Tarinat - ikkuna opettajan työhön ja elämään

Lähde: Syrjälä, L. ja Heikkinen, Hannu, L.T. teoksessa Heikkinen, Hannu, L.T. ja Syrjälä, L:(toim.) 2002 Minussa elää monta tarinaa. Kirjoituksia opettajuudesta. Helsinki: Kansanvalistusseura, 157-162 Leena Syrjälä ja Hannu L. T. Heikkinen Tarinat - ikkuna opettajan työhön ja elämään Mihin tarvitaan opettajien tarinoita? Olen oppikoululainen. Joka aamu nousen esikkaan ja pääsen isojen kouluun kaupunkiin. Tänään on matikan kokeet ja luokassa hiirenhiljaista. Istun eka rivillä, pulpetin kanteen on kirjoitettu jotain. Jännitys tuntuu pikaisena kivistyksenä vatsassa, mutta uteliaisuus jää päällimmäiseksi. Avaan tehtäväpaperini. - Eiköhän näistä selviä ihan helpolla, ajattelen. Laskut sujuvat melkein leikiten ja jään mietiskelemään pää käsivarsien varassa. Äkkiä koepaperini on poissa. Vieressäni hymyilee luokanvalvojamme, huiskean pitkä liikuntamaikka Julle, joka on napannut koepaperini. - Otan tämän, ettet enää korjaa laskujasi vääriksi, hän tokaisee. Sitten hän jatkaa. - Sinä olet niin pikkuinen ja mukava, että tekisi mieleni sujauttaa sinut taskuuni ja viedä kotiin. Monilla meistä on unohtumattomia muistoja opettajista. Vaikka opettajista puhutaan paljon, heidän työnsä ei juuri ylitä uutiskynnystä ja jos ylittääkin, kirjoitukset ja kuvaukset koulusta ja opettajista ovat sävyltään usein negatiivisia. Kasvatustieteen tutkijatkaan eivät ole erityisemmin kiinnostuneet opettajista. Tärkeämpänä on pidetty keskittymistä oppilaisiin ja oppimiseen, erityisesti uusissa teknologiaperusteisissa ympäristöissä. Opettaminen on kuitenkin niin persoonallista toimintaa, että sen ymmärtämiseksi on ratkaisevan tärkeää tietää, millainen opettaja on ihmisenä (Goodson 1981, 69). Opettajaa ei voi vaihtaa kehen tahansa milloin tahansa. Siksi jokaisen opettajan oma tarina työstään on tärkeä ja opettajilla on oikeus puhua sekä yksilöinä että ryhmänä. Opettajan työn ja elämän lähempi tarkastelu antaakin kiinnostavaa tietoa koulusta, oppimisesta ja yhteiskunnan muuttumisesta. Siksi haluamme nostaa esiin opettajat, joita julkisuus ja tutkimus ei näytä arvostavan. Suomen Akatemian tutkimushanke Opettajana muutosten keskellä, johon tämän kirjan tekijät kuuluvat, haluaa tuoda opettajien tarinat yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen keskusteluun. Näemme työllämme selkeän yhteiskunnallisen ulottuvuuden kahdella tavalla: toisaalta pyrimme osoittamaan, millä tavoin yhteiskunnan ja koulun muutokset näkyvät opettajien tarinoissa, toisaalta osoitamme opettajille sen arvostuksen, joka heille mielestämme kuuluu. Tutkimushankkeella on myös hyvin käytännöllisiä päämääriä: tarkoituksena on hyödyntää kerronnallista näkökulmaa opettajankoulutuksessa. Samalla olemme tutkineet myös narratiivisuuden teoreettisia ja filosofisia näkökulmia. 1 1 Tutkimushankkeen tarkoituksena on 1

