018 Peruste #1 2 2015 väki ja valta TAANTUVA VAI EDISTYVÄ DEMOKRATIA? VALTIOLLISEN DEMOKRATIA- POLITIIKAN SUUNTAVIIVOJA Suomen valtion demokratiapolitiikka on pyrkinyt selättämään demokratian kriisin kansalaisten poliittista osallistumista lisäämällä. Se ei ole kuitenkaan kyennyt aidosti vahvistamaan demokratiaa ja osallistumismahdollisuuksia. Demokratiapolitiikka on nykyisellään ennemminkin hallitsevien valtasuhteiden ja edustuksellisen järjestelmän legitimoimista kuin demokratian laajentamista kansalaisille. Jos hallitus haluaisi oikeasti laajentaa demokratiaa, se ottaisi käyttöön institutionalisoituja suoran demokratian muotoja. henrik jaakkola
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 019 emokratia on ollut pitkään yhteiskunnallisen päätöksenteon ehdoton ihanne ja normi. Käsitteenä se ei ole aivan yksiselitteisesti määriteltävissä, vaan kansanvallan ajatusta sovelletaan eri yhteyksissä hyvin erilaisilla tavoilla. Politiikan tutkijat ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet deliberatiivisesta käänteestä. Tällä tarkoitetaan muutosta demokratian ihanteessa, minkä seurauksena kansalaisten osallistumista päätöksentekoon myös vaalien ulkopuolella pidetään vallitsevan politiikan legitimiteetin kannalta välttämättömänä. Deliberatiivisen demokratian keskeinen idea on keskustelulle ja harkinnalle perustuva julkinen päätöksenteko, jossa kaikkien päätöksenteon vaikutuspiirissä olevien ihmisten näkökulmat on huomioitu. Deliberatiivinen käänne on vaikuttanut merkittävästi Suomen viralliseen demokratiapolitiikkaan, toisin sanoen demokratian kehittämiseen tähtääviin valtiollisiin toimenpiteisiin. Toiminnan takana on huoli edustuksellisen demokratian nykytilasta. Kehitystä, jossa äänestysprosentit laskevat, puolueiden jäsenmäärät kutistuvat sekä kansa ja eliitti etääntyvät toisistaan, nimitetään demokratiavajeeksi tai demokratian kriisiksi. Demokratiapolitiikan tulisi parantaa tilannetta lisäämällä kansalaisten poliittista osallistumista. Todellisuus antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan nykyisen demokratiapolitiikan vaikutuksista. Useat politiikan tutkijat ovat esittäneet, että demokratian kehittämiseksi tarkoitetut hallinnolliset ja poliittiset toimet eivät ole juurikaan edistäneet demokratiapolitiikan julkilausuttuja tavoitteita (Juujärvi 2011, Setälä 2014, Korvela 2012). Demokratiapolitiikka voisi potentiaalisesti olla edistyksellistä, mutta se voi myös vähentää kansalaisten poliittista osallistumista. demokratiavaje Politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat aiheuttaneet institutionaalista epävarmuutta edustuksellisissa demokratioissa. Valtioneuvosto pitää suomalaisen demokratian suurimpina haasteina äänestysaktiivisuuden laskemista, yhteiskunnallisesti suuntautuneiden järjestöjen hiipumista ja poliittisen osallistumisen eriarvoistumista (Valtioneuvosto 2014, 9). Kärjistyessään demokratiavaje saattaa muodostaa uhan paitsi päätöksenteon demokraattisuudelle, myös yhteiskuntarauhalle (Juujärvi 2011, 79, 10). Ilmiö liittyy depolitisaation kehitykseen. Yhä useammin päätökset tehdään perinteisen politiikan ulottumattomissa esimerkiksi Euroopan Unionin instituutioiden kaltaisissa ylikansallisissa rakenteissa. Kansainvälisten yhteenliittymien päätöksenteossa toteutuu vain harvoin demokraattisen tilivelvollisuuden periaate. (Setälä 2014, 281.) Myös osittain teknologisesta kehityksestä johtuva päätöksenteon monimutkaistuminen on johtanut käytännössä poliittisen vallan siirtymiseen vaaleilla
