Kansantaloudellinen aikakauskirja 101. vsk. 3/2005 Ikääntyminen: Miten hyvästä asiasta tuli ongelma? 1 KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA Mikko Puhakka Professori Kansantaloustieteen laitos, Oulun yliopisto Matti Virén Professori Taloustieteen laitos, Turun yliopisto 1. Johdanto P uhuttaessa ikääntymisestä liitetään sanaan lähes järjestään lisätermi ongelma. Ikääntymisongelman seurauksia nähdään kaikkialla mm. raha-, finanssi- ja rakennepolitiikassa. Ikääntymisen oletetaan supistavan vuosittaista talouskasvua jopa puoli prosenttiyksikköä. Sen sanotaan johtavan sellaiseen julkisten menojen kasvuun, joka vastaa jopa 5 10 %:n BKT-osuutta. Edelleen sen sanotaan johtavan työvoimapulaan, joka pakottaa lisäämään siirtolaisuutta Suomeen. 23 Tämä keskustelu ikääntymisongelmasta tuntuu joillakin tavoin menneen sivuraiteille. 1 Kiitämme Yrjö Jahnssonin säätiötä tuesta. 2 Esimerkkeinä viittaamme tässä yhteydessä Oksasen (2003) ja Tuukkasen (2004) kirjoituksiin, ks. myös IMF (2001). 3 Rahapolitiikan osalta ongelmalliset vaikutukset näyttävät pienemmiltä (ks. esim. Auerbach ja Hermann (2002)). Ongelmia oletetaan tulevan erityisesti pääomaliikkeiden kasvavasta volatiilisuudesta ja ennakoimattomista korkovaikutuksista. Ei aina nimittäin ole selvää, milloin ongelmana on ikääntyminen ja milloin jokin muu samanaikaisesti tapahtuva demografinen tai taloudellinen muutos. Tätä keskustelua käydään lähinnä olemassa olevien institutionaalisten rajoitteiden asettamissa puitteissa pohtimatta juuri ollenkaan sitä, onko niissä mahdollisesti jotakin vikaa. Jos ikääntyminen on suurongelma, on siitä mahdotonta keskustella rakentavasti ja ongelmaan uskottavia ratkaisuja esittäen ilman, että voitaisiin asettaa nämä rajoitteet kyseenalaisiksi. Sen sijaan, että yleensä aina lähdetään liikkeelle olemassa olevista instituutioista, olisi joskus mielekästä tarkastella talousteorian mukaista ratkaisua, josta ilmenisi, miten talous sopeutuu parhaalla tavalla muutoksiin. Vain tällaisen tarkastelun avulla voi päätellä, mitkä institutionaaliset rajoitukset ovat kaikkein ongelmallisimpia ja miten paljon näiden rajoitusten poistaminen hyödyttäisi yhteiskuntaa. Viime vuosikymmeninä Suomen demogra- 381
KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA KAK 3 / 2005 finen kuva on muuttunut valtavasti; väestön keski-ikä on kasvanut samalla kun lapsiluku ( hedelmällisyys ) on laskenut. Näillä asioilla voi toki olla jotain tekemistä keskenään, mutta silti lienee selvää, että väestön ikääntyminen ei sellaisenaan implikoi lapsiluvun (väestön luonnollinen kasvu) supistumista. Siksi on kohtuutonta indikoida väestö ikääntyy -lausumalla myös väestön kasvun supistumista. Miksi väestön kasvu on supistunut, on tavattoman tärkeä kysymys, ja on sääli, että ekonomistit ovat sitä suhteellisen vähän analysoineet. Vielä huolestuttavampaa on se, että väestön kasvua on monissa yhteyksissä tarkasteltu ikään kuin se olisi eksogeeninen tapahtuma. 4 Toki on niin, että väestön kasvuun on vaikea vaikuttaa normaalilla politiikka-arsenaalilla (verot ja tulonsiirrot). Jos keskustellaan ns. hyvinvointiyhteiskunnan luonteesta, mikä karkeasti ottaen tarkoittaa julkisen sektorin kokoa, lienee selvää, että näillä valinnoilla on ratkaiseva vaikutus tärkeisiin demografisiin trendeihin. Mutta palataan ikääntymiseen. Onko ikääntyminen tosiaan niin paha asia, kuin mitä julkisuudessa annetaan ymmärtää? Periaatteellisella tasolla vastaus on ei. Eliniän kasvu tarkoittaa mm. sitä, että elinikäinen kulutus ja vapaa-aika lisääntyvät. Jos vähänkin tukeudumme hyötyteoreettiseen lähestymistapaan, tämän pitäisi olla