijän tulee ottaa huomioon terveyden ja sairauden sekä yksilön ja perheen väliset yhteydet, pyrkiessään edistämään perheen ja sen jäsenten hyvinvointia ja terveydentilaa. (Åstedt-Kurki ym. 1997) Tämän vuoksi tarvitaan tietoa ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista yksilön, perheen ja yhteisön kannalta. Hoitotyöntekijöiltä edellytetään siis yhä enemmän laajaalaista tietoa mm. hoitotyön käytännöstä ja siihen liittyvästä tutkimuksesta hoitotieteen ja muiden lähitieteiden alueelta. (Välimäki ym. 2000) Onkin tärkeää tutkia, mitä eri ihmiset tarkoittavat perhehoitotyöllä ja miten sitä hoitotyössä toteutetaan. Perustietoa tarvitaan, jotta palvelujen vastaavuutta asiakkaiden tarpeisiin voidaan edelleen kehittää. (Hakulinen & Koponen & Paunonen 1999) Tämän tutkimuksen avulla on tarkoitus kuvata akuuttipsykiatrisella osastolla työskentelevien hoitotyöntekijöiden käsityksiä perhehoitotyöstä ja sen toteutumisesta osastolla, jossa he työskentelevät. Tavoitteena on saada tietoa hoitajien tavoista ottaa huomioon potilaan perhettä hoidon aikana, sekä heidän kokemuksiaan perhehoitotyön edellytyksistä ja toteutumisesta osastolla. Tutkimuksen avulla on tarkoitus myös kuvata hoitajan näkemystä perhehoitotyön merkityksestä akuuttipsykiatrisessa hoitotyössä. Tutkimuksen aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja aikaisempia tutkimuksia haettiin systemaattisilla kirjallisuushauilla CINAHL-, Medic-, PsycINFO-, Terveysportti-, Linda- ja Arto-tietokannoista. Hakusanoina käytettiin mm. psychiatric family nursing, family nursing, perhehoitotyö, psykiatrinen perhehoitotyö. 2

2. TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 2.1 Perhehoitotyö Perhehoitotyö on hoitamisen alue, joka on vähitellen kehittynyt, seuraten yhteiskunnassa tapahtuneita erilaisia muutoksia. Kokemus on osoittanut perhehoitotyöhön suuntautumisen tarpeelliseksi, vaikkakin käytännössä sen toteutus on ollut hidasta ja on vieläkin osittain alkutaipaleella. Perhehoitotyölle on alkanut muodostua tehtyjen tutkimusten tuottaman tiedon perusteella yhä vahvistuva teoreettinen pohja. Aikaisemmin oli vallalla ajatus, että hoitotyössä keskitytään lähinnä yksilön hoitamiseen, ajatellen perhettä taustalla olevana joukkona. Hoitotyöntekijöille oli myös vierasta toimintamalli, jossa koko perhe otetaan mukaan yksilön sairautta käsiteltäessä. Vähitellen teorian kehittymisen myötä perhehoitotyö on alkanut tulla luontevasti osaksi potilaan hyvää hoitoa. Perhe on tullut taka-alalta esille, mukaan hoitotyön toteuttamiseen. (Coleman 2002; Bomar 2004) Hoitotyön käytännön kehittäminen potilaan kokonaisuuden huomioon ottavaan suuntaan ei ole mahdollista ilman, että koko perhe osallistuu hoitotyön toimintaan. (Åstedt-Kurki, Paunonen & Lehti 1997; Tarkka ym. 2003; Paavilainen ym. 2006) Vallitseva kulttuuri, yhteisö ja määrittelijän oma näkökulma vaikuttavat käsitteen perhe, määrittelyyn. Entisaikaan oli helpompi määritellä käsitteen perhe sisältö. Yhteinen sukunimi, sama ikäluokka ja suvunjatkamistavoite olivat tekijöitä joiden perusteella saatettiin jotakin ryhmää nimittää perheeksi. Nämä tunnusmerkit eivät ole enää nykyään luotettavia. Ihmiset valitsevat kumppaninsa eri perustein, eivätkä välttämättä edes koskaan kutsu yhteistä elämänmuotoaan perheeksi. (Fawcett 1993) Jokaisen perheen oma määritelmä on tärkeää hoitotyössä. Käytännössä perhe- ja asiakaskeskeisyyden paras lähtökohta on asiakkaan oma käsitys perheen merkityksestä. Jokaisella perheellä on omia erityispiirteitään, vaikka perhettä yhdistävä yhteinen kulttuuri usein muistuttaakin yhteiskunnassa vallitsevaa kulttuuria. Perheen määritelmä pohjautuu aina yksilön sille antamalle ja kokemalle merkitykselle. Yksilöt muodostavat perheen. Jokainen perheenjäsen elää omaa ainutlaatuista elämäntilannettaan. Elämäntilanteessa osatekijöinä ovat vanhemmat, sukupuoli, syntymäjärjestys, ystävät, harrastukset ja työ. Perheenjäsenillä on lisäksi yhteinen oma perhetilanne, johon vaikuttavat perheen kehitysvaihe, yhteinen asunto ja perheen yhteiset säännöt. (Etzell, Korpivaara, Lukkarinen, 3

