KOTIUTUSTEN ONNISTUMISIA JA EPÄONNISTUMISIA PEIJAKSEN SAIRAALASTA OSASTOLTA S3 VANTAAN JA KERAVAN KOTISAIRAANHOITOON

KOTIUTUSTEN ONNISTUMISIA JA EPÄONNISTUMISIA PEIJAKSEN SAIRAALASTA OSASTOLTA S3 VANTAAN JA KERAVAN KOTISAIRAANHOITOON Maarit Nuutinen DIAK A9 muunto Opinnäytetyö Maaliskuu 2002 Diakonia AMK Helsingin yksikkö

TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ HELSINGIN YKSIKKÖ Nuutinen Maarit Kotiutusten onnistumisia ja epäonnistumisia Peijaksen sairaalasta osastolta S3 Vantaan ja Keravan kotisairaanhoitoon Helsinki 2002 31 s. liitteet 10 Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää kotiutusten onnistumisia ja epäonnistumisia Peijaksen sairaalan osastolta S3 Keravan ja Vantaan kotisairaanhoitoon. Sen tarkoituksena on palvella kyseistä vuodeosastoa ja sen toimintaa. Tuloksia käytetään tulevaisuudessa parantamaan ja kehittämään osaston kotiutusten toimivuutta sekä osaston ja kotisairaanhoitodon yhteistyötä. Tutkimus on laadullinen ja se on tehty eläytymismenetelmää käyttäen. Tutkimus suoritettiin heinä-marraskuussa 2001 postikyselynä. Ensimmäinen postituskerta antoi suppeasti vastauksia joten kehyskertomukset lähetettiin uudelleen marraskuussa. Eläytymismenetelmässä käytettävät kehyskertomukset lähetettiin 90:lle työntekijälle Keravan kotihoidossa ja Vantaan kotisairaanhoidossa. Kehyskertomuksia palautui 17 kappaletta ja vastausprosentiksi jäi 15%. Vähäisyydestään huolimatta aineisto saavutti kyllästymispisteensä ja aineisto vastasi tutkimustehtävään. Aineistosta kävi ilmi kotiutusten kompastuskivet ja antoi hyvää pohjatietoa ajatellen tulevaa kehittämistyötä osastolla. Vastauksissa korostui raportoinnin ja kirjallisen informoinnin tärkeys kotiutustilanteessa. Vastauksissa ilmeni myös osaston ja potilaan yhteistyön tarve ajatellen tulevaa kotona selviytymistä ja motivaatiota itsenäisyyteen. Vastaukset herättivät kysymyksiä tulevaisuuden raportoinnista; onko se edelleen kirjallista ja puhelimitse tapahtuvaa vai palvelisiko sähköinen kirjaaminen enemmän hoitotyötä ja jatkuvuutta. Vastausten vähäisyys herätti kysymyksen tutkimusmetodin valinnan epäonnistumisesta. Asiasanat: kotiutuminen, kotisairaanhoito, yhteityö, tiedonkulku Säilytyspaikka: DIAK, Helsingin yksikön kirjasto

Abstract Diaconia Polytechnic in Finland, Helsinki Unit Author: Nuutinen, Maarit Title: From Hospital to Home-Nursing: follow-up care and interaction Date: March 2002 Pages: 31 Appendices: 10 The purpose of this study was to examine the successes and failures of patient follow-up care from the medical ward to home-nursing. Also, the co-operation between hospital and home-nursing were looked at. In the future, the results of this thesis will be used to develop the co-operation between one medical ward and home-nursing and to develop the organisation of follow-up care. The method of this study was qualitative and was collected using a frame story method. The frame story was an open-ended short story and the responder was asked to complete it. There were two different stories, one telling of a successful discharge from hospital and the other about an unsuccessful one. The stories were sent by post to 90 nurses who worked in home- nursing in two Finnish cities, Kerava and Vantaa. 17 responses were received. The answers were analysed using content analysis. The results were not surprising. The answers highlighted the meaning of co-operation and proper information sharing in the follow-up care situation. The study indicated that information about patients was shared by phone or in writing. The answers provided meaningful information not only for the development of the co-operation between the ward and home-nursing but also between the ward and the patient. Keywords: home-nursing, home-care, communication, follow-up care Filed and stored at: Diaconia Institute Library, Helsinki Unit

SISÄLLYS JOHDANTO 1.TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT 3 1.1 Kotiutus 3 1.2 Kotisairaanhoito 9 1.3 Hoitotyön periaatteet osastolla S3 9 1.4 Yhteenveto 10 2. TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄ 11 3. METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT 12 3.1 Aineiston keruu 13 3.2 Tutkimusympäristö 14 3.3 Aineiston analyysi 15 4. TUTKIMUKSEN TULOKSET 16 4.1 Onnistuneet kotiutukset 16 4.1.1 Informaation kulku osastolta kotisairaanhoitoon 16 4.1.2 Raportointi osastolta ja sen sisältö 17 4.1.3 Potilaan mukana kulkeva informaatio 18 4.1.4 Muut yhteistyökumppanit 19 4.1.5 Yhteistyö potilaan kanssa 19 4.2 Epäonnistuneet kotiutukset 20 4.2.1 Informaation kulku osastolta kotisairaanhoitoon 20 4.2.2 Raportointi ja sen sisältö 21 4.2.3 Potilaan mukana kulkeva informaatio 21 4.3 Tulosten yhteenveto 22

