RAPORTTI TYÖSKENTELYSTÄ FYSIOTERAPEUTTINA RDBF:n LÄHETTÄMÄNÄ ILEMBULASSA TANSANIASSA AJALLA 4.3-19.4.2015 Irma Tarvainen, fysioterapeutti ESITIETOA Olin viidennen kerran Tansaniassa, Ilembulassa,Ilembulan Lutheran(Referral) Hospitalin (ILH)kutsumana, RDBF:n lähettämänä vammaisten lasten kuntoutuksen merkeissä yhdessä lastenneurologi Ulla Maija Ritasen työparina. Olin pari ensimmäistä vuotta sairaalan fysioterapeuttina (poliklinikka ja osastot)ja nyt kun kaikki vammaisten lasten kuntoutusasiat on vähitellen keskitetty Inukan kuntoutuskeskukseen, olen viimeiset vuodet voinut olla Ulla Maija Ritasen työparina. Olemme molemmat jääneet Päijät- Hämeen keskussairaalasta (PHSOTEY) monikymmenvuotisen työrupeaman jälkeen jääneet eläkkeelle 1.1.2015, jotenka ajanjakso järjestyi nyt helpommin. Aikaisemmin toimittiin kesälomien ja virkavapaiden puitteissa yhteensopien kollegoiden lomien kanssa. Vuosittain toistuvien jaksojen etu on ollut jatkuvuus, opettaminen ja kehittäminen kiinteää tiimityötä tehden Ulla Maijan kanssa tansanialaisen henkilökunnan rinnalla työskennellen. ILEMBULA LUTHERAN HOSPITAL Ilembulan Lutheran Hospital on nykyään osin myös valtion tukema laitos (Ilembula referral hospital) ja se alkoi toimia vuoden alusta akuutti sairaalana 24 h. Sairaalan oma fysioterapeutti oli puolen vuoden koulutus jaksolla Dar Es Salamissa paneutuen aikuisneurologiaan ja stroke-potilaiden kuntoutukseen. Fysioterapiassa kävi pääasiallisesti aikuispotilaita fysioterapeutin sijaisena toimivan lähihoitajan luona. Olin muutaman kerran hänen kanssaan ohjaamassa hänelle erilaisten apuvälineiden käyttöä. Hänellä itsellään oli haava jalassa ja hän onnahteli varvassandaaleidensa kanssa, mutta koki sen paremmaksi kuin kävelyn korotuskengän kanssa. Kävely olisi se jalassa ollut sujuvampaa. Ohjasin hänen kanssaan myös muutaman aikuispotilaan fysioterapiatilanteessa. Yksi oli keski-ikäinen mies, jolla oli 3kk vanha murutman jälkitila ja hän ontui todella pahasti selkä kierossa kävellen yhteen kyynärsauvaan nojautuen murtumajalalla täysin päkiään tukeutuen, koska akillesjänne oli kireähkö. Kävelyrytmin löytyminen oli työn ja takana. Eräs oli nuorehko mies selkävaivoineen. Hänellä oli harjoitusten lisäksi lopuksi mahdollisuus rentouttaa selkäänsä hieromalaitteessa. Tarkoituksena oli olla maanantai päivä sairaalan lastenneurologisten asiakkaiden ja aamuisin valmius olla mahdollisten sairaalan konsultaatioiden parissa ja tiistaistaperjantaihin Inukan kuntoutuskeskuksessa (Southern highlands community based rehabilitation on Italian roomankatolisen kirkon CESC projektin ja Gondvana organisaation tukema vammaisten kuntoutuskeskus). Käytännössä kuitenkin olimme pääasiallisesti Inukassa, jonne tuli kutsuttuna joka toinen viikko jaksoille n. 12 vammaista lasta perheineen. Joka toinen viikko tuli poliklinikka potilaita kotoa käsin ( ja myös jaksoviikkoinakin heitä ilmaantui) ja osin 1-3 terapeuttia kiersi silloin avoterapiakeskuksissa ja kotikäynneillä.