020 Peruste #1 2 2015 Susanna Salama Past, present, future. Öljy pahville, 2009. 80x100 cm. valituilta edustajilta virkamiehille sekä heitä avustaville asiantuntijoille. Kansalaismielipidettä saatetaan pitää alikehittyneenä tai olemattomana teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. Tämä koskee myös kansanedustajia, joilla saattaa olla hyvinkin puutteelliset valmiudet päätöksentekoon teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. (Setälä 2014, 280.) Nämä hallinnon muutokset ovat heikentäneet päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja päätöksentekijöiden tilivelvollisuutta sekä eriyttäneet kansalaisia ja poliitikkoja toisistaan. Ylikansallisessa päätöksenteossa vaadittava monitasoinen hallinto toteuttaa parlamentaarista tilivelvollisuutta ainoastaan epäsuorasti. (Setälä 2014, 282.) Demokratiapolitiikka on nähty keinona vastata demokratian ja sen legitimiteetin ongelmiin. Sitä onkin tarkas-
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 021 teltava kriittisesti siitä näkökulmasta, toteuttaako se tarkoitustaan eli demokratiavajeen vähentämistä. demokratiapolitiikka Kansalaisosallistumisen vahvistaminen alkoi Suomessa 1990-luvulla yksittäisillä hankkeilla. 2000-luvun alussa se liittyi laajaan keskushallinnon uudistukseen: Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003 2007 se vakiintui tärkeäksi poikkihallinnolliseksi toimintatavaksi. Suomessa on 2000-luvulla tuotettu useita demokratiapoliittisia selvityksiä. Valtioneuvoston tuoreimman selonteon (2014) lähtökohtina olivat vuosina 2003 2007 toteutettu kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja valtioneuvoston periaatepäätökset kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksistä (2007) sekä demokratian edistämisestä Suomessa (2010). Useissa muissakin maissa on käynnistetty vastaavia hallinnollisia uudistusprosesseja ja politiikkaohjelmia vastauksena demokratian kriisiin (Valtioneuvosto 2014, 14 15; Juujärvi 2011, 1). Vuoden 2011 Kataisen hallitus ilmoitti ohjelmassaan pyrkivänsä demokratian kehittämiseen muun muassa demokratiakasvatuksella, kansalaisyhteiskunnan kehityksen seurannalla ja kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n toiminnan vakiinnuttamisella. Hallituksen tavoitteena oli hallitusohjelman mukaan myöskin edistää uudenlaisten osallistumismuotojen, kuten neuvoa-antavien kansalaispaneelien sekä muun osallistavan demokratian välineiden kehittämistä. (Valtioneuvosto 2014, 10, 15.) YKSI TÄRKEIMMISTÄ JA KONKREETTISIMMISTA DEMOKRATIAPOLITIIKAN SEURAUKSISTA ON VUONNA 2012 VOIMAAN TULLUT KANSALAISALOITELAKI. KANSALAISALOITTEIDEN POHJALTA KÄYTÄVÄT KAMPANJAT TOTEUTTAVAT SELVÄSTI DELIBERATIIVISEN DEMOKRATIAN IHANNETTA JULKISESTA KESKUSTELUSTA. Edellä kuvattuihin uudistuksiin ja kehitysideoihin viitataan usein demokraattisina innovaatioina. Demokraattisiksi innovaatioiksi määritellään sellaiset instituutiot, joiden tarkoituksena on lisätä tai syventää kansalaisten osallistumista politiikkaan. Ajatuksena on perinteisen edustuksellisen demokratian täydentäminen. (Setälä 2013, 16.) Innovaatioretoriikka on läsnä jo valtiollisen demokratiapolitiikan itsemäärittelyssä, jossa tavoitteeksi on asetettu nimenomaan sellaisten erilaisten demokratiaa parantavien innovaatioiden kehittäminen, jotka voisivat kehittää demokratian toimivuutta oman aikamme vaatimuksia vastaavalle tasolle (Valtioneuvosto 2014, 14.) Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista demokratiapolitiikan seurauksista on vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki. Kansalaisaloitteiden pohjalta käytävät kampanjat toteuttavat selvästi deliberatiivisen demokratian ihannetta julkisesta keskustelusta. Monella tapaa kansalaisaloitteissa toteutuu myös osallistuvan demokratian aja-
