KANSAINVÄLISET SUHTEET YHTEISKUNTATIETEIDEN TIEDEKUNTA LAPIN YLIOPISTO UUSATEISMI Poliittisuus uskontokriittisissä teksteissä Miikka-Markus Leskinen (0336004) 14.3.2012 Essee IRPS1204 Uusi poliittinen toiminta Hanna-Kaisa Lempinen 1
SISÄLLYS Johdanto... 3 Mitä on uusateismi?... 4 Ateismin määritelmä... 4 Uusateismin keskeiset teokset... 5 Kritiikki uskonnon asemasta yhteiskunnassa... 6 Lasten oikeudet... 9 Islam ja terrorismin vastainen sota... 10 Uusateismi ja politiikka... 12 Yhteenveto... 16 Lähteet... 17 2
Johdanto Keskustelu uskonnoista, niiden filosofisista perusteista ja merkityksestä yhteiskunnassa on 2000-luvun puolivälin jälkeen herännyt aivan uudella tavalla populaarikirjallisuudessa, mediassa ja akateemisissa piireissä. Tämän keskustelun on omalta osaltaan virittänyt näkyvä uskontokriittinen aalto, joka ei ole jäänyt huomaamatta yhdeltäkään uskontokeskustelua viime aikoina seuranneelta. Tämän uusateismiksi (New Atheism) nimetyn ilmiön vaikutus kuin myös sen vastainen reaktio on ollut huomattava. Kaikin puolin voidaan havaita länsimaisen julkisen keskustelun uskonnosta kiihtyneen ja kärjistyneen. Uusateismi herättää kysymyksiä ateismin ja uskontojen lähitulevaisuudesta. Onko ateismi ja uskontokritiikki mobilisoitumassa uudella tavalla? Onko uusateistinen liike poliittinen ja onko sillä yhteiskunnallinen agenda? Keskustelun kärjistymistä kuvastaa osaltaan myös erilaisilla uhkakuvilla maalaileminen: onko kyseessä uusi militantti ateismi uskontojen kitkemiseksi yhteiskunnasta vai onko uusateismi pelkästään puheenvuoro jo valmiissa maailmankatsomusten välisessä dialogissa? Tutkimukseni tarkoituksena on arvioida uusateismia yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Kuvaan uusateismin yhteiskunnallisia tavoitteita ja tunnistan siitä poliittisia ulottuvuuksia. Arvioin, onko uusateismilla konkreettisia yhteiskunnallisia tavoitteita ja voidaanko sitä pitää poliittisena liikkeenä, vai rajoittuuko uusateismin valta pelkästään kirjakauppojen hyllyille ja ihmisten henkilökohtaisiin vakaumuksiin. Lisäksi vertaan uusateismin yhteiskunnallisia näkemyksiä valmiiksi olemassa olevaan poliittiseen ideologiaan, tässä tapauksessa neokonservatismiin. Tutkimukseni keskeinen kysymys on, millä tavoilla näiden uskontokriittisten puheenvuorojen poliittinen aspekti ilmenee, vaikka ne perustuvat muuten varsin epäpoliittisiin luonnontieteisiin ja uskon puutteeseen. Aineistona käytän valikoituja uusateistisia teoksia ja julkisia puheenvuoroja. 3
Mitä on uusateismi? Uusateismi on käsite, joka syntyi kuvaamaan 2000-luvulla syntynyttä uskontokriittisten teosten sarjaa. Uusateistit ovat synnyttäneet kiivaan julkisen keskustelun ja lukuisia vastapuheenvuoroja. Tunnetuimmat heistä ovat evoluutiobiologi Richard Dawkins, filosofi Daniel Dennett, neurotieteilijä Sam Harris ja toimittaja-kirjailija Christopher Hitchens. Uusateisteiksi luetaan usein näiden lisäksi muun muassa fyysikko Victor J. Stenger, islamkriitikko Ayaan Hirsi Ali ja fyysikko A. C. Grayling. (ks. esim. Eskola 2009, 11; Hedges 2008; McGrath & McGrath 2007; Niemelä 2011, 7 9.) Uusateismin luonteesta ja tosiasiallisesta sisällöstä kiistellään sekä sen vastustajien että kannattajien keskuudessa. Ateismi ja uskontokritiikki, kärjekäskin sellainen, ei ole mikään uusi ilmiö. Uusateismin on muun muassa sanottu herättäneen henkiin kärkevän ateismin tavalla, jota ei ole nähty sitten marxilaisuuden voittokulun (Eskola 2009, 11). Uusateismin on sanottu nojaavan entistä voimakkaammin luonnontieteisiin ja olevan erityisen provokatiivista (Niemelä 2011, 74 78). Uusateismin on sanottu myös olevan erityisen vihamielinen uskontojen nauttimaa arvostusta ja ilmaisunvapautta kohtaan läntisissä yhteiskunnissa (Hedges 2008; Stenger 2009). Toisaalta uusateismin ainoan erityisen piirteen on sanottu olevan, että maailmalla julkaistiin samanaikaisesti monta merkittävää uskontokriittistä teosta (Kamppinen 2010). Keskeiseksi kysymykseksi siis nousee, millä tavalla uusateismi eroaa aikaisemmasta uskontokritiikistä ja ateistisesta kirjallisuudesta, ja mitkä ovat keskeisiä uusateisteja yhdistäviä tekijöitä. Ei voida kiistattomasti väittää, että uusateismi olisi synnyttänyt erillistä liikettä (ks. esim. Flynn 2010). Uusateismin vaikutus on kuitenkin selkeästi nähtävissä tiedotusvälineissä, uskontokriittisessä aktivismissa ja julkisessa keskustelussa. Ateismin määritelmä Uusateistit itse eivät näkyvästi ratsasta uusateismin brändillä. Vain Victor Stenger (2009) on kirjoittanut selkeästi uusateistisen liikkeen nimellä. Koko käsitteen alkuperän voidaan arvioida olevan median ja uusateismin kriitikoiden lanseeraama. Uusateisti voi perusteellisesti kysyä, mitä hänen ateismissaan on erityisen uutta tai erillistä. 4