Nikula, Pekkarinen, Peni & Värmälä 1998; Johnson 1998) Sosiaaliset siteet saattavat potilaan määrittelyssä olla keskeisempiä kuin biologiset tai juridiset siteet. (Paavilainen, Åstedt-Kurki & Paunonen 2000) Åstedt-Kurjen, Paavilaisen, Tammentien ja Paunonen-Ilmosen (2001) tutkimuksen mukaan hoitotyön tekijät pitävät potilaan perheenjäsenten kanssa vuorovaikutuksessa olemista erittäin tärkeänä hoitotyön osana. Tämä vuorovaikutus ja sen toteuttaminen perustuu voimakkaasti yleisesti yksikössä vallitseviin asenteisiin. Yhteistyön ja vuorovaikutuksen toteuttamiseen vaikuttavat erilaiset seikat, kuten käytettävissä oleva aika ja fyysiset tilat. Onnistuneen perhehoitotyön toteuttamiseksi olisi syytä lisätä koulutusta koko hoitoyksikön henkilökunnalle, tavoitteena vaikuttaa asenteisiin ja lisätä ammatillista erityisosaamista perhehoitotyön alueella. Uuden tiedon sisäistämiseen ja soveltamiseen käytännön hoitotyöhön tarvitaan paljon koulutusta sekä hoitajien omaa motivaatiota työnsä kehittämiseen. (Santahuhta 1999; Bomar 2004) Söderström, Benzein & Saveman (2003) ovat tutkimuksessaan kartoittaneet hoitajien kokemuksia perheiden hoitamisesta tehohoidon yksiköissä. Tulokset osoittavat perhehoitotyön olevan tärkeää myös tehohoidon alueella, mutta myös sen että se on vaativaa työtä ja edellyttää hoitajalta omaaloitteisuutta. Tutkimuksen mukaan perhehoitotyö vaatisi riittävän aktiivisesti toteutuakseen tarkoituksenmukaiset tilat, riittävästi aikaa sekä yhtenäisen toimintamallin tai käytännön kussakin yksikössä. Perhehoitotyön tavoitteena on, että hoitotyö koostuisi toiminnoista, jotka vahvistavat perheen voimavaroja ja kykyä vastata erilaisiin muutoksiin. (Havukainen ym. 2007) Hoidossa tulee analysoida ja ottaa huomioon terveyden ja sairauden sekä yksilön ja perheen väliset yhteydet. Hoitotyössä selvitetään perheen toimivuuden ja terveyden ja sairauden väliset suhteet. Tämä edellyttää tietoa perheen kehityksellisistä vaiheista, tehtävistä, toiminnoista, perhedynamiikasta ja selviytymiskeinoista. Perheen merkitystä ei nähdä vain yksilön taustavoimana, vaan perustana perhehoitotyössä on perheen käsitteleminen ryhmänä hoitotyön prosessissa. Paunosen ja Vehviläinen-Julkusen (1999) mukaan perhehoitotyön vähimmäisennakkoehtona voidaan pitää näkökulmaa, jossa perhe on taustatekijänä. Ilman sitä yksilön hoitaminen on täysin perheestä erillään. Hoitotieteellinen tieto auttaa hoitavaa henkilöä kehittämään omaa työtään potilaan läheisen huomioon ottavaksi. Tällöin otetaan huomioon läheisen kokemukset ja hänen yksilölliset tarpeensa. (Potinkara 2004) Kun hoitava henkilö voi tuntea olleensa perheelle 4

avuksi, kokee hän myös onnistuneensa työssään. Tämä osaltaan syventää työskentelyä, vähentää työn rasittavuutta ja lisää tyytyväisyyttä siihen. (Maijala 2004) Perhekeskeisen hoitotyön keskeisimmät osa-alueet ovat Bomarin (1996) mukaan: yhteisön tai perheen kehitysmuutoksen vaihe, yhteisön tai perheen selviytymiskyky, yhteisön tai perheen eheys, yhteisön tai perheen vuorovaikutus ja yhteisön tai perheen terveys. Perhekeskeisessä terveydenhoidossa on haasteellista tarkastella elämää prosessina, elämänkaaren vaiheina, jossa jokainen vaihe rakentuu edellisen varaan. Yksilön itsemääräämisoikeus ja vastuun merkitys tuovat lisää haasteita. Perhekeskeinen työ edellyttää yksilön tai perheen elämänkulun ja siihen vaikuttaneiden tekijöiden ymmärtämistä. (Etzell ym. 1998) Perhehoitotyön päämäärä on perheen ja sen jäsenten hyvinvoinnin ja terveydentilan edistäminen ja tukeminen. Sitä varten tarvitaan tietoa ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista yksilön, perheen ja yhteisön kannalta. Tällä tutkimustiedolla on merkitystä, jotta voidaan ymmärtää perhettä entistä monipuolisemmin, sekä kehittää perhehoitotyötä eri terveydenhuollon sektoreilla. (Åstedt-Kurki, Paavilainen & Paunonen 1997; Svavarsdottir 2006) Puhtaimmillaan perhehoitotyön voi katsoa olevan silloin, kun perhe nähdään hoitotyön asiakkaana (Havukainen ym. 2007). Hoitohenkilökunnan kesken olisi keskusteltava siitä, mitä perhehoitotyöllä ymmärretään, koska perheitä kohdellaan eri tavalla eikä osastoilla ole välttämättä yhteisiä sopimuksia perhehoitotyön toteuttamisesta. Olisi tärkeää, että kaikki toteuttaisivat perhehoitotyötä tavalla, joka vastaa potilaan tarpeisiin. Perhehoitotyön kehittämisen perustana on perheiden näkemysten huomiointi ja hoitotyön tavoitteena perheen tarpeiden toteuttaminen. (Heino-Tolonen 2000) Heino-Tolosen (2000) tutkimuksen mukaan suomalaisten yliopistosairaaloiden hoitotyön johtajat käsittävät perhehoitotyöllä perheen osallistumisen hoitamiseen yhdessä hoitajan kanssa sekä perheen vaikuttamisen lapsen hoitoon esim. tuomalla omat yksilölliset tarpeensa esiin. Perhehoitotyöhön koettiin kuuluvan perheiden kanssa keskusteleminen, puhuttaessa perheiden voimavarojen tukemisesta. Perheen omista tarpeista riippuu, miten paljon perhe osallistuu hoitamiseen eli perheiden yksilöllisyyttä on aina kunnioitettava perhehoitotyön toteuttamisessa. (Heino-Tolonen 2000) Hoitavalla henkilökunnalla tulisi olla aikaa kohdata omaiset ja heidät tarpeensa yksilöllisesti. Perheen kohtaamisessa hoitaja 5

tarvitsee herkkyyttä tunnistaa ja kartoittaa omaisten hyvinvoinnin tila ja tuen tarve. (Eriksson 1996) Hopia (2006) on väitöskirjatutkimuksessaan tarkastellut pitkäaikaissairaiden lasten perheiden terveyttä edistäviä tekijöitä. Tutkimuksen mukaan hoitotyöntekijä toimintatavoillaan vaikuttaa itse paljon siihen, miten perhettä huomioi ja sitä tukee. Hoitaja voi suhtautua perheeseen eri tavoin, joko panostamalla paljon ja säännönmukaisesti perhetilanteisiin tai sitten sivuuttamalla suurin osa perheen kanssa mahdollisesta yhteistyöstä. Tutkimuksen mukaan hoitotyöntekijät oli jaettavissa kolmeen eri tyyppiin, sen mukaan kuinka he perheiden terveyttä hoitotyössään edistivät. Esille nousivat ns. systemaattinen hoitotyö, selektiivinen hoitotyö sekä tilannesidonnainen hoitotyö. Nämä toimintatapojen otsikot kuvaavat hoitajan toimintatapaa potilaan perheiden kanssa. Potinkara (2004) on tutkimuksessaan tarkastellut potilaan läheisen ja hoitavan henkilön välistä yhteistyötä. Hän kuvaa tuota yhteistyösuhdetta auttavaksi kanssakäymiseksi. Se on hoitavan henkilön läsnä olemista ja läheisen voiman lisäämistä. Läheinen on potilaan edustaja, välittäjä, potilaan asioista huolehtija, potilaan hoitoon osallistuja ja potilaan kanssakulkija. Tämän yhteistyösuhteen lopputuloksena voi olla joko läheisen luottamus tai epäluottamus potilaan hoitoa tai hoitavia henkilöitä kohtaan. Potilaiden perheet tulisi kohdata aina yksilöllisesti. Tutkimuksen mukaan on neljä erilaista tapaa saada perheiden elämää vakautettua perheenjäsenen sairastaessa vakavasti. Nämä ovat: sairaudesta irtautuminen, sitä vastaan taisteleminen, sen kanssa elämään totutteleminen ja siihen alistuminen. Perheitä ei tulisi koskaan yhdenmukaistaa, vaan hoitohenkilökunnan tulisi tunnistaa kunkin perheen käyttäytymisen ja elämän vakautumisen vaihe, jolloin hoito suunnitellaan yksilöllisesti perheelle sopivaksi. Hoitotyöntekijät vastaavat omasta mielestään eniten omaisen tarpeeseen saada tietoa potilaan hoidosta ja sairaudesta, hoitajat pitävät potilaan hoitoon liittyvää tiedon tarvetta muita tärkeämpänä asiana. (Ponkala, Suominen & Leino-Kilpi 1996) Tiedon täsmällisyys ja johdonmukaisuus on olennaista, potilaan omaisten ollessa kiinnostuneita potilaan hoitoon liittyvistä asioista. Tiedon antamisen tapa on tärkeää omaisten tyytyväisyyden lisäämiseksi. Omaiset toivovat saavansa tietoa pyytämättä ja säännöllisesti koko hoitoprosessin ajan. Omaiset kokevat keskeiseksi asiaksi sen, että asiat selitetään ymmärrettävässä muodossa ja rehellisesti. (Eriksson 1996; Ponkala ym. 1996) 6