5. POHDINTAA 25 5.1 Eettiset kysymykset 25 5.2 Luotettavuus ja pätevyys 27 5.3 Pohdintaa 29 LÄHTEET 31 LIITTEET 1-10 33

JOHDANTO Sairastaminen ja sairaalahoito vaativat potilaan voimia. Monilla sairastaminen laskee yleisvointia jopa niin että kotona pärjääminen kyseenalaistuu. Kotisairaanhoito kotihoidon osana on usein vastaanottamassa potilasta hänen kotiutuessaan sairaalasta. Potilaan hoidon jatkuvuudesta ja turvallisesta kotiutumisesta huolehtii lähettävä osasto yhdessä kotisairaanhoidon kanssa. Juuri tämän vuoksi on tärkeää, että yhteistyö näiden kahden välillä toimii. Frankum, Ell, Philip ja Bray (1995) totesivat tutkimuksessaan, että sairaanhoitajat pysyvät usein ennustamaan hyvin vanhuksen selviytymistä erilaisista päivittäisistä toiminnoista. Selviytymistä voidaan arvioida koko sairaalassa olo ajan. Hoidon oikea porrastus on keskeinen tekijä ajateltaessa terveydenhuollon tehokkuutta. Potilaan pitäisi siirtyä hoitopaikasta toiseen oikeaan aikaan ja onnistuneesti. Hoidon jatkuvuuden turvaaminen tulee vaikeammaksi terveydenhuollon muuttuessa yhä erikoistuneemmaksi ja monitahoisemmaksi. Toiminnan tehostamiseksi sairaalat pyrkivät kotiuttamaan potilaat mahdollisimman pian. Useissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu puutteita hoidon jatkuvuudessa potilaan siirtyessä erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon.(rissanen & Noro, 1999:2.) Kuten Noro, Aro, Jylhä, Pohjolainen ja Ruth (1992:7) totesivat, ei sairaaloissa tiedetä mitä avohuollossa tapahtuu ja avosairaanhoidossa ei henkilökunta saa tietoa siitä, mitä potilaalle on sairaalassa tehty ja mitä potilaan kanssa on sovittu. Tämän vuoksi on tärkeää, että sairaalan ja avosairaanhoidon välistä yhteistyötä arvioidaan säännöllisin väliajoin ja yhteistyötä kehitetään. Potilaan kotiutus on osa potilaan hoitoa ja hoidon turvallisuudesta on huolehdittava hoitotyön periaatteiden mukaisesti. Karppinen (1997) selvittää kotiutuksen olevan prosessi, joka sisältää lukuisia käytännön hoitotyöhön liittyviä eri osa-alueita. Hänen mielestään kotiutuksessa korostuvat jatkuvuuden ja turvallisuuden periaatteet.

2 Jatkuvuus iäkkään potilaan turvallisuuteen vaikuttavana tekijänä tarkoittaa suunnitelmallisuutta toiminnassa, joka varmistaa tiedon kulkemisen ja turvaa potilaan jatkohoidon. (Männistö, 1998.10-19.) Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kotiutuksen toimivuutta Peijaksen sairaalasta osastolta S3 kotisairaanhoitoon Keravalla ja Vantaalla. Miten kotisairaanhoito arvioi kotiutusten onnistumisia ja epäonnistumisia? Tutkimus suoritettiin eläytymismenetelmää käyttäen ja vastauslomakkeeseen vastasivat Vantaan kotisairaanhoidon työntekijät ja Keravan kotihoidon työntekijät. Tutkimuksen tuloksia käytetään tulevaisuudessa osaston S3 kotiutuksen arviointiin ja sen kehittämiseen. Tarkoituksena on tulevaisuudessa myös kehittää osaston ja kotisairaanhoidon välistä yhteistyötä ja tätä kautta parantaa potilaan hoidon jatkuvuutta ja hoidon turvallisuutta. Jokaisen työyksikön velvollisuuksiin kuuluu oman työnsä arviointi osana potilastyön kehittämistä. Tämän työn tarkoituksena on arvioida yhden yksikön kotiutuksien toimivuutta.

