NAISET JA LAIHDUTTAMINEN. Kulttuurisesta rajoittamisesta sisäistyneeseen itsehallintaan

Transkriptio

1 NAISET JA LAIHDUTTAMINEN Kulttuurisesta rajoittamisesta sisäistyneeseen itsehallintaan Asklepios IV - opintojakso Turun yliopisto Satu Kristiina Suvisaari Toukokuu 2010

2 2 Sisältö 1 Johdanto Naisruumis kulttuuristen odotusten kohteena Ruoka, terveyspuhe ja painonhallinta Laihduttamispyrkimys sisäistyneenä hallintana Painonhallinnan epäonnistuminen ja sosiaalinen stigma Pohdinta Lähteet... 12

3 3 1 Johdanto Kehon kontrolloimisen ihanteella on pitkät perinteet Euroopan ja sen lähialueiden kulttuurihistoriassa. Juutalais-kristillinen traditio on korostanut ruumiin ja ruumiillisten toimintojen kontrolloimista. Ruumiin on katsottu syyllistyvän helposti liiallisuuksiin ja synnintekoon seksuaalisuuden tai ruokailun suhteen, jolloin mielen tehtävänä on säädellä ja hallita sitä tiukasti (Shilling 1993, 62-63; Lupton 1996, 133). Paastoamalla ja ruokaa vähentämällä on haettu yhteyttä pyhään ja osoitettu sitoutumista uskonnon harjoittamiseen, mutta nykyisellään laihduttamispyrkimykset näyttäytyvät enemmänkin maallisen olotilan täydellistämispyrkimyksinä (Lupton 1996, 133). Vielä keskiajalla lihavuus oli lisäksi merkki varakkuudesta, mutta tämä ajattelutapa alkoi muuttua uudella ajalla (Lupton 1996, 21). Ruokahalun sivilisoituminen eli kohtuudella syöminen ajoittui alkamaan 1700-luvulla sivistyneistön parissa. Syynä muutokseen oli yläluokan tarve erottautua ahmivasta rahvaasta. Ruokahalun kontrolloinnista tuli siis sivistyksen merkki. (Lupton 1996, 21.) Ruumiillisen estetiikan motivoima painonhallinta syntyi porvarillisen keskiluokan naisten keskuudessa vasta 1800-luvulla. Tällöin laihduttamisesta tuli viimein ensisijaisesti ruumiin projekti. (Stearns 2002, 5-9.) Laihduttamisen perimmäiset tavoitteet ja motivaatiot ovat siis muuttuneet aikojen kuluessa, mutta jäljellä on hallinnan diskurssi: itsekontrolli ruumiin halujen hallitsemiseksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella laihduttamisen tarvetta ja laihuuden ideaalia yhtäältä kulttuurisen rajoittamisen ja toisaalta yksilön itsehallinnan näkökulmasta. Käsittelen laihduttamisen ja painonhallinnan ympärillä liikkuvan sosiaalisen todellisuuden rakentumista, jolloin kulttuuriset kauneuskäsitykset, ruoan ja syömisen teemat ja terveyspuhe tulevat osaltaan tarkastelluiksi. 2 Naisruumis kulttuuristen odotusten kohteena Yhdysvalloissa kiinnostus laihduttamiseen alkoi näkyä jo 1800-luvun loppupuolella vahvistuen edelleen 1900-luvun loppupuoliskoa kohti. Muutokset liittyivät alusta lähtien muodin muuttumiseen, laihduttavien laitteiden tulemiseen markkinoille sekä lihavuutta koskevan julkisen puheen lisääntymiseen. (Stearns 2002, ) Naisten

4 4 tavoitteiksi laihduttaminen ja laihana pysyminen näyttävät tulleen ensi kertaa laajamittaisesti 1920-luvulla, jolloin laiha ja pitkänhuiskea vartalotyyppi korvasi pyöreämmän vartalon ihanteen. Maailmansotien jälkeisinä konservatiivisempina aikoina naisten laihuuden ideaali näytti heikkenevän hetkellisesti palatakseen muotiin entistä voimakkaampana 1960-luvulla. (Wolf 1996, 254.) Naomi Wolfin (1996, 254) mukaan naisiin kohdistuva sosiaalinen rajoittaminen vaihtui keholliseksi itsesäätelyksi yhteiskunnallisen rajoittamisen vähennyttyä. Hoikkuusvaatimusten sanotaankin nousseen esille erityisesti murrosaikoina. Ulkonäön merkitys on lisääntynyt viime vuosikymmeninä ja monien muiden elämänalueiden