yksiselitteisesti hyvä asia. Ainoa tapa kyseenalaistaa tämä tulos on olettaa, että eliniän kasvu näkyy vain jonkinlaisena kasvuna terminaalivaiheen kestossa: siinä ajassa, jonka ihminen vain sairastaa ja on kykenemätön tekemään mitään työtä, jopa kuluttamaan tai viettämään vapaa aikaa. Kun elinikä kasvaa, 4 Väestön kasvuvauhtikaan ei liene pitkällä aikavälillä eksogeeninen, kuten Malthus argumentoi. lisääntynee myös se osuus ajasta, joka kuluu loppuvaiheeseen, mutta ei liene kyse yksinomaan siitä. Tuntuu luontevalta ajatella, että eliniän kasvu kasvattaa lähestulkoon yksi yhteen sitä aikaa, jona ihminen on työkykyinen ja kykenevä kuluttamaan. Itse asiassa tällaista todistusaineistoa on olemassa, kuten Lee (2003, erityisesti s. 185 86) raportoi. 5 Ehkä olennaisempaa kuin keskustella siitä, onko ikääntyminen hyvä vai paha asia, on keskustelu siitä, mitä eliniän kasvu itse asiassa aiheuttaa. Aiheuttaako se todellakin kasvun taittumisen ja pakottavan tarpeen kasvattaa julkista sektoria ja kiristää verotusta? 2. Väestön ikääntyminen ja taloudellinen kasvu Näyttää siltä, että ikääntymisen ja taloudellisen kasvun välisestä yhteydestä ei ole olemassa selkeätä analyysiä, vaan pikemminkin erilaisia oletuksia ja arvioita. Aina ei ole selvää, onko arvioiden taustalla vain ja ainoastaan oletus siitä, että elinikä kasvaa, vai onko siihen liitetty oletuksia väestön kasvusta ja verotuksen kiristymisestä. Periaatteessahan eliniän kasvun pitäisi olla pikemminkin kasvua kiihdyttävä kuin hidastava tekijä. Ajatellaan aggregaattituotantofunktiota Y = F(K, L, H), jossa L viittaa työvoiman määrään (työtunteihin), K fyysiseen pääomaan ja H inhimilliseen pääomaan. Annettuna syntyvyys eliniän kasvu lisää työvoiman määrää olettaen, ettei sen tarjontaa rajoiteta. Eliniän kasvu lisää myös inhimillisen pääoman määrää. 5 Ikääntymisen vaikutuksia koskevaa keskustelua hämmentää se, että niiden arviointiin sisällytetään usein parantuneen lääketieteen tarjoamien hoitotoimenpiteiden aiheuttamat lisäkustannukset. Niiden merkityksestä ks. esim. Wise (2005). 382
Mikko Puhakka ja Matti Virén 6 Tämä riippuu siitä, miten aggregaattisäästäminen määräytyy. Jos viitekehikkona käyttää Modiglianin (1970) mallia, jossa aggregoidaan eri sukupolvien säästämisasteet, päädytään siihen, että säästämisaste nousee eliniän mukana. Tulosta on tietenkin vaikea mieltää, kun ajattelee, että koko sotien jälkeisen ajan elinikä on noussut, mutta säästämisasteet lähes kaikissa länsimaissa ovat trendinomaisesti laskeneet, jopa lähelle nollaa. Esimerkiksi Deaton (2005) kuitenkin huomauttaa, että säästämisasteet ovat laskeneet kaikissa ikäryhmissä, eikä kyse siten ole vanhojen ja nuorten säästämisasteiden erotuksen muutoksista. Nimittäin positiiviset säästöt eivät ajoitu elinkaaren alkuosaan vaan pikemminkin keskiosaan, mikä taas puolestaan saattaa selittää sen, että säästämisasteiden ja vanhojen ihmisten väestöosuuden välillä voi poikkileikkausaineistossa olla negatiivinen korrelaatio. Näin siksi, että eliniän piteneminen lisää inhimilliseen pääomaan tehtävien investointien kannattavuutta, kuten Eytan Sheshinski (1967) demonstroi jo lähes neljä vuosikymmentä sitten. Hän osoitti nykyään tavanomaisena pidetyllä inhimillisen pääoman akkumulaatiomallilla, että jos elinaika on kovin lyhyt, investointeja henkiseen pääomaan ei tapahdu lainkaan. Jos elinikä hieman pitenee, investoidaan, mutta välittömästi investointivaiheen jälkeen inhimillinen pääoma kulutetaan pois. Vasta riittävän pitkällä aikahorisontilla investoinnit tulevat suuriksi ja inhimillisen pääoman määrää pyritään pitämään korkealla tasolla aina lähelle terminaalivaihetta. Jotta kasvu hidastuisi, pitäisi eliniän kasvun vaikuttaa säästämisasteeseen ja pääoman akkumulaatioon. Toki näin voi olla, mutta periaatteessa voinee ajatella, että säästämisaste pikemminkin nousee kuin laskee. 