3 1. TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT Suomalaisissa tutkimuksissa on selvitetty potilaan sairaalasta kotiutumista potilaan, omaisten ja henkilökunnan lähtökohdista tarkasteltuna. Tutkimuksia on tehty kyselyin, haastatteluin ja tilastoja tarkastelemalla. Korkiakoski (1990) on todennut, että yhteistyö sairaalan ja avopuolen kanssa painottuu lähinnä kotiuttamisvaiheeseen. Potilaan kotiutuessa sairaalasta, kotisairaanhoidon lähetteen lisäksi, tietoa annetaan myös puhelimitse. Näin sairaala varmistaa kotihoitomahdollisuuden ja takaa hoidon jatkuvuuden. Kuitenkin useissa suomalaisissa ja ulkomaalaisissa tutkimuksissa on havaittu puutteita tiedonkulussa yksiköiden välillä. Kuten Karppinen (1997) toteaa, puutteita avo- ja laitoshoidon tiedonkulun välillä ilmenee. Akuuttisairaanhoidossa tilanne on vaikea lyhenevien hoitojaksojen vuoksi. Lyhenevät hoitoajat vaativat henkilökunnalta nopeaa tilanteen arviointikykyä ja kotiutuksen suunnittelun aloitusta jo sairaalahoidon alkuvaiheessa. Ennen kotiutusta sairaalasta potilaan omanhoitajan on selvitettävä potilaan asuinympäristöön liittyvät tekijät. Sairastumisen myötä ihmisen elinympäristö saattaa pienentyä ja ihminen viettää yhä enemmän aikaa kotona. Terveydentilan sekä psyykkisen ja fyysisen toimintakyvyn heikentyminen asettaa monelle potilaalle erilaisia rajoituksia tai esteitä kotona selviytymiselle. Omahoitajan on keskusteltava näistä asioista potilaan ja omaisten kanssa ennen kotiutumista. (Karppinen, 1997.) 1.1 Kotiutus Sairaalasta kotiutumisen käsitettä käytetään suomalaisessa kirjallisuudessa vaihtelevasti. Esimerkiksi käsitteitä sairaalasta kotiutuminen, kotiutus ja kotiuttaminen käytetään rinnakkain. Leino-Kilpi (1992) on määritellyt kotiutuksen hoitotyön toiminnaksi, jonka

4 aikana potilaat valmistautuvat kotihoitoon siirtymiseen. Karppisen (1997) mukaan kotiutusprosessin aikana arvioidaan potilaan voimavarat realistisesti ja järjestetään tarvittaessa kotiapu ja apuvälineet. Kotiutusprosessi käynnistyy suunnittelulla, jonka potilaan omahoitaja aloittaa yhdessä potilaan kanssa niin nopeasti kuin mahdollista sairaalahoidon alkamisvaiheessa. Suunnitelmassa pyritään hyödyntämään yhteistyötä muiden ammattiryhmien kanssa. Keskustelemalla ja antamalla tietoa ja ohjausta omahoitaja valmistelee potilasta kotiutumiseen. Potilaan itsenäistä selviytymistä on kannustettava ja rohkaistava. Näin omahoitaja voi tukea potilaan omatoimisuutta kaikissa mahdollisissa toiminnoissa. Keskustelemalla potilaan kanssa omahoitaja pystyy selvittämään, onko potilas sitoutunut kotiutussuunnitelmaan. Sitoutuminen on olennaisen tärkeää kotiutuksen onnistumiseksi. (Victor ja Vetter, 1988.) Noro ym. (1992) selvittivät sairaalasta kotiutuvan vanhuksen kotihoidon toteutumista. Tutkimus tarkasteli yhteistyötä kotiuttavan sairaalan, kotisairaanhoidon ja kotipalvelun välillä. Tutkimus selvitti myös vanhusten kokemuksia kotiuttamisesta. Tutkimus suoritettiin haastattelemalla kahdessa sairaalassa kuutta henkilöä, kotisairaanhoidosta seitsemää ja kotipalvelusta neljää henkilöä. Lisäksi haastateltiin seitsemää kotisairaanhoidon potilasta. Haastattelu kartoitti kotiuttamista ja siihen liittyviä mielipiteitä ja kokemuksia. Kerätty tieto analysoitiin esille tulleitten näkemysten pohjalta ja sitä verrattiin aikaisempien tutkimusten tietoihin. Keskeisenä tuloksena oli tiedonkulun ja yhteistyön ongelmat sairaalan ja avopalveluiden välillä. Sairaalahenkilökunta koki tietonsa vähäisiksi vanhusten kotioloista ja kotipalvelu ei mielestään saanut riittävästi tietoa kotiutuvasta vanhuksesta. Osa vanhuksista koki yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Potilaan selviytymisen kannalta kriittisimmäksi ajaksi koettiin ensimmäiset päivät kotiutumisen jälkeen. Avohoidossa koettiin vaikeana se, että kotiutetun hoidosta ei kukaan ottanut vastuuta, vaan se hajautui kaikkien hoitoon osallistuvien kesken. Lisäksi koettiin tarvetta moniammatilliselle yhteistyölle. Kaikki henkilökuntaryhmät korostivat omaisten merkitystä.