vapauduttua naiset uhraavat edelleen paljon hyväksyttävän ulkomuodon saavuttamiseksi (Wolf 1996, 1). Susan Bordon (1993, ) mukaan hoikka ruumis osoittaa kulttuurissamme hyvää moraalista ja henkistä tilaa, kykyä hallita kypsymättömiä impulsseja ja taitoa hallita elämäänsä. Laihduttaminen ja painonhallinta edustavat tämän katsantokannan mukaan siis pyrkimystä ulkoistaa myönteiset henkiset ominaisuudet kaikkien nähtäville. Lihavuustutkija Hannele Harjusen (2004, 250) mukaan hoikka ja nuorekas ruumis liittyvät kulttuurisessa ajattelussa kiinteästi hyväksyttävän naiseuden odotuksiin kuten feminiinisyyteen, seksuaaliseen vetovoimaisuuteen ja menestykseen parisuhdemarkkinoilla. Myös Marita Husson (1993, 56, 61) mukaan juuri hoikkuus on länsimaisessa kulttuurissa mielletty feminiinisen kauneuden ja sitä kautta seksuaalisen viehättävyyden ja parisuhdemenestyksen edellytykseksi. Ruumiin koosta on siis länsimaisen kulttuuripiirin alueella tullut keskeisin hyväksyttävän naisruumiin ja naisellisuuden määrittäjä. Hoikka vartalo on ihanne, jota kohti kaikkien tulisi pyrkiä. (Harjunen 2004, 243.) Ruumiinkuvamme lisäksi kauneusihanteemme, ja se miten suuressa arvossa kauneutta ylipäätään pidämme riippuvat vallitsevasta yhteiskunta- ja kulttuurijärjestelmästä (Davis 1995, 41). Naistenlehtien ja iltapäivälehtien ympärivuotiset laihdutusjutut ja Painonvartijoiden kaltaiset toimijat heijastelevat elämänmittaisen laihduttamisen normalisoitumista. Bordon (1993, 24-25) mukaan jatkuva laihduttaminen ja kehon treenaaminen ovat ilmentymiä kulttuuristen representaatioiden yhdenmukaistavasta ja normalisoivasta voimasta. Näin esimerkiksi kehon treenaamiseen kokonaisvaltaisesti keskittynyt elämäntapa olisi vuosikymmeniä sitten leimautunut poikkeavaksi, mutta nykyisin sen katsotaan kuuluvan pitkälti normaalin harrastustoiminnan piiriin; yhdenmukaistunut pakkomielteinenkin kuvasto normalisoi ilmiön.

5 5 Estetiikan katsotaan olevan naisruumiiseen kuuluva ominaisuus ja sen puuttumiseen reagoidaan voimakkaammin kuin miesten kohdalla. Naisten ulkonäköä kommentoidaan julkisesti jo tyttövuosista alkaen. (Husso 1993, ) Raija Julkunen (2004, 30) on huomauttanut, että naisena oleminen on edelleen katseen ja arvostelun alaisena olemista. Myös hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että naisen ruumis on julkinen paikka, jota saa kommentoida ääneen jo varhaisina tyttöyden vuosina. Ruumis ei kuitenkaan ole vain objekti muille, vaan se toimii myös naisen oman sisäisen katseen objektina (Sault 1994, 6). Naiset katselevat itseään usein etäältä ikään kuin ulkopuolisen kriittisen katselijan silmin, jolloin ruumiin epäkohdat ja paino-ongelmat koetaan voimakkaan negatiivisina tuntemuksina itseä kohtaan (Davis 1995, 59). Tunteakseen itsensä lihavaksi naiselle riittää yksikin sellainen ruumiinosa, johon hän on tyytymätön (Davis 1995, 59). Usein täysin normaalipainoisetkin naiset kärsivät itsetunto-ongelmista ja ruumiillisesta itseinhosta (Tolonen 2001; ). Painotyytymättömyyden on myös osoitettu lisääntyneen nimenomaan naisten kohdalla (mm. Synnott 1993, 76). Laihduttamistarpeiden voidaan siis katsoa usein juontavan juurensa siitä, että nainen tuntee itsensä lihavaksi, vaikka ei olisikaan lääketieteellisen mittapuun mukaan lihava. Hoikkuuden ihanne on siis tullut yhä armottomammaksi ja normaalipainoisetkin naiset pitävät itseään lihavina (mm. Grogan 1999). Tyttöjen tyytymättömyys omaan painoonsa on normatiivinen ilmiö