022 Peruste #1 2 2015 KANSALAISALOITTEEN SUHDE DEMOKRATIAN LAAJENTAMISEEN EI OLE KUITENKAAN YKSISELITTEINEN. KANSALAISALOITE MAHDOLLISTAA VAATIMUSTEN JA TOIVEIDEN VÄLITTÄMISEN KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA NIIDEN KÄSITTELYÄ JA PÄÄTÖKSENTEKOON SOVELTAMISTA EI MÄÄRITELLÄ LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ. tus kansalaisista aktiivisina poliittisen agendan määrittelijöinä. Merkittävimmät kansalaisaloitteet painostavat poliitikkoja ja puolueita ottamaan kantaa. Ne myös mahdollistavat kansalaisille asiakysymysten nostamisen politiikan esityslistalle. Kansalaisaloitteen suhde demokratian laajentamiseen ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kansalaisaloite mahdollistaa vaatimusten ja toiveiden välittämisen kansanedustajille, mutta niiden käsittelyä ja päätöksentekoon soveltamista ei määritellä lainsäädännössä (Kansalaisaloitelaki, 12/2012). Eduskunnalla ei näin ollen ole laillista velvollisuutta käsitellä yhtäkään kansalaisaloitetta suuressa salissa ja sillä on periaatteessa mahdollisuus valikoida käsiteltäviksi ne aloitteet, jotka kansanedustajat kokevat mielekkäiksi. Kansalaisaloite saattaa avata poliittisen lukon ja mahdollistaa sellaisten lakien läpimenon, joiden säätämisen poliittisten ryhmien väliset sopimukset ovat aikaisemmin estäneet. Todiste tästä on tasa-arvoista avioliittolakia esittäneen kansalaisaloitteen läpimeno vuonna 2014. Tälläkin lainmuutoksella oli kuitenkin kansanedustajien tuki takanaan jo ennen kansalaisaloitteen syntymistä. Kansalaisaloite, joka on selvästi hallitusohjelman vastainen, ei käytännössä etene päätöksenteossa. Valtioneuvoston selonteon mukaan tämän kaltaisissa tilanteissa kansalaisosallistuminen uusilla osallistumisareenoilla ei ole vaikuttavaa, minkä seurauksena uuden osallistumisareenan käyttö voi entisestään lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä demokratian toimivuutta ja poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan (Valtioneuvosto 2014, 21). Demokratiapolitiikassa keskeisintä on kansalaisosallistumisen todellinen vaikutus päätöksentekoon. Vaikutusten arviointia tulee lähestyä tarkastelemalla, mihin päätöksenteon vaiheeseen ne kohdistuvat. Demokraattisia innovaatioita voidaan käyttää päätöksenteon esityslistan eli agendan määrittelyssä, päätöksentekoon liittyvien näkökulmien
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 023 esilletuomisessa ja niistä käytävässä keskustelussa sekä lopulta itse päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet ovat Suomessa tällä hetkellä väline, jolla kansalaiset voivat vaikuttaa poliittiseen esityslistaan, mutta eivät varsinaiseen päätöksentekoon. demokratiapolitiikan kritiikki Kriittisen arvion mukaan deliberatiivinen demokratia on omaksuttu suomalaiseen demokratiapolitiikkaan käsitteenä vailla sisältöä. Valtion näkökulmasta demokratiapolitiikka on edustuksellisen järjestelmän mahdollinen täydentäjä, jonka avulla nykyisen hallinnon oikeutus ja hyväksyttävyys voidaan turvata. Vaikka deliberatiivisen demokratian keskeiset periaatteet näkyvät demokratiapolitiikassa, eivät ne ole kriitikoiden mukaan johtaneet juurikaan uudistuksiin. (Juujärvi 2011.) Kansalaisaloitelaki on