Perhehoitotyön käsite on vielä jossain määrin epäselvä myös hoitotyöntekijöille, se saatetaan sekoittaa esim. perheterapian ja perhetyön käsitteiden kanssa. Perheterapialla tarkoitetaan terapiamuotoa, jossa koulutettu psykoterapeutti tai useampi hoitaa yhtä aikaa yhtä tai useampaa perheenjäsentä, tai laajempaa verkostoa. Perheterapian avulla on tarkoitus tehdä näkyviksi perheen sisäisessä vuorovaikutuksessa tai yksittäisen perheenjäsenen toiminnassa ilmenevät ongelmat. Perheterapian tarkoitus on myös tarjota ratkaisuja perheen sisäisten voimavarojen ja vahvuuksien löytämiseen ja käyttöön ottamiseen. (Rönkä & Kinnunen 2002) Perhetyö taas tarkoittaa sosiaali- & terveysjärjestelmän palvelumuotoa, jonka tarkoituksena on huolehtia tuen tarpeessa olevien perheiden tilanteiden mukaisesta ohjaamisesta palvelujen piiriin. Perhetyön tavoite on toimia yleensä ennaltaehkäisevästi tukien perheiden voimavaroja ja toimintakykyä siten, että voidaan ennalta ehkäistä ongelmien syntyä perheen vuorovaikutussuhteissa tai esimerkiksi vanhemmuudessa. (Kuipers 2005; Järvinen 2007) Tässä työssä käytetään perhehoitotyön käsitettä edellä mainittuja käsitteitä laajemmassa merkityksessä eli yhtenä osana sairaalassa tapahtuvaa potilaan hyvää hoitotyötä. 2.2 Psykiatrinen perhehoitotyö Psykiatrisen hoitotyön ja mielenterveystyön alueella on tapahtunut viime vuosina hyvin paljon erilaisia muutoksia, jotka ovat seurausta koko yhteiskunnan ja psykiatrian terveyspalvelujärjestelmän sisällä tapahtuneista muutoksista. Hoitotyöntekijät ovat joutuneet sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin ja muuttamaan uusiin hoitoympäristöihin sekä ottamaan käyttöön uusia hoitomuotoja lyhyellä aikavälillä. Hoitotyöntekijöiltä edellytetään yhä enemmän aktiivisuutta ja itsenäistä päätöksentekoa sekä laaja-alaista tietoa mm. hoitotyön käytännöstä ja siihen liittyvästä tutkimuksesta hoitotieteen ja muiden lähitieteiden alueelta, hallinnosta, terveystaloustieteestä, tutkimusmenetelmistä ja hoitamisen etiikasta. (Välimäki ym. 2000) Psykiatriseen perhehoitotyöhön liittyvää tutkimustietoa on jo olemassa, mutta tähän asti se on keskittynyt usein lähinnä lastenpsykiatriseen, lapsiperheisiin kohdistuvaan perhehoitotyöhön. Tuolloin on nähty perheen lapsi potilaana, jonka perhe otetaan mukaan potilaan hoitoon. Tutkimusta on tehty myös jonkin verran aikuispotilaiden ja perheiden 7

näkökulmasta, eli tarkastellen potilaan ja hänen perheensä kokemuksia perhehoitotyöstä ja sen toteutumisesta. Potilailta on tiedusteltu heidän tyytyväisyyttään hoidon eri osaalueisiin, joissa perheen ja läheisten huomioiminen on ollut yhtenä osana. Myös läheisiltä ja omaisilta on kysytty heidän kokemuksiaan perhehoitotyöstä heidän kohdallaan. Hoitavan henkilökunnan näkökulmasta perhehoitotyötä on tarkasteltu ja tutkittu kuitenkin vähemmän. 1980-luvulla sopeutuminen perhekeskeiseen ja avohoitoon ei ollut helppoa. Muutosta kohtaan oli pelkoja sekä potilailla. omaisilla, että henkilökunnalla. Hoitajat olivat ikään kuin pakon edessä ottaessaan yhteyttä potilaan omaisiin. Omaiset taas saattoivat pelätä, että heitä syyllistetään. Vähitellen psykiatrisen hoitotyön alueella on kuitenkin päästy yhä lähemmäksi hoidon inhimillisyyttä ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa. (Haarakangas & Seikkula 1999) Yhä vieläkin kuitenkin hoitajien kokemusten mukaan erityisesti pitkään sairastaneen potilaan perheenjäsenillä voi olla vaikeuksia sopeutua ajatukseen, että hoitotyössä heitä otetaan yhä enemmän mukaan potilaan hoitoon ja sen suunnitteluun. He ovat olleet seuraamassa potilaan hoitoa jo aikoina, jolloin perhehoitotyö ei vielä ollut suuressa roolissa psykiatrisessa hoitotyössä. (Sjöblom, Pejlert & Asplund 2005) Hoitotyön toiminta lähtee aina potilaan tarpeista ja sen olennaisena tavoitteena on potilaan tyytyväisyys, mikä on siten osa potilaan hoidon laatua. (Perälä 1997) Potilaan toipumiselle ja hoidolle on eduksi, jos hänen läheisensä voivat olla heti hoidon alusta asti tukena. Sillä on merkitystä potilaan itsensä lisäksi myös muille perheenjäsenille, kun he tietävät mistä potilaan voinnissa ja hoidossa on kyse. (Merinder, Laugesen, Viuff, Espesen, Misfelt & Clemmesen 1999; Välimäki ym. 2000). Tulevaisuudessa odotetaan yhä enemmän aktiivista osallistumista potilaan perheeltä tai muilta läheisiltä. Tämä osallistuminen voi olla esimerkiksi pitkäaikaissairaiden läheisille erityisen raskasta ja stressaavaakin. Perheen toimintatavat tai esimerkiksi perheenjäsenten roolit saattavat selkeästi joutua muutokseen yhden perheenjäsenen sairastumisen myötä. Myös ympäristön suhtautumisesta aiheutuva sosiaalinen paine ja stressi tuovat lisätaakkaa. Omaiset tarvitsevat tämän vuoksi paljon tietoa ja tukea. Hoitotyöntekijät ovat tässä suhteessa avainasemassa, ottamassa selvää millaista tietoa omaisilla jo on ja mitä tukea he näyttäisivät erityisesti tarvitsevan. (Välimäki ym. 2000) 8