Sanakirjamääritelmä kuvaa ateismin uskoksi, että Jumalaa ei ole. Tämä yksinkertaistava määritelmä ei kuitenkaan anna sijaa ateististen maailmankatsomusten moninaisuudelle, minkä takia ateismille on annettu useita eri määritelmiä. Niin sanotulla negatiivisella ateismilla tarkoitetaan uskon puutetta (lack of belief) teistiseen Jumalaan tai laajassa mielessä mihin tahansa jumaliin, kun taas positiivinen ateismi on epäuskoa (disbelief) Jumalan tai jumalten olemassaoloon. Agnostisismi on tilanne, jossa Jumalaan ei uskota tai olla uskomatta: agnostikko ei, toisin sanoen, ota kantaa Jumalan olemassaoloon. (Martin 2008, 1 3.) Ateismia on jaoteltu myös primaariin ateismiin, jota voi verrata Jumalauskon puuttumiseen esimerkiksi pienissä lapsissa, ja reflektoituun ateismiin, joka on havaintoihin tai päätelmiin perustuva osa systemaattista järjestelmää tai maailmankuvaa. Näiden lisäksi myös uskontokritiikki voidaan nähdä eräänä ateismin muotona. (Kamppinen 2011, 15 18.) Uusateismi ei kytkeydy yhteen ainoaan ateismin muotoon eivätkä uusateististen kirjoittajien ideologiset ja vakaumukselliset taustat ole täysin yhteneviä. Huolimatta uusateismin vahvasta yhteydestä luonnontieteisiin, kaikilla sen äänenkannattajilla ei ole taustaa luonnontieteissä (Kamppinen 2011, 18). Uusateistit tulevat lopulta hyvin erilaisista taustoista ja erilaisista ideologioista. Näin siis uusateismin käsitteessä piilee väärinymmärryksen vaara: lukija voi ymmärtää käsiteltävän ideologian olevan jonkinlainen uusi ateismi. Uusateismin keskeisten teosten ajallinen konteksti on syytä huomioida. Uusateisteista ainakin Harrisin ja Dawkinsin aktivoitumisen motivaatioksi väitetään 11. syyskuun 2001 terrori-iskuja (Dawkins 2002; Wallenius 2011, 32). Tässä suhteessa uusateismia voidaan tarkastella reaktiona uskonnollisen terrorismin nousulle ja uskonnon merkityksen kasvamiselle kansainvälisessä politiikassa. Uusateismi esiintyy tässä valossa reaktiona yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa entistä kärjekkäämmälle uskontokritiikille on nähty tarvetta. Uusateismin keskeiset teokset Tässä tutkimuksessani käsittelen kolmea uusateismin perusteosta. Sam Harris (2007) julkaisi vuonna 2005 teoksensa Uskon Loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus, jossa hän voimakkaasti vaatii uskontojen suvaitsemisen lopettamista niiden vaarallisuuden 5
vuoksi sekä osoittaa huolensa uskonnon nivoutumisesta maailmanpolitiikkaan. Richard Dawkinsin (2007) Jumalharha vuodelta 2006 väittää uskon Jumalaan olevan irrationaalista sekä vahingollista yhteiskunnalle ja tieteelle. Dawkins keskittyy erityisesti luonnontieteisiin ja filosofisten Jumala-todisteiden kritiikkiin, mutta myös yhteiskunnalliseen kritiikkiin. Christopher Hitchensin (2008) vuonna 2007 ilmestynyt Jumala ei ole suuri: Kuinka uskonto myrkyttää kaiken kuvailee uskontojen syntyä ja niiden irrationaalisuutta sekä esittää uskontojen olevan luonteeltaan sortavaa vallankäyttöä. Kaikkien edellä mainittujen teosten yhteinen sanoma on, että uskonto on järjenvastaista, sen metafyysiset väitteet eivät pidä paikkaansa ja että se on todellinen uhka ihmiskunnan hyvinvoinnin tulevaisuudelle. Uusateistisen kritiikin luonteen ja sävyn voi hyvin tiivistää Sam Harrisin kommenttiin teoksessaan Uskon loppu: On aika todeta, että kaikilla järkevillä miehillä ja naisilla on yhteinen vihollinen. Tämä vihollinen on niin lähellä meitä ja niin petollinen, että kuuntelemme sitä vaikka se uhkaa tuhota kaikki mahdollisuudet ihmisen onneen. Vihollisemme ei ole mikään muu kuin usko itse. (Harris 2007, 118 119.) Tutkimukseni ulkopuolelle olen jättänyt suurelta osin muut uusateistien teokset johtuen niiden keskittymisestä pelkkiin filosofisiin väitteisiin, uskontojen syntyyn liittyviin teorioihin ja uskontojen metafyysisten oletusten kritiikkiin (ks. Stenger 2009; Dennett 2006), tai ne eivät muuten tuo aiheeseen merkittävää lisäarvoa. Dawkinsin, Harrisin ja Hitchensin teokset ovat tämän lisäksi tunnetumpia ja keskeisimpiä uusateismin synnyn