Tämän kirjan kolme osaa vastaavat tutkimushankkeen eri tehtäviin. Ensimmäisessä osassa Opettajakuvia annetaan tilaa opettajien omille elämäkerta-aineistolle. Narratiivisuuden käytännön sovelluksia on esitelty kirjan toisessa osassa Tarinoiden kautta opettajaksi. Narratiivisuuden teoreettisiin ja filosofisiin kysymyksiin perehdytään erityisesti tässä kirjan viimeisessä osassa Tarinankehyksiä. Samalla kun kohdistamme huomion opettajien henkilökohtaisiin kertomuksiin, emme halua kuitenkaan sulkea silmiämme opetustyön sosiaaliselta ulottuvuudelta. Opettajan työ on perimmältään hyvin sosiaalista, yhteiskunnallista, jopa poliittista toimintaa. Siksi tarkastelemme tarinoita laajemmissa konteksteissa kuvaamalla tekijöitä, jotka määrittävät opettajien kerrontaa. Erilaiset kehykset voivat avata tutkijoille, kertojille ja lukijoille uusia näkökulmia ja samalla kertoa jotain opettajien työtä määrittävistä valtarakenteista. Kertojilla ja tutkijoilla on oma erityinen paikkansa ja asemansa yhteiskunnan sosiaalisessa ja poliittisessa rakenteessa, mikä mahdollistaa maailman näkemisen uudenlaisista näkökulmista. (Goodson 1995.) Opettajia koskeva tutkimus on useimmiten perustunut psykologian, filosofian, sosiologian ja muiden tieteenalojen perinteisiin. Opettajien elämä nousi tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi noin kahdeksankymmentäluvun puolivälistä alkaen. Alussa näkökulma oli kuitenkin jokseenkin kapea ja teoreettisesti keskeneräinen - keskityttiin opettajien uraan, kun elämän kokonaisuus jäi taka-alalle. Tulkinnat perustuivat ennen kaikkea tutkijoiden näkemyksiin, eivätkä opettajien äänet juuri tutkimusraporteissa kuuluneet. Opettajat ovat kokeneet, että tällainen tutkimus on etäällä tavallisista opettajista ja heidän työstään. Se on palvellut enemmänkin tutkijoita heidän pyrkimyksissään selviytyä hengissä akateemisessa maailmassa, sen julkaise tai tuhoudu -kulttuurissa. Tutkimusten tulokset on julkaistu tieteellisissä julkaisuissa, joita ei ole edes tarkoitettu opettajille. Pirkko Halmio (1997, 9) onkin osuvasti kiteyttänyt, että opettajille on kyllä kerrottu, mitä muut ajattelevat heistä, mutta heitä itseään on harvoin pyydetty selittämään, miten he ymmärtävät työnsä. Tällainen tutkimus on usein varsin kriittistä opettajia kohtaan. Syyttävän sormen osoittaminen opettajaa kohti ei kuitenkaan juuri auta häntä tekemään työtään paljoakaan paremmin. Vasta 1990-luku merkitsi opettajien elämän ja työn tutkimuksessa narratiivisen näkökulman voimistumista ja huomion kiinnittämistä kokonaisvaltaisemmin opettajien elämään. Samalla kiinnostuttiin opettajien kertomusten käytöstä opettajankoulutuksessa. Narratiivisen tutkimuksen lähtökohtana on, että myös opettajien on saatava tutkimuksesta itselleen oman ammatillisen kehittymisen aineksia. Opettajat ja opettajaksi opiskelijat eivät ole passiivisia tutkimuksen kohteita, 1. nostaa esiin opettajien omat tarinat heitä koskevaan yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen keskusteluun, 2. tarkastella opettajien elämäntarinoita ja niiden merkitystä teoreettis-filosofisena kysymyksenä, 3. analysoida yhteiskunnan ja koulun muutosten heijastumista opettajien elämäkerroissa, 4. tutkia moraalisia ääniä opettajien tarinoissa 5. tarkastella yhteiskunnallis-kulttuurisen kontekstin (erityisesti pohjoisuuden) heijastumista opettajien tarinoissa, 6. tutkia opettajien tarinoita kansainvälisestä näkökulmasta, 7. hyödyntää kerronnallista näkökulmaa opettajien perus- ja täydennyskoulutuksessa. 2