Psykiatrinen hoitotyö on monen ammatin välistä tiimityöskentelyä. Tiimissä työskentelee hoitotyön edustajien lisäksi esimerkiksi psykiatri, lääkäri, psykologi, sosiaalityöntekijä ja sairaalateologi. Psykiatrisen hoitotyön ammattilaiset ovat tällöin hoitotyön asiantuntijoina tuomassa omaa tietämystään potilaiden hoitoon. Eri ammattiryhmistä hoitotyöntekijät ovat eniten suorassa vuorovaikutussuhteessa potilaaseen ja hänen läheisiinsä. Tällöin heillä on erityisesti mahdollisuus toimia potilaiden ja heidän omaistensa etujen ajajana hoitotiimissä, jos he eivät itse ole siihen aina kykeneviä. (Välimäki ym. 2000) Hoitotyöntekijöihin kohdistuu tästä syystä myös monenlaisia toiveita ja odotuksia, potilaan perheenjäsenten ja muiden hoitavien ammattiryhmienkin taholta. Hoitotyöntekijä voi joutua kuormittavaan tilanteeseen, mikäli käytännössä ei ole mahdollisuuksia perhehoitotyön toteuttamiseen perheen tai muiden työntekijöiden odottamalla tavalla. (Sjöblom ym. 2005) Psykiatrisen potilaan omainen kokee läheisensä psyykkisen sairastumisen kriisinä tai onnettomuutena, joka aiheuttaa hänelle kärsimystä. Perheenjäsenet kokevat avuttomuutta, syyllisyyttä ja epätoivoakin. Sairaalaan joutuminen, mahdolliset pakkotoimenpiteet tai sairastuneen kieltäytyminen tarjotusta hoidosta ja lääkityksestä aiheuttavat helposti hämmennystä. Psyykkinen sairastuminen voi tuntua perheenjäsenestä uhkaavalta ja herättää pelkoa myös omasta sairastumisesta. Psykiatrisen potilaan omainen kokee usein psyykkiseen sairastumiseen liittyvän sosiaalisen leimautumisen yhtenä taakan tai kärsimyksen lähteenä. Omaisen on vaikea käsittää sosiaalista leimaamista ja se herättää hänessä negatiivisia tunteita: syyllisyyttä, toivottomuutta ja tuskaa. Omainen voi myös surra. Puolison sairastumisen myötä avioliittoon voi tulla ristiriitoja, jotka aiheuttavat omaiselle kärsimystä. Omainen saattaa pitää läheisensä sairastumista käsittämättömänä ja epäuskottavana. Omainen kokee suurena taakkana omat itsesyytökset ja syyllisyydentunteet. Omainen saattaa salata ystäviltään, sukulaisiltaan, työtovereiltaan ja naapureiltaan perheenjäsenen psyykkisen sairastumisen ja eristäytyä. Omainen joutuu läheisen sairastuttua ottamaan kantaa siihen, mistä hoitoa tai apua haetaan. Päätös psykiatrisesta hoidosta voi olla vaikea. Potilaan saaminen asianmukaiseen hoitoon edellyttää omaiselta tietoa eri hoitomahdollisuuksista. (Jokinen 2001) Perheen ja kasvuympäristön merkitys ovat tärkeä osa potilaan hoitoa. Siksi psykiatrisen hoitotyöntekijän tulee ymmärtää niiden merkitys potilaan elämäntilanteelle. Perheen kohtaamisessa työntekijällä tulee olla valmiuksia kohdella kaikkia perheenjäseniä 9

tasapuolisesti ja ottaa huomioon kaikkien mielipiteet. On tärkeää myös ottaa huomioon, että kaikki potilaat eivät halua omaistensa tietävän heidän saavan psykiatrista hoitoa tai että omaiset ovat mukana hoitoprosessissa. Kaikilla omaisilla ei myöskään riitä voimavaroja osallistua hoitoon ja kantaa siitä aiheutuvia paineita. Myös omainen saattaa kärsiä mielenterveyden häiriöstä. Tämä aiheuttaa haasteita hoitohenkilökunnan ammattitaidolle ja vaitiolovelvollisuudelle. Ristaniemen (2005) tutkimuksen mukaan läheisten rooli korostui psykiatrisen hoitojakson alkuvaiheessa, mutta myöhemmin perheet kokivat järjestetyt perhetapaamiset sairaalassa jopa kielteisiksi. Perheenjäsenten, etenkin perheen lasten huomioiminen olisi kuitenkin tärkeää yhden perheenjäsenen sairastuttua mielenterveyden häiriöön. Näiden vaikeiden asioiden käsitteleminen myös perheen tasolla sekä eri perheenjäsenten tarpeiden kartoittaminen on hoitotyöntekijän tehtävä. (Välimäki ym. 2000) Viime vuosikymmenien aikana psykiatriset hoitajat ovat yhä enemmän joutuneet tarkkailemaan ja ottamaan huomioon asiakkaansa ja tämän perheen välisiä suhteita sekä sairaalahoidon aikana, että tehdessään kotikäyntejä. Hoitajat ovat raportoineet, kuinka erilaisia toiminta- ja käyttäytymismalleja perheenjäsenet saavat heidän asiakkailtaan ja päinvastoin. Näiden havaintojen avulla on ryhmässä voitu vaikuttaa hoitotapoihin ja asiakkaan ongelmien kohtaamiseen. Perheen huomioiminen ja heille esitetyt relevantit kysymykset voivat auttaa hoitotiimiä laajentamaan näkemystään niin, että voidaan edistää koko perheen hyvinvointia. Samalla on mahdollista päästä positiivisempiin hoitotuloksiin. Tuntemalla potilas ja hänen sosiaaliset suhteensa, voi hoitaja saavuttaa huomattavasti laajemman näkemyksen jonka avulla on mahdollista ohjata hoidon toteutumista paremmin ottamaan huomioon potilaan ja hänen perheensä tarpeet ja odotukset. (Cutillo-Schmitter 1993) Perheet usein häpeävät psyykkistä sairautta ja yrittävät pitää sairauden piilossa. Perheet eivät helposti kerro sairaudesta ystävilleen. Sairauden nostattamat vihan, pettymyksen ja voimattomuuden tunteet vaativat perheeltä sopeutumista. Läheisen sairauden vaikutukset ovat moninaiset ja usein läheisen sairastaminen hallitsee merkittävästi omaisten elämää. Vaikutukset ulottuvat useille elämänalueille, kuten tunteisiin, ihmissuhteisiin, omaan terveyteen, elämäntapaan ja harrastuksiin. Perheet tarvitsisivatkin siis tietoa sairauden varhaisista varomerkeistä ja tavoista ratkaista sairauden vaiheiden mukanaan tuomia ongelmia. Tällöin perheenjäsenet voisivat tukea sairastunutta perheenjäsentä 10