kannalta. Kritiikki uskonnon asemasta yhteiskunnassa Uusateistisessa kirjallisuudessa filosofisten argumenttien ja uskontojen dogmien kumoamisen ohella merkittävin yhdistävä tekijä on uskonnon yhteiskunnallinen kritiikki. Tyypillisesti kritiikki esitetään erilaisten tapausesimerkkien kautta. Toistuvana teemana on uskontoihin liittyvien moraalittomien ja erityisen vastenmielisten esimerkkien esittäminen sekä niistä vedetyt johtopäätökset uskonnon yleisestä luonteesta. Tämän voi havaita ensimmäisenä uusateistien tavasta otsikoida teoksiaan ja kirjojensa lukuja: Uskon loppu, Kuinka uskonto myrkyttää kaiken, Uskonto tappaa, Miten uskon maltillisuus suosii fanaattisuutta, Lapsuus, kaltoin kohtelu ja pako uskonnosta ja niin edelleen. 6
Teoksessaan Jumalharha Dawkins (2007) esittelee niitä jumala-käsityksiä, jotka ansaitsevat kunnioitusta yhteiskunnassa ja niitä, jotka eivät ansaitse. Kunnioitusta ansaitseviksi hän mainitsee muun muassa Einsteinin ja Spinozan jumala-käsitykset, jotka muistuttavat valistuneiden luonnontieteilijöiden ei-yliluonnollista jumalaa. Ansaitsematon kunnioitus kohdistuu Dawkinsin mukaan uskontojen yliluonnollisille jumalille ja varsinkin suurten monoteismien Jahvelle. Näitä jumala-käsityksiä ylläpitäviä uskontoja kohtaan yhteiskunta on ylitoiveikas (Dawkins 2007, 39). Dawkins on erityisen huolissaan uskonnon nauttimista erityisvapauksista. Hänen mukaansa uskonnolliset vakaumukset ovat yhteiskunnassamme pyhiä, eikä niistä ole oikeutettua sanoa mitään sopimatonta. Dawkins esittää kysymyksen siitä, mitä erikoista uskonnoissa on, että niitä kunnioitetaan ainutlaatuisen epäoikeutetusti. Tässä yhteydessä hän esittää muun muassa oikeustapauksen, jossa Yhdysvaltain korkein oikeus vapautti kirkon New Mexicossa hallusinogeeniset lääkeaineet kieltävästä laista, koska nämä tarvitsivat niitä rituaaleissaan. (Dawkins 2007, 39 42.) Dawkinsin mukaan poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden on totuttava olemaan kritiikin ja epäkunnioittavien pilojen kohteena, mutta kun kohteena ovat pyhät uskomukset, uskonnolla on oikeus vastata mellakoimalla ja väkivallalla. Tällä hän viittaa tunnettuun kohuun Muhammed-pilapiirroksista tanskalaisessa sanomalehdessä, sen synnyttämään väkivaltaan sekä skandaalia seuranneisiin pahoitteluihin ja anteeksipyyntöihin. Dawkins kritisoi tapaa, joilla lännessä osoitettiin kunnioitusta ja sympatiaa muslimien kokemaa loukkaantumista kohtaan. (Dawkins 2007, 42 45.) Sam Harris väittää kirjassaan Uskon loppu maltillisen uskonnon olemassaolon olevan myytti. Pyhien kirjoitusten vapaampi tulkinta johtuu hänen mukaansa modernin yhteiskunnan tuomista paineista, uskon itsessään säilyessä kehittymättömänä. Maltillinen uskonto suhtautuu pyhien kirjoitusten kritisointiin edelleen yhtä negatiivisesti kuin fundamentalismi. Se yksinkertaisesti jättää noudattamatta uskonnon epämiellyttäviksi koettuja vaatimuksia. Maltillisuus on Harrisin mukaan maallisen tiedon ja uskonnon perusteoksia koskevan tietämättömyyden tuote, joka hautaa sisäänsä fundamentalistiset tulkinnat vaarallisella tavalla. Toisaalta se ei tarjoa minkäänlaista suojaa uskonnolliselta fundamentalismilta ja väkivallalta. (Harris 2007, 16 20.) 7
Väittelyssään Chris Hedgesin kanssa Sam Harris on sanonut uskonnon olevan hänelle suuri huolenaihe; asia joka pitää hereillä yöllä (Harris ja Hedges 2007). Toistuvasti sekä Uskon loppu -teoksessaan että julkisissa kannanotoissaan hän vetää suoria yhtäläisyyksiä maltillisen ja fundamentalistisen uskon välille. Erityisen kriittisesti hän suhtautuu tapaan, jolla yhteiskunta pitää suvaitsevaisuutta pyhänä. Maltillinen uskonto ei tapa ketään Jumalan nimissä, mutta haluaa, että jatkamme saman Jumalan palvomista. Tällaiseen poliittiseen korrektiuteen yhteiskunnalla ei Harrisin mukaan ole varaa. (Harris 2007, 22.) Jumalharhassa Dawkins vertaa uskontojen pysyvää moraalia muuttuvaan moraaliseen ajanhenkeen ja esittää, että edes uskonnolliset ihmiset eivät loppupeleissä perusta moraaliaan uskontonsa kirjoituksiin. Moraalisella ajanhengellä hän viittaa liberaalien, valistuneiden, kunnollisten ihmisten laajaan konsensukseen eli yksimielisyyteen. (Dawkins 2007, 245 288.) Dawkinsin mukaan uskontoon kuuluva absolutismi sisältää pimeän puolensa, jonka mukana uskonnollinen ihminen siirtyy moraalisen ajanhengen ulkopuolelle. Hänen mielestään on harhaanjohtavaa puhua