Työryhmämuistio MMM 2002:15 Metsien suojelun luokittelun ja tilastoinnin yhtenäistämistyöryhmä Helsinki 2002

Työryhmämuistio MMM 2002:15 Metsien suojelun luokittelun ja tilastoinnin yhtenäistämistyöryhmä Helsinki 2002

Maa- ja metsätalousministeriölle Maa- ja metsätalousministeriö asetti 10.5.2001 työryhmän, jonka tehtävänä oli metsien suojelualueiden luokittelua koskevien tietojen kokoaminen ja täsmentäminen, suojelupintaalatietojen päivitys sekä tilastoinnin käynnistämistä koskeva valmistelu. Tavoitteena oli saada kaikkien osapuolten hyväksymä selkeä ja yhtenäinen perusta metsien suojelupinta-alojen luokitukselle ja tilastoinnille. Työryhmän määräajaksi asetettiin 30.4.2002. Maa- ja metsätalousministeriö jatkoi määräaikaa 30.6.2002 saakka. Työryhmä otti nimekseen metsien suojelun luokittelun ja tilastoinnin yhtenäistämistyöryhmä (SUTI). Työryhmän puheenjohtajaksi määrättiin metsäneuvos Pekka Patosaari maa- ja metsätalousministeriöstä ja varapuheenjohtajaksi luontoasiantuntija Suvi Raivio Metsäteollisuus ry:stä. Jäseniksi kutsuttiin ylimetsänhoitaja Pirkko Isoviita ympäristöministeriöstä, tiimiesimies Johanna Leinonen Metsähallituksesta, vanhempi tutkija Martti Aarne ja varttunut tutkija Tarja Tuomainen Metsäntutkimuslaitoksesta, yliaktuaari Merja Saarnilehto Tilastokeskuksesta, luontokartoitusasiantuntija Terhi Ajosenpää Metsätalouden kehittämiskeskus Tapiosta, luonnonhoidon asiantuntija Matti Seppälä Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksesta, vanhempi suunnittelija Jukka-Pekka Jäppinen Suomen ympäristökeskuksesta, varametsäjohtaja Timo Nyrhinen Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK r.y.:stä, toimittaja Antti Halkka Suomen Luonnonsuojeluliitto ry:stä ja metsäpäällikkö Harri Karjalainen Suomen WWF:stä. Työryhmän kokoonpanoon tehtiin seuraavat muutokset: ylitarkastaja Arto Tuominen ympäristöministeriöstä nimitettiin Pirkko Isoviidan sijalle ja metsäekologian asiantuntija Timo Soininen Metsätalouden kehittämiskeskus Tapiosta Terhi Ajosenpään sijalle 20.9.2001. Työryhmän pysyvinä asiantuntijoina toimivat projektikoordinaattori Petri Ahlroth maa- ja metsätalousministeriöstä 27.8.2001 alkaen, metsäasiantuntija Harri Hölttä Birdlife Suomesta 29.11.2001 alkaen ja ylitarkastaja Mikko Peltonen maa- ja metsätalousministeriöstä 24.4.2002 alkaen. Työryhmän sihteereinä toimivat Tarja Tuomainen, Harri Hölttä, Petri Ahlroth ja Mikko Peltonen. Työryhmä kokoontui 18 kertaa ja kuuli asiantuntijoina tutkimuskeskuksen johtaja Jari Parviaista Metsäntutkimuslaitoksesta, erikoissuunnittelija Lassi Karivaloa Metsähallituksesta, ympäristöpäällikkö Heikki Savolaista Metsähallituksesta, metsänhoitoasiantuntija Jouni Rantalaa Häme-Uusimaan metsäkeskuksesta ja ylitarkastaja Jukka Airolaa Hämeen ympäristökeskuksesta. Kolme viimeiseksi mainittua olivat esittelemässä kohteita 12.11.01 pidetyllä maastoretkeilyllä. Työryhmä antoi tietoja uuden luokittelun mukaisista suojelupinta-aloista Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelutoimikunnalle (METSO) laadittaessa ehdotusta Etelä-Suomen, Oulun läänin länsiosan ja Lapin läänin lounaisosan metsien suojelun tavoite-, rahoitus- ja toimintaohjelmaksi. Työryhmän raporttiin sisältyy eriävä mielipide. Saatuaan työnsä päätökseen työryhmä luovuttaa muistionsa kunnioittaen maa- ja metsätalousministeriölle. Helsingissä 30 päivänä kesäkuuta 2002

Pekka Patosaari Martti Aarne Antti Halkka Jukka-Pekka Jäppinen Harri Karjalainen Johanna Leinonen Timo Nyrhinen Suvi Raivio Merja Saarnilehto Matti Seppälä Timo Soininen Arto Tuominen Petri Ahlroth Harri Hölttä Mikko Peltonen Tarja Tuomainen

Tiivistelmä Metsien suojelun luokittelun ja tilastoinnin yhtenäistämistyöryhmän (SUTI) tehtävänä oli metsien suojelualueiden luokittelua koskevien tietojen kokoaminen ja täsmentäminen, suojelupinta-alojen päivitys sekä tilastoinnin käynnistämistä koskeva valmistelu. Työskentelyn pohjana pidettiin Suojelupinta-alaprojektin "Metsien suojelupinta-alat" -raporttia, joka julkaistiin vuonna 1999. Työryhmä tarkasteli laajasti metsien suojeluun ja käyttöön liittyvien käsitteiden sisältöä tilastoinnin luokitteluperusteiden näkökulmasta. Tavoitteena oli luoda yhteisesti hyväksytyt periaatteet suojeltujen ja muiden luonnonsuojelullisesti arvokkaiden metsien luokittelua ja tilastointia varten. Työryhmä pohti myös kansallisen tiedonkeruun ja kansainvälisten luokittelujärjestelmien yhteensopivuuden ongelmia. Työryhmä kokosi päivitetyt tiedot Suomen suojeltujen tai muulla tavoin luonnonsuojelullisesti arvokkaiden metsien pinta-aloista. Tilastoihin sisältyvät alueet jaettiin luokkiin suojeluasteen ja käyttörajoituksien tason mukaan: 1) tiukasti suojellut metsät, 2) muut luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät ja 3) talousmetsät. Luokka 2 jaettiin kahteen alaluokkaan: 2a) suojellut metsät, joissa varovaiset hakkuut ovat mahdollisia ja 2b) rajoitetussa metsätalouskäytössä olevat metsät. Tilastoitujen alueiden pinta-aloista esitettiin metsämaan, kitumaan ja joutomaan osuudet erillisinä lukuina. Työryhmä tarkisti Suojelupinta-alaprojektissa käytettyjen luokkien nimet, kuvaukset ja sisällön. Työryhmä muutti eräiden alueiden luokitusta ja sisällytti tilastointiin eräitä uusia alueita. Raportissa esitetään myös tietoja metsien suojelutilanteesta Suomen lähialueilla ja muissa Euroopan maissa. Edellä mainittua luokitusta käyttäen Suomen suojeltujen metsien ja rajoitetussa metsätalouskäytössä olevien alueiden pinta-alat ja osuudet kyseisen maaluokan kokonaispinta-alasta ovat seuraavat (vesien pinta-alat eivät sisälly lukuihin): Koko maa Metsämaa Kitumaa Metsä- ja kitumaa 1000 ha % * Joutomaa Muut maaluokat Kokonaismaa-ala Luokka 1: Tiukasti suojellut metsät 834 831 1665 1606 32 3306 4,1 7,2 10,8 Luokka 2a: Suojellut metsät, joissa varovaiset hakkuut ovat mahdollisia 79 19 98 16 2 116 0,4 0,4 0,4 Suojellut metsät: 912 850 1762 1622 34 3422 Luokat 1 ja 2a yhteensä 4,5 7,6 11,2 Luokka 2b : Rajoitetussa metsätalouskäytössä olevat alueet 652 386 1038 246 24 1308 3,2 4,5 4,3 Kaikki luokat yhteensä 1565 1236 2801 1868 58 4730 7,7 12,1 15,5 *) Osuuksien laskennassa käytetty metsämaan pinta-ala on 20 153 142 ha, metsä- ja kitumaan 23 023 206 ha ja kokonaismaa-ala 30 459 382 ha. Maaluokkien pinta-alat eivät summaudu kokonaismaa-alaan, koska kaikkien alueiden pinta-alaa ei ole voitu jakaa maaluokkiin.