hakeutumaan ajoissa hoitoon ja samalla sopeutua itse paremmin muuttuvaan tilanteeseen. (Kuoppala 1999; O Connell 2006) Työntekijät ovat kuvanneet perheen terveyttä edistäviksi työmenetelmiksi osallistumisen mahdollistamisen, kannustamisen, tiedon lisäämisen, ohjaamisen sekä yhdessä tekemisen. Tiedon lisääminen on terveyden edistämisen työmenetelmistä keskeisin. Työmenetelmissä korostuu myös asiantuntijalähtöisyys ja keskeisyys. (Sirviö 2003) Suuren haasteen hoitotyötä tekevälle taholle aiheuttaa vanhempien tilanteesta kertominen perheen lapsille. Vanhemman häiriön puheeksi ottaminen auttaa lasta ymmärtämään oikealla tavalla omia kokemuksiaan perheestä ja auttaa myös selvittämään väärinkäsityksiä. Jokaisessa mielenterveystyötä tekevässä toimipaikassa pitäisi rutiininomaisesti kartoittaa potilaan elämäntilannetta, onko potilaalla lapsia, pidetäänkö heistä huolta ja ovatko he turvassa. Myös lasten mahdollisen oman hoidon tarve olisi selvitettävä. Mikäli lapsi oireilee, pitäisi hänet pystyä ohjaamaan tarvittavan hoidon piiriin. Vanhemmat ovat itsekin usein lapsistaan huolissaan, mutta eivät välttämättä itse pysty näkemään heidän vaikeuksiaan. Sekä hoitoon ohjaaminen, että yhteistyön lastensuojelun kanssa tulisi pyrkiä tekemään vanhempien kanssa yhteistyössä. (Solantaus 2001) Vanhemman sairastuminen psyykkisesti on yksi lapsen tasapainoisen kehityksen suurimmista riskitekijöistä. Lasten tilanteeseen on vasta viime aikoina alettu kiinnittää huomiota aikuispsykiatriassa. Lasten huomioon ottaminen on haastavaa ja vaatii resursseja hoitotyön toteuttajilta. Tämä on varmasti yksi syy miksi lapset ovat helposti jääneet vaille asianmukaista huomioon ottamista. Lastensuojelulaissa edellytetään, että lapsen tarve tukeen ja hoitoon arvioidaan, kun vanhempi saa mielenterveyspalveluita tai päihdehuollon palveluita. Tämä lainkohta on yllättävän harvoin toteutunut eikä se edes ole kovin selkeästi tiedossa aikuispsykiatrian piirissä. Asiaa on kuitenkin lähdetty aktiivisemmin ajamaan ja sen tiimoilta on esimerkiksi tehty tutkimustyötä, jossa on havaittu lasten huomioimisen olevan todella tarpeellista ja käytännössä tärkeäksi koettua. Aikuisen sairastaessa psyykkisesti, koko perhettä auttaisi, jos perheenjäsenet saisivat tietoa ja oppisivat puhumaan keskenään sairaudesta ja sen moninaisista vaikutuksista perheeseen. Sairauden aiheuttamia oireita, kuten pelkoja ja outoja ajatuksia on vaikea jakaa, mutta niillä voi olla vaikutuksia perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. (Koivisto & Kiviniemi 2001; Koskisuu & Kulola 2005) 11

Perhehoitotyössä on tunnistettavissa myös tiettyjä ongelmakohtia, jotka tekevät perheen huomioimisen haastavaksi hoitavalle henkilökunnalle. Jokaisella perheellä on omat taustansa, uskontonsa, arvonsa ja elämäntilanteensa. Ne saattavat erota omistamme hyvinkin paljon. Hoitotyössä saattaa joutua tilanteeseen, jossa perheenjäsenet toiminnallaan vahingoittavat toinen toistaan tai eivät ole halukkaita minkäänlaiseen yhteistyöhön. (Ristaniemi 2005; Doane & Varcoe 2006) Tällöin hoitaja voi helposti tuntea olonsa turhautuneeksi tai voimattomaksi. On vaikeaa hyväksyä, että perheen arvot ja käsitykset asioista voivat olla täysin erilaiset kuin hoitajan omat käsitykset. Hoitajan olisikin jokaisen potilaan ja perheen kohdalla mietittävä erikseen omaa suhtautumistaan tilanteeseen, tunnistaakseen omaa käyttäytymistään ohjaavat tekijät. Olisi tärkeää yrittää asettua potilaan ja tämän perheen asemaan osatakseen paremmin nostaa esiin asioita, jotka ovat tärkeitä ja huomioitavia juuri tämän perheen kohdalla. Sen sijaan, että keskittyy perheen ongelmakohtiin tai yrittää muokata perhettä vastaamaan omia näkemyksiä asioista, tulisi nähdä kunkin perheen vahvuudet ja sellaiset tekijät joiden varaan olisi hedelmällistä alkaa rakentaa yhteistyötä perheen kanssa. Perheenjäsenet ovat tutkimusten mukaan ilmaisseet toiveensa siitä, että sairastunut selviäisi sairautensa kanssa ja että perhesuhteet säilyisivät perheenjäsenen sairastumisen jälkeenkin ennallaan. ( Salonen 2005; Doane & Varcoe 2006) Fröjdin (2008) väitöskirjatutkimuksessa on perehdytty nuorten mielenterveysongelmiin ja perhetekijöihin niiden taustalla. Tutkimuksen mukaan perheellä on suuri vaikutus nuoren hyvinvointiin ja myös hänen mahdolliseen sairastumiseensa psyykkisesti. Lapsuuden kokemukset perheessä saattavat vaikuttaa voimakkaasti taustalla nuoren myöhemmin esim. kärsiessä masennuksesta. Samoin tutkimuksessa korostettiin sitä, että nuoret tarvitsevat vanhempiensa tukea hyvin monilla elämänalueilla. Tämä pitäisi huomioida tilanteissa, joissa perheen aikuinen sairastuu ja joutuu esimerkiksi psykiatrisista syistä sairaalahoitoon. Tällöin aikuisella ei ole mahdollista antaa nuorelle tarvittavaa tukea ja apua arkipäivän tilanteissa ja ongelmissa. Terveydenhuollon tehtävä olisi tuolloin riittävän aktiivisesti ja perusteellisesti ottaa selvää sairastuneen aikuisen perheen tilanne ja ohjata perheen alaikäisiä tarvittavan tuen piiriin. Näin voidaan ennaltaehkäistä nuorten omaa kuormitusta ja pahoinvointia sekä pidemmällä tähtäyksellä jopa heidän psyykkistä oirehdintaansa, johon mahdollisesti tarvittaisiin taas terveydenhuoltopalveluja. 12