äärimmäisyysaineksesta, sillä jopa lievä ja maltillinen uskonto auttaa synnyttämään uskon ilmapiirin, jossa äärimmäisyydet kukoistavat luonnollisella tavalla. Maltillinen uskonto on avoin kutsu äärimmäisyyteen. (Dawkins 2007, 312 315.) Christopher Hitchens (2008) vastustaa teokraattista valtaa ympäri maailman ja tuo esille suurimpien monoteististen uskontojen väitetyn moraalittomuuden. Ison osan materiaalistaan ja näkemyksistään hän on kerännyt lukemattomilla matkoillaan ympäri maailmaa. Hän vertaa uskontoa Pohjois-Korean totalitaristiseen poliittiseen järjestelmään ja väittää uskonnon olevan lähtökohtaisesti sortoa ja alistamista. Tässä suhteessa hänkään ei tee eroa uskonnon maltillisuuden tai fundamentalismin välillä, koska molempien päämäärät ovat perimmältään samat: Uskonto joutuu säyseimmilläänkin myöntämään, että se pyrkii totaaliseen ratkaisuun, jossa uskon on pakko olla jossain määrin sokeaa ja jossa yksityisen ja julkisen elämän kaikki puolet täytyy alistaa pysyvään, korkeampaan valvontaan. Jatkuvaa valvontaa ja jatkuvaa alistamista vahvistaa yleensä loputtoman koston pelko, mikä ei aina tuo esiin nisäkkään parhaita piirteitä. (Hitchens 2007, 288). 8
Uusateismin suhtautuminen maltilliseen uskontoon on ensiarvoisen tärkeä yksityiskohta. Dawkins ja Harris molemmat asettavat sanan maltillinen lainausmerkkeihin. Kieltäessään maltillisen uskonnon olemassaolon ja luokittelemalla sen fundamentalismin kaltaiseksi uhaksi uusateistit tietoisesti laajentavat kritiikkinsä kohdetta ja luovat käsityksen yhdestä, lähes homogeenisestä ja yhteismitallisesta uskonnosta. Tässä maltillisen uskonnon yhdistämisessä fundamentalismiin uusateistit ovat joutuneet kritiikin kohteeksi myös muiden ateistien taholta (ks. Niemelä 2011). Maltillisen uskonnon ankaran kritiikin voidaan sanoa olevan uusateismin yksi keskeisiä tunnusmerkkejä. Lasten oikeudet Richard Dawkins omistaa Jumalharhassaan luvun lasten oikeuksien puolustamiselle uskontojen vaikutusvaltaa vastaan. Hän pohtii lapsiin kohdistuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa, josta hän käyttää esimerkkinä katolilaisen kirkon lapsikastekäytäntöjä sekä opetusta helvetistä. Dawkins kommentoi katolisessa kirkossa paljastunutta laajaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja arvioi henkisen väkivallan olevan joltain osin jopa vakavampaa kuin fyysinen hyväksikäyttö. (Dawkins 2007, 318 333.) Dawkins jatkaa lainaamalla psykologi Nicholas Humphreyta, joka vuonna 1997 pitämässään Oxfordin luennossa puolusti uskonnollisten puheiden sensurointia lasten oikeuksien nojalla. Dawkins lainaa Humphreyta: Sanalla sanoen lapsilla on oikeus siihen, että heidän mieliään ei sekoiteta hölynpölyllä, ja meillä yhteiskuntana on velvollisuus suojella heitä. Meidän ei tule sen enempää sallia, että vanhemmat opettavat lapsensa uskomaan esimerkiksi Raamatun kirjaimelliseen totuuteen tai että planeetat hallitsevat heidän elämäänsä, kuin sallimme vanhempien iskeä hampaat lastensa suusta ja lukita lapsensa tyrmään. (Dawkins 2007, 333.) Dawkins hyökkää voimakkaasti uskonnollisten kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamista vastaan yhteiskunnassa. Esimerkiksi tästä hän nostaa, jälleen 9
Humphreyta mukaillen, Yhdysvalloissa toimivan amissiyhteisön, joka elää esimodernistisessa yhteisössä ilman nykyteknologiaa ja nykyaikaisia ajattelutapoja. Ihmisen ja varsinkin lapsen uhraamisesta monimuotoisuuden alttarilla ja uskonnollisten perinteiden erilaisuuden säilyttämisen hyveessä on jotakin henkeäsalpaavan alentuvaa ja epäinhimillistä. Dawkins on suivaantunut Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden 1970- luvulla tekemästä päätöksestä ennakkotapauksessa, jossa amissivanhemmilla oli oikeus vetää lapsensa pois koulusta uskonnollisin perustein. (Dawkins 2007, 334 338.) Christopher Hitchens puhuu lasten oikeuksista enemmän valtavirtaan sijoittuvassa kontekstissa kuin Dawkins. Hänen mukaansa kaikki uskonto on lasten pahoinpitelyä. Hitchens väittää, että uskonto on aina hyötynyt lasten puolustuskyvyttömyydestä, vieläpä usein valtiollisia instituutioita hyödyntämällä. Uskontojen pyrkimys kasvattaa lapsia tiettyyn uskomusjärjestelmään on verrattavissa totalitarististen valtioiden ja yksinvaltaisten järjestelmien tiukkaan kontrolliin kasvatuksesta. Hitchensin mukaan jos uskonnon opetusta ei sallittaisi ennen kuin lapsi on saavuttanut