11 Esipuhe Tämäpä yllätys, sanoi Ihaa iltapäivällä nähdessään kaikkien tulevan taloaan kohti. Onko minutkin kutsuttu? (Nalle Puh) Paula Määtän kirjoittama Perhe asiantuntijana -teos päätyi kymmenen vuotta sitten Ihaan ihmettelyyn, onko mahdollista, että vanhemmatkin kutsutaan asiantuntijoina ammattilaisten rinnalle oman lapsensa asioissa. Tämä uusi kirja syntyi pohtiessamme, miksi edelleen vanhempien ja ammatti-ihmisten yhteistyössä kumppanuus ja tasavertaisuus ovat enemmän puhetta kuin käytäntöä. Kirjassa yritämme vakuuttaa, että vanhemmilla on sellaista tietoa ja osaamista omasta lapsestaan, jota ammatti-ihmisten ei kannattaisi sivuuttaa. Ekokulttuurisen näkemyksemme mukaan lapsen kehitystä tuetaan parhaiten vaikuttamalla hänen kasvuympäristöjensä käytäntöihin. Kodin, päivähoidon ja koulun arjesta syntyy lapsuus, jonka rakentamiseen tarvitaan yhteistyötä ja kunkin osapuolen asian tuntemusta. Perheen ja ammattikasvattajien yhteistyö virittyy oikeastaan vain silloin, kun lapsen kehityksestä huolestutaan. Päivähoidosta ja koulusta kantautuu tietoja lasten lisääntyneistä ongelmista ja ammattiihmisten työpaineista, kun erityistä tukea tarvitsevien lasten kanssa ei selviydytä. Keskeisenä ratkaisuna on pidetty erityisosaajien kutsumista paikalle. Millaisena vanhempien asema nähdään tässä tilanteessa? Sitä tarkastelemme tässä kirjassamme. Perimmäinen kysymys ei olekaan, mitä ammatti-ihmiset yleensä ajattelevat vanhempien
12 Tavallisen erityinen lapsi kanssa tehtävästä yhteistyöstä vaan millaiseksi vanhempien asema ja rooli tulkitaan, kun ammatillinen huoli lapsesta herää. Tilanne käynnistää vastuukeskustelun, erityisesti koulun puolella. Perheen ja ammatti-ihmisten yhteistyön ymmärtämisen kannalta olennaista on, mitä tulkintoja lapsiin liitetään ja mitä vanhemmuusnäkemyksiä niihin yhdistyy. Jos lasta pidetään erityisenä tai poikkeavana, suhtautuminen vanhempiin muuttuu ja kumppanuutta korostava puhe saa rinnalleen vanhemmuutta psykologisoivaa tulkintaa, joka kytketään suoraan lapsen erityispiirteisiin. Pyrimme kuvaamaan kirjassamme näitä yhteyksiä ja ymmärtämään yhteistyön epäsymmetriaa, joka edelleen on arkipäivää. Rakennamme siltoja Cygnaeuksen ajatuksista tähän päivään ja välitämme kriittisen suhtautumisemme kehityspsykologian tuottamaan normilapsen tai tavallisen lapsen ideaaliin. Lapsuus syntyy joka päivä, ja lapsuus tuotetaan joka päivä. Haluamme korostaa tätä kontekstuaalista lapsitulkintaa ja aikuisten vastuuta lapsuuden laadusta. Näistä lähtökohdista jokainen lapsi on omassa arkipäivässään tavallinen lapsi riippumatta siitä, millaista kasvatuksellista tukea tai opetusta hän tarvitsee. Tähän huomioon päätyivät Verkostoituva erityispäivähoito -hankkeeseen osallistuneet tavalliset ammattilaiset, jotka arkityössään kohtasivat omissa ryhmissään erityislapsia. Omaa ammatillisuutta vavisuttanut havainto erityinen onkin tavallista antoi uskoa omiin mahdollisuuksiin selvitä kaikkien lasten kanssa. Näinhän vanhemmat ovat aina ajatelleet: heille oma erityinen lapsi on tavallinen lapsi. Haluamme tämän kirjan välityksellä vahvistaa samaa tulkintaa puhumalla tavallisen erityisestä lapsesta, jotta sekä lapsi että hänen vanhempansa välttyisivät leimoilta, joita poikkeavaan ja erityiseen edelleen liitetään, ja myös leimojen synnyttämältä kohtelulta. Kirjamme rakentuu neljästä pääluvusta. Ensin kerromme, millaisen kasvualustan suomalainen yhteiskunta lapselle tarjoaa ja mistä lapsen kehityksen huolenaiheet kumpuavat. Lapsiin liittyvien tulkintojen historiaa avaamalla pyrimme ymmärtämään lapsuuden duaalimallin syntymistä eli lapsen luokittelua tavalliseksi