Sjöblomin ym. (2005) tutkimuksen mukaan psykiatrisella osastolla työskentelevien hoitajien kokemuksista nousivat esiin neljä ydinasiaa, jotka vaikuttavat perheiden kanssa työskentelemiseen: myötätunto ja ymmärrys perheenjäseniä kohtaan, hoitajan asema negatiivisten tunteiden vastaanottajana, perheen ja yhteiskunnan ennakkokäsitykset ja luulot mielen sairauksia kohtaan sekä vaikeat ja ongelmalliset tilanteet perheenjäsenten kohtaamisessa. Hoitajat kokivat usein olleensa perheiden kanssa ikään kuin kahden tulen välissä. Hoitajiin kohdistui helposti ristiriitaisia vaatimuksia ja odotuksia. Hoitajat itse kokivat perhehoitotyön tärkeänä ja tarpeellisena ja lisäksi lain antamana velvoitteena on mahdollistaa perheiden osallistuminen potilaan hoitamiseen. Kuitenkaan tämä ei tutkimuksen mukaan hoitajien mielestä läheskään aina mahdollistu käytännössä, lähinnä ajan ja resurssien puutteen vuoksi. Ongelmallisiksi tilanteiksi koettiin myös yhteistyö perheenjäsenten kanssa, jotka olivat menettäneet toivoaan suhteessa potilaan sairaudesta toipumiseen ja selviämiseen. (Kaas, Lee & Peitzman 2003) Lindgrenin (2007) tutkimuksen mukaan hoitajien luottamus omaan osaamiseen läheisten tukemisessa on puutteellista. Perhehoitotyön osaamista ei ole huomioitu riittävästi sairaanhoitajakoulutuksessa ja hoitajilla voi olla näin ollen vaikeaa tiedostaa omia mahdollisuuksiaan läheisen tukemisessa. Psykiatristen hoitajien koulutuksessa ei ole välttämättä huomioitu riittävästi sellaisia auttamismenetelmiä, joiden avulla voisi paremmin ottaa huomioon potilaan läheisiä ja heidän tuen tarvettaan. Hoidon laatua psykiatrisessa sairaalassa arvioitaessa, potilaiden vastauksista kävi ilmi, että potilaat ovat mielestään voineet sairaalahoidon aikana ylläpitää riittävästi omia ihmissuhteitaan sairaalan ulkopuolelle. Joidenkin kuntoutusosaston potilaiden kohdalla oli suhde lähisukulaisiin ja muuhun verkostoon jopa parantunut hoitojakson aikana tai jaksojen välillä. (Nikkonen ym. 1998) Myös Nordlingin (2007) psykiatristen potilaiden kuntoutumista käsittelevän väitöskirjatutkimuksen mukaan sosiaalisen verkoston potilaalle antama tuki on tärkeää ja useiden tutkimukseen osallistuneiden skitsofreniapotilaiden kohdalla omaisten ja läheisten antama tuki saattoi korvata sairaalahoidon tarvettakin. Tutkimuksessa todettiin kuitenkin, että potilaalle paras mahdollinen tuki oli saavutettavissa vain, kun yhteistyö oli toimivaa sekä hoitavan tahon eli terveydenhuollon laitoksen, omaisten tai läheisten ja potilaan välillä. Näiden tekijöiden välinen mahdollisimman saumaton yhteistyö oli tärkeintä potilaan hyvinvoinnin kannalta. 13

Psykiatriset potilaat ovat Howardin, El-Mallakhin, Rayensin & Clarkin (2003) tutkimuksen mukaan osoittaneet tyytymättömyyttään lähinnä siihen, ettei heitä ja heidän läheisiään otettu heidän mielestään riittävästi mukaan hoidon suunnittelemiseen. Sekä potilaan että läheisten rooli on tärkeä hoidon sisältöä suunniteltaessa. Sekä potilas että perheenjäsenet kaipaavat tietoa sairauden syistä, oireista, hoidosta sekä sairauden ennusteesta. (Howard ym. 2003; Tiri 2005) Kotimaisen tutkimuksen mukaan kaikkien potilaan perheenjäsenten emotionaaliset, tiedolliset, käytännölliset ja taloudelliset tarpeet tulisi rutiininomaisesti tunnustaa ja ottaa huomioon käytännön hoitotyössä psykiatrisilla osastoilla. (Stengård 2005) Sekä potilaan että perheenjäsenten näkökulmien ja toivomusten huomioon ottaminen on toisaalta todella tärkeä osa potilaan kokonaisvaltaista hoitoa, mutta toisaalta myös erittäin vaativa tilanne hoitavan henkilön kannalta. Hoitotyöntekijän pitää osata kunnioittaa kaikkien osapuolten näkemyksiä ja mielipiteitä, vaikka ne joskus saattavat olla hyvinkin ristiriitaisia keskenään. Näissä tilanteissa hoitotyöntekijä joutuu tekemään tietynlaisia valintoja, pyrkimyksenään taata potilaalle mahdollisimman hyvä hoito. Hoitotyöntekijä kokee näissä tilanteissa usein syyllisyyden tunteita, joutuessaan toimimaan jonkun osapuolen toiveiden vastaisesti. (Kaas ym. 2003; Sjöblom ym.2005) Vakavasta mielenterveyden häiriöstä kärsivän potilaan perheen jäsenet tulisi ottaa mukaan hoitoon ja kuntoutukseen. Heille pitäisi antaa riittävästi asiallista tietoa, käytännön neuvoja ja tukea, jotta he voisivat selvitä tilanteen ja muutoksen yli. Läheiset tarvitsisivat yksilöllistä tietoa ja koulutusta, jotta heillä olisi mahdollisuus saada tarvitsemiaan tietoja ja taitoja. Perheenjäsenen sairastuminen on kriisi koko perheelle. Se herättää paljon erilaisia tunteita ja aiheuttaa sen, että perheen pitää miettiä itselleen keinoja selviytyä tilanteen yli. Jokainen perhe selviää tästä kriisistä omalla yksilöllisellä tavallaan. (Merinder ym. 1999; Finkelman 2000; Stengård 2005; Tiri 2005) Psyykkisesti sairaiden ihmisten lähiomaisten selviytymismalleja ja ammatillisen tuen odotuksia kartoittaneen tutkimuksen mukaan omaiset osoittavat tärkeiksi selviytymiskeinoikseen myötätunnon saamisen ammattihenkilöstöltä, sekä kuulluksi tulemisen ja avoimiin kysymyksiin vastauksien saamisen henkilökunnalta. Keskustelut ja tapaamiset henkilökunnan kanssa olivat asioita, joita omaiset toivoivat läheisen sairastuttua. Omaiset toivoivat saavansa tukea sairauden aiheuttaman taakan ja vastuun jakamiseen. Tuen saaminen koettiin olevan tehokkainta tiedon muodossa. Omaiset toivoivat saavansa itselleen tietoa sairaudesta ja siihen liittyvistä asioista ja toisaalta toivoivat myös heidän antamansa kokemustiedon välittyvän hoitaville henkilöille. Käytännön tieto päivittäisen arkipäivän elämän järjestämiseen ja 14