loogisesti ajattelevan iän, eläisimme aivan erilaisessa maailmassa. Tämä ongelma on vielä merkittävämpi myöhemmällä iällä uskonnosta luopumiseen liittyvien sanktioiden takia. (Hitchens 2008, 250 253.) Hitchens suhtautuu erityisen vihamielisesti uskontojen vallankäyttöön seksuaalisuuden ja suvunjatkamisen osalta. Hän haastaa ympärileikkausten oikeutuksen ja kritisoi uskontojen seksuaalikielteisyyttä. Hitchensin mukaan uskonnot ovat aina pyrkineet hankkimaan monopolin sukupuoliasioissa jakamalla seksuaalieettisiä määräyksiä sisä- ja ulkopuolisille sekä tekemällä jokaisessa seksuaalisesta virikkeestä syyllisyyden ja häpeän syyn (Hitchens 2008, 68). Roomalaiskatolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalista Hitchens puhuu lasten järjestelmällisenä raiskauksena ja kidutuksena, jota pappisvalta on edesauttanut (Hitchens 2008, 263). Islam ja terrorismin vastainen sota Uusateismi on ankaran kriittinen kaikkea uskonnollisuutta kohtaan. Esimerkiksi Christopher Hitchens teoksessaan Jumala ei ole suuri välttää arvottamasta uskontoja toisiaan nähden. Kuitenkin uusateistien islamkritiikki on erityisen voimakasta. Dawkins on sanonut asenteensa uskontoon muuttuneen olennaisesti juuri 11. syyskuun terrori- 10
iskujen seurauksena (Dawkins 2002), joten islamilaisen terrorismin voidaan sanoa olevan hänen entistä voimakkaamman uskontokritiikkinsä syntyyn vaikuttanut syy. Sam Harris omistaa Uskon loppu -teoksessaan kokonaisen luvun islamin ongelmalle. Vaikka hän sanoo keskittyvänsä kaikkeen uskontoon, on eri uskontojen välillä olennaisia eroja. On olemassa erityisen hyviä syitä sille, miksi uskonnollisen terroristit ovat lähes yksinomaan muslimeja. (Harris 2007, 98 139.) Harrisin islamkritiikillä on suora yhteys hänen näkemyksiinsä terrorismin vastaisesta sodasta. Hänen julistuksesta islamin ongelmasta ei jätä paljon tulkinnanvaraa: Olemme sodassa islamin kanssa. Poliittisten johtajiemme välittömien ulkopoliittisten tavoitteiden mukaista ei liene avoimesti tunnustaa tätä faktaa, mutta niin asia kiistatta on. Kyse ei ole vain siitä, että olemme sodassa muuten rauhanomaisen uskonnon kanssa, jonka ääriainekset ovat kaapanneet. Olemme sodassa täsmälleen sen elämänkuvan kanssa, jonka Koraani määrää kaikille muslimeille ja jota käsitellään laajemmin hadíth-kirjallisuudessa, joka selostaa Profeetan sanomisia ja tekoja. Tulevaisuus, jossa islam ja länsimaat eivät seiso yhteisen tuhon partaalla, on tulevaisuus jossa useimmat muslimit ovat oppineet jättämään huomiotta suurimman osan kaanonistaan, kuten useimmat kristityt ovat jo oppineet tekemään. Islamin opinkappaleiden perusteella ei kuitenkaan ole mitenkään taattua, että tällainen muutos tapahtuu. (Harris 2007, 99) Harrisin mielestä aito maailmanrauha on tuskin mahdollista ottaen huomioon muslimien uskomukset, ja että ainoa lännen ja idän välisen avoimen sodan este on muslimienemmistöisten valtioiden suhteellinen heikkous. Islamin opinkappaleiden valossa perusteet islamin maltillistumiselle ovat pelkkä illuusio. (Harris 2007, 125) Harrisin teos Uskon loppu on kirjoitettu välittömäksi reaktioksi 11. syyskuun 2011 terroriiskuille: hän aloitti sen kirjoittamisen iskuja seuranneena aamuna (Wallenius 2011, 32). 11
Terrorismin vastaisen sodan alkuasetelmat ovat selvästi nähtävissä. Harris esittää teoksessa useita argumentteja sodan oikeuttamisen puolesta. Harrisin mielestä uskomustemme ja käyttäytymisemme välillä on selkeä linkki, mikä tekee uskonnollisista uskomuksista entistä vaarallisemman. Hänen mukaansa uskonnon jotkin väitteet ovat niin vaarallisia, että voi jopa olla eettistä tappaa ihmisiä, koska he uskovat niihin. Joidenkin uskovaisten kanssa on mahdotonta puhua ja tietyt uskomukset vievät kannattajansa kaikkein rauhanomaisten taivuttelukeinojen ulottumattomuuteen. Tästä seuraa, että muuten suvaitsevaiset ihmiset voivat tappaa heidät itsepuolustukseksi, jolla hän viittaa terrorismin vastaisen sodan ensimmäisiin operaatioihin Afganistanissa. Terrorismin vastainen sota on pohjimmiltaan ajatusten sotaa. (Harris 2007, 47 49.) Yleisesti tunnetaan Dawkinsin vastustaneen Irakin sotaa, eikä häntä pidetä samanlaisena terrorismin vastaisen sodan puolestapuhujana kuin Hitchens ja Harris ovat. Hitchens (2008) välttää kirjassaan Jumala ei ole suuri ottamasta suoraa kantaa konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin, mutta on muussa