jopa kahdeksasta ikävuodesta alkaen (Grogan 1999, 118). Tutkimuksissa on todettu juuri tyttöjen pitävän yleisesti painoaan liian suurena silloinkin, kun he eivät painoindeksin mukaan ole lainkaan ylipainoisia. Siinä missä poikien lihavuustuntemukset vähenevät iän myötä, tyttöjen vain lisääntyvät aikuisuutta kohti mentäessä (Kaltiala-Heino, Kautiainen, Virtanen, Rimpelä & Rimpelä 2003). Myös Mikkilän, Lahti-Kosken, Pietisen, Virtasen ja Rimpelän (2002) laajan tutkimuksen mukaan juuri tyttöjen painokäsitykset ovat epärealistisella tasolla ja sukupuolierot omaa painoa koskevissa käsityksissä huomattavia. Alipainoisistakin tytöistä noin joka toinen tunsi itsensä ylipainoisiksi, kun taas painoindeksin mukaan lihaviksi määritellyistä pojista neljäsosa piti painoaan sopivana. Useimmiten tytöt katsoivat painoa olevan liikaa, pojat liian vähän. Tolosen (2001, 174) tutkimille yläasteikäisille tytöille laihuus ja sen orjuuttavuus näyttäytyivät itsen ulkopuolella olevana sosiaalisena tosiasiana, jolle ei voinut mitään. Marita Husso (1993, 58) huomauttaa naisiin kohdistuvien hoikkuusvaatimusten mielettömyydestä biologisten sukupuolierojen näkökulmasta. Naisilla on luontaisesti jo

6 6 syntyessään korkeampi rasvaprosentti kuin miehillä ja murrosiässä ero sukupuolten välillä yhä syvenee poikien rasvaprosentin pienentyessä ja naisten rasvaprosentin edelleen kasvaessa. Tästä johtuen lisääntyviin hoikkuusvaatimuksiin yltäminen on mahdollista harvoille naisille. 3 Ruoka, terveyspuhe ja painonhallinta Laihdutuskulttuurin ohella myös ravitsemustieteen nousu ajoittuu 1900-luvulle. Se oli alun perin kytköksissä sotiin sekä modernin teollisuuden ja työvoimantarpeen lisääntymiseen. Valtio antoi kansalaisilleen ohjeita oikeaoppisesta ravitsemuksesta ja keskeiseksi syömisessä tulivat sen terveysvaikutukset. Oikeaoppisesta syömisestä tuli moraalinen velvoite, jonka tarkoitus oli taata kansalaisten työkyky ja maanpuolustuksellinen valmius. (Lupton 1996, ) Suomessa ravitsemuksellinen diskurssi yleistyi 1970-luvulla ja on nykyään painottunut nimenomaan siihen suuntaan, että liiallinen ravitsemus nähdään riskinä puutteellisen ravitsemuksen sijasta. Tämä korostaa yksilön omaa vastuuta ja velvoitetta liikaravitsemuksen ja ylipainon torjumisessa. Ravitsemustieteen ja lääketieteen käyttämä puhe toteuttaa foucault'laista ruumiin kurin ja itsehallinnan diskurssia (Lupton 1996, 74). Jokaisen kansalaisen on otettava henkilökohtainen vastuu terveydestään. Lihomisen välttämisellä ja oikeaoppisilla elämäntavoilla uskotaan monien sairauksien kuten syövän ja sydäntautien olevan lähes kokonaan vältettävissä (Shilling 1993, 5). Ruumis nähdään siten myös epävarmana projektina, jossa sen hallittavuus voidaan kohtalokkaasti kokonaan menettää, jos siihen panostamisessa herpaannutaan hetkeksikään (Shilling 1993, 22-36). Myös Painonvartijoiden menestystarinoita analysoineen Outi Pajalan (2005, 70) mukaan laihduttamisessa epäonnistumisen stigma lankeaa vääjäämättä yksilön harteille. Wolf (1996, ) edustaa näkemystä, jossa nälkää pidetään naisilta vaadittavana sosiaalisena myönnytyksenä, eräänlaisena kuuliaisuusvaatimuksena. Myös Pajala (2005, 32-36) on kiinnittänyt huomiota syömisen tarkkailun ja vähäisen syömisen kulttuuriseen hyväksyttävyyteen naisilla. Oman syömisen jokapäiväinen tarkkailu ja hallinta voidaan toisinaan palkita pienellä herkkuannoksella, kunhan moraalista kilvoittelua on ensin harjoitettu tarpeeksi kuuliaisesti.