5 Samansuuntaisiin tuloksiin pääsi myös Karppinen (1997) tutkimuksessaan. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vanhuspotilaan sairaalasta kotiutuksen käsitettä ja saada tietoa potilaiden kotiutuksen toteutumisesta. Tutkimusaineisto kerättiin strukturoidulla kyselylomakkeella ja siihen osallistui 102 Mikkelin keskussairaalassa hoidettua potilasta ja 96 potilaiden omaista. Aineisto käsiteltiin tilastollisin menetelmin. Tuloksista kävi ilmi, että kotiutuvien potilaiden mielestä avuntarve kotona oli otettu huomioon pääosin riittävästi kotiutustilanteessa. Puutteita potilaat kokivat psyykkisten oireiden huomioonottamisessa. Kotiutusajankohtaan potilaat olivat tyytyväisiä. Tutkimuksen erityistuloksena olikin, että omaisten huomioonottamiseen olisi kiinnitettävä enemmän huomiota potilaan kotiutustilanteessa. Gothoni (1990) tutki vanhusten sosiaalisia verkostoja ja sosiaalista tukea Kiteellä ja Helsingissä. Tutkimuksessaan hän havaitsi, että monet kotiutetuista eivät olleet valmiita nopeisiin kotiutuksiin. Myös muuttuneet itsehoito ja kuntoutusta korostavat hoidot koettiin vieraina. Vastaajat pitivät kotisairaanhoidon laatua hyvänä, vaikkakin niukkana. Omaiset olivat mukana etsimässä auttamismuotoja. Tutkimuksen mukaan tärkeätä oli tietoisuus saada apua ja varmuus siitä, että avun antajaan oli mahdollista saada milloin tahansa yhteys. Myös ulkomaalaisissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota kotiutukseen (mm.victor ym.1988, Wolock ym.1985, Harding ym.1989, Jones ym.1989). Näistä tutkimuksista jokainen kiinnitti huomiota omaisten suorittamaan epäviralliseen apuun. Useilta kotiutuvilta ei oltu kysytty avun tarvetta tai selvitetty kotona selviytymistä. Tutkimuksista kävi ilmi omaisten suuri merkitys kotiutuksessa ja omaisten huomioon ottaminen suunniteltaessa potilaan kotona pärjäämistä. Aution (1996) tutkimuksessa kysyttiin potilaiden kokemuksia kotiutuksesta. Potilaiden mielestä kotiutumiset toteutuivat yleisesti ottaen hyvin mutta yhtenä puutteena koettiin kirjallisen materiaalin vähäisyys sekä vähäiset kirjalliset kotihoito-ohjeet. Potilaat kokivat myös, että he olisivat tarvinneet enemmän tietoa taloudellisista etuuksista ja että myös

6 omaisten tulisi olla selvillä potilaan voinnista sairaalassa oloaikana. Jotkut potilaat olivat myös toivoneet että, heitä kuunneltaisiin enemmän kotiutukseen liittyvissä asioissa. Jos lähtökohtana potilaan kotiutumiselle pidetään potilaan omaa kokemusta omasta tilanteesta, niin se edellyttää hänen jatkuvaa mukanaoloaan hoitotyön päätöksenteossa. Ihmisen laillisiin oikeuksiin kuuluu osallistuminen itseä koskevaan päätöksentekoon. (Tähkiö, 1995.) Potilaan tukeminen oman hoitonsa suunnitteluun on tärkeää koska jo pelkkä sairaalaan joutuminen on omiaan heikentämään potilaan toimintakykyä ja itsehoitoisuutta. Iäkkäälle potilaalle kotiutuminen on suuri muutos. Kotiutus vaatii psyykkisiä ja fyysisiä voimia joita tukemalla hoitaja voi ylläpitää ja edesauttaa iäkkään potilaan kokemaa turvallisuutta. (Männistö, 1998.) Männistön (1998) tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa iäkkään potilaan turvallisuuden kokemusta hänen kotiutuessaan sairaalasta. Tutkimusaineisto kerättiin tähän tutkimukseen teemahaastatteluin 30 potilaalta. Tutkimustulosten mukaan turvallisuus merkitsi potilaalle ennen kaikkea toista ihmistä. Tieto siitä että oli olemassa ihminen joka auttaa tarvittaessa, lisäsi jo turvallisuuden tunnetta. Tuloksista kävi myös ilmi että kotiutuvat potilaat kokivat tarvitsevansa enemmän tietoa hoidon alusta lähtien. Suullisen neuvonnan ja ohjauksen lisäksi potilaat toivoivat saavansa toimintaohjeet ja tiedon avunsaantimahdollisuuksista kirjallisena. Huonokuntoisten haastateltavien mielestä turvallisuutta lisäisi jatkohoitoneuvottelu, jossa olisi mukana omainen ja kotipalvelun tai kotisairaanhoidon työntekijä. Huonokuntoiset iäkkäät potilaat kokivat kotiutuksen pelottavana. He kokivat tarvitsevansa enemmän aikaa kotiinlähdön suunnitteluun sekä aikaa varmistaa jatkohoito ja auttajien saatavuus. Tutkimustuloksissa varmentuikin että turvallinen kotiutuminen sairaalasta varmistetaan yksittäisen potilaan tarpeisiin perustuvalla suunnittelulla ja toiminnalla.