suunnitteluun mielenterveyden häiriöstä kärsivän potilaan perheelle nähtiin tärkeänä ja kannustavana. (Suomalainen 1997; Jokinen 2001; Doornbos 2003; Rose ym. 2006) Latvala (1998) on väitöskirjatutkimuksessaan tarkastellut psykiatrista hoitotyötä laitoksessa ja tuottanut potilaslähtöisen psykiatrisen hoitotyön mallin. Tutkimuksessa on tuotu esiin omaisten ja muun verkoston kanssa tehtävän yhteistyön suuri merkitys. Verkostojen tärkeys korostuu potilaan selviytymisen tukemisessa. Omaisten on mahdollista tarkastella ja eritellä omia tunteitaan ja asenteitaan osallistuessaan potilaan hoitoon. Tällä asialla taas on merkitystä sekä potilaan että heidän oman selviytymisensä kannalta. Potilaslähtöisen psykiatrisen hoitotyön yhdeksi perusedellytykseksi todettiin tutkimuksessa psykiatrisen hoitajan yhteistoiminnalliset hoitotaidot, verkoston ja läheisten ihmisten mahdollisuudet toimia voimavarana, sekä hoitoyhteisön, potilaan ja koko yhteiskunnan arvot ja asenteet. Stengårdin (2005) mukaan palvelun tuottajien ja päätöksentekijöiden tulisi enemmän kiinnittää huomiota erilaisten perheiden tarpeisiin ja antaa hoitotyöntekijöille mahdollisuus yhteistyössä osallistua myös hoitopalvelujen suunnitteluun. Salminen (1997) on tutkimuksessaan tarkastellut yhteistyötä sairaalassa olevan potilaan omaisten ja hoitavan henkilökunnan välillä. Omaisten kokemusten mukaan yhteistyö oli pääasiallisesti myönteistä. Omaiset kokivat saaneensa tietoa potilaan hoidosta ja lääkityksestä riittävästi. He olivat myös saaneet itse puhua tarvittaessa omista tuntemuksistaan ja kokivat tulleensa kuulluksi potilasta koskevissa asioissa. Omaiset sitä vastoin toivoivat lisää yhteistä käsittelyä koko perheen tilannetta ja tulevaisuutta koskeviin asioihin sekä konkreettisempien tavoitteiden määrittelyä. Heille oli myös jäänyt osin epäselväksi, miten tulee toimia jos potilaan tila lähtee huononemaan jossakin vaiheessa. Kaiken kaikkiaan yhteistyö koettiin kuitenkin tarpeelliseksi ja hyödylliseksi kaikille osapuolille. Doornbosin (2002) tutkimuksen mukaan perheenjäsenet kokivat saaneensa hoitavalta henkilökunnalta erityisesti kannustusta ja empaattista ymmärrystä. Hoitavan henkilökunnan osoittama positiivinen asenne ja suhtautuminen perheenjäsenen sairauteen auttoi omaisia jaksamaan omaa taakkaansa sairaan omaisensa hoitamisessa. Sjöblomin ym. (2005) mukaan hoitajan kuitenkin pitäisi tarkkaan harkita miten ja milloin perheenjäseniä otetaan mukaan potilaan hoitoon. Jotkut perheenjäsenet osallistuvat 15

omasta halustaan ja aktiivisesti, toiset taas voivat haluta olla osallistumatta kokonaan, tai rajoittaa osallistumistaan aikaisempien kokemustensa perusteella. Avoin keskustelu eri osapuolten välillä olisi toivottavaa ja auttaisi parhaiten ratkaisemaan tilanteet siten, että sekä potilas että hänen perheenjäsenensä saisivat hoidosta parhaan mahdollisen hyödyn. Sairastuminen saattaa johtaa joskus riippuvuuteen toisista ihmisistä. Toisaalta sairastunut voi olla niin oireidensa ja sairautensa ympäröimä, että hänen on vaikea realistisesti havainnoida toisten kokemuksia ja tunteita. (Koskisuu & Kulola 2005) Sairaalahoidon jälkeinen aika olisi myös huomioitava omaisten ja perheen kannalta. Sairastuneen perheenjäsenen tehtäviä voi siirtyä sairauden myötä muille perheenjäsenille ja tämä voi näkyä muutoksena esim. vapaa-ajan määrässä. Myös taloudellisen tilanteen muutokset ovat sairastumisen myötä mahdollisia perheessä. Näiden seikkojen vuoksi olisi tärkeää ohjata omaisia vertaistukiryhmiin ja muuhun vastaavaan toimintaan. Näin voitaisiin pidemmällä tähtäyksellä paremmin estää omaisten ja perheenjäsenten liiallista kuormittumista ja mahdollista uupumista. (Nyman & Stengård 2005; Salonen 2005; Tiri 2005) Jähi (2004) on väitöskirjatutkimuksessaan käsitellyt lapsen kokemuksia vanhemman psyykkisen sairastumisen ajalta. Myös tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että perheen huomioiminen sekä sairaalahoidon aikana että sen jälkeen olisi olennaista. Omaisia pitäisi kuulla ja heidän kokemuksiaan arvostaa hoidon suunnittelussa ja tilanteen kartoittamisessa. Lehto (2004) on tutkimuksessaan tarkastellut vanhempien osallistumista sairaan lapsen hoitoon. Hänenkin mukaansa lapsen mielipide ja näkemys asiasta olisi arvokasta huomioida. Perheelle pitäisi antaa riittävästi tietoa ja tukea sairaudesta selviämiseen. Hänen mukaansa vanhempien mukanaolo lapsen hoidon aikana vaihtelee riippuen sekä hoitavasta henkilökunnasta että vanhemmista itsestään. Jähin (2004) tutkimuksen mukaan omaiset kokevat saavansa liian vähän tukea terveydenhuollosta. Perheille pitäisi myös jakaa tarvittavaa tietoa sairaalan ulkopuolisista tukimahdollisuuksista ja verkostoista. 16