7 7 Toisaalta herkuttelu ja ruoasta nauttiminen liitetään nimenomaan naisiin ja naisellisuuteen. Husso (1993, 60) toteaa naistenlehtien olevan pullollaan sekä laihduttamiseen liittyviä artikkeleita että houkuttelevan herkullisia ruokareseptejä ja kuvia ruoasta, joista itsestään huolehtivan naisen pitäisi kieltäytyä tai sitten kantaa syyllisyyttä sortumisestaan. Cherninin (1987, ) mukaan naisille muodostuu usein ruokaan ja syömiseen liittyviä pakkomielteitä. Kiihkeä syömisen tarve, oman ruokahalun pelkääminen, syömisestä syntyvä häpeä ja syyllisyys vuorottelevat lihavuudenpelon ja sitä seuraavan tiukennetun ruokavalion välillä. Mm. Grogan (1999, 42-44) ja Liimakka (2004, 12) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että naisten ruumiillisuuspuhetta ylipäänsä määrittävät voimakkaasti juuri syöminen, sen kanssa tasapainottelu ja repsahtamiset. Nykyajan kauppojen hyllyillä notkuvat ylenpalttiset ruokavalikoimat ja itsehallinnan tarve muodostavat selkeän ristiriidan. Mahdollisimman runsas kuluttaminen ja korkean elintason näyttäminen on suotavaa, mutta samalla edellytetään ruokahalun hillitsemistä ja kohtuullisuutta. Tämä ristiriita on avannut yhä lisääntyvät markkinat kevyttuotteille. (Lupton 1996, ) Luptonin (1996, 104) mukaan kevytruoka liitetään kulttuurisesti juuri naisiin siinä missä ns. raskaampi ruoka kuten lihat ja makkarat yhdistetään miehiin. Pajala (2005, 25-31) on analysoinut ns. pysyvän painonhallinnan diskurssia ja todennut erilaisten dieettien jatkuvuuden logiikan jo edellyttävän, etteivät ne toimi. Naisten tulee dieetin jälkeen aloittaa ylläpitokuuri pian uudelleen vaikkapa liittymällä uudelleen Painonvartijoihin. Strategian turvin rakennettu ero ihmedieettien ja pysyvän painonhallinnan välillä kätkee sen tosiasian, että pysyvässä painonhallinnassa on kyse vain nopeammalla tahdilla toinen toistaan seuraavista laihtumisen ja lihomisen jaksoista (Pajala 2005, 66-67). 4 Laihduttamispyrkimys itsehallintana Giddensin (1991, 77-81) mukaan ruumiista on jälkimodernissa yhteiskunnassa tullut jatkuva projekti, joka antaa ihmisille hallinnan tunnetta ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Sellaisiakin näkemyksiä on esitetty, että ruumiista on tullut yksilön identiteetin keskus, jolloin ulkokuoremme muoto symboloi vahvemmin meitä itseämme kuin mikään muu (Shilling 1993, 1-3). Ruumiista on tullut paitsi muokattava objekti myös

8 8 eräänlaista omaisuutta, jota voidaan muuttaa kunkin yksilön haluamalla tavalla. Samalla kun ympäröivästä maailmasta on tullut vaikeasti hallittava ja monitahoinen, on oma ruumis edelleen kokonsa, muotonsa ja suorituskykynsä puolesta muokattavissa ja hallittavissa. (Shilling 1993, 6-7; Bordo 1993, 153.) Näin ollen ruumiin hallinnasta on siis tullut yksilölle väline hallinnan tunteen saavuttamiseen ylipäänsä (Davis 1995, 47-50). Laihduttamispyrkimys voi siis toimia väylänä edes yhden ongelmalliseksi koetun asian, ja sitä kautta jopa koko elämän hallintaan