INUKA Inukassa on nyt Clinical officer, fysio- ja toimintaterapeutti, sosiaalityöntekijä, psykologi ja puheterapeutin asioita opettava henkilö. Lisäksi Inukan vieressä olevan luostarin kolme sisarta ovat Inukan työntekijöitä: yksi toimii sairaanhoitajana ja huolehtii myös keskuksen kaikki ompeluasiat, toinen on raha-asioista vastaava ja kolmas, uusin tulokas on lasten parissa kuntoututtajien apuna oppimassa kuntoutusta. Tämän jakson tavoitteena oli kuntoutustyöryhmän laatima yksilöllinen kuntoutussuunnitelma ja koulutus. Kuntoutussuunnitelman laatiminen perustui Ulla Maijan kauaskantoiseen näkemykseen ja pitkäaikaiseen kokemukseen siitä, miten tärkeä on yksilöllisesti tehtyjen eri toimijoiden tutkimusten jälkeen kokoontua yhteen kuntoutusjakson lopputpuolella kokoamaan asiat: Mitä oli toteutettu, kuka vastaa keskenjääneistä, missä ajassa ja koska seuraavan kerran jaksolle. Inukassa suunnitelma laadittiin Ulla Maijan ja Clinical Officerin johdolla säännöllisesti torstai-iltapäiväivisin, jolloin mukana oli ainakin fysio- ja toimintaterapeutti. Kuntoutustutkimukseen kuuluu perusteellinen lapsen/perheen historian selvittäminen, lääkityksen selvittäminen, tutkiminen havainnoinnin lisäksi pikkuhoususilleen riisumimisineen, terapia-, apuvälinetarpeen arviointi sekä kuntoutuksen tarve jatkossa ja uusinta-arvioinnista sopiminen. Edellä luetelluissa asioissa joka kohdassa oli tarkentamisen varaa ja esimerkiksi pikkuhoususilleen riisuminen ei ollut itsestään selvää. Minullakin oli todella yllättäviä tilanteita, mitä raajoista tai keholta saattoi paljastua (mm. palovammoja, turvotusta, ihottumaa, haavaumia, jota taustoja selvittäessä ei kuitenkaan tullut esille). Uuden jakson arvioinnissa erityisesti korostui yksilöllisyys: Aikaisemmin lähes kaikki kutsuttiin kolmen kuukauden kuluttua. Nyt korostettiin että pääsääntöisesti ensikertalaiset vammaiset vauvat ja pienet lapset, tulisivat kolmen kuukauden kuluttua, joku jo kuukauden kuluttua. Polikliinisia välikäyntejä ja/tai puhelinkontakteja tarvittaessa voisi olla. Myös jos kaukana asuvan pienen lapsen terapia ei voinut toteutua kuin vain vanhemman toteuttamana, olisi tärkeä tulla jaksolle jo kolmen kuukauden kuluttua. Säännöllisesti terapiassa käyvä, apuvälineasiat kunnossa oleva voisi tulla vasta puolen vuoden kuluttua. Vaikeasti ja /tai monivammainen jolla pääasiallisesti apuvälineasiat kunnossa, asentohoidot- ja terapia moneen otteeseen neuvottu ja toteutuu kotona/omassa kuntoutuskeskuksessa, voisi tulla vuoden kuluttua. Lisäksi jaksoilla saattoi olla lapsia, jotka eivät tarvinneet jatkossa jaksoja. Seuranta voitiin toteuttaa polikliinisesti tai peräti jollain ei ollut enää tarvetta edes seurantaan. Aloitusviikolla oli 20 lasta jaksolla ja ainoastaan toimintaterapeutti kanssani. Sittemmin 12 lasta. Fysioterapeutti tuli vasta kolmen viikon kuluttua. Ulla Maija tutki Clinical officerin kanssa potilaat ja me terapeutit toimimme lasten ja vanhempien kanssa terapiasalissa ohjaten, arvioiden ja ottaen mittoja apuvälineitä varten. Jaksoilla minulle melkein kaikki olivat uusia potilaita, mutta terapeutit olivat tavanneet
suurimman osan entuudestaan, joten lapsen ja perheen taustat tulivat nopeammin selville. Ohjasin yhdessä toimintaterapeutin kanssa niin fysio- kuin toimintaterapeuttisia ja communikaatio asioita: Lattialla istuen yhdessä äidin kanssa oli lapselle ohjattava katseen kohdistamista, seuraamista, kädestä pitäen oli ohjattava aktiivia liikkeen suuntaa, liikettä ja toimintaa esim. leluun tarttumista, tai lelun ominaisuutta (painamista, tornin rakentamista) samalla korostaen hyvän asennon vaikutusta ja samanaikaisesti venyttelyn hyväksi käyttöä. Opastin miten lapsen kanssa pitää ja saa leikkiä edellämainitut toiminnot huomioiden. Yleisimmin äiti helisytteli lelua lapsen silmien edessä kovaäänisesti toistaen lapsen nimeä, tai paineli itse lelun painiketta kuitenkaan koskaan antamatta lapsen itse koskea leluun. Myöskin