työssään ollut näkyvä Irakin sodan kannattaja, kritisoinut poliittista vasemmistoa heikkoudesta terrorismin vastaisessa sodassa ja puhunut sotilaallisten interventioiden puolesta (ks. esim. Hitchens 2011). Osaltaan Hitchensin poliittisten näkemysten poissaolo käsiteltävänä olevassa teoksessa johtuu siitä, että se on ajallisesti terrorismin vastaisen sodan ulkopuolelle ulottuva, hänen omien sanojensa mukaan koko eliniän kestänyt projekti (Hitchens 2008, 328). Uusateismi ja politiikka Uusateismin käsittelemiseksi poliittisena toimintana on aiheellista määritellä politiikka laajassa merkityksessään, sosiaalisen todellisuuden ilmiöissä esiintyvinä poliittisina aspekteina. Ilmiön poliittinen aspekti aktualisoituu politisoinnin seurauksena. Politisointi on tulkinnallinen operaatio, joka muuttaa ei-poliittisen poliittiseksi tai lisää ilmiön poliittisuutta. Aspektipolitiikan kannalta keskeistä on myös ilmiöön liittyvä konflikti, joka on yksi poliittisuuden tunnusmerkki. (Palonen 1988, 19.) Uusateismin voidaan todeta assimiloituneen osaksi jo valmiiksi olemassa ollutta uskontokritiikkiä, jossa sen vaikutus on ollut huomattava (Winston 2011). Sen sijaan, että arvioitaisiin oletetun uusateistisen liikkeen toimintaa tai organisaatiota, joita ei ole olemassa, on tärkeää huomata konteksti, jossa uusateismi toimii. Kari Palonen on tekstin 12
ja politiikan suhdetta analysoidessaan esittänyt, että tekstin olemassaolo sinänsä voi olla poliittinen teko (Palonen 1988, 21). Ei ole kuitenkaan tarvetta mennä tulkinnassa näin pitkälle, vaan olennaista on huomioida uusateismin konteksti. Uusateismin poliittinen aspekti aktualisoituu juuri tässä laajemmassa uskontokriittisessä kontekstissa, koska sen voidaan sanoa liittyneen osaksi länsimaisen uskontokritiikin ideologista perustaa. Tästä syystä uusateismi tulee nähdä muunakin kuin irrallisena ilmiönä tai liikkeenä, poliittisena sinänsä. Uusateistit ovat yhtenäisiä kritisoidessaan uskonnon asemaa länsimaisessa yhteiskunnassa. Uusateismin uskontokritiikki politisoi vahvasti uskonnon roolia yhteiskunnassa ja riitauttaa väitettyä länsimaista konsensusta uskonnon asemasta. Kuten edellä olen esittänyt, uusateismin kritiikki ei kohdistu ainoastaan uskomuksiin ja uskonnolliseen toimintaan, vaan myös maallistuneeksi mielletyn länsimaisen yhteiskunnan tapaan suvaita ja kunnioittaa uskonnollisia vakaumuksia, mikä on eräs tärkeimmistä meitä syvyyksiin vetävistä voimista (Harris 2007, 14). Uusateistit eivät ole pettyneitä ainoastaan uskontoon ja sen luomiin uhkiin, vaan monessa suhteessa myös sekulaarin yhteiskunnan tapaan käsitellä näitä uhkia. Politisoinnin seurauksena uskonto ja sekulaari yhteiskunta siis ovat avoimessa konfliktissa uusateistisissa teksteissä. Siksi on aiheellista kysyä, missä määrin uusateistit todella toivovat uskonnollisen uskon ja järjestäytyneiden uskontojen häviämistä maailmasta. Tämä huoli pyrkimyksestä uskontojen hävittämiseen on kuitenkin ylitulkinta. Usein erityisen aggressiiviseksi ja radikaaliksi uskontokriitikoksi mielletty (ks. Hedges 2008) Christopher Hitchens kirjoittaa: Uskonnollista uskoa ei käy hävittäminen juuri siitä syystä, että olemme luontokappaleita, jotka kehittyvät edelleen. Usko ei häviä koskaan tai häviää aikaisintaan sitten kun olemme lakanneet pelkäämästä kuolemaa tai pimeää tai tuntematonta tai toinen toisiamme. Siitä syystä en kieltäisi uskoa vaikka voisinkin. (Hitchens 2008, 24.) Tunnettu vapaa-ajattelija Jussi K. Niemelä esittää uusateismin suhtautuvan lähtökohdiltaan negatiivisesti neuvostoliittolaiseen tieteelliseen ateismiin, joka oli huomattavan dogmaattista ja tavoitteli uskonnon kokonaisvaltaista poistamista 13
yhteiskunnasta. Uusateismin ja uskonnonvapauden vastaisten radikaalien liikkeiden suora yhteys ei ole uskottava. Ideologisesti uusateismi sopii parhaiten valistuksen ajan perintöön ja yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin. Niemelä kuitenkin tunnistaa uusateismissa myös aggressiivisia ja sivistymättömiä piirteitä. (Niemelä 2011, 70 117.) Erityisen ongelmallista uusateismissa on maltillisen ja fundamentalistisen uskonnon rajan tietoinen hälventäminen. Uskonto ei ole koskaan ollut niin helposti määriteltävissä ja eroteltavissa kuin uusateistit antavat ymmärtää. Uskonnon luomat perinteet, arvot ja ajattelutavat vaikuttavat usein kauan varsinaisen uskon katoamisen jälkeenkin. Samanaikaisesti