2.3 Yhteenveto teoreettisista lähtökohdista Tässä tutkimuksessa perhehoitotyö nähdään perheen ja sen jäsenten hyvinvoinnin ja terveydentilan edistämisenä ja tukemisena. (Åstedt-Kurki, Paavilainen & Paunonen 1997) Yksilön sairastuminen vaikuttaa koko perheeseen. Perhehoitotyön tavoitteena onkin, että hoitotyö koostuisi toiminnoista, jotka vahvistavat perheen voimavaroja ja kykyä vastata erilaisiin muutoksiin. Perheenjäsenten huomioiminen olisi tärkeää yhden perheenjäsenen sairastuttua mielenterveyden häiriöön. Näiden vaikeiden asioiden käsitteleminen myös perheen tasolla sekä eri perheenjäsenten tarpeiden kartoittaminen on hoitotyöntekijän tehtävä. Hoitotyöntekijältä edellytetään yhä enemmän aktiivisuutta ja itsenäistä päätöksentekoa sekä laaja-alaista tietoa mm. hoitotyön käytännöstä ja siihen liittyvästä tutkimuksesta voidakseen toteuttaa potilaan ja hänen perheensä tarpeisiin vastaavaa hoitotyötä. (Välimäki ym. 2000) Psykiatriassa hoitoajat ovat lyhentyneet ja sairastuneet palaavat entistä nopeammin perheen ja läheisten luo. Tämä merkitsee osaltaan, että perheiden vastuu läheisten hyvinvoinnista kasvaa. Perhe voi joutua vastaamaan sairastuneen hoidosta ja arkipäivän sujumisesta. (Stengård 2005) Perhehoitotyön toteuttamisessa olisi tärkeää osata soveltaa teoriatietoa yksilöllisesti vastaamaan kunkin potilaan sekä hänen perheensä tarpeita ja päämääriä. Tällöin esiin nousevat yksittäisen hoitajan yhteistoiminnalliset hoitotaidot, verkoston ja läheisten ihmisten mahdollisuudet toimia voimavarana, sekä hoitoyhteisön, potilaan ja koko yhteiskunnan arvot ja asenteet. (Latvala 1998) Hoitajien omalla toiminnalla on mahdollisuus vaikuttaa läheisten kohtaamiseen. Läheisten saama tieto on hyvin hoitajalähtöistä, tietoon vaikuttaa hoitajan ammattitaito ja asenne. Läheisten saama tieto perustuu yksittäisen hoitajan rooliin ja siihen, miten hoitajat itse priorisoivat tiedon merkitystä. Hoitajien mukaan läheisten pitäisi saada enemmän tietoa mm. perheenjäsenen sairaudesta ja hoitoon liittyvistä suunnitelmista. Kohtaaminen potilaan läheisten kanssa saattaa kuitenkin jäädä puutteelliseksi johtuen läheisen oman aktiivisuuden puutteesta. Mikäli läheisten oma aloitteellisuus kohdata hoitaja on jostain syystä estynyt, tilanne tulee hoitajalle yhä vaikeammaksi kohdata ja usein läheiset jäävät lopulta yksin. (Lindberg 2007) 17

Aiempien psykiatriseen perhehoitotyöhön liittyvien tutkimusten mukaan on vahvaa näyttöä siitä, että perhehoitotyötä todella tarvitaan. Omaisten ja potilaiden itsensä mielipiteitä ja kokemuksia perhehoitotyöstä on kartoitettu ja niissä perheen ottaminen mukaan potilaan hoitoon on osoittautunut tärkeäksi ja tavoitelluksi päämääräksi. Omaiset ovat tutkimusten mukaan toivoneet saavansa lisää tietoa sekä sairaudesta itsestään että keinoista sen kanssa pärjäämiseen arjessa, sairaalahoidon jälkeen. Tutkimusten mukaan on myös osoitettavissa, että sairastuneen perhe on usein hyvin hämmennyksen ja jopa pelon tunteidenkin vallassa, kun omainen sairastuu akuutisti psyykkisesti. Sairastuminen koskettaa koko perhettä, jokaista sen jäsentä omalla tavallaan. Ei ole juurikaan olemassa tutkittua tietoa siitä, miten psykiatrisella osastolla toimiva hoitaja kokee perhehoitotyön osana hoitotyötään ja miten hän käytännössä ottaa potilaan perheen huomioon päivittäisessä hoitotyössä. Hoitajalla ei välttämättä ole riittävästi tietoa läheisen tukemisen merkityksestä eikä yleensäkään perhehoitotyön käsitteestä. Perhehoitotyö kuitenkin laajalti mielletään osaksi hyvää hoitotyötä. Kirjallisuudesta nousee esiin tieto, että perhehoitotyötä toteutetaan käytännön hoitotyössä hyvin monenlaisin tavoin ja että usein yhteinen linja ja käytännön tietotaito ovat esim. osastoilla vielä hajanaisia. Työryhmässä ei välttämättä ole selvää, mitä perhehoitotyö kyseisessä yksikössä sisältää ja millä tavoin kukin työryhmän jäsen sen toteuttamiseen omassa hoitotyössään osallistuu. Tämän vuoksi on aiheellista kartoittaa hoitavan henkilökunnan kokemuksia perhehoitotyöstä psykiatrisella osastolla. (Heino-Tolonen 2000; Välimäki ym. 2000) Akuutissa psykiatrisessa hoitotyössä potilaiden hoitoajat ovat usein hyvin lyhyitä ja hoidolla pyritään saamaan potilaan akuuttiin psyykkiseen kriisitilanteeseen mahdollisimman nopea apu. Potilaan perhe yritetään kuitenkin ottaa mahdollisimman tehokkaasti huomioon, sillä tutkimusten mukaan on erittäin tärkeää saada omaisille riittävästi tietoa ja valmiuksia kohdata perheenjäsenen sairaus ja muuttunut elämäntilanne mahdollisimman realistisesti. Tämä kuitenkin saattaa olla varsin haasteellista ja vaativaa yksittäiselle hoitotyön tekijälle. Tämän vuoksi hoitotyön tekijän näkemys oman työnsä sisällöstä ja siitä, kuinka perhehoitotyö kuuluu hänen jokapäiväiseen työhönsä, on tärkeää, jotta jatkossa hoitotyön sisältöä ja arvomaailmaa voitaisiin ohjata yhä enemmän perhehoitotyötä tukevaan suuntaan. 18