saattamiselle, jolloin laihduttamisesta hallintaprosessina tulee itse asiassa tärkeämpi kuin tietyn painotavoitteen saavuttamisesta (mm. Chernin 1987, 213.) Painonvartijoiden menestystarinoissa laihdutustavoitteiden täyttymisenkin jälkeistä aikaa leimaa itsetarkkailun jatkuminen ja otteen lipsumisen varominen. Pysyvän painonhallinnan diskurssi tuottaa naisia, jotka ovat alituisesti tietoisia syömisistään ja ruumiinpainostaan pitäen yhtä dieettipäivää viikossa osana normaalia syömistä. (Pajala 2005, ) Jatkuvasta hallinnasta ja sen menettämisen pelosta näyttää siis helposti tulevan pysyvä elämäntapa. Sari Näre (1991, 29-30) on esittänyt, että naisten sisäistetty itsekontrolli, pyrkimys laihuuteen ja viehättävyyteen, on nimenomaan länsimaiselle kulttuurille ominaista. Monissa muissa kulttuureissa naisten liikkumatilaa rajoitetaan konkreettisemmin. Bordo (1993, 254) toteaa Foucault'a mukaillen kauneusihanteiden toimivan normaalistavana kurina, jolloin sisäistetty kulttuurinen katse toimii kurinpitovaltana ilmaisten ulkonäköihanteiden normaalistavaa luonnetta. Pajalan (2005, 62-63) mukaan menestynyt painonvartija omaksuu itsehallintaa korostavan identiteetin loppuiäkseen. Lihomisen pelosta tulee osa niin lihavan kuin laihankin painonvartijan identiteettiä ja sen tiedetään vaanivan ovella, jos ote herpaantuu edes hetkeksi. Chernin (1981, ) on esittänyt, että laihdutusryhmiin osallistuvat naiset odottavat kaikkien ongelmiensa ratkeavan laihduttamalla. He eivät yritä puuttua kulttuurissa vallitseviin normeihin, vaan suuntaavat sisäistämänsä hallintavaatimukset ruumiisiinsa ajatellen ruokahalun kontrollin ratkaisevan muutkin ongelmat. Sari Kaasalainen (2004) on tutkinut syömishäiriöisten ja terveiden naisten ruumiinkuvan eroavaisuuksia ja todennut, että molemmat ryhmät ilmoittivat ihannepainokseen lievästi alipainoisen painoindeksin ja myös terveet naiset olivat selvästi tyytymättömiä painoonsa. Bordon (1993, 15) mukaan anoreksia on esimerkki niistä lopultakin hyvin loogisista ääri-ilmiöistä, jotka ovat seurausta hallinnan ihanteen toteutumisesta äärimmäisellä tavalla. Grogan (1999) ja Näre (2005) ovat myös tulkinneet anoreksian edustavan yhteiskunnallisiin hallinnan ihanteisiin liittyvää

9 9 ruumiinkontrollia. 5 Painonhallinnan epäonnistuminen ja sosiaalinen stigma Hoikka, normin mukainen ja hyvää itsekontrollia viestivä ruumis voi siis tuottaa kantajalleen paljon positiivisia tunteita ja sosiaalista hyväksyntää. Vastakohtaisesti vääränlainen ruumis voi aiheuttaa kantajalleen kärsimystä, häpeää ja pelkoa. (Lupton 1996, 16; Näre 2005, 107.) Siinä missä hoikkuus kertoo ihmisen moraalisesta ylemmyydestä, sijoittuu lihavuus kulttuurisessa kuvastossa merkiksi moraalisesta epäonnistumisesta ja kontrollin menettämisestä (Lupton 1996, 137). Häpeän ja huonouden tunteet voivat olla seurausta siitä, että nainen kokee olevansa tarkkailun alaisena silloin, kun hänen ruumiinsa ei vastaa kulttuurista ideaalia (Giddens 1991, 58). Ulla Kososen (1997, 23-24) mukaan lihavuuden tunteeseen liittyvä häpeä on sukupuolittunut yleisemmin juuri naisiin kohdistuvaksi ja lihavaksi itsensä tuntemisesta on tullut käytännössä synonyymi itsensä huonoksi tuntemiselle. Erityisesti nuoret naiset ovat tutkimusten mukaan ryhmä, joille oman ruumiin vertaaminen kulttuurisen kuvaston normatiivisiin naiskuviin tuottaa kokemuksen puutteellisesta ja häpeällisestä ruumiista. (mm. Kosonen 1999; Grogan 1999; Liimakka 2004). Laihduttamispyrkimysten julkituominen tai omien ruokavalintojen harmittelu ja huonoon itsekuriin vetoaminen ovat kuitenkin omiaan lieventämään ympäristön paheksuntaa lihavaa henkilöä kohtaan. (Bordo 1993, ). Ns. läskipuhe, oman ruumiin tarkkailuun pohjautuva ääneen esitetty itsekritiikki ja oman kehon koettujen epäkohtien ruotiminen viriää yleisesti tyttöjen ja naisten keskusteluissa vahvistaen pyrkimystä norminmukaisuuteen (Nichter & Vuckovic 1994, 127). Kuuliaiset ruumiit siis arvostelevat kehojaan normien mukaisesti. Nainen voi toki epäonnistua painonhallinnassa tai yksinkertaisesti jättää huomiotta normatiiviset vaatimukset. Naiset ovat kuitenkin erittäin tietoisia normista poikkeamisen seurauksesta, syrjinnästä. Jopa taloudellinen turvallisuus ja menestyminen elämässä ylipäänsä saattaa riippua siitä kuinka hyvin menestyjälle ominainen ruumiillinen olemus saavutetaan. (Bordo 1993, 30.) Ulkonäöstä, esimerkiksi ruumiin koosta, on siis tullut sosiaalisen hyväksyttävyyden symboli, joka toimii ihmisten luokittelua ja sosiaalista epätasa-arvoa ylläpitävänä järjestelmänä (Shilling 1993, ). Naisten lihavuuskokemuksia tutkinut Hannele Harjunen (2004, 244-

10 10 245, 252) on käyttänyt lihavuusstigman käsitettä tarkoittaen stigmalla ominaisuutta, joka heikentää yksilön sosiaalista statusta ja vaikuttaa negatiivisesti yksilön itsekuvaan. Stigma ei liity vain siihen miltä ihminen näyttää, vaan se liittyy vahvasti lihavuuteen yhdistettyyn moraaliseen rappioon. Painonhallintaprojektissa epäonnistuneen tai siitä kieltäytyneen lihavan ihmisen ruumis viestii ympäristölleen itsekurin puutteesta, kyvyttömyydestä nousta ruumiin halujen yläpuolelle ja henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Ruumiille asetettujen koko- ja muotovaatimusten on esitetty koskettavan enemmän naisia kuin miehiä ja länsimaisessa kulttuurissa lihavuus on normipoikkeamana selvästi enemmän stigmatisoiva naisille kuin miehille (esim. Harjunen 2004, 243). Lihavuuden on nähty assosioituvan myös ahneuteen maailmassa, jossa ruokaresursseja on rajallisesti. Kun lihava ihminen syö julkisesti, sekä syöjä että katselija voivat tuntea inhoa ja häpeää, jotka ovat toisiinsa sidoksissa olevia tunteita. (Probyn 2000, , 139.) Naisen suuri ruokahalu rakentuu muutoinkin epäsopivaksi ja epänaiselliseksi ominaisuudeksi kulttuurisessa kuvastossa (Bordo 2003, 112; Pajala 2005, 32.) 