6 Ainoa asia, joka voi romuttaa kaikki edellä mainitut päätelmät, on se, että joidenkin olemassa olevien rajoitusten vuoksi työvoiman elinikäinen tarjonta ei kasva eliniän kasvaessa. Tällainen on tilanne, jos sekä päivittäisten/viikoittaisten/vuosittaisten työtuntien määrä (8- tuntinen työpäivä) että eläkkeellesiirtymisikä ovat lainsäädännöllä määrätyt. Ilman rajoituksia on selvää, että eliniän kasvu johtaa täsmälleen samansuuruiseen kasvuun työvoiman tarjonnassa. Jos ei ole mitään (ulkopuolista) eläkejärjestelmää, ei siten veroja eikä eläketuloja, työntekijä on töissä periaatteessa loppuun asti. Työtuntien määrä (per työpäivä) pysyy itse asiassa vakiona, jos elinikä kasvaa. Nämä tulokset on verraten helposti osoitettavissa (ks. liite 1). Tässä piileekin koko villakoiran ydin. Jos ei olisi mitään rajoituksia työvoiman tarjonnalle eikä julkisen vallan pakottamaa eläkejärjestelmää, ei olisi olemassa eläköitymisongelmaa. Eliniän kasvuun reagoitaisiin vain lisäämällä vastaavasti työvoiman tarjontaa eli siirtymällä eläkkeelle myöhemmin. Eläkejärjestelmä muuttaa käyttäytymistä siltä osin, että töissä ei olla loppuun asti. Jos työvoiman tarjonta on {0,1}-tyyppinen valinta, ei eläkeajanjaksona olla töissä. Jos valinta on työtuntipohjainen, tällöin eläkeajanjaksona työvoiman tarjonta (työtunnit) vastaavasti supistuu, mennen jopa nollaan. Nämä tulokset perustuvat oletuksiin, että palkka on vakio ajassa (vastaten tuottavuutta) ja että kotitalouksilla ei ole likviditeettirajoituksia. Näin ei välttämättä tapahdu käytännössä. Erityisesti palkkojen osalta on syytä pohtia mahdollisuutta, että palkat noudattavat jonkinlaista senioriteettisääntöä niin, että elinkaaren lopulla palkat ylittävät tuottavuuden. Tällöin työvoiman tarjonnan pitäisi itse asiassa kasvaa iän myötä! Ongelma on kuitenkin siinä, että palkan ja tuottavuuden välinen poikkeama aikaansaa sen, että työttömiksi joutuneet eivät millään työllisty uudestaan. Ongelma ei ole kovin ilmeinen tapauksessa, jossa tuottavuus 383
KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA KAK 3 / 2005 on vakio yli elinkaaren. Mutta jos omaksumme tyypillisen inhimillisen pääoman akkumulaatiomallin (ks. esim. Ben-Porath (1967) ja Weiss (1972, 1986)), päädymme siihen, että tuottavuus laskee elinkaaren lopussa ja poikkeama potentiaaliseen senioriteettipalkkaan tulee entistä ilmeisemmäksi. Niinpä ollaan tilanteessa, jossa eliniän kasvuun ei reagoida työvoiman tarjontaa kasvattamalla, vaikka eläkkeelle siirtymiseen ei liittyisikään lainsäädännöllisiä yms. rajoituksia. Kaikki tämä korostaa sitä, että eläkeongelma ei ole pelkästään fiskaalinen, vaan riippuu hyvin olennaisesti siitä, miten hyvin joustavasti työmarkkinat toimivat. 3. Politiikkasuosituksia Eliniän kasvuun olisi reagoitava toimilla, jotka kasvattavat työvoiman tarjontaa. Mikään ei tietenkään sano, että tarjonnan kasvun pitäisi koskea vain eläkkeelle siirtymisen ajankohtaa. Myös työntuntien määrää pitäisi voida kasvattaa. Itse asiassa järkevintä olisi kasvattaa niitä silloin, kun yksilön tuottavuus on suurimmillaan. Kaikille sama 8-tuntinen työpäivä on pakkopaita, joka ehkäisee oikean suuntaisen sopeutumisen siinäkin tapauksessa, että se olisi sekä työntekijälle että työnantajalle edullinen. Olemme tottuneet pitämään sitä historiallisena uudistuksena ja parannuksena, mutta on kyseenalaista, onko se sittenkään maineensa arvoinen. Nykymaailmassa