merkki valtiollisen demokratiapolitiikan kehityksestä, mutta kritiikin ydin on pysynyt ajankohtaisena. Parhaimmillaan demokraattisen deliberaation menetelmät kehittävät ja luovat keskustelua ja harkintaan perustuvaa osallistumista. Niihin osallistuvien kansalaisten poliittinen ymmärrys kehittyy, mutta laajempaan yleisöön tuo kehitys ei heijastu. Osallisuutta lisäävät uudet menettelyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta ne eivät ole vaikuttavia. Deliberatiivisten kansalaisfoorumien tuottamat ohjeistukset ohitetaan vähin äänin eivätkä ne ole lähes koskaan osa virallista päätöksentekoprosessia (Setälä 2014, 290). Tulkintani on, että deliberatiivisen demokratian menetelmät vastaavat pitkälti olemattomaan ongelmaan. Kansalaisten yksisuuntaisen kuulemisen vähyys ei todennäköisesti ole ongelma. Sen sijaan järjestelmässämme korostuu kansalaisten poliittisten vaatimusten kuuntelemisen ja toteuttamisen eli politiikan responsiivisuuden vähäisyys. Pelkkä korvien avaaminen ei tee politiikasta responsiivista, jos teot puuttuvat (Juujärvi 2011, 80). Nykyisen demokratiapolitiikan keinot vastaavat demokratiavajeeseen tyypillisesti ainoastaan sellaisin tavoin ja päämäärin, jotka varsinaiset päätöksentekijät voivat hyväksyä (Setälä 2014, 291). Demokraattisten innovaatioiden käyttö on ollut satunnaista ja ylhäältä alaspäin johdettua, eikä kansalaislähtöistä ja kansalaisyhteiskuntaa tukevaa (Setälä 2014, 290). Nykyisellään valtiovalta asettaa kansalaiset ikään kuin konsultin rooliin aktiivisen kansalaisosallistumisen mahdollistamisen sijaan. Demokratiapolitiikan perimmäinen ongelma onkin, että siinä on kyse osallistamisesta, ei osallistumisesta: kansalaiset osallistuvat silloin kun hallinto haluaa heidän osallistuvan. Demokratiasta tulee tämän seurauksena kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon tarpeisiin. Carolyn Hendriks puhuu demokraattisesta sopasta : samalla kun vaaleilla valittujen edustajien rooli kutistuu, joudutaan kehittämään uusia keinoja päätöksenteon legitimoimiseksi (Setälä 2014, 281). Depolitisaatio heikentää kansalaisten motivaatiota ja kykyä osallistua politiikkaan, mikä johtaa negatiiviseen kierteeseen: päätöksentekijät voivat perustella epädemokraattista kehitystä kansalaisten heikentyneellä
024 Peruste #1 2 2015 poliittisella ymmärryksellä, mikä taas entisestään ruokkii juuri kyseistä kehitystä. Demokratiapoliittiset toimet, esimerkiksi deliberatiiviset kansalaisfoorumit, voivat olla yksi elementti tässä demokraattisessa sopassa. Niiden roolia voisi kuvata seuraavasti: 1) Uuden verkostomaisen hallinnan muodot lisäävät tarvetta demokratialle ja avoimuudelle. 2) Päätöksentekijät vastaavat tarpeeseen deliberatiivisilla kansalaisfoorumeilla. 3) Kansalaisfoorumeita ei kytketä poliittiseen järjestelmään, mutta ne legitimoivat silti harjoitettua politiikkaa. 4) Uudistuneen legitimiteetin seurauksena depolitisaatioon johtavat uuden verkostomaisen hallinnan muodot eivät joudu kyseenalaistetuksi ja kasvattavat edelleen demokratian ja avoimuuden tarvetta. Demokratiapolitiikan todellisena tarkoituksena voikin nähdä demokratian syventämisen sijaan vallitsevien valtasuhteiden ja nykyisen edustuksellisen demokratian legitimiteetin vahvistamisen. Paul-Erik Korvela kirjoittaa: Kyynikko voisi myös väittää, että [demokratiapoliittisten] hankkeiden taustalla ei ole niinkään aito huoli kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle. Susanna Salama The Blues Monkey. Diptyykki. Öljy kankaalle 2007. 2x 140x55 cm.