vaan he osallistuvat itse siihen. Tutkimusryhmässämme ovat olleet vahvasti esillä toimintatutkimuksen ajatukset, joiden mukaan tutkimus ei saa jäädä vain akateemisen maailman puuhasteluksi, vaan se halutaan tuoda osaksi opettajien ja koulujen elämää (mm. Heikkinen & Huttunen 1999; Heikkinen 2001). Toimintatutkimuksen keskeinen sanoma on, että tutkimuksen ei pidä pelkästään kuvata maailmaa vaan myös muuttaa sitä kohentaen tutkimuksessa mukana olevien oloja. Tämä ajatus on saanut kannatusta myös useiden narratiivisen tutkimuksen edustajien taholta (ks. Heikkinen 2001, 129-130). Amos Hatchin ja Richard Wisniewskin tekemä laaja kartoitus kertoo, että narratiivisen tutkimuksen tekijöiden ajatuksissa korostuvat samantapaiset ajatukset kuin toimintatutkijoilla: käytännöllinen suuntautuminen, huomion kohdistuminen yksilön merkityksenantoon, oletus tietämisen subjektiivisesta luonteesta ja henkilökohtainen kosketus tutkittaviin (Hatch & Wisniewski 1995, 116 119). Teoksen ensimmäisessä osassa pyritään esittämään opettajien tarinoita siten, että kertojien ääni kuuluisi mahdollisimman aitona, autenttisena. Nämä tarinat ovat pala kouluhistoriaa. 2 Parhaimmillaan nämä tarinat voivat olla emansipatorisia, vapauttavia. Ne voivat avata uusia, ennalta tuntemattomia näkökulmia menneisyyteen ja auttaa opettajatradition uudelleenkirjoittamista. Pahimmillaan ne voivat kuitenkin kahlita opettajuuden määrittelyä vallitsevan kulttuurin ja sen valtarakenteiden mukaiseksi muovaten tiedostamattomalla tavalla ajatteluamme. Siksi haluamme tutkijoina myös pohtia, kenen ääni erilaisissa tarinoissa kuuluu. Haluamme osaltamme pitää huolta siitä, etteivät kokoamamme ja julkaisemamme kertomukset ole vakiinnuttamassa olemassa olevia käytäntöjä, vaan avaamassa uusia näkökulmia ja antamassa voimia uudistumiseen. Tehtävänämme on auttaa opettajia kertomaan ja uudelleenkertomaan omia kasvatusta koskevia tarinoitaan siten, että viime kädessä lasten elämä koulussa voisi muuttua paremmaksi. Tämä tutkimushanke: kaksi tarinaa Kuten tässä kirjassa, tässä tutkijaryhmässäkin elää monta tarinaa. Jokainen tämän kirjan kirjoittajista kertoisi erilaisen tarinan siitä, miten ja miksi tällainen tutkijaryhmä syntyi ja mitä se on saanut aikaan. Seuraavassa me, tämän kirjan toimittajat Leena Syrjälä ja Hannu Heikinen - esitämme näkemyksemme siitä, miten tämä 2 Tutkimusaineisto koostuu noin 130 eri koulutusasteilla toimivan opettajan elämäkerrasta, ja se on kerätty kolmella eri metodilla: 1) Tutkimalla olemassa olevaa arkistomateriaalia. SKS:n arkistosta on tähän mennessä tutkittu kaksi suurta aineistoa, joista on valikoitu ne opettajien elämäkerrat, joissa kuvataan opettajan työn ja ajattelun kannalta keskeisiä alueita. Aineisto Satasärmäinen Nainen sisälsi 57 eri kouluasteen opettajan elämäkertaa, joista on valikoitu em. kriteerien perusteella tutkimusprojektiamme varten 9 elämäkertaa. Toimihenkilöaineiston läpikäyminen tuotti 19 opettajan elämäkertaa. Lisäksi olemme tutkineet omaelämäkerta-aineiston pohjois-balttilaisesta opettajamuistojen keräysprojektista, joka järjestettiin vuonna 1998. Sieltä valitsimme aineistoomme 18 omaelämäkertaa. 2) Tutkimusprojektiamme varten kutsuimme lehdissä (Opettaja-lehti, Pohjoisen alueen päälehdet) opettajia kirjoittamaan elämästään ja työstään. Tämä tuloksena saimme 37 kirjoitettua elämäkertaa. 3) Oulun opettajankoulutuslaitoksen opiskelijat ovat osana opintojaan suorittaneet elämäkertahaastatteluja annettujen ohjeiden mukaisesti. Näitä haastatteluja on tehty tähän mennessä yhteensä noin 20 kappaletta. 4) Tekeillä olevia väitöskirjoja varten on koottu ja tullaan kokoamaan vielä lisää opettajien tarinoita. 3