7 Englantilaisessa tutkimuksessa Harding ja Modell (1989) havainnoivat yli 60- vuotiaiden potilaiden kokemuksia kotiuttamisesta sairaalasta. 115 Potilasta haastateltiin kaksi viikkoa kotiutumisen jälkeen. Kahdelle kolmasosalle haastatelluista potilaista oli ilmoitus kotiutuksesta tullut yllätyksenä. Yli puolelta vastaajista ei oltu selvitetty kotona selviytymisen mahdollisuuksia. Yksinasuvat joutuivat usein palaamaan kotiin yksin, esimerkiksi ilman tuoreita elintarvikkeita. Viralliset auttajat olivat käyneet yhden kymmenesosan luona kolmen päivän kuluessa kotiutuksesta. Yhden kolmasosan luona olivat käyneet omaiset ja ystävät. Kotiutettujen vanhusten toimintakyky oli huonompi sairaalasta kotiutuessa kuin ennen sairaalahoitoa. Amerikkalaiset tutkijat Jones, Densen ja Brown (1989) päätyivät samankaltaisiin tuloksiin. Tämä tutkimus kartoitti potilaiden avuntarvetta sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Tutkimus suoritettiin haastattelemalla 737 potilasta kahden viikon ja kahdeksan kuukauden kuluttua kotiutumisesta. Henkilökohtaiseen hoitoon tai kotihoitoon oli tarvetta 60% haastatelluista. Suurimman hoitoavun antoivat potilaiden omaiset. Avun tarve oli suorassa yhteydessä toimintakyvyn alenemiseen kotiuttamishetkellä. Monille kotiutetuista ei oltu informoitu tarjolla olevista virallisista palveluista. Victor ja Vetter (1988) havaitsivat selviä puutteita vanhuspotilaiden kotiuttamisessa Englannissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuinka vanhuksia oli valmennettu sairaalasta kotiutumiseen. Kolmen kuukauden kuluttua kotiutumisesta vanhuksille lähetettiin kysely (N = 2711). Yhdelle kolmasosalle oli kerrottu kotiutumisesta alle vuorokauden varoitusajalla. Lähes puolet tutkimukseen osallistuneista oli tarvinnut apua kotonaan sairaalasta päästyään. Yksinasuvat raportoivat avuntarpeesta useammin kuin muut vastaajat. Avuntarpeesta kolmasosan muodosti kodinhoito, lähes kaikessa apua tarvitsi yksi viidesosa ja sairaanhoitoa tarvitsi yksi kymmenesosa vastanneista. Kotiuttamisen jälkeen apua saatiin useimmiten epävirallisilta tahoilta, esimerkiksi puolisoilta ja lapsilta. Virallista apua sai vastaajista noin kymmenesosa.

8 Myös amerikkalaisessa tutkimuksessa Wolock, Schlesinger, Dinerman ja Seaton (1987) kartoitettiin vakavasti sairaiden potilaiden kotiuttamisen jälkeistä avuntarvetta ja avunlähteitä. Tutkimus suoritettiin haastattelemalla 69 potilasta iältään 30-80- vuotiaita. Haastattelu tapahtui 6-11 kuukautta kotiutumisen jälkeen. Kahdella kolmasosalla vastaajista oli vaikeuksia noudattaa annettuja lääkemääräyksiä. Kahdella kolmasosalla ei toimintakyky ollut palautunut sairaalahoitoa edeltävälle tasolle. Tutkimus havaitsi palvelujen rajallisuuden. Ainoastaan puolet vastaajista sai virallista apua kotiutumisen jälkeen. Tutkimuksessa todettiin että virallista apua saivat ne, jotka olivat suurimmassa avun tarpeessa. Suurimmiksi avun antajiksi osoittautuivat omaiset ja perheet. Tutkimuksessa todettiin myös että omaisten olemassaolo katsottiin ehkä liiankin herkästi tarkoittavan sitä, että virallista apu ei sairaalan jälkeen tarvita kotona. Kuitenkin kotiutusta suunniteltaessa on omaisilla ja potilaalla oikeus tietää keitä kotiuttavaan työryhmään kuuluu. Omaisilla ja potilaalla on oikeus tulla kutsutuksi mukaan päätösten tekoon. Ainoastaan yhteistyötä tehden työryhmä potilaan itsensä ja omaisten kanssa voi asettaa realistisia ja hyväksyttäviä tavoitteita jotka on mahdollista saavuttaa. (Autio, 1996.) Englantilaiset Morrow-Howell ja Proctor (1991) tutkivat kotiutuskäytäntöjen riittävyyttä vanhuspotilaiden keskuudessa. Koska potilaan kotiutuessa sairaalasta hänellä usein on vajavuuksia eri toiminnan aloilla, on tärkeää suunnitella potilaan kotiutusta tarkasti. On tärkeää kehittää kotiutusta potilaan tarpeita vastaavaksi, olipa kotiutuspaikkana koti tai jokin muu hoitoyksikkö, esimerkiksi kuntoutusyksikkö. Monissa tutkimuksissa on huomioitu omaisten ja ympäristön merkitys kotiutuksessa. Tässä tutkimuksessa on kuitenkin huomio kiinnitetty hoitotyön suunnitelmaan. Tämä tutkimus tutki kotiutussuunnitelmien riittävyyttä ja tekijöitä, jotka ovat yhteydessä riittävyyden tasoihin. Tutkimuksessa todettiin myös hoitotyönsuunnitelman kirjaamisen tärkeys osana potilaan oikeuksia.