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 025 Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien osallistumistapojen nousun voisi liittää mm. globalisaation mukanaan tuomaan demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota monet tutkijat ovat povanneet. (Korvela 2012.) Demokratiapolitiikka näyttäytyy siis useille sitä tutkineille pikemminkin keinona pönkittää nykyisiä valtarakenteita kuin luoda uutta, kattavampaa demokratiaa kansalaisia varten. Julkilausuttujen tavoitteiden ja toteutettujen toimenpiteiden välillä on merkittävä ristiriita. Pahimmillaan toimenpiteet johtavat demokraattisten instituutioiden heikkenemiseen sekä kasvattavat kansalaisten ja päätöksentekijöiden välistä kuilua. Seuraavassa luvussa esitän näkemykseni siitä, miten pystyttäisiin luomaan tarkoituksenmukaisempaa valtiollista demokratiapolitiikkaa. osallistuvan demokratian yhteiskunta: demokratiapolitiikan potentiaali Jos demokratiapolitiikan halutaan olevan tarkoituksensa mukaista, on edellä esitelty kritiikki huomioitava. Demokratiavajeeseen tarkoituksenmukaisesti vastaavan toiminnan tähtäimessä on oltava osallistuvan demokratian yhteiskunta. Demokratiapolitiikan tulisi toteuttaa deliberatiivisen ja osallistuvan demokratian tavoitteita konkreettisesti eikä pelkästään retorisella tai idealisti-
026 Peruste #1 2 2015 SUORA DEMOKRATIA EI NYKYÄÄNKÄÄN OLE EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN VASTAKOHTA, VAAN SAATTAA OLLA DEMOKRAATTISEN EDUSTUKSEN TOIMIVUUDEN EDELLYTYS. EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN PERUSAJATUS ON, ETTÄ KANSALAISET DELEGOIVAT PÄÄTÖSVALTAANSA KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA SÄILYTTÄVÄT MAHDOLLISUUTENSA VALVOA NÄIDEN TOIMIA JA TARVITTAESSA VAIKUTTAA NIIHIN. sella tasolla. On luovuttava satunnaisiin kokeiluihin ja pilotteihin perustuvasta hallinnoinnista ja ryhdyttävä aidosti uudistamaan instituutioita ja tarjoamaan pysyviä osallistumisen mahdollisuuksia. Uusi verkostomainen hallinta haastaa demokratian kentän kokonaisuudessaan siksi edustuksellista demokratiaa on avattava, jotta vaalidemokratiassa toteutuisi poliittisen tilivelvollisuuden periaate. Osallistuvan demokratian yhteiskunnassa avoin poliittinen deliberaatio on elimellinen osa yhteiskunnallista päätöksentekoa ja parhaimmillaan se yhdistää edustuksellisen, suoran ja deliberatiivisen demokratian. Demokratiapolitiikka on puutteistaan huolimatta tuottanut merkittävän uudistuksen: valtiollisen kansalaisaloitteen. Sen voidaan nähdä edustavan sekä osallistuvaa että deliberatiivista demokratiaa, mutta työkalu ei ole vielä valmis. Kansalaisaloite nykyisessä muodossaan kärsii velvoittamattomuudesta ja heikosta institutionalisoinnista. Mikäli kansalaisaloitteesta ei saada vaikuttavampaa, saattaa koko ajatus kansalaisten osallistamisesta kansalaisaloitteilla kääntyä itseään vastaan (Valtioneuvosto 2014, 21). Paras ratkaisu kansalaisten aidon osallistumisen takaamiseksi poliittisessa päätöksenteossa olisikin nähdäkseni perinteisen suoran demokratian käyttöönottaminen. Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea kansalaisaloitteiden pohjalta järjestettäviä sitovia kansanäänestyksiä. Suora demokratia ei ole uutta demokratiaa tai demokratiainnovaatio. Suomessa suoraa demokratiaa ovat vaatineet esimerkiksi sosialidemokraatit Forssan ohjelmassa vuonna 1903. 