Työryhmä katsoo, että vuodesta 2003 lähtien metsien suojelua koskevat tilastot tulisi laatia vuosittain, ja että Metsäntutkimuslaitoksen tulisi vastata suojelutietojen keräämisestä hajautetun tiedontuottajaverkoston avulla. Työryhmä esittää, että Metsäntutkimuslaitos aloittaisi pysyvän metsien suojelun tilastointijärjestelmän suunnittelun välittömästi. Tavoitteena on kehittää järjestelmä, joka tarjoaisi kattavan ja ajantasaisen taulukkotiedon lisäksi paikkatietoa metsien suojelusta. Luokitusta ja tilastointia kehitettäessä on pyrittävä ennakoimaan myös mahdolliset uudet suojelukeinot. Työryhmä katsoo, että säännöllisessä tilastoinnissa tulee ottaa huomioon tiedon eri käyttötarkoitukset määrittelemällä metsien suojelutilaston kytkentä myös tilastokeskuksen käyttämään maankäyttöluokitukseen. Metsien suojelutilastointia kehitettäessä tulee kiinnittää huomiota uudistuvaan kansainväliseen suojeluluokitukseen ja yhteensopivuuden parantamiseen tarpeellisessa määrin. Jatkossa metsien suojelupinta-alat tulee julkaista myös Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luokituksen mukaisina taulukoina osana maamme virallisia metsätilastoja. Suojeluluokitusta tulee voida muuttaa joustavasti tarpeen mukaan. Luokitukseen ja tilastointiin tulee jatkossa ottaa mukaan kaavoituksen suojeluvaraukset, kuntien virkistysalueet, luonnonmuistomerkit ja kiinteät muinaisjäännökset. Työryhmä esittää, että maa- ja metsätalousministeriö yhdessä ympäristöministeriön ja muiden toimijoiden kanssa huolehtisi ehdotettujen toimenpiteiden ja kehittämistyön seurannasta työryhmässä omaksutun yhteistyömallin mukaisesti.

Sisällysluettelo Tiivistelmä 1 Johdanto 7 2 Suomen metsät ja niiden merkitys 8 2.1 Metsien käyttö Suomessa 8 2.2 Kestävä metsätalous - kansainväliset lähtökohdat ja kansallinen kehitys 8 3 Tilastoinnissa huomioon otetut suojelualueet ja muut luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät 10 3.1 Metsien suojelutilastoihin sisältyvät alueet 10 3.2 Alueet, jotka eivät sisälly metsien suojelutilastoihin 14 4 Suojelu- ja käyttörajoitusluokat 15 4.1 Luokkien kuvaukset 15 4.2 Suojeluluokkien muutokset Suojelupinta-alaprojektin luokitukseen verrattuna 17 5 Metsien suojelun tilastointi 19 5.1 Pinta-alatietojen kerääminen tilastointia varten 19 5.2 Eri organisaatioiden kokoamat tiedot 20 5.3 Metsien suojelun tilastoinnin organisointi 22 5.4 Valtakunnan metsien inventoinnin tuottamat tiedot 25 6 Pinta-alat suojeluluokittain 27 7 Metsien suojelutilastoinnin kehittämisehdotukset 30 7.1 Metsien suojelun tilastointijärjestelmän kehittäminen 30 7.2 Metsien suojelun tilastointijärjestelmän käynnistäminen 30 7.3 Suojelutilastoinnin tietosisällön kehittäminen 31 7.4 Tilastointijärjestelmän seurannan järjestäminen 31 7.5 Metsien suojelutilastoinnin kansainvälisen yhteensopivuus 32 8 Metsien suojelu Euroopassa 33 8.1 Tietolähteet 33 8.2 Suomen lähialueet 33 8.3 Baltian valtiot 36 8.4 Länsi- ja Keski-Eurooppa 37 8.5 Välimeren valtiot 39 8.6 Itä-Eurooppa 41 9 Suomen metsien suojelutilanne kansainvälisten tilastojen mukaan 43 9.1 Eri maiden metsiensuojelutilastojen vertailtavuudesta 43 9.2 Kansainväliset tilastot 43 Lähdeluettelo 47 Eriävä mielipide 51 Liitteet 52 Liite 1: Työryhmämuistiossa käytetyt lyhenteet 52 Liite 2: Maankäyttöluokitus 53 Liite 3: Suojelupinta-alat, koko maan taulukko 54 Liite 4: Suojelupinta-alat metsäkeskuksittain 57 Liite 5: Metsäyhtiöiden metsien suojelupinta-alat 70 Liite 6: Suojelupinta-alaprojektin tuottamat luvut työryhmän käyttämän luokituksen mukaan 71

1 Johdanto 7 Metsätalouden ympäristöohjelman kolmannessa väliraportissa tuotiin esille tarve järjestää metsien suojelualueiden tilastointi yhtenäisellä tavalla (TM 1997:3 MMM). Suojelutilastoja koottiin tuolloin monilla eri tahoilla: Metsähallituksessa, Metsäntutkimuslaitoksessa, ympäristöministeriössä ja puolustusministeriössä. Metsäteollisuus ry:n aloitteesta käynnistettiin vuonna 1998 Suojelupintaalaprojekti. Sen tehtävinä oli selventää ja yhtenäistää metsien suojelun käsitteistöä sekä koota yhteen eri tahoilla kerätyt metsien suojelutilastot. Projektiryhmän raportti valmistui huhtikuussa 1999 (Metsien suojelupinta-alat 1999). Projektiryhmä selvitti metsien suojelun silloisen tilanteen maassamme ja teki aloitteen suojeltujen metsien vuosittaisesta tilastoinnista sekä tilastoinnin jatkuvasta täsmentämisestä. Projektiryhmä ehdotti, että yhtenäiset tilastot metsien suojelutiedoista tulisi vuosittain koota maa- ja metsätalousministeriön johdolla työryhmässä, jossa olisivat edustettuina projektiryhmässä mukana olleet tahot. Maa- ja metsätalousministeriö asetti 10.5.2001 työryhmän, jonka tehtävänä oli metsien suojelualueiden luokittelua koskevien tietojen kokoaminen ja täsmentäminen, suojelupinta-alojen päivitys sekä tilastoinnin käynnistämistä koskeva valmistelu. Työryhmän toimeksiannon mukaan tavoitteena oli laatia kaikkien osapuolten hyväksymä yhtenäinen perusta metsien suojelupintaalojen luokitukselle ja tilastoinnille. Suojeluluokitusta tarkistaessaan työryhmän tuli kiinnittää erityistä huomiota suojelutilastoinnin uusiin tarpeisiin, mukaan lukien uudet Natura-alueet ja eräät Metsähallituksen alue-ekologiseen suunnitteluun liittyvät alueet. Työryhmän tuli esittää tarkistetun suojeluluokituksen mukaiset suojeltujen metsien ja rajoitetussa metsätalouskäytössä olevien alueiden pinta-alat jaoteltuina metsäkeskuksittain. Työryhmä päätti myös tehdä katsauksen uusimpiin kansainvälisiin metsiensuojelutietoihin ja -luokitukseen erityisesti koskien maamme lähialueita ja Eurooppaa. Samalla työryhmä selvitti Suomen suojelu- ja käyttörajoitusluokituksen yhteydet kansainvälisiin metsien suojeluluokitusjärjestelmiin. Viime vuosina on korostunut tarve saada perinteisten metsien suojelun keinojen rinnalle nousseet uudet suojelukeinot suojelu- ja käyttörajoitusluokituksen ja tilastoinnin piiriin. Työryhmän tavoitteena olikin sellainen joustava järjestelmä, jossa myös uudentyyppiset alueet voidaan luokitella ja sisällyttää tilastoihin. Työryhmän laajapohjaisuus on ollut ensiarvoisen tärkeää toimeksiannon haasteellisuuden takia. Työryhmän työskentelyssä oli mukana metsä- ja ympäristöalan asiantuntijoiden ja viranomaisten lisäksi tietojärjestelmistä vastaavia viranomaisia ja luontojärjestöjen edustajia. Lisäksi ryhmässä oli monipuolisesti edustettuna tilastoinnin, metsäsuunnittelun, luonnonsuojelun suunnittelun ja tietojärjestelmien ylläpidon ja kehittämisen asiantuntijoita.