9 Ulkomaiset tutkimukset eivät ole suoraan yleistettävissä Suomen oloihin kulttuurierojen ja terveydenhuollon palvelurakenteiden erilaisuuden vuoksi. Potilaiden perusselviytymiseen liittyvät tekijät eivät kuitenkaan vaihtele suuresti. Täten tutkimuksia voidaan soveltaa Suomen oloihin. (Karppinen, 1997.) 1.2 Kotisairaanhoito Kotisairaanhoidolla tarkoitetaan terveyskeskuksen lääkärin, sairaanhoitajien ja perushoitajien antamia palveluja henkilöille, jotka kykenevät sairaudestaan huolimatta asumaan kodissaan, mutta tarvitsevat apua sairautensa tai vammansa vaatimissa hoitotoimenpiteissä ja voinnin seurannassa. (Kuusi, 1994, 28) Terveyskeskuksen valvottu kotisairaanhoito on potilaan kotona sovitulla tavalla terveyskeskuksen säännöllisessä valvonnassa tapahtuvaa sairaanhoitoa. Kotisairaanhoitotyössä tähdätään potilaan omatoimisuutta tukevaan toimintaan niin, että potilas selviytyisi kotona tai tuetussa asumismuodossa. (Talvinko, 1995, 27) 1.3 Hoitotyön periaatteet osastolla S3 Koska opinnäytetyön tarkoituksena on tulevaisuudessa palvella hoitotyön käytäntöä osastolla S3, olennaisena osana hoitotyön ja kotiutusten arvoperustaa ovat hotiotyön periaatteet S3:lla. Hoitotyön periaatteet osastolla S3 ovat yksilöllisyys, turvallisuus, jatkuvuus ja kokonaishoito. 1) Yksilöllisyys tarkoittaa potilaan arvojen ja uskonnon kunnioittamista. Yksilöllisyys on myös toivomusten huomioon ottamista ja yksilöllisten tarpeiden tunnistamista ja huomioon ottamista.

10 2) Turvallisuus periaatteena tarkoittaa sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Sisäiseen turvallisuuteen kuulun hoidon jatkuvuuden ja luottamuksellisuuden kokeminen. Turvallisuus ilmenee yhteistyönä. Ulkoinen turvallisuus on ympäristön luomista potilaalle turvalliseksi. 3) Jatkuvuuden periaate on hoitotyön suunnittelemista ja suunnitelman toteuttamista potilaan kanssa. Potilaan kanssa suunnitellaan kotiutusta ja kotona selviytymiseen liittyviä asioita. 4) Kokonaishoidon periaatteella tarkoitetaan potilaan tarpeisiin vastaamista kaikilla elämän osa-alueilla. Tähän kuuluu myös potilaan ympäristön ja perheen huomioon ottaminen potilaan sitä halutessa. Moniammatillinen yhteistyö varmistaa kokonaishoidon toteutumisen. Yksilövastuinen hoitotyö osastolla tarkoittaa hoitotyötä potilaan ja omahoitajan välillä. Se on kahden yhdenvertaisen ihmisen yhteistyösuhde, jossa molemmat työskentelevät potilaan sen hetkisen terveyden edistämiseksi. Yksilövastuisen hoitotyön toteutuminen edellyttää hoitotyön arvoihin ja periaatteisiin sitoutumista. 1.4 Yhteenveto Sekä suomalaisissa että ulkomaalaisissa tutkimuksissa on käsitelty laajasti kotiutusta ja kotiuttamista. Lähes jokaisesta tutkimuksesta nousivat samankaltaiset ongelmat. Kotiutus koettiin potilaan näkökulmasta usein liian nopeasti tapahtuvaksi prosessiksi johon potilaalla ei ole sananvaltaa. Potilaat saivat tiedon kotiutuksesta usein vain vuorokautta ennen kotiin lähtöä. Potilaat toivoivat saavansa ohjausta ja ohjeita kotona selviämiseen mutta suullisen lisäksi myös kirjallisena. He toivoivat myös saavansa tiedon siitä kuka auttaa jos kotona apua tarvitsee ja informaatiota millaisia apuja on mahdollista tarvittaessa saada. Liian harvoin otettiin myös potilaan toiveet huomioon suunniteltaessa kotiutusta.

11 Lähes jokaisessa tutkimuksessa korostettiin myös omaisten merkitystä kotiutuksessa ja potilaan kotona pärjäämisessä. Tutkimuksista heijastui kuitenkin huoli siitä millaiseen asemaan omaiset laitetaan. He ovat kuitenkin vain ns. epävirallista apua joiden ei kuulu huolehtia kaikesta vaan olisi muistettava ammatti-ihmisten vastuu. Tutkimuksissa ilmenivät myös ongelmat sairaalan ja avopuolen tiedonkulussa. Usein koettiin ettei kotiuttava sairaala tiedä riittävästi potilaan kotitilanteesta ja tämän vuoksi korostettiinkin hoitotyön suunnitelmallisuuden tärkeyttä koko hoitojakson ajan. Tähän liittyen korostettiin myös moniammatillisen yhteistyön merkitystä. Tutkimuksista nousi esille myös epävarmuus kotiutuksen vastuunottajasta toisin sanoen kuka ottaa vastuun että kotiutus sujuu turvallisesti ja ennakkosuunnitelmien mukaan. Useissa tutkimuksissa alleviivattiin myös sairaalan vastuuta potilaan ohjauksessa ja kannustamisessa itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen sekä erilaisten ohjeiden antamista ajatellen potilaan kuntoutumista ja kotona selviytymistä. Myös osaston S3 hoitotyön periaatteet korostavat näitä samoja tekijöitä: yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista, yhteistyötä osana turvallisuutta sekä hoitotyön suunnitelman toteuttamista yhdessä potilaan ja hänen omaistensa kanssa. 2. TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata kotiutuksen toimivuutta Peijaksen sairaalasta sisätautivuodeosastolta Keravan ja Vantaan kotisairaanhoitoihin. Tutkimuksen tehtävänä on kuvata - millainen on hyvä kotiutuminen sairaalasta kotisairaanhoidon työntekijöiden kokemana?