13 tai poikkeavaksi. Duaalimallia purkamalla osoitamme jokaisen lapsen kasvun perustaksi hänen arkiset kokemuksensa kotona, päivähoidossa ja koulussa. Toisessa pääluvussa kuvaamme lapsen keskeisten kehitysympäristöjen moninaisuutta ja myös jännitteisyyttä. Lapsen kokemusmaailmaan välittyy monenlaista ristivetoa sekä kotona että muissa kasvuympäristöissä. Kolmas pääluku siirtää katseen lapsille tärkeiden aikuisten yhteistyöhön ja siihen, millaisin pelisäännöin yhteistyötä tehdään ja millaiseksi vanhempien asema määrittyy. Olennaisena teemana tässä pääluvussa on ammatillinen puhe perheestä ja näkemykset yhteistyön mahdollisuuksista. Neljäs pääluku esittelee yhdessä tekemisen käytäntöjä. Ensin esittelemme tuttuja yhteistyön kuvioita ja arvioimme niitä kriittisestikin. Lopuksi päädymme kuvaamaan Varhaisvuodet ja erityiskasvatus (VARHE) -tutkimusryhmämme työn tuloksia ekokulttuuriseen ajatteluun perustuvista yhteistyökäytännöistä ja uusista työskentelytavoista. Kirja pohjautuu monipuoliseen tutkimustietoon. Parikymmentä vuotta sitten kiinnostuimme siitä, miten perheet selviävät, kun lapsella todetaan kehityksen ja oppimisen ongelmia. Lyöttäydyimme Jyväskylän yliopiston perhetutkimusyksikön tutkijaverkkoon ja päädyimme monitieteiseen Varhaisvuodet ja erityiskasvatus (VAR- HE) -tutkimushankkeeseen. Paula Määttä johti tutkijaryhmää vuosina 1990 2010. Anja Rantala tuli mukaan ensin graduntekijänä 1990-luvun puolivälissä ja päätyi tohtoriksi 2000-luvun alussa. Tämän kirjan aineistoesimerkit, joissa ei ole lähdemerkintää, ovat Anja Rantalan opetustyön yhteydessä keräämiä tai hänen väitöskirjastaan. Vuosien saatossa meitä on askarruttanut kolme keskeistä kysymystä: 1) miten perheet selviytyvät omasta kasvatustehtävästään, 2) miten perheet pärjäävät ammatti-ihmisten kanssa ja 3) miten vanhempien ja ammatti-ihmisten yhteistyötä voisi kehittää. Lähtökohtanamme on ollut ekokulttuurinen näkemys lapsen kehityksestä ja perheen merkityksestä. Tutkimus on avannut ovia monenlaisiin koteihin, joissa perhe tasapainoilee lasten tuentarpeiden ja arjen ru-
14 Tavallisen erityinen lapsi tiinien välillä. Tutkimus on löytänyt kodin korkeita kynnyksiä, kun ammatti-ihmiset lähtevät toimistoistaan koteihin seuraamaan perheen arjen sujumista ja opastamaan pulmatilanteissa. Anja Rantalan tutkimus paljasti, että vanhempien asiantuntemusta ei edelleenkään käytetä riittävästi, silloin kun lapsen kehitys tai oppiminen ei suju normaalisti. Tutkimus on osoittanut myös, että lapsen määrittyessä erityiseksi tai normaalista poikkeavaksi vastuu mieluusti siirretään erityisasiantuntijoille ja arjen asiantuntijat jäävät taustalle, vanhemmat mukaan lukien. Olemmeko katselleet tutkijankammioittemme ikkunanraoista, mitä päiväkotiin ja kouluun kuuluu, ja jaelleet sieltä viisaita neuvoja ammattilaisille vanhempien kohtelusta? Emme suinkaan, vaan tutkijoina olemme vahvasti sitoutuneet perheiden puolelle, lisäämään ymmärrystä kodin merkityksestä ja perheiden kanssa tehtävän yhteistyön välttämättömyydestä. Anja Rantalalla on vankka käytännön kokemus sekä päiväkodin että koulun työntekijänä ja opettajankouluttajana. Toimiessaan lastentarhanopettajana Raahen kaupungissa 1970-luvun lopulla, hän totesi lehtihaastattelussa: Me järjestämme noin neljä vanhempainiltaa vuodessa. Vanhemmat tulevat päiväkotiin ja heille järjestetään ohjelmaa. Keskustelun lisäksi on järjestetty vanhemmille muun muassa askartelua ja lastenkirjallisuuden esittelyä. Joskus järjestämme myös iltapäiväkahveja vanhemmille. Ja eniten tietysti keskustellaan silloin kun vanhemmat hakevat lapsiaan kotiin. Yleensä vanhemmat ovat hyvin kiinnostuneita kaikista lapsiin ja päiväkotiin liittyvistä asioista. Tietenkin eri vanhemmat suhtautuvat asioihin eri tavalla ja toiset ottavat aktiivisemman roolin. Samalla vuosikymmenellä Paula Määttä huolehti äitinä asuinalueensa yksityisen päiväkodin toiminnasta saadakseen lapsilleen viriketoimintaa. Siinä yhteydessä hän toimitti päiväkodin lehteä ja valitsi henkilökuntaa. Myöhemmin hän perusti luokan vanhem-
15 paintoimikunnan ja hätisteli opettajaa ottamaan vanhempia mukaan luokan toimintaan. Toivomme, että tämä kirja auttaa yleistä erityislapset ei kuulu meille -asennetta muuttumaan näkemykseen erityinen onkin tavallista. Jyväskylässä 16. elokuuta 2010 Paula Määttä YTT, emeritaprofessori Anja Rantala KT, lehtori, Jyväskylän yliopisto Valitessasi yhden tien hylkäät muut. Jos ajattelet kulkevasi kaikki tiet, et kulje lopulta ainuttakaan. Paulo Coelho, Brida