uskonto voi ilmetä myös piilevänä muun muassa Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa kasvatus on usein kristillistä, mutta jokapäiväinen uskonnollinen käyttäytyminen vähäistä. Kysymys todellisesta uskovaisesta ei ole pelkästään empiirinen, mutta se ei ole myöskään vain teoreettinen. (Allardt 1993, 226 230.) Näin siis uusateismilta katoaa yksi tärkeä premissi. Uskonnon politisointi uusateismissa ei siis koske ainoastaan uskonnon ja yhteiskunnan välisen suhteen riitauttamista vaan myös pyrkimys rikkoa käytäntöä luokitella uskonto maltilliseen ja fundamentalistiseen. Yleisenä konsensuksena ilmenevä käsitys uskonnon maltillisuudesta kyseenalaistetaan, minkä tarkoituksena on laajentaa uskontokritiikin kohdetta ja luoda kritiikille suurempi pelivara. Uusateismille tämä luokittelu on tietoinen keino lisätä valtaa kritiikin kohteen yli. Uskonnolliset mielipiteet, uskonnollinen toiminta ja uskonnon asema yhteiskunnassa ovat uusateistisissa teksteissä selkeästi poliittinen kysymys. Uskonnonharjoittamisesta tehdään poliittinen teko, vieläpä yhteiskunnalle ja ihmiskunnan hyvinvoinnille vaarallinen sellainen. Uusateismin yhteiskunnallisissa ja maailmanpoliittisissa tavoitteissa on nähtävissä yhtäläisyyksiä neokonservatismiin. Erityisesti neokonservatismin kieltä puhuvat Harris suhtautumisessaan sotilaallisiin mahdollisuuksiin Lähi-idässä ja Hitchens erityisesti työssään uusateismin keskeisten teosten ulkopuolella. Molemmat myös kirjoittavat vahvasti amerikkalaisessa kontekstissa. Todennäköisesti uusateismin ja neokonservatismin yhteys on enemmänkin tahaton yhteensopivuus kuin tietoisesti valittu poliittinen konteksti. Silti tämä vertailukohta nostaa esille tärkeän ulottuvuuden uusateismin yhteiskunnallisissa tavoitteissa. 14
Neokonservatismi on poliittinen doktriini, jonka on erityisesti sen kriitikoiden taholta esitetty olevan Yhdysvaltojen ulkopolitiikan hallitseva tendenssi. Ulkopolitiikan osalta neokonservatismi käsittelee maailmanlaajuista terrorismin vastaista sotaa ensisijaisesti länsimaisten arvojen levittämisenä. Neokonservatismi näkee tärkeänä lännen roolin globaalin turvallisuuden takaajana, pitää esillä ennaltaehkäisevien iskujen mahdollisuutta, ei sulje pois sotilaallisia ratkaisuja diplomatian jatkeena ja kokee roistovaltiot erityisenä uhkana globaalille turvallisuudelle. Neokonservatismin mukaan lännen merkittävimmät aseet maailmanpolitiikan areenalla ovat demokraattiset arvot ja länsimaiset uskomukset, joilla se taistelee pahaa vastaan. (Stelzer 2004, 3 28.) Uusateismi ei kuitenkaan puhu länsimaisten arvojen puolesta kokonaisuudessaan. Los Angeles Timesille kirjoittamassa artikkelissaan otsikolla The End of Liberalism?, Sam Harris (2006) ilmoittaa olevansa ideologisesti kahden rintaman sodassa radikaalin islamin ja kristillisen oikeiston kanssa. Samalla hän kuitenkin sanoo kristillisen oikeiston puhuvan parhaimmalla moraalisella selkeydellä nykyisistä sodista Lähi-idässä. Hän sanoo liberaalin ajattelun olevan tuomittu häviämään, koska ideologisessa taistelussa se on suvaitsevaisuutensa takia tappiolla. Liberalismilla Harris viittaa yhdysvaltalaiseen poliittiseen vasemmistoon. Lopuksi hän hyökkää myös monikulttuurisuus-ajattelua vastaan ja sanoo islamilaisen maailman olevan uhka myös Euroopalle. Harrisin huolet globaalista turvallisuudesta ja joukkotuhoaseiden aiheuttamasta uhasta kirjan Uskon loppu islamia käsittelevässä luvussa ovat kuin suoraan neokonservatismin ulkopoliittisista julistuksista. Hän esittää keinoja ratkaista ongelma, jonka uskonto aiheuttaa maailmanlaajuiselle turvallisuudelle. Länsimaisella yhteiskunnalla ei ole enää varaa elää valtameren takana olevien epäonnistuneiden valtioiden ja tietämättömyyden armeijoiden kanssa. Totalitaristisia hallintoja on käsiteltävä panttivankikriiseinä. Sivistyneiden yhteiskuntien syntymisen edistäminen kaikkialle maailmaan on kiireellinen tehtävä. Keinoiksi Harris ehdottaa taloudellisia sanktioita, sotilaallista väliintuloa tai näiden yhdistelmää. (Harris 2007, 136 138.) Uusateistit ovat poliittiselta ideologialtaan erikoisella tavalla kahden rintaman välissä. Heidän suurin vihollisensa länsimaissa on uskonnollinen oikeisto, mutta poliittista kotia he eivät löydä myöskään omien määritelmiensä mukaan monimuotoisuutta ja suvaitsevaisuutta edistävästä poliittisesta vasemmistosta, joka suhtautuu uskontoon liian pehmeästi ja joka ei tarjoa riittävän vahvaa diskurssia terrorismin tai teokratian kaltaisia 15