6 Pohdinta Kehon kontrolloimisen ihanne ei ole historiallisesti uusi ilmiö, mutta länsimaisessa nykykulttuurissa se on painottunut norminmukaisen ja hyväksyttävän ruumiillisen estetiikan tavoittelemiseen erityisesti naisilla. Laihduttamisen tarve ja laihuuden ideaali kumpuavat yhtäältä kulttuurisesti kaventuneista ihanteista ja toisaalta yksilön sisäistyneestä itsehallinnan tarpeesta. Painonhallinnan ja laihtumisen teemat nivoutuvat yhteen ruoan ja syömisen teemojen kanssa ja asiantuntijatahojen terveyspuhe on osaltaan jopa vahvistanut ilmiötä. Ruumiin kontrollointiin keskittyminen on tapa hallita sitä mikrokosmosta, joka on omalla toiminnalla hallittavissa. Maailmasta on tullut muuttuva ja heikosti hallittava paikka, jossa on vain vähän vakautta ja pysyvyyttä. Tässä kontekstissa omaan ruumiiseen keskittyminen voi tarjota yksilölle keinon saattaa oma elämänpiiri helpommin hallittavaksi. Naiset eivät ole kulttuuristen ihanteiden suhteen passiivisia ja tietämättömiä, vaan ruumiin kokoon liittyvät odotukset tiedostetaan hyvin. Jo nuoret tytöt näyttävät sisäistävän poikia selkeämmin ideaaliset ulkonäkönormit. Tytöt siis sosiaalistuvat hoikkuuden tavoitteluun ja ihannointiin jo varhain. Tämä tuottaa itseään

11 11 tarkkailevia naisia, jotka ovat hyvin tietoisia ruumiin koon sosiaalisista merkityksistä ja kontrollin menettämisen seurauksista elämässään. Ruumis on kulttuurisesti ollut jo pitkään psyykestä erotettu instrumentti, mutta mitä tapahtuu kun ruumiinkuvasta tulee itsekuva? Ruumiinkuvan häiriöt ovat kulttuurisina representaatioina alkaneet jo normaalistua. Yhä useammat normaalipainoiset naiset ovat tyytymättömiä kehoonsa ja pyrkivät laihtumaan ulkonäkönsä parantamiseksi. Painonhallinnassa epäonnistuminen saattaa aiheuttaa noidankehän, jossa kulttuurisesti stigmatisoitu lihominen ja sen takia kohdatut ennakkoluulot vaikuttavat negatiivisesti myös ihmisen käsitykseen omasta itsestään. Tämä vahvistaa edelleen syrjäytymistä ja sosiaalista epätasa-arvoistumista. Lihavuuden ja ei-hyväksyttävän ruumiinpainon kokemisessa merkitsevät pikemminkin kulttuuriset kuin lääketieteelliset määritelmät. Itsensä kokeminen lihavaksi tuottaa kielteisiä tuntemuksia niin ylipainoisilla kuin lääketieteellisesti normaalipainoisiksi määritellyillä naisilla. Ongelmiksi nousevat ruoan ja syömisen problematisointi, tyytymättömyys ja omaan itseen kohdistuvat negatiiviset tunteet. Painon ja terveyden todellinen suhde kyseenalaistuu tavoiteltavien painoihanteiden pudottua alipainon rajoille. Tällöin laihdutuspyrkimykset tai keinot pysyä alhaisessa painossa saattavat olla jopa haitallisia terveydelle. Äärimmäisiä muotoja tästä edustavat lisääntyneet syömishäiriöt. Viime kädessä painonhallinnan ja laihduttamisen tarkoituksena on paremman elämänhallinnan saavuttamisen ohella myönteisten moraalisten ominaisuuksien osoittaminen sekä itselle että ympäristölle. Niin terveyteen kuin tavoiteltuun ulkonäköönkin kohdistuva ruumiin hallinta on viime kädessä moraalista kilvoittelua, pyrkimystä kohti normaalia ja hyväksyttyä naiseutta ja normit täyttävää jäsenyyttä sosiaalisessa yhteisössä.