2 Suomen metsät ja niiden merkitys 8 2.1 Metsien käyttö Suomessa Maamme pinta-alasta noin kolme neljäsosaa, 23 milj. ha, on metsää (metsä- ja kitumaa). Metsätalouden maaksi luetaan myös joutomaa, jota on 3,1 milj. ha. Suurin osa maamme metsistä kuuluu boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen, jolle on ominaista lyhyt kasvukausi ja vähäinen puulajimäärä. Metsätalouden kannalta tärkeimmät puulajit ovat mänty (Pinus sylvestris), kuusi (Picea abies) sekä raudus- ja hieskoivu (Betula pendula ja B. pubescens). Maamme talousmetsät ovat suurelta osin yksityisten henkilöiden omistuksessa (54%), ja metsälöt ovat pinta-alaltaan varsin pieniä (keskiarvo noin 37 ha) (Karppinen ym. 2002). Valtion osuus metsätalousmaasta on noin kolmannes, josta suurin osa on maan pohjois- ja koillisosissa. Muiden metsänomistajaryhmien (yhtiöt, kunnat, seurakunnat ym.) omistuksessa on hieman yli 10% metsätalousmaasta. Vuosina 2000-2001 metsien kokonaispoistuma oli keskimäärin 69 milj. m³/v. Puuston keskimääräinen vuotuinen kasvu on 79 milj. m³. Kotimaisen raakapuun osuus teollisuuden puunkäytöstä on viime vuosina ollut yli 80% (Metsätilastollinen vuosikirja 2001). Metsästä saatavia muita tuotteita ovat mm. marjat, sienet, jäkälä, joulukuuset, riista ja porot. Niiden laskennallinen arvo verrattuna kantorahatuloihin on vähäinen. Keräilyn, metsästyksen, kalastuksen, retkeilyn ja ulkoiluharrastusten virkistysarvo on suomalaisille erittäin merkittävä. Metsien suojelu on metsän käyttömuoto, jolla pyritään luonnontilaisen metsäluonnon säilyttämiseen. Luonnontilaisten metsäalueiden ja niiden tiettyjen erityispiirteiden suojelu on elintärkeää monien lajien säilymiselle ja niiden populaatioiden elinvoimaisuudelle. Suojelualueilla on merkitystä myös metsän luontaisen dynamiikan tutkimuksen kannalta ja metsälajiston geenireserveinä. Alueellisen monimuotoisuuden säilyminen edellyttää kattavaa ja edustavaa suojelualueverkostoa. Aiemmin perustettuja luonnonsuojelualueita on täydennetty luonnonsuojelulain mukaisilla suojeluohjelmilla ja Euroopan yhteisön Natura 2000 - suojelualueverkostolla. 2.2 Kestävä metsätalous - kansainväliset lähtökohdat ja kansallinen kehitys Kansainväliset sopimukset kestävän kehityksen periaatteista ovat luoneet perustan metsätaloutemme kehitykselle 1990-luvun alusta lähtien. Keskeisimpiä metsätaloutta koskevia kansainvälisiä prosesseja ovat olleet Rio de Janeirossa vuonna 1992 pidetty YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi (UNCED) sekä toinen Euroopan metsäministerikonferenssi Helsingissä vuonna 1993. Rion kokouksessa hyväksyttiin metsien hoitoa, käyttöä, suojelua ja kestävää kehitystä koskevat maailmanlaajuiset suositukset sekä Agenda 21:n luvun 11 mukainen metsien häviämisen estämistä koskeva toimintaohjelma. Riossa myös avattiin allekirjoitettavaksi ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus sekä biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus. Biodiversiteetti vakiintui keskeiseksi käsitteeksi kestävää kehitystä ja luonnonvarojen käyttöä koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Helsingin metsäministerikonferenssissa 37 maata sitoutui Rion kokouksessa sovittujen kestävän metsätalouden periaatteiden soveltamiseen kansallisella tasolla ja kansainvälisessä metsäyhteistyössä. Kokouksen päätöslauselmiin sisältyvät Euroopan metsien kestävän hoidon ja käytön sekä metsien biologisen monimuotoisuuden säilyttämisen yleisperiaatteet. Helsingissä määriteltiin ensimmäisen kerran poliittisella tasolla metsien kestävän hoidon ja käytön käsite: "Metsien kestävä hoito ja käyttö tarkoittaa metsien ja metsämaiden hoitoa ja käyttöä siten, että säilytetään niiden monimuotoisuus, tuottavuus, uusiutumiskyky, elinvoimaisuus ja mahdollisuus

9 toteuttaa nyt ja tulevaisuudessa merkityksellisiä ekologisia, taloudellisia ja sosiaalisia toimintoja paikallisilla, kansallisilla ja maailmanlaajuisilla tasoilla, sekä siten että ei aiheuteta vahinkoa muille ekosysteemeille." (Helsingin metsäministerikonferenssin päätöslauselma H1, artikla D, luku 4). Neljäs metsäministerikonferenssi järjestetään huhtikuussa 2003 Wienissä. Konferenssin keskeisiä asiakokonaisuuksia tulevat olemaan mm. kansalliset metsäohjelmat, metsien monimuotoisuus ja suojelu sekä yhteisen suojelualueiden luokittelujärjestelmän luominen. Vuonna 1997 voimaan tulleet metsälaki (1093/1996) ja luonnonsuojelulaki (1096/1996) sisältävät arvokkaiden luontotyyppien, erityisen tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteiden ja erityisesti suojeltavien lajien elinympäristöjen säilyttämiseen ja suojeluun tähtääviä velvoitteita. Metsänparannuslain vuonna 1997 korvannut laki kestävän metsätalouden rahoituksesta (1094/1996) mahdollistaa valtion tuen myöntämisen hankkeisiin, joiden tarkoituksena on metsien biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen ja lisääminen. Lakiuudistuksilla on kehitetty metsien monimuotoisuuden säilyttämisen suunnittelua, keinovalikoimaa, rahoitusta ja korvausjärjestelmiä. Vuonna 1999 valmistunut Kansallinen metsäohjelma 2010 laadittiin vastaamaan metsäpolitiikan haasteisiin ja vaatimuksiin. Ohjelmalla halutaan turvata metsiin pohjautuva työ ja toimeentulo, metsien monimuotoisuus ja elinvoimaisuus sekä metsien virkistysarvot. Ohjelma poikkeaa aiemmista metsä- ja metsänhoito-ohjelmista siten, että ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurillinen kestävyys sekä vahva metsäosaaminen on otettu mukaan entistä laajemmin.

10 3 Tilastoinnissa huomioon otetut suojelualueet ja muut luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät 3.1 Metsien suojelutilastoihin sisältyvät alueet Kansallispuistot ovat luonnonsuojelulain säädöksin perustettuja luonnonsuojelualueita. Kansallispuiston pinta-alan on oltava vähintään 1 000 ha. Alueella on oltava merkitystä yleisenä luonnonnähtävyytenä tai muutoin luonnontuntemuksen lisäämisen tai yleisen luonnonharrastuksen kannalta. Kansallispuiston voi perustaa vain valtion omistamalle alueelle. Suomessa on tällä hetkellä 33 kansallispuistoa, joista Metsähallituksen hallinnassa on 32 ja Metsäntutkimuslaitoksen hallinnassa yksi. Kansallispuistojen kokonaismaa-ala on 0,70 milj. hehtaaria. Luonnonpuistot ovat luonnonsuojelulain mukaisia luonnonsuojelualueita, joiden perustamisesta ja tarkoituksesta päätetään alueen pinta-alan ollessa vähintään 1000 ha lailla, muutoin asetuksella. Luonnonpuistolla on oltava merkitystä luonnonmukaisen kehityksen turvaamiselle, tieteelliselle tutkimukselle tai opetukselle. Luonnonpuiston voi perustaa vain valtion omistamalle alueelle. Metsähallituksen hoidossa on 17 ja Metsäntutkimuslaitoksen kaksi luonnonpuistoa. Luonnonpuistojen kokonaismaa-ala on 0,15 milj. hehtaaria. Muu luonnonsuojelualue on luonnonsuojelulain mukainen luonnonsuojelualue, joita voi olla niin valtion kuin yksityistenkin omistamalla alueella. Valtion omistamalle alueelle perustettavan luonnonsuojelualueen tarkoituksesta ja rauhoitussäännöksistä säädetään asetuksella. Luonnonsuojelulain perusteella Metsähallitus voi päättää enintään 100 hehtaarin alueen rauhoittamisesta hallitsemallaan valtion maalla. Yksityismaalle perustettavasta luonnonsuojelualueesta päättää alueellinen ympäristökeskus. Rauhoitus voi olla pysyvä tai määräaikainen 20 vuodeksi kerrallaan. Muut luonnonsuojelualueet ryhmitellään perustamistarkoituksen mukaan soiden, lehtojen- ja vanhojen metsien suojelualueisiin sekä muihin suojelualueisiin. Näiden suojelualueiden kokonaismaa-ala on noin 0,53 milj. hehtaaria. Luonnonsuojeluohjelmilla varataan alueita luonnonsuojelutarkoituksiin valtakunnallisesti merkittävien luonnonarvojen turvaamiseksi. Suojeluohjelman hyväksyy valtioneuvosto. Toteutusta odottavia suojeluohjelmia ovat kansallis- ja luonnonpuistoverkon kehittämisohjelma yksityismailla, soidensuojelun perusohjelma, lehtojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma, rantojensuojeluohjelma ja lintuvesiensuojeluohjelma. Luonnonsuojeluohjelmat pyritään toteuttamaan vuoteen 2007 mennessä. Luonnonsuojeluohjelmiin sisältyvä kokonaismaa-ala on 0,59 milj. hehtaaria.