12 - millainen on huono kotiutuminen sairaalasta kotisairaanhoidon työntekijöiden kokemana? 3. METODOLOGISET LÄHTÖKOHDAT Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa kotiutusten onnistumisia ja epäonnistumisia Peijaksen sairaalasta osastolta S3. Tutkimus on opinnäytetyö. Tutkimuksen aihe pohjautuu hoitotyöstä nousseeseen tarpeeseen ja sen tuloksia tullaan käyttämään hoitotyön kehittämiseen. Tutkimus suoritettiin laadullisena tutkimuksena eläytymismenetelmää käyttäen. Laadulliseen tutkimukseen päädyin sen kiinnostavuuden vuoksi ja siksi että uskoin laadullisen menetelmän antavan parhaiten vastauksia tämänkaltaisiin kysymyksiin. En ole aikaisemmin käyttänyt laadullisia menetelmiä enkä myöskään eläytymismenetelmää joten opinnäytetyö ja sen tekeminen onkin ollut haastavaa. Kotiutukset osastolta vaihtelevat suuresti riippuen useasta tekijästä. Onko työssä paljon sijaisia tai vakinaista henkilökuntaa, millainen on osaston potilastilanne, jne. Kotiutukset voivat tapahtua pitkän aikavälin suunnittelun pohjalta tai hyvinkin nopeasti päivän varoitusajalla. Kun potilas kotiutuu kotisairaanhoidon turvin, on hänen mukanaan aina sairaanhoitajan lähete ja useimmiten myös puhelimitse annettu raportti on tehty. Silti usein kotisairaanhoito joutuu soittamaan myöhemmin osastolle ja varmistamaan joitakin tietoja. Tällä hetkellä kotisairaanhoidon tilaamisesta huolehtii hoitaja, kotipalvelun tilaa aina sosiaalihoitaja. Tiedonkulussa onkin ollut ongelmia kun saman potilaan kotiutusta on ollut järjestämässä useampi ihminen. Tulevaisuudessa tuleekin selvitettäväksi miten asiat kulkevat mutkattomasti kun kunnat siirtyvät kotihoidon malliin. Epätietoisuus tästä on ainakin itselläni. Kirjauksen merkitys on korostunut ja tulee korostumaan entisestään hoitojaksojen lyhentyessä ja potilasvaihdon nopeutuessa. Tarve tutkimusta varten nouseekin

13 siitä epävarmuudesta jota osastolla kohtaa. Mitä kaikkea pitäisi ottaa huomioon kun potilas kotiutuu, missä olemme onnistuneet ja mitä pitäisi korjata. Alunperin tutkimusmenetelmänä ei ollut eläytymismenetelmä. Menetelmä varmistui vasta ensimmäisten seminaarien jälkeen ja mielenkiinto heräsi eläytymismenetelmään. Tutkimusluvat olin saanut jo aikaisemmin tarvittavista kohteista (liite 1-4) ja muutokset tutkimuslupiin hain seminaarin jälkeen, kahteen paikkaan puhelimitse, yhteen kirjallisesti (liite 5). Eläytymismenetelmään tutustui keväällä 2001 ja sen pohjalta tein kehyskertomukset vastaajia varten. Henkilökohtaisten syiden vuoksi lähetin kehyskertomukset vasta kesällä 2001 (liite 6-7). Ennen aineiston lukemista ja purkua mutta myös sen ohella jouduin tarkastelemaan omia ennakkokäsityksiäni ja odotuksiani. Koska opinnäytetyö liittyy siihen arkipäivään jossa työskentelen, ovat työtäni ohjaavat periaatteet vahvat. On vaikea myöntää itselleen että työkäytäntöjen on ajan kuluessa muututtava jotta pysyisi hoitotyön kehityksen mukana. Oli pohdittava omaa tapaa työskennellä kotiutustilanteessa ja havaittava siinä ilmenevät puutteet ja onnistuneet puolet. Tämän jälkeen oli suljettava pois jo totuttu tapa työskennellä ja katsoa asiaa uudelleen vastausten valossa, huomioiden potilas ja toisen työyksikön menettelytavat ja toiveet. Vasta lopussa annoin luvan itselleni verrata vastauksia omiin kokemuksiini kotiutuksista. 3.1 Aineiston keruu Kehyskertomuksia oli kaksi erilaista: onnistumiset ja epäonnistumiset. Oli täysin sattumanvaraista kumman kehyskertomuksen vastaaja sai. Jokaisen kehyskertomuksen mukana lähetin oheiskirjeen jossa kerrottiin tutkimuksesta ja vastausohjeista. Aluksi otin yhteyttä jokaisen kotisairaanhoidon yksikön vastaavaan hoitajaan. Heidän kanssa sovimme että he jakaisivat kehyskertomukset työntekijöille ja he palauttaisivat lomakkeet, vastatut ja