oman vartalon ja raajojen liikkeellä ohjaus lapsen toiminnan avustamiseksi oli keskeistä opetuksessani. Oma liike terapian välineenä oli vierasta ja outoa hyvin monelle ja joustava liikkeen sujuvuus näkyi harvalla äidillä samalla lailla ohjasin myös terapeuteille. Vaikka terapian toteutus edelleen oli melko passiivista hoitoa ja saman kaavan mukaan menoa, niin että lapsi makasi selällään pää poispäin kääntyneenä, näkyi asentohoitojen ja apuvälineiden käyttö jo toteutuvan säännöllisesti niiltäkin vanhemmilta, joiden lapsille vasta suositeltiin ja mitattiin välinettä. Jatkossa on edelleen tärkeä perustella vanhemmille terapian ja ohjauksen tarkoitusta: Ohjatun leikin ja toiminnan avulla/kautta hän voi aktivoida lasta siirtymään itse tai avustettuna asennosta toiseen - ja samalla ohjaaja voi toteuttaa venyttelyä ja asentohoitoa mielekkäällä tavalla. Kommunikaatio- ohjaus ja kuvien käyttö jäi lähes täysin puheterapiaa toteuttavan henkilön varaan. Kuvien valmistamiseen ja tulostamiseen osallistuin iltatöinäni. Suomessa valmistimme ennen lähtöäni myös viimevuonna mukana olleen puheterapeutti Riitta Luukkosen kanssa lapsille päivätoimintakuvakansiot, jotka esittelyn jälkeen näin käytössäkin. Autismi-videon katsoimme ja opiskelimme yhdessä Inukan väen kanssa. Vanhemmille annoin tarvittaessa aikaisemmin tehtyjä, uusintapainoksena, englanti-swahilinkielisiä ohjeita vauvan psykomotoriikkaa ohjaavasta käsittelystä. Leikki-ikäisen ohjausvihkonen oli vain englanninkielisenä annettavissa mm. terapeuteille ja englanninkieltä osaaville. Toivomuksestani clinical officer käänsi ohjeen swahiliksi ja olen sitä nyt työstämässä englanti-swahili-muotoiseksi, jotta sitä voi jatkossa hyödyntää opetuksessa. Kuten Suomessakin, harjoitukset on aina tarkoitus ensin yhdessä käydä käytännössä läpi ja sitten vasta ohje annetaan kotiin.
Inukassa Inukaan on tehty vuoden aikana paljon uudistuksia tilojen suhteen: Apuvälinekeskus, puusepän verstas,kuntoutusjaksolaisille ruokala, yksilöllisiä terapiatiloja. Puisia apuvälineitä on edelleen paikallisesti saatavilla Inukan työntekijäksi pestatun monityö- ja puuseppä taitoisen miehen, Jamesin toteuttamana. Hän huolehtii myös lahjoitettujen apuvälineiden kokoamisesta, korjaamisesta jne. On tullut ulkoleikkitilakin, joka tosin ei ole vielä vammaisen lapsen huomioiva. KOULUTUS Sen lisäksi, että koulutamme koko ajan työskennellessämme paikallisia toimijoita, säännöllinen aihekoulutus toteutui kolmena päivänä viikossa, kun kuntoutujat olivat aamiaisella klo 10-10.30. Minä kertasin terapiaväen kanssa kahdella oppitunnilla apuvälineiden ja tukien käyttöön liittyviä asioita. Muita aiheita oli mm. eri sairaudet ja tutkimuksissa esiintulleet syndroomat. Jatkossa on tarkoitus, että Inukan väki jatkaa samaa kuntoutussuunnitelma- ja koulutuslinjaa. Ylempi kuva: Inukassa Alempi kuva : Sairaalassa Osallistuin yhdellä viikolla Inukan avohoito-ohjelmaan. Sain nähdä miten pienissä ja vaatimattomissakin tiloissa terapia ja apuvälineiden käyttö luonnistuu. Jos väline ei mahtunut sisälle, oli muutamalla lapsella kotitekoinen t-muotoinen seisomapuu tai väline tuotiin sisäpihavarstosta kun seisomisen aika oli. Kotikäynnit saattavat olla pitkien ja lähes tiettemättömien matkojen päässä. Ihailla kyllä täytyy, kun kuntouttaja hilppaisee kävellen tai pyörillä sateessa tai paahteessa, monia kilometrejä heinikoiden läpi tai kapeita polkuja
pitkin maissi- ja auringonkukkaviljelyksien välistä kuntouttamaan lasta. Viimeisellä viikolla kävimme Ulla Maijan kanssa Mbeyan kaupungissa Inukan kahdessa (neljä kaikkiaan)keskuksessa tutkimassa ja ohjaamassa lapsia, vanhempia ja community rehabilitation workereita. Paikallisten avokuntoutuskeskusten apuvälinevalikoimaa alkaa jo olla jonkin verran, mutta lelu- ja terapiavälineistöä on niukasti. Jatkossa toivon voivani edelleen päästä syventämään apuväline- ja terapia-asioita sairaalan ja Inukan terapeuteille yhteistyössä Ulla Maijan kanssa