12 12 Lähteet Bordo, Susan (1993): Unbearable Weight. Feminism, Western Culture, and the Body. Berkeley, Los Angeles & London: University of California Press. Chernin, Kim (1981): The Obsession. Reflections on the Tyranny of Slenderness. New York: Harper & Row, Publishers. Chernin, Kim (1987): Nälkäinen minä. Naiset, syöminen ja identiteetti. Helsinki: Otava. Davis, Kathy (1995): Reshaping the Female Body - the Dilemma of Cosmetic Surgery. New York & London : Routledge Giddens, Anthony (1991): Modernity and self-identity. Self and society in the late modern age. Polity Press. Grogan, Sarah (1999): Body Image. Understanding Body Dissatisfaction in Men, Women and Children. London and New York: Routledge. Harjunen, Hannele (2004): Lihavuus, stigma ja sukupuoli. Teoksessa Jokinen, Eeva & Kaskisaari, Marja & Husso, Marita (toim.): Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino. Husso, Marita (1993): Vegetarismi valintana. Näkökulmia vegetarismin ekologisiin, eettisiin ja ruumiillisiin perusteisiin. Yhteiskuntapolitiikan laitoksen työpapereita 79, Jyväskylän yliopisto. Julkunen, Raija (2004): Sosiaalipolitiikan ruumis. Teoksessa Jokinen, Eeva & Kaskisaari, Marja & Husso, Marita (toim.): Ruumis töihin! Käsite ja käytäntö. Tampere: Vastapaino. Kaasalainen, Sari (2004): Syömishäiriöisten ja terveiden naisten ruumiinkokemus. Pro gradu- tutkielma. Psykologian laitos. Turun yliopisto. Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Kautiainen, Susanna & Virtanen, Suvi M & Rimpelä, Arja & Rimpelä, Matti (2003): Has the adolescents weight concern increased over 20 years? European Journal of Public Health; 13, Kosonen, Ulla (1997): Nähdyksi tulemisen kaipuu ja häpeä. Teoksessa Eeva Jokinen (toim.): Ruumiin siteet. Tekstejä eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Tampere: Vastapaino. Liimakka, Satu (2004): Nuori nainen, ongelmainen? Nuorten naisten ristiriitainen ruumissuhde. Nuorisotutkimus 1/2004. Lupton, Deborah (1996): Food, the Body and the Self. London, Newbury Park, Beverly Hills and New Delhi: SAGE. Mikkilä, Vera & Lahti-Koski, Marjaana & Pietinen, Pirjo & Virtanen, Suvi M & Rimpelä, Matti (2002): Nuorten lihavuuteen ja koettuun painoon liittyvät tekijät. Duodecim 2002;118:

13 13 Nichter, Mimi & Vuckovic, Nancy (1994): Fat talk. Body Image Among Adolescent Girls. Teoksessa Sault, Nicole (toim.): Many Mirrors. Body Image and Social Relations. New Jersey: Rutgers University Press. Näre, Sari (1991): Naisen fantasma: naisen ruumiin julkisuudesta. Teoksessa Julkunen, Pertti & Sarlin, Kimmo (toim.): Fantasma ja banaali. Tampereen yliopisto. Tiedotusopinlaitos. Julkaisuja. Sarja B 33. Näre, Sari (2005): Julkisuudesta ja intimiteetistä. Helsinki: Kirjapaja Oy. Pajala, Outi (2005): Mielessä häämötti punainen mekko. Laihduttaminen, pukeutuminen ja sukupuoli Painonvartijat-yrityksen menestystarinoissa. Pro gradu - tutkielma. Kristiina-instituutti. Humanistinen tiedekunta, naistutkimus. Helsingin yliopisto. Probyn, Elspeth (2000): Carnal Appetites: FoodSexIdentities. London & New York: Routledge. Sault, Nicole (1994): Introduction. The Human Mirror. Teoksessa Sault, Nicole (toim.): Many Mirrors. Body Image and Social Relations. New Jersey: Rutgers University Press. Shilling, Chris (1993): The Body and Social Theory. London: SAGE Publications. Stearns, Peter (2002): Fat History. Bodies and Beauty in the Modern West. New York: New York University Press. Synnott, Anthony (1993): The Body Social -Symbolism, Self and Society. London & New York: Routledge. Tolonen, Tarja (2001): Nuorten kulttuurit koulussa: Ääni, tila ja sukupuolten arkiset järjestykset. Helsinki: Gaudeamus. Wolf, Naomi (1996): Kauneuden myytti. Kuinka mielikuvilla hallitaan naista. Hämeenlinna: Kirjayhtymä Oy.