14 vastaamattomat, yhteisessä kirjekuoressa sisäpostilla omalle työpaikalleni. Vastauskuorissa oli kaikissa mukana viesti, mistä vastaukset olivat tulleet. Koska palautuskuorissa oli kaikki vastatut ja vastaamattomat, myös lomakkeiden lukumäärästä tiesin mistä yksiköstä mikäkin kuori oli tullut. Olisi kuitenkin ollut eettisempää jos esimerkiksi kuoret olisi koodattu. Vastausaikaa annoin reilusti koska oli kesälomakausi. Vastauksia tuli kuitenkin kovin niukasti ja uusintakyselyn suoritin marraskuussa 2001. Uusintakyselyä jouduin muuttamaan hieman saamani palautteen vuoksi (liite 8-9). Ensimmäiseen kehyskertomukseen vastaajat kokivat hankalaksi muistaa ketkä potilaista olivat kotiutuneet osastolta S3 ja ketkä muualta Peijaksesta. Esimerkiksi Keravalta en saanut yhtään vastausta ensimmäisellä kierroksella. Uusintakyselyssä annoin mahdollisuuden kertoa kokemuksista Peijaksen kotiutuksista yleensä. Tiedostin vastausten purun saattavan hankaloitua tästä ratkaisusta. Kehyskertomuksia lähetin yhteensä 90 joista vastattuina palautui 17, sivuja lukumääräisesti 17. Vastausprosentiksi jäi 15%.Vastaukset oli useimmissa kehyskertomuksissa muotoiltu ranskalaisin viivoin. Vastaukset olivat kaikki selkeällä käsialalla kirjoitettuja ja hyvin yksiselitteisiä. Tämän vuoksi vastaukset oli helppo purkaa eivätkä ne jättäneet arvailun varaa. 3.2 Tutkimusympäristö Osasto S3on sisätautivuodeosasto keskittyen sydän- ja keuhkosairauksiin. Potilaiden keskiikä on n. 60 vuotta ja kotiutuksia avoterveydenhuoltoon tapahtuu viikoittain. Peijaksen sairaala vastaa Keravan ja Vantaan väestöjen erikoissairaanhoidosta. Osastolla on vuosien kuluessa tehty erilaisia osaston sisäisiä laadunvarmistusprojekteja mutta kotiutusta itsessään ei kuitenkaan vielä ole tutkittu. Itse olen työskennellyt osastolla vuodesta 1998 sairaanhoitajan tehtävissä. Opiskelun AMK:ssa työn ohella aloitin syksyllä 2000. Työskentelen osastolla määräaikaisessa työsuhteessa. Työvuosien aikana olen saanut

15 kokemuksia erilaisista kotiutuksista. Opinnäytetyön toivon ainakin herättävän kysymyksiä kotiutusten toimivuudesta ja yhteistyön kehittämisestä tulevaisuudessa kotihoidon ja S3:n välillä. Kotiutuksia tapahtuu osastolta erilaisiin kohteisiin: potilaat kotiutuvat kotiin erilaisten kotiapujen turvin tai erilaisiin hoivakoteihin ja palvelutaloihin tai muihin sairaaloihin. Oli oma valintani tarkastella kotiutuksia kotiin jossa kotisairaanhoito on jatkamassa hoitoa. Vantaan kotisairaanhoito on jaettu seitsemään yksikköön ja nämä yksiköt vielä erilaisiin soluihin. Osassa näistä yksiköistä on jo siirrytty kotihoidon malliin jossa kotisairaanhoito on yhdistetty kotipalveluun. Kotisairaanhoito on silti vielä erotettavissa kotipalvelusta. Keravalla on kuitenkin jo siirrytty täysin kotihoitoon. Siellä kotisairaanhoito ja kotipalvelu on sulautettu toisiinsa ja niitä ei voi enää erottaa. Valintani oli kuitenkin jatkaa työtä tutkimussuunnitelman mukaisesti. Sovimme yksiköiden kesken että Vantaalla tutkimukseen osallistuvat kotisairaanhoidon työntekijät, Keravalla kotihoidon työntekijät. 3.3 Aineisto analyysi Aineisto analysoitiin sisällönanalyysiä käyttäen. Alkuperäiset 17 vastausta, sisältäen 17 vastattua kehyskertomusta, olivat kaikki alunperin käsinkirjoitettuja. Useat vastaukset oli kirjoitettu ranskalaisin viivoin. Kaikki vastaukset olivat ymmärrettävällä käsialalla kirjoitettuja. Kahdessa vastauksessa oli selvästi puhuttu jostakin muusta Peijaksen osastosta, kuin kyseisestä vuodeosastosta, joten näitä vastauksia en käyttänyt. Sekä onnistumista että epäonnistumista käsittelevät vastaukset kirjoitin koneella puhtaaksi. Näistä vastauksista nousi luokittelu viiteen eri pääluokkaan. Nämä pääluokat sisälsivät aihepiirejä siitä, mitä ovat onnistuneet ja epäonnistuneet kotiutukset sisältäneet. Onnistumisia käsitelleet vastaukset olivat huomattavasti epäonnistuneita laajemmin kirjoitettuja ja sen vuoksi alateemojakin on onnistuneissa enemmän.