11 Kansallis- ja luonnonpuistot Vanhojen metsien suojeluohjelma 99 95 Soidensuojelun perusohjelma 69 25 6 Lehtojensuojeluohjelma 43 30 27 Rantojensuojeluohjelma 10 60 30 Lintuvesien suojeluohjelma 11 10 79 Natura 2000, uudet alueet (Ls-lailla perustetut) 64 34 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % Valtion maata, suojelu toteuttamatta Toteutettu, lakisääteiset ja yksityiset Perustamatta yksityismaille Kuva 1. Luonnonsuojeluohjelmien toteutumistilanne 1.1.2002. Lähde: Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto (Suomen ympäristö 558). Erämaa-alueet eivät ole varsinaisesti luonnonsuojelualueita. Niiden perustamisesta ja tarkoituksesta on säädetty erämaalailla (62/1991). Erämaa-alueet on perustettu alueiden erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön ja sen edellytysten kehittämiseksi. Erämaa-alueiden kokonaismaa-ala on 1,38 milj. hehtaaria. Erämaissa on erotettu luonnontilaisina säilytettävät osat (n. 1,34 milj. ha) ja luonnonmukaisesti hoidettavat osat (n. 41 000 ha). Euroopan yhteisön Natura 2000 -verkoston Suomen ehdotukseen kuuluu alueita EY:n luonto- ja lintudirektiivin toteuttamiseksi. Valtaosa Natura-verkostoon kuuluvista alueista sisältyy jo perustettuihin suojelualueisiin tai vahvistettuihin luonnonsuojeluohjelmiin, mutta mukana on myös talouskäytössä olevia alueita. Metsän käyttöön vaikuttavia Natura-alueita toteutetaan luonnonsuojelu- ja metsälailla. Natura 2000 -verkostoon sisältyviä alueita, jotka eivät kuulu olemassa oleviin luonnonsuojelualueisiin tai luonnonsuojeluohjelmiin, on noin 0,15 milj. hehtaaria. Luonnonsuojelulaissa luetellut suojellut luontotyypit ovat pienialaisia, luonnon monimuotoisuuden ja maisemansuojelun kannalta arvokkaita alueita. Luontotyyppien rajauspäätöksen tekee alueellinen ympäristökeskus. Suojellut luontotyypit jaetaan metsäisiin luontotyyppeihin, rantojen luontotyyppeihin ja perinneluontotyyppeihin. Suojelulla pyritään säilyttämään luontotyyppien ominaispiirteet, joten tavoitteena ei ole täydellinen koskemattomuus. Tilastoinnissa mukana olevien luonnonsuojelulain suojeltujen luontotyyppien, joiden rajaus on päätetty, kokonaismaa-ala on tällä hetkellä 163 hehtaaria. Kestävän metsätalouden rahoituslain ympäristötukikohteet ovat metsänomistajan ja metsäkeskuksen välisellä sopimuksella jätetty luonnontilaan 30 vuoden määräajaksi. Sopimus merkitään kiinteistörekisteriin. Ensisijaisesti kohteet ovat metsälaissa määritettyjä erityisen tärkeitä elinympäristöjä, mutta mukana voi olla myös muita kohteita. Vuoden 2001 lopussa ympäristötukikohteita oli yhteensä 3 300 hehtaaria.

Metsälaissa luetellut erityisen tärkeät elinympäristöt ovat luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia sekä ympäristöstään selvästi erottuvia. Niitä koskevat hoito- ja käyttötoimenpiteet tulee tehdä elinympäristöjen ominaispiirteet säilyttävällä tavalla. Metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt ovat yleensä pienialaisia. Maa- ja metsätalousministeriön päätös metsälain soveltamisesta sisältää erityisen tärkeiden elinympäristöjen käsittelyn perusteet. Kyseisten kohteiden kokonaismaa-ala valtion ja yksityisten mailla on tällä hetkellä noin 74 000 hehtaaria. Lisäksi metsäyhtiöt ovat ilmoittaneet maillaan olevan noin 12 000 hehtaaria erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Erityisesti suojeltavan lajin elinympäristön rajauksen päättää alueellinen ympäristökeskus. Metsähallituksen hallinnassa olevilla valtion mailla rajauksen tekee kuitenkin luonnonsuojelun tulosalue. Uhanalainen eliölaji voidaan säätää asetuksella erityisesti suojeltavaksi, jos sen häviämisuhka on ilmeinen. Ympäristökeskuksen antaman päätöksen jälkeen erityisesti suojeltavan lajin säilymiselle tärkeän esiintymispaikan hävittäminen tai heikentäminen on kielletty. Erityisesti suojeltavien lajien elinympäristöjen kokonaispinta-ala on tällä hetkellä noin 10 000 hehtaaria. Metsäluonnon muut arvokkaat elinympäristöt suositellaan otettaviksi huomioon metsäsuunnittelussa ja neuvonnassa sekä säilyttämään niiden luonnonarvot metsänomistajien omin päätöksin metsänhoitosuositusten esittämien hyvän metsänhoidon periaatteiden mukaisesti. Metsäluonnon muita arvokkaita elinympäristöjä ovat metsälaissa luetellut erityisen tärkeät elinympäristöt, jotka eivät kuitenkaan alueellisen yleisyyden tai edustavuuden osalta täytä metsälain vaatimuksia, vanhat havu- ja sekametsiköt, vanhat lehtimetsiköt, paisterinteet, supat, ruohoiset suot, hakamaat sekä metsäniityt. Kyseisten kohteiden kokonaismaa-ala valtion ja yksityisten mailla on tällä hetkellä 0,15 milj. hehtaaria. Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun luontokohteita ovat metsä- ja luonnonsuojelulain mukaiset elinympäristötyypit, metsäluonnon muut arvokkaat elinympäristöt sekä Metsähallituksen ohjeistuksissaan määrittelemät elinympäristötyypit eli alue-ekologisen suunnittelun muut luontokohteet (Metsähallitus 1997, Häkkinen 2000). Tyypillisiä alue-ekologisen suunnittelun luontokohteita ovat puronvarsimetsät, aarnimetsiköt, karut suot, kalliot, rotkot ym., rehevät suot, nuoret luonnonmetsät ja lammenrantametsät. Metsä- ja luonnonsuojelulakien mukaisia elinympäristötyyppejä on määritelty luontokohteiksi enemmän kuin lait edellyttävät (Karvonen ym. 2002). Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun muita luontokohteita on tällä hetkellä yhteensä noin 38 000 hehtaaria. Metsähallituksen suojelumetsät ovat Metsähallituksen omilla päätöksillään ensisijaisesti luonnonsuojelutarkoituksiin perustamia alueita. Suojelumetsät sisältävät monentyyppisiä kohteita luonnontilaisista metsistä hoidettuihin perinneympäristöihin. Kaikkien kohteiden pääasiallinen käyttömuoto on luonnonsuojelu. Metsän käytön tulee tapahtua siten, ettei alueen luonnonarvoja vaaranneta. Ennallistamis- ja hoitotoimenpiteet ovat mahdollisia ja usein tarpeellisiakin. Alueilla ei harjoiteta metsätaloutta. Suojelumetsien kokonaismaa-ala on tällä hetkellä 24 000 hehtaaria. Metsähallituksen ekologinen yhteys kuvastaa metsikkökuvion toiminnallisuutta ekologisessa verkostossa. Ekologisten yhteyksien tarkoituksena on edistää eräiden lajien leviämistä ja parantaa siten populaatioiden alueellista säilymistä. Ekologiset yhteydet jaetaan kahteen luokkaan: mäntyvaltaiset ekologiset yhteydet sekä kuusi- ja lehtipuuvaltaiset ekologiset yhteydet. Ekologisten yhteyksien kokonaispinta-ala on tällä hetkellä 0,15 milj. hehtaaria. Metsähallituksen riistakohteista metson soidinpaikat vaikuttavat suoraan metsien käsittelyyn. Ne otetaan huomioon hakkuulaskelmia tehtäessä. Soidinpaikat on jaettu kolmeen ryhmään: toimivat, kehitettävät ja tarkastettavat. Metson soidinpaikkojen käsittelyssä noudatetaan Metsähallituksen ohjetta "Metso ja metsien käsittely" (Helle ym.1999). Metson soidinpaikkojen pinta-ala Metsähallituksen hallinnassa olevissa valtion metsissä on noin 66 000 hehtaaria. 12