1900-luvun alun sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle suora demokratia oli osa laajempaa kansalaisoikeuskamppailua, johon perustui myös vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Suora demokratia ei nykyäänkään ole edustuksellisen demokratian vastakohta, vaan saattaa olla demokraattisen edustuksen toimivuuden edellytys. Edustuksellisen demokratian perusajatus on, että kansalaiset delegoivat päätösvaltaansa kansanedustajille, mutta säilyttävät mahdollisuutensa valvoa näiden toimia ja tarvittaessa vaikuttaa niihin. Voidaan perustellusti epäillä, että nyky-yhteiskunnassa päätöksentekovallan delegointi on mennyt liian pitkälle. Kansanäänestykset palauttaisivat responsiivisuuden demokraattiseen politiikkaan varmistaen kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa edustajiensa toimintaan.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 027 Mahdollisuus edustajien poliittisia päätöksiä kumoaviin kansanäänestyksiin (niin sanotut hylkäävät äänestykset tai kansalaispäätökset) lisää päätöksenteon konsensuaalisuutta ja mahdollisesti myös deliberaatiota edustuksellisilla foorumeilla, sillä päätöksentekijät haluavat välttää nämä äänestykset ja huomioivat siksi paremmin kansalaisten näkemykset. Kansanäänestykset kannustaisivat edustajia perustelemaan omat päätöksensä julkisesti saadakseen näkemyksensä läpi. Kun deliberatiiviset kansalaisfoorumit yhdistetään rutiininomaisesti kansanäänestyksiin, ne tarjoavat äänestäjille mahdollisuuden ehdotusten puolesta ja vastaan esitettyjen argumenttien puntaroimiselle. Tämä vähentäisi poliittisen ristiriidan luonnetta pelkästään hallituksen ja opposition välisenä kiistelynä. (Setälä 2014, 299.) Demokratiapolitiikan on palveltava tarkoitustaan. Jos ongelmana on kansalaisten heikko kiinnittyminen poliittiseen järjestelmään ja demokraattisen päätöksenteon heikkenevä legitimiteetti, on syytä pohtia nimenomaan tapoja kiinnittää kansalaiset vahvemmin poliittiseen järjestelmään. Nykyisellään demokratiapolitiikka pyrkii kiertämään ongelman luomalla legitimiteettiä katteettomalla lupauksella laajenevasta demokratiasta tilanteessa, jossa politiikka on pikemminkin vetäytymässä kansalaisten ulottumattomiin. Ruostunutta rakennetta kannattaa vahvistaa uusilla ja kestävämmillä osilla, ei maalata ruosteen päälle. Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. lähteet: Juujärvi, Joonas (2011) Deliberatiivinen näkökulma suomalaiseen demokratiapolitiikkaan. Pro gradututkielma. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, Tampere. Paul-Erik Korvela (2012) Uuden osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa. Politiikasta.fi 30.11.2012. [http://politiikasta.fi/article/uudet-osallistumisen-tavat-saattavatheikent%c3%a4%c3%a4-demokratiaa]. Tarkistettu 12.1.2015 Setälä, Maija (2003) Demokratian arvo. Gaudeamus, Helsinki. Setälä, Maija (2009) Puolueet ja deliberatiivinen demokratia. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Puolueiden tulevaisuus. Oikeusministeriön julkaisu 2009:6, Helsinki. Setälä, Maija (2013) Demokratian uudet muodot. Teoksessa Uusi ja vanha demokratia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 7/2013. Setälä, Maija (2014) Mihin deliberatiivista demokratiaa tarvitaan tulevaisuudessa? Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa. Turun yliopisto, Turku. Suomen laki (12/2012) Kansalaisaloitelaki. Valtioneuvoston demokratiaverkosto ja oikeusministeriö (2014) Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014. [http://oikeusministerio.fi/fi/ index/valmisteilla/kehittamishankkeita/demokratiapoliittinenselonteko.html]. Tarkistettu 12.1.2015.