tutkimusprojekti on edennyt. Jokaisen muunkin tämän kirjan kirjoittajan näkökulma olisi yhtä oikea ja oikeutettu. Uskomme kuitenkin, että lukijalle nämä kaksi pientä kertomusta antavat riittävän kuvan siitä, mitä tutkimushanke Opettajana koulun muutoksessa on ollut. Leenan tarina: Lapsena ja nuorena elämässäni oli muutamia tärkeitä asioita: kotijärveni, runot, ystäväni, uskoni. Ensi luokalla opettajani pyysi minua esittämään jossain koulun juhlassa pätkän Sakari Pälsin novellista Tallipässi ja minä. Siitä alkoi lausuntaharrastukseni. Taiteilijaa minusta ei kuitenkaan koskaan tullut, mutta sisimpääni jäi kipinä tehdä jotain luovaa. Tutkimuksen pariin jouduttuani runot jäivät valitettavasti sivummalle. Väitöskirjaa tehdessäni tapasin usein rehtori Touko Voutilaista, filosofia ja innovatiivista koulun kehittäjää. Samaan aikaan olin innostunut uudenlaisista, tutkimuksellisista lähestymistavoista. Kuvatessani luennoillani kvalitatiivista tapaustutkimusta, käytin usein Voutilaista kuviteltuna esimerkkinä, kunnes oivalsin, että voisin itse tehdä tutkimusta hänestä. En silloin 80-luvun alkupuolella vielä tiennyt mitään elämäkerrallisesta lähestymistavasta, joka Suomessa oli jo silloin käytössä monissa eri tieteissä. Tehdessäni tutkimusta Voutilaisesta innostin myös opiskelijoita elämäkertatutkimusten pariin. He valitsivat pro gradu tutkimustensa kohteiksi usein itselleen merkittäviä opettajia tai taiteilijaopettajia. Elämäkerrallinen lähestymistapa avasi näiden opiskelijoiden mielestä uusia näkökulmia heidän tulevaan työhönsä ja rakensi merkittävästi heitä itseään opettajina ja ihmisinä (Syrjälä ym. 1996). Kymmenkunta vuotta myöhemmin ympärilläni oli jo useita jatko-opiskelijoita, jotka tekivät töitä elämäkertojen parissa. Silloin esitin heille ajatuksen yhteisen laajan tutkimusaineiston kokoamisesta. Opettajuus, pohjoisuus ja luovuus olivat teemoja, joista lähdimme liikkeelle. Pohjoisuus on yksi Oulun yliopiston tutkimuksen painoaloista. Osittain tästä syystä lukiessani opettajien tarinoita ja kuunnellessani tapaamiani opettajia tarkkailin sitä, mitä he kertovat pohjoisessa elämisestä tai omasta mielen maisemastaan. Opiskelijoiden kanssa olimme myös pohtineet sitä, miten pohjoisessa vuosikymmeniä samassa pienessä koulussa ja kylässä toimineet opettajat ovat jaksaneet ja miten he ovat kokeneet työnsä? Opettajaksi opiskelemaan valikoituu henkilöitä, joilla on monenlaisia luovia harrastuksia. Miten nämä harrastukset näkyvät myöhemmin opettajan työssä? Aikaisemmissa yksittäisissä elämäkertatutkimuksissamme on ollut kohteina henkilöitä, joilla on ollut hyvin erilainen elämänkatsomus. Tämä näkyii selvästi heidän tarinoissaan, joita aloimme lukea yhdessä kutsumuksen näkökulmasta (kts. Estola, Erkkilä & Syrjälä 2001). Näiden kiinnostusten ja kysymysten pohjalta sai alkunsa oululainen tutkimushanke, jossa pyrittiin laatimaan elämäkerrallisia kuvia pohjoisen opettajista. Myöhemmin kyseinen tutkimus laajeni ja muotoutui uudestaan Suomen Akatemian rahoittamaksi hankkeeksi "Opettajana muutosten keskellä. Narratiivis-biografinen näkökulma opettajan työhön ja elämään." 4