työntekijöiden asema ei ole aivan niin epätoivoinen, kuin mitä se oli, tai kuviteltiin olleen, sata vuotta sitten. Työn tarjonnan kasvattamisen lisäksi olisi tietenkin lisättävä kannustimia vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen. Olennaista tässä suhteessa on se, että yksilöt voivat luottaa siihen, ettei säästöjä lasketa heidän vahingokseen: julkisen vallan tarjoamia etuuksia ei vähennetä samassa suhteessa kuin yksilöiden säästöt karttuvat. Yksilöiden pitäisi myös kyetä luottamaan siihen, että valtio ei millään tavoin takavarikoi heidän säästöjään. Yksi toimenpide, joka tässä suhteessa auttaisi, olisi perintöverotuksesta luopuminen. On epäselvää, mihin oikeutukseen loppujen lopuksi perustuu se, että valtio kuittaa osan niistä eläkesäästöistä, joita yksilöt eivät ehdi käyttämään elinaikanaan. Eliniän kasvu lisää automaattisesti halukkuutta säästää eläkepäiviä varten; tätä halukkuutta ei pitäisi heikentää epärealistisilla lupauksilla siitä, että valtio takaa kaikissa tilanteissa eläkkeet, terveydenhoidon ja muut vanhuspalvelut. Eliniän kasvun myötä myös koulutusinvestointien henkilökohtaiset tuotot kasvavat, minkä voisi olettaa mahdollistavan koulutuksen subventioiden supistamisen. Verotuksella on tärkeä merkitys työvoiman tarjonnan ja eläkkeelle siirtymisen määräytymisessä. Ajatus siitä, että eläkeongelma ratkaistaan veroja kiristämällä, on äärimmäisen takaperoinen, koska tällöin väistämättä vain pahennetaan mahdollista ongelmaa: työvoiman tarjonta supistuu ja tulonsiirtojen tarve kasvaa. Kirjallisuus Auerbach, A. ja H. Hermann (2002): Ageing, Financial markets and Monetary Policy, Springer, Berlin. Deaton, A. (2005): Franco Modigliani and the Life- Cycle Theory of Consumption. Mimeo. Princeton University. Ben-Porath, Y. (1967): The Production of Human Capital and the Life Cycle of Earnings, Journal of Political Economy 75, August, Part 1, s. 352 365. 384
Mikko Puhakka ja Matti Virén IMF (2001): World Economic Outlook May 2001. International Monetary Fund. Lee, R. (2003): The Demographic Transition: Three Centuries of Fundamental Change, Journal of Economic Perspectives 17:4, s. 167 190. Oksanen, H. (2003): Population Ageing and Public Finance Targets. European Commission, Economic papers 196. Modigliani, F. (1970): The life-cycle hypothesis and intercountry differences in the saving ratio, teoksessa Eltis, W. A., M. Fg Scott ja J. N. Wolfe (toim.) Induction, growth and trade: essays in honour of Sir Roy Harrod. Oxford University Press, s. 197 225. Sheshinski, E. (1967): On the Individual s Lifetime Allocation between Education and Work, Metroeconomica 20, s. 42 49. Sheshinski, E. (1978): A Model of Social Security and Retirement Decisions, Journal of Public Economics 10, s. 337 360. Tuukkanen, J. (2004): Väestön ikääntyminen julkisen talouden kestävyys verotus, Kansantaloudellinen aikakauskirja 100, s. 281 292. Weiss, Y. (1972): On the Optimal Lifetime Pattern of Labour Supply, Economic Journal 82, s. 1293 1315. Weiss, Y. (1986): The Determination of Life Cycle Earnings: A Survey, teoksessa Ashenfelter, O. ja R. Layard (toim.) Handbook of Labor Economics I, Elsevier, s. 603 640. Wise, D. (2005): Facing the Age Wave and Economic Policy: Fixing Public Pension System with Healthcare in the Wings, Fiscal Studies 26, s. 5 34. Yaari, M. (1965): Uncertain Lifetime, Life Insurance, and the Theory of the Consumer, Review of Economic Studies 32, s. 137 150. 385
KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA KAK 3 / 2005 LIITE 386
Mikko Puhakka ja Matti Virén 387
KATSAUKSIA JA KESKUSTELUA KAK 3 / 2005 388
Mikko Puhakka ja Matti Virén 389