uhkia vastaan. Tästä syystä neokonservatismi näyttäytyy uusateismin kanssa yhteensopivana poliittisena ideologiana yhteisessä vastarinnassa heikkoa vasemmistoa ja kulttuurirelativismia vastaan sekä riittävän vahvana ulkopoliittisena liittolaisena epäonnistuneita valtioita ja teokratioita vastaan. Nämä näkökohdat tulevat yhtenevästi esille Harrisin, Hitchensin ja Dawkinsin teksteistä, vaikka neokonservatismia käsitteenä ei mainitakaan. Yhteenveto Olen tässä tutkimuksessa tuonut esille uusateismin poliittisuutta ja sen pyrkimyksiä konkreettisesti vaikuttaa yhteiskunnallisiin asiantiloihin. Uusateismin kannattajille ei ole hyödyksi piiloutua maailmankatsomuksen ja ateismin määritelmien taakse, ja sitä kautta pyrkiä peittämään uskontokritiikin poliittisuutta ja sen yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Uusateismi on muutakin kuin uskon puutetta, valistuksen ajan perinteen jatkamista tai uskontojen metafyysisten väitteiden filosofista kritiikkiä. Uusateismin voidaan sanoa olevan yksi niistä ilmiöistä, jotka ovat olleet synnyttämässä syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeistä ideologista ilmapiiriä. Tässä kehityksessä uskontokritiikillä on ollut oma keskeinen roolinsa, ja tällä alueella uusateismi on osoittanut huikean suosionsa. Merkittävin uskontokritiikin mukanaan tuoma sisältö on uskonnon yhteiskunnallisen aseman politisointi. Väite siitä, että uusateismi ei ole poliittinen liike eikä siinä ole mitään uutta, voi olla empiirisesti oikea havainto, kun tarkastellaan uusateismin välittömiä yhteiskunnallisia seurauksia. Sen seurauksena ei ole syntynyt merkittävää kansanliikettä, organisaatiota tai puoluetta. Väite ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua itse uskontokriittisten tekstien valossa. Uusateismi on uudessa poliittisessa kontekstissa syntynyt 2000-luvun uskontokritiikki, jossa on vahva poliittinen aspekti ja jolla on konkreettisia yhteiskunnallisia tavoitteita. 16
Lähteet Allardt, Erik (1993). Sosiologia I. Juva: WSOY. Dawkins, Richard (2007). Jumalharha. Helsinki: Hakapaino Dawkins, Richard (2002). Richard Dawkins on militant atheism. http://www.ted.com/talks/richard_dawkins_on_militant_atheism.html. Katsottu 2.3.2012. Dennett, Daniel C. (2006). Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon. Viking Adult. Eskola, Timo (2009). Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista. Helsinki: Kustannus Oy Uusi Tie. Flynn, Tom (2010). Why I Don t Believe in the New Atheism. http://www.secularhumanism.org/index.php?section=library&page=flynn_30_3. Katsottu 1.3.2012. Harris, Sam (2006). The End of Liberalism? http://www.samharris.org/site/full_text/theend-of-liberalism/. Katsottu 6.3.2012. Harris, Sam (2007). Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Helsinki: Hakapaino. Harris, Sam ja Hedges, Chris (2007). Religion, Politics and the End of the World. http://www.truthdig.com/avbooth/item/20070617_religion_politics_and_the_end_of_the_ world/. Katsottu 5.3.2012. Hedges, Chris (2008). I Don't Believe in Atheists. Free Press. Hitchens, Christopher (2008). Jumala ei ole suuri: Kuinka uskonto myrkyttää kaiken. Juva: WSOY. 17
Hitchens, Christopher (2011). Hitch-22. : A Memoir. Atlantic Books. Kamppinen, Matti (2011) Ateismi, sekulaari humanismi ja tiede. Teoksessa Niemelä, Jussi K. (toim.). Mitä uusateismi tarkoittaa?, ss. 13 31. Turku: Savukeidas. Martin, Michael (2006). The Cambridge Companion to Atheism. Cambridge University Press. McGrath, Alister ja McGrath, J. C. (2007). The Dawkins Delusion?: Atheist fundamentalism and the denial of the divine. Society for Promoting Christian Knowledge. Niemelä, Jussi K. (2011). Mitä uusateismi tarkoittaa? Turku: Savukeidas. Palonen, Kari (1988). Tekstistä politiikkaan: Johdatusta tulkintataitoon. Hämeenlinna: Vastapaino. Stelzer, Irwin (2004). The Neocon Reader. New York: Grove Press. Stenger, Victor J. (2009). The New Atheism: Taking a Stand for Science and Reason. Prometheus Books. Wallenius, Jaakko (2011) Islam ja uusateismi. Teoksessa Niemelä, Jussi K. (toim.). Mitä uusateismi tarkoittaa?, ss. 32 53. Turku: Savukeidas. Winston, Kimberley (2011). New Atheists emerge from 9/11. http://www.huffingtonpost.com/2011/08/26/911-new-atheist_n_938356.html. Katsottu 8.3.2012. 18