Tämän teoksen kirjoittajat ovat elämäkertoja kokoavaan tutkimusryhmään kuuluvia tutkijoita, opiskelijoita tai elämäkertureina toimineita opettajia. Verkostoon kuuluu sekä kotimaassa sekä kansainvälisesti tunnettuja elämäkerrallisen ja narratiivisen tutkimuksen asiantuntijoita. Tutkimusmenetelmänä käytetään opettajien kertomien ja kirjoittamien elämäntarinoiden sekä muun dokumenttiaineiston analyysia yhdistettynä teoreettiseen ja filosofiseen tarkasteluun. Tutkijaryhmää yhdistää kysymys, miten opettajan työ ja identiteetti rakentuvat nykyisessä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Opettajia koskeva tutkimusaineisto muodostuu pääosin opettajien kirjoittamista tai kertomista elämäntarinoista. Lisäksi mukana on muuta narratiivista aineistoa, kuten opettajien työtään koskevia lyhyempiä kirjoitelmia ja kuvauksia sekä päiväkirjoja ja muita tuotoksia. Joidenkin opettajien kohdalta on koottu myös havainnointiaineistoa. Suurin osa jo kootusta tutkimusaineistosta on etupäässä Pohjois- Suomessa asuneiden opettajien tarinoita. Tässä teoksessa on esitelty vain osaa aineistomme tarinoista. Aineistomme avaamia kaikkia mahdollisuuksia ei suinkaan ole vielä käytetty. Tässä kirjassa kyseessä on pikemminkin kokoamiemme tarinoiden ensimmäinen luenta ja siitä kertominen. Kiinnostavaa on, miksi olemme tarttuneet juuri niihin tarinoihin, joista tässä teoksessa kerromme. Huomasimme nimittäin varsin pian, että vapaasti valitessamme luettavaamme, samat tarinat jäivät monen ryhmämme jäsenen ajatuksiin ja artikkeleihin. Tarinat koskettivat meitä ensinnäkin siksi, että monet niistä olivat ns. hyvien kirjoittajien kertomuksia. Ne olivat syvällisesti ajateltuja ja koskettavia. Vai vastasivatko ne vain yleistä omaelämäkerrallista kirjoittamistyyliä ja omaa mielikuvaamme ja odotuksiamme? Yhteistä valitsemillemme tarinoille on kuitenkin se, että niissä tapa kirjoittaa elämänkokemuksista on sellainen, että siinä on tavallista enemmän tarttumapintaa, leikkauspisteitä monien eri ihmisten elämään. Niissä myös faktan ja fiktion raja himmenee selvimmin, sisältäväthän monet niistä yksityiskohtaista arjen kuvausta, vuoropuheluja ja runoja. Opettajien tarinoissa heijastuu myös nykyinen murroksen, muutoksen ja kaaoksen aika, jonka keskellä opettajat joutuvat etsimään itseään, omaa paikkaansa ja työnsä perusteita uudella tavalla. Opettajien, mutta myös tutkijoiden työ on vahvasti moraalista. Tässä projektissa se moraalinen horisontti, josta tarkastelemme opettajien työtä, on kasvatuksen arvostaminen. Hannun tarina: Kiinnostukseni elämäkertoihin syntyi siitä, kun ohjasin opettajaksi opiskelevia opetusharjoittelussa vuonna 1993. En jaksanut kiinnostua kovin pitkälle perinteisestä palautekeskustelusta, vaan keskustelin mielelläni jostain laajemmista ja syvemmistä opettamisen ja oppimisen kysymyksistä. Sain ajatuksen, että pyydän opiskelijoita 5

kirjoittamaan pienimuotoisen elämäkerran. Kirjoitin sellaisen myös itse, ja oivalsin että siinä oppii paljon. Pääsin 1994 opiskelijaksi opettajille tarkoitettuun tutkijankoulutusohjelmaan, jonka johtajana sattui olemaan muuan Leena Syrjälä. Tässä OAKtutkijakoulutusohjelmassa 3 muotoutui nuorten tutkijaopiskelijoiden ryhmä, joka oli kiinnostunut opettajien elämäkertatutkimuksesta. Tuo tutkijakoulutusohjelma merkitsi minulle sitä, että se pieni kipinä tutkijan työhön, jonka olin jo aikaisemmin saanut, alkoi polttaa minussa entistä kuumemmin. Itse en ollut tuolloin Leenan ohjauksessa, vaan tutkimukseni