13 Metsähallituksen metsätalousalueet, joilla on erityisiä ympäristöarvoja, ovat alueita, joihin liittyy erityisiä luonnonympäristö- ja/tai kulttuuriarvoja. Metsätaloustoimenpiteet toteutetaan näillä alueilla erikseen annettavien ohjeiden mukaisesti. Kyseisten alueiden kokonaispinta-ala on 0,41 milj. hehtaaria. Metsähallituksen maisemakohteista noin kolmannes on erityyppisiä rantametsiä. Maisemakohteiksi on määritetty myös lähimaiseman kannalta arvokkaita tienvarsimetsiä, retkeilyreittien ja virkistysrakenteiden lähimetsiä, suojelualueiden reunametsiä sekä kaukomaisemassa arvokkaita vaara-alueiden lakimetsiä. Metsähallituksen maisemakohteiden kokonaispinta-ala on 0,20 milj. hehtaaria. Metsähallituksen havaintometsät ovat metsätalouskäyttöön tarkoitetuilla alueilla olevia havaintoopetustoimintaan tai omiin tieteellisluontoisiin tarkoituksiin varattuja metsiä tai koealametsiköitä. Tutkimussopimusmetsät ovat Metsäntutkimuslaitoksen tarkoituksiin varattuja metsiä tai koealametsiköitä. Metsätaloustoimenpiteet toteutetaan erikseen annettavien ohjeiden mukaisesti. Havainto- ja tutkimussopimusmetsiä on yhteensä noin 4 300 hehtaaria. Metsähallituksen virkistysmetsät ovat Metsähallituksen omilla päätöksillä perustamia. Ne ovat ensisijaisesti virkistystarkoituksiin varattuja alueita. Virkistysmetsiä ovat sellaiset Metsähallituksen aiemmin perustamat luonnonhoitometsät tai muut erikoismetsät, joiden tärkein käyttömuoto on virkistys. Merkinnällä osoitetaan myös alueita, joilla luontomatkailun liiketoiminta on ensisijainen käyttöä ohjaava tekijä ja jonne voidaan ohjata moottorikelkka- ym. reittejä luontomatkailua palvelevine tukirakennelmineen. Alueiden hoidossa otetaan korostetusti huomioon virkistyskäyttöä ja luontomatkailua tukevien luonnonpiirteiden säilyminen. Tarvittaessa alueille laaditaan hoito- ja käyttösuunnitelma. Metsähallituksen hallinnassa olevien virkistysmetsien pinta-ala on yhteensä 74 000 hehtaaria. Metsähallituksen virkistysalueet ovat ulkoilu-, retkeily-, urheilu- ja virkistystoimintaan varattuja alueita. Merkintää käytetään osoittamaan seudullisesti merkittäviä ja alueellisesti laajoja alueita. Kyseessä ovat lähinnä maakunta-, yleis- tai asemakaavan virkistysalueet (V), yleis- tai asemakaavan lähivirkistysalueet (VL) sekä yleis- tai asemakaavan retkeily- ja ulkoilualueet (VR). Tällöin alueiden varausperusteet ja käytön rajoitukset ilmenevät kaavaselostuksista. Metsähallituksen hallinnassa oleviin virkistysalueisiin kuuluu yhteensä 1 300 hehtaaria metsää. Metsähallituksen metsätalousalueisiin, joilla on erityisiä ulkoiluarvoja, kuuluvat alueet, joille suuntautuu luontomatkailun liiketoiminta- ja ulkoilupaineita ja joille on tarkoitus sijoittaa ohjaamistarpeen vuoksi tukikohtarakennelmia huoltoteineen sekä polkuja tai ulkoilureittejä levähdys- ja muine tukialueineen. Matkailun huomioon ottavaa ohjaamistarvetta on lähinnä matkailukeskusten, suurten taajamien ja ohjelmapalvelukohteiden läheisyydessä. Metsätaloustoimenpiteet toteutetaan erikseen annettavien ohjeiden mukaisesti. Näiden alueiden kokonaispinta-ala on noin 6 000 hehtaaria. Valtion retkeilyalueet ovat ulkoilulain nojalla valtion maalle perustettuja alueita, joilla on ulkoilun kannalta huomattava yleinen merkitys. Retkeilyalueen perustamisesta ja sen käytön perusteista päättää valtioneuvosto. Tarkemmat määräykset retkeilyalueen käytöstä annetaan alueen järjestyssäännössä. Alueelle laaditaan myös hoito- ja käyttösuunnitelma, jonka Metsähallitus vahvistaa. Valtion retkeilyalueiden pinta-ala on yhteensä 26 000 hehtaaria. Metsäyhtiöiden mailla suojellut metsät on luokiteltu luonnonsuojelualueisiin, lakikohteisiin, omalla päätöksellä suojeltuihin alueisiin ja rajoitetun käytön alueisiin. Näistä osa sisältyy tilastoinnissa lakisääteisiin luonnonsuojelualueisiin ja suojeluohjelmiin sekä Natura 2000 -verkoston kohteisiin. Muut metsäyhtiöiden suojellut alueet ja rajoitetun käytön alueet esitetään tilastoissa omana taulukkonaan. Kaikkiaan yhtiöiden mailla on suojeltuja ja rajoitetun käytön alueita luonnonsuojelualueet mukaan lukien noin 174 000 ha.

14 3.2 Alueet, jotka eivät sisälly metsien suojelutilastoihin Kuntien virkistysalueet ovat kuntien erityisesti virkistystä varten varaamia alueita sekä alueita, joilla luonnonsuojelu on keskeisin käyttömuoto, mutta joilla liikkuminen ja oleskelu on sallittu tietyin edellytyksin. Kuntien omistuksessa olevia virkistysalueita ovat lähipuistot, ulkoilupuistot, ulkoilualueet, retkeilyalueet, matkailupalveluiden alueet ja monikäyttöalueet. Tietoja kuntien virkistysalueista on tallennettu valtakunnalliseen luonnon virkistystarjonnan tietojärjestelmään (LVVI-LUOVI) (Kopperoinen & Shemeikka 2001). Järjestelmän keskeisenä ongelmana on tietojen heikko kattavuus, arviolta 20 30 % kuntien virkistysalueiden pinta-alasta on järjestelmässä mukana. Luonnonsuojelulain mukainen maisema-alue voidaan perustaa luonnon- ja kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi. Valtakunnallisesti merkittävän maisema-alueen perustamisesta ja tarkoituksesta päättää ympäristöministeriö. Muusta maisema-alueesta päättää alueellinen ympäristökeskus maakunnan liiton esityksestä. Valtioneuvosto on tehnyt 1995 periaatepäätöksen 156:sta valtakunnallisesti arvokkaasta maisema-alueesta, joiden pinta-ala on yhteensä 730 000 ha. Kaavojen suojeluvaraukset. Maakuntakaavassa luonnonsuojelualueiksi osoitetaan luonnonsuojelulain mukaiset perustetut suojelualueet ja valtakunnallisiin suojeluohjelmiin ja päätöksiin kuuluvat alueet. Luonnonsuojelualueeksi voidaan poikkeuksellisesti merkitä maakunnallisesti merkittävä alue, jos alueen luonnonarvoja ei muuten voida turvata. Uuden maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) myötä seutukaavat muuttuvat maakuntakaavoiksi, jotka laatii maakunnan liitto. Kunnat laativat tarkemmat yleis- ja asemakaavat. Työryhmä päätti jättää kaavojen suojeluvaraukset tilastoinnin ulkopuolelle, koska suuri osa varauksista kuuluu olemassa oleviin suojelualueisiin tai suojeluohjelmiin, jotka tulevat mukaan tilastointiin muuta kautta. Kiinteät muinaisjäännökset ovat muinaismuistolain perusteella rauhoitettuja kohteita. Lain suojaamia muinaisjäännöksiä ovat mm. muinaiset hautaröykkiöt, kalmistot, asuinpaikat, kalliomaalaukset, uhrikivet ja muut palvontapaikat, linnavuoret ja huomattavien rakennusten rauniot. Niiden kaivaminen, peittäminen ja niihin kajoaminen on kielletty. Muinaisjäännösten rajat ja suoja-alueet vahvistaa alueellinen ympäristökeskus Museoviraston tai maanomistajan esityksestä. Jollei muinaisjäännöksen rajoja ole määrätty kiinteistötoimituksessa, katsotaan rajojen kulkevan siten, että suoja-alueen leveydeksi tulee kaksi metriä luettuna jäännöksen näkyvissä olevista ulkoreunoista. Osa yksityisistä metsänomistajista jättää omistamiaan metsäalueita metsätalouden ulkopuolelle, mutta ei ilmoita niistä suojelualueiden rekisteröinnistä vastaaville viranomaisille. Vapaaehtoisen, metsänomistajien henkilökohtaisiin päätöksiin perustuvan suojelun laajuudesta ei vielä tällä hetkellä ole tarkkoja tietoja. Suomen WWF:n Perintömetsä-kampanjan tavoitteena on edistää vapaaehtoista metsiensuojelua ja kerätä tietoja sen laajuudesta maassamme.

15 4 Suojelu- ja käyttörajoitusluokat 4.1 Luokkien kuvaukset Metsien käyttöön kohdistuvat rajoitukset vaihtelevat metsien suojelun asteesta riippuen. Luonnonsuojelulakiin perustuvilla luonnonsuojelualueilla rajoitukset ovat yleensä tiukimpia. Kaikkein tiukimmin suojellut alueet, kuten kansallis- ja luonnonpuistot, ovat valtion omistuksessa. Vuonna 1997 voimaan tulleiden luonnonsuojelulain ja metsälain seurauksena metsien monimuotoisuuden turvaaminen koskee kaikkien omistajaryhmien metsiä. Luonnonsuojelulaki mahdollistaa suojeltujen luontotyyppien suojelun ilman luonnonsuojelualueiden perustamismenettelyä. Tavoitteena on luontotyypin ominaispiirteiden säilyttäminen, joka voi vaatia kohteen jatkuvaa hoitoa ja käyttöä. Myös metsälaki velvoittaa hoitamaan ja käyttämään metsiä niin, että niiden biologinen monimuotoisuus säilyy. Metsälaissa lueteltujen erityisen tärkeiden elinympäristöjen hoito- ja käyttötoimenpiteet ovat tavanomaisia metsätalouden toimenpiteitä varovaisempia tai elinympäristöt voidaan jättää kokonaan toimenpiteiden ulkopuolelle. Metsähallitus pyrkii säilyttämään hallinnassaan olevissa valtion talousmetsissä luonnon monimuotoisuutta ja turvaamaan metsän eri käyttömuotoja alue-ekologisen suunnittelun avulla. Suojelupinta-alaprojekti jakoi metsät kolmeen luokkaan (Metsien suojelupinta-alat 1999): 1) tiukasti suojellut metsät, 2) muut luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät ja 3) talousmetsät. Muut luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät jaettiin kahteen ryhmään: 2a) suojelualueet, joilla varovaiset hakkuut ovat mahdollisia ja 2b) rajoitetussa metsätalouskäytössä olevat metsät. Luokista 1 ja 2a käytettiin yhteisnimitystä suojellut metsät. Työryhmä noudatti Suojelupinta-alaprojektin esittämää metsien suojeluluokitusta. Työryhmä kuitenkin tarkisti luokkien nimet, kuvaukset ja sisällön. Luokan 2a nimi muutettiin muotoon "Suojellut metsät, joissa varovaiset hakkuut ovat mahdollisia". Työryhmä myös tarkensi luokkien kuvauksia ja esitti perusteet, joiden mukaan eri asteisen suojelun alueet sijoitettiin luokkiin. Suojelualueet ja muut alueet, joilla on puuntuotannon rajoituksia, on sijoitettu luokkiin nykyisen tilanteen mukaan. Mikäli alueeseen kohdistuvat rajoitukset tai säädökset muuttuvat, alue siirretään siihen luokkaan, johon se muutettujen rajoitusten perusteella kuuluu. Luokkiin 1 ja 2a kuuluvien alueiden ensisijainen perustamis- ja käyttötarkoitus on luonnonsuojelu. Periaatteena on, että alueen sijoittaminen luokkiin 1 ja 2a perustuu viranomaispäätökseen tai yhteiskuntasopimukseen alueen suojelusta. Jos luonnonsuojelun kannalta arvokkaaksi katsottavan alueen ensisijainen käyttömuoto on puuntuotanto tai jos viranomaispäätöstä tai yhteiskuntasopimukseen rinnastettavissa olevaa päätöstä suojelusta ei ole tehty, alue kuuluu korkeintaan luokkaan 2b. Luokituksen lähtökohtana on pelkästään metsäluonnon suojelusta aiheutuvien rajoitusten vaikutus puuntuotantoon. Suojeluastetta pidetään tiukkana, jos kaikki tavanomaisen metsätalouden toimenpiteet ovat kiellettyjä. Tiukasti suojellulla alueella voidaan näin ollen mm. liikkua vapaasti, metsästää, kalastaa tai harjoittaa poronhoitoa. Työryhmä ei määräaikansa puitteissa voinut määritellä selviä rajoja sille, kuinka suuren haitan puuntuotannolle on oltava kussakin luokassa. Suojelun astetta arvioitiin lähinnä alueella sallittujen hakkuiden voimakkuudella. Luokka 1. Tiukasti suojellut metsät. Luokkaan 1 kuuluvat metsät, jotka eivät ole käytettävissä puuntuotantoon. Alueilla voidaan hoitaa ja ennallistaa luonnonympäristöjä ja perinneluontotyyppejä sekä tehdä toimenpiteitä luontaisen ekosysteemin säilyttämiseksi ja alueen luontaisen kehityksen palauttamiseksi. Luokkaan sijoitettujen alueiden suojelu tai ominaispiirteiden säilyttäminen perustuu lakeihin (luonnonsuojelulaki, erämaalaki, metsälaki, kestävän metsätalouden rahoituslaki,

vesilaki), asetuksiin, valtioneuvoston periaatepäätöksiin, alueellisten ympäristökeskusten tai metsäkeskusten päätöksiin taikka virastojen ja laitosten johtokunnan tahi vastaavan päätöksiin. 16 Luokkaan kuuluvat kansallispuistot, luonnonpuistot, soidensuojelualueet, lehtojensuojelualueet, vanhojen metsien suojelualueet ja muut luonnonsuojelualueet valtionmailla, yksityismaiden muut luonnonsuojelualueet, erämaa-alueiden luonnontilaisina säilytettävät osat, luonnonsuojeluun hankitut valtion alueet, erityisesti suojeltavien lajien elinympäristöt, muihin luonnonsuojeluohjelmiin kuin rantojensuojeluohjelmaan kuuluvat valtionmaat ja yksityismaat. Rantojensuojeluohjelmaan 1 kuuluvista alueista tiukasti suojeltuihin kuuluvat valtiolle luonnonsuojelutarkoituksessa hankitut yksityismaat. Lisäksi luokkaan kuuluvat Natura 2000 verkostoon kuuluvat luonnonsuojelulailla toteutettavat alueet ja kestävän metsätalouden rahoituslain ympäristötukikohteet. Luokka 2a. Suojellut metsät, joissa varovaiset hakkuut ovat mahdollisia. Luokkaan 2a kuuluvat metsät, joiden käyttöä puuntuotantoon on rajoitettu. Rajoitukset eivät ole niin voimakkaita kuin luokassa 1, vaan luonnonhoidon lisäksi alueilla sallitaan varovaisia hakkuita. Varovaiset hakkuut voivat olla harvennus- ja väljennyshakkuita tai yksittäisten puiden poimintahakkuita. Luokkaan 2a sijoitettujen alueiden suojelu perustuu lakeihin (mm. luonnonsuojelulaki, erämaalaki, metsälaki, ulkoilulaki, vesilaki), alueellisten ympäristökeskusten päätöksiin tai virastojen ja laitosten johtokunnan taikka vastaavan päätöksiin. Luokkaan kuuluvat myös erämaa-alueiden luonnonmukaisesti hoidettavat osat, luonnonsuojelulain suojellut luontotyypit, metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt ja muiden omistajaryhmien alueet, joilla on puuntuotannon rajoituksia. Luokkaan kuuluvat valtion retkeilyalueiden luonnontilaisina säilytettävät osat, sen jälkeen kun retkeilyalueiden hoito- ja käyttösuunnitelmat ovat valmistuneet. Luokka 2b. Rajoitetussa metsätalouskäytössä olevat metsät. Nämä alueet ovat ensisijaisesti metsätalouskäytössä, mutta luonnon monimuotoisuuden huomioon ottaminen, virkistyskäyttö tai maisemalliset arvot rajoittavat puuntuotantoa. Alueita käsitellään normaalia metsänkäsittelyä lievemmin. Kasvatus- ja uudistushakkuut ovat sallittuja, samoin yksittäisten puiden poiminta. Hakkuut kuitenkin tehdään niin, että hakkuualueella olevat arvokkaimmat luontokohteet jätetään käsittelyn ulkopuolelle. Muita keinoja kohteen arvojen säilyttämiseksi ovat metsikön normaalia pidempi kiertoaika, luontainen uudistaminen ja metsien luonnontilaisuuden lisääminen (Heinonen ym. 1997). Toimenpiteet voivat kuitenkin olla normaalia metsätaloutta voimakkaampia, jos tavoitteena on alueen luonnontilaistaminen ja alueen perustaminen suojelualueeksi. Luokkaan 2b kuuluvat rantojensuojeluohjelmasta ne alueet, jotka ovat muita luonnonsuojelualueita yksityismailla, ns. vanhat valtion maat ja toteutumattomat rantojensuojeluohjelman alueet yksityismailla. Luokkaan kuuluvat Natura 2000 -verkoston metsälailla toteutettavat kohteet, metsäluonnon muut arvokkaat elinympäristöt ja valtion retkeilyalueiden muut kuin luonnontilaisina säilytettävät osat. Metsähallituksen hallinnassa olevilla valtion mailla olevista kohteista luokkaan kuuluvat suojelumetsät, ekologiset yhteydet, alue-ekologisen suunnittelun muut luontokohteet, riistakohteista metson soidinpaikat, maisemakohteet, virkistysmetsät ja virkistysalueet, tutkimussopimusmetsät sekä metsätalousalueista ne, joilla on erityistä ympäristö- tai ulkoiluarvoja. Luokkaan kuuluvat myös muiden omistajaryhmien alueet, joilla puuntuotantoa rajoittavat luonto-, virkistys, maisema- tai kulttuuriarvot. 1 Rantojensuojeluohjelmaan kuuluvat alueet jaetaan 1) vanhaan valtionmaahan, 2) valtiolle hankittuihin, yksityismaan luonnonsuojelualueisiin ja 3) yksityismaalla oleviin, vielä toteuttamattomiin alueisiin. Yksityismailla toteuttamattomista rantojensuojeluohjelmaan kuuluvista alueista arvioidaan valtiolle vielä hankittavan 40%. Lopuille alueista perustetaan yksityinen luonnonsuojelualue tai suojelu jää luonnonsuojelulain nojalla toteuttamatta. Vanhana valtionmaana pidetään alueita, jotka rantojensuojeluohjelmasta päätettäessä ovat kuuluneet valtiolle.

Taulukko 1. Työryhmän käyttämä alueiden jako suojeluluokkiin. 17 Aluetyyppi Luokka Kansallispuistot 1 Luonnonpuistot 1 Soidensuojelualueet 1 Lehtojensuojelualueet 1 Vanhojen metsien suojelualueet 1 Muut luonnonsuojelualueet valtionmaalla 1 Muu luonnonsuojelualue yksityismaalla 1 Luonnonsuojeluun hankitut valtion alueet 1 Erämaa-alueiden luonnontilaisina säilytettävät osat 1 Kansallis- ja luonnonpuistoverkon kehittämisohjelma 1 Soidensuojelun perusohjelma 1 Lehtojensuojeluohjelma 1 Vanhojen metsien suojeluohjelma 1 Rantojensuojeluohjelmaan kuuluvat valtiolle luonnonsuojelutarkoituksessa 1 hankitut alueet Lintuvesiensuojeluohjelma 1 Luonnonsuojelulailla toteutettavat Natura 2000 -verkoston kohteet 1 Erityisesti suojeltavan lajin elinympäristöt 1 Kestävän metsätalouden rahoituslain ympäristötukikohteet 1 Erämaa-alueiden luonnonmukaisesti hoidettavat osat Luonnonsuojelulain suojellut luontotyypit, joiden rajaus on päätetty Metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt Valtion retkeilyalueiden luonnontilaisina säilytettävät osat Vesilain suojellut luontotyypit Rantojensuojeluohjelmaan kuuluva muu luonnonsuojelualue yksityismaalla Rantojensuojeluohjelmaan kuuluvat vanhat valtion maat Rantojensuojeluohjelma, toteutumattomat yksityismaiden alueet Metsälailla toteutettavat Natura 2000 -verkoston kohteet Metsäluonnon muut arvokkaat elinympäristöt Metsähallituksen suojelumetsät Metsähallituksen ekologiset yhteydet Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun muut luontokohteet Metsähallituksen riistakohteiden metson soidinpaikat Metsähallituksen metsätalousalueet, joilla erityisiä ympäristöarvoja Metsähallituksen maisemakohteet Metsähallituksen tutkimussopimusmetsät Metsähallituksen virkistysmetsät Metsähallituksen virkistysalueet Metsähallituksen metsätalousalueet, joilla erityisiä ulkoiluarvoja Valtion retkeilyalueiden muut kuin luonnontilaisina säilytettävät osat Yhtiöiden kulttuuri-, virkistys-, maisema- ja riistanhoitoalueet 2a 2a 2a 2a 2a 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 2b 4.2 Suojeluluokkien muutokset Suojelupinta-alaprojektin luokitukseen verrattuna Työryhmä teki eräitä muutoksia Suojelupinta-alaprojektin (Metsien suojelupinta-alat 1999) käyttämään suojeluluokitukseen. Suojelupinta-alaprojektin käyttämästä luokituksesta poiketen

työryhmä sijoitti muihin suojeluohjelmiin kuin rantojensuojeluohjelmaan kuuluvat yksityismaat luokkaan 1. Työryhmä katsoi valtioneuvoston periaatepäätöksen kohdistuvan yhtä voimakkaana yksityismaihin ja valtionmaihin. 18 Vastaavasti sekä yksityismaiden että valtionmaiden Natura 2000 -verkoston luonnonsuojelulailla toteutettavat alueet kuuluvat luokkaan 1. Edellisessä luokituksessa yksityismaiden alueet olivat luokassa 2a. Uutena ryhmänä työryhmä otti mukaan metsälailla toteutettavat Natura 2000 - verkoston kohteet ja sijoitti ne luokkaan 2b. Rantojensuojeluohjelman alueista vain valtiolle luonnonsuojelutarkoituksessa hankitut alueet kuuluvat tiukasti suojeltuihin metsiin (1) ja muut kuuluvat rajoitetussa metsätalouskäytössä oleviin metsiin (2b). Edellisessä luokituksessa kaikki rantojensuojeluohjelman alueet kuuluivat luokkaan 2a. Työryhmä sijoitti Metsähallituksen omalla päätöksellä perustamat suojelumetsät luokkaan 2b, kun Suojelupinta-alaprojekti sijoitti ne luokkaan 1. Työryhmän tarkistaman luokituksen mukaisesti luokkiin 1 ja 2a kuuluvat ainoastaan ne alueet, joiden suojelu perustuu lakiin tai yhteiskuntasopimukseen. Suojelupinta-alaprojekti oli sijoittanut seutukaavan suojeluvaraukset luokkaan 2a. Työryhmä päätti jättää kokonaan tässä vaiheessa tilastoimatta seutu- ja maakuntakaavojen suojeluvaraukset. Suuri osa varauksista kuuluu olemassa oleviin suojelualueisiin tai suojeluohjelmiin, jotka tulevat mukaan suojelutilastoihin ao. suojelualueiden ja suojeluohjelmien luokituksen kautta. Edellä mainitsemattomia uusia alueita luokituksessa ovat kestävän metsätalouden rahoituslain ympäristötukikohteet, erityisesti suojeltavien lajien elinympäristöt, metsäluonnon muut arvokkaat elinympäristöt, Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun muut luontokohteet, Metsähallituksen ekologiset yhteydet ja Metsähallituksen riistakohteista metson soidinpaikat. Metsähallituksen muuttuneen maakäyttöluokituksen seurauksena osa Suojelupinta-alaprojektin raporttiin sisältyneistä alueista sisältyy nyt eri nimillä uusiin aluetyyppeihin. Työryhmän käyttöön ottaman luokituksen vaikutusta Suojelupinta-alaprojektin vuonna 1999 julkaisemiin lukuihin käsitellään lyhyesti luvussa 6. Uuden ja vanhan luokituksen mukaisesti järjestettyjen Suojelupinta-alaprojektin tietojen vertailu on esitetty liitteessä 6.

5 Metsien suojelun tilastointi 19 5.1 Pinta-alatietojen kerääminen tilastointia varten Työryhmä asetti tavoitteekseen laatia suojeltujen ja rajoitetussa puuntuotannossa olevien metsien pinta-alatilastot koko maalle suojeluluokittain ja maaluokittain sekä kaikkien tilastoinnissa olevien alueiden pinta-alojen esittämisen metsäkeskuksittain. Työryhmän mallissa suojeltujen metsien tilastointi muodostuu ketjusta, joka jaetaan kolmeen tasoon: tietojen tuottajat, tietojen kokoajat ja tietojen koostajat. Tietojen tuottajina ovat ne tahot, joiden toiminnan seurauksena syntyvät mm. suojelualueen maaluokka-, pinta-ala- ja sijaintitiedot (metsäkeskukset ja alueelliset ympäristökeskukset). Tietojen kokoajat kuuluvat samaan hallinnonalaan tuottajien kanssa. Tietojen koostaja (Metsäntutkimuslaitos) yhdistää eri hallinnonaloilta kootut tiedot, tekee yhteenvedot kerätyistä tiedoista ja laatii tilastot (kuva 2). Tietojen koostaminen suunniteltiin ja toteutettiin Metsäntutkimuslaitoksessa, samoin keruussa käytetyt lomakkeet. Taulukoina olevat lomakkeet lähetettiin täytettäviksi ympäristöministeriöön, Metsähallitukseen, Metsäntutkimuslaitokseen, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapioon ja Metsäteollisuus ry:een. Lisäksi tietoja pyydettiin maa- ja metsätalousministeriöstä. Kullekin lomakkeelle pyrittiin ryhmittelemään kokonaisuuksia, joiden tiedot voitiin koota samassa organisaatiossa. Kukin lomake sisälsi metsäkeskustaulukot, jotka yhdistettiin koko maan taulukoksi. Pinta-alatiedot pyydettiin täyttämään eriteltynä maaluokittain (metsä-, kitu-, jouto- ja muu maa) sekä kokonaismaa-alana. Tilastoinnin kannalta ongelmallisia olivat alueet, joista ei ollut saatavissa maaluokittaisia pintaaloja. Osa pinta-aloista jaettiin maaluokkiin käyttäen apuna kertoimia, jotka laskettiin eri lähteistä käytettävissä olevista maaluokkajakaumista. Kaikkien suojelualueiden sijoittumista metsäkeskuksiin ei tunnettu, koska alueiden pinta-alat oli määritetty muiden hallinnollisten rajojen mukaan (ympäristökeskukset). Tilastointia hankaloitti myös se, etteivät maaluokittaiset pinta-alat summautuneet kokonaispinta-alaan. Työryhmä katsoo, että jatkossa metsien suojelua koskevat tiedot olisi saatava tietokantaan, jolloin erilaiset maantieteelliset alueryhmittelyt, maaluokittaiset yhteenvedot ja alueiden ominaistietojen mukaiset ryhmittelyt voitaisiin toteuttaa joustavammin. Toistaiseksi kohteiden ominaistiedoista on kerätty ainoastaan pinta-alat. Tiedon tuottajat Ympäristökeskukset (13 kpl) Metsähallitus Metla Metsäkeskukset (13 kpl) Metsäyhtiöt Tiedon kokoojat Suomen ympäristökeskus Ympäristöministeriö Metsähallitus Metla Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio Metsäteollisuus ry Tiedon koostaja Metla Kuva 2. Metsien suojelutietojen kokoaminen eri organisaatioissa.

20 5.2 Eri organisaatioiden kokoamat tiedot 5.2.1 Ympäristöministeriö Muu luonnonsuojelualue yksityismaalla. Alueelliset ympäristökeskukset tekevät päätöksen muun luonnonsuojelualueen perustamisesta yksityisen omistamalle alueelle. Ympäristökeskukset digitoivat perustettavat alueet ja ne siirretään hallinnon yhteiseen paikkatietojärjestelmään. Pintaalatilastointi perustuu tähän aineistoon. Alueiden pinta-alat on jaettu maa- ja vesipinta-alaan paikkatietojärjestelmän digitaalisen rantaviiva-aineiston avulla. Yksityismaiden luonnonsuojelualueista ei ole saatavissa maaluokittaisia pinta-aloja. Maaluokkiin jakoa varten laskettiin kertoimet Metsähallituksen mailla olevien suojeluohjelmien maaluokkaosuuksien mukaisesti ja yksityismaiden luonnonsuojelualueiden maaluokkien pinta-alat laskettiin suojeluohjelmittain jakaen kokonaismaa-ala kertoimien avulla maaluokkiin. Niiden alueiden osalta, jotka eivät kuuluneet mihinkään suojeluohjelmaan, käytettiin ohjelmista laskettujen kertoimien keskiarvoa. Maaluokkiin jaossa käytettiin suojelupäätöksistä kerättyjä pinta-aloja. Nämä muutettiin kuitenkin vastaamaan paikkatietojärjestelmästä saatua pinta-alaa, jonka katsottiin olevan lähempänä oikeaa lukua. Alueet sijoitettiin metsäkeskusalueisiin Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) paikkatietoaineistosta tuotetun kuntakohtaisen aineiston avulla. Rantojensuojeluohjelmaan kuuluvien alueiden osuus muista luonnonsuojelualueista yksityismailla laskettiin kaikissa metsäkeskuksissa käyttäen koko maan aineistosta laskettua osuutta. Maaluokkiin jako metsäkeskuksittain tehtiin kuitenkin käyttäen Metsähallituksen aineistosta laskettuja maaluokkaosuuksia, koska maaluokkaosuuksissa arvioitiin olevan metsäkeskuksittaista vaihtelua. Luonnonsuojeluohjelmat. Luonnonsuojeluohjelmiin sisältyvien vielä toteutumattomien kohteidenpinta-alat on saatu vähentämällä ohjelman alkuperäisestä pinta-alasta valtiolle hankitut ja yksityismaan luonnonsuojelualueina perustetut alueet. Näitä koskevat pinta-alatiedot kerätään alueellisista ympäristökeskuksista ympäristöministeriöön. Kokonaismaa-ala jaettiin maaluokkiin Metsähallituksen aineistosta laskettujen kertoimien avulla suojeluohjelmittain (ks. muu luonnonsuojelualue yksityismailla). Yksityismailla olevia suojeluohjelmiin kuuluvia alueita ei ole tilastoitu metsäkeskuksittain, ne ovat mukana koko maan tilastossa. Natura 2000 -verkosto. Mukana ovat Natura 2000 -verkostoon kuuluvat alueet, jotka eivät kuulu olemassa oleviin luonnonsuojelualueisiin tai luonnonsuojeluohjelmiin. Kokonaispinta-ala on jaettu maaluokkiin kertoimien avulla, jotka ovat Metsähallituksen mailla olevien suojeluohjelmien maaluokkaosuuksien keskiarvoja. Natura-alueet ovat mukana koko maan tilastossa mutta niitä ei ole tilastoitu metsäkeskuksittain. Luonnonsuojelulailla toteutettavat Natura 2000 -alueet. Alueelliset ympäristökeskukset seuraavat Natura 2000 -verkoston luonnonsuojelulailla toteutettavien yksityismaiden pinta-aloja alueellaan. Toteutumatta oleva pinta-alatieto perustuu paikkatietoaineistoon, jonka lisäksi voidaan käyttää muitakin arviointimenetelmiä. Ympäristökeskukset toimittavat kokonaispinta-alatiedot ympäristöministeriöön. Metsälailla toteutettavat Natura 2000 -alueet. Ympäristöministeriö ylläpitää taulukkoa, johon on merkitty kunkin Natura 2000 -verkostoon kuuluvan alueen toteuttamistapa. Natura 2000 - verkostoon kuuluvien alueiden suojelua on tarkoitus toteuttaa luonnonsuojelulain, erämaalain, ulkoilulain, maa-aineslain, koskiensuojelulain, vesilain, kalastuslain, maastoliikennelain, vesiliikennelain, rakennuslain ja metsälain mukaisissa menettelyissä.