kohdistui hiukan toisaalle. Olin kuitenkin siinä määrin mukana myös elämäkertatutkijoiden keskusteluissa, että tutkijakoulun päättymisen jälkeen oli luontevaa jatkaa yhteistyötä heidän kanssaan. Niinpä kokosimme yhteen kokemuksemme ja tietomme elämäkertatutkimuksesta. Saimme mukaan myös tiiviin kansainvälisen ryhmän, jonka jäsenet ovat työskennelleet elämäkertatutkimuksen ja narratiivisen tutkimuksen alueella. Hakemuksen tekeminen Suomen Akatemialle oli erittäin haastava ja opettavainen kokemus, jossa jouduimme pohtimaan paljon tutkimusalueemme perimmäisiä kysymyksiä. Tavallaan sen tekeminen oli jo erittäin merkittävä osa koko tutkimusprosessia - ennen kuin tutkija tietää tutkimuksensa tärkeimmät kysymykset, hän joutuu tekemään jo aikamoisen tutkimusmatkan. Aloitimme työmme Suomen Akatemianrahoittamana tutkimusryhmänä vuoden 2000 alussa. Kuten usein elämässä, suunnitelmat elävät ja kehittyvät niin tässäkin. En olisi osannut odottaa, millaisen kiinnostuksen tällainen narratiivis-biografinen tutkimusote sai osakseen. Narratiivisuus oli nousemassa kasvatustieteellisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteeksi, ja se näkyi erityisesti kansainvälisissä yhteyksissä. Huippukokemuksena jäi mieleeni European Educational Research Associationin ECER2000-kongressi Edinburghissa, jossa esityksemme kasvatuksen filosofian teemaryhmässä sai osakseen sellaisen kiinnostuksen, että saliin eivät kaikki halukkaat mahtuneet. Osa istui käytävillä, osa seisoi, ja suurin osa kääntyi ovelta pois kun huomasi, ettei sisälle mahdu. Tutkimusryhmä on osallistunut aktiivisesti kansainvälisiin kongresseihin, järjestänyti itse kaksi kansainvälistä symposiumia narratiivisesta tutkimuksesta, julkaisuti yhden kirjan englanniksi ja toisen suomeksi. Tällaiseen tulokseen täytyy olla tyytyväinen. Toisaalta tuntuu, että vaikka olemme vieneet tätä tutkimusalaa eteen päin Suomessa monta askelta, työ on vasta alussa. Tästä on hyvä jatkaa. Hannun lähteet: Hatch, Amos & Wisniewski, Richard. 1995. Life history and narrative: questions, issues, and exemplary works. Teoksessa Amos Hatch & Richard Wisniewski (toim.) Life history and narrative. London: Falmer, 113-135. Heikkinen, Hannu, Huttunen, Rauno & Moilanen, Pentti. 1999. Siinä tutkija missä 3 Opettajan ammatillinen kasvu uudistuvassa koulussa tutkijankoulutusohjelma (1994 1998) 6

tekijä. Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena. Heikkinen, Hannu. 2001. Narratiivinen tutkimus todellisuus kertomuksena. Teoksessa Juhani Aaltola & Raine Valli (toim.) Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Jyväskylä, PS-kustannus, 116 132. Estola, E. Erkkilä, R. & Syrjälä, L. 2001.Vocation to teach - a moral voice in teachers s narratives. Manuscript accepted to be published in Teachers and Teaching. Theory and Practice. Goodson, I. F. 1981. Life history and the study of schooling. Interchange 11, 4. Goodson, I. F. 1995. The story so far: personal knowledge and the political. Qualitative Studies in Education 8, (1), 89-98. Halmio, P. 1997. Elämän ja kokemuksen ääni. Tiedepolitiikka 3. Syrjälä, L., Estola, E., Mäkelä M. & Kangas P. 1996. Elämäkerrat opettajien ammatillisen kasvun kuvaajina. Teoksessa: Ojanen, S. (toim.) Tutkiva Opettaja 2, Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Tampere